Sunnuntain extra:Merkittävän brittirockarin emoyhtyeitä seesteisempi uusi musiikillinen alku

Ronnie Lane & Slim Chance:Anymore for Anymore

Heinäkuussa 1974 ilmestynyt Anymore for Anymore on Small Facesistä ja The Facesistä tutuksi tulleen Ronnie Lanen esikoissooloalbumi, joka nauhoitettiin edellisenä vuonna Walesissa Lanen omistamalla farmilla hänen Mobile -studiossaan. Levytyksestä vastasi Lanen uusi yhtye Slim Chance. Tyylillisesti Anymore for Anymore edustaa lähempänä folkrockia olevaa musiikillista ilmaisua kuin Lanen Small Facesin ja The Facesin kanssa työstämät levytykset. Kyseistä tyyliä albumilla edustavat erityisesti Jimmy Jewellin saksofonityöskentelyllä kruunattu Don't You Cry for Me sekä The Poacher, jossa olisi ollut jopa ainesta hitiksi, elleivät BBC:n kameramiehet olisi menneet lakkoon juuri, kun Lanen ja Slim Chancen olisi pitänyt esiintyä Top of the Popsissa. Ronnie Lanen ainoa soolohitti oli näin ollen Britanniassa kymmenen suosituimman singlen joukkoon vuonna 1974 noussut How Come. Amelia Eahardt sisälsi elementtejä 30-luvun musikaaliperinteestä, Bird in a Gilded Gage music hallista, Bye Bye (Gonna See the King) gospelista ja The Dillardsin aikaisemmin levyttämä Roll on Babe pelkistetystä folkrockista. Veikeän tarttuva Chicken Wired pääsi mukaan myös Mahoney's Last Standin soundtrackille. 2000-luvun alussa Anymore for Anymoresta julkaistiin seitsemän bonuskappaletta sisältänyt uusintajulkaisu. Niiden joukossa oli akustiset tulkinnat How Comesta ja The Poacherista. Amelia Earhardtin kaltaisista keskeisistä kappaleista on myös tarjolla vaihtoehtoiset otot, jotka kiinnostavat varmasti Lanen diggareita. Ronnie Lane säilyttää asemansa keskeisenä biisintekijänä myös edesmenonsa jälkeen.

Lauantain pitkä:80-luvun loppupuolelta levyttänyt merkittävä laulaja/lauluntekijä

30. maaliskuuta 1964 syntynyt Tracy Chapman on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, joka muistetaan erityisesti singlehiteistään Fast Car, Give Me One Reason, Talking 'Bout a Revolution, Baby Can I Hold You, Crossroads ja Telling Stories. Uransa aikana hänen levynsä ovat myyneet moninkertaisesti platinaa ja Chapman on saavuttanut myös neljä Grammya. Bob Krasnow kiinnitti Chapmanin Elektra Recordsin artistiksi vuonna 1987. Vuotta myöhemmin ilmestyneestä ja Chapmanin nimeä kantaneesta esikoisalbumista muodostui maailmanlaajuinen menestyslevy. Sen tiimoilta artisti oli ehdokkaana Grammyn saajaksi kuudessa kategoriassa, joista hän voitti kolme, näiden joukossa mm. parhaan uuden artistin Grammy. Chapmanin kakkosalbumi Crossroads ilmestyi jo seuraavana vuonna. Hänen diskografiansa sisältää vielä kuusi muuta studioalbumia. Niistä menestynein on moninkertaisesti platinaa myynyt ja 90-luvun puolivälissä ilmestynyt neljäs pitkäsoitto New Beginning. Sen singlekappaleesta Give Me One Reason Chapman voitti neljännen Grammynsa parhaasta rockkappaleesta. Hänen tuorein albuminsa on vuonna 2008 ilmestynyt Our Bright Future. Clevelandissa, Ohiossa syntynyt Chapman oli äitinsä kasvattama. Tracyn kiinnostus musiikkiin tuli ilmi jo nuorella iällä ja hänen äitinsä osti ukulelen Tracyn ollessa ainoastaan kolmen ikäinen. Kitaransoiton ja omien kappaleidensa kirjoittamisen Chapman aloitti ollessaan kahdeksanvuotias. Hän valmistui Connecticutin Wooster Schoolista. Tuftsin yliopiston Chapman kävi pääaineenaan antropologia ja afrikkalaiset opinnot. Esiintymiset Chapman aloitti erilaisissa kahviloissa Cambridgessa. Ensimmäisen merkittävän keikkansa hän soitti Linda Tilleryn lämmittelijänä Bostonin Strand Theatressa kolmas toukokuuta 1985. Niinikään Tuftsissa opiskellut Brian Koppelman toi Chapmanin isänsä Charlesin tietoisuuteen. Tämä pyöritti SBK Publishing -levy-yhtiötä, jolle kiinnitti Chapmanin vuonna 1986. Chapmanin valmistuttua 1987 Koppelman auttoi häntä solmimaan sopimuksen Elektra Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestynyt Chapmanin esikoisalbumi oli menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Siltä poimittu single Fast Car saavutti Billboardin listalla kuudennen sijan elokuun lopussa 1988 Chapmanin esitettyä kappaleen Nelson Mandelan 70-vuotisjuhlissa. Vuonna 2010 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Fast Car saavutti sijan 167., joka oli kaikkein paras naisartistin sijoitus kyseisellä listalla. Chapmanin debyytin muut singleformaatissa julkaistut kappaleet, Talking 'Bout a Revolution ja Baby Can I Hold You, saavuttivat sijat 75. ja 48. Myöhemmin samaisena vuonna Chapman oli yksi Amnesty International Human Rights Now -kiertueelle osallistuneista artisteista. Esimerkiksi REM:n tavoin Chapmanin liberaali politiikka saavutti voimakkaasti vastakaikua Yhdysvaltojen yliopistojen kampuksilla 80-luvun lopussa. Vuonna 1989 ilmestynyt Chapmanin kakkosalbumi Crossroads ei yltänyt esikoisen veroiseen menestykseen, mutta myi silti platinalevyksi. Vuonna 1992 ilmestyneen kolmannen albuminsa Matters of the Heart ilmestymisen aikoihin Chapman esiintyi suhteellisen pienelle, mutta sitäkin omistautuneemmalle yleisölle. Vuonna 1995 ilmestynyt Chapmanin neljäs pitkäsoitto New Beginning myi yli kolme miljoonaa kappaletta ja siltä poimittu single Give Me One Reason on kolmossijansa ansiosta artistin suurin singlemenestys. Chapmanin viides albumi oli vuonna 2000 julkaistu Telling Stories. Sen nimikappale saavutti runsasta radiosoittoa yhdysvaltalaisilla radioasemilla. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen albuminsa Let It Rain tiimoilta Chapman konsertoi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Vuonna 2005 ilmestynyttä seitsemättä albumiaan Where You Live Chapman promosi kiertueella, joka kiersi Yhdysvaltojen suurimmissa kaupungeissa kyseisen vuoden lokakuussa ja Euroopassa loppuosan vuotta. Kiertue jatkui seuraavan vuoden puolella ja kesän 2006 aikana Chapman konsertoi Saksassa, Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Britanniassa, Venäjällä ja niin edelleen. Viides kesäkuuta 2006 Chapman esiintyi New Yorkin Lincoln Centerin viidennessä jazz-gaalassa ja seuraavana vuonna teknologiasuunnittelun konferenssissa Montereyssa, Kaliforniassa. Yhdysvaltojen konservatorioteatteri tilasi Chapmanilta musiikin versioonsa Athol Fugardin Blood Knotista, näytelmästä, joka käsitteli apartheidia Etelä-Afrikassa. Se sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2008. Samana vuonna Atlantic Records julkaisi Chapmanin kahdeksannen albumin Our Bright Future. Sen tiimoilta artisti teki 26 soolokeikasta koostuneen kiertueen Euroopassa. Kesällä 2009 hän palasi Eurooppaan tällä kertaa yhtyeensä kanssa ja soitti valikoituja keikkoja myös Yhdysvalloissa. Chapmanin taustayhtyeen muodostivat kitaristi Joe Gore, kosketinsoittaja Patrick Warren ja perkussionisti Dawn Richardson. Huhtikuussa 2015 Chapman versioi Ben E Kingin klassikon Stand by Me eräässä Late Night with Conan O Brien -ohjelman viimeisistä jaksoista. Coverista tuli hitti ja sen tiimoilta tehtiin runsaasti lehtiartikkeleita esimerkiksi Billboardille ja Washington Postiin. 20. marraskuuta 2015 Chapman julkaisi ensimmäisen ja 18 kappaleesta koostuneen Greatest Hits -kokoelmansa. Se sisälsi myös Stand by Men liveversion ja kyseessä oli Chapmanin ensimmäinen maailmanlaajuisesti julkaistu kokoelma-albumi.

Perjantain pohjat:Genesiksen triokokoonpanon debyyttialbumi

Genesis:...And Then There Were Three...

Maaliskuussa 1978 Charisma Recordsin julkaisemana ilmestynyt ...And Then There Were Three... on Genesis-yhtyeen yhdeksäs studioalbumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jonka yhtye työsti triokokoonpanolla, jonka muodostivat solisti/rumpali Phil Collins, kitaristi Mike Rutherford ja kosketinsoittaja Tony Banks kitaristi Steve Hackettin jätettyä yhtyeen. Tyylillisesti mainittu albumi merkitsi tietynlaista irtiottoa varhaisemmasta progressiivisesta tyylistä radioystävällisempään ja tarttuvampaan musiikilliseen ilmaisuun. Mukana oli myös aikaisempaa runsaammin Phil Collinsin käsialaa olleita kappaleita. Brittilistalla pitkäsoitto nousi kolmanneksi ja saavutti myös Billboardilla sijan 14. Singleformaatissa julkaistusta kappaleesta Follow You Follow Me muodostui Genesiksen siihen mennessä suurin singlemenestys. Brittilistalla sen sijoitus oli seitsemäs ja Yhdysvalloissa 23. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat myös sen avausraita Down and Out ja albumin ainoa instrumentaalikappale Burning Rope. Siinä loistamaan pääsee ensiksi kosketinsoittaja Tony Banks, mutta siirryttäessä kohti kappaleen loppua myös Mike Rutherfordin sooloilulle löytyy tilaa.  Vaikka Snowbound ja Undertow sijoittuvat tyylillisesti balladikappaleisiin, ne sisältävät runsaammin progevivahteita kuin Genesiksen myöhäisemmän tuotannon slovarikappaleet. Kymmenen vuotta julkaisunsa jälkeen ...And Then There Were Three... saavutti Yhdysvalloissa platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Albumia promotoidakseen Genesis teki kymmenen kuukauden mittaisen kiertueen uuden kiertuekitaristinsa Daryl Stuermerin kanssa. Vuonna 2007 ...And Then There Were Three julkaistiin remasteroituna versiona osana Genesis 1976-1982  -boxia. Yhdessä seuraajansa Duken kanssa ilmestymisaikanaan varsin myönteiset arviot saavuttanut ...And Then There Were Three edustaa Genesiksen tuotannossa siirtymävaihetta progressiivisesta rockista kohti popmusiikista voimakkaammin vaikutteita ottanutta ilmaisua.

Torstain terävä:Eric Claptonin todellinen paluulevy

Eric Clapton:461 Ocean Boulevard

Heinäkuun loppupuolella 1974 ilmestynyt 461 Ocean Boulevard oli Eric Claptonin todellinen paluulevy, jota hänen elämässään oli edeltänyt kolmen vuoden taistelu heroiiniaddiktiota vastaan. RSO Recordsin julkaisemaa albumia oli edeltänyt samaisen kuun alussa julkaistu singlemenestys I Shot the Sheriff. Itse pitkäsoitto nousi kärkeen monien maiden albumilistoilla ja sitä myytiin yli kaksi miljoonaa kappaletta. Kyseessä on myös eräs ensimmäisistä Venäjällä julkaistuista popmusiikiksi luokiteltavissa olevista albumeista. Pitkäsoiton nimi viittaa paikkaan, jossa Clapton asui kyseistä levyä äänittäessään. Talon katuosoite vaihdettiin ymmärrettävästi albumin ilmestymisen jälkeen. Talo on kauan sitten rakennettu uudestaan ja katuosoite palautettu. Vuonna 2004 461 Ocean Boulevardista julkaistiin kahdesta cd:stä koostunut remasteroitu versio, joka perusalbumin lisäksi sisälsi Hammersmith Odeonissa taltioidun livekonsertin ja studiojamitteluja. Parannuttuaan heroiiniaddiktiostaan Clapton kuntoutti itsensä tekemällä töitä maatilalla ja kuuntelemalla runsaasti erityyppistä musiikkia sekä vanhoja blueslevyjä, joita hän oli tuonut mukanaan. Clapton aloitti myös uudelleen aktiivisen soittamisen ja pelkistetyistäkin ideoista alkoi kehittyä uusia kappaleita. Aikaisemmin Derek & The Dominosissa Claptonin kanssa soittanut basisti Carl Radle antoi Claptonille demonauhan, joka sisälsi hänen kosketinsoittaja Dick Simsin ja rumpali Jamie Oldakerin kanssa nauhoittamiaan kappaleita. Clapton piti kuulemastaan ja Radle antoi hänelle aikaa uusien kappaleiden kirjoittamiseen. Uutta studioalbumiaan varten kirjoittamansa kappaleet Clapton jätti tarkoituksellisesti keskeneräisiksi, jotta levytykseen osallistuneet muusikot jättäisivät niihin oman leimansa. Claptonin tuonaikainen manageri, Robert Stigwood järjesti Claptonille studioaikaa Criteria -studioilta Miamista Radlen, Simsin, Oldakerin ja tuottaja Tom Dowdin kanssa. Lisäksi Clapton palkkasi levytykseen vierailevan solistin Yvonne Ellimanin ja kitaristi George Terryn yhtyeensä täysaikaisiksi jäseniksi. 461 Ocean Boulevardin nauhoitukset ajoittuivat huhti-toukokuuhun 1974. Niissä Clapton hyödynsi sähkökitarana Blackie Fender Stratocasteria, steelkitaroina useita Gibson-ES-335-kitaroita ja akustisina useita Martin vintagekitaroita. Pitkäsoitto sisältää ainoastaan kaksi Claptonin originaalisävellystä; kappaleet Let It Grow ja Get Ready, joista jälkimmäinen edusti yhteistyötä Ellimanin kanssa. Albumin coverkappaleista Willie the Hand Jive, I Can't Hold Out ja Steady Rollin' Man olivat olleet Claptonin mielessä jo pitkän aikaa. Kappaleen Give Me Strenght Clapton oli kuullut jo 60-luvulla Lontoossa asuessaan Charlie ja Diana Radcliffen kanssa Fulham Roadilla. Yhtyeen ollessa levyttämässä George Terry toi Claptonille kuunneltavaksi Bob Marley & The Wailersin albumin Burnin' ja kehotti häntä levyttämään  coverin kappaleesta I Shot the Sheriff. Clapton suostui pitkin hampain, mutta Marleyn ja Claptonin tavatessa vuosia Claptonin version julkaisun jälkeen Marley mainitsi pitävänsä Claptonin coverversiosta. Singlelistalla se nousi top teniin yhdeksässä maassa ja kappaleesta muodostui Claptonin ainoa Billboardin listakärkeen kohonnut single. Vuonna 2003 Claptonin näkemys I Shot the Sheriffistä pääsi Grammy Hall of Fameen. Yhdysvalloissa kyseinen single saavutti kultaa ja Kanadassa tuplaplatinaa. Toinen 461 Ocean Boulevardilta poimittu single oli lokakuussa 1974 ilmestynyt Willie and the Hand Jive. Claptonin hidastempoisempi versio kappaleesta saavutti suurimmaksi osaksi kriitikoiden hyväksynnnän. Creem-lehteen kirjoittamassaan, tuoreeltaan albumin julkaisun jälkeen julkaistussa arviossaan Robert Christgau ylisti 461 Ocean Boulevardia ja totesi albumin olevan mahtava tutkimus country bluesin mahdollisuuksista. Vuonna 2012 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla 461 Ocean Boulevard saavutti sijan 409. Pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Keskiviikon klassikko:Soulin kuningattaren vuoden 1968 menestysalbumi

Aretha Franklin:Lady Soul

Lady Soul on Aretha Franklinin 22. tammikuuta 1968 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja järjestyksessään 14. studioalbumi. Kyseessä oli Franklinin toinen R&B-listan kärkeen noussut studioalbumi sen edeltäjän Aretha Arrivesin jälkeen. Lady Soulin biisivalikoimaan lukeutuu useita hänen suurimpiin lukeutuneita singlemenestyksiäään. Chain of Fools nousi poplistalla kakkossijalle, (Sweet Sweet Baby) Since You Been Gone viidenneksi ja Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa oleva (You Me Feel Like) A Natural Woman kahdeksanneksi. Se myi lopulta yli miljoona kappaletta yksistään Yhdysvalloissa. Rhino Records julkaisi albumista deluxe-version 90-luvun puolivälissä. Billboardin listalla Lady Soul nousi kärkeen mustien albumien listalla ja sijoittui kolmanneksi myös jazz-albumien listalla. Since You Been Gone – singlen b-puolella julkaistu Ain’t No Way kohosi yhdeksänneksi mustien singlejen listalla ja myös poplistalla sen sijoitus oli 16. Pitkäsoiton muusta keskeisestä tuotannosta nostettakoon esiin coverit Curtis Mayfieldin People Readysta, blue-eyedsoul-yhtye The Young Rascalsin ykköshitistä Groovin' sekä mainiosta Redbone-yhtyeestä hieman myöhemmin tutuksi tulleiden Vegasin veljesten Patin ja Lollyn käsialaa olleesta swamprockpalasta Nicky Hockey. Gospel/R&B-solisti Cissy Houston oli The Sweet Inspirations – yhtyeineen taustavokalistina useilla albumin raidoilla, kuten myös Arethan sisarukset Carolyn ja Erma Franklin. Lady Soul on menestynyt myös hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi – tyyppisissä äänestyksissä. Tv-kanava VH1 nimesi kyseisen pitkäsoiton kaikkien aikojen 41 parhaaksi albumiksi ja Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Lady Soulin sijoitus oli upeasti 84.

Tiistain tukeva:Aerosmithin 90-luvun alkupuolen suurmenestys

Aerosmith:Get A Grip

20. huhtikuuta 1993 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Get A Grip on Aerosmithin yhdestoista studioalbumi. Kyseessä on myös yhtyeen viimeinen Geffenin julkaisu, sillä Get A Gripin jälkeen Aerosmith palasi Columbia Recordsin artistiksi. Albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon kappaleessa Amazing taustalaulusta vastannut Don Henley ja  Lenny Kravitz,  joka  oli mukana kappaleessa Line Up sekä säveltäjänä että vokalistina. Get A Gripin työstämiseen osallistui runsaasti yhtyeen ulkopuolisia biisintekijöitä Desmond Childista alkaen. Maailmanlaajuisesti Get A Grip on 20 miljoonan kappaleen myynnillään Aerosmithin parhaiten kaupaksi käynyt albumi. Pump-pitkäsoiton kanssa se on kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään Yhdysvalloissa Aerosmithin toiseksi myydyin albumi. Kärkipaikkaa kahdeksalla miljoonalla myydyllä kappaleellaan pitää vuonna 1975 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Toys in the Attic. Get A Grip oli järjestyksessään kolmas Aerosmithin peräkkäinen pitkäsoitto, joka myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta. Vuosina 1993 ja 1994 yksi albumin kappaleista voitti vuoden parhaan rockesityksen Grammyn. Metal Edgen lukijat äänestivät Get A Gripin vuoden 1993 albumiksi ja Livin' on the Edgen vuoden parhaaksi musiikkivideoksi. Get A Grip sisälsi alun perin 12 kappaletta ja se oli tarkoitus julkaista reilusti vuoden 1992 puolella. Kun Geffenin John Kalodner oli kuunnellut,  mitä kyseisessä vaiheessa oli saatu aikaan, hän passitti yhtyeen takaisin studioon luomaan lisää hittipotentiaalisia kappaleita. Useat albumia varten työstetyt kappaleet saivat julkaisunsa singlejen b-puolina ja kappaleita jäi myös käyttämättä. Sinkkujen kakkospuolia edustivat Don't Stop ja Head First Can't Stop Messin':in päästessä mukaan myös albumien special edition -versioille.  Pitkäsoiton suurimpia hittejä olivat Cryin', Amazing, Crazy ja Livin' on the Edge ja tiukimpia rockpaloja Eat the Rich sekä Shut Up and Dance. Get A Gripillä julkaisemattomista kappaleista Devil's Got a New Disguise, Deuces Are Wild, Lizard Love ja Legendary Child ovat uusina versioina päässeet mukaan eri albumeille ja soundtrack-levyille.

Maanantain mainio:Suomirockin klassikon takuuvarma kattaus

Kolmannen naisen kevättalven kuudesta keikasta koostuvan kiertueen yhden konsertin estradina oli Joensuun Kerubi. Yleisö oli kiitettävästi mukana ensimmäisenä soitetusta Me ollaan ne- albumin upeasta nimikappaleesta lähtien. Päivät kuluu hukkaan edusti menestysalbumin Hyvää ja kaunista hieman harvinaisempaa biisiaarteistoa ja kappale ilmestyi singlenä jo vuoden 1989 puolella reiluhkosti ennen pitkäsoittoa. Vuoden 1994 albumin Onnen oikotiellä kappaleiden osuus oli setissä miellyttävän runsas ja Oi Suomen nuoria! oli konsertin ensimmäinen poiminta kyseiseltä pitkäsoitolta. Pensseli edusti tuoreempaa laatutuotantoa ja Pauli Hanhiniemen omien sanojen mukaan hän oli itse treeneissä unohtanut kyseisen kappaleen olemassaolon, vaikka se oli kuulunut Kolmannen naisen edellisen  pidemmän kiertueen vakio-ohjelmistoon. Äiti pojasta pappia toivoi ja Tästä asti aikaa -klassikoiden välissä kuultiin vähemmän soitetttu mainio poiminta Ote talonkirjasta vuoden 1991 albumilta Elämän tarkoitus. Kilpi lukeutuu vuoden 2009 paluulevyn Sydänääniä parhaimmistoon ja sitä seurasivat Onnen oikotiellä-pitkäsoiton ydintuotantoa edustavat Pyörteeseen ja todella upea ja vakavahenkinen balladi Sekunnit ja tunnit. Hyvää ja kaunista-osastoa tarjoiltiin seuraavaksi pitkällä huuliharppusoololla ryyditetyllä, yhtyeen vanhasta kunnon rhythm and blues-taustasta muistuttavalla klassikolla Maailma on tyly sekä lauluntyngällä Valehtelisin jos väittäisin. Hän on yhä hän edustaa tuoreemman tuotannon sofistikoituneempaa parhautta ja Bo Diddley-kompilla kulkeva Kartat mua sekä Paulin haitarismilla instrumentaatiotaan rikastava Lautalla vastaavaa iäkkäämpää hittiosastoa. Onnen oikotiellä-levyltä tarjoiltiin vielä rankka Ooh, Sammy ja varsinaisen setin päätteeksi Hyvää ja kaunista-levyn nimikappale. Encoreina soitettiin 80-luvun lopun pikkuhitti Sylistäsi heräsin ja Elämän tarkoituksen itseoikeutettu nimiraita. Kokoonpanossaan kolme kovaa keppimiestä (Sakari Pesola ja Timot Kivikangas ja Löyvä) ja takuuvarman rytmiryhmän (Pasi Kallioniemi:rummut ja Raimo Valkama:basso) sisältävä Kolmas nainen soittaa yhteen edelleen ihailtavan tiukasti  ja  Pauli Hanhiniemi on eräs maamme parhaista solisteista ja tekstittäjistä. Nostalgia-arvolla on toki osansa, mutta kyseessä oli varsin vakuuttava keikka, jota kannatti ilman muuta lähteä tsekkaamaan.

Kolmas nainen Kerubissa Lunta Ilosaaressa- festivaalilla 24. 3. 2018.

Sunnuntain extra:Eepojen vuoden 1980 keikkajytinää

Eppu Normaali:Elävänä Euroopassa

Marraskuussa 1980 ilmestynyt ja alkusyksystä samaisena vuonna Mäntässä ja Karhulassa äänitetty  Elävänä Euroopassa on Eppu Normaalin ensimmäinen livelevy. Kappalevalikoimaltaan se sisältää edustavan otoksen yhtyeen kaikkien kolmen siihen mennessä julkaistun studioalbumin materiaalista. Lisäksi mukana ovat versiot singlekappaleista  Nipa, Mekin tehtiin rakkautta  ja Kitara ja kivääri. Liven covertuotantoa edustavat  koko komeuden käynnistävä näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista, The Whon 70-luvun alun biisiaarteistoon luketuvasta Let's See Actionista ja basisti Mikko "Vaari" Nevalaisen edellisen yhtyeen Kollaa kestään esikoissinglestä Musti, sotakoira. Niin ikään singleformaatissa alun perin ilmestynyt Nuori poika on suomennos Wreckless Ericin menestyskappaleesta Whole Wide World. Aikaisemmin levyttämätöntä Eppu-tuotantoa tuplalla edustaa tuonaikaisiin keikkastandardeihin lukeutunut Mies soittaa rokkia. Aknepop-debyytiltä livetulkintoina versioituvat molemmat Poliisi-kappaleet ja Kuka ön Pertti Ström. Upean Maximum Jee & Jeen osuus on ansaitusti melkoisen runsas; mukana ovat kaikki kyseisen pitkäsoiton kappaleet Radiota, Pop Pop Popia ja Kuolleet kakarat -biisiä lukuun ottamatta. Eput olivat itse olleet tyytymättömiä tuossa vaiheessa tuoreimpaan studioalbumiinsa Akun tehdas. Creedence Clearwater Revivalin Live in Europe-konserttitaltioinnista nimensä napanneella livellään yhtyeellä oli tilaisuus levyttää kolmannen studioalbuminsa kappaleita uusiksi. Niitä Elävänä Euroopassa- tuplalle versioituikin melkoinen määrä, sillä ainoat liveltä pois jääneet Akun tehtaan biisit ovat pitkäsoiton marginaalimpaa tuotantoa edustava kappalekolmikko Poltan loppuun tupakin, Bob Dylan sekä Viimeinen funk. Eput olivat yksi vuoden 1980 suosituimmista kotimaisista yhtyeistä ja Elävänä Euroopassa vangitsi  yhtyeen keikkabändinä vinyylille lähes tiukimmillaan. Suomen virallisella albumilistalla kyseinen tupla-albumi oli parhaimmillaan kuudentena.

Lauantain pitkä:Bluespianismin klassikko

Eri lähdeviitteiden mukaan 21. maaliskuuta 1924 tai 1930 syntynyt ja 24. huhtikuuta 1970 edesmennyt Otis Spann oli yhdysvaltalainen bluesmuusikko, jota monet pitävät keskeisimpänä sodanjälkeisenä pianistina Chicago Bluesin osalta. Useat lähteet pitävät Spannin synnyinkaupunkina Jacksonia Missisipissä vuonna 1930, mutta Bob Eaglen ja Eric LeBlancin tutkimusten mukaan hänen syntymäpaikkansa oli Belzonissa Missisipissä kuusi vuotta aikaisemmin. Spannin isä oli pianisti Friday Ford ja äitinsä Josephine Erby oli Bessie Smithin ja Memphis Minnien kanssa työskennellyt kitaristi. Otis oli yksi perheen seitsemästä lapsesta ja hän aloitti pianonsoiton seitsemänvuotiaana. Hänen opettajiinsa lukeutui esimerkiksi Brother Montgomery. 14-vuotiaana Otis soitti eri yhtyeissä Jacksonin alueella. Hän muutti Chicagoon vuonna 1946, ja siellä Big Maceo Merriweather toimi Otisin mentorina. Spann esiintyi sekä sooloartistina että kitaristi Morris Pejoen kanssa. Spann tuli tunnetuksi erottuvasta pianonsoittotyylistään. Loppuvuodesta 1952 hän korvasi Merriweatherin Muddy Watersin yhtyeen pianistina. Ensimmäisen levytyksensä yhtyeen jäsenenä Otis teki syyskuussa 1953. Spann jatkoi levytyksiä sekä sooloartistina että sessiomuusikkona esimerkiksi Bo Diddleylle ja Howlin Wolfille. Hänen yhteistyönsä Muddy Watersin kanssa jatkui vuoteen 1968 saakka. Spannin Chess Recordsille tekemiin levytyksiin lukeutuu muun muassa vuoden 1954 single It Must Have Been the Devil/Five Spot, jolla kitaristeina vaikuttivat BB King ja Jody Williams. Spann soitti myös joillakin Chuck Berryn varhaisilla levytyksillä, joista tunnetuin on You Can't Catch Men studioversio. Spannin elokuussa 1960 New Yorkissa kitaristi Robert Lockwoodin ja solisti St. Louis Jimmyn kanssa tekemät levytykset julkaistiin albumeilla Otis Spann is the Blues ja Walking the Blues. Muddy Watersin ja Eric Claptonin kanssa Spann teki levytyksiä Deccalle ja James Cottonin kanssa hän levytti Prestigelle vuonna 1964. Spannin vuoden 1966 pitkäsoiton The Blues is Where It's At levytykseen osallistuivat George "Harmonica" Smith, Sammy Lawhorn ja Muddy Waters. 60-luvun lopussa Spann teki yhteislevytyksiä Buddy Guyn, Big Mama Thortonin ja Fleetwood Macin kanssa. Vuonna 2012 Silkcity Records julkaisi postuumisti albumin Someday, joka sisälsi blueskitaristi Son Lewisin tuottamia live- ja studioäänityksiä vuodelta 1967. Spannin live-esiintymisiä on tallennettu dvd:lle vuoden 1960 Newportin Jazz-festivaalin, vuoden 1963 The American Folk Music Festivalin, vuoden 1966 Blues Mastersin ja vuoden 1968 Copenhagen Jazz festivaalin osalta. Spann menehtyi maksasyöpään Chicagossa vuonna 1970. Hänen Burr Oakissa, Illinoisissa sijaitseva hautansa oli merkitsemätön lähes 30 vuoden ajan. Lopulta Killer Blues Headstone Projectin johtohahmo Steve Salter lähestyi asian tiimoilta Blues Revue -lehteä ja mainitsi bluespianistisuuruuden lepäävän merkitsemättömässä haudassa. Bluesentusiastit ympäri maailmaa lähettivät lahjoituksia hautakiven ostamista varten. Se paljastettiin kuudes kesäkuuta 1999 yksityisseremoniassa. Spann pääsi vuonna 1980 postuumisti The Blues Hall of Fameen.

Perjantain pohjat:Nick Lowen erinomainen esikoissoolo

Nick Lowe:Jesus of Cool

Maaliskuussa 1978 ilmestynyt Jesus of Cool on Nick Lowen esikoissooloalbumi. Lowen itsensä tuottaman pitkäsoiton julkaisijana oli Britanniassa Radar Records. Yhdysvalloissa Columbia Records julkaisi kyseisen albumin nimellä Pure Pop for Now People. Mainitulla versiolla kappaleen Shake and Pop tilalla oli They Called It Rock. Kyseessä oli Rockpilen versio kyseisestä kappaleesta ja Radarin julkaisemalla versiolla albumista se oli ollut yksipuoleinen bonussingle. Columbian julkaisemalla versiolla samaisesta pitkäsoitosta kappaleen Heart of the City liveversion on korvannut studio-otto samaisesta kappaleesta. Stiff Records oli julkaissut sen aikaisemmin singlenä ja pikkulevyn kakkospuoli So It Goes oli mukana albumin molemmilla painoksilla. Yhdysvaltain-painoksella oli lisäksi jo ennen Stiffiä United Artistsin julkaisemalta maxisingleltä poimittu Rollers Show. Jenkkipainos eroaa kappalejärjestyksensä osalta albumin brittiversiosta. Nick Lowen debyytti saavutti varsin myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Helmikuussa 2008 Britanniassa Proper Records ja Yhdysvalloissa Yep Rock Records julkaisivat albumista laajennetun deluxe edition -version. So It Goes pääsi myös mukaan vuonna 1979 valmistuneen elokuvan Rock N' Roll High School soundtrackille. Tekstiensä osalta useat Jesus of Coolin kappaleet hyökkäsivät äänilevyteollisuuden kaupallisuutta ja ahneutta vastaan. Sellaisiin lukeutuivat erityisesti Music for Money, kaksikon muodostavat Shake and Pop ja They Called It Rock sekä Rollers Show, joista viimeksi mainittu parodioi Bay City Rollersin teiniyleisöä. Tietynlaisesta musiikillisesta sofistikoituneisuudestaan huolimatta Jesus of Coolin raidoilta oli aistittavissa tuolloin vaikuttaneen uuden aallon energisyyttä ja jopa tietynlaista kapinallisuutta. Originaalin vinyylialbumin etukannessa oli kuusi kuvaa Nick Lowesta, tai viisi kuvaa Lowesta ja yksi Dave Edmundsista. Britti- ja jenkkiversioiden kansissa julkaistussa kuvissa on joitakin eroja. Kummankin maan kansi oli Barney Bubblesin suunnittelema.

Torstain terävä:Merkittävän brittipopin edustajan 90-luvun puolivälin mestariteos

Blur:The Great Escape

11. syyskuuta 1995 Food and Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Great Escape on brittipoppia edustaneen Blur-yhtyeen neljäs studioalbumi. Se saavutti kriitikoiden keskuudessa maailmanlaajuisesti varsin myönteisen vastaanoton ja nousi yhtyeen kotimaassa albumilistan kärkeen. Kyseessä oli myös Blurin ensimmäinen Yhdysvalloissa listamerkinnän saavuttanut pitkäsoitto. Atlantin toisella puolella albumi nousi sijalle 150. Britanniassa The Great Escape myi kolminkertaisesti platinaa vajaa vuosi ilmestymisensä jälkeen. Pitkäsoiton singlehitteihin lukeutuivat Country House, The Universal, Stereotypes sekä Charmless Man. Niistä ensin mainittu oli Blurin ensimmäinen brittilistan ykköspaikan saavuttanut single, joka syrjäytti Oasiksen Roll with Itin. Vuonna 1993 julkaistun albumin Modern Life is Rubbish ja seuraavana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Parklife jälkeen The Great Escape on tulkittavissa Blurin Life-trilogian viimeisenä osana. Vuonna 1997 ilmestyneellä nimikkoalbumillaan Blur siirtyi tyylillisesti aikaisemmin edustamastaan brittipopista lähemmäksi vaihtoehtorocksoundia. The Great Escape on tulkittavissa konseptialbumiksi, jonka teemoja ovat yksinäisyyden ja välinpitämättömyyden tunteet. Pitkäsoiton kappaleista ensimmäisenä nauhoitettiin Mr Robinson's Quango ja viimeisenä toukokuussa 1995 It Could Be You. The Universalin työstäminen oli aloitettu jo Parklife-albumin äänityksissä ja tuolloin se oli ollut ska-tyyppinen kappale. Biisistä oli jo miltei luovuttu, ennen kuin Damon Albarn keksi hyödyntää siinä jousisektiota. Pitkäsoiton kappaleista Ernold Same oli saanut idean otsikkoonsa Pink Floydin varhaistuotannon klassikkokappaleisiin lukeutuvasta Arnold Laynesta. Kuten Blurin kahden edellisen pitkäsoiton tapauksissa, myös The Great Escapen kansitekstit sisälsivät kappaleiden lyriikoiden lisäksi myös niiden kitarasoinnut. Albumin singlekappaleista Stereotypes sai debyyttiesityksensä keikalla Lontoon Dublin Castlessa. Alun perin sitä kaavailtiin pitkäsoiton ensimmäiseksi singleksi, mutta Country House sai yhtyeen diggareilta voimakkaammin vastakaikua. The Universal ja Charmless Man nousivat kumpikin brittien singletilastoissa viidenneksi ja Stereotypes sijalle seitsemän. It Could Be You julkaistiin neljästä kappaleesta koostuneen singlen ykkösbiisinä. Sen muut kappaleet olivat Budokanissa taltioituja liveversioita eri kappaleista. Select nimesi The Great Escapen 90-luvun parhaiden albumiensa listalla sijalle 34. Pitchforkin vastaavalla listalla albumin sijoitus oli 70. BuzzFeedin listalla The Great Escape sijoittui 90-luvun brittipopin kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Teoksessa All Time 1000 Albums The Great Escape saavutti sijan 725.

Keskiviikon klassikko:Teksasilaisten rytinäbluesin taitajien onnistunut kakkosalbumi

The Fabulous Thunderbirds:What's the Word

Elokuussa 1980 ilmestynyt What's the Word on teksasilaisen rhythm and blues-yhtye The Fabulous Thunderbirdsin toinen studioalbumi. Edeltäjänsä, edellisenä vuonna julkaistun pitkäsoiton Girls Go Wild tavoin myös kyseisen albumin menestys jäi sen ilmestymisaikana vaatimattomaksi, mutta myöhemin What's the Word on vastaanottanut ansaitsemaansa arvostusta laadukkaana valkoisena blueslevynä. Pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin lukeutuvat juurevasti svengaavat Sugar Coated Love, That's Enough That Stuff sekä myös Rockpilen ainoalta pitkäsoitolta, What's the Wordin kanssa samana vuonna julkaistulta albumilta Seconds of Pleasure löytyvä, mainiosti rullaava rockkappale  You Ain't Nothing But Fine. Albumin kappaleista keikkastandardiksi muodostui myös The Crawl. Pitkäsoiton käynnistää verevä traditionaali, aikaisemmin Juke Boy Bonnerin näkemyksenä erityisen hyvin muistettu Running Shoes. Low Down Womanin parasta antia on solisti Kim Wilsonin antaumuksellinen huuliharpismi. Jimmie Vaughanin ja Keith Fergusonin yhteistyötä edustava instrumentaalikappale Extra Jimmies käy erityisesti Vaughanin taidonnäytteestä rytmiryhmän terhakalla kompilla höystettynä. Vaughanin ja Wilsonin yhteistyön hedelmä Jumpin' Bad on niin ikään instrumentaaliraita, jossa pääosassa on tällä kertaa varsin onnistuneesti Wilson huuliharppunsa kera. What's the Wordin instrumentaalikappaleisiin lukeutuu vielä niin ikään Wilsonin huuliharpun hallitsema Last Call for Alcohol.  Learn to Treat Me Right tarjoaa suoraviivaisempaa rhythm and blues-ilmaisua Wilsonin päästessä jälleen mainiosti ääneen huuliharppuineen. I'm a Good Man (If You Give Me A Chance) käy jälleen Jimmie Vaughanin kitaroinnin esitelmästä. Dirty Work tarjoaa What's The Wordin kappaleista kaikkein vakuuttavinta perusbluesia Jimmie Vaughanin erinomaisen kitaratyöskentelyn kera. Vuonna 2000 Benchmark Records julkaisi What's the Wordista uudelleenjulkaisuna cd-version, joka sisältää bonuksinaan kolme livebiisiä, joista kaksi oli taltioitu Austinin Club Kodassa.

Tiistain tukeva:J Geils Bandin solisti ja paljon muuta

Seitsemäs maaliskuuta 1946 syntynyt Peter Wolf on yhdysvaltalainen rhythm and blues, soul ja rockmuusikko, joka identifioituu etenkin J Geils Bandin solistiksi, jossa hän vaikutti vuosien 1967 ja 1983 välillä. Sen jälkeen Wolf on luonut menestyksekästä soolouraa kirjoituskumppaninsa Will Jenningsin kanssa. Wolf oli taiteellisesti lahjakas ja hän pääsi opiskelemaan Bostonin taidekouluun. Siellä hänen opiskelijatovereihinsa lukeutui tuleva elokuvaohjaaja David Lynch. Wolfin tulevaisuuden ura muuttui kuitenkin kertarysäyksellä, kun hän hyppäsi solistiksi bluesbandin keikalla. Pian mainitun esiintymisen jälkeen Wolf pääsi mukaan kyseiseen yhtyeeseen The Hallucinationsiin, jonka jäseniin kuuluivat Doug Slade, Joe Clark, Paul Shapiro ja Stephen Joe Bladd. The Hallucinations soitti keikkoja The Velvet Undergroundin, Howlin Wolfin, Muddy Watersin, Van Morrisonin ja John Lee Hookerin kanssa. Wolf toimi lisäksi öiseen aikaan dj:nä FM rockradioasema WBCN:llä soittaen raakaa rock n' rollia ja rhythm and bluesia. Wolfin musiikkitietämys pääsi oikeuksiinsa hänen tavatessaan vuonna 1968 samanhenkisiä Bostonista kotoisin olleita muusikoita, eli John Geilsin, "Magic" Dick Salwitzin ja Danny Kleinin. Wolfia ja Stephen Joe Bladdia pyydettiin liittymään mainittujen soittajien yhtyeeseen, joka tunnettiin tuossa vaiheessa nimellä J Geils Blues Band. Seth Justmanin liityttyä mukaan yhtyeen nimeksi vaihtui J Geils Band. Siloittelematonta rockia esittäneestä yhtyeestä muodostui nopeasti suosittu paikallistasolla. Sen kappalevalinnat löytyivät pitkälti Wolfin levykokoelmista. Hän toimi myös yhtyeen managerina ja levytyssopimus solmittiin Atlantic Recordsin Jerry Wexlerin kanssa. Wolfin karismaattisen lavaesiintymisen ansiosta J Geils Bandista muodostui eräs rockin jännittävimmistä lavaesiintyjistä. Yhtye julkaisi 13 vaikutusvaltaista albumia ja nousi listakärkeen singleillään Freeze Frame, Love Stinks sekä Centerfold. Freeze Frame -albumin julkaisua seurasi luovia erimielisyyksiä, joiden johdosta Peter Wolfia pyydettiin lähtemään J Geils Bandista vuonna 1983. Wolfin sooloura käynnistyi vuonna 1984 albumilla Lights Out. Sen työstämiseen osallistui muun muassa Adrian Belew ja pitkäsoiton nimikappale saavutti singlelistalla sijan 12. Debyyttinsä jälkeen Wolf on laajentanut musiikillista ilmaisuaan pitkäsoitoilla Come As You Are (1987), Up to No Good (1990), Long Line (1996), Fool's Parade (1998), Sleepless (2002) ja Midnight Souvenirs (2010) Pitkäsoitoista viimeksi mainittu voitti vuoden albumin palkinnon Boston Music Awardseissa.  Come As You Aren nimikappale nousi poplistoilla 15 suosituimman joukkoon, mutta Mainstream Rock- listolla se kohosi ykkössijalle. Myös kappaleesta Can't Be Started muodostui huomattava menestys kyseisellä listalla. Soolourallaan Wolf on tehnyt musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Aretha Franklinin, John Lee Hookerin, Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Little Miltonin ja Wilson Pickettin kanssa. J Geils Bandin kanssa Wolf on tehnyt ajoittain yhteiskeikkoja vuodesta 1999 eteenpäin. Kyseisiin esiintymisiin lukeutui avauskonsertti Bostonin House of Bluesissa. Myös Wolfin tuoreimmat albumit ovat saaneet varsin myönteiset arviot. Niistä uusin on järjestyksessään hänen kahdeksas soololbuminsa, huhtikuussa 2016 ilmestynyt A Cure for Loneliness.

Maanantain mainio:Freen erinomainen nimikkoalbumi

Free:Free

Lokakuussa 1969 julkaistu Freen nimeä kantava pitkäsoitto on brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan yhtyeen järjestyksessän toinen albumi ja ensimmäinen, jolla solisti Paul Rodgersin ja basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin musiikillinen yhteistyö puhkesi toden teolla kukkaan. Debyyttipitkäsoittonsa Tons of Sobsin jälkeen Free oli konsertoinut ahkerasti ja yhtyeen kakkosalbumi toi tullessaan useita keskeisiä musiikillisia muutoksia. Musiikillisesti kyseessä oli esikoispitkäsoittoa monipuolisempi kokonaisuus ja myös Rodgers oli kehittynyt solistina. Tons of Sobsin tuottajana oli ollut Guy Stevens, mutta Freen nimikkoalbumin tuottamisesta vastasi Island Recordsin johtohahmo Chris Blackwell. Andy Fraserin basso on pitkäsoitolla keskeisessä roolissa. Se toimii rytmikitaran, josta Paul Kossoffin soolokitara kehittyy, tavoin. Fraser myös opetti Kossoffille levytyksessä tiettyjä rytmikitaraosuuksia. Tietyistä levytyksessä ilmenneistä jännitteistä huolimatta Blackwell oli tasoittavana hahmona. Freen kakkosalbumi saavutti brittilistalla laadukkuudestaan huolimatta ainoastaan 22. sijan. Singleinä julkaistut Broad Daylight ja I'll Be Creepin' eivät nousseet listalle lainkaan, vaikka niistä etenkin jälkimmäinen, funkpotkua ja Kossoffin revittelevää kitaratyöskentelyä hyödyntävä raita on yksi pitkäsoiton huippuhetkistä. Rankempaa bluesrockosastoa edustavat Songs of Yesterday ja letkeämmin svengaava Double on Trouble Time lukeutuvat myös albumin parhaimmistoon. Balladiosastossaan Freen kakkosalbumilla on tarjottavanaan kaksi klassikkotasoista kappaletta; tiivistunnelmainen Free Me ja pitkäsoiton päättävä, todella kaunis Mourning Sad Morning, jonka instrumentaatiota rikastaa Traffic-yhtyeestä tutun Chris Woodin huilunsoitto. Vuonna 2011 julkaistulla cd-uudelleenjulkaisulla on tarjottavanaan jopa kymmenen bonusraitaa. Niiden huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti BBC:llä taltioidut versiot Songs of Yesterdaysta ja Broad Daylightista, rullaava instrumentaali Sugar for Mr Morrison sekä aggressiivinen varhainen versio Double on Trouble Timesta. Three Dog Night -yhtye levytti coverit kahdesta Freen kakkosalbumin kappaleesta; I'll Be Creepinistä ja originaaliversiossaan erityisesti riffittelynsä ja sooloilunsa osalta erinomaisesti toimivasta Woman -raidasta. Monet Freen tosidiggarit nostavat yhtyeen kakkoslevyn sen parhaiden töiden joukkoon.

Sunnuntain extra:Wilson Pickettin uran varmistanut pitkäsoitto

Wilson Pickett:Exciting Wilson Pickett

Elokuussa 1966 ilmestynyt Exciting Wilson Pickett on soul - ja R&B-vokalisti Wilson Pickettin kolmas pitkäsoitto. Billboardin R&B-albumilistalla se nousi kolmanneksi ja saavutti 21:n sijan poplistalla. All Music Guiden mukaan Pickett varmisti juuri kyseisellä albumilla asemansa eräänä 60-luvun keskeisimmistä soulartisteista. Kyseiseltä pitkäsoitolta poimittiin neljä singlemenestystä, mutta sen albumiraidat edustivat lähes yhtä laadukasta tasoa ja ovat keräilijöille hittikappaleita kiinnostavampia. Alun perin Atlanticin julkaisema pitkäsoitto on julkaistu cd-formaatissa Rhinon, Collectablesin ja Warner Brosin ansiosta. Vuonna 2007 4 Men with Beards julkaisi Exiting Wilson Pickettin uusintapainosvinyylinä. Albumin neljästä crossover-hitistä In the Midnight Hour, Land of Thousand Dances ja 634-5789 (Soulsville, USA) nousivat kaikki ykkössijalle Billboardin R&B-listalla. Poplistalla kyseisten singlejen sijoitukset olivat 21, 6., ja 13. Creedence Clearwater Revivalin pari vuotta myöhemmin esikoisalbumilleen coveroima 99 and a Half (Won't Do) sijoittui R&B-listalla sijalle 13. ja poplistalla sen sijoitus oli 53. Land of Thousand Dances oli alun perin ollut hitti vuonna 1963 New Orleansista lähtöisin olleelle säveltäjälle Chris Kennerille. Pickett itse levytti kappaleen uudelleen vuonna 1988 elokuvan The Great Outdoors soundtrackille. Kyseisen elokuvan pääosissa näyttelivät Dan Aykrod ja John Candy.

Lauantain pitkä:Thin Lizzyn pitkäaikaisin kitaristi ja paljon muuta

17. maaliskuuta 1951 Glendalessa, Kaliforniassa syntynyt William Scott Gorham on yhdysvaltalainen kitaristi, joka nousi kansainvälisesti tunnetuksi irlantilaisen rockyhtyeen Thin Lizzyn toisena soolokitaristeista. Vaikka Gorham ei lukeutunut yhtyeen perustajajäseniin, hän liittyi Lizzyyn vaiheessa, jolloin yhtyeen ura oli epävarma originaalikitaristi Eric Bellin ja hänen seuraajansa Gary Mooren erottua. Gorham pysyi Lizzyn matkassa yhtyeen vuoteen 1984 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Gorham ja Brian Robertson liittyivät Thin Lizzyyn samanaikaisesti ja heidän vaikutusajastaan alkoi yhtyeen kriitikoiden eniten arvostama kausi. Gorham ja Robertson kehittivät sooloilevan tuplakitaroinnin ja lauloivat myös taustoja. Gorham on pisimpään Lizzyssä vaikuttanut yhtyeen jäsen sen perustajan, solisti/basisti/biisintekijä Phil Lynottin ja rumpali Brian Downeyn jälkeen. Lynott menehtyi tammikuussa 1986, mutta vuodesta 1996 eteenpäin Gorham on koonnut jälleen ympärilleen erilaisia Thin Lizzy-kokoonpanoja vaikuttaen itse kitarointinsa lisäksi myös taustalaulajana. Vuonna 2012 Gorham oli mukana perustamassa Thin Lizzy-henkistä yhtyettä Black Star Ridersia, jonka ohjelmisto koostuu uudesta tuotannosta. Kaliforniassa kasvanut Gorham aloitti muusikonuransa 13-vuotiaana ja basistina. Hän vaikutti useissa teinibändeissä, joista The Ilford Subway levytti lokakuussa 1967 singlen The 3rd Prophecy. Gorham vaihtoi instrumentikseen kitaran, kun hänen läheinen ystävänsä ja tuonaikaisen yhtyeensä kitaristi Steve Schrage menehtyi moottoripyöräonnettomuudessa vuonna 1968. Seuraavana vuonna Gorham liittyi ystävänsä Bob Siebenbergin kanssa yhtyeeseen Redeye. Vuonna 1970 kaksikko liittyi yhtyeeseen Benbecula ja seuraavana vuonna Siebenberg muutti Englantiin. Vuoteen 1973 mennessä Siebenberg vaikutti Supertrampin rumpalina ja yhteisen yhtyeen perustaminen mielessään hän kehotti myös Gorhamia muuttamaan Britanniaan. Gorhamin ei kuitenkaan aluksi onnistunut löytää töitä ystävänsä kanssa samassa yhtyeessä. Niinpä hän soitteli pubeissa ympäri Lontoota ennen kuin perusti oman yhtyeensä Fast Buckin. Vuonna 1974 Rurn O' Lochlainn kehotti Gorhamia osallistumaan Thin Lizzyn johtohahmon ja perustajajäseniin lukeutuneen Phil Lynottin pitämään koesoittotilaisuuteen. Kyseisessä vaiheessa Thin Lizzyn rytmiryhmä etsi riveihinsä kahta uutta kitaristia. 17-vuotias Brian Robertson oli jo tullut valituksi ennen Gorhamin koesoittotilaisuutta, jonka myötä myös hänet valittiin. Yhteisten soolojensa lisäksi Gorham ja Robertson vaihtelivat myös rytmi- ja soolokitaristin roolissa ja tästä syntyi Thin Lizzyn ainutlaatuisena pidettävä soundi. Thin Lizzyssä ollessaan Gorham esittäytyi myös säveltäjänä. Hänen ensimmäisen Thin Lizzy -albuminsa, vuonna 1974 ilmestyneen Nighlifen avaava kappale She Knows käynnisti Gorhamin ja Lynottin biisinteon. Sen seuraajalle, vuonna 1975 ilmestyneelle pitkäsoitolle Fighting Lynott ja Gorham työstivät kaksi kappaletta ja kyseiseltä albumilta löytyy myös ainoa yksin Gorhamin nimiin laitettu Thin Lizzy-kappale; Ballad of the Hard Man. Vuoden 1977 Lizzy-albumia Bad Reputation työstettäessä Brian Robertson oli loukannut kätensä ja Gorham soitti albumille suurimman osan kitarasooloista mukaan lukien albumin singlemenestys Dancin' in the Moonlight. Gorhamin kehotuksesta Robertson otettiin mukaan soittamaan soolot kappaleisiin Killer without a Cause ja Opium Trail. Gary Mooren palattua Lizzyyn ja korvattua Robertsonin vuoden 1979 albumilla Black Rose:A Rock Legend Gorham otti kyseisen kitaristinvaihdoksen oman soittonsa kehittymisen kannalta ja mainittu seikka piti paikkansa myös yhtyeen myöhempien kitaristivaihdosten osalta. Vuonna 1980 Lizzyn toiseksi soolokitaristiksi vaihtui Snowy White, jonka kanssa työstetylle ja samana vuonna ilmestyneelle albumille Chinatown Gorham oli mukana kirjoittamassa kahta kappaletta. Seuraavana vuonna julkaistulla pitkäsoitolla Renegade Gorham oli mukana kirjoittamassa lähes puolta albumin kappaleista. Thin Lizzy lopetti toimintansa vuonna 1983. Gorham liittyi seuraavaksi yhtyeeseen Phenomena II, jossa hän tapasi Leif Johansenin. Hänen kanssaan Gorham perusti yhtyeen 21 Guns, jonka kanssa hän levytti kolme albumia.Gorham on soittanut myös Asian, The Rollins Bandin ja Supertrampin kanssa. Vuonna 1997 Gorham vieraili kitaristina Psycho Motelsin albumilla Welcome to the World kappaleessa I'm Alive. Vuonna 1996 Gorham kasasi Thin Lizzyn uudelleen ja soitti useita kiertueita Phil Lynottin kunniaksi. Kitaristi John Sykes jätti yhtyeen vuonna 2009 ja siihen liittyivät uudelleen Brian Downey, Darren Wharton ja Marco Mendoza. Uusia jäseniä olivat esimerkiksi Diossa ja viimeksi Def Leppardissa soittanut Vivian Campbell sekä aikaisemmin Almightyssa vokalisoinut Ricky Warwick. Pari kuukautta kestäneiden harjoitusten jälkeen kyseinen lineup aloitti maailmankiertueen tammikuussa 2011. Kyseinen turnee jatkui seuraavan vuoden puolelle ja Campbellin kitaran varressa korvasi pysyvästi Damon Johnson. Klassikkoalbumi Jailbreakin julkaisusta oli kulunut 40 vuotta ja sen tiimoilta soitettiin joukko speciaalikeikkoja kokoonpanolla, johon kuuluivat Gorham, Warwick, Johnson, Wharton, Scott Davis sekä Aerosmithin basisti Tom Hamilton. Johnsonin liityttyä yhtyeeseeen Gorham ilmoitti sen nauhoittavan uutta materiaalia. Sitä ei kuitenkaan julkaistu Thin Lizzyn nimellä, vaan joulukuussa 2012 muodostui uusi yhtye Black Star Riders. Sen esikoisalbumi All Hells Breaks Loose ilmestyi seuraavan vuoden toukokuussa. Kesäkuussa Gorham voitti Metal Hammer Golden Gods Awardseissa Riff Lord -palkinnon työskentelystään kyseisellä albumilla. Vuonna 2015 julkaistiin Black Star Ridersin toinen pitkäsoitto The Killer Instinct, jonka tiimoilta yhtye kiersi Britanniassa ja muualla Euroopassa koko loppuvuoden. Vuonna 2016 Gorham teki valikoituja festivaalikeikkoja Thin Lizzyn kanssa ja kirjoitti myös kappaleita Black Star Ridersin kolmannelle albumille. Uusi pitkäsoitto Heavy Fire ilmestyi helmikuussa 2017. Syyskuussa 2021 Gorham ilmoitti eroavansa Black Star Ridersista keskittyäkseen Thin Lizzyyn. Vuonna 2023 hän teki paluun Black Star Ridersin riveihin ja osallistui yhtyeen kymmenvuotisjuhlakiertueelle.

Perjantain pohjat:Heartin 80-luvun toinen suurmenestysalbumi

Heart:Bad Animals

Kuudes kesäkuuta 1987 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bad Animals on kanadalaisen hardrockyhtyeen Heartin yhdeksäs studioalbumi. Tyylillisesti se jatkoi lähempänä valtavirtaa olevaa hardrocktyyliä, jota oli edustanut jo yhtyeen edellinen, kaksi vuotta aikaisemmin ilmestynyt ja yhtyeen nimeä kantanut pitkäsoitto. Sen singlemenestyksistä nostettakoon esiin These Dreams, Nothng at All, What About Love sekä If Looks Could Kill.  Myös Bad Animalsin menestys oli edeltäjäänsä vastaavaa tasoa. Vuoteen 1992 mennessä albumi oli saanut plakkariinsa Yhdysvalloissa triplaplatinaa kolmen miljoonan kappaleen myyntinsä ansiosta. Billboardin listalla Bad Animals saavutti parhaimmillaan kakkossijan. Pitkäsoitolta poimituista singleistä 80-luvun mahtiballadeihin lukeutuva Alone nousi listakärkeen, Who Will You Run to seitsemänneksi, There's the Girl saavutti 12:n sijan ja I Want You So Bad joutui tyytymään sijaan 49. Bad Animals sisälsi harvinaislaatuisesti ainoastaan kolme kappaletta, joiden sävellystyöhön yhtyeen perustajajäsenet, solisti Ann  ja kitaristi Nancy Wilson olivat osallistuneet. Ne olivat pitkäsoiton nimikappale sekä albumin päättäneet raidat Easy Target sekä RSVP. Bad Animals sai Grammy-ehdokkuuden duon tai lauluyhtyeen parhaasta rockesityksestä.

Torstain terävä:Keskeisen soul/funkyhtyeen suurin klassikkoalbumi

Sly & The Family Stone:Stand!

Toukokuussa 1969 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stand! on soul/funkyhtye Sly & The Family Stonen pitkäsoitto, jota pidetään yhtyeen uran taiteellisena huipentumana. Kyseinen albumi on yhtyeen solistin ja multi-instrumentalisti Sly Stonen kirjoittama ja tuottama. Juuri muutamaa kuukautta ennen Woodstockin mammuttifestivaalia ilmestynyt albumi oli Sly & The Family Stonen diskografian neljäs ja samalla siihen mennessä menestyksekkäin. Sly & The Family Stone heitti Woodstockissa varsin onnistuneen keikan. Pitkäsoitto sisältää useita varsin tunnettuja kappaleita, niiden joukossa singlemenestykset I Want to Take You Higher ja Everyday People sekä lisäksi albumin nimiraita ja Sing a Simple Song. Yhdysvalloissa avattavakantisena ilmestynyt Stand! julkaistiin uudestaan vuonna 1990 sekä vinyylinä että cd:nä. Vuonna 2007 vuorossa oli remasteroitu ja numeroitu digipack-cd, joka sisälsi myös bonuskappaleita ja Britanniassa ilmestyi ainoastaan bonusraitoja sisältänyt cd-versio. Ilmestymisvuonnaan Stand!-albumia meni kaupaksi puoli miljoonaa kappaletta ja pitkäsoitto ansaitsi kultalevyn. Kaiken kaikkiaan sitä on myyty yli kolme miljoonaa kappaletta ja Standista! muodostuikin eräs 60-luvun suosituimmista albumeista. Vuoden 1986 marraskuussa albumi saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 2003 Stand! saavutti sijan 118. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuonna 2015 kyseinen albumi pääsi Kongressin kirjaston valitsemana kulttuurisesti, historiallisesti tai eettisesti merkittävänä kansalliseen ääniterekisteriin. Stand! nauhoitettiin kaupallisesti epäonnistuneen Life-pitkäsoiton jälkeen. Vaikka Sly & The Family Stone oli saavuttanut top ten-hitin alkuvuodesta 1968 kappaleellaan Dance to the Music, yhtyeen kolme ensimmäistä albumia olivat nousseet Hot 100 -listan loppupäähän. Stand! saavutti Billboardin listalla 13. sijan ja sen myötä Sly Stonesta ja hänen yhtyetovereistaan Freddie Stonesta, Larry Grahamista, Rose Stonesta, Cynthia Robinsonista, Jerry Martinista ja Greg Erricosta tuli osaltaan popmusiikin valtavirtaa. Suurin osa Standista! äänitettiin San Franciscon lähettyvillä Pasific High -studioilla. Yhtyeen lähipiiriin kuulunut Stephen Paley muistelee Sly Stonen työskentelyn intensiivisyyttä Stand!-albumin äänityksissä. Stand! alkaa Slyn vokalisoimalla nimiraidalla, keskitempoisella rockkappaleella, joka vajaan viimeisen minuuttinsa kohdalla sisältää gospel-tyyppisen breikin. Myös singlenä menestynyt I Want to Take You Higher sisältää instrumentaalisoolot Slylta, Robinsonilta, Freddie Stonelta, Grahamilta ja Martinilta. Sing a Simple Songista levyttivät coverversiot Diana Ross & The Supremes, The Temptations ja Jackson Five. Kappaleen kitarariffiä on hyödynnetty Ike & Tina Turnerin vuoden 1969 albumilla The Hunter kappaleessa Bold Soul Sister, Jimi Hendrixin seuraavana vuonna ilmestyneellä The Band of Gypsysillä sekä Miles Davisin vuoden 1971 albumilla A Tribute to Jack Johnson. Standin! kakkospuolen avaava Everyday People oli ykköshitti Yhdysvalloissa jo Standin! ilmestyessä. Leadvokaaleista kappaleessa vastaavat Sly, Rose sekä Cynthia. Larry Graham soittaa kyseisessä kappaleessa bassoa slap-poptyylillä, jota hän tuli myöhemmin kehittämään eteenpäin kappaleessa Thank You. Sex Machine on 13-minuuttinen jami, jossa jokainen yhtyeen jäsenistä pääsee soittamaan soolon. Kappale päättyy Greg Erricon rumpusoolon ja kappaleen viime sekunneilla kuullaan yhtyeen jäsenten purskahtavan nauruun. Stand! päättyy Slyn, Freddyn ja Larryn vokalisoimaan kappaleeseen You Can Make It If You Try, jossa Sly soitti tavanomaisesta poiketen bassoa. Standin! ilmestymisen aikoihin Motown Recordsin johtajan Larry Gordy Juniorin kerrotaan esitelleen kyseistä albumia henkilökunnalleen ja kertoneen sen olevan mustan musiikin tulevaisuus. Standin! kappaleiden keskeisimmistä coverversioista mainittakoon Ike & Tina Turnerin ja kotimaisen juurimusiikin helmen, eli Marjo Leinosen vokalisoiman Balls-yhtyeen levyttämät näkemykset I Want To Take You Higherista ja Joan Jett and the Blackheartsin onnistunut versio Everyday Peoplesta, joka löytyy yhtyeen vuonna 1983 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Album.

Keskiviikon klassikko:Eräs heavyrockin kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Iron Maiden:Live After Death

Lokakuussa 1985 Euroopassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live After Death on Iron Maidenin ensimmäinen livealbumi ja -video. Vuonna 2002 ilmestyneistä uudelleenjulkaisuista Yhdysvalloissa vastasivat Sanctuary/Columbia Records cd:n ja Universal Music Group/Sony BMG Music Entertainment dvd:n osalta. Live After Deathin äänitykset on tehty Kalifornian Long Beach Areenalla ja Lontoon Hammersmith Odeonissa Maidenin Slavery Tour-kiertueen aikana. Konsertin videoversio sisältää materiaalia ainoastaan Long Beachin konserteista ja se julkaistiin uudelleen dvd:nä neljäs helmikuuta 2008, jolloin alkoi myös Maidenin Somewhere Back in Time -kiertue. Täyspitkän konsertin lisäksi dvd:llä nähdään History of Iron Maiden-dvd-sarjan kakkososa. Se oli alkanut vuonna 2004 Early Daysillä ja jatkunut vuonna 2013 Maiden England '88:lla. Mainittu, osaksi vuonna 2008 ilmestynyttä dvd:tä liitetty kakkososa dokumentoi Powerslave-albumin levyttämistä ja sitä seurannutta World Slavery -kiertuetta. Kiertue alkoi Puolasta yhdeksäs elokuuta 1984 ja kesti 331 päivää, joiden aikana yhtye soitti 187 konserttia. Sitä edeltäneen studioalbumi Powerslaven tavoin kiertueen lavashow painottui muinaisen Egyptin teeman ympärille. Live After Deathin videoversiota varten yhtye palkkasi Jim Yukichin kuvaamaan kaksi konserttiaan Long Beachissa maaliskuussa 1985. Myös tupla-albumi on viimeistä levypuoliskoaan lukuun ottamatta nauhoitettu Long Beachissa. Neljäs levypuolisko nimittäin sisältää iäkkäämpiä Maiden-klassikoita taltioituina Lontoon Hammersmith Odeonissa lokakuussa 1984 soitetuista konserteista. Basisti Steve Harrisin mukaan Live After Deathin videoversio sisältää näytteitä kahdelta Long Beachin-keikalta, mutta albumiversio koostuu Long Beachin osalta yhdestä kokonaisesta konsertista. Sillä ei ole hyödynnetty lainkaan päällekkäisäänityksiä. Julkaisunsa jälkeen Live After Death on yleisesti tunnustettu erääksi tyylisuuntansa kaikkien aikojen parhaista livealbumeista. Joulukuuussa 1985 ilmestynyt albumin ensimmäinen cd-versio on yksittäinen cd, jolta Hammersmith Odeonissa nauhoitetut kappaleet on jätetty pois. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Live After Deathin remasteroitu cd-versio sisälsi kaikki kappaleet ja Lontoossa äänitetyt oli säästetty toiselle cd:lle. Vuonna 1995 ilmestynyt cd-uudelleenjulkaisu ei ollut remasteroitu ja tällä kertaa sen kakkoscd sisälsi bonuksinaan Live After Deathilta julkaistujen singlejen b-puolet. Live After Deathin videoversio sisältää koko Long Beachissa soitetun keikan. Sen encorekappale Sanctuary löytyy audioversiona ainoastaan vuoden 1995 uusintajulkaisujen bonuslevyltä.

Tiistain tukeva:Innovatiivinen yhdysvaltalaiskitaristi

11. maaliskuuta 1945 Detroitissa, Michiganissa syntynyt Harvey Mandel on amerikkalaiskitaristi, joka on tullut tunnetuksi innovatiivisesta soittotyylistään. Parikymppisestä ammattilaisena soittanut Mandel on musisoinut Charles Musselwhiten, Canned Heatin, Rolling Stonesin ja John Mayallin kanssa ennen soolouraansa. Hän varttui Chicagon Illinoisin Morton Groven alakaupungissa. Mandelin ensimmäinen levytys oli vuonna 1966 Charles Musselwhiten kanssa työstetty Stand Back! Here Comes Charles Musselwhite's Southside Band. Legends of Rock Guitarissa vuonna 1997 kyseistä albumia kuvattiin legendaariseksi, sillä se yhdisti innovatiivisesti rockia ja bluesia.  Mandelin soittotyylille oli tunnusomaista fuzzin ja feedbackin hyödyntäminen. Mandelin muutettua San Francisco Bayn alueelle hän esiintyi usein The Matrixissa, missä Jerry Garcian ja Elvin Bishopin kaltaisten muusikoiden oli tapana jammailla. Mandel tapasi uraa uurtaneen sanfranciscolaisen tiskijukan ja tuottajan Abe "Voco" Keshin, joka kiinnitti hänet Philips Recordsille ja tuotti Mandelin vuonna 1968 ilmestyneen esikoissooloalbumin Cristo Redentor. Mandel levytti Barry Goldbergin ja Graham Bondin kanssa. Hän työsti Philipsille vielä kaksi sooloalbumia; vuonna 1969 ilmestyneen pitkäsoiton Righteous sekä seuraavana vuonna julkaistun albumin Games Guitars Play. Itsenäiselle levymerkille Janus Mandel levytti 70-luvun alkupuolella vielä neljä sooloalbumia, joista merkittävin lienee Baby Batter. Kun Henry Vestine jätti Canned Heatin, Mandel oli yhtyeen pukuhuoneeessa Fillmore Westissä. Mike Bloomfield soitti yhtyeen kanssa ensimmäisen ja Mandel toisen setin. Mandelin kolmas keikka Canned Heatin riveissä oli Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Näihin aikoihin Mandel osallistui myös yhtyetovereidensa rumpali Feto De La Parran ja basisti Larry Tayorin tavoin Music from Free Creek -supersessioon. Mandelin pesti Canned Heatin riveissä kesti reilun vuoden. Hän oli mukana kolmella yhtyeen albumilla. Future Blues -pitkäsoitolta poimitusta versiosta Wilbert Harrisonin kappaleesta Let's Work Together muodostui kansainvälinen hitti. Mandel on myös mukana albumilla Live in Europe, joka ehdittiin työstää ennen Alan Wilsonin edesmenoa. Canned Heat -basisti Larry Taylorin kanssa Mandel liittyi parin seuraavan vuoden ajaksi John Mayallin Bluesbreakers-yhtyeeseen. Kaksikon musisointia kuultiin albumeilla USA Union ja Back to the Roots. Vuonna 1972 Mandel perusti yhtyeen Pure Food and Drug Act Don "Sugarcane" Harrisin, kitaristi Randy Resnickin, basisti Victor Conten ja rumpali Paul Lagosin kanssa. Se julkaisi albumin Choice Cuts. Mick Taylorin jätettyä Rolling Stonesin Mandelia koesoitatettiin Stonesissa ja hänen musisointiaan kuullaan vuonna 1976 ilmestyneen Stones-albumi Black and Bluen kappaleilla Hot Stuff ja Memory Motel. Mandel julkaisi myös soitonopetusvideon Harvey Mandel:Blues Guitar & Beyond. Mandel näytteli Rob Nilssonin ohjaamassa elokuvassa Chalk. Vuonna 2009 Mandel ja Taylor lyöttäytyivät yhteen Feto De La Parran ja muun kyseisessä vaiheessa toimineen Canned Heat -kokoonpanon kanssa ja soittivat muutamilla keikoilla. Seuraavana vuonna Mandel liittyi Canned Heatiin pysyvästi. Vuonna 2006 ilmestyi Mandelin ja Michael Bolbridgen tuottama albumi Harvey Mandel and Snake Crew, jolla vierailivat esimerkiksi Elvin Bishop, Marcy Levy, Pete Sears ja Peter Albin. Vuonna 2014 Mandel vieraili Eli Cooksin albumilla Primitive Son. Vuonna 2015 Cleopatra Records julkaisi kuudesta cd:stä koostuneen retrospektiivisen katsauksen Mandelin uraan. Se sisälsi viisi hänen ensimmäistä sooloalbumiaan sekä Matrix-clubilla 24. joulukuuta 1968 nauhoitetun livekeikan, johon ottivat osaa myös Jerry Garcia ja Elvin Bishop. Vuonna 2016 Mandel ystävineen nauhoitti kahden päivän aikana Fantasyn studioilla Berkleyssä studiolivenä kahdeksan uutta kappaletta, joista muodostui albumi Snake Pit. Vuonna 2017 Mandelilta ilmestyi hänen kotistudiossaan nauhoitettu albumi Snake Attack, jolla hän vastasi itse kaikista kappaleista, instrumenteista ja myös miksauksesta ja masteroinnista. Kotistudionsa ansiosta hän saattoi hyödyntää sellaisia kitaroiden päällekkäisäänityksiä, jotka eivät olisi olleet mahdollisia tavallisessa studioympäristössä.

Maanantain mainio:Irlantilaisyhtyeen vuoden 1987 suurmenestys

U2:The Joshua Tree

Yhdeksäs maaliskuuta 1987 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Daniel Lanoisin sekä Brian Enon tuottama The Joshua Tree on irlantilaisyhtye U2:n viides studioalbumi. Tyylillisesti se erosi voimakkaastikin yhtyeen edellisestä, ambient-vaikutteilla kokeilleesta ja vuonna 1984 ilmestyneestä pitkäsoitosta The Unforgettable Fire. The Joshua Treellä oli tarjottavanaan kovempaa soundia miellyttäviä kappalerakenteita kuitenkaan kaihtamatta. Pitkäsoiton musiikilliseen ilmaisuun ovat vaikuttaneet amerikkalainen ja irlantilainen juurimusiikki ja sosiopoliittisesti tiedostavia tekstejään yhtye koristaa henkisellä kuvastolla. Todelliseen Amerikkaan kohdistamaansa antipatiaa yhtye vastakohtaistaa lumouksellaan myyttisestä Amerikasta. Yhdysvaltalaisesta kirjallisuudesta, politiikasta ja myös Amerikan-kiertueensa kokemuksista inspiroituneena U2 valitsi Amerikan The Joshua Treen teemaksi. Nauhoitukset alkoivat tammikuussa 1986 rentoutuneessa ilmapiirissä ja yhtye teki äänityksiä pääosin kahdessa talossa. The Joshua Treen tekstien tiedostavuutta lisäsivät useat nauhoitukset keskeyttäneet tapahtumat, kuten hyväntekeväisyyskonsertit Amnesty Internationalille, roudari Gregg Carrollin kuolema ja solisti Bonon matkat Keski-Amerikkaan. The Joshua Treen nauhoitukset saatiin valmiiksi vuoden 1986 marraskuussa tuotantotyön jatkuessa seuraavan vuoden tammikuuhun. Koko levytyksen ajan U2 etsi levylleen elokuvallista laatua. Kyseistä seikkaa heijasti myös albumin kansikuva, jossa yhtye oli kuvattu Amerikan erämaamaisemissa. The Joshua Tree saavutti myönteiset arviot ja nousi listakärkeen 20 maassa. Siitä muodostui myös Britannian nopeimmin myynyt albumi. Rolling Stonen mukaan The Joshua Treen myötä U2:n jäsenet siirtyivät sankareista supertähtien kastiin. Pitkäsoitto sisälsi singlemenestykset With or without You, I Still Haven't Found What I'm Looking for sekä Where the Streets Have No Name, joista kaksi ensin mainittua olivat yhtyeen ainoat listaykkösiksi nousseet pikkulevyt Yhdysvalloissa. Vuonna 1988 The Joshua Tree voitti vuoden albumin ja parhaan rockesityksen Grammyt. Sen tiimoilta U2 oli kiertueella koko vuoden 1987. Maailmanlajuisesti The Joshua Treetä on myyty yli 25 miljoonaa kappaletta. Albumin 20-vuotisjuhlia U2 muisti remasteroidulla uudelleenjulkaisulla ja 30-vuotista olemassaoloa seurasi uusintajulkaisun lisäksi myös konserttikiertue. Vuonna 2014 Kongressin kirjasto valitsi kyseisen  kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävän äänitteen säilytettäväksi kansalliseen ääniterekisteriin.

Sunnuntain extra:Melodisen hardrockin taitajan kakkosalbumi

Boston:Don't Look Back

Elokuussa 1978 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Don't Look Back on Boston-yhtyeen toinen studioalbumi. Sen Billboardin listalla neljänneksi noussut nimikappale on yksi yhtyeen suurimmista singlemenestyksistä. Itse pitkäsoitto myi neljä miljoonaa kappaletta jo ilmestymiskuukautenaan ja on kaiken kaikkiaan saavuttanut seitsenkertaista platinaa. Albumin muita singeformaatissa julkaistuja kappaleita olivat top 40-hitiksi muodostunut Man I'll Never Be ja Feelin' Satisfied. Albumin avaavan nimikappaleen ja raidan It's Easy väliin sijoittuu lyhyt instrumentaalikappale The Journey. Bostonin johtohahmo ja keskeisin biisintekijä Tom Scholz on nimennyt sen suosikkikappaleekseen Bostonin kolmelta ensimmäiseltä albumilta, mutta toivonut, että se olisi pitkäkestoisempi. Rolling Stoneen kirjoittanut Ken Emerson vertasi The Journeytä David Bowien 70-luvun lopun tuotantoon. Scholzin mukaan kappale oli lojunut käyttämättömänä vuosia, kunnes hän löysi musiikille oikean teeman. Kyseessä on Don't Look Backin ainoa kappale, jossa ei ole rumpuraitaa ja jolla ei näin ollen kuulla rumpali Sib Hashianin musisointia. Scholzin lisäksi kappaleessa soittaa ainoastaan rytmikitaristi Barry Goudreau. The Journey julkaistiin myös Don't Look Back -singlen kakkospuolella. Solisti Brad Delpin ja Scholzin yhteistyötä oleva Party käynnistyy hitaalla introlla ennen rockräjähdystään ja Billboardin Paul Grein vertasi kappaleen loppuosaa Aerosmithiin. Party pääsi Don't Look Backin singlekappaleiden lisäksi mukaan Bostonin Greatest Hits-kokoelmalle. Delpin kirjoittama Used to Bad News on albumin ainoa hänen käsialaansa oleva kappale; Scholz ei toisin sanoen vastaanottanut kappaleesta kirjoituskrediittiä. Greil Marcusin mukaan kyseinen melodinen kaunokki on yksi Don't Look Backin mestariteoksista nimiraidan ja Man I'll Never Been tavoin. Barry Goudreau on kyseisen kappaleen ainoa soolokitaristi Scholzin vastatessa kaikista muista instrumenteista rumpuja lukuun ottamatta. Kappale julkaistiin Feelin' Satisfied -singlen kakkospuolella. Don't Look Backin päätöskappaletta Don't Be Afraid Scholz oli työstänyt jo ennen levytyssopimuksensa solmimista. Hashianin voimakkaan rumputyöskentelyn kruunaama raita julkaistiin myös A Man I'll Never Ben b-puolella. Bostonin debyytialbumi ja Don't Look Back ilmestyivät  Scholzin itsensä remasteroimina cd-versioina kesäkuussa 2006.

Lauantain pitkä:Miljoonahittinsä ohella vuosikymmenten uran tehnyt laulajatar

Kahdeksas maaliskuuta 1948 Lansladessa, Pennsylvaniassa syntynyt Margaret Annemaria Battavio, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Little Peggy March, muistetaan ensisijaisesti vuonna 1963 ilmestyneestä miljoonamenestyksestään I Will Follow Him. Vaikka häntä on joskus pidetty yhden hitin ihmeenä, March saavutti menestystä Euroopassa vielä 70-luvullakin. Hänet löydettiin 13-vuotiaana laulamasta serkkunsa häissä ja esiteltiin levytuottajille Hugolle ja Luigille. Heidän kanssaan March levytti kappaleen Little Me. 24. huhtikuuta 1963 Marchin single I Will Follow Him nousi Billboardin listakärkeen ja hänestä tuli nuorin listaykkösen saavuttanut naisartisti ja Billboardin Hot 100 -listan osalta hän pitää edelleen mainittua ennätystä hallussaan. Kyseinen single nousi listakärkeen myös Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Etelä-Afrikassa, Japanissa ja Skandinaviassa, mutta Britanniassa se jäi vaille listasijoitusta. Kyseessä oli käännös Petula Clarkin vuotta aikaisemmin levyttämästä ranskankielisestä kappaleesta Chariot. Marchista tuli myös ensimmäinen valkoihoinen Billboardin R&B-listan kärkeen noussut naisartisti. Marchin myöhäisemmistä levytyksistä I Wish I Were A Princess ja  Hello Heartache, Goodbye Love nousivat Yhdysvalloissa 30:n suosituimman joukkoon ja viimeksi mainittu saavutti myös brittilistalla 29:n sijan. RCA Victorille levyttänyt March julkaisi 18 singleä vuosien 1964 ja 1971 välillä. Hän julkaisi myös useita pitkäsoittoja. March alkoi saavuttaa suosiota Euroopan ja Aasian musiikkimarkkinoilla ja vuonna 1969 hän muuttikin Saksaan. Single Mit 17 hat man noch Träume saavutti Saksassa toisen sijan. Sitä seurasivat saksankieliset kappaleet In der Carnaby Street", "Einmal verliebt - immer verliebt", "Hey, Romeo und Julia" ("On Carnaby Street, Once in Love-Always in Love, Hey, Romeo and Juliet), joista viimeksi mainittu oli listaykkönen. Myöhäisempiä menestyksiä olivat "Der Schuster macht schöne Schuhe" ("'The Cobbler Makes Beautiful Shoes"), "Telegramm aus Tennessee", "Die Maschen der Männer" and "Das sind die Träume, die man so träumt. Marchin menestys Saksassa jatkui pitkälle 70-luvulle. Eurovision laulukilpailujen loppukilpailussa hän saavutti vuonna 1969 toisen sijan kappaleella Hey! Das ist Musik für mic. Myös vuonna 1975 March saavutti toisen sijan Eurovision laulukilpailuissa, joihin hän osallistui tällä kertaa Ralph Siegelin sävellyksellä Alles geht vorüber. Vuonna 1979 March kokeili discotyyliä albumillaan Electrifying, mutta ilman suurempaa kaupallista menestystä. Sitä vastoin vuonna 1984 Jermaine Jackson ja Pia Zadora saavuttivat kohtuullisen hitin kappaleella When The Rain Begins to Fall, jonka sävellystyöhön March oli osallistunut. Vaikka kappaleesta ei muodostunut menestystä Yhdysvalloissa eikä Britanniassa, se nousi jopa listakärkeen Saksassa, Ranskassa, Alankomaissa ja Sveitsissä. Vuonna 1988 valmistuneessa kulttielokuvassa Hairspray kuultiin Marchin kappale I Wish I Were a Princess. I Will Follow Him kuultiin vuonna 1992 valmistuneessa elokuvassa Sister Act. 90-luvun puolivälistä lähtien March saavutti jälleen menestystä Saksassa albumillaan Die Freiheit Frau zu sei. Nykyisin March työskentelee ensisijaisesti Las Vegasin musiikkiskenessä. Hän on esiintynyt myös American Bandstand Theatressa Missourissa. Vuonna 2005 ilmestyi standardeista koostunut albumi Get Happy, jota seurasi kolme vuotta myöhemmin pitkäsoitto Meine Liebe ist stark genug. Maaliskuussa 2010 March levytti ensimmäisen englanninkielisen uudesta materiaalista koostuneen albuminsa yli 30 vuoteen. Skandinaviasta kotoisin olevan biisintekijän ja tuottajan Soren Jensenin kanssa työstetty pitkäsoitto Always and Forever ilmestyi lokakuun puolivälissä. Huhtikuussa 2012 albumista julkaistiin versio saksankielisiä maita varten. Vuonna 2013 March muisti I Will Follow Himin 50-vuotista olemassaoloa levyttämällä kappaleesta uuden version. Hän levytti myös When The  Rain Begins to Fallin duettona saksalaissolisti Andreas Zaronin kanssa.

Perjantain pohjat:Merkittävän englantilaiskitaristin läpimurtolevy

Robin Trower:Bridge of Sighs

20. huhtikuuta 1974 Chrysalis/Capitolin julkaisemana ilmestynyt Bridge of Sighs on englantilaiskitaristi ja biisintekijä Robin Trowerin toinen sooloalbumi. Kyseinen pitkäsoitto merkitsi Trowerille läpimurtoa. Useista sen kappaleista, kuten nimiraidasta, Too Rolling Stonedista, Day of the Eaglesta ja Little Bit of Sympathysta muodostui standardeja Trowerin keikkaohjelmistoon. Bridge of Sighsin tuotannosta vastannut Matthew Fisher oli Trowerin vanha yhtyetoveri, sillä hän vaikutti Procol Harumin urkurina. Albumin ääni-insinöörinä toimi myös Beatlesin kanssa yhteistyötä tehnyt Geoff Emerick. Guitar Worldille antamassaan haastattelussa Trower kertoi taustan albumin nimi-idealle. Hänellä oli ollut kappaleen ensimmäinen rivi valmiina jo vuosien ajan ja urheilulehdessä Trowerin silmiin oli osunut kilpahevonen nimeltä Bride of Sighs, joka Trowerin mielestä sopi erinomaisesti albumin nimeksi. Kaiken kaikkiaan 31 viikkoa listoilla viihtynyt Bride of Sighs nousi Yhdysvaltojen albumilistalla parhaimmillaan seitsemänneksi. Kultaa albumi saavutti ilmestymisvuotensa syyskuussa. Bridge of Sighsin originaalipainoksessa albumin etukannen kuva oli ylösalaisin ja se oli värisävyltään vihreämpi. Useista albumin kappaleista on levytetty coverversioita.  Opeth versioi sen nimiraidan vuoden 2008 albuminsa Watershed erikoispainokselle. Day of the Eaglen coveroi Billy Idolin kitaristi Steve Stevens kolmannelle sooloalbumilleen Memory Crash, samoin hardrockyhtye Tesla vuonna 2007 ilmestyneelle pitkäsoitolleen Real to Reel ja Armored Saint albumilleen Nod to the Old School.

Torstain terävä:Merkittävän laulajattaren upea kakkosalbumi

Taylor Dayne:Can't Fight Fate

Seitsemäs lokakuuta 1989 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Can't Fight Fate on edellisenä vuonna ilmestyneellä debyyttialbumillaan Tell It To My Heart ja erityisesti sen nimikappaleella läpimurron tehneen Taylor Daynen toinen pitkäsoitto. Vaikka Can't Fight Faten kappaleisiin sisältyi selkeitä tanssibiisejä ja balladeita, oli albumi silti selkeästi edeltäjäänsä rockorientoituneempi. Sen kappaleista vastasi joukko merkittäviä lauluntekijöitä. Pitkäsoiton ykköshitti Love Will Lead You Back oli Dionne Warrenin käsialaa. Can't Fight Fatesta muodostui vielä edeltäjäänsä suurempi menestys, sillä listakärkeen nousseen singlensä lisäksi siltä poimittiin kaksi muuta top teniin kohonnutta pikkulevyä, eli upeat With Every Beat of My Heart ja tyylillisesti myönteisesti Tina Turneria muistuttava I'll Be Your Shelter. Albumin singlejulkaisuista kahdenkymmenen suosituimman joukkoon poplistalla nousi myös  hitiltä vaadittavaa tartuntapintaa erityisesti kertosäkeessään sisältävä Heart of Stone. Slovariosastosta ykköshitti Love Will Lead You Back toimii jo pelkästään Daynen sielukkaan vokalisoinnin ansiosta ja I Know the Feelingillä on tarjottavanaan myös varsin upea melodia. Suorista tanssipaloista ehkäpä laadukkainta antia edustaa  Up All Night ja niin ikään nopeatempoisempiin raitoihin lukeutuva You Meant the World to Me sisältää maukasta saksofonityöskentelyä. Pitkäsoiton nimikappale on suorastaan erinomainen rockrypistys, mutta laadukkuudestaan huolimatta sitä ei julkaistu lainkaan singleformaatissa. Myös pitkäsoiton päätöskappale Ain't No Good ja tehokkaan tarttuva Wait For Me olisivat ansainneet muodostua hiteiksi. Kyseiset albumin tiukinta rockilmaisua edustavat kappaleet lukeutuvat nimittäin sen kirkkaimpiin timantteihin. Vielä kuluvana vuonna 30 vuotta julkaisunsa jälkeen Taylor Daynen kakkosalbumi kestää ajan hammasta erinomaisesti. Valitettavasti hän ei tuoreemmilla levytyksillään ole enää yltänyt vastaavanalaiseen kaupalliseen menestykseen.

Keskiviikon klassikko:Kouvolan kovien pätevä minialbumi

Peer Günt:Through the Wall

Rockin vuoden 1984 SM-kilpailut ansaitusti voitettuaan, erinomaisen debyyttialbuminsa seuraavan vuoden kevättalvella julkaistuaan ja  tiiviisti koko seuranneen kesän keikkailtuaan Kouvolan kovat, eli Peer Günt painui studioon toistamiseen vuoden 1985 aikana. Nopea nousu suosioon oli aiheuttanut trion sisällä pientä kriisiä. Tilanne helpottui, kun keikkasettiin saatiin minilp Through the Wallin ansiosta uutta tuotantoa. Alun perin yhtyeen suunnitelmissa oli työstää ainoastaan uusi single, seuraavaksi ep ja yhden lisäkappaleen myötä aikaan saatiin minilp. Sen kappaleista kipakka avaus She Was Here for Rock N' Roll on päätynyt säännöllisin väliajoin Güntin keikkasettiin vielä vuosien jälkeenkin. Yhtye teki kyseisestä biisistä myös musiikkivideon. Eräänlaisesta minilp:n nimikappaleesta käyvä Let's Go through the Wall on hauska ja nopea revittelybiisi, mutta Through the Wallin kirkkain klassikko on kaunis ja aidon puhutteleva balladikappale Losin' My Mind. Kakkospuolen avaava Dancing on the Red Stones rakentuu mainion riffin ympärille ja Losin' My Mindin tavoin Güntin varhaiseen klassikkotuotantoon lukeutuvan Red Chevyn kitaristi/solisti/biisintekijä Timo Nikki on versioinut uudelleen nykyisen PG-kokoonpanonsa kanssa. Myös se on lukeutunut yhtyeen ehdottomiin keikkavakioihin. Through the Wallin kasettiversiolta löytyy lisäksi Behind the Line, joka julkaistiin alun perin I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star -singlen kakkospuolella. Through the Wall oli varsin pätevä välityö ennen Güntin lopullisesti huipulle nostanutta, keväällä 1986 ilmestynyttä yhtyeen toista pitkäsoittoa Backseat. Myös sen singleformaatissa julkaistun legendaarisen nimikappaleen b-puolella tarjoiltiin varsinaiselta albumilta löytymätöntä herkkua, eli jo vuoden 1984 puolella keikkasettiin kuulunut Little Squeezer.