Maanantain mainio:Haastattelussa Vyöhyke

 Kouvolalainen Vyöhyke-yhtye toivoi haastattelua Johnnyn kadulle ja haastattelupyyntö otettiin mieluusti vastaan. Kysymyksiin yhtyeen jäsenistä vastasi Hiippari.

Katsaus Vyöhykkeen tähänastiseen historiaan ja  yhtyeen lineupin sekä musiikkityylin muotoutumiseen?

"Tähtivaeltajan ja Rajalan kanssa oli puhetta käppäistä punk-musiikkia soittavan yhtyeen pystyttämisestä. Muistaakseni vuoden 2018 loppupuolella. Herrat olivat soittaneet yhdessä kantria jonkun tovin ja kaipasivat jotakin muuta. Tulin Tähtivaeltajan mieleen, koska olen riittävän paska rumpali.Hawkwind tuli puheisiin mukaan kaiketi samalla hetkellä kuin 80-luvun alun anarko-punk. Ennen Kapteenin liittymistä pidimme kahdet, ehkä kolmet treenit, joissa biisejä syntyi vauhdilla."

Kuinka keskeisiä lyriikat  ovat yhtyeellenne ja voisiko niistä poimia keskeisimmät ydinteemat?

"Voisi. No, poiminkin.Lyriikat ovat yhtä tärkeitä, ellei ajoittain jopa tärkeämpiä kuin musiikki.Ydinteemoista pääpolku sijoittuu Strugatskin veljesten kehittämään dystopiamaailmaan, josta yhtyeen nimikin tulee. Kaikki bändin jäseneet ovat lukeneet romaanin Huviretki tienpintareelle ja nähneet kirjasta tehdyn Stalker-elokuvan lisäksi kotimaisen Vyöhyke-nimisen leffan, jossa Arttu Wiskarikin loistaa sivuroolissa.Toinen lyyrinen ydinteema on yhteiskunnan ja ihmismielen sisäisten ristiriitojen tutkinta ja ajoittainen kannanotto niihin.Tapaamme usein talloa myös lyyrisesti sivupoluille."

Olette julkaisseet kolme omakustannekasettia (Vyöhyke, Sota/Rauha ja Vol 3). Taustaa tähänastisten tallenteidenne kappaleiden syntyhistoriaan ja niiden nauhoituksiin?

"Vyöhyke soitettiin Tero Tielisen Deluxe-studiolla melko perinteisesti. Soittelut parissa päivässä ja miksailut päälle, jotka Tero hoiti hienosti.Mainitsemisen arvoinen on Lopunalun Esplanadin tuplatut rummut kertosäkeessä.Ennen kasetin julkaisua fyysisesti Covid ehti pysäyttää maailman eikä julkaisukeikkaa ikinä soitettu.
Sota/Rauha-albumin biisit syntyivät pääosin silloin, kun ensimmäisen kasetin julkaisua hierottiin. B-puoli äänitettiin kesällä 2020 yhdessä päivässä, hyvin lyhyessä ajassa, täysin akustisesti. Mökissä, jossa äänitys tapahtui, ei ollut lainkaan verkkovirtaa. Kaikki soitetut lyömäsoittimet piti tumpsutella hyvin vaimeasti ja kaikki tietysti piti soittaa ja laulaa yhtenäisenä ottona, kun raitureita ei ollut.A-puoli tehtiin taas Deluxe-studiolla.Siellä vieraili muun muassa venttiilipasunisti, jonka kanssa tehtiin vahvasti improvisoitu kappale Tapaturmahorisontti, sen kappaleen lisäksi, johon häneltä tilattiin pasuunat.Session tauon aikana taltioitiin autenttinen kirkonkello, joka kuvastaa A- ja B-puolien välissä tapahtuvaa maailmanloppua.Sota/Rauha ei myöskään saanut fyysisen julkaisunsa yhteyteen keikkaa.

Vol. 3 nimettiin miten nimettiin, osin vitsinä, kunnioittamaan Black Sabbathin Vol. 4 -merkkistä klassikkoa. Nimi oli luonteva myös siksi, koska Kapteeni katosi ja päätimme tehdä albumin puhtaasti triona.Kitara, rummut ja basso äänitettiin livenä Kotkassa Äänihöyläämöllä. Muu materia jokellettiin ja näpyteltiin treenikämpällä ja Tähtivaeltajan komerossa. Yksi laulu unohtui Äänihöyläämössä ja näppäilin siihen yhdellä otolla rummut kosketinsoittimilla.Tähtivaeltaja toimi miksaajana."

Jos Vyöhykkeen musiikille pitäisi nimetä muutamia referenttejä, mitkä olisivat tyylilliset ääripäät?

"60- ja 70-lukujen psykedeelinen rock erikoisimmillaan edustaa yhtä Vyöhykkeen tavoittelemaa ääripäätä. Pyrimme välttelemään geneeristä punk-musiikkia, vaikka ajoittain astumme crustin ja 80-luvun lopun suomalaisen hardcoren tielle.Venom ja Celtic Frost ovat ajoittain läsnä. Heviä yritämme vältellä viimeiseen asti. Tosin valtaosa itse rakastamastani 90-luvun hevistä pohjaa vahvasti Venomiin ja kumppaneihin. Avaruusrockin genreen emme varmastikaan sovi, likaisuutemme ja laiskuutemme vuoksi."

Olette kotoisin Kouvolasta. Harrastajat muistavat kaupungin yhtyeistä Peer Güntin ja Lasten hautausmaan lisäksi pikaisesti ainakin Loose Prickin ja Top Rankin. Minkälainen on kaupungin rockskene, henki bändien välillä ja treenikämppätilanne?

"Ajoittain meno on ollut nihkeääkin ja piirit pienet ovat pyörineet. Paljon on tapahtunut. Vuosituhannen alussa pöhisseet klubit ovat kuolleet ja elimme muutaman todella tylsän skenevuoden.Tällä hetkellä olen helkutin iloinen nousukiidossa olevasta baarimeiningistä. Ravintola Seipäässä soitti taannoin comebackin tehnyt indiehelmi Stanley Yodeling "uuden aallon" rockiin nojaavan loistavan Hyvästikomitean kanssa. Paikalla oli Lasten Hautausmaan ja Have You Ever Seen The Nimihirviön, sekä Renttu & Jämät ja muiden hyvin pöhisevien bändien jäsenistöä ja meininki oli vahva.Kulttuuritallit elää omaa elämäänsä, se on erittäin siisti paikka. Pato-Areena on toisella tavalla siisti paikka, joka elää myös omaa elämäänsä. House Of Rock on edelleen olemassa.Kouvola on ja pysyy rock-kaupunkina."

Nimetkää  yhtyeenne jäsenistöön lähtemättömän vaikutuksen tehnneitä yhtyeitä/artisteja ja albumeita.

"CMX:n varhainen kausi on perkele josta emme pääse eroon. Kolmikärki vaan on.Heittäisin Rajalan puolesta, että Mikko Alatalo, Hank Williams ja Darkthrone.Tähtivaeltaja kuuntelee paljon kaikkea häröä suhinaa ja syvällä genren ytimessä olevaa punkia, mikä aina yllättää.Amebix ja Antisect on mainittava.Olen niin tylsä, että mainitsen Metallican Ride the Lightningin. Sanonpa vielä, että Kauko Röyhkän Jumalan Lahja.Hah. Ja Lady Gagan Artpopin avausraita! Kulutamme musiikkia todella paljon."


Vyöhykkeen tulevaisuudensuunnitelmat?

"Keikkoja ja uutta musaa.Tylsä vastaus.Yhteistyökuvioita keikkailun suhteen on hiljalleen viritelty. Taannoin soitettu Kulttuuritallien keikka Kylmä Hiki- ja Kosteusvaurio-yhtyeiden kanssa synnytti halun verkostoitua. Edellisellä keikallamme oli mukana kosketinsoittaja Trony Arcturus. Yhteistyö hänen kanssaan jatkuu mitä luultavimmin myös tulevilla äänitteillä.  Tähtivaeltajalla on mielessä jokin aivan uusi linja neljännelle albumille. Eiköhän jotain häröä taas synny."

Sunnuntain extra:Skottirockareiden ensimmäinen kokoelma-albumi

 Nazareth:Greatest Hits

Marraskuussa 1975 ilmestynyt Greatest Hits on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen tuotantoa sen kolmannesta albumista ja samalla lopullisesta läpimurtolevystä Razamanaz lähtien tuossa vaiheessa kuudenteen pitkäsoittoon Hair of the Dog saakka. Lisäksi mukana on muutamia ainoastaan singleformaatissa ilmestyneitä kappaleita. Kattaukseen lukeutuvat luonnollisesti keskeisimmät klassikot, kuten Razamanaz, Bad Bad Boy, Turn on Your Receiver, Broken Down Angel  sekä Hair of the Dog.  Oman tuotannon ohella mukana on kolme coveria, eli myös Nazarethin omina levytyksinä menestyksekkäiksi osoittautuneet näkemykset Everly Brothersin balladiklassikosta Love Hurts sekä Joni Mitchellin This Flight Tonightista. Kolmas lainakappale on näkemys psykedeliayhtye Tomorrown singlehitistä My White Bicycle. Mainitun yhtyeen jäsenistöstä Keith West saavutti myös soolomenestystä kappaleellaan Excerpt from a Teenage Opera. Vuonna 1989 ilmestyi Vertigon julkaisemana Greatest Hitsin ensimmäinen cd-versio, joka sisälsi kolme bonuskappaletta. Vuonna 1996 Castle Communications julkaisi Greatest Hitsistä laajennetun version, joka sisälsi viisi bonuskappaletta ja varsin informatiivisen kansivihkon. Mainittu versio sisälsi  Nazarethin tuotantoa vuonna 1971 ilmestyneestä ja yhtyeen nimeä kantavasta esikoisalbumista vuonna 1977 julkaistuun pitkäsoittoon Expect No Mercy saakka. Vielä vuonna 2010 Salvo julkaisi Greatest Hitsin uudelleen ja tällä kertaa kahdeksan bonuskappaleen kera. Niistä kaksi viimeistä, eli Dream On sekä Every Time It Rains edustavat selkeästi tuoreempaa tuotantoa. Ensiksi mainittu on nimittäin vuoden 1982 albumilta 2XS ja jälkimmäinen vuonna 1991 ilmestyneeltä pitkäsoitolta No Jive. Vuonna 1998 ilmestynyt ja pelkästään cd-formaatissa julkaistu Greatest Hits II sisältää runsaammin Nazarethin tuoreempaa tuotantoa.

Lauantain pitkä:Monen vuosikymmenen mittaisen uran luonut yhdysvaltalaislaulajatar

26. heinäkuuta 1941 syntynyt Darlene Wright, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Darlene Love, on yhdysvaltalainen solisti ja näyttelijätär. Hän toimi tyttöyhtye The Blossomsin leadvokalistina ja teki myös soololevytyksiä. Darlene aloitti laulamisen lapsena paikallisessa kirkossa. Vuonna 1962 hän aloitti levytykset tuottaja Phil Spectorin kanssa. Tämä antoi Darlenelle taiteilijanimen Darlene Love. Hän lauloi leadia The Crystalsille kreditoiduilla kappaleilla He's a Rebel ja He's Sure the Boy I Love. 1960-luvun aikana Darlene työskenteli useiden keskeisten rock- ja soulartistien, kuten Sam Cooken, Dionne Warwickin, Bill Medleyn, The Beach Boysin, Elvis Presleyn, Tom Jonesin sekä Sonnyn ja Cherin kanssa. Näyttelijättärenä Love oli mukana useissa Broadway-tuotannoissa. Elokuvasarjassa Lethal Weapon Lovella oli keskeinen rooli Roger Murtaughin vaimona. Rolling Stone on rankannut Loven sadan parhaan solistin joukkoon ja vuonna 2011 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Love on mukana vuonna 2013 Oscarin voittaneessa elokuvassa 20 Feet from Stardom, josta hän vastaanotti Grammyn. Ollessaan vielä koulussa Love lauloi doo wop-yhtyeessä nimeltä The Echoes vuonna 1957. Hänet kutsuttiin liittymään tuossa vaiheessa melko tuntemattomaan tyttöyhtyeeseen The Blossomsiin. Vuonna 1962 mainittu yhtye palkattiin laulamaan Phil Spectorin tuottamissa nauhoituksissa. Hänen tuottamansa yhtye The Crystals ei ehtinyt ajoissa Los Angelesissa tapahtuneisiin nauhoituksiin, joten Spector palkkasi Darlene Loven laulamaan leadia kappaleessa He's a Rebel. Spector julkaisi kyseisen The Crystalsille kreditoidun levytyksen nopeasti Philles Recordsilla, jotta mainitun, Gene Pitneyn käsialaa olleen kappaleen versio ehtisi julkaisuun ennen Vikki Carrin siitä tekemää levytystä. Kyseinen haamujulkaisu tuli yllätyksenä kokeneelle lauluyhtyeelle The Crystalsille. Todellisen yhtyeen oli silti promotoitava kyseistä singleä tv:ssä ja kiertueella, vaikka se ei itse ollut ehtinyt osallistua kappaleen levytykseen. Marraskuussa 1962 He's a Rebel nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Wright solmi diilin Spectorin, joka nimesi hänet Darlene Loveksi, kanssa. Darlene levytti kappaleen He's Sure the Boy I Love, jonka Spector julkaisi silti edelleen The Crystalsin nimissä. Cynthia Weill, joka oli kirjoittanut kappaleen yhdessä aviomiehensä Barry Mannin kanssa, sai tietoonsa vasta myöhemmin, että Love oli ollut mainitussa kappaleessa leadvokalistina. Love oli ollut solistina kappaleessa Da Doo Ron Ron, mutta viime hetkellä Spector päätti nauhoittaa kappaleen toisen leadvokalistin kanssa. Love oli solistina kappaleessa Christmas (Baby Please Come Home), joka julkaistiin vuonna 1963 ilmestyneellä albumilla A Christmas Gift for You from Phil Spector. Mainittua kappaletta oli aluksi kaavailtu The Ronettesin solistin Ronnie Spectorin vokalisoimaksi, mutta hän ei saanut omaan tulkintaansa tarpeeksi kaivattavaa emootiota. Loven vokalisoimasta versiosta tuli ajan myötä menestyksekäs ja eräs hänen tunnuskappaleistaan. The Blossomsin jäsenenä Darlene Love oli taustavokalistina useilla 60-luvun hittisingleillä, kuten The Ronettesin Be My Babylla ja Bobby "Boris" Pickettin Monster Mashillä. The Blossoms levytti useita, tosin melko vaatimattomasti menestyneitä singlejä eri levy-yhtiöille, kuten Repriselle, Odelle ja MGM:lle. Sooloartistina Love oli taustavokalistina toisella The Ronettesin suurella singlemenestyksellä Baby I Love You. Trion Bob B Soxx and the Blue Jeans jäsenenä Love levytti uuden version alkuaan Walt Disneyn elokuvassa Song of the South vuonna 1946 ilmestyneestä ja Oscarin voittaneesta kappaleesta Zip-a-Dee-Doo-Dah. Sen uusioversio kohosi top teniin vuonna 1963. The Blossoms esiintyi viikoittain Shindig!:issä, joka oli aikakautensa suosituimpia musiikkishow:ita tv:ssä. Taustavokalisteina yhtyettä kuultiin useilla Jimmy Rivesin levytyksillä, joista mainittakoon Baby I Need Your Loving ja The Tracks of My Tears. The Blossoms oli mukana NBC:n lähettämässä Elvis Presleyn arvostetussa vuoden 1968 Come Back Speciaalissa. Darlene and The Blossoms lauloi taustoja John Phillipsin vuonna 1969 nauhoitetulla sooloalbumilla John, Wolfking of LA. 

 

Love palasi musiikin pariin 80-luvun alussa. Los Angelesin Roxyn kaltaisssa keikkapaikoissa hän saavutti edelleen arvostusta yleisön taholta. Steven Van Zantin kanssa käymänsä keskustelun ansiosta Love pääsi esiintymään New Yorkissa esimerkiksi Bottom Linessa. 80-luvun puolivälissä Love esitti itseään jukebox-musikaalissa Leader of the Pack. Se sisälsi ikoonisia rockkappaleita, joista useat olivat Ellie Greenwichin kirjoittamia. Leader of the Packia esitettiin revyynä Greenwich Villagen yökerhossa Bottom Linessa, samoin kuin toista Loven elämästä kertovaa showta Portrait of a Singer. Sen kappaleisiin lukeutuivat esimerkiksi A Change is Gonna Come ja River Deep Mountain High sekä useat Barry Mannin ja Cynthia Weilin kirjoittamat varhaiset rockkappaleet. Vuonna 1986 Lovea pyydettiin esittämään Christmas (Baby Please Come Home) David Lettermanin joulushowssa. Mainitusta kappaleesta muodostui jokavuotinen traditio. Vuonna 1987 U2 levytti mainitusta kappaleesta coverin ja Love lauloi kyseisessä versiossa taustoja. Vuonna 1990 Lovelta ilmestyi uusi albumi Paint Another Picture, joka sisälsi mm. uusioversion hänen vanhasta hitistään He's Sure the Man I Love sekä Judy Wiederin Lovelle kirjoittaman balladikappaleen I'll Never Be the Same. Samaisena vuonna Cher kutsui Loven ja hänen siskonsa Edna Wrightin taustavokalisteiksi Heart of Stone -kiertueelleen. Vuonna 1992 Love levytti Steven Van Zantin kirjoittaman ja pieneksi hitiksi muodostuneen kappaleen All Alone on Christmas, joka ilmestyi elokuvan Home Alone 2. Lost in New York soundtrackalbumilla. Mainittu kappale pääsi lisäksi mukaan brittiläiseen elokuvaan Love Actually. Vuonna 1998 ilmestyi Loven New York Timesin Rob Huerburgerin kanssa kirjoittama elämäkerta My Name is Love. Vuonna 2007 Lovelta ilmestyi joululaulucovereista koostunut albumi It's Christmas of Course. Marraskuussa 2009 Love esiintyi Bruce Springsteenin ja E Street Bandin kanssa Madison Square Gardenissa Rock and Roll Hall of Famen 25-vuotisjuhlakonsertissa. Love oli mukana vuonna 2013 valmistuneessa dokumenttielokuvassa 20 Feet from Stardom. Se sai ensi-iltansa Sun Dance -elokuvafestivaaleilla ja voitti parhaan dokumenttielokuvan palkinnon.  Vuonna 2014 Love levytti He's Sure the Boy I Loven duettona Bette Midlerin kanssa tämän albumille It's the Girls. Elokuussa 2014 The Oprah Winfey Network ilmoitti olevansa työstämässä Loveen liittyvää elokuvaa, jossa on mukana mm. Toni Braxton. Loven tuorein albumi Introducing Darlene Love ilmestyi 18. syyskuuta 2015 Steven Van Zantin levy-yhtiöllä Wicked Cool Recordsilla. Sen kymmenen kappaleen joukossa on muun muassa kaksi Bruce Springsteenin käsialaa olevaa kappaletta ( Night Closing In ja Just Another Lonely Mile sekä coverit Elvis Costellon (Still Soon to Know) ja Joan Jettin (Little Liar) biiseistä. Darlene Loven konsertti JNPAC:issa 23. helmikuuta 2010 ilmestyi dvd- ja cd-formaateissa myöhemmin samaisena vuonna nimellä Darlene Love:The Concert of Love.

Perjantain pohjat:The Eaglesin legendaarisen kakkosalbumin nimikappale

 Desperado on Don Henleyn ja Glen Freyn kirjoittama ja yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Eaglesin levyttämä kappale, joka ilmestyi sen samannimisellä ja järjestyksessään toisella, vuonna 1973 julkaistulla albumilla. Lisäksi kappale on päässyt mukaan useille The Eaglesin kokoelma-albumeille. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Desperado saavutti sijan 494. Henleyn mukaan Desperado perustuu kappaleeseen, jonka työstämisen hän aloitti vuonna 1968. Vuonna 1972 The Eaglesin julkaistua ensimmäisen albuminsa Don Henley ja Glen Frey alkoivat kirjoittaa kappaleita yhdessä ja Desperado viimeisteltiin muutamassa päivässä Freyn vastatessa kappaleen tuossa vaiheessa tyhjien kohtien rakenteesta. Henleyn ja Freyn ensimmäisiin yhdessä kirjoittamiin kappaleisiin lukeutui lisäksi Tequila Sunrise. Desperado nauhoitettiin Island-studioilla Lontoossa ja Eaglesin lisäksi kappaleen levytykseen otti osaa Jim Ed Normanin johtama Lontoon filharmoninen orkesteri. Henleyn vanaha yhtyetoveri Shiloh-bändistä vastasi Desperadon jousisovituksesta. Tuottaja Glyn Johns halusi työstää Desperadon nopeasti ja niinpä Henleylle annettiin mainittuun kappaleeseen käytettäväksi korkeintaan viisi ottoa. Henleyn mukaan Desperadosta tuli hitti toden teolla vasta sitten, kun Linda Ronstadt levytti kappaleesta coverin. Rolling Stonen lukijat äänestivät sen toiseksi suosituimmaksi kappaleeksi Eaglesin repertuaarista. Billboardilla Desperado saavutti listamerkinnän vasta Glen Freyn kuoleman jälkeen, jolloin se nousi sijalle 20. rockin digitaalisten latausten listalla.

Torstain terävä:Haastattelussa Rylos part 2

 Rylos-yhtye ehti parin vuoden tauon jälkeen toistamiseen haastateltavaksi Johnnyn kadulle. 

Tiivistäkää Rylos-yhtyeen kahden viimeisen vuoden tapahtumat?

"Paljon on tapahtunut hyvää.

Yhteistyö tuottaja Anssi Kipon kanssa on vienyt bändiä eteenpäin yhteissoiton tasolla. Biisit on kehittyneet koko ajan. Olemme löytäneet oman soundimme. 

Rylos on enemmän bändi kuin koskaan. Kaikki ovat päässeet mukaan sävellystyöhön."

Yhtyeenne kokoonpanossa on mainittuna aikana tapahtunut useampikin miehistönvaihdos?

"Joo. On kestänyt pitkään, noin 8 vuotta, että Rylos on löytänyt soittajat, joilla on sama intohimo juuri tähän musiikkiin. Ryloksen tapa tehdä on ollut vauhdikas.

Joidenkin soittajien motivaatio ei riittänyt tai sitten musiikillinen linja ei ole tuntunut omalta. Rylosta pitää hengittää 110% että tästä tulee mitään pitkässä juoksussa. Jäsenvaihdokset ovat myös hyvin normaalia bändielämää. 

Kun Riina liittyi bändiin niin hän alkoi tuoda enemmän ajatusta bändimeiningistä.

Jussin astuessa sisään bändihomma vahvistui ja nyt meillä on todella hyvä meininki ja suunnitelmat tehty vuoteen 2025 asti."

Taustaa uudelle singlekappaleellenne ja videolle Road. Edustaako se  mielestänne  tyylillisesti aikaisempaa melodisempaa Rylosta?

"Ilmastonmuutos mitä koemme ja näemme. Road kertoo siitä toivon kanssa. Melodisuus on alusta asti ollut osa Rylosta.

Kaksoismerkityksenä laulun tie on myös bändille tie kohti suurempaa näkyvyyttä ja laulun tuotantoonkin panostettiin.

Roadiin luotiin maailmanluokan musiikkivideo, jonka toteutti Tino-Viljami Vanhala. "Viltsu" sai puristettua bändistä paljon videoon ja olemme todella tyytyväisiä siihen. "

 Kappale julkaistiin 17. maaliskuuta, jolloin oli myös Peer Güntin Timo Nikin 62-vuotissyntymäpäivä. Silkka sattumako?

"Se oli silkkaa sattumaa. Peer Günt merkitsee meille aina paljon, mutta erityisesti meidän Jussille se on todella iso juttu. Hyvää synttäriä Timo👍 vielä jälkikäteen. Kun katsoo Googlesta, niin löytyy ehkä vielä hauskempi Road-sattuma. 17.3. syntyi Gottlieb Daimler, joka keksi auton."

Missä vaiheessa ovat Ryloksen seuraavan albumin nauhoitukset ja kuinka niiden kanssa ollaan aikeissa edetä?

"Rylos tulee julkaisemaan viidennen levyn Signs of Life vuonna 2024, mutta sitä ennen julkaistaan vielä yksittäisiä lauluja.

Etsimme uutta levy-yhtiötä, joka panostaa promoon ja tukee meitä myös taloudellisesti. Voin sanoa jo nyt että viides albumimme tulee olemaan henkilökohtaisin Rylos- albumi ja samalla synkin."

Yhtyeenne muut tulevaisuudensuunnitelmat keikkailun ym. osalta?

"Paljon on luvassa! Yhteiskeikkoja Manzana ja Gentle Savage-yhtyeiden kanssa. Live-paketti on sellainen rock-tulitus, ettei kannata missata jos saavumme kaupunkiinne. Myös suunnitelmat ensi vuodelle on tekeillä ja muutamia ulkomaan keikkoja on luvassa vihdoin. Uutta musiikkia singlen muodossa tulee vielä tänä vuonna. Samalla ajetaan sisään uutta rumpalia. Etenemme hiljalleen, mutta Rylos ei tule pysähtymään vaan pistämme seuraavan vaihteen päälle."

Nimetkää kolmesta viiteen Rylokseen lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä heavy/hardrockalbumia?

"Twisted Sister - Stay Hungry (Mikko)

Ozzy Osbourne - Ultimate Sin (Riina)

Guns 'n' Roses- Appetite for Destruction (Jussi)"

Merkkipäivistä puheen ollen Twisted Sisterin perustajajäsen, kitaristi  Jay Jay French täytti 20. heinäkuuta 70 vuotta. Muistettiinko hänen tasavuosiaan Ryloksen jäsenten keskuudessa?

"Taisin kuunnella koko T.S.tuotannon tuona päivänä, mutta Rylos on menneisyydessä soittanut Stay Hungry-albumin alusta loppuun livenä ja tästä on vielä olemassa tallenne. Voi olla, että jossain vaiheessa tulee ulos bootleg  Rylos plays Twisted Sister - Stay Hungry 2017. Sehän olisi kunnon kunnianosoitus. Tuo levy on syy siihen, että laulan edelleen."

Keskiviikon klassikko:Zero Ninen harvinainen kokoelma-albumi

 Zero Nine:15 Greatest

Vuonna 1987 Magafonin julkaisemana ja ainoastaan cd-formaatissa ilmestynyt 15 Greatest on Kuusamon hardrockylpeyden Zero Ninen melko harvinainen kokoelma-albumi. Se sisältää kokonaisuudessaan yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreimman pitkäsoiton, eli Intrigue -albumin kappaleet sekä valittuina paloina sitä edeltäneeltä yhtyeen lopulliselta läpimurtoalbumilta White Linesilta nimikappaleensa, singlehitin Never Stop Running sekä kappaleet Do It to Me ja Come and Get Me. Kaksi viimeksi mainittua eivät tosin lukeudu aivan albumin parhaimmistoon ja niinpä niiden tilalle olisi voinut ajatella ainakin balladikaunokkia Dream of Me ja niin ikään varsin melodista tuotantoa edustavaa Love Lostia. Intrigue on yleisesti tunnustettu Zero Ninen tuotannon laadukkaimmaksi albumiksi. Singlehitti Banging on Drums, albumin pitkä ja vaikuttava nimikappale Intrigue, raskaimpaan osastoon onnistuneesti lukeutuva No Man's Land sekä erinomaisilla kertosäkeillä kuorrutetut Cut ja To the Crux huomattavaa tartuntapintaa omaavasta Dump Mestä puhumattakaan kestävät reilun 35 vuoden jälkeenkin erinomaisesti kuuntelua. Intriguen biisit ovat Zero Ninen omaa tuotantoa Cozy Powellin ohjelmistosta poimittua Na Na Naata lukuun ottamatta. White Linesin vastaava lainakappale oli Ike & Tina Turnerin vuoden 1966 klassikko River Deep Mountain High, joka ei ole mukana tässä koosteessa, jonka kansi on otsikkoaan lukuun ottamatta miltei identtinen Intriguen kanssa. Kesän 2021 keikoillaan Zero Nine oli mainiossa  kuosissa; esiintymistilaisuuksia on onneksi järjestynyt myös sen jälkeen.

Tiistain tukeva:Stonesien ensimmäinen 70-luvulla ilmestynyt singlehitti

 Brown Sugar on Rolling Stonesin levyttämä ja pääosin Mick Jaggerin kirjoittama kappale, joka julkaistiin Rolling Stonesin vuonna 1971 ilmestyneen albumin Sticky Fingers avausraitana. Singleformaatissa se nousi Yhdysvalloissa ja Kanadassa listakärkeen ollen Britanniassa parhaimmillaan kakkossijalla. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Brown Sugar saavutti sijan 495. ja sadan parhaan kitararockkappaleen listalla jopa viidennen sijan. Jagger kirjoitti Brown Sugaria vuoden 1969 aikana kuvatessaan elokuvaa Ted Kelly. Jagger kirjoitti kappaleen ensimmäinen vaimonsa Marsha Hunt mielessään. Lauluyhtye The Ikettesiin kuulunut Claudea Lennear on väittänyt Brown Sugarin kertoneen hänestä. Bill Wymanin vuonna 2002 ilmestyneen teoksen Rolling with the Stones mukaan kappaleen lyriikat olivat osittain Lennearin inspiroimat. Brown Sugar nauhoitettiin Muscle Shoals Recording -studiolla Alabamassa joulukuun toisen ja neljännen päivän välillä 1969. Julkaisunsa se sai levy-yhtiöhässäköiden vuoksi vasta yli vuotta myöhemmin. Brian Jonesin paikan Stonesissa ottaneen kitaristin Mick Taylorin toivomuksesta Brown Sugar debytoi keikkasetissä Altamontin konsertissa kuudes joulukuuta 1969. 18. joulukuuta Keith Richardsin ja Bobby Keysin  syntymäpäivänä Brown Sugarista nauhoitettiin vaihtoehtoinen versio Olympic-studioilla Lontoossa. Mainitussa versiossa vierailivat Eric Clapton slidekitarassa ja Al Kooper pianossa. Kesäkuussa 2015 aikaisemmin ainoastaan bootlegeilla kuultu versio pääsi mukaan Sticky Fingers-albumista julkaistuille deluxe ja super deluxe-versioille. Brown Sugar julkaistiin huhtikuussa 1971. Yhdysvalloissa singlen b-puolella oli ainoastaan Bitch, mutta Britanniassa lisäksi Leedsissä vuoden 1971 Britannian-kiertueella taltioitu liveversio Chuck Berryn Let It Rockista. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen yhtyeen oman levy-yhtiön Rolling Stones Recordsin julkaisema single. Yhtye esitti Brown Sugarin Top of the Popsissa maaliskuussa 1971 ja se esitettiin huhtikuun puolivälissä ja kuudes toukokuuta samaisena vuonna. Myös Wild Horses ja Bitch samaiselta albumilta esitettiin, mutta niiden versiot ovat hävinneet. Brown Sugaria soitettiin jo Stonesien vuoden 1970 Euroopan-kiertueella ja kahta vuotta myöhemmin kappale oli settien avausnumerona yhtyeen Amerikan-rundilla. Penny Valentine arvioi Sticky Fingersin tuoreeltaan Soundsissa ja tuolloin Brown Sugar oli hänen valintansa albumin parhaaksi kappaleeksi. Clifters levytti Brown Sugarin Jaana Rinteen tekstittämänä nimellä Hei Pepe vuonna 1989 ilmestyneelle ja varsin menestyksekkäälle covereista koostuvalle albumilleen Sexi on in.

Maanantain mainio:Kotimaisen katurockin klassikon vuosien 1984-1986 tuotannosta koostuva tuplakokoelma

 Smack:The Collection - State of Independence

Vuonna 1988 ilmestynyt The Collection- State of Independence on kotimaisen katurockin keskeisimmän edustajan, eli Smack-yhtyeen vuonna 1988 ilmestynyt tuplakokoelma-albumi. Se sisältää kappaleita yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä studioalbumilta Smack on You ja Rattlesnake Bite, livelevyltä Live Desire sekä kokonaisuudessaan maxisingleillä Walkin' on the Wire sekä Paint It Black julkaistun yhtyeen tuotannon. 21. kappaleen koosteella legendaarisen debyyttialbumin Smack on Youn tuotantoa edustavat raivoisat Good Morning Headache, Criminal ja Some Fun, aikanaan jopa Nirvanan coverohjelmistoon kuulunut Run Rabbit Run ja ainoana hieman seesteisempänä poimintana lopussaan kitaralataukseen yltävä Cemetery Walls. Kakkospitkäsoiton Rattlesnake Bite valinnat ovat sen nimikappale, ärhäkkä cover Stepping Stone, alun perin jo Walkin' on the Wire-maxilla ilmestynyt balladikaunokki Somewhere Out of the Day, tummasävyiset Roses Have Faded ja Shade of the Blade sekä suorastaan uhkaava Nearby the Hanging Tree. Walkin' on the Wire-maxilta on nimikappaleensa ja aikaisemmin mainitun Somewhere Out of the Dayn lisäksi mukana myös Blank ja Paint It Black-maxilta hitiksi muodostuneen Rolling Stones-coverin lisäksi myös molemmat Smackin omaan tuotantoon lukeutuvat kappaleet, eli varsin laadukasta tasoa edustavat Black Bird sekä (I Think I'm Gonna) Buy This Town. Tupla-albumin viimeinen levypuolisko koostuu livenauhoituksista. Sen omaan tuotantoon lukeutuvat Pass That Bottle Rattlesnake Bitelta ja Ten Foot Cell Smack on Youlta. Maggie McGill on alun perin The Doorsin Morrison Hotelilta löytyvä blueskappale ja Search and Destroy eräs Iggy & The Stoogesin legendaarisimmista revityksistä vuonna 1973 ilmestyneeltä Raw Power-albumilta. State of Independencen harvinaisuus on aikaisemmin julkaisematon liveversio 60- ja 70-lukujen taitteen brittirockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen joutsenlauluksi jääneltä albumilta Heartbreaker löytyvästä merkkiteoksesta Wishing Well. Smackin esikoisalbumi Smack on You on kokonaisuutena liki pitäen lyömätön, mutta muilta osin State of Independencen voinee todeta sisältävän Smackin kaiken keskeisimmän vuosien  1985 ja 1986 aikana julkaiseman tuotannon.

Sunnuntain extra:Kanadalaishardrockarin kolmas albumi

 Lee Aaron:Call of the Wild

27. kesäkuuta 1985 Attic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Call of the Wild on kanadalaisartisti Lee Aaronin kolmas studioalbumi. Vuonna 2002 Unidisc Music julkaisi mainitusta pitkäsoitosta remasteroidun cd-version. Kanadan albumilistalla Call of the Wildin paras listasijoitus oli 86. 24. elokuuta ilmestymisvuonnaan. Listaviikkoja Call of the Wildille kertyi kaikkiaan 12. Pitkäsoiton nimikappale Call of the Wild ei ollut mukana albumin originaalipainoksella, mutta sitä vastoin vuonna 1988 ilmestyneellä uusintajulkaisulla. Lisäksi mainittu kappale pääsi tyylitajuista slovarituotantoa edustavasta biisistä Barely Holding On julkaistun maxisinglen kakkosbiisiksi. Albumin ainoa coverbiisi on näkemys Kix-yhtyeen originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Burnin' Love. Avausraidasta Rock Me All Over lähtien tarjolla on kekseliäällä kitaroinnilla kuorrutettua, melodista ja varsin ammattitaitoisesti vokalisoitua hardrockia. Runnin' from the Firella on tarjottavanaan iskevä kertosäe. Line of Fire edustaa rauhallisempaa tuotantoa ja sen vastapainoksi Beat 'em Upille on sijoitettu iskevä singalong- tyyppinen kertosäe. Pitkäsoiton loppuun sijoitetut Danzer Zone ja Too Hot to Be Rocked jättävät tyylilajissaan monipuolisesta albumista sopivan raisun kuulokuvan. Call of the Wild edustaa yllättävän hyvin aikaa kestänyttä 80-lukuista hardrockia ja se onkin eräs Lee Aaronin tuotannon laadukkaimmista albumeista.

Lauantain pitkä:Eräs Yhdysvaltojen legendaarisimmista juurevaa rockia edustavista yhtyeistä

Commander Cody & His Lost Planet Airmen oli vuonna 1967 perustettu countryrockyhtye. Sen keskeisiin jäseniin lukeutuvat 19. heinäkuuta 1944 syntynyt kosketinsoittaja/solisti George Frayne IV alias Commander Cody, huuliharpisti/laulaja Billy C Farlow, kitaristi/solisti Billy Titchy, soolokitaristi Bill Kirchen, saksofonisti/viulisti Andy Stain, basisti Paul "Buffalo" Bruce Barlow, marraskuussa 2003 menehtynyt rumpali Lance Dickerson sekä steelkitaristit Steve Davis ja Bobby Black. Yhtyeen musiikillinen tyyli oli yhdistelmä countrya, rock n' rollia, Western swingiä, rockabillyä ja jump bluesia terästettynä harvinaislaatuisella boogie woogie-pianolla Ernest Tubbin ja Ray Pricen innoittamana. Yhtye tuli tunnetuksi harvinaislaatuisen pitkistä konserteistaan. Commander Cody & His Lost Planet Airmen perustettiin vuonna 1967 Michiganissa, Ann Arborissa Fraynen ottaessa käyttöön taiteilijanimen Commander Cody. Yhtyeen nimivalintaan vaikutti 50-lukuinen tv-sarja, jonka henkilöhahmoihin lukeutui Commando Cody sekä vuoden 1949 televisiosarja King of the Rocket Men, joka julkaistiin nimellä Lost Planet Airmen. Soitettuaan useita vuosia paikallistasolla Commander Cody ja kumppanit muuttivat San Franciscoon musiikillisen sukulaissieluyhtyeensä Asleep at the Wheelin kanssa. Pian he saivatkin levytyssopimuksen Paramount Recordsin kanssa. Yhtyeen debyyttialbumi Lost in the Ozone ilmestyi loppuvuodesta 1971. Se sisälsi muun muassa seuraavan vuoden alussa Billboardin top teniin nousseen singlen, coverin vuonna 1955 alunperin levytetystä kappaleesta Hot Rod Lincoln. Commander Cody & The Lost Planet Airmen julkaisi useita suhteellisen hyvin menestyneitä pitkäsoittoja 70-luvun alkupuolella. Niihin lukeutui muun muassa vuoden 1974 konserttitaltiointi Live in the Heart of Texas.

 Esiinnyttyään Roger Cormanin elokuvassa Hollywood Boulevard Frayne hajotti yhtyeensä vuonna 1976. Hot Rod Lincoln äänestettiin legendaariseksi michiganilaiseksi kappaleeksi vuonna 2008. Seuraavana vuonna Commander Cody & The Lost Planet Airmen pääsi Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. Geoffrey Stokesin vuonna 1976 ilmestyneessä teoksessa Star-Making Machinery Commander Cody & His Lost Planet Airmen on esimerkkinä tapaustutkimuksessa, jonka teemana on musiikkiteollisuuden tuotanto ja markkinointi. Stokes tuo esiin niitä ongelmia, joita yhtye koki levyttäessään ensimmäistä albumiaan Warner Bros Recordsille. Kyseinen yhtiö olisi halunnut Commander Codylta The Eaglesin tyylisen, pehmeää countryrockia edustaneen hittialbumin, mutta yhtye ei suostunut muuttamaan perustaltaan raaempaa soundia tarjoillutta tyyliään. Frayne säilytti taiteilijanimensä ja julkaisi useita soololevyjä vuodesta 1977 lähtien. Epävirallisia Lost Planet Airmen -äänityksiä on julkaistu Euroopassa ja Australiassa. Lisäksi on ilmestynyt outtakeseja Paramount Recordsin ja Warnerin julkaisemasta tuotannosta. Tuoreimmat äänitykset on julkaistu nimillä The Commander Cody Band sekä Commander Cody & His Modern Day Airmen. Fraynen ohella tuoreempiin line upeihin ovat kuuluneet rumpali Steve Barbuto ja kitaristi Mark Emerick. Frayne on kunnostautunut myös taiteilijana. Hän on suorittanut kandidaatin tutkinnon suunnittelusta vuonna 1966 ja maisterin tutkinnon kuvanveistosta ja maalaamisesta kahta vuotta myöhemmin; molemmat Michiganin yliopistossa. Frayne on opettanut siellä sekä Wisconsin-Oshkoshin yliopistossa. Hänen taidettaan on ollut esillä useissa näyttelyissä Lisäksi Frayne on opiskellut elokuvataidetta. Qualibre Publications julkaisi vuonna 2009 Fraynen teoksen Art Music and Life. Se koostuu Fraynen parhaista töistä sekä niihin liittyvistä anekdooteista ja tarinoista. Frayne maalaa edelleen muotokuvia kuuluisista autoista New Yorkin Saratoga automuseota varten. Georgen vuonna 1992 edesmennyt veili Chris Frayne vastasi useiden Commander Cody & His Lost Planet Airmenin pitkäsoittojen kansitaiteesta. George Frayne menehtyi 26. syyskuuta 2021 Saratoga Springsissä, New Yorkissa 77 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Glammetallin klassikon tuotannon ydintä esittelevä kokoelma-albumi

 Twisted Sister:The Essentials

17. syyskuuta 2002 Warner Musicin julkaisemana ilmestynyt The Essentials on 80-lukuisen yhdysvaltalaisen glammetallin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Twisted Sisterin kokoelma-albumi, joka sisältää 12 yhtyeen ydintuotantoon lukeutuvaa kappaletta. Vuonna 1982 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Under the Blade mukana ovat nimikappale sekä Shoot 'em Down. Seuraavana vuonna julkaistulta kakkoskiekolta You Can't Stop Rock N' Roll The Essentialsin valinnat kohdistuvat itseoikeutetusti nimiraitaansa ja toiseen merkkiteokseen, myös singleformaatissa jossakin määrin menetyneeseen kappaleeseen The Kids Are Back. Vuonna 1984 ilmestyneeltä Twisted Sisterin lopulliselta läpimurtolevyltä Stay Hungry mukana ovat toki singlemenestykset We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock sekä albumin nimikappale, mutta ei jostakin kumman syystä balladikaunokkia The Price. Vuoden 1985 aliarvostetulta Twistari-albumilta Come Out and Play valinnat kohdistuvat nimiraitaansa, Shangri-Las-coveriin The Leader of the Pack ja erääseen parhaista albumiraidoista I Believe in Rock N' Roll. Be Cruel to Your Scuel ja The Fire Still Burns edustavat Come Out and Playllä siinä määrin laadukasta biisimateriaalia, että ne olisivat mainiosti voineet sisältyä The Essentialsin kappalevalintoihin. Vuonna 1987 ilmestyneeltä ja muuttuneella lineupilla työstetyltä albumilta Love is for Suckers mukana on nimikappaleensa ja harvinaisuutena I'll Never Grow Up Now. 12 biisin Essentials on hyvä tapa aloittaa tutustuminen Twisted Sisterin tuotantoon, mutta kokoelma olisi mieluusti voinut olla vähintään kolme, neljä biisiä kattavampi.

Torstain terävä:Tehosekoittimen onnistunut paluukeikka Ilosaarirockissa

Tehosekoitin-yhtyeen odotetut paluukeikat ovat viimein toteutuneet kahden vuoden odotuksen jälkeen. Ilosaarirockissa Oton, Matin ja kumppaneiden setti käynnistyi rivakasti Tehiksen varhaistuotannon helmiin lukeutuvalla Tänä yönä sä kuulut mulle -kappaleella, jota seurasikin melkoisen komea ja vakuuttava hittikimara. C'mon Baby Yeah ja Asfaltti polttaa versioituivat vielä hieman tunnustellen, mutta Kaikki on mahdollista-biisistä lähtien keikka oli silkkaa pässinlihaa. Slovarituotantoa edustaneiden Kaukaisimmalle rannalle ja Pyydä tähdet taivaalta -valintojen jälkeen kelpo rockosastoon päästiin Kaikki nuoret tyypit ja Mitch Ryder-henkisen Fiksu ja kypsä-kappaleiden myötä. Varhaisempaan tuotantoon lukeutuva Joku kuten minä oli hauska välipala, jonka jälkeen setin loppuhuipennuksen käynnistivät Tehareiden 90-luvun lopun tuotannon kiistattomaan klassikko-osastoon lukeutuvat, tyylitajuisesti nyansseja ja voimaa yhdistävät  Pakko päästä pois ja Valonkantaja. Se johtuu geeneistä oli keikan iäkkäin biisivalinta ja varsinaisen setin päätti Tehosekoittimen slovarituotannon kenties kirkkain timantti Maailma on sun. Encoreissa jatkettiin lähes vastaavalla tasolla Hetken tie on kevyt-kaunokin myötä. Pelle Miljoona Oy:n ikiklassikko Moottoritie on kuuma oli onnistuneesti versioitunut yllätyscover ja viimeisenä kuultiin Tehareiden suurimpiin hittisiivuihin lukeutuva Pillitä Elli pillitä.  Edelleen kelpo rocksolistiksi osoittautunut Otto Grundstöm ei välispiikeissään unohtanut itseironiaa. Setin kappalevalinnoissa  painottui jossakin määrin Tehosekoittimen sinänsä laadukas balladituotanto, jonka väliin sijoitellut muutamat räyhäkämmät rockpalat toimivat niin ikään moitteettomasti. Slovareista jäi silti kuulematta yksi ehdottomuus, eli vuonna 1997 ilmestyneeltä Köyhät syntiset-albumilta löytyvä upea Hyvä karma. Tehosekoittimen Ilosaarirockin paluukeikka edusti varsin laadukasta tasoa, yhtyeen aktivoituminen myös uuden levytystuotannon osalta olisi toivottavaa.

Tehosekoitin Ilosaarirockissa 17. heinäkuuta 2022.

Keskiviikon klassikko:2000-luvun alkajaisiksi ilmestynyt Black Sabbath-kokoelma

 Black Sabbath:The Best of Black Sabbath

Vuonna 2000 Sanctuary Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Best of Black Sabbath on mainitun heavy metalin  luojayhtyeen tuplakokoelma-albumi, joka sisältää 32 kappaletta Sabbathin vuosien 1970 ja 1983 välillä julkaisemasta tuotannosta. Kuuden ensimmäisen, vuosien 1970 ja 1975 välillä ilmestyneen albumin (Black Sabbath, Paranoid, Master of Reality, Vol 4, Sabbath Bloody Sabbath ja Sabotage) osuus on odotustenmukaisesti kaikkein runsain. Mainituilta albumeilta kokoelmalle on sisällytetty kultakin kolmesta kuuteen kappaletta. Esikoisalbumin valinnat ovat sen nimikappale, The Wizard, NIB, The Crow-cover Evil Woman sekä singleformaatissa ilmestynyt Wicked World. Paranoidilta mukana ovat nimikappale, War Pigs, slovari Planet Caravan, Iron Man, Electric Funeral sekä Fairies Wear Boots. Master of Realityn tuotantoa Best ofilla edustavat Sweet Leaf, Embryo, Children of the Grave, Lord of This World. Vol 4:n tuotantoon Best ofilla lukeutuvat kokoelman jälkimmäisen cd:n avaavat Tomorrow's Dream, Supernaut ja Snowblind ja Sabbath Bloody Sabbathin antiin itseoikeutettu nimikappaleensa, Kiling Yourself to Live sekä Spiral Architect. Sabotagen tuotantoa edustavat ikiklassikko Hole in the Sky, Don't Start (Too Late), Symptom of the Universe sekä Am I Going Insane (Radio) Techincal Ecstasylta mukana on ainoastaan yksi poiminta, eli Dirty Women ja Never Say Dielta kaksi, eli nimikappaleensa ja Hard Road. Ronnie James Dion vokalisoimalta kaudelta kuullaan kaksi biisiä, eli Heaven and Helliltä nimikappaleensa ja Mob Rulesilta Turn Up the Night. Kyseisen Best ofin tuoreinta tuotantoa edustaa ainoalta Ian Gillanin vokalisoimalta Sabbathin albumilta, eli vuonna 1983 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Born Again löytyvä The Dark/Zero the Hero. Kyseinen Best of ei sisällä lainkaan tuoreempaa Sabbathin tuotantoa  Glenn Hughesin, Tony Martinin tai Dehumanizer-albumin aikaisen Dion ajalta. Koska mainitun kokoelman julkaisijana on levy-yhtiö, jolla ei ole minkäänlaista konneksiota Black Sabbathiin tai yhtyeen managementtiin, kyseistä albumia ei ole laskettu Black Sabbathin virallisiin albumijulkaisuihin lukeutuvaksi. Sabbathin uran aikana on ilmestynyt puolisen tusinaa Best of Black Sabbath-nimikkeen omaavaa kyseisen yhtyeen kokoelma-albumia, joista yksikään ei ole virallinen julkaisu.

Tiistain tukeva:Boney M:n kolmas menestysalbumi

 Boney M:Nightflight to Venus

Heinäkuussa 1978 Hansan julkaisemana ilmestynyt Nighflight to Venus on euro-karibialaisen lauluyhtyeen Boney M:n kolmas studioalbumi. Keski-Euroopassa, Skandinaviassa ja Kanadassa siitä muodostui suuri menestys ja pitkäsoitto nousi listakärkeen useissa maissa vuoden 1978 jälkimmäisellä puoliskolla. Nighflight to Venuksesta muodostui myös Boney M:n ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut albumi. Kanadassa pitkäsoitto oli ehdolla vuoden kansainvälisen albumin palkinnon vastaanottajaksi. Nightfligt to Venukselta poimittiin kaksi ykköspuolta sisältänyt single Rivers of Babylon/Brown Girl in the Ring. Brittilistalla se nousi kärkeen ja myi saarivaltakunnassa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Singleformaatissa julkaistiin niin ikään Boney M:n keskesiin hittikappaleisiin lukeutuva Rasputin b-puolellaan cover modyhtye Creationin vuoden 1966 tuotantoon lukeutuvasta hittikappaleesta Painter Man. Useissa maissa mainittu single julkaistiin kaksi a-puolta sisältävänä, mutta Britanniassa Atlantic Records julkaisi ne omina singleinään kummankin noustessa top teniin. Nightflight to Venuksen tunnettua covertuotantoa edustavat versiot Neil Youngin Heart of Goldista ja Roger Millerin King of the Roadista. Albumiraitojen huipentuma Nightflight to Venuksella on upean melodian kannattelema ja bassosoolon sisältävä Never Change Lovers in the Middle of the Night.  Rivers of Babylon nousi Billboardin listalla top 30:een ja siitä muodostui Yhdysvalloissa Boney M:n suurin singlehitti. Nightflight to Venus -pitkäsoittoa seurasi marraskuussa 1978 julkaistu single Mary's Boy Child/Dancing in the Streets, joka nousi niin ikään listakärkeen useissa maissa. Singlebiisit ilmestyivät Nightflight to Venuksen cd-version bonuskappaleina vuoden 1994 painosta lukuun ottamatta. Nighflight to Venuksesta julkaistiin neljä erilaista vinyylipainosta. Niiden keskeisin ero on nimikappale Nightflight to Venuksen kesto. Ensimmäisessä Saksan-painoksessa se oli 7:09 ja viimeisessä 4:46. Kappaleen lyhin versio päätyi albumin Euroopan ja Yhdysvaltain-painoksille sekä cd-uudelleenjulkaisuille.

Maanantain mainio:Hitti sekä originaalina että coverina

 God Gave Rock N' Roll to You on brittiläisen Argent-yhtyeen vuoden 1973 tuotantoa edustava kappale, jonka yhdysvaltalainen hardrockyhtye Kiss versioi vuonna 1991 nimellä God Gave Rock N' Roll to You II ja hienoisesti modifioidulla lyriikalla. Argent nauhoitti God Gave Rock N' Roll to Youn vuonna 1971 albuminsa All Together Now äänityksissä, mutta kappale pääsi mukaan vasta vuonna 1973 ilmestyneelle yhtyeen albumille In Deep. Britanniassa kappale saavutti singleformaatissa sijan 18. ja se pääsi mukaan All Together Nowsta vuonna 1997 julkaistulle cd-versiolle. Kissin God Gave Rock N' Roll to Yousta levyttämä cover pääsi ensiksi mukaan elokuvan Bill & Ted's Bogus Journey soundtrackille. Kappale julkaistiin myös singleformaatissa ja se on mukana Kissin vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla Revenge. Kyseessä on eräs niistä harvoista Kissin meikittömän kauden levytyksistä, joita yhtye on esittänyt konserteissaan myös sen jälkeen, kun bändi veti jälleen tavaramerkistään käyneet meikit kasvoilleen vuonna 1996. Kyseessä on viimeinen Kiss-levytys, johon yhtyeen pitkäaikainen rumpali Eric Carr ehti osallistua. Häntä kuullaan kappaleessa tosin ainoastaan taustavokalistina. Rumpuraidoista vastasi Eric Singer. Eric Carr edesmeni kolme kuukautta sen jälkeen, kun God Gave Rock N' Roll to You II oli ilmestynyt singleformaatissa. God Gave Rock N' Roll to You II on ensimmäinen Kiss-kappale, jolla Paul Stanley ja Gene Simmons jakavat leadvocalsit sitten vuonna 1981 ilmestyneen albumin Music from the Elder. Kissin versiosta muodostui suuri hitti. Se kohosi top teniin Irlannissa, Britanniassa, Saksassa ja Sveitsissä. Yhdysvalloissa kappale saavutti sijan 21. Billboardin Album Rock Tracks-listalla. Myös kappaleesta työstetty musiikkivideo  saavutti huomattavaa rotaatiota musiikkikanavilla. Soundtrackillä ja singleformaatissa julkaistu God Gave Rock N' Roll to You II-versio eroaa elokuvassa kuullusta. Se nimittäin sisältää Steve Vain 40 sekunnin mittaisen kitarasoolon, joka pääsi myöhemmin mukaan albumille The Elusive Light and Sound, Vol 1 nimellä Final Solo. God Gave Rock N' Roll to You Vol 1 pääsi lisäksi mukaan Kissin vuonna 1993 ilmestyneelle albumillle Alive Vol III.

Sunnuntain extra:Martha and the Vandellasin ydintuotantoon lukeutuva single

 Kymmenes helmikuuta 1965 ilmestynyt Nowhere to Run on Motownin keskeisimpiin lauluyhtyeisiin lukeutuvan Martha & The Vandellasin tuotantoa edustava ja biisintekijätiimin Holland-Dozier-Holland kirjoittama kappale, joka lukeutuu yhtyeen tuotannon tunnuskappaleisiin. Sen lyriikka kertoo huonoon suhteeseen ajautuneesta naisesta. Motownin taustayhtye Funk Brothers tarjoaa kappaleen instrumentaatioon raakaa soundia, jollaista Martha&The Vandellasin tuotannossa oli aikaisemmin edustanut ykköshitti Dancing in the Street. Billboardilla ja Cash Boxissa Nowhere to Run saavutti myönteiset arviot. Kappale pääsi lisäksi mukaan Martha &The Vandellasin vuonna 1965 ilmestyneelle ja järjestyksessään kolmannelle pitkäsoitolle Dance Party. Billboardin poplistalla Nowhere to Runin paras sijoitus oli kahdeksantena ja R&B-listalla viidentenä. Britanniassa Nowhere to Run saavutti sijan 26. Mainitun singlen b-puolella julkaistiin kappale Motoring. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Nowhere to Run saavutti sijan 358. Kappale on päässyt mukaan elokuviin Vinyl, Bringing Out the Dead ja Baby Driver.

Lauantain pitkä:Keskeisen countryartistin ensimmäinen Asylum Recordsin julkaisema albumi

 Linda Ronstadt:Don't Cry Now

Ensimmäinen lokakuuta 1973 ilmestynyt Don't Cry Now on Linda Ronstadtin neljäs studioalbumi. Kyseessä on artistin ensimmäinen Asylum Recordsille levyttämä pitkäsoitto. Sitä ennen Ronstadt oli levyttänyt kuusi  Capitol Recordsin julkaisemaa albumia. Niistä kolme oli soololevyjä ja kolme Stone Poneys-yhtyeen kanssa työstettyjä pitkäsoittoja. Vuonna 2009 Don't Cry Nowsta ilmestyi uusintapainos Rhinon Flashback Recordsin julkaisemana. Don't Cry Nowlla julkaistuista kappaleista osa on John Boylanin tuottamia. Hän vastasi Ronstadtin edellisenä vuonna ilmestyneen nimikkoalbumin tuotannosta. Osa Don't Cry Nowlla julkaistuista kappaleista oli laulaja/lauluntekijä J. D. Southerin tuottamia ja osan tuotannosta vastasi brittiläinen muusikko Peter Asher, joka oli aikaisemmin vaikuttanut lauluyhtye Peter and Gordonissa ja työskennellyt Apple Recordsilla ennen muuttoaan Yhdysvaltoihin. Asherin toiminta Ronstadtin tuottajana tuli olemaan pitkäkestoinen. J. D. Souther oli säveltänyt Don't Cry Nowlle kolme kappaletta, mukaan lukien albumin nimiraita. Southerin käsialaa olevista kappaleista The Fast Onessa taustavokalistina kuullaan The Eaglesin Glenn Freytä. Albumin coverkappaleisiin lukeutuvat mainitun yhtyeen aikaisemmin samaisena vuonna ilmestyneen albumin Desperado nimikappale, Randy Newmanin Sail Away sekä Neil Youngin I Believe in You. Vaikka Don't Cry Now käynnisti Ronstadtin tuotannossa Asylum Recordsin julkaisemien albumeiden pitkän ketjun, sopimusteknisistä syistä hänen seuraavana vuonna ilmestyneen lopullisen läpimurtoalbuminsa Heart Like A Wheel julkaisijana oli Capitol. Don't Cry Now debytoi Billboardin listalla lokakuun lopussa ilmestymisvuonnaan. Vaikka sen paras listasijoitus oli suhteellsen alhaalla, eli sijalla 45., albumi pysytteli listalla yli vuoden ajan. Desperadon lisäksi Don't Cry Nowlta julkaistiin singleformaatissa Bonnie Raittin originaalituotantoon lukeutuva kappale Love Has No Pride, joka saavutti Billboardin listalla sijan 51. ja oli Kanadassa Easy Listening-listalla jopa top tenissä. Kappaleesta on sittemmin muodostunut eräs Ronstadtin tuotannon tunnetuimmista ja se on päässyt mukaan artistin miljoonamyyntiin yltäneelle Greatest Hits-kokoelmalle.  Don't Cry Nowlta poimittu kolmas single Silver Threads and Golden Needles on alun perin The Springfields-yhtyeen hitti vuodelta 1962. Ronstadt levytti kappaleen ensiksi jo esikoissooloalbumilleen Hand Sown Home Grown. Don't Cry Nowlle kappaleesta levytetty versio saavutti Billboardilla sijan 67. Kyseessä oli lisäksi Ronstadtin tuotannon ensimmäinen kaikkiaan yli 20:sta Hot Country Songs-listalle nousseesta kappaleesta, joka saavutti sijan 20. keväällä 1974. Don't Cry Nowsta tuli Ronstadtin tuotannon toinen kultalevymyyntiin yltänyt albumi ja lopullista läpimurtoa artistille tuli merkitsemään hänen seuraavana vuonna ilmestynyt viides sooloalbuminsa Heart Like a Wheel.

Perjantain pohjat:Psykedeelisen rockin käynnistänyt kappale

 Eight Miles High on Gene Clarkin, Roger McGuinnin ja David Crosbyn käsialaa oleva ja The Byrdsin levyttämä kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 14. maaliskuuta 1966. Musiikillisesti kappaleeseen olivat vaikuttaneet sitarin soittaja Ravi Shankar sekä jazzsaksofonisti John Coltrane. Musiikillisesti Eight Miles High vaikutti osaltaan keskeisesti psykedeelisen rockin sekä raga rockin kehitykseen. Kriitikot ovat usein maininneet Eight Miles Highin olevan kaikkien aikojen ensimmäinen psykedeelinen rockkappale ja niin kutsutun vastakulttuurin klassikko. Radioteollisuusjulkaisu Gavin Reportissa mainittiin kappaleen lyriikan sisältävän konnotaatioita huumekulttuuriin ja niinpä Eight Miles High joutui radiosoittokieltoon. Billboardin Hot 100-listalla kappale saavutti sijan 14. ja Britanniassa sijan 24. Radiosoittokiellon  nähtiin Yhdysvalloissa vaikuttavan siihen, ettei kappale noussut Billboardin listalla top teniin. Keskeisimmiksi vaikuttajiksi nähtiin pidemmällä aikavälillä kuitenkin Eight Miles Hign musiikillinen monimuotoisuus ja kaupallisuutta vastustava luonne. Eight Miles High pääsi lisäksi mukaan The Byrdsin kolmannelle ja 18. heinäkuuta 1966 ilmestyneelle albumille Fifth Dimension. Yhdysvalloissa kyseessä oli The Byrdsin kolmas ja samalla viimeinen top 20:een kohonnut single. Se oli lisäksi yhtyeen viimeinen julkaisu ennen Gene Clarkin eroa The Byrdsistä. Hän oli alkuvaiheessa yhtyeen keskeisin biisintekijä.

Torstain terävä:Paten kakkossoolo

 Pate Mustajärvi:Lago Nero

Tammi-helmikuussa 1988 Studio JSS:ssä nauhoitettu ja Finnvoxilla miksattu Lago Nero on Pate Mustajärven toinen sooloalbumi. Mainitulle pitkäsoitolle valikoitui Paten esikoissooloa, vuonna 1984 ilmestynyttä albumia Nyt hienoisesti vähemmän tunnettuja kappalevalintoja. Tusinan biisin kattaukseen sisältyy  The Moody Bluesia (Boulevard de La Madelaine), Dr. Feelgoodia (She Does It Right) Elton Johnia (Your Song), Blood Sweat and Tearsia (Spinning Wheel), The Doorsia (Spanish Caravan) David Bowieta (Rock N' Roll Suicide), Stingiä (Moon Over Bourbon Street), Steppenwolfia (Fat Jack), Van Morrisonin varhaista Them-yhtyettä (Here Come the Night) The Piratesia (Please Don't Touch) ja Randy Newmania (Song for the Dead). Tyylillisesti tarjolla on siis ainakin taiderockia, rhythm and bluesia, pubrockia, jazzrockia, hardrockia, psykedeelistä ja glamrockia. Osa versioinneista onnistuu mainiosti, osa aavistuksen yskähdellen. Ilmestymisaikanaan Lago Nero laajensi joka tapauksessa merkittävästi Mustajärven  taiteellista repertuaaria. Pitkäsoitolla musisoivat toki kotimaiset huippuammattilaiset, kuten TT. Okala, Juuso Nordlund, Eero "Safka" Pekkonen, Teijo "Twist Twist" Erkinharju, Aku Syrjä, Dave Lindholm, Reijo Heiskanen sekä taustakuoron neljässä biisissä muodostaneet ja nauhoitusvaiheessa Ilona-yhtyeessä vaikuttaneet Tiina "Toni" Lähteenmäki ja Kata Laurikainen. Singleformaatissa Lago Nerolta ilmestyivät The Doors-cover Donna Maria, Katri-Helenan 60-luvulla levyttämä Lui sekä Boulevard de la Madelaine. Viimeksi mainitun singlen tapauksessa virallisen julkaisun b-puolena oli Please Don't Touchin suomennos Helvetistä taivaaseen (ja takaisin), mutta automaattisinglen kakkosbiisinä Dr. Feelgoodin She Does It Rightin suomennos Meni niin meni näin, jossa kitaroinnista vastasi Timo "Törrö" Tapaninen. Samainen biisi päätyi myös Lui-singlen b-puoleksi. Suomen virallisella albumilistalla Lago Nero oli parhaimmillaan kolmantena ilmestymisvuotensa huhtikuussa.

Keskiviikon klassikko:Dion vuonna 2000 ilmestynyt konseptialbumi

Dio:Magica

Magica on yhdysvaltalaisen heavyrock-yhtyeen Dion kahdeksas studioalbumi. Spitfire Records julkaisi mainitun konseptialbumin 21. maaliskuuta 2000. Dion kokoonpanon osalta Magica tuli merkitsemään kitaristi Craig Goldyn paluuta yhtyeen riveihin. Dion diskografiasta Goldy oli aikaisemmin ollut mukana vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla Dream Evil sekä pitkäsoiton Master of the Moon uusintapainoksella. Dion kokoonpanon rytmiryhmän muodostivat tuossa vaiheessa jo Rainbown riveissä Dion kanssa musisoinut basisti Jimmy Bain sekä ennen kaikkea jäsenyydestään Ac/Dc:ssä muistettu rumpali Simon Wright. Ronnie James vastasi Magican tuotannosta. Mainitun albumin oli alun perin tarkoitus olla trilogian ensimmäinen osa ja hieman ennen Heaven & Hell-yhtyeen kanssa aloittamaansa kiertuetta Dio mainitsi pyrkivänsä aloittamaan Magican jatko-osien työstämisen kiertueen päätyttyä. Dio menehtyi kuitenkin vatsasyöpään 16. toukokuuta 2010. Magican myöhemmistä osista ehdittiin saada valmiiksi ja myös julkaisuun ainoastaan yksi kappale; Electra. Dion mukaan Magica on saaga siunauksesta. Planeetan pelastajia ovat sankarit Eriel ja Challis, joiden täytyy lausua loitsu Magican pyhästä kirjasta voittaakseen vihollisensa Shadowcastin. Albumi on kirjoitettu pahiksen näkökulmasta ja Dio jätti sen lopun ristiriitaiseksi. Vuonna 2007 Magica julkaistiin uudelleen sitä Dion diskografiassa seuranneen pitkäsoiton, alun perin vuonna 2002 ilmestyneen albumin Killing the Dragon kanssa. Graig Goldy on maininnut haastattelussa, että Dion uutta albumia oltiin juuri työstämässä, kun Ronnie menehtyi syöpään. Yksi uusi kappale oli ehditty saada lähes valmiiksi. Dion leski ja manageri Wendy oli maininnut, että alun perin vuonna 2000 ilmestynyt Magica-albumi julkaistaisiin uudelleen bonusmateriaalin kera mukaan lukien edellä mainittu uusi kappale. Goldyn mukaan Dio oli kirjoittanut sen lyriikat taistellessaan syöpää vastaan ja ne ovat täynnä emootiota. Tuplaversio Magica-albumista julkaistiin 25. kesäkuuta 2013. Sen ensimmäinen levy on identtinen albumin originaalin Yhdysvaltain-painoksen kanssa ja remasteroinnista vastaa Wyn Davis. Albumin kappaleista lähes 18 ja puoliminuuttinen The Magica Story on siirretty kakkoslevylle. Lisäksi se sisältää alun perin ainoastaan Japanissa bonustrackinä ilmestyneen instrumentaalikappaleen Annica, aikaisemmin mainitun uutuusbiisin Electra sekä kuudesta kappaleesta koostuvan Official Live Bootlegin. Se sisältää eri kaupungeissa vuosien 2000 ja 2002 välillä Magica ja Killing the Dragon- albumien tiimoilta tehdyillä kiertueilla taltioituja  liveversioita Magican kappaleista. Magican Deluxe Editionin virallisessa lehdistötiedotteessa mainittiin kakkoslevyn sisältävän  lisäksi jostakin syystä lopulliselta versiolta pois jääneen kappaleen Turn to Stone.

Tiistain tukeva:Neljä albumia työstänyt monipuolinen yhdysvaltalainen rootsrockyhtye

 Grace Potter and the Nocturnals on vuonna 2002 perustettu ja Vermontista kotoisin oleva yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuvat rumpali Matt Burr, kitaristi Scott Tournet sekä vokalisti Grace Potter. Yhtye aloitti uransa indiebändinä ja vastasi itsenäisesti albumiensa tuotannosta. Se keikkaili ahkerasti jamiyhtyeiden kanssa ja myös musiikkifestivaaleilla soittaen jopa 200 keikkaa vuodessa. Vuonna 2005 Grace Potter and the Nocturnals solmi levytyssopimuksen Hollywood Recordsin kanssa. Yhtye on julkaissut neljä pitkäsoittoa, joiden tyylilajien kirjo kattaa bluesrockin, hardrockin, folkrockin sekä vaihtoehtorockin. Yhtyeen kolmas, vuonna 2010 ilmestynyt ja sen nimeä kantava pitkäsoitto on bändin suurin menestysalbumi. Se kohosi ITunes-listojen kärkeen ja saavutti kansainvälistä huomiota. Yhtyeen johtohahmo on solisti ja multi-instrumentalisti Grace Potter, jonka laulutyylin vertailukohdiksi on mainittu esimerkiksi Janis Joplin, Bonnie Raitt ja Koko Taylor. Potter on tullut tunnetuksi myös energisistä live-esiintymisistään. The Nocturnals-pestinsä lisäksi Potter on julkaissut sooloalbumeita ja tehnyt musiikillista yhteistyötä esimerkiksi Kenny Chesneyn ja Rolling Stonesin kanssa. Potter ja Burr päätyivät avioeroon ja viimeksi mainittu jätti lisäksi The Nocturnalsin. Niinpä yhtyeen tulevaisuus on ollut epävarma. Potter kävi Harwood Union High Schoolia ja sen jälkeen kahden vuoden ajan St. Lawrencen yliopistoa, kunnes ura musiikin parissa vei hänet kokonaan. The Nocturnalsin jäsenistöstä Michael Libramento vastaa bassosta ja kosketinsoittimista ja Benny Yurco kitarasta ja vokalisoinnista; alkuvuodesta 2009 yhtyeen jättänyt Bryan Dondero soitti bassoa, kontrabassoa sekä mandoliinia. Loppuvuodesta 2002 Burr todensi Potterin esittävän folkkappaleita St Lawrencen yliopiston kampuksella. Potterin omissa kappaleissa ja esiintymisessä Burrin mielestä keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutuivat James Brown ja The Band. Hän lähestyi Potteria yhtyeen kasaaminen suunnitelmissaan. Aluksi kyseessä oli trio, jonka basistina vaikutti Corry Beard. Yhtye konsertoi ensiksi Waitsfieldissä. Siellä Scott Tournet esiintyi ensiksi duona naisvokalistin kanssa ja liittyi The Nocturnalsin seuraksi stagelle ollen mukana osassa yhtyeen settiä.  Keväällä 2003 Burr kutsui Tournettin mukaan yhtyeeseen ja Grace Potter and the Nocturnalsin originaalikokoonpano oli syntynyt. Beard jätti tässä vaiheessa yhtyeen. Vuonna 2005 Grace Potter and The Nocturnals julkaisi itsenäisesti ääni-insinööri Lane Gibsonin kanssa työstämänsä albumin Nothing But the Water. Edellisenä vuonna oli ilmestynyt Potterin sooloalbumi Original Soul, joka oli niin ikään Gibsonin masteroima ja äänittämä. Alternative-tyyppiset radioasemat soittiat Nothing But the Waterin kappaleita ahkerasti ja joulukuussa 2005 Grace Potter and the Nocturnals solmi levytyssopimuksen Hollywood Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö julkaisi Nothing But the Waterin uudelleen 23. toukokuuta 2006. Yhtyeen toinen albui oli seitsemäs elokuuta 2007 Hollywood Recordsin julkaisemana ilmestynyt This Is Somewhere. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta Grace Porter and the Nocturnals esiintyi loka-marraskuussa Gov't Mulen Yhdysvaltojen-kiertueen lämmittelijänä ja seuraavana kesänä The Black Crowesin Yhdysvaltain-kiertueen kakkosbändinä. Mainittuun vuoteen ajoittui myös kolme konserttia Dave Matthews Bandin lämmittelijänä. Kahdeksas kesäkuuta 2010 ilmestyi Mark Batsonin tuottama Grace Porter and the Nocturnalsin nimikkoalbumi,  jolta singlekappaleeksi valikoitui Tiny Light. Samaisena vuonna Grace Porter and the Nocturnals versioi Jefferson Airplanen klassikon White Rabbit ja mainittu cover ilmestyi Tim Burtonin ohjaaman elokuvan Alice in Wonderland soundtrackillä Almost Alice. Toukokuun puolivälissä mainittuna vuonna Grace Porter and the Nocturnals esiintyi Hangout Music Festivaalilla Alabamassa. Grace Potter vieraili lavalla myös The Preservation Hall Jazz Bandin ja Gov't Mulen keikkojen aikana. Kolmannen albuminsa julkaisua seuranneena päivänä Grace Potter and the Nocturnals soitti ilmaiskonsertin Burlingtonissa, Vermont's Church Street Marketplacessa. Tunnin keikkaa saapui seuraamaan tuhansia ihmisiä ja sitä seurasi kolmen tunnin mittainen meet n' greet-osio yhtyeiden diggareiden kanssa. Catherine Popper oli tässä vaiheessa siirtynyt yhtyeen basistiksi. Kolmas joulukuuta 2011 Grace Porter esiintyi DirecTV:n Guitar Center Sessionsissa ja oli myös ohjelman juontajan Nic Harcourtin haastateltavana. Tammikuun ensimmäisenä 2012 Grace Potter and the Nocturnals levytti coverin Beatlesin All You Need is Lovesta ja julkaisi versionsa singleformaatissa. Kolmas lokakuuta samaisena vuonna Grace Potter esiintyi East Rutherfordissa Levon Helmille järjestetyssä tribuuttikonsertissa Love for Levon. 11. toukokuuta 2013 yhtyetoverit Potter ja Burr menivät naimisiin. Marraskuussa 2016 Tournet jätti yhtyeen. Burr ja Potter ilmoittivat erostaan seuraavana vuonna ja Burr jätti The Nocturnalsin.

Maanantain mainio:Suomipunkin klassikot jälleen vedossa

 Ilovaarin ensimmäisen päivän clubiosuuden päätteeksi Kerubissa oli tarjolla  todellinen klassikkokimara vanhan liiton punkrockia. Siitä vastasi Tumppi Varonen Problemseineen. Yhtyeen nykyisen lineupin muodostavat maestron itsensä lisäksi kitaristi Petri Peevo (Clifters, Balls, Flaming Sideburns) ennen muuta Woude-yhtyeestä muistettu rumpali Kimmo Kosenius sekä nuorempaa osastoa edustava basisti Heikki Hiekkasalmi. Keikka potkaistiin tiukasti liikkeelle vuoden 1978 ydintuotantoon lukeutuvalla ja ikilegendaarisella kokoelma-albumilla Pohjalla alun perin julkaistulla kappaleella Mä haluun mennä, jota seurasi levyttämätön suomennos Ramonesin She's the Onesta nimellä Hän on mun. Pelle Miljoona Oy:n legendaarinen skapala Älä äiti itke, osittain englanniksi esitetty Mun tie ja Problemsin reggaehenkinen Maanantaina yhtyeen vuoden 1980 esikoisalbumilta Katupoikia pitivät kovaa tasoa yllä. Yksi tuoreempi poiminta, eli Valontuoja sai seurakseen kolmen kultaisen kootun, jonka muodostivat Hair-musikaalista poimittu Pelle Miljoona & 1980:n Lanka palaa, Pelle Miljoona Oy:n Pellen vokalisoimaan tuotantoon alun perin lukeutuva Vapaus on suuri vankila vuoden 1980 merkkialbumilta Moottoritie on kuuma sekä Problemsin vuoden 1979 sinkkutuotantoa edustava lähes klassikkotasoinen  Tapan aikaa, upean kimaran. Mitä sinulla mä teen ja Kaupunki edustivat Problemsin tämänkertaisen keikan tuoreita poimintoja  ja varsinaisen setin loppuun säästettiin liuta ydintuotannon klassikkokappaleita, eli Katupoikien laulu, Ramonesin Sheena is a Punk Rockerin tuoreempi suomennos Tiina on punkkari, Ei mulla elämää varten oo kaavaa ja vuoden 1978 tuotantoa edustava ja ajankohtaisuutensa säilyttänyt legendaarinen esikoissingle Ei tää lama mun päähän käy. Encoreissa kuultiin ensiksi tuoreempaa tuotantoa Outoja kiksejä-albumin Ihan sama-biisin myötä. Myös Sex Pistolsin kaikkein legendaarisimpiin iskuihin lukeutuva Pretty Vacant on kääntynyt suomeksi; se ei lukeudu Problemsin levytystuotantoon. Viimeisenä kuultiin Pelle Miljoona & 1980:n jättihitti Tahdon rakastella sinua vuonna 1979 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Viimeinen syksy. Niin Tumppi kuin muut soittoniekat olivat mainiossa vedossa, settilista oli painotuksiltaan odotustenmukainen ja erityiskiitokset Petri Peevon  ajoittain suorastaan loisteliaasta kitaroinnista.

Tumppi Varonen & Problems Ilovaarissa Kerubin salissa kahdeksas heinäkuuta 2022.

Sunnuntain extra:Ac/Dc:n toisen albumin nimikappale

 Dirty Deeds Done Dirt Cheap on Malcolm ja Angus Youngin sekä Bon Scottin kirjoittama kappale, joka julkaistiin Ac/Dc:n toisen pitkäsoiton nimikappaleena syyskuussa 1976. Singleformaatissa mainittu biisi ilmestyi ensiksi lokakuussa 1976 yhtyeen kotimaassa Australiassa b-puolellaan R.I.P. (Rock in Peace). Britanniassa Dirty Deeds Done Dirt Cheap ilmestyi maxisinglenä tammikuussa 1977 kakkospuolellaan kappaleet Big Balls ja The Jack. Kun Dirty Deeds Done Dirt Cheap-albumi julkaistiin Yhdysvalloissa viimein vuonna 1981, sen nimikappale ilmestyi singleformaatissa b-puolellaan vuonna 1979 ilmestyneen Ac/Dc-albumin Highway to Hell nimibiisi. Mainittu single saavutti tuossa vaiheessa neljännen sijan tuoreella Top Tracks-listalla. VH1:n 40 parhaan metallikappaleen listalla Dirty Deeds Done Dirt Cheap saavutti sijan 24. VH1:n vuonna 2009 laatimalla kaikkien aikojen parhaiden hardrockkappaleiden listalla Dirty Deeds Done Dirt Cheapin sijoitus oli 31. Kappaleen kertosäkeen lopussa sen otsikon loppuosa kuullaan puhutussa muodossa. Biisin lopussa kuullaan lisäksi kirkaisu. Dirty Deedsin täyspitkässä, neljä minuuttia ja 11 sekuntia kestävässä versiossa kappaleen otsikko lauletaan neljästi, mutta yleisemmässä , kestoltaan 3 minuuttia ja 51 sekuntia pitkässä versiossa otsikko kuullaan ainoastaan kahdesti. Joan Jett levytti Dirty Deedsistä onnistuneen näkemyksen vuonna 1990 ilmestyneelle ja pelkästään coverbiiseistä koostuvalle albumilleen The Hit List.

Lauantain pitkä:Merkittävä soul- ja bluesartisti

Kahdeksas heinäkuuta 1962 syntynyt Joan Elisabeth Osbourne on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja musiikin tulkitsija, joka on levyttänyt ja esittänyt valtaosaa yhdysvaltalaisen populaarimusiikin genreistä, kuten poppia, soulia, R&B:tä, bluesia ja countrya. Osbournen tunnetuin levytys on cover Eric Bazilianin kappaleesta One of Us. Hän on keikkaillut Motownin studiomuusikoiden kanssa ja on myös mukana heistä työstetyssä dokumenttielokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Alun perin Anchoragesta, Louisivillen alakaupungista kotoisin ollut Osbourne muutti New Yorkiin 80-luvun lopussa. Siellä hän perusti oman levy-yhtiönsä Womanly Hipsin, jonka kautta julkaisi muutamia itsenäisiä levytyksiä. Solmittuaan sopimuksen Mercury Recordsin kanssa Osbourne julkaisi ensimmäisen täyspitkän albuminsa Soul Show:Live at Delta 88 vuonna 1991. Hänen ensimmäinen suuren levy-yhtiön kautta julkaisemansa albumi, vuonna 1995 ilmestynyt Relish oli menestys One of Us- singlen siivittämänä. Right Hand Man ja St. Teresa olivat albumin pienempiä menestyksiä ja sen kappaleista myös Spider Web saavutti radiosoittoa. Vuonna 2001 Osbourne oli mukana tv:n musiikkiohjelmassa Austin City Limits, jossa hän esitti kappaleita ensisijaisesti edellisenä vuonna ilmestyneeltä albumiltaan Righteous Love. Kesällä 2003 Osbourne teki yhtyeineen kiertueen The Dixie Chicksin kanssa. Näihin aikoihin Osbourne oli solistina myös Grateful Deadista muodostuneen The Dead-yhtyeen kanssa. Osbournen neljäs albumi How Sweet Is is sisältää coverversioita klassisista rock- ja soulkappaleista. Vuosina 2005-2006 Osbourne oli usein solistina Phil Lesh & Friendsin kanssa. Häntä kuullaan leadvokalistina useissa kappaleissa yhtyeen albumilla Live at the Warfield ja on Osbourne on esiintynyt mainitun yhtyeen kanssa myöhemminkin. Toukokuussa 2007 ilmestyneellä albumillaan Breakfeast in Bed Osbourne esittää jälleen soulkassikoita. Sillä versioitavista kappaleista Heatwave ja What Becomes of the Broken Hearted oli kuultu Osbournen esittäminä myös elokuvassa Standing in the Shadows of Motown. Samana vuonna Osbourne vieraili Transatlantic-televisiosarjan kolmannessa jaksossa ja esitti kappaleet Saint Teresa, Holy Water ja Please Don't Tell Me How the Story Ends. Vivian Campbellin sooloalbumilla Two Sides of It Osbourne versioi Willie Dixonin käsialaa olevan bluesklassikon Spoonful. Vuonna 2003 ilmestyneellä Dolly Partonille työstetyllä tribuuttialbumilla Osbourne on mukana kappaleella Do I Ever Cross Your Mind. Syyskuussa 2008 ilmestyi Osbournen seuraava albumi Little Wild One. Maaliskuussa 2012 julkaistu pitkäsoitto Bring It on Home sisältää blues- ja soulcovereita. Nykyisin Osbourne on myös yksi yhtyeen Trigger Hippy jäsenistä. Siihen kuuluvat lisäksi Steve Gorman, Tom Bukovac ja Jackie Greene. Yhtye julkaisi esikoisalbuminsa  syyskuun lopussa 2014. Lokakuun lopussa 2015 Joan Osbourne ja Marvis Staples esiintyivät Washington DC:ssä George Washingtonin yliopiston Lisner Auditoriumissa osana Solid Soul -kiertuettaan. Vuonna 2017 Osbourne julkaisi coveralbumin Songs of Bob Dylan. Artistin tuorein pitkäsoitto on vuonna 2020 ilmestynyt Trouble and Strife.

Perjantain pohjat:Kanadalaisen rockin klassikon 70-luvun puolivälin merkkialbumi

The Band:Northen Lights- Southern Cross

Ensimmäinen marraskuuta 1975 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Northern Lights- Southern Cross on kanadalaisen rockin klassikoihin lukeutuvan The Band-yhtyeen kuudes studioalbumi. Se on ensimmäinen yhtyeen Kalifornian studiossa, Shangri-Lassa nauhoitettu pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen uutta tuotantoa sisältävä yhtyeen albumi sitten vuonna 1971 ilmestyneen ja yhtyeen Northern Lights- Southern Cross -albumia edeltäneen pitkäsoiton Gahoots. Kaikki Northern Lights- Southern Crossin kahdeksasta kappaleesta ovat kitaristi Robbie Robertsonin käsialaa. Mainituista kappaleista It Makes No Difference, Ophelia ja Acadian Driftwood kuultiin yhtyeen vuoden 1976 jäähyväiskonsertissa The Last Waltz. Niistä kaksi ensin mainittua olivat mukana originaalilla soundtrack-albumilla ja viimeinen sen vuonna 2002 ilmestyneellä laajennetulla versiolla. Mainituista kappaleista on levytetty myös useita coverversioita. It Makes No Differencen levyttäneisiin artisteihin lukeutuvat Solomon Burke, My Morning Jacket ja Over the Rhine. Ophelia on lukeutunut Vince Gillin ja My Morning Jacketin coverohjemstoon. Kriitikoiden taholta Northen Lights-Southern Cross on saavuttanut varsin myönteisen vastaanoton.

Torstain terävä:Canned Heatin ensimmäinen singlehitti

 On the Road Again on yhdysvaltalaisen bluesrockyhtyeen Canned Heatin vuonna 1967 levyttämä kappale, joka varhaisempien blueskappaleiden lisäksi sisältää elementtejä 60-luvun puolivälistä eteenpäin vaikuttaneesta psykedeelisestä rockista. Vaikka Bob "The Beard" Hite oli solistina suurimmalla osalla Canned Heatin levytyskappaleista, On the Road Againillä kuullaan kitaristi/huuliharpisti Alan "Blind Owl" Wilsonin tunnistettavaa falsettilaulua. On the Road Againin pitkä versio julkaistiin tammikuussa 1968 ilmestyneellä Canned Heatin kakkosalbumilla Boogie with Canned Heat. Editoitu singleversio kappaleesta ilmestyi samaisen vuoden huhtikuussa ja siitä muodostui Canned Heatin ensimmäinen singlehitti ja samalla eräs yhtyeen tuotannon tunnetuimmista kappaleista. On the Road Again oli ensimmäisten kappaleiden joukossa, joita Canned Heat demotti huhtikuussa 1967 RCA:n studioilla Chicagossa originaalin rumpalinsa Frank Cookin kanssa. Yli seitsemän minuutin kestossaan kappaleen demoversio muistuttaa albumilla Boogie with Canned Heat ilmestynyttä, mutta on kaksi minuuttia pidempi ja sisältää runsaammin huuliharppua ja kitarasooloilua. On the Road Againin levytys tapahtui kuudes syyskuuta 1967 Liberty Records-studioilla Los Angelesissa Canned Heatin uuden rumpalin Adolfo "Fito" de la Parran kanssa. Kappaleen tekstissä Alan Wilson hyödynsi säkeistöjä Floyd Jonesin kappaleista On the Road Again ja Dark Road, mutta lisäsi mukaan myös omaa lyriikkaansa. Kappaleen instrumentaaliosuudessa Canned Heat hyödynsi yhden soinnun boogieriffiä John Lee Hookerin vuoden 1949 tuotantoa edustavasta hitistä Boogie Chillen. Psykedeelistä vivahdetta Cannned Heatin levytykseen toi Wilsonin soittama itämainen tambura. Samaista riffiä Canned Heat hyödynsi basistinsa Larry Taylorin käsialaa olleessa yksitoistaminuuttisessa Fried Hockey Boogiessa, jossa kuultiin yhtyeen jäsenten virtuoosimaista sooloilua. On the Road Againin lyhennetty singleversio ilmestyi 24. huhtikuuta 1968. Kappale pääsi lisäksi mukaan esimerkiksi vuosina 1989 ja 1994 ilmestyneille Canned Heatin Best of-kokoelma-albumeille. Vuonna 1970 John Lee Hooker ja Canned Heat työstivät yhteisen albumin Hooker n' Heat, jolle Boogie Chillen levytettiin uudestaan nimellä Boogie Chillen No. 2.

Keskiviikon klassikko:Kymmenestä kappaleesta koostuva edustava Free-kokoelma

 Free:Free n' Easy Rough and Ready

Vuonna 1976 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Free n' Easy Rough and Ready on 60- ja 70-lukujen taitteen brittiläisen blues- ja hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen kymmenestä kappaleesta koostuva kokoelma-albumi, joka biisivalinnoiltaan painottuu hienoisesti yhtyeen vähemmän tunnettuun tuotantoon. Alkuvuodesta 1969 ilmestyneeltä Freen raa'alta esikoisalbumilta Tons of Sobs mukana ovat yhtyeen tuotannon kaikkien aikojen varhaisin kappale Walk in My Shadow sekä suoranaisesta keikkastandardista Freen repertuaarissa käynyt bluescover The Hunter. Lokakuussa 1969 ilmestyneen kakkosalbumin Free ainoa valinta on tarttuvan riffin ja tiukan soolon sisältävä Woman. Freen lopulliselta läpimurtoalbumilta, kesäkuussa 1970 ilmestyneeltä kolmannelta pitkäsoitolta Fire and Water mukana ovat albumin upea nimikappale, todella sielukas balladituotantoa edustava Oh I Wept sekä sulavasti rullaava Remember. Highway-albumilta valinnat kohdistuvat niin ikään raukeasti svengaavaan raitaan On My Way ja varsin kauniiseen balladikappaleeseen Bodie. Vuonna 1972 ilmestynyt Freen viides studioalbumi Free at Last feidataan Free n' Easy Rough and Readyn kappalevalinnoissa jostakin syystä kokonaan edeltäjänsä Free Live!:n tavoin. Yhtyeen joutsenlauluksi jääneeltä ja alkuvuodesta 1973 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Heartbreaker mukana ovat itseoikeutettu klassikkohitti Wishing Well ja jälleen kevyttä rullaavuutta Freen tuotannossa edustava Travellin' in Style. Vaikka Free n' Easy Rough and Readylla on tarjottavanaan melko säästeliäästi biisejä, varsin onnistuneiden kappalevalintojensa ansiosta se on kohotettavissa melko suositeltavaksi kokoelma-albumiksi Freen tuotannossa kirkkaimpina kultahippuinaan harvinaiset slovarihelmet Oh I Wept sekä Bodie.

Tiistain tukeva:Eräs Motownin merkittävimmistä laulajattarista

21. kesäkuuta 1946 syntynyt Brenda Holloway on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä, joka levytti 60-luvulla Motown Recordsille. Hänen tunnetuimpiin kappaleisiinsa lukeutuvat soulhitit Every Little Bit Hurts, When I'm Gone ja You've Made Me So Very Happy. Holloway osallistui viimeksi mainitun kappaleen sävellystyöhön ja muutamaa vuotta myöhemmin Blood, Sweat and Tears levytti siitä menestyksekkään coverin. Holloway jätti Motown Recordsin 22-vuotiaana neljä vuotta kestäneen uran jälkeen. Hän jätti musiikkibisneksen pitkäksi aikaa, mutta teki paluun 90-luvulla, jolloin hänen edustamansa musiikki oli noussut uuteen suosioon niin kutsutun northern soul -skenen piirissä. Atascaderossa, Kaliforniassa syntynyt Brenda oli vanhin kolmesta lapsesta. Vuoteen 1948 ajoittui muutto Los Angelesin Wattsin alueella, missä sisko Patrice syntyi vuonna 1951. Brenda soitti viulua, huilua ja pianoa ja lauloi kirkon kuorossa. Hän kehitti myös rakkauden klassista musiikkia kohtaan. 14-vuotiaana Brenda työsti jo demoja ja lauloi taustoja Los Angeles-lähtöisille R&B-artisteille. Vuonna 1962 Brenda teki debyyttilevytyksensä Hey Fool. Sen julkaisijana oli pieni Donna -levy-yhtiö. Samana vuonna hän levytti ensimmäisen versionsa Ed Cobbsin balladista Every Little Bit Hurts julkaisijanaan Del-Fi Records. Minasa- ja Snap-yhtiöille hän levytti duettoja Hal Davisin kanssa ja työskenteli monien paikallisten artistien kanssa. Valmistuttuaan Jordan High Schoolista Holloway opiskeli musiikkia Compton Commonity Collegessa. Davis kutsui hänet dj-partyyn, jossa Motownin Berry Gordy oli paikalla. Hän vakuuttui Hollowayn lauluvoimasta ja visuaalisuudesta. Brenda sainattiin Motownille 17-vuotiaana ja hänestä tuli yhtiön ensimmäinen länsirannikon kiinnitys. Hollowaylla olisi ollut mahdollisuus siirtyä Detroitiin, mutta hän jäi Los Angelesiin. Hänen varhaiset Motown-levytyksensä olivat Hal Davisin ja Marc Gordonin tuottamia. Hollowayn ensimmäinen levytys oli Every Little Bit Hurts, jonka hän oli levyttänyt kahta vuotta aikaisemmin sessiomuusikkona työskennellessään. Levytyksessä Holloway oli pettynyt ja haluttuun lopputulokseen päästiin vasta useiden ottojen jälkeen. Every Little Bit Hurts julkaistiin huhtikuussa 1964 kolme kuukautta ennen Hollowayn 18-vuotispäivää ja kappale saavutti Billboardin listalla sijan 13. Holloway pääsi mukaan Motownin Motortown Revuelle ja häntä pidettiin varsin taidokkaana solistina. Myöhemmin vuoden 1964 aikana Holloway oli mukana Dick Clarkin Caravan of Stars -kiertueella, johon myös suosionsa kanssa tuossa vaiheessa kamppaillut The Supremes osallistui. Kiertueen aikana yhtyeen suosio alkoi kasvaa Where Did Our Love Go -kappaleen julkaisun myötä. Motown julkaisi Hollowyn esikoisalbumin Every Little Bit Hurts, jolta poimittu balladi I'll Always Love You saavutti poplistalla sijan 60. Kun Motownin ensimmäinen naisartisti Mary Wells jätti mainitun yhtiön, Brenda sai levytettäväkseen useita hänelle alun perin tarkoitettuja kappaleita. Niihin lukeutui monien Wellsin menestyslevyjen tavoin Smokey Robinsonin kirjoittama When I'm Gone. Tällä kertaa Holloway levytti kappaleen Detroitissa. Se julkaistiin alkuvuodesta 1965 ja saavutti Billboardin R&B-listalla 13:n ja poplistalla 25:n sijan. Seuraavaksi Motown julkaisi Hollowaylta kappaleen Operator, joka oli alun perin kuulunut Wellsin levytysohjelmistoon. Se oli vain kohtuullinen menestys ja Motown kohteli Hollowayta kaltoin. Häntä pidettiin vaikeana ja tempperamenttisena ja imagoaan syytettiin liikaa Tina Turneria muistuttavaksi. Brenda pääsi joka tapauksessa lämmittelyesiintyjäksi Beatlesin Yhdysvaltain-kiertueelle vuonna 1965. Aikaisemmin samana vuonna Mary Wells oli lämmitellyt Fab Fourin Britannian-kiertuetta. Toisin kuin Wellsin ja Jackie DeShannonin tapauksessa, Hollowayn esiintyminen Shea Stadiumilla Beatlesin lämmittelijänä elokuun puolivälissä 1965 nauhoitettiin ja julkaistiin. Alkuvuodesta 1967 julkaistusta Hollowayn singlestä Just Look What You've Done muodostui hänen suurin menestyksensä pariin vuoteen. Poplistalla sen sijoitus oli 69. ja R&B-listalla 21. Myöhemin samaisena vuonna yhtiö julkaisi viimein Hollowayn yhdessä siskonsa Patricen kanssa kirjoittaman singlen You've Made Me So Very Happy. Muuttamalla muutaman nuotin Berry Gordy sai tuottaja Frank Wilsonin kanssa nimensä laulunkirjoituskrediitteihin. R&B-listalla kyseinen single oli sijalla 40. ja tällä kertaa poplistalla yhtä sijaa korkeammalla. Artistin kakkosalbumi The Artistry of Brenda Holloway ilmestyi vuonna 1968. Kesken Smokey Robinsonin kanssa Detroitissa tehtyjen äänitysten Holloway palasi Los Angelesiin. Syy oli artistin tyytymättömyys levy-yhtiöönsä ja managementtiin. 60-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa Holloway levytti Holland Dozier Hollandin levy-yhtiöille Invictusille ja Music Merchantille. Siskonsa Patricen kanssa hän teki 70-luvulla useita nauhoitussessioita Joe Cockerille. Vuonna 1969 Holloway meni naimisiin saarnaaja Albert Davisin kanssa ja pari sai neljä lasta. Vuonna 1980 Birthright Records julkaisi artistilta gospelalbumin Brand New! Pari erosi 80-luvun puolivälissä. Hollowayn levytykset olivat säilyttäneet suosionsa ja niitä oli julkaistu uudelleen cd-formaatissa. Vuonna 1987 artisti teki paluun maallisen musiikin pariin. Hän levytti tuottaja Ian Levinen brittiläiselle Motorcity Recordsille useiden aikaisemmin Motownin talliin kuuluneiden artistien tavoin. Kolme vuotta myöhemmin artistilta julkaistiin albumi All It Takes. Jo vuonna 1989 Holloway oli levyttänyt Jimmy Ruffinin kanssa dueton On the Rebound. Holloway palasi keikkalavoille vuonna 1992 Mary Wellsin kuoleman jälkeen. Hän esiintyi Los Angelesin alueella ja Britanniassa usein Brenton Woodin ja kerran Blood, Sweat and Tearsin kanssa. Vuonna 1999 Volt julkaisi Hollowaylta albumin It's a Woman's World ja samana vuonna artisti vastaanotti Rhythm and Blues Foundationin pioneeri-palkinnon. . Hänen viimeisin pitkäsoittonsa on vuonna 2003 ilmestynyt My Love is Your Love. Vuonna 2005 Holloway esiintyi PBS:n tv-konserttispeciaalissa My Music:Salute to Early Motown. Vuonna 2011 hän levytti dueton Cliff Richardin albumille Soulicious, mutta ei osallistunut sen tiimoilta tehdylle kiertueelle Britanniassa. Hollowayn oma keikkailu jatkui aktiivisesti vuonna 2012.

Maanantain mainio:Eräs Stonesin vuoden 1966 tuotannon merkkiteoksista

 Lady Jane on Mick Jaggerin ja Keith Richardin kirjoittama ja Rolling Stonesin levyttämä kappale, joka ilmestyi Britanniassa huhtikuun puolivälissä 1966 Stonesien neljännellä albumilla Aftermath. Brian Jonesin mainitussa kappaleessa hyödyntämän instrumentaation osalta Lady Jane esitteli Stonesien repertuaarissa barokkirockia. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin Mother's Little Helper -singlen kakkospuolella heinäkuun toisena 1966 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 24. Mother's Little Helperin listasijoitus oli kahdeksantena. Kyseessä on sis eräs harvoista yleisesti Yhdysvalloissa julkaistuista singleistä, jonka molemmista kappaleista muodostui hittejä.  Stonesien tuotannossa kyseessä on eräs niistä keskeisistä kappaleista, joilla Jagger ja Richard esittäytyivät keskeisinä biisintekijöinä. Stonesien edellinen albumi, vuonna 1965 ilmestynyt Out of Our Heads oli sisältänyt ainoastaan kolme yhtyeen originaalituotantoa edustavaa kappaletta, mutta Aftermathilla kaikki biisit olivat jo Jaggerin ja Richardin käsialaa. Jagger kirjoitti ja sävelsi Lady Janen alkuvuodesta 1966 luettuaan vuonna 1928 ilmestyneen teoksen Lady Chatterleyn rakastaja. Vaikka Brian Jones ei enää Lady Janen  levytysvaiheessa ollut selkeästi yhtyeen musiikillinen johtohahmo, rikkaan instrumentaationsa, johon lukeutuivat esimerkiksi sitar ja marimba, ansiosta hän toi juuri Lady Janen kaltaisilla kappaleilla Stonesien tyyliä lähemmäksi maailmanmusiikkia. Lady Janen masternauhoitukset tapahtuivat Los Angelesissa RCA-studioilla maaliskuun kuudennen ja yhdeksännen päivän välillä 1966. Ääni-insinööri David Hassinger auttoi yhtyettä nauhoitusprosessissa, Andrew Loog Oldham on tosin merkitty kappaleen tuottajaksi. Jonesin dulcimerilla soittama melodia vuorottelee kutsuissa ja vastauksissa Jaggerin lauluosuuksien kanssa. Myös Jack Nitzschen Lady Janeen soittama cembalo on kappaleen instrumentaatiossa keskeisessä osassa. Keith Richardille Lady Jane muistuttaa kuningatar Elisabethin ajasta. Lady Janesta  laadituista myönteisistä arvioista vastasivat esimerkiksi Cash Box sekä San Francisco Examinerin musiikkijournalisti Ralph Gleason.

Sunnuntain extra:The Doorsin Strange Daysin toinen singlekappale

 Love Me Two Times on The Doorsin kappale, joka julkaistiin yhtyeen toisella, lokakuussa 1967 ilmestyneellä ja tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvalla albumilla Strange Days. Lisäksi mainittu biisi ilmestyi albumin toisena singlenä People Are Strangen jälkeen. Myös barokkimusiikista elementtejä ammentanutta kappaletta on kuvailtu popiksi ja myös bluesiksi. Guitar Worldin Alan Paulille antamassaan haastattelussa kappaleen sävellyksestä vastannut kitaristi Robby Krieger on maininnut saaneensa idean Love Me Two Timesiin eräästä Danny Kalbin sävellyksestä. Kirjailija Rich Weidmanin mukaan Love Me Two Times kertoo merimiehestä tai sotilaasta, joka viettää viimeisen yön rakastettunsa kanssa ennen sotaan lähtemistään. Slant Magazinessa Love Me Two Timesia on kuvattu Strange Days -albumin suoraviivaisimmaksi ja helpoimmin lähestyttäväksi kappaleeksi. Aerosmith levytti kappaleesta coverversion vuonna 1990 valmistuneen elokuvan Air America soundtrackille. Myös Joan Jettin Love Me Two Timesista työstämä versio ilmestyi vuonna 1990 hänen pelkästään lainakappaleista koostuvalla albumillaan The Hit List.

Lauantain pitkä:Brittiläinen folkrockvaikutteisen goottirockin edustaja

All About Eve oli brittiläinen rockyhtye, jonka ytimen muodostivat solisti Julianne Regan, kitaristi Tim Bricheno ja basisti Andy Cousin muiden yhtyeen jäsenten vaihtuessa yhtyeen toiminta-aikana. All About Even suurin singlemenestys oli vuonna 1988 ilmestynyt Martha's Harbour. Yhtyeen ensimmäinen aktiivikausi ajoittui vuosien 1984 ja 1993 välille ja jälkimmäinen vuosiin 1999-2004. Uransa aikana All About Eve saavutti neljä top 50:een noussutta albumia. Yhtye on tullut tunnetuksi harvinaislaatuisesta, folkrockvaikutteisesta goottirockistaan ja Reganin on 80-luvun loppupuolella tunnustettu lukeutuvan tyylisuuntansa parhaiksiin solisteihin. Aikaisemmin journalistina toiminut Julianne Regan vaikutti basistina goottirockyhtye Gene Loves Jezebelin varhaisessa lineupissa ennen kuin hän lähti perustamaan Xmal Deutshland-yhtyeen Manuela Zwingmannin kanssa All About Eveä edeltänyttä yhtyettä The Swarm. All About Eve otti nimensä vuonna 1950 valmistuneesta ja Bette Davisin tähdittämästä samannimisestä elokuvasta. Reganin ja Zwingmannin lisäksi All About Even originaaliin kokoonpanoon kuuluivat aikaisemmin yhtyeessä Aemotti Crii kitaroinut Bricheno ja basisti Gus Ferguson. Yhtye julkaisi 80-luvun puolivälissä itsenäisellä levy-yhtiöllä singlen D for Desire ennen Zwingmannin ja Fergusonin lähtöä. Heistä jälkimmäinen saavutti myöhemmin suosiota yhtyeessä Test Department. Bricheno suositteli Cousinia Fergusonin tilalle ja mainittu trio-kokoonpano julkaisi rumpukoneella vahvistettuna singlet In the Clouds (1986) ja Flowers in Our Hair (1987) Singleistä kaksi ensin mainittua pohjautuivat osittain goottisoundiin, jota verrattiin Cocteau Twinsin ja Siouxcie and The Bansheesin musiikkiin. Reganin oltua taustavokalistina The Missionin albumilla God's Own Medicine All About Eve saavutti runsaammin huomiota ja yhtye kiinnitettiin Phonogramin artistiksi. Samoihin aikoihin rumpali Marc Price täydensi All About Even kokoonpanon. Yhtyeen vuonna 1988 ilmestynyt ja nimeä kantava esikoisalbumi oli Paul Samwell-Smithin tuottama ja se sisältää Britanniassa listoille nousseet singlet In the Clouds, Wild-Hearted Woman, Every Angel, Martha's Harbour ja What Kind of Fool. Albumi saavutti brittilistalla seitsemännen sijan ja sen tekstit ammensivat hippi-ideoista, valkoisesta magiasta ja unenomaisista saduista. Albumin lempeä, folkrockista inspiraatiota ominut popsoundi voitti yhtyeelle monia diggareita, joita kutsuttiin lempinimeltään enkeleiksi. Media kutsui All About Even musiikkia joskus goottirockiksi. Yhtyeen kakkosalbumi Scarlet and Other Stories ilmestyi seuraaana vuonna ja myös se nousi Britannian albumilistalla top teniin. Vuonna 1990 Bricheno jätti yhtyeen liittyäkseen Vision Thing- albumin aikaiseen Sister of Mercyyn ja myöhemmin XC-NN:n ja Tin Stariin. Hänen paikkansa All About Evessä otti The Church-yhtyeen Marty Willson-Piper. Vuonna 1991 ilmestyneellä ja Britannian albumilistalla top 20:een nousseella albumilla Touched by Jesus Pink Floydin Dave Gilmouria kuultiin kitaristina kahdessa kappaleessa. Yhtye vaihtoi levy-yhtiötä ja julkaisi seuraavana vuonna MCA:n kautta seuraavan albuminsa Ultraviolet, joka saavutti brittilistalla sijan 46. Yhtye alkoi työstää uutta tuotantoa, mutta Regan jätti pian kokoonpanon. Jäljelle jääneet jäsenet jatkoivat yhtyeen toimintaa muutaman kuukauden ajan, mutta alkuvuodesta 1993 All About Eve lopetti siltä erää toimintansa. Albumi, jota yhtyeen jäsenet olivat olleet työstämässä, julkaistiin nimellä Seeing Stars. Regan muodosti yhtyeen Mice, työskenteli Bernand Butlerin ja Jean-Marc Ledermanin kanssa, heistä jälkimmäisen kera projektissa Jules et Jim. Vuonna 1993 Cousin liittyi uudelleen toimintansa aloittaneeseen Missioniin, keikkaili yhtyeen kanssa ahkerasti ja oli mukana sen albumeilla Neverland (1995) ja Blue (1996) kunnes yhtye jälleen lopetti toimintansa.
Vuonna 1999 Hassey kasasi Missionin uudellen. Vaikka basistina oli originaalijäsen Craig Adams Cousinin sijaan tätä pyydettiin ottamaan yhteyttä Reganiin, jotta hän kasaisi All About Even uudestaan ja yhtye soittaisi Missionin lämmittelijänä. Tarjous hyväksyttiiin ja yhtye kasattiin kokoonpanolla Regan, Cousin, Wilson-Piper sekä kitaristi/kosketinsoittaja Ric Carter, joka oli ollut mukana Missionissa Cousinin kanssa sekä rumpali Del Hood. Mainittu kokoonpano konsertoi vuosina 200-2001 ja julkaisi konserttitaltioinnin Live and Electric at the Union Chapel. Regan, Wilson-Piper ja Cousin konsertoivat lisäksi pääosin akustisena,triona, joka julkaisi livealbumit Fairy Light Nights ja Fairy Light Nights Volume 2 vuosina 2000 ja 2001. Vuonna 2002 Wilson Piper jätti yhtyeen keskittyäkseen muihin projekteihin ja hänen paikkansa otti uusi kitaristi Toni Haimi, joka oli aikaisemmin ollut mukana yhtyeessä Malluka ja sittemmin Sohodollsissa. Samana vuonna All About Eveltä ilmestyi livelevy ja dvd Cinemasonic, joka oli työstetty lineupilla Regan, Cousin, Haimi, Carter ja Hood. Lisäksi julkaistiin varhaisista nauhoituksista koostunut kokoelma-albumi Return to Eden, Vol 1:The Early Recordings. Vuonna 2002 Regan ja Cousin julkaisivat myös ensimmäiset studionauhoituksena vuosikymmeneen ep:llä Iceland. Kyseessä oli kokoelma talvi-aiheisia kappaleita ja niihin lukeutuivat uusioversio omaa tuotantoa edustavasta kappaleesta December sekä coverit Whamin Last Christmasista, Queenin A Winter's Talesta sekä Walking in the Airista. Originaali, vuonna 1989 ilmestynyt December-versio sisälsi kakkosbiisinään coverin Jethro Tullin kappaleesta The Witch's Promise. Carter ja Hood lähtivät ja Ben Savigearista tuli yhtyeen uusi rumpali. Kesällä 2004 julkaituaan ensin uuden singlen Let Me Go Home yli vuosikymmenen levytystauon jälkeen yhtye hajosi uudelleen. Reganin, Cousin, Haimin ja Savigearin muodostaman lineupin Britannian- kiertueen viimeinen konsertti oli 30. huhtikuuta 2004 Mean Fiddlerissä Lontoossa. Se myös kuvattiin ja kopioita oli saatavilla yhtyeen diggarinettisivuston kautta. Myöhemmin Regan työskenteli yhtyeessä The Eden House. Huhtikuussa 2009 hän antoi Facebook-sivullaan lausunnon jonka mukaan All About Eve ei välttämättä enää jatkaisi toimintaansa. Maaliskuun alussa 2006 ilmestyi singleistä, keskeisistä albumiraidoista, aikaisemmin julkaisemattomista harvinaisuuksista sekä uudelleen nauhoitetuista kappaleista koostunut tuplacd Keepsakers. Sen mukana seurasi musiikkivideoita ja tv-esiintymisiä sisältänyt dvd. Kun Apollo 11:n laskeutumisesta kuuhun tuli 20. heinäkuuta 2019 kuluneeksi 50 vuotta Julianne Regan ja Tim Bricheno työstivät kappaleen ja videon Pale Blue Earth. 31. lokakuuta 2019 kaksikko julkaisi toisen biisin Sceale. Molemmat kappaleet ovat löydettävissä Youtubesta. Regan on työskennellyt myös projektissa The Dadaists, jonka julkaisemassa kappaleessa Searching for Sorrow häntä kuullaan leadvokalistina.