tiistai 31. elokuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Keskeisen southern rockin edustajan kokoelma-albumi

 Molly Hatchet:Greatest Hits

Vuonna 1990 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on southern rockia edustavan Molly Hatchet -yhtyeen tunnetuimmat kappaleet yhteen niputtava kokoelma-albumi. Yhtyeen aikaisemmin julkaistuilla albumeilla alun perin ilmestyneiden klassikkokappaleiden lisäksi mukana on kaksi ennen julkaisematonta ja Bobby Ingramin kitaroimaa raitaa, jotka ovat Greatest Hitsin avaavat kappaleet Shake The House Down ja Ragtop Deluxe. Kitaristi Dave Hlubek oli nimittäin jättänyt Hatchetin vuonna 1987. Originaalilla vuonna 1990 ilmestyneellä kokoelmalla Molly Hatchetin nimeä kantavan ja vuonna 1978 ilmestyneen yhtyeen esikoisalbumin tuotantoa edustavat kappaleet Bounty Hunter, Gator Country ja Dreams I'll Never See. Seuraavaa vuonna julkaistulta kakkopitkäsoitolta Flirtin with Disaster mukana ovat nimikappale, Whiskey Man sekä suorastaan erinomainen rypistys Boogie No More. Vuonna 1983 ilmestyneen albumin No Guts...No Glory tuotantoa kokoelmalla edustaa albumin päättävä Dave Hlubekin käsialaa oleva balladiklassikko Fall of the Peacemakers. 80-luvun puolivälissä ilmestyneeltä Double Trouble Livelta mukana ovat Beatin' the Odds -pitkäsoiton nimikappale, Bloody Reunion ja Edge of Sundown. Vuonna 2001 ilmestyneen Greatest Hitsin laajennetun version bonuskappaleisiin lukeutuvat Bobby Womack-cover, myös Rolling Stonesin levytyksenä varsin tutuksi tullut It's All Over Now Flirtin with Disasterilta, The Creeper esikoisalbumilta ja Satisfied Man vuonna 1984 julkaistulta albumilta The Deed is Done.

maanantai 30. elokuuta 2021

Tiistain tukeva:Van Morrisonin varhainen ja osaltaan rockin kehitykseen vaikuttanut yhtye

Them oli Belfastissa, Pohjois-Irlannissa perustettu rockyhtye, joka muistetaan ensisijaisesti rockstandardistaan Gloria sekä sittemmin varsin merkittävän uran luoneen solistinsa Van Morrisonin varhaisena yhtyeenä. Sen originaaliin kvartettikokoonpanoon kuuluivat lisäksi Alan Henderson, Ronnie Millings, Billy Harrison ja Eric Wrixon. Vuoden 1965 aikana Them julkaisi kaksi Britanniassa top teniin noussutta singleä; kymmenenneksi kohonneen Baby Please Don't Gon ja listakakkoseksi Englannin lisäksi myös Irlannissa nousseen Here Comes the Nightin. Viimeksi mainittu sekä Mystic Eyes olivat top 40 -menestyksiä myös Yhdysvalloissa. Morrison jätti yhtyeen vuonna 1966 ja loi menestyksekkään soolouran. Vaikka Them sai plakkariinsa ainoastaan muutamia hittisinglejä, belfastilaisyhtyeen vaikutusta moniin muihin yhtyeisiin, kuten The Doorsiin voi pitää varsin merkittävänä. Themin levytyksistä Gloria pääsi vuonna 1999 Grammy Hall of Fameen. Dave Marshin vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessa The Heart of Rock and Soul, The 1001 Greatest Singles Ever Gloria saavutti sijan 69. ja Mystic Eyes pääsi sijalle 458. Rolling Stonen vuonna 2004 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Gloria saavutti sijan 208. Huhtikuussa 1964 Van Morrison vastasi lehti-ilmoitukseen, jossa haettiin muusikoita juuri avautuneeseen ja Maritime Hotelissa sijainneeseen R&B-clubiin. Morrison oli jättänyt varhaisemman yhtyeensä The Golden Eaglesin ja hänen uusi yhtyeesä tuli koostumaan vuonna 1962 perustetun ja Belfastin itäsosasta kotoisin olleen yhtyeen The Gamblersin muusikoista Ronnie Millingsista, Billy Harrisonista ja Alan Hendersonista. Nuoren ikänsä vuoksi  vielä koulua käynyt Eric Wrixon soitti kosketinsoittimia ja pianoa. Morrison soitti saksofonia ja huuliharppua ja jakoi lauluosuudet Billy Harrisonin kanssa. Wrixonin ehdotuksesta The Gamblersin nimeksi vaihtui Them 50-luvun kauhuelokuvan Them! mukaan. Yhtyeen vahvat R&B-henkiset keikat herättivät Maritimessa ansaitsemaansa huomiota. Covereidensa ohella yhtye esitti myös Morrisonin varhaisia originaalikappaleita, kuten Could You You Would You, jonka hän oli kirjoittanut Camden Townissa keikkaillessaan Manhattan Showbandin riveissä. Gloria-kappaleen debyyttiesitys keikalla tapahtui myös Maritimessa. Mielialasta riippuen kappale saattoi kestää jopa parikymmentä minuuttia. Morrison on maininnut, ettei Them koskaan levyillään tavoittanut livekeikkojensa veroista intensiteettiä. Themin kokoonpano vaihteli voimakkaasti Morrisonin ja Hendersonin pysyessä ainoina jatkuvasti mukana olleina jäseninä. Vielä Morrisonin yhtyeestä lähtemisen jälkeen Them sinnitteli jonkin aikaa. Decca Recordsin Dick Rowe tuli tietoiseksi Themin live-esiintymisistä ja solmi yhtyeen kanssa kahden vuoden mittaisen levytyssopimuksen. Mainittuna aikana yhtye julkaisi kaksi albumia ja kymmenen singleä ja kaksi singleä vielä Morrisonin yhtyeestä lähtemisen jälkeen. Baby Please Don't Go-singlen b-puolella julkaistusta Gloriasta muodostui standardi, jota ovat versioineet esimerkiksi The Shadows of Knight, The Doors, Jimi Hendrix ja Patti Smith. Muutamaa viikkoa levytyssopimuksen solmimisen jälkeen yhtye matkusti West Hampsteadissa sijainneeseen Deccan studioon ensimmäistä levytyssessiotaan varten. Viides heinäkuuta 1964 nauhoitettuihin kappaleisiin lukeutuivat Turn on Your Lovelight, Gloria, yhtyeen ensimmäisellä singlellä julkaistut Don't Start Crying Now ja One Two Brown Eyes sekä Groovin, Philosophy sekä Bo Diddleyn ohjelmistosta poimittu You Can't Judge a Book by Looking at its' Cover. Levytykseen ottivat lisäksi osaa studiomuusikot urkuri Arthur Greenslade ja toinen rumpali Bobby Graham. Wrixonin vanhemmat eivät antaneet hänen solmia osaltaan levytyssopimusta, joten hänen paikkansa yhtyeessä otti Pat John McAuley. Elokuussa ilmestynyt debyyttisingle ei osoittautunut menestyksekkääksi. Themin toinen single oli cover Big Joe Williamsin Baby Please Don't Go:sta ja sillä rumpalina kuultiin Andy Whitea, Phil Coulteria toisena kosketinsoittajana ja rytmikitaristina Jimmy Pagea Billy Harrisonin vastatessa soolokitarasta. Single julkaistiin marraskuussa b-puolellaan Gloria. Them teki debyyttiesiintymisensä tv:ssä joulukuussa 1964 esiintymällä Ready Steady Go:ssa Rolling Stonesin kanssa. Themin manageri Phil Salomon neuvotteli Baby Please Don't Go:sta ohjelman tunnuskappaleen. Kahta viikkoa myöhemmin single saavutti brittilistalla sijan 19. nousten lopulta kymmenenneksi.  Tammikuussa 1965 Them konsertoi Britanniassa toistamiseen. Themin seuraava single Here Comes The Night, jonka b-puolella julkaistiin kappale All for Myself, oli yhtyeen suurin menestys. Bert Bernsin käsialaa ollut ja myös hänen tuottamansa kappale nousi britilistan kakkossijalle huhtikuussa 1965. Toukokuussa Here Comes the Night saavutti Billboardilla sijan 24. 11. huhtikuuta 1965 Them esiintyi Beatlesin, Stonesin, Kinksin, Animalsin, The Searchersin, The Moody Bluesin ja Dusty Springfieldin kanssa NME:n äänestysvoittajien konsertissa Wembleyllä. Here Comes the Nightia yhtyeen setissä seurasi seitsenminuuttinen versio Turn on Your Lovelightista.

Yhtyeen esikoisalbumi The Angry Young Them ilmestyi kesäkuussa 1965 Britanniassa ja heinäkuussa Yhdysvalloissa Parrot Recordsin julkaisemana. Samassa kuussa yhtyeen kokoonpanoa täydensivät brittirumpali Terry Noon ja skotlantilainen soolokitaristi Joe Baldi, jotka kuitenkin jättivät yhtyeen jo samaisen vuoden syyskuussa. Themin kakkosalbumi Them Again ilmestyi Britanniassa tammikuussa 1966 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden huhtikuussa. Siellä Them aloitti kiertueensa toukokuussa. Toukokuun 30:n ja kesäkuun 18:n päivän välillä yhtye konsertoi Los Angelesissa Whiskey A Go Go:ssa. Viimeisen viikon aikana The Doors soitti yhtyeen lämmittelijänä ja viimeisenä iltana molemmat yhtyeet jammailivat 20-minuuttisen version Gloriasta ja 25- minuuttia kestäneen version Wilson Pickettin In the Midnight Hourista. San Franciscon Fillmore Westissä Them soitti pääesiintyjänä ja siirtyi sitten Havaijille, missä yhtye hajosi rahallisiin erimielisyyksiin. Morrison ja Henderson palasivat Belfastiin Ray Elliottin ja David Harveyn jäädessä Yhdysvaltoihin. Themin musiikiki, joka oli yhdistelmä garagerockia ja bluesia, vaikutti osaltaan voimakkaasti seuraavien sukupolvien rockmuusikoihin. McAuleyn veljekset Pat ja Jackie saivat esiintyä Britanniassa nimellä The Other Them. Yhtye julkaisi Island Recordsilla kaksi singleä; toisen nimellä Belfast Gypsies ja toisen nimellä Freaks of the Nature. Ainoastaan Ruotsissa yhtyeeltä julkaistiin albumi ja Themin nimellä se konsertoi Euroopassa. Ranskassa kyseiseltä lineupilta julkaistiin ep, mutta se lopetti toimintansa vuoden 1966 marraskuussa. Morrisonista ja Hendersonista koostunut ja nimeä Them käyttänyt kokoonpano tuli sekin tiensä päähän. Maaliskuussa 1967 Morrison teki Alankomaissa lyhyen kiertueen Cuby and the Lizzardsin taustoittamana ja lähti sitten New Yorkiin, missä aloitti soolouransa. Muut Themin jäsenet kasasivat rivinsä Belfastissa ja ottivat solistikseen Kenny McDowellin. Tuottaja Ray Ruffin kutsusta yhtye siirtyi alkuvuodesta 1967 Yhdysvaltoihin ja jatkoi sekä konsertointia että levytyksiä. Albumit Now and Them ja Time Out! Time in for Them edustavat yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta poiketen psykedeelistä rockia. Jim Armstrong ja Kenny McDowell palasivat Belfastiin ja alkoivat esiintyä nimellä Sk'boo. Vuonna 1969 Armstrong, McDowell ja Ray Ellott tekivät reunionin Chicagossa nimellä Truth. Kolmikko nauhoitti demoja ja soundtrackkappaleita, jotka ilmestyivät myöhemmin nimellä Of Them and Other Tales. Henderson palkkasi studiomuusikoita ja levytti Ray Ruffin Happy Tiger Recordsille kaksi albumia. Tyylillisesti ne edustivat hardrockia hienoisilla folk- ja countryelementeillä höystettyinä. Vuonna 1970 ilmestyneen albumin Them levytykseen otti osaa kitaristi Jerry Cola ja vuonna 1971 julkaistulla pitkäsoitolla Them in Reality olivat mukana yhtyeessä Kitchen Cing aikaisemmin vaikuttaneet soolokitaristi Jim Parker ja rumpali John Stark. Henderson osallistui lisäksi vuonna 1971 Ray Ruffin tuottaman rockoopperan Truth of Truths kirjoittamiseen. Vuonna 1972 Them viimein lopetti toimintansa. Alan Henderson, Billy Harrison ja Eric Wrixon tekivät reunionin vuonna 1979. He levyttivät albumin Shut Your Mouth ja tekivät Saksassa kiertueen line-upilla, johon kuuluivat lisäksi rumpali Billy Bell ja solisti Mel Austin. 90-luvulla Wrixon on konsertoinut Them The Belfast Blues Bandin nimellä. Mainitussa yhtyeessä ovat ajoittain olleet mukana Themin ex-kitaristit Jim Armstrong ja Billy Harrison. Alan Henderson menehtyi Big Lakessa, Minnesotassa yhdeksäs huhtikuuta 2017 72 vuoden ikäisenä.

torstai 26. elokuuta 2021

Maanantain mainio:Varhaisen jenkkihardrockin keskeisen edustajan kakkosalbumi

 Cactus:One Way..or Another

24. helmikuuta 1971 Atco Recordsin julkaisemana ilmestynyt One Way...or Another on yhdysvaltalaisen hardrockin superyhtyeisiin lukeutuvan Cactus-yhtyeen toinen studioalbumi. Rumpali Carmine Appicesta ja basisti Tim Bogertista muodostunut rytmiryhmä oli aikaisemmin vaikuttanut psykedeelistä rockia edustaneessa Vanilla Fudgessa, solisti/huuliharpisti Rusty Day Ted Nugentin johtamassa Amboy Dukes-yhtyeessä ja kitaristi Jim McCarty Mitch Ryder & The Detroit Wheelsissä ja Buddy Miles Expressissä. Ainoastaan seitsemän kuukautta aikaisemmin ilmestyneen esikoisalbuminsa tavoin Cactuksen kakkospitkäsoitto sisältää kuusi originaalituotantoa edustavaa kappaletta ja kaksi coveria. Viimeksi mainittuihin lukeutuvat Little Richardin vuoden 1956 tuotantoa edustava rockklassikko, myös Elvis Presleyn levytysohjelmistoon lukeutunut Long Tall Sally sekä Chuck Willisin kahta vuotta iäkkäämpi I Feel So Bad lyhennetyllä otsikolla Feel So Bad. Cactuksen oma sävellystuotanto One Way...or Anotherilla on suurimmaksi osaksi varsin vahvaa. Rockout Whatever You Feel Like on nopeatempoinen ja vakuuttava numero raskaamman Rock N' Roll Childrenin löytäessä myös kaivattavaa svengiä. Kahteen osaan jaettu Big Mama Boogie edustaa voimasoitossaan tyylillisesti Cactuksen keskeisintä ydinosaamista. Hieman yli kolmeminuuttinen instrumentaalikappale Song for Aries tuo esiin McCartyn  taidot kitaristina ja pitkäsoiton päättävät kappaleet, tekstinsä osalta omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Hometown Bust ja riffissään hienoisesti Jeff Beck Groupin Rice Puddingia muistuttava albumin nimiraita One Way..or Another lukeutuvat Cactuksen oman levytystuotannon terävään kärkeen. One Way...or Another nauhoitettiin Electric Lady- studioilla Eddie Kramerin ja hänen ääni-insinööritiiminsä kanssa.  Vaikka Cactuksen levytyssaldo jäi yhtyeen keskeisimpänä aktiiviaikana ainoastaan neljän pitkäsoiton mittaiseksi, boogie- ja hardrockin saralla kyseessä on eräs aikakautensa keskeisimmistä yhdysvaltalaisyhtyeistä, jonka musiikillisista sukulaissieluista kannattaa mainita erityisesti Grand Funk Railroad.

Sunnuntain extra:The Whon vuoden 1966 suurin singlehitti

Substitute on Pete Townshendin kirjoittama ja brittirockin ydinryhmään lukeutuvan The Who-yhtyeen levyttämä kappale, joka saavutti brittien singlelistalla viidennen sijan huhtikuussa 1966. Kappale pääsi myös mukaan The Whon vuonna 1971 ilmestyneelle kokoelma-albumille Meaty Beaty Big and Bouncy. Pitchforkin vuonna 2006 laatimalla 60-luvun 200 parhaan kappaleen listalla Substitute saavutti sijan 91. Kappaleen inspiraation lähteenä oli ensisijaisesti ollut Smokey Robinson & The Miraclesin vuonna 1965 ilmestynyt soulsingle The Tracks of My Tears. Nimen Townshendin kappaleelle oli antanut The Tracks of My Tearsin rivi "Although she may be cute/she's just a substitute". Substituten säkeistöissä hyödynnetty riffi oli plokattu Robb Storme and The Whispers- yhtyeen marraskuussa 1965 ilmestyneeltä singleltä Where is My Girl, jonka Townshend oli kuullut arvioidessaan levyjä Melody Makerin Blind Date-kolumnissa. Substituten kitarasoolosta vastasi basisti John Entwistle. Kappaleen Yhdysvaltain julkaisussa rivi "I Look All White but My Dad Was Black" vaihdettiin muotoon "I Try walking forward but my feet walk back."Yhdysvalloissa ilmestyneestä Substituten versiosta oli lisäksi poistettu toinen säkeistö ja kertosäe ja siellä kappaleen kestoksi jäi sekuntia vaille kolme minuuttia. Substitutesta on muodostunut eräs rakastetuimmista The Whon hittikappaleista ja yhdessä I Can't Explainin kanssa se on kuultu The Whon konserttien avauskappaleena vuodesta 1971 eteenpäin. Liveversiot Substitutesta ovat mukana legendaarisella vuonna 1970 julkaistulla Live at Leedsillä sekä Live at the Isle of Wight Festival 1970-albumilla. Alankomaissa Substitute nousi aina kakkossijalle. Kappaleesta ovat levyttäneet coverinsa esimerkiksi Sex Pistols, Blur, Ramones ja Elvis Costello. Joensuulainen Salvador esitti kappaleesta akustisesti suomennosta nimellä Vararengas.

Lauantain pitkä:Kattavan uran tehnyt brittiläinen saksofonisti, solisti ja säveltäjä

 26. elokuuta 1940 syntynyt Nicholas Robert "Nik" Turner on brittiläinen muusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään spacerockin todellisessa pioneeriyhtyeessä Hawkwindissä. Turnerin instrumentteja ovat saksofoni ja huilu. Lisäksi hän on solisti ja säveltäjä. Hawkwindissä ollessaan Turner tuli tunnetuksi free jazz-tyylisestä improvisaatiostaan ja lavalla hän pukeutui muinaisesta Egyptistä inspiraationsa ammentaneisiin vaatteisiin. Turner syntyi Oxfordissa teatraaliseen perheeseen,  hänen isänsä tosin työskenteli tehtaassa. Turnerin ollessa 13-vuotias hänen perheensä muutti Kentiin, Margateen. 1960-luvun alussa Turner opiskeli klarinetin ja saksofonin soittoa, mutta ei pitänyt itseään tarpeeksi taitavana ryhtyäkseen ammattimuusikoksi. Matkustaessaan ympäri Eurooppaa Turner tutustui Berliinissä free jazzia soittaneisiin muusikoihin, jotka korostivat soitossa ilmaisua teknisen taituruuden sijaan. Heidän näkemyksensä rohkaisemana Turner päätti ryhtyä soittamaan free jazzia rockyhtyeessä. Vuonna 1967 vaikuttaessaan matkustavassa musiikkisirkuksessa Turner tutustui Hawkwind-yhtyeen johtohahmoon Dave Brockiin. Turner omisti pakettiauton ja ensiksi hän tarjoutui roudariksi uudelleen toimintansa aloittaneelle Hawkwind-yhtyeelle. Sen jäsenet havaitsivat Turnerin omistautuneisuuden saksofonin soitolle ja halusivat rikastaa mainitulla instrumentilla yhtyeensä soundia. Turnerista tuli yhtyeen aktiivinen ja puhuva jäsen, jonka ansiosta bändi osallistui myös erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin. Turner vaikutti Hawkwindissä yhtyeen sekä kriitikoiden että yleisön eniten arvostamana kautena. Hän osallistui myös yhtyeen useiden keskeisten kappaleiden, kuten Master of the Universen ja Brainstrormin kirjoitustyöhön. Turnerilla oli kuitenkin tapana soittaa muiden muusikoiden yli heidän toisenlaisista kehotuksistaan huolimatta ja marraskuussa 1976 hän sai lähteä Hawkwindistä.  Vuonna 1982 Hawkwindin nauhoittaessa albumiaan Choose Your Masques Brock pyysi Turneria johtamaan sen tiimoilta tehtävää kiertuetta. Turnerin toinen pesti Hawkwindissä kesti reilut kaksi vuotta. Mainittuna aikana yhtye julkaisi livelevyjä ja videoita, mutta ei studioäänitteitä. Loppuvuodesta 1984 Hawkwindin harjoitellessa tuotantoa albumiaan The Chronicle of the Black Sword varten, Turner sai lähteä yhtyeestä toistamiseen. Jätettyään Hawkwindin ensimmäisen kerran Turner lomaili Egyptissä. Vieraillessaan Gizan suuressa pyramidissa hänelle tarjoutui kolme tuntia aikaa nauhoittaa huilumusiikkia. Britanniaan palattaessa Steve Hillage miksasi nauhat ja kokosi Sphynx-yhtyeen, johon kuuluivat Hawkwindin Alan Powell, Gongin Mike Howlett ja Tim Blake sekä Harry Williamson, jotka nauhoittivat musiikkia originaalien huiluraitojen lisukkeeksi. Lyriikat Turner nappasi Egyptian Book of Deadista. Vuonna 1978 Charisma Records julkaisi albumin Xitintoday. Sen tiimoilta yhtye soitti konsertteja. Deeply Vale Festivalsissa soitettu konsertti julkaistiin myöhemmin cd:nä ja BBC:n televisio lähetti osan Glastonbury Festivaalilla soitetusta konsertista. Williamsonin ja useiden Sphynxin muusikoiden kanssa Turner julkaisi singlen Nuclear Waste, jolla leadvokalistina kuultiin Stingiä. 

Turner vieraili Williamsonin ja Gilli Smythin projektin Mother Gongin albumilla Fairy Tales. Mo Vicaragen ja Ermanno Ghisio-Erban sekä Trev Tomsin ja Dead Fredin kanssa hän perusti yhtyeen Inner City Unit. Thomsin ja Ghisio-Erban varhaisempi yhtye oli ollut Steve Took's Horns. Sen johtohahmo oli aikaisemmin Tyrannosaurus Rexissä vaikuttanut perkussionisti Steve Peregin-Prook, joka vieraili myöhemmin leadvokalistina Inner City Unitin albumeilla. Inner City Unit julkaisi albumit Pass Out ja Maximum Effect. Turner ja Dead Fred vierailivat Hawkwindissä ja julkaisivat sitten albumit New Anatomy, The President Tapes sekä ep:n Blood and Bone. Turnerin seuraava projekti oli saksofonin ja Hammond-urkujen dominoima ja jazzia ja rhythm and bluesia esittänyt yhtye Nik Turner's Fantastic All Stars. Se konsertoi useiden vuosien ajan ja julkaisi lopulta albumin Kubanno Kickasso! Turner ja Twink tekivät livekeikkoja nimellä Pinkwind. Twinkin levy-yhtiön kautta julkaistin lisäksi kaksi cd:tä. Vuonna 1993 Pressurehed ja Helios Creed lähestyivät Turneria tarkoituksenaan nauhoittaa uusi versio Sphynx-projektista hyödyntämällä originaaleja huiluraitoja. Tuloksena oli albumi Sphynx. Seurasi säännöllistä keikkailua Yhdysvalloissa Hawkwindin tuotannon parissa ja mukana olivat ajoittain lisäksi Genesis-P-Orridge, Jello Biafra sekä Hawkwindin jäsenistöön kuuluneet Simon House, Dell Dettmar ja Powell. Vuonna 1994 julkaistiin albumi Prophets of Time, jota seurasi livecd ja dvd Space Ritual 1994 Live ja kahta vuotta myöhemmin livecd Past or Future? Mainituista muusikoista muodostui Pressureheadin Len Del Rion ja Tommy Genasin johtama yhtye Anubian Lights, jonka lineupissa Turner, Dettmar ja House olivat ajoittain mukana. House ja Rio johtivat lisäksi yhtyettä Spiral Realms. 21. lokakuuta 2000 Brixton Academyssä järjestettyyn Hawkestraan osallistuivat lähes kaikki Hawkwindissä soittaneet muusikot. Tarkalleen vuotta myöhemmin Turner järjesti Lontoon Astoriassa The Greasy Truckers Partyn, jossa Hawkestran jäsenet olivat mukana. Muodostui säännöllisesti konsertoinut yhtye, joka ryhtyi käyttämään nimeä xhawkwind.com. Yhtyeen nimeksi vaihtui Space Ritual ja se on ollut edelleen aktiivinen aivan viime vuosiin saakka. Thomsin kanssa Turner muodosti Inner City Unitista uuden, aika ajoin konsertoineen version. Lisäksi Turner johtaa psykedeelistä latino-funk-yhtyettä Galaktikosia. Vuonna 2004 Turner teki kiertueen ja levytti yhdysvaltalaisen spacerockyhtyeen Spaceceedin kanssa. Soitettuaan Hawkfan Festivaalilla Hampurissa vuonna 1997 ja seuraavana vuonna Space and Rock Festivaalilla Jonköpingissä, Ruotsissa suomalaisen spacerockyhtyeen Dark Sunin kansa Turner esiintyi samaisen yhtyeen kera myös Tavastia Clubilla Helsingissä ja mainitusta konsertista julkaistiin vuonna 2000 livelevy Ice Ritual. Vuonna 2008 Turner kutsuttiin Space Ritual-projektin vierasjäseneksi. Tuosta lähtien Turner on ollut saksofonistina ja huilistina kolmella Space Ritualin levyistä. Vuonna 2012 ilmestyneessä folkrockprojektissa Dodson and Fogg Turneria kuultiin huilistina. Samana vuonna Brecon Jazz Festivaaleilla Turner tapasi walesilaisen jazz/bluessolistin ja biisintekijän Mr H:n ja vieraili tämän neljännellä albumilla Poets, Balladeers and Cheats. Samaisen vuoden lokakuussa Turner vastasi alttosaksofonista seitsemällä Mr H:n sävellyksellä. Nauhoitukset tehtiin Berryhill-studioilla Monmouthshiressa ja ne julkaistiin keväällä 2013. Vuonna 2017 High Roller Records julkaisi albumin Warfare, jolla Turneria kuultiin saksofonistina ja kertojana.

Perjantain pohjat:Eräs merkittävimmistä brittimuusikoista

25. elokuuta 1954 syntynyt Declan Patrick MacManus, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Elvis Costello, on brittiläinen muusikko, laulaja, lauluntekijä, säveltäjä, levytuottaja, kirjailija, tv-kuuluttaja ja ajoittainen näyttelijä. Hän aloitti uransa osana Lontoon pubrock-skeneä 70-luvun alussa. Vuosikymmenen puolivälin jälkeen Costellosta tuli osa brittiläistä uuden aallon liikettä, joka vaikutti kyseisen vuosikymmenen loppuun saakka. Costellon myönteiset arviot kerännyt esikoisalbumi My Aim is True ilmestyi vuonna 1977. Pian sen jälkeen Costello kasasi taustayhtyeensä The Attractionsin. Sen kanssa levytetty albumi This Year’s Model ilmestyi seuraavana vuonna. Rolling Stonen listaamalla sadan parhaan albumin listalla vuosilta 1967-1987 This Year’s Model saavutti yhdennentoista sijan. Costellon kolmas pitkäsoitto Armed Forces ilmestyi vuonna 1979. Se sisältää myös artistin suurimman singlemenestyksen; Oliver’s Army nousi brittilistalla kakkossijalle. Costellon kaikki kolme ensimäistä albumia sijoittuivat Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalle. Costello ja The Attractions jatkoivat levytyksiä ja kiertueita vuoteen 1986 saakka. Suuri osa Costellon myöhemmistä levytyksistä on toteutettu soolona, vaikka hän on tehnyt myöhemmin musiikillista yhteistyötä The Attractionsin yksittäisten muusikoiden kanssa. Costellon lyriikoiden sanasto on rikasta ja myös musiikillisesti hän on levyttänyt varsin monipuolisia albumeita. Vuonna 2003 Costello ja The Attractions pääsivät Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 2004 Costello saavutti sijan 80. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla. Costello on osallistunut elokuvamusiikin kirjoittamiseen. Vuonna 1996 hän kirjoitti Burt Bacharachin kanssa kappaleen God Give Me Strength elokuvaan Grace of My Heart ja vuonna 2003 T-Bone Burnettin kanssa kappaleen The Scarlet Tide elokuvaan Cold Mountain. Lokakuussa 2018 ilmestynyt ja The Impostersin kanssa työstetty  Look Now oli Costellon ensimmäinen studioalbumi viiteen vuoteen. Sen kappaleista kolme edusti yhteistyötä Burt Bacharachin ja yksi Carole Kingin kanssa.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Torstain terävä:Stonesien vuoden 1969 listaykkössingle

 Honky Tonk Women on Rolling Stonesin kappale, joka ilmestyi singleformaatissa Britanniassa neljäs heinäkuuta 1969 ja Yhdysvalloissa kuukautta myöhemmin. Biisi nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin. Kappaleesta työstettiin myös toinen versio, nimensä mukaisesti selkeän countryvaikutteinen ja Olympic-studioilla nauhoitettu Country Honk, joka julkaistiin Stonesien loppuvuodesta 1969 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Let It Bleed. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Honky Tonk Women saavutti sijan 116. Kappale on lisäksi päässyt Grammy Hall of Fameen. Mick Jagger ja Keith Richards kirjoittivat Honky Tonk Womenin vuosien 1968 ja 1969 vaihteessa lomaillessaan Brasiliassa. Kappaleen rokkaavampi singleversio ilmestyi albumiformaatissa ensiksi kokoelmalevyllä Through the Past Darkly ( Big Hits Vol 2). Country Honkin Stonesit nauhoittivat maaliskuussa 1969 ja kyseessä olivat viimeiset nauhoitukset, joihin Brian Jones ehti osallistua. Riffivetoiseen rockversioon ehdittin siirtyä jo kevään 1969 aikana ennen Mick Taylorin liittymistä yhtyeeseen. Keith Richardsin Crawdaddylle! antaman haastattelun mukaan Mick Taylor vaikutti voimakkaasti Honky Tonk Womenin singleversioon. Taylor itse antoi vuonna 1979 lausunnon, jonka mukaan hän toki lisäsi Honky Tonk Womeniin omat päällenauhoituksensa, mutta kappaleen rockversio oli enemmän tai vähemmän valmis jo hänen liittyessään yhtyeeseen. Harvinaislaatuiseksi Honky Tonk Womenin tekee se, että kappale ei käynnisty kitarariffillä, vaan lehmänkellolla soitetulla beatillä. Lehmänkellosta levytyksessä vastasi Stonesien tuottaja Jimmy Miller. Rolling Stonen tuoreen arvion mukaan Honky Tonk Women tarjosi siihen mennessä vuoden vahvimmat kolme minuuttia rockin saralla. Vuonna 1970 ilmestyneellä Stonesien livelevyllä Get Yer Ya Ya's Out Honky Tonk Womenistä kuullaan versio, jossa on selkeästi studioversiosta eroava kitaraintro ja tekstiltään erilainen kakkossäkeistö. Britanniassa Honky Tonk Womenille kertyi 17 listaviikkoa, joista se pysytteli kärjessä viisi. Kotimaassa kyseessä oli Stonesien viimeinen ykkössijan saavuttanut single. Yhdysvalloissa Honky Tonk Women oli kärjessä kuukauden ajan 23. elokuuta 1969 alkaen. Billboardin listalla se oli vuoden 1969 neljänneksi suosituin single. Ike & Tina Turner levyttivät Honky Tonk Womenistä coverin vuonna 1970 ilmestyneelle albumilleen Come Together ja Joe Cocker samaisena vuonna julkaistulle livetuplalleen Mad Dogs & Englishmen.

tiistai 24. elokuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Judas Priestin 90-luvun upea avaus

 Judas Priest:Painkiller

Kolmas syyskuuta 1990 ilmestynyt Painkiller on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Judas Priestin 12. studioalbumi. Se oli viimeinen pitkäsoitto, jolla kuultiin Rob Halfordin vokalisointia ennen vuonna 2005 ilmestynyttä albumia Angel of Retribution. Samalla Painkiller oli ensimmäinen Priest-albumi yhtyeen uudelle rumpalille Scott Davisille. Aikaisemmin hän oli vaikuttanut Los Angelesista kotoisin olleessa yhtyeessä Racer X ja korvasi vuonna 1989 Priestin pitkäaikaisena rumpalina toimineen Dave Hollandin. Raskaampaa soittotyyliä edustanut Davis toi Priestin soundiin uudenlaista sävyä. Painkiller nauhoitettiin Miraval-studioissa Brignolesissa, Ranskassa alkuvuodesta 1990.Albumin miksaukset tapahtuivat Wisseloord -studioissa Hilversumissa, Alankomaissa myöhemmin samaisen vuoden aikana. Judas Priest tuotti Painkillerin yhteistyössä Paul Tsangaridesin kanssa. Hänen kanssaan yhtye oli työskennellyt edellisen kerran vuonna 1976 ilmestyneellä toisella albumillaan The Sad Wings of Destiny. Priestin vakiotuottajana oli vaikuttanut Tom Allom, mutta vuonna 1978 ilmestyneen yhtyeen albumin Killing Machine tuotannosta vastasi Priestin itsensä lisäksi James Guthrie. Don Airey soitti koskettimia yhdellä Painkillerin kappaleista. Haastatteluissa hän mainitsi soittaneensa muiden biisien basso-osuudet Moog-syntetisaattorillaan, sillä Ian Hill oli sairaana albumin nauhoitusten aikaan. Kaikissa formaateissa, eli lp:nä, cd:nä ja kasettina julkaistu Painkiller saavutti kultalevyn tammikuussa 1991. Toukokuussa 2001 albumista julkaistiin remasteroitu cd-versio, joka perusalbumin lisäksi sisälsi aikaisemmin julkaisemattoman kappaleen Living Bad Dreams sekä liveversion Leather Rebelistä. Albumi vastaanotti Grammy-ehdokkuuden parhaasta metalliesityksestä, mutta hävisi Metallican coverille Queenin raskaimpaan tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Stone Cold Crazy. Suurin osa albumin kappaleista kuultiin Painkillerin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Albumin nimikappaleesta muodostui suorastaan stardardi Priestin keikkaohjelmistoon ja Hell Patrol, All Guns Blazing, A Touch of Evil, Night Crawler ja Between a Hammer and the Anvil ovat palanneet settiin myöhäisemmillä kiertueilla. Metal Meltdown ja Leather Rebel putosivat setistä jo vuoden 1990 aikana, mutta ainoastaan One Shot at Glory ja Battle Hymn ovat albumin kappaleista ainoina jääneet toistaiseksi soittamatta livekontekstissa. Painkiller-kiertueen päätyttyä Rob Halford jätti Priestin toukokuussa 1992 ja piti vähän yhteyttä yhtyetovereihinsa 90-luvun aikana. Hän halusi tutkia uusia musiikillisia ulottuvuuksia omassa yhtyeessään Fightissa. Voidakseen julkaista tuotantoa sen kanssa Halford oli myös sopimusteknisessä mielessä pakotettu eroamaan Priestistä. Yhtye sai riveihinsä uuden solistin Tim "Ripper" Owensin vasta vuonna 1996. Häntä kuultiin vokalistina albumeilla Jugulator ja Demolition.

maanantai 23. elokuuta 2021

Tiistain tukeva:Kissin paluuta hardrocktyyliin merkinnyt vuoden 1982 albumi

 Kiss:Creatures of the Night

28. lokakuuta 1982 ilmestynyt Creatures of the Night on Kissin kymmenes studioalbumi. Samalla se oli yhtyeen viimeinen Casablanca Recordsille työstämä pitkäsoitto. Creatures of the Night omistettiin sen nauhoitusten aikaan edesmenneelle Casablanca Recorsin perustajalle ja Kissin kannattajiin lukeutuneelle Neil Bogartille. Kyseessä on Kissin viimeinen albumi, jolla Ace Frehley on kreditoitu yhtyeen täysaikaiseksi jäseneksi. Tosiasiassa soolokitaristina albumilla vaikutti ilman kreditointia Vinnie Vincent. Myöhemmin hänet kreditoitiin, mutta sitä vastoin Vincent ei ollut mukana albumin vuonna 1985 ilmestyneen uusintapainoksen kansikuvassa. Creatures of the Night oli myös viimeinen Kissin albumeista, jonka kannessa yhtye nähtiin maskeissa ennen vuonna 1998 ilmestynyttä yhtyeen paluulevyä Psycho Circus. Creatures of the Nightilla Kiss palasi tietoisesti siihen hardrocktyyliin, jolla yhtye oli 70-luvulla saavuttanut suosiota erityisesti albumeillaan Destroyer ja Love Gun. Poporientoituneemmat pitkäsoitot Dynasty ja Unmasked olivat menestyneet vaatimattomammin ja suosionsa aallonpohjan Kiss oli saavuttanut vuonna 1981 ilmestyneellä kunnianhimoisella albumillaan Music from The Elder. Vinnie Vincentin yhtyeen jäsenille esitteli Creatures of the Night-albumin kirjoitustyöhön osallistunut Adam Mitchell. Sopimuksellisista ja kaupallisista syistä Ace Frehley nähtiin silti vielä Creatures of the Nightin kansikuvassa. Frehley oli ollut halukas tekemään raskaan rockalbumin jo Dynastyn jälkeen, mutta hän joutui jättämään Kissin Creatures of the Nightin aikaan henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Vinnie Vincent käytti egyptiläistyylistä, Paul Stanleyn pikaisesti suunnittelemaa maskia. Kissin albumeista vuonna 1980 ilmestynyt Unmasked oli ensimmäinen, joka ei saavuttanut Yhdysvalloissa platinalevyyn oikeuttavaa määrää. Mainitun pitkäsoiton tiimoilta Kiss ei edes konsertoinut kotimaassaan. Yhtyeen originaalirumpali Peter Criss ei enää osallistunut kyseisen albumin nauhoituksiin ja hän erosi Kissistä virallisesti vuoden 1980 aikana. Crissin paikan otti Eric Carr. The Elderin tiimoilta ei konsertoitu lainkaan ja Frehley jätti yhtyeen pian albumin nauhoitusten jälkeen. Creatures of the Nightin nauhoitusten alkaessa heinäkuussa 1982 Kiss olikin käytännöllisesti katsoen trio. Frehley lähti yhtyeestä albumin nauhoitusten ja lyhyen Eurooppaan suuntautuneen promootiokiertueen jälkeen. Creatures of the Nightista muodostui Kissin siihenastisen tuotannon raskain albumi. Sen ainoa balladikappale I Still Love oli tummasävyisempi kuin mikään Kissin aikaisemmin levyttämistä slovareista. Eric Carrin rumputyöskentely oli tyylillisesti lähempänä John Bonhamia kuin Peter Crissin jazzvaikutteista soittoa. Creatures of the Night oli ensimmäinen Kissin albumeista, jolla laulusuorituksista vastasivat ainoastaan Paul Stanley ja Gene Simmons. Kappaleesta I Love It Loud julkaistiin kohtuullisesti rotaatiota MTV:llä saavuttanut musiikkivideo. Vinnie Vincent vastasi valtaosasta Creatures of the Nightin leadkitaroista, mutta täysaikainen yhtyeen jäsen hänestä tuli vasta myöhemmin. Lisäksi blueskitaristi Robben Ford vastasi kahdesta soolosta ja Mr Mister-yhtyeen kitaristi Steve Farris soolosta albumin nimikappaleessa. Ace Frehleyn vuonna 2016 ilmestyneellä albumilla Origins, Vol 1 kuullaan cover Creatures of the Night-albumin kappaleesta Rock and Roll Hell. Saavuttamistaan myönteisistä arvioista huolimatta Creatures of the Night ei vielä tullut merkitsemään Kissin suosion lopullista palautumista. Albumilistalla sen paras sijoitus oli 45. ja kultalevyn Creatures of the Night saavutti vuonna 1994. Kerrang! ja Guitar World sijoittivat albumin joka tapauksessa viidenneksi vuoden 1982 parhaiden hardrockalbumien listallaan. Eric Carr on nimennyt Creatures of the Nightin suosikkialbumikseen niistä Kissin albumeista, joiden työstämiseen hän on itse osallistunut ja myös Stanleyn ja Simmonsin mielestä kyseinen pitkäsoitto lukeutuu Kissin laadukkaampiin. Creatures-albumin tiimoilta Kiss konsertoi vuoden 1983 viisi ensimmäistä kuukautta ensisijaisesti Yhdysvalloissa. Vaikkei kiertue ollut erityisen menestyksekäs, yhtyeen diggarit antoivat itse Creatures-albumista siinä määrin rohkaisevaa palautetta, että sen kappaleista nimiraita, I Love It Loud ja War Machine ovat säilyneet Kissin keikkasetissä vuosien ajan. Kahden ensiksi mainitun livetulkinnat pääsivät myös mukaan konserttitaltioinnille Alive III.

sunnuntai 22. elokuuta 2021

Maanantain mainio:Ike & Tina Turnerin taustalaulajatar ja paljon muuta

23. elokuuta 1949 syntynyt Edna Woods, joka tunnetaan lisäksi taiteilijanimellään LeJeune Richardson, on yhdysvaltalainen laulaja, tanssija ja näyttelijä. 1960- ja 70-luvuilla hän oli eräs Ikettes-lauluyhtyeen jäsenistä Ike ja Tina Turnerin Revuessa. 80- ja 90-luvuilla Richardson jatkoi yhteistyötään Tina Turnerin kanssa taustalaulajatterena ja tanssijana. Taustavokalistina Richardson on ollut Gayle McGormickin ja John Mayallin albumeilla. Lisäksi hän on ollut jäsenenä kaksi albumia julkaisseessa yhtyeessä Silver, Platinum and Gold.  Edna Woods syntyi Akronissa, Ohiossa. Teini-ikäisenä hän lauloi gospelia. Richardsonin ammattilaisura solistina käynnistyi yhtyeessä Dark Sensations. The Ikettesin jäsen Richardsonista tuli vuonna 1968. Ike ja Tina Turnerin taustalla hän esiintyi useissa tv-show:issa, joista mainittakoon The Hollywood Palace, The Smoothers Brothers Comedy Hour, Soul Train, The Dick Cavett Show, The Midnight Special sekä Don Kirscher's Rock Concert. 1970-luvun puolivälin tienoilla Richardsonilla oli roolit elokuvissa Truck Turner (1974) ja Downtown Strutters (1975). Ike and Tina Turnerin yhteistyön loputtua Richardson levytti albumin osana Silver, Platinum and Gold -lauluyhtyettä. Myös muut sen jäsenet, Renee ja Flo King, olivat aikaisemmin vaikuttaneet taustavokalisteina. Farr Records julkaisi yhtyeen nimeä kantaneen esikoisalbumin loppuvuodesta 1976. Richardson oli mukana kirjoittamassa seitsemää albumin kappaleista. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistu kappale Just Friends saavutti sijan 63. Billboardin R&B-listalla. Vuonna 1976 yhtye konsertoi Wild Cherryn kanssa. Silver Platinum and Goldin toinen albumi Hollywood ilmestyi vuonna 1981 Neptune Recordsin julkaisemana. Vuonna 1980 Richardson liittyi Tina Turnerin kiertueelle tanssijaksi ja taustalaulajattareksi ja ryhtyi tuolloin käyttämään taiteilijanimeä LeJeune Richardson. Hän jatkoi yhteistyötään Turnerin kanssa tämän vuoden 1990 Foreign Affair- maailmankiertueeseen saakka. Richardson oli mukana Turnerin vuosina 1983 ja 1984 valmistuneissa musiikkivideoissa Let's Stay Together ja Help. Richardson oli naimisissa Kings of Rhythmin rumpalin Soko Richardsonin kanssa.

lauantai 21. elokuuta 2021

Sunnuntain extra:The Banglesin omaa tuotantoa edustava singlemenestys

Walking Down Your Street on The Banglesin vuoden 1986 menestysalbumilla Different Light julkaistu kappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa mainitun pitkäsoiton neljäntenä nelivitosena vuoden 1987 puolella. Billboardin listalla mainittu kappale saavutti yhdennentoista ja brittilistalla kuudennentoista sijan. Kanadassa Walking Down Your Streetin paras sijoitus oli sijalla 26. Yhdysvalloissa kappaleesta muodostui viimeinen Different Lightilta poimittu single, sillä albumin viimeinen singlejulkaisu, Michael Steelen käsialaa ollut ja myös hänen leadvokalisoimansa vakavahenkinen balladi Following julkaistiin sinkkuna ainoastaan Britanniassa. Walking Down Your Streetin originaali albumiversio eroaa hienoisesti kappaleen seiskatuumaisesta singlemiksauksesta, joka on lisäksi mukana The Banglesin vuonna 1990 ilmestyneellä Greatest Hits -kokoelma-albumilla. Kappale oli Louis Gutierrezin, Banglesin solisti/rytmikitaristi Susanna Hoffsin ja tuottaja David Kahnen käsialaa. Näin ollen kyseessä oli Banglesin ensimmäinen Yhdysvalloissa top 20:een kohonnut single, jonka sävellystyöhön oli ottanut osaa vähintään yksi yhtyeen jäsenistä. Walking Down Your Streetistä työstetyssä musiikkivideossa nähdään näyttelijä Randy Quaid sekä rockin klassikoihin lukeutuva Little Richard.

perjantai 20. elokuuta 2021

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen legendaarisimmista livelevyistä

 Thin Lizzy:Live and Dangerous

Kesäkuussa 1978 ilmestynyt Live and Dangerous on irlantilaisen hardrockyhtyeen Thin Lizzyn tuplalivealbumi, joka on yleisesti kohotettu erääksi mainitun vuosikymmenen laadukkaimmista konserttitaltioinneista. 70-luvun puoliväliin mennessä Thin Lizzyn kitaristeiksi olivat vakiintuneet skotlantilainen Scott Gorham ja brittiläinen Brian Robertson ja Phil Lynottin johtamasta yhtyeestä oli muodostunut myös varsin suosittu keikkabändi, joka oli soittanut esimerkiksi Readingin festivaalin pääesiintyjänä. Live and Dangerousin nauhoitukset tehtiin Lontoossa marraskuussa 1976 ja Torontossa sekä Philadelphiassa seuraavan vuoden lokakuussa. Live and Dangerousin kansitiedoissa nauhoituspaikoiksi mainitaan tosin ainoastaan Lontoo ja Toronto. Tuottaja Tony Visconti mainitsi vasta myöhemmin, että viikkoa ennen Toronton konserttia soitetut kaksi Philadelphian-keikkaa oli niin ikään nauhoitettu. Albumin tuotantoprosessi tapahtui Pariisissa. Live and Dangerous oli viimeinen albumi, jonka työstämiseen kitaristi Brian Robertson osallistui. Laadukkuudestaan huolimatta Live and Dangerousia voi aikanaan pitää pakonsanelemana julkaisuna. Yhtyeen kanssa työskennelleellä tuottaja Tony Viscontilla ei nimittäin ollut aikaa työskennellä uuden studioalbumin parissa. Livelevyään varten Thin Lizzy kävi läpi useita varhaisempia konserttinauhoituksiaan, joista se valkkasi Live and Dangerousille mielestään onnistuneimmat versiot. Suurin osa Live and Dangerousin kappaleista on taltioitu Hammersmith Odeonissa marraskuussa 1976 soitetusta konsertista, joka kuului yhtyeen aikaisemmin samaisena vuonna julkaiseman albumin Johnny the Fox julkaisukiertueeseen. Suuri osa Live and Dangerousin kappaleista on alun perin tuossa vaiheessa tuoreimmilta Thin Lizzyn studioalbumeilta Jailbreak, Johnny the Fox sekä Bad Reputation. Kitaristi Eric Bellin aikaista tuotantoa tuplalla edustaa nimittäin ainoastaan sen päätösraita The Rocker. Tuplakon kolmannen levypuoliskon avaavat kappaleet Cowboy Song sekä todellinen anthem The Boys Are Back in Town muodostavat medleyn ja kyseisestä käytänteestä tuli varsin yleinen Lizzyn konserteissa. Pariisissa Live and Dangerousia tohtoroitiin siinä määrin runsaasti, että albumin arvellaan tarjoavan livesoittoa ainoastaan 75 % verran. Viscontin mukaan albumilla julkaistu versio kappaleesta Southbound on taltioitu souncheckistä ennen erästä Philadelphiassa soitetuista konserteista. Live and Dangerous julkaistiin toinen kesäkuuta 1978. Britanniassa albumin julkaisijana oli Vertigo ja sen nousun listakärkeen esti ainoastaan Grease-elokuvan soundtrack. Listaviikkoja albumille kertyi 62 ja Live and Dangerous myi kaiken kaikkiaan 600 0000 kappaletta.Yhdysvalloissa albumin jukaisijana oli Warner Bros Thin Lizzyn lopetettua yhteistyönsä Mercury Recordsin kanssa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Rosalie/Cowgirl's Song b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön liveversio Lizzyn keikkavakioihin lukeutuneesta kappaleesta Me and the Boys. Jo huhtikuussa 1978 ilmestynyt single saavutti brittilistalla sijan 20. Brian Robertson lähti Thin Lizzystä lopullisesi pian Live and Dangerousin ilmestymisen jälkeen ja perusti yhtyeen Wild Horses. Hänen paikkansa otti Gary Moore, joka oli vieraillut Lizzyssä jo aikaisemmin vuosina 1974 ja 1977. Live and Dangerousin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1989. Maaliskuussa 1978 taltioitu Rainbown Theatren-konsertti ilmestyi ensiksi VHS:nä vuonna 1980 VCL Videon julkaisemana. Vuonna 1994 oli vuorossa Castle Communicationsin julkaisema tunnin mittainen editoitu versio nimeltään Live & Dangerous. DVD-versio ilmestyi vuonna 2007 ja se lisäksi se sisälsi 26. tammikuuta 1983 soitetun ja Lizzyn jäähyväiskiertueeseen lukeutuneen konsertin sekä neljä esiintymistä Top of the Popsissa 70-luvulla. Vuonna 2009 ilmestyi albumi Still Dangerous, joka sisälsi Philadelphiassa 20. lokakuuta 1977 soitetun konsertin, jonka joitakin kappaleita oli julkaistu jo Live and Dangerousilla. Still Dangerousilla ei ole lainkaan päällekkäisäänityksiä.   Live and Dangerous on yleisesti tunnustettu erääksi 70-luvun merkittävimmistä ja korkealle arvostetuimmista livelevyistä. Vuonna 2010 albumi sijoittui ykkössijalle Planet Rockin 40 parhaan livealbumin listalla. Vuotta myöhemmin Live and Dangerous nousi kärkeen NME:n laatimalla 50 kaikkien aikojen parhaan livealbumin listalla. Rolling Stonen vuonna 2015 laatimalla kaikkien aikojen parhaiden livelevyjen listalla Live and Dangerousin sijoitus oli 46.  Albumi pääsi myös mukaan teoksen 1001 Albums You Must Hear Before You Die vuonna 2011 ilmestyneeseen painokseen.

torstai 19. elokuuta 2021

Perjantain pohjat:Belinda Carlislen George Harrisonin kitaroima singlehitti

 Leave a Light On on Rick Nowelsin ja Ellen Shipleyn käsialaa oleva ja heistä ensiksi mainitun tuottama popkappale, jonka Belinda Carlisle levytti kolmannelle ja vuonna 1989 ilmestyneelle sooloalbumilleen Runaway Horses. Singleformaatissa kappale missasi niukasti Billboardin listan top tenin, sillä sen parhaaksi sijoitukseksi muodostui 11. Leave a Light On menestyi  muualla paremmin, sillä kappale sijoittui viiden parhaan joukkoon esimerkiksi Australiassa, Itävallassa, Kanadassa, Irlannissa ja Britanniassa. Vuoden 1989 lopussa cd-singlenä sekä seiska- ja 12-tuumaisena vinyylinä ilmestynyt Leave a Light on nousi top teniin lisäksi Alankomaissa, Italiassa, Ruotsissa ja Sveitsissä. Slidekitaristina kappaleessa kuultiin George Harrisonia, jonka Carlisle oli tavannut muutamia vuosia aikaisemmin San Remossa. Hänen aviomiehensä Mason oli tuottanut elokuvan Sex Lies and Videotape Harrisonin HandMade Filmsille. Leave a Light On pääsi lisäksi mukaan yhdysvaltalaisen sitecomin Out of This World vuonna 1991 lähetettyyn jaksoon nimeltä I Want My Evie Tv. Leave a Light Onista on julkaistu neljä erilaista versiota. Kappaleen albumiversion ja seiskatuumaisen singleversion miksauksesta vastasivat Shelly Yakus ja Steve McMillan. Kaksi muuta versiota ovat Jason Corsaron miksaamia. Niistä toinen on pidennetty versio ja toinen sen edit-versio, joka pääsi lisäksi mukaan Carlislen cd-singlelle Vision of You.

keskiviikko 18. elokuuta 2021

Torstain terävä:Eräs kiehtovimmista uuden aallon edustajista

Vuonna 2020 edesmennyt Moon Martin lukeutuu arvostettuihin, mutta samalla unohdetumpiin uuden aallon edustajiin. Hän syntyi Oklahomassa lokakuun viimeisenä 1945 ja menehtyi 11. toukokuuta 2020. Oklahoman yliopistossa opiskellessaan Martin soitti rockabillyä edustaneessa yhtyeessä The Disciples. 1960-luvun lopussa hän muutti Los Angelesiin ja maksoi vuokransa soittamalla studiomuusikkona Del Shannonin ja Jackie De Shannonin kaltaisten artistien levyillä. Pian The Disciplesin muut muusikot seurasivat Martinia Kalifornian aurinkoon. Yhtyeen nimeksi vaihtui Southwind ja vuosien 1969 ja 1973 välillä se levytti Blue Thumb-yhtiölle kolme laadukasta, mutta vähälle huomiolle jäänyttä albumia, eli Southwind, Ready to Ride sekä What a Place to Land.  Mainittujen pitkäsoittojen tyylisuuntana oli countryrock. Yhtyeen lopetettua toimintansa Martin palasi sessiomuusikoksi. Hän oli  mukana esimerkiksi Linda Ronstadtin albumilla Silk Purse ja joillakin Gram Parsonsin levyttämillä kappaleilla. Tässä vaiheessa Martin alkoi keskittyä soolouraansa. Lempinimen Moon hän sai siksi, että kuu mainittiin useiden Martinin kappaleiden lyriikoissa. Vuonna 1974 hänen oli tarkoitus nauhoittaa Jack Nitzschen tuottama albumi, mutta mainittu suunnitelma jäi toteutumatta. Useat Martinin sävellyksistä tulivat silti julkaistuiksi muiden artistien ja yhtyeiden levytyksinä. Sellaisiin lukeutuivat Nitzschen tuottama ja pieneksi hitiksi osoittautunut Mink De Villen Cadillac Walk sekä eräät Michelle Phillipsin ja Lisa Burnsin levytykset. Moon Martinin sooloura käynnistyi vuonna 1978. Viiden vuoden ajanjaksolla hän julkaisi Capitol- levy-yhtiöllä viisi albumia, joita verrattiin tyylillisesti esimerkiksi Elvis Costellon ja Nick Lowen kaltaisiin artisteihin. Alun perin vuonna 1978 ep:llä Victim of Romance julkaistusta kappaleesta Bad Case of Lovin' You muodostui suuri hitti Robert Palmerin coverversiona ja vuonna 1979 julkaistulta Martinin kakkosalbumilta Escape from Domination poimittu Rolene oli artistin suurin omissa nimissään julkaisema singlemenestys. Martin katosi musiikkibisneksestä 80-luvun loppupuolella, mutta hän teki paluun seuraavan vuosikymmenen puolivälissä. Tuolloin Martinilta ilmestyi kaksikin albumia; pitkäsoitot Cement Monkey ja Lunar Samples. Samaan aikaan brittiläinen levy-yhtiö Edsel julkaisi kahdella cd:llä uudelleen Martinin neljä ensimmäistä albumia. Martinin kanssa työskennellyt tuottaja Craig Leon vahvisti artistin menehtyneen 11. toukokuuta 2020.

tiistai 17. elokuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Deep Purplen vuoden 1971 listaykkösalbumin nimikappale

Fireball on Deep Purplen vuonna 1971 ilmestyneen ja ydintuotantoon lukeutuvan albumin nimikappale, joka julkaistiin lisäksi singleformaatissa Purplen mainitun vuoden toisena pikkulevynä Strange Kind of Womanin jälkeen. Brittien singlelistalla Fireball saavutti sijan 15. Kyseessä on yksi monista Purplen kappaleista, joka tekstinsä osalta perustuu Ian Gillanin tosielämän kokemuksiin. Fireball käynnistyy tuulettimen, jonka nauhoituksesta vastasi apulaisinsinööri Mike Thorne, äänellä. Basisti Roger Glover ehdotti tuottaja Martin Birtchille, että nauhoitetun koneen ääni olisi mainio tapa aloittaa sekä albumi että mainittu kappale. Birch ei kuitenkaan tahtonut keksiä mitään tarkoitukseen sopivaa. Thorne ehdotti tuulettimen ääntä ja nauhoitti sen yhtyeen mieliksi. Fireball-kappaleesta työstettiin promovideo, jossa Purple esiintyy harvinaislaatuisesti playbackinä ja paikalla nähdään myös tanssivaa yleisöä. Fireball ei sisällä lainkaan kitarasooloa, mutta sitä vastoin Gloverin bassosoolon, jota seuraa Jon Lordin urkusoolo. Fireballin remasteroitu cd-versio sisältää nimikappaleestaan instrumentaaliversion, jonka lopussa, originaalin version feidaantumisen jälkeisessä vaiheessa kuullaan lisäksi Blackmoren kitarasoolo. Kyseessä on eräs harvoista Deep Purplen kappaleista, jossa Ian Paice hyödynsi tuplabasaria. Keikkatilanteessa, jolloin tuplapedaaleja ei vielä ollut saatavilla, toinen bassorumpu lisättiin Paicen rumpusettiin Fireballin ajaksi. Kappaletta on pidetty kivenjalkana jopa trash metallin kehitykselle. Fireballin päämelodia ja kappaleen sovitus muistuttavat voimakkaasti Warpig-yhtyeen kappaletta Rock Star mainitun yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla.

maanantai 16. elokuuta 2021

Tiistain tukeva:Ramonesin ainoa vokalisoiva rumpali

11. elokuuta 1957 syntynyt Richard Reinhardt, joka tunnetaan parhaiten taiteilijanimellään Richie Ramone, vaikutti Ramonesin rumpalina helmikuusta 1983 elokuuhun 1987. Ramonesin rumpaleista ainoana hän vastasi yksin kuuden kappaleen kirjoitustyöstä ja vuoteen 2017 mennessä hän oli yksi neljästä henkiin jääneestä yhtyeen jäsenestä Marky Ramonen, Elvis Ramonen ja C. J. Ramonen kanssa. Reinhardt liittyi Ramonesiin hieman ennen albumin Subterranean Jungle ilmestymistä. Hän oli mukana kahdella albumin kappaleista työstetyllä musiikkivideolla, vaikka ei soittanut vielä itse albumilla. Ensimmäisten Ramonesissa vaikuttamiensa kuukausien aikana Reinhardt omaksui Ramone-sukunimen vastapainoksi taiteilijanimen Richie Beau. Siirtyessään levyttämään yhtyeen kanssa Reinhardt otti käyttöön taiteilijanimen Richie Ramone. Hän on mukana Ramonesin albumeilla Too Tough to Die, Animal Boy ja Halfway to Sanity sekä kokoelmalevyillä Greatest Hits, Loud, Fast Ramones:Their Toughest Hits ja Weird Tales of the Ramones sekä yhtyeen livedvd:llä It's Alive 1974-1996. Richie kirjoitti Ramonesin hittikappaleen Somebody Put Something in My Drink. Se julkaistiin aluksi yhtyeen albumeista ensimmäisenä kultaa myyneellä kokoelmalla Ramones Mania. Richien muihin Ramonesille kirjoittamiin kappaleisiin lukeutuvat Smash You, Humankind, I'm Not Jesus, I Know Better Now ja (You) Can't Say Anything Nice. Somebody Put Something in My Drink ja I'm Not Jesus ovat tulleet uusia sukupolvia edustavien yhtyeiden, kuten metallibändi Children of Bodomin coveroimiksi. Ramonesin rumpaleista ainoana Richie on ollut leadvokalistina kappaleessa Can't Say Anything Nice, julkaisematta jääneellä raidalla Elevator Operator ja myös useilla demoilla. Solisti Joey Ramonen mukaan Richie vahvisti yhtyettä sataprosenttisesti, sillä hänen roolinsa taustavokalistina oli varsin keskeinen. Ramonesin kanssa Richie soitti yli 500 keikkaa ympäri maailmaa. Ramonesin jäsenten välit olivat usein kivikkoiset. Richie tuli silti hyvin toimeen Joey ja Dee Dee Ramonen kanssa. Joeyn mukaan Richie toi hengen takaisin yhtyeeseen. Jätettyään Ramonesin elokuussa 1987 Richie oli mukana joillakin Dee Deen soololevytyksillä. Richien korvannut Blondien Clem Burke alias Elvis Ramone soitti yhtyeen riveissä ainoastaan parissa konsertissa ennen Marky Ramonen paluuta yhtyeeseen. Hän jatkoi Ramonesin rumpalina yhtyeen vuoteen 1996 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Syyskuussa 2007 Richie aloitti oikeusjutun, sillä hänen kirjoittamiensa Ramonesin kappaleiden copyrighteja oli loukattu, kun yhtyeen manageriporras lisensoi Ramonesin levytykset myytäviksi digitaalisina latauksina. Lopulta Richie Ramone sai täydet kirjoitus- ja julkaisuoikeudet kirjoittamiinsa Ramonesin kappaleisiin. Richie on edelleen voimakkaasti tekemisissä musiikin kanssa sekä soittajana että säveltäjänä. Elokuussa 2007 hän työsti ensimmäisen klassisen sävellyksensä Pasadena Popsin kanssa. Richie oli mukana konserton säveltäjänä ja sooloistina. Kyseessä oli jotakin sellaista, mitä kukaan punkrockin parissa työskennellyt rumpali ei ollut aikaisemmin tehnyt. Musiikillisena johtajana oli Rachael Worby ja kriitikot antoivat konsertosta myönteistä palautetta. Richie soittaa säännöllisesti Joey Ramonen vuosittaisessa muistotilaisuudessa. Vuonna 2011 Ramones vastaanotti Grammyn elämäntyöstään ja kyseessä oli ensikerta kun yhtyeen kolme rumpalia olivat koolla saman katon alla. Marraskuun lopussa 2011 Richie levytti albumin The Gobshitesin kanssa. Seuraavana vuonna hän äänitti viidestä kappaleesta koostuneen ep:n kanadalaisen punkyhtyeen The Rock N Roll Ratsin kanssa. Ainoana henkiin jääneenä Ramonesin jäsenenä Richie oli mukana postuumisti toukokuussa 2012 julkaistulla Joey Ramonen toisella sooloalbumilla ...Ya Know? Vuonna 2013 Richie solmi sopimuksen DC-Jam Recordsin kanssa. Kyseisen vuoden lokakuussa ilmestyi hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Entitled. Siltä poimittu ensimmäinen single Criminal saavutti listamerkinnän ja Billboard kehui albumia ja mainitsi sen miellyttävän sekä rockin että metallin ystäviä. Vuonna 2018 ilmestyi Peter Aaronin kirjoittama ja Backbeat Booksin julkaisema Richie Ramonen elämäkerta I Know Better Now, My life before, during and after The Ramones.

perjantai 13. elokuuta 2021

Maanantain mainio:Madonnan kolmas suurhitti Yhdysvalloissa

Material Girl on Madonnan vuonna 1984 ilmestyneelle toiselle albumilleen Like A Virgin nauhoittama kappale, joka ilmestyi Sire Recordsin julkaisemana mainitun pitkäsoiton toisena singlebiisinä 30. marraskuuta 1984. Hienoisesti remiksattu versio on mukana vuonna 1990 ilmestyneellä kokoelma-albumilla The Immaculate Collection ja originaali versio jälleen vuonna 2009 julkaistulla greatest hits-tyyppisellä kokoelma-albumilla Celebration. Material Girl oli Peter Brownin ja Robert Ransin kirjoittama ja Nile Rodgersin tuottama. Madonna on maininnut pitäneensä kappaleen teeman määrätynlaisesta provokatiivisuudesta. Material Girl koostuu syntikkasovituksesta robottimaisen äänen toistaessa kappaleen koukkua living in material world. Material Girl on Like A Virginin tavoin kohotettu niiden Madonnan kappaleiden joukkoon, jotka tekivät kyseisestä artistista ikonin. Material Girlistä muodostui kaupallinen menestys ja mainittu single nousi viiden suosituimman joukkoon Australiassa, Belgiassa, Kanadassa, Irlannissa, Japanissa ja Britanniassa. Billboardin Hot 100 -listalla Material Girl oli parhaimmillaan toisella sijalla. Kyseessä oli Madonnan kolmas viiden suosituimman joukkoon kohonnut single Yhdysvalloissa. Material Girlin nousun kärkeen esti ensiksi REO Speedwagonin Can't Fight This Feeling ja myöhemmin Phil Collinsin One More Night. Material Girlistä työstetty musiikkivideo muistuttaa visuaalisesti Marilyn Monroen esitystä kappaleesta Diamonds Are a Girl's Best Friend vuoden 1953 elokuvassa Gentlemen Prefer Blondes. Musiikkivideon kohtauksissa nähdään lisäksi hollywodilaisohjaaja, joka pyrkii voittamaan Madonnan esittämän näyttelijättären sydämen. Selviää, ettei Madonnan esittämä hahmo kuitenkaan ole kiinnostunut kalliista lahjoista ja esittämällä materiaalisesti köyhää ohjaaja onnistuu pääsemään treffeille näyttelijättären kanssa. Material Girl on ollut mukana keikkasetissä viidellä Madonnan kiertueista. Material Girlistä ovat levyttäneet coverit esimerkiksi Britney Spears ja Hilary sekä Haulie Duff. Kappale on kuultu esimerkiksi elokuvissa Moulin Rouge (2001) ja Bridget Jones:Edge of a Reason (2004). Madonna on maininnut katuneensa Material Girlin levyttämistä, sillä kappaleen otsikosta tuli artistin itsensä lempinimi valtavirran mediassa.

Sunnuntain extra:Folkrockin klassikkoyhtyeen kakkosalbumi

The Byrds:Turn Turn Turn

Joulukuussa 1965 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Turn Turn Turn on yhdysvaltalaisen folkrockyhtye The Byrdsin toinen studioalbumi. Edeltäjänsä Mr Tambourine Manin tavoin mainittu pitkäsoitto jatkoi onnistuneesti folkrockgenren hyödyntämistä, lauluharmonioita ja Rickenbacker-kitarointia. Albumin nimikappaleen teksti oli kotoisin Raamatun Saarnaajan kirjasta ja päätyi The Byrdsin ohjelmistoon Pete Seegerin version innoittamana. The Byrdsin näkemyksen sovituksesta vastasi solisti/kitaristi Jim McGuinn hänen työskennellessään Judy Collinsin kanssa. Billboardin listalla The Byrdsin kakkosalbumi saavutti sijan 17. ja Britanniassa se oli parhaimmillaan kuutta sijaa ylempänä. Pitkäsoiton nimikappale oli ilmestynyt singleformaatissa kahta kuukautta aikaisemmin ja se nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Toinen albumilta poimittu pikkulevy Set You Free ei sijoittunut Yhdysvalloissa 50 suosituimman joukkoon. Turn Turn Turnilla McGuinnin osuus biisintekijänä kasvoi ja myös David Crosby vastaaotti kirjoituskrediitin kappaleesta Wait and See. Suurin osa albumin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista oli silti edelleen Gene Clarkin käsialaa. Turn Turn Turn oli viimeinen The Byrdsin albumi, jonka työstämiseen Clark osallistui täysipainoisesti ennen vuonna 1973 ilmestynyttä yhtyeen nimeä kantanutta reunion-pitkäsoittoa. Turn Turn Turn sisältää kaksi kappaletta Bob Dylanin laulukirjasta. Toinen on hänen tunnetuimpiinsa lukeutuva The Times They're a Changing ja toinen Lay Down Your Weary Tune, jota Dylan ei vielä tuossa vaiheessa ollut itse levyttänyt.

Lauantain pitkä:Keskeisen southern rockin edustajan kolmas pitkäsoitto

 The Outlaws:Hurry Sundown

The Outlaws on syyskuussa 2007 edesmenneen kitaristi/solisti Hughie Thomassonin loppuvuodesta 1967 perustama southern rock-yhtye. Virkaveljiensä tavoin sen soundille ovat tunnusomaisia kahden, ajoittain jopa kolmen kitaran väliset harmoniat. Toisin kuin monet muut syvän etelän rockin yhtyeet The Outlaws on hyödyntänyt musiikissaan myös voimakasta stemmalaulua esimerkiksi Buffalo Springfieldin, The Eaglesin ja Pocon tavoin. Erityisen laadukkaita The Outlawsin tuotannossa ovat yhtyeen ensimmäiset, 70-luvun puolivälistä eteenpäin ilmestyneet pitkäsoitot. Niistä kolmannelle, vuonna 1977 ilmestyneelle albumille Hurry Sundown yhtye sai tuottajakseen erityisesti The Eaglesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Bill Szymczykin. The Outlawsin kokoonpanon muodostivat tuolloin sekä sähkö- että akustisesta kitarasta, banjosta ja pedal steelistä vokalisointinsa lisäksi vastanneen Thomassonin lisäksi kitaristi/laulajat Billy Jones ja Henry Paul, basisti/laulaja Harvey Dalton Arnold sekä rumpali Monte Yoho.

Pitkäsoiton avaa rouhevaa kitarointia ja mainiota stemmalaulua maukkaasti yhdistävä, Paulin ja Yohon yhteistyötä edustava Gunsmoke. Yhtyeen ulkopuolisten tahojen kirjoittama Hearin’ My Heart Talkin’ sisältää varsin tarttuvan melodian ja iskevän kertosäkeeen. Arnoldin käsialaa oleva So Afraid yhdistää herkän tekstin leppeään soitantaan, jossa dominoivana instrumenttina on Thomassonin banjo. Hänen käsialaansa oleva pitkäsoiton nimikappale on eräs albumin kirkkaimmista helmistä. Todellista kitaraherkkua tarjoavasta kappaleesta muodostui myös singleformaatissa pieni hitti. Arnoldin toinen sävellys Hurry Sundown - pitkäsoitolla on Cold and Lonesome, vapautuneesti svengaava numero, joka tekstinsä tummasävyisyydestä huolimatta löytää valon tunnelin päästä. Bill Jonesin käsialaa oleva Holiday hyödyntää upeasti kitarismin kudoksisuutta. Niin ikään Jonesin säveltämä Night Wines lukeutuu albumin todellisiin ässiin. Kappaleen kertojaminä osoittaa katumusta yöllisestä juopottelustaan ja valittaa ikääntymisensä vääjäämättömyyttä. Tekstin on syytä olettaa olevan ainakin jossakin määrin omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä, sillä Jones kamppaili alkoholismia vastaan ennen The Outlawsista vuonna 1982 tapahtunutta eroamistaan. Jones riisti lopulta itseltään hengen ainoastaan 45-vuotiaana vuonna 1995. Pitkäsoiton päättävä yli kuusiminuuttinen Man of the Hour alkaa Thomassonin pedal steelen hallitsemana countrynumerona, mutta nopeuttaa kappaleen puolivälin paikkeilla tempoaan ja muuttuu samalla mainioksi jamittelunumeroksi. Hurry Sundown jäi siltä erää The Outlawsin viimeiseksi pitkäsoitoksi, jonka työstämiseen kitaristi Henry Paul osallistui. Hän palasi yhtyeeseen vuonna 1983 ja on ollut jälleen mukana The Outlawsissa vuodesta 2008 lähtien. Toinen The Outlawsissa edelleen vaikuttava klassikkojäsen on jo vuonna 1969 yhtyeeseen liittynyt rumpali Monte Yoho. Erityisesti varhaistuotantonsa osalta The Outlaws lukeutuu southern rockin upeimpiin ja tyylitajuisimpiin edustajiin. Yhtyeen tuotannon parhaimmistoon sen esikoisalbumin ja tuplalive Bring It Back Aliven tavoin lukeutuva Hurry Sundown todistaa osaltaan vakuuttavasti mainitun seikan.

torstai 12. elokuuta 2021

Perjantain pohjat:Feargal Sharkeyn ainoa listakärkeen kohonnut single

 A Good Heart on aikaisemmin yhtyeen The Undertones solistina vaikuttaneen Feargal Sharkeyn levyttämä kappale, joka ilmestyi Virgin Recordsin julkaiseman Sharkeyn esikoisalbumin ensimmäisenä singlenä. A Good Heart oli Maria McKeen käsialaa ja hän kirjoitti mainitun kappaleen suhteestaan Tom Petty and The Heartbreakersin kosketinsoittajaan Benmont Tenchiin. Sharkeyn levytyksen tuotannosta vastasi Eurythmicsin David A Stewart ja kyseessä oli artistin kolmas soolosingle. Siitä muodostui Sharkeyn ainoa Britanniassa listakärkeeen kohonnut nelivitonen, joka säilytti sijoituksensa kahden viikon ajan marraskuussa 1985. Listaykkönen Sharkeyn levytyksestä tuli lisäksi Australiassa, Irlannissa ja Belgiassa. Billboardin Hot 100 -listalla A Good Heartin listasijoitukseksi jäi 74. Sharkeyn seuraava single oli Tenchin käsialaa ollut You Little Thief. Vaikka Tench on kiistänyt kappaleen kertoneen McKeestä, Sharkey sijoitti A Good Heartin ja You Little Thiefin esikoisalbumillaan toisiaan seuraaviksi kappaleiksi. Sharkeyn A Good Heartista julkaisema 12-tuumainen maxi sisältää lisäksi kappaleet Ghost Train Blues ja Anger is Holy, joiden sävellystyöhön on Sharkeyn itsensä lisäksi osallistunut muun muassa David Stewart. Kris McKay levytti A Good Heartista coverversion vuonna 1989 Patrick Swayzen ohjaaman elokuvan Roadhouse soundtrackalbumille. Maria McKeen oma näkemys A Good Heartista julkaistiin artistin vuonna 2007 ilmestyneellä pitkäsoitolla Late December.

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Torstain terävä:Eric Carmenin johtaman rockyhtyeen suurin singlemenestys

 Go All the Way on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Raspberriesin levyttämä ja sen johtohahmon Eric Carmenin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin heinäkuussa 1972. Mainittu single kohosi viiden suosituimman joukkoon kolmella eri yhdysvaltalaisella listalla. Billboardilla se oli viidentenä, Cash Boxissa neljäntenä ja Record Worldillä kolmantena. Single myi yli 1,3 miljoonaa kappaletta ja siitä muodostui The Raspberriesin suurin menestyskappale, josta yhtye vastaanotti ainoan kultalevynsä. Kyseessä oli The Raspberriesin järjestyksessään toinen single ja yhtyeen kaikkien aikojen suurin hitti Yhdysvalloissa. Go All the Way ilmestyi myös The Raspberriesin nimeä kantaneella yhtyeen esikoisalbumilla. Billboardin listalla Go All the Waysta muodostui vuoden 1972 33:ksi suurin hitti. Cashboxin vastaavalla listalla kappaleen sijoitus oli 39. Spin-aikakauslehden vuonna 1989 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan singlen listalla Go All the Wayn sijoitus oli 91. Kappale pääsi lisäksi mukaan Blender-aikakauslehden heinäkuussa 2006 laatimalle kaikkien aikojen parhaiden kappaleiden listalle. The Raspberries esitti Go All the Wayn vuonna 1974 Don Kirshner's Rock Concertissa sekä lisäksi Mike Douglas Showssa. Go All the Way on ollut mukana vuonna 2000 valmistuneessa ja Cameron Crowen ohjaamassa elokuvassa Almost Famous. The Killers levytti kyseisestä kappaleesta coverin vuonna 2012 valmistuneeseen elokuvaan Dark Shadows, joka oli adaptaatio vuosina 1966-1971 esitetystä samannimisestä tv-sarjasta. Matthew Sweet ja Susanna Hoffs työstivät Go All the Waystä onnistuneen näkemyksen albumilleeen Under the Covers Vol 2.

tiistai 10. elokuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen hardrockin veteraani vedossa Rock in the Cityssä

Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtye, kuusamolainen Zero Nine on kesän 2021 aikana soittanut muutaman keikan; yhden niistä Rock in the City-festivaalin Joensuun-osuuden avaajana. Jo kello 15. 30  startannut konsertti käynnistyi vakuuttavasti yhtyeen vuonna 1982 ilmestyneen esikoisalbumin Visions, Scenes and Dreams tuotantoon lukeutuvilla kappaleilla I'm Gonna Try ja In the Drizzlin' Rain. Myös Walk Away vuonna 1984 julkaistulta Zerojen kolmannelta pitkäsoitolta Headline edusti setissä iäkkäämpää tuotantoa ja sitä seurannut Rollin' through the Night oli keikan ainoa valinta Zero Ninen levytysuran kenties raskaimmalta albumikokonaisuudelta, vuonna 1988 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Voodoo You. Quiet Men (Shouting!) oli upea poiminta vuoden 2004 Zero-albumilta N E Files. Vuonna 1986 julkaistun menestysalbumi Intriguen tuotantoa setissä edusti ensiksi Angel of Mercy ja sitä seurasi harvinaislaatuisesti mainitun pitkäsoiton pitkä ja vakuuttava nimikappale, joka ei 80-luvulla sisältynyt yhtyeen keikkasettiin. Vuonna 1985 ilmestyneen Zero Ninen lopullisen läpimurtolevyn White Lines nimikappale lukeutui keikan huippuhetkiin ja sitä seurasi Intriguen hieman harvinaisempiin helmiin lukeutuva, tyylitajuisen raskas No Man's Land. Tango Del Dolor oli ainoa valinta vuonna 1996 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Freakshow ja varsinaisen setin päättivät klassikkohitit Never Stop Running White Linesilta ja Banging on Drums sekä To the Mountain Intriguelta. Ainoana encorena soitettiin Thunder's Calling Zerojen tähän mennessä tuoreimmalta albumilta, vuonna 2009 ilmestyneeltä pitkäsoitolta IX. Soittoniekat, kitaristit Timo Käsmä ja Martti Mäntyniemi, kosketinsoittaja Matti Murtola, rumpali Mikko Korpela ja basisti Jarski Jaakkola tarjosivat ammattitaitoista työskentelyä koko keikan ajan ja keulahahmo, vokalisti Kepa Salmirinne vakuutti edelleen niin solistina kuin lavaesiintyjänä. Kotimaisen heavyn ja hardrockin klassikkoyhtye tarjosi suorastaan historiallisen keikan, jota oli upeaa olla todistamassa liki pitäen 35 vuoden diggauksen jälkeen. Kiitos Zero Nine.

 

Zero Nine Rock in the City -festivaalilla Joensuussa kuudes elokuuta 2021.

perjantai 6. elokuuta 2021

Tiistain tukeva:Jethro Tullin viimeinen konseptialbumi

 Jethro Tull:Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die

Joulukuussa 1975 nauhoitettu ja Britanniassa seuraavan vuoden huhtikuussa ja Yhdysvalloissa toukokuussa ilmestynyt Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die! on brittiyhtye Jethro Tullin yhdeksäs studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitto basisti John Glascockille, joka vastasi levyllä myös taustalaulannasta. Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die! on Jethron viimeinen konseptialbumiksi tulkittavissa oleva pitkäsoitto. Tarinan päähenkilö on ikääntyvä rokkari Ray Lomas, joka saavuttaa mainetta musiikillisten trendien muuttuessa. Jethro Tullin edellisen albumin Minstrel in the Gallery tavoin yhtye nauhoitti Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die!:n Maison Rouge Mobile Studiossa. Nimikappale, The Chequered Flag (Dead Or Alive) sekä outtakesit Salamander's Rag Timesta, Commercial Travelerista sekä Advertising Manin viimeistelemätön backing track nauhoitettiin 19.-20. marraskuuta 1975, Big Dipper kolmas tammikuuta 1976, Pied Piper ja Quizz Kid 4.-5. tammikuuta 1976, Crazed Institution ja Quizz Kiddin intro Old Rocker kahdeksas tammikuuta 1976. From a Dead Beat to Old Greaser, Salamander ja A Small Cigarin akustinen outtake 12. tammikuuta 1976 ja Bad-Eyed and Loveless sekä A Small Cigarin orkestraatio outtake 27. tammikuuta 1976. Jethro Tullin johtohahmon Ian Andersonin mukaan albumin idea on siinä, että hänen edustamansa musiikkityyli saattaa mennä pois muodista, mutta ajan myötä se nousee uuteen kukoistukseen. Andersonin mukaan albumin konsepti sai ideansa punkrockliikkeen noususta ja hänen tarkoituksenaan oli osoittaa musiikin ja muodin kulkevan sykleissä ja kun on mukana tarpeeksi kauan, tulee itsekin jossakin vaiheessa taas uudelleen muodikkaaksi. Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die! -albumista kaavailtiin aluksi rockmusikaalia. Tarina kertoo eläkkeelle jääneestä rocktähdestä Ray Lomasista, joka voittaa rahaa tietokilpailussa, yrittää itsemurhaa ja herättyään vuosia myöhemmin havaitsee rasvamuodin tehneen paluun. Suuri osa albumin konseptista on selvitetty sen kansissa olevissa sarjakuvissa. Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die! -albumista vuonna 2002 ilmestynyt remasteroitu cd-versio sisälsi lisäksi bonuskappaleet. Small Cigar ja Strip Cartoon. Marraskuussa 2015 albumista ilmestyi boxina niin kutsuttu TV Special Edition. Se sisälsi aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita ja outtakeseja, 80-sivuisen kirjan albumin nauhoituksista ja ensi kertaa videoversiona virallisesti julkaistun ja vuonna 1976 soitetun special TV Shown. Too Old to Rock N' Roll, Too Young to Die vastaanotti ristiriitaisia arvioita ja Jethro Tullin 70-luvun albumeista se oli ainoa, joka ei myynyt kultalevyksi.

Maanantain mainio:Bruce Dickinsonin esikoissooloalbumi

 Bruce Dickinson:Tattoo'ed Millionaire

Kahdeksas toukokuuta 1990 ilmestynyt Tattoo'ed Millionaire on Iron Maidenin solistina ensisijaisesti tunnetun Bruce Dickinsonin ensimmäinen sooloalbumi. Kyseinen projekti käynnistyi, kun Dickinsonia pyydettiin nauhoittamaan kappale Nightmare on Elm Street-elokuvasarjan viidenteen osaan nimeltä Dream Child. Niinpä Dickinson kirjoitti kappaleen Bring Your Daughter...to the Slaughter. Hän työskenteli Iron Maidenin tulevan kitaristin Janick Gearsin kanssa ja lopputuloksena oli sooloalbumi, joka suoraviivaisemmassa hardrocksoundissaan erosi voimakkaasti Iron Maidenin progevivahteisemmasta tuotannosta. Bring Your Daughter...to the Slaughter ei ollut mukana Tattoo'ed Millionairen originaalilla julkaisulla, sillä Iron Maiden levytti mainitusta kappaleesta vaihtoehtoisen versionsa vuonna 1990 ilmestyneelle albumilleen No Prayer for the Dying. Mainitusta kappaleesta tuli Iron Maidenin ainoa brittien listakärkeen kohonnut single. Dickinsonin esikoissooloalbumilta poimittiin neljä brittien singlelistalla top 40:ään noussutta singleä. Niistä parhaiten menestyivät sijan 18. tavoittanut albumin nimikappale ja sijalle 23. yltänyt, David Bowien käsialaa oleva Mott The Hoople- yhtyeen läpimurtohitti All the Young Dudes. Vuonna 2002 Tattoo'ed Millionairesta ilmestynyt Sony Legacy Edition sisälsi viisi bonuskappaletta, joista kolme oli covereita muun muassa Ac/Dc:n ja Arthur Brownin ohjelmistosta. Vuonna 2005 ilmestynyt albumin laajennettu versio sisälsi 11 kappaleesta koostuneen bonuslevyn. Extrakappaleisiin lukeutuivat esimerkiksi Bring Your Daughter...to the Slaughterin originaali soundtrackversio ja livetulkinta Dickinsonin keskeisiin diggauskohteisiin lukeutuvan Deep Purplen vuoden 1970 tuotantoa edustavasta klassikkokappaleesta Black Night.

Sunnuntain extra:Whitney Houstonin kakkosalbumin nopeatempoisin singlehitti

Love Will Save the Day on yhdysvaltalaisartisti Whitney Houstonin kappale, joka julkaistiin hänen toisella, vuonna 1987 ilmestyneellä albumillaan Whitney. Lisäksi Love Will Save the Day ilmestyi mainitun albumin viidentenä singlenä viides heinäkuuta 1988. Vaikka kappaleesta ei työstetty musiikkivideota, singlestä muodostui menestyksekäs ja nousi viidenneksi Billboardin listalla. Toni C:n käsialaa oleva ja John "Jellybean" Benitezin tuottama kappale on Whitney-albumin nopeatempoisin raita. Samaiselta pitkäsoitolta löytyvät esimerkiksi hitit I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me) ja So Emotional. St. Petersburgh Timesissa Love Will Save the Daytä kuvattiin ainutlaatuiseksi kappaleeksi suurimmaksi osaksi valtavirran tyyliä edustaneella albumilla. Tuohon mennessä Houston oli saavuttanut seitsemän peräkkäistä listakärkeen kohonnutta singleä, joista neljä oli hänen tuoreemmalta albumiltaan. Love Will Save the Day nousi kärkeen Hot Club/Dance Play -kappaleiden listalla ja viidenneksi Billboardin R&B-listalla. Top 40:ssä kappale pysytteli yhdentoista viikon ajan. Radio & Records -soittolistalla Love Will Save the Dayn paras sijoitus oli seitsemäntenä kahden viikon ajan.Top tenissä kappale pysytteli kuukauden ajan ja kaiken kaikkiaan sille kertyi seitsemän listaviikkoa. Alankomaissa Love Will Save the Day sijoittui kuudenneksi, Britanniassa kymmenenneksi ja Sveitsissä top 20:een. Whitney Houstonin edesmenon jälkeen vuonna 2012 Entertainment Weekly listasi Love Will Save the Dayn sijalle 20. Houstonin 25 parhaan kappaleen listallaan. Sen mukaan mainitun dancepoppia edustaneen kappaleen Miami-basso ja mausteiset puhaltimet toivat esiin Houstonin tahtoa kokeilla ja kehittyä.

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalainen bluesartisti

Seitsemäs syyskuuta 1934 syntynyt ja neljäs elokuuta 2005 edesmennyt James Milton Campbell Jr., joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Little Milton, oli yhdysvaltalainen blueslaulaja ja -kitaristi, jonka singlemenestyksiin lukeutuvat Grits Ain't Croceries, Walking the Backstreets and Crying sekä We're Gonna Make It. Campbell syntyi Mississippi Deltan Invernessin kaupungissa ja varttui Greenvillessa farmarin ja paikallisen bluesmuusikon kasvattamana. 12-vuotiaana Campbellista oli tullut katumuusikko, jonka keskeisiä vaikuttajia olivat T-Bone Walker ja muut bluesia edustaneet aikalaismuusikot. 50-luvun alussa hän liittyi trioon The Rhythm Aces, joka konsertoi Mississippi Deltan alueella. Yhtyeeseen kuulunut Eddie Cusic opetti Campbellille kitaransoiton. Cambellin soittaessa baareissa vuonna 1952 tuolloin Sun Recordsin kykyjenetsijänä toiminut Ike Turner iski  korvansa häneen ja Milton solmi sopimuksen Sunin kanssa. Hänen kyseiselle yhtiölle levyttämänsä singlet eivät menestyneet eivätkä soineet radiossa ja Milton jätti Sun Recordsin vuonna 1955. Tehtyään levytyksiä useille levy-yhtiöille, kuten Trumpet Recordsille ilman suurempaa menestystä Milton asettui St. Louisissa vaikuttaneen Bobbin Recordsin artistiksi. Mainittu yhtiö solmi jakelusopimuksen Leonard Chessin johtaman Chess Recordsin kanssa. Milton auttoi Albert Kingin ja Fontella Bassin kaltaisten artistien nousua suosioon ja hän pääsi tällä kertaa myös itse nautimaan menestyksen hedelmistä. Pienten paikallistasolla menestyneiden singlejen jälkeen Miltonin vuonna 1962 levyttämä single So Mean to Me nousi Billboardin R&B-listalla parhaimmillaan sijalle 14. Lyhyen tauon jälkeen Milton palasi kiertueiden, toisten artistien manageroinnin ja uuden materiaalin levyttämisen merkeissä. Miltonin vuonna 1965 työstämät levytykset edustivat hänen aikaisempiaan hienostuneempaa soundia esimerkiksi B. B. Kingin hengessä. Bluesvaikutteinen soulkappale We're Gonna Make It nousi Billboardin R&B-listan kärkeen ja ylsi top 40-radioon, jota tuossa vaiheessa hallitsivat pitkälti valkoiset artistit. Sitä seurannut Who's Cheating Who kohosi R&B-listan neljänneksi. Molemmat kappaleet ja niitä heikommin menestynyt singlebiisi Blind Man olivat kaikki mukana kesällä 1965 ilmestyneellä Miltonin albumilla We're Gonna Make It. 60-luvun loppupuolella Milton julkaisi sarjan suhteellisen hyvin menestyneitä singlejä. Hänen seuraavaa albumiaan Grits Ain't Groceries saatiin odotella vuoteen 1969. Albumin hittejä olivat sen nimiraita, Just a Little Bit sekä Baby I Love You. Samana vuonna Checker Records lopetti toimintansa Leonard Chessin menehtymisen myötä. Kahta vuotta myöhemmin Miltonista tuli Stax Recordsin artisti. Hän hyödynsi kappaleissaan monimutkaisia orkestraatioita ja saavutti menestystä kappaleilla That What's Love Will Make You Do ja What It Is, jotka kumpikin olivat singlepoimintoja albumilta What It Is:Live at Montreux. Milton oli mukana vuonna 1973 valmistuneessa dokumenttielokuvassa Wattstax. Stax Records oli menettänyt rahaa 60-luvun loppupuolelta lähtien ja yhtiö lopetti toimintansa 70-luvun puolivälissä. Staxin jälkeen Miltonin levy-yhtiöksi vaihtui ensiksi Evidence ja sitten MCA:n alamerkki Mobile Fidelity Records. Miltonin uran loppuvaiheessa hänen levy-yhtiönään oli pieni itsenäinen Malaco. Hänen viimeinen hittinsä Age Ain't Nothing But a Number oli singlejulkaisu hänen samannimiseltä, vuonna 1983 ilmestyneeltä albumiltaan. Vuonna 1988 Milton pääsi Blues Hall of Fameen. Miltonin viimeinen albumi Think of Me ilmestyi vuonna 2005 Telarcin julkaisemana. Kolmella sen kappaleista kitaristina kuultiin brittiläisen bluesrockyhtyeen Wintervillen kitaristia Peter Shoulderia.  1960-luvun puolivälissä Spencer Davis Group levytti Miltonin kappaleen Let Me Down Easy toiselle albumilleen. Milton julkaisi itse mainitun kappaleen singlelevytyksenään vuonna 1968 Checkerille. Myös Etta James valitsi kyseisen kappaleen vuonna 2011 ilmestyneen viimeisen albuminsa The Dreamer päätöskappaleeksi. Milton menehtyi 70-vuotiaana neljäs elokuuta 2005 infarktin jälkeisiin komplikaatioihin.

keskiviikko 4. elokuuta 2021

Torstain terävä:Twisted Sisterin suurin singlemenestys

 We're Not Gonna Take It on yhdysvaltalaisyhtye Twisted Sisterin kolmannella, parhaiten menestyneellä ja vuonna 1984 ilmestyneellä pitkäsoitolla Stay Hungry julkaistu kappale. Alun perin se ilmestyi singleformaatissa b-puolellaan yhtyeen edellisen albumin You Can't Stop Rock & Roll 27. huhtikuuta 1984. Albumi Stay Hungry julkaistiin kahta viikkoa myöhemmin, eli toukokuun kymmenentenä 1984. We're Not Gonna Take It -single saavutti Billboardin Hot 100 -listalla parhaimmillaan sijan 21. Samalla kyseessä oli Twisted Sisterin ainoa single, joka kohosi Billboardilla top 40:ään. 80-luvun sadan parhaan kappaleen listalla We're Not Gonna Take It saavutti sijan 47. VH1 listasi Twisted Sisterin yhden hitin ihmeiden joukkoon, sillä sen laatimalla 80-luvun sadan parhaan yhden hitin ihmeen listalla We're Not Gonna Take It saavutti sijan 21. Yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään mainittu single on myynyt Yhdysvalloissa kultaa. Twisted Sisterin solistin Dee Sniderin käsialaa olevan We're Not Gonna Take Itin musiikillisiksi inspiraation lähteiksi hän on maininnut brittiläisen glamrockyhtye Sladen sekä joululaulun O Come, All Ye Faithfull. Kappaleen lopussa kuullaan Douglas C. Niedermeyerin repliikkejä "You're All Worthless and Weak" elokuvasta Animal House. We're Not Take Itin musiikkivideossa Niedermeyeriä esittää Mark Metcalf. VH-1:n sarjassa True Spin We're Not Gonna Take Itin on todettu olevan ainoastaan teinikapinaa ilmaiseva kappale, mutta Dee Snider on maininnut, että hän olisi iloinen, jos pitkään hänen kuolemansa jälkeen joku, jolla on ollut toimistossa huono päivä, nousisi ylös ja laulaisi We're Not Gonna Take Itiä. Kappaleesta levytetyistä covereista mainittakoon kotimaisen garagerockyhtye Thee Ultra Bimboosin vuonna 2003 ilmestynyt ja Sleeping Dogs -singlen kakkosbiisinä julkaistu näkemys.

Perjantain pohjat:Keskeisen yhdysvaltalaisartistin ja -kitaristin esikoisalbumi

Rick Derringer:All American Boy

Lokakuussa 1973 Blue Sky Recordsin julkaisemana ilmestynyt All American Boy on Rick Derringerin ensimmäinen sooloalbumi. Se sisältää 12 biisiä, joista Joy Ride ja Time Warp ovat instrumentaalikappaleita. Pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin lukeutuvat myös Johnny Winterin levytysrepertuaariin sisältyvät Rock N' Roll Hoochie Koo sekä Cheap Tequila. All American Boyn huippuhetkiin on arvioissa lisäksi kohotettu erityisesti kappale The Airport Giveth (The Airport Giveth Away). Myös Brownsville Station -yhtyeen johtohahmona muistettu Cub Koda kirjoitti Rick Derringerin esikoispitkäsoitosta varsin myönteisen arvion All Music Guideen. Hänen mukaansa albumi on upea mikstruura rockkappaleita, balladeita ja tunnelmallisia instrumentaaleja. Valitettavasti kyseessä on myös eräs niistä 70-luvun alkupuolella julkaistuista upeista rockalbumeista, joka ei täysin saavuttanut ansaitsemaansa menestystä. All American Boyn paras listasijoitus oli Australiassa, missä pitkäsoitto saavutti sijan 38. Kaksikanavaisen stereoversionsa lisäksi All American Boy julkaistiin vuonna 1974 nelikanavaisena lp:nä ja kasiraiturina. Vuonna 2018 Dutton Vocalion julkaisi albumista Britanniassa Super Audio cd:n. Kyseessä on yhden cd:n julkaisu, joka sisältää lisäksi Rick Derringerin alun perin vuonna 1975 ilmestyneen ja All American Boyta hänen diskografiassaan seuranneen albumin Spring Fever. Dutton Vocalionin julkaisu sisältää molemmista pitkäsoitoista stereo- ja nelikanavaiset versiot.

tiistai 3. elokuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Grateful Deadin ensimmäinen omalla levy-yhtiöllään julkaisema albumi

 Grateful Dead:Wake of the Flood

Lokakuun puolivälissä 1973 ilmestynyt Wake of the Flood on Grateful Deadin kuudes studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen omalla levy-yhtiöllään Grateful Dead Recordsilla julkaisema pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen albumi, jonka se työsti ensimmäisen kosketinsoittajansa Ron "Pigpen" McKernanin kuoleman jälkeen. Hänen paikkansa Grateful Deadissä ottanut Keith Godhaux oli rhythm and bluesin ja bluesin sijaan suuntautunut musiikillisesti bebopiin ja moderniin jazziin. Keithin vaimo Donna Godhaux liittyi myös Grateful Deadin jäsenistöön. Wake of the Flood menestyi poplistoilla melko hyvin, sillä albumin paras sijoitus oli kahdeksantenatoista. Vuonna 2004 albumista julkaistiin laajennettu versio. Ennen Wake of the Floodia Grateful Dead oli julkaissut kolme  livelevyä. Seuraavaksi yhtye halusi työstää studioalbumin, joka sisälsi kappaleita, jotka yhtye oli säveltänyt Keith Godhauxin Grateful Deadiin liittymisen jälkeen. Wake of the Floodilla julkaistuista kappaleista reilua viittä oli soitettu keikkakontekstissa jo yli vuoden ajan ennen niiden nauhoituksia. Tyylillisesti uudet sävellykset olivat varsin monipuolisia ja niissä oli kuultavissa elementtejä countryfolkista ja R&B:sta ragtimeen ja jazzrockiin. Keith Godhauxin yhtyeeseen liittymisen myötä viimeksi mainitut vaikutteet olivat erityisen keskeisiä.  Jerry Garcia ja Robert Hunter kirjoittivat totuttuun tapaan suurimman osan albumin kappaleista eeppisen Weather Report Suiten ollessa Bob Weirin käsialaa. Kyseisen kappaleen osista The Prelude syntyi keikkakontekstissa, mutta Part 1 ja Part 2 (Let It Grow) debytoivat keikalla vasta levytyksensä jälkeen. Albumin kappaleista Let Me Sing Your Blues Away on ainoa Keith Godhauxin käsialaa oleva. Mainittu biisi soitettiin keikalla ainoastaan kuudesti syyskuussa 1973 Wake of the Floodin nauhoitusten ja albumin julkaisun välillä. Wake of the Floodin nauhoitukset tapahtuivat Record Plantillä Los Angelesissa elokuun 1973 ensimmäisten viikkojen aikana. New Riders of the Purple Sage oli nauhoittanut samaisessa studiossa menestyksekkääksi osoittautuneen albuminsa The Adventures of Panama Red. Singleformaatissa Wake of the Floodilta julkaistiin Let Me Sing Your Blues Away/Here Comes Sunshine ja single-editit kappaleista Eyes of the World/Weather Report Part 1. Let Me Sing Your Blues Awaytä ja Weather Report Suiten ensimmäisiä osia lukuun ottamatta Wake of the Floodin kappaleet säilyivät Grateful Deadin keikkaohjelmistossa yhtyeen toiminnan loppuun saakka. Here Comes the Sunshine tosin putosi keikkasetistä helmikuusta 1974 vuoden 1992 loppuun. Vuoden 1974 jälkeen Weather Report Suitesta kuultiin ainoastaan sen Let It Grow-osio. Weir oli soittanut Prelude-osuutta kuukausien ajan ennen kuin siitä tuli osa Weather Report Suitea. Grateful Dead Recordsin lopetettua toimintansa vuonna 1976 Wake of the Flood oli usean vuoden ajan loppuunmyyty. Vuonna 1979 Liberty julkaisi albumin uudelleen vinyyliversiona. Ensimmäinen cd-versio Wake of the Floodista ilmestyi vuonna 1988. Albumin laajennettu cd-versio julkaistiin ensiksi vuonna 2004 osana boxia Beyond Description ja vuonna 2006 omana yksittäisenä cd-versionaan.

maanantai 2. elokuuta 2021

Tiistain tukeva:Metallican lopullinen läpimurtoalbumi

Metallica:...And Justice for All

25. elokuuta 1988 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt ...And Justice for All on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Metallican neljäs studioalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista viimeisenä se sisälsi biisintekokrediittejä 27. syyskuuta 1986 linja-auto-onnettomuudessa menehtyneeltä basistilta Cliff Burtonilta ja vastaavasti kyseessä oli ensimmäinen yhtyeen albumeista, jolla Burtonin paikan ottanut Jason Newsted osallistui biisinkirjoittamiseen. Metallica nauhoitti ...And Justice for Allin tuottaja Flemming Rasmussenin kanssa neljän kuukauden aikana alkuvuodesta 1988 One on One Recording studioilla Los Angelesissa. Tyylillisesti albumilla on tarjottavanaan aggressiivista monimutkaisuutta, nopeita tempoja ja joitakin säe-kertosäerakenteita, mutta albumin miksausta moitittiin kuivaksi ja bassosoundinsa osalta kevyeksi. Stephen Gormanin käsialaa oleva albumin kansikuva perustuu kitaristi/solisti James Hetfieldin ja rumpali Lars Ulrichin konseptiin. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Harvester of Sorrow, Eye of the Beholder ja One. ...And Justice for Allin nimikappale ilmestyi promosinglenä. Albumi saavutti myönteiset arviot ja oli vuonna 1989 ehdolla parhaan hard rock/metalli-esityksen Grammyn saaajaksi. Se kuitenkin yllättäen hävisi mainitussa kategoriassa Jethro Tullille. One-kappaleesta Metallica työsti ensimmäisen musiikkivideonsa, josta yhtye vastaanotti vuonna 1990 ensimmäisen Grammynsa. Se palkittiin parhaan metalli-esityksen kategoriassa ja kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen mainitun kategorian palkinto. Kyseessä oli ensimmäinen undergound-metalliksi luokiteltu albumi, joka nousi Yhdysvaltojen albumilistalle. Billboardilla pitkäsoiton paras sijoitus oli kuudentena ja vuoteen 2003 mennessä ...And Justice for All oli saavuttanut kahdeksankertaisesti platinaa kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään. Toinen marraskuuta 2018 albumi julkaistiin uudelleen vinyylinä, cd:nä ja kasettina. Siitä ilmestyi myös deluxe-boxi, joka sisälsi bonuskappaleita ja ennen julkaisematonta videomateriaalia. Billboardin albumilistalla ja rockalbumilistalla uudelleenjulkaisun listasijoitukset olivat 37. ja 42. Pitkien ja monimutkaisten kappaleidensa ansiosta ...And Justice for All on tulkittavissa progressiiviseksi albumiksi. Perinteisempien, olemassaoloa käsittelevien lyriikoiden lisäksi albumin tekstien keskeisiä teemoja ovat planeetan ympäristöllinen ahdinko (Blackened),korruptio (albumin nimikappaleessa) ja syrjijntä (The Shortest Straw) Sananvapauden ja siviilivapauden teemoja käsitellään pessimistissävyisesti kappaleessa Eye of the Beholder. Kappale One sai epävirallisesti lempinimekseen sodanvastaisen hymnin, sillä sen teksti käsittelee haavoittuneen sotilaan kärsimystä. Dyers Eve on Hetfieldin lyyrinen vuodatus vanhemmilleen. Kappaleesta To Live is to Die Burton vastaanotti postuumisti kirjoituskrediitin. Sen bassokuvio on nimittäin medley sellaisista aikaisemmin hyödyntämättömistä nauhoituksista, joita Burton oli tehnyt ennen kuolemaansa. Kappaleessa ei kuitenkaan hyödynnetty originaaleja nauhoituksia ja niinpä se on kreditoitu Burtonin säveltämäksi ja Newstedin soittamaksi. Kansiteksteissä kappaleen puhuttu osuus oli kreditoitu kokonaisuudessaan Burtonille. Ensimmäinen säe on tosi asiassa saksalaiselta runoilijalta Paul Gerhardtilta ja toinen yhdysvaltalaisen kirjailijan Stephen R. Donaldsonin fantasianovellista Lord Foul's Bane. Puheen toinen osuus oli Burtonin kirjoittama. ...And Justice For All saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot heti ilmestymisensä jälkeen. Hieman kriittisemmin albumiin suhtautui Village Voiceen siitä arvion kirjoittanut Robert Christgau. Musiikkijournalisti Mick Wall suhtautui kriittisesti albumin progressiivisiin elementteihin ja sen kappaleista hän nosti onnistuneina esiin Onen ja Dyers Even. Guitar Worldin vuoden 2006 lukijaäänestyksessä ...And Justice for All saavutti sijan 12. sadan kaikkien aikojen parhaan kitara-albumin listalla. Kerrang! listasi albumin sijalle 42. sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal-albumin listallaan. Martin Popoffin teoksessa The Top 500 Heavy Metal Albums of All Time ...And Justice for Allin sijoitus oli 19. Mainitussa kirjassa kyseessä on neljänneksi parhaiten menestynyt Metallican albumi. Rolling Stonen vuonna 2017 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla ...And Justice for Allin sijoitus oli 21. Albumi pääsi lisäksi mukaan Robert Dimmeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Billboardin 200-albumilistalla ...And Justice for All pysytteli 83 viikon ajan. Suomessa albumi nousi listakärkeen ja viiden suosituimman joukkoon Saksassa, Ruotsissa ja Britanniassa. Viimeksi mainitussa ...And Justice for All saavutti kuusi listaviikkoa. Norjassa ja Sveitsissä albumi nousi kymmenen suosituimman joukkoon. Kanadassa se saavutti kolminkertaisesti platinaa 300 000 kappaleen myynnillään. Suomessa ...And Justice for All saavutti timanttilevyn 50 000 kappaleen myynnillään ja Saksassa kultaa 250 000 kappaleen myynnillä. Livekeikkojen osalta kitaristi Kirk Hammett mainitsi ...And Justice for Allin pitkien kappaleiden muodostuneen ongelmaksi sekä yhtyeelle itselleen että sen diggareille. Albumin kappaleista Onesta muodostui kuitenkin nopeasti keikkastandardi. Muista ...And Justice for Allin kappaleista ahkeraan livesoittoon päätyivät Blackened ja Harvester of Sorrow, tosin niitä esitettiin ensisijaisesti mainitun albumin tiimoilta tehdyllä Damaged Justice-kiertueella. Metallica soitti ...And Justice for Allin nimikappaleen Sick of the Studio 07-kiertueensa avajaiskonsertissa. Edellisen kerran mainittua biisiä oli soitettu livenä lokakuussa 1989 ja se oli mukana setissä Sck of the Studio 07-kiertueen loppuun. Eye of the Beholderia ei ole soitettu keikoilla sitten vuoden 1989. Vuoden 2009 The World Magnetic-kiertueella kappale The Shortest Straw kuultiin 12 vuoden tauon jälkeen ja kappaletta on sen jälkeen esitetty ajoittain. The Frayed Ends of Sanity sai debyyttiesityksensä Helsingissä Metallica by Request-kiertueella vuonna 2014. To Live is to Die debytoi Metallican 30-vuotisjuhlakonsertissa Fillmoressa, San Franciscossa. Dyers Eve soitettiin ensi kertaa keikalla 16 vuotta levyttämisensä jälkeen Madly in Anger with the World-kiertueella Forumilla Inglewoodissa, Kaliforniassa.