Perjantain pohjat:Byronin Heep-vuodet

Vuonna 1969 Lontoossa perustettu Uriah Heep on legendaarisimpia englantilaisia, myös progesta vaikutteita ottaneita hardrockyhtyeitä. Sen taiteellinen ja myös suosiollinen huippuvaihe osui 70-luvun alkuvuosiin. Veteraaniyhtye keikkailee edelleen kitaristi Mick Boxin johtamana ja viime vuosien levytykset ovat myös parhaimmillaan olleet niin ikään yllättävänkin tasokkaita. Uriah Heepin esiasteena voitaneen pitää Boxin vuonna 1967 perustamaa, clubeissa keikkaillutta yhtyettä The Stalkers. Solistin jätettyä yhtyeen sen rumpali suositteli korvaajaksi serkkuaan David Garrickia. Box ja Garrick muodostivat biisintekijätiimin ja koska he omasivat entuudestaan jo runsaasti musiikillista taustaa, päättivät he siirtyä ammattilaisiksi. Uusi yhtye sai nimekseen Spice ja Garrick muutti sukunimensä Byroniksi. Rumpali Alex Napier vastasi musiikkilehteen jätettyyn ilmoitukseen ja aikaisemmin yhtyeessä Gods soittanut basisti Paul Newton täydensi yhtyeen kokoonpanon. Omat kappaleet olivat alusta alkaen Spicen lähtökohta. Yhtyeen keikan todentanut Gerry Bron vakuuttui kuulemastaan. Hän ryhtyi yhtyeen manageriksi ja sainasi sen Vertigon alamerkille Philipsille. Debyyttialbumin äänitykset käynnistyivät Lansdowne Studioilla Lontoossa. Yhtyeen nimi oli edelleen Spice, mutta se vaihtui Uriah Heepiksi Charles Dickensin David Copperfieldin samannimisen henkilöhahmon mukaan. Dickensin nimi oli kaikkien huulilla, sillä hänen kuolemastaan tuli loppuvuodesta 1969 kuluneeksi sata vuotta.

Heep oli ehtinyt levyttää jo puolet esikoislevynsä kappaleista, kun se havaitsi, että kosketinsoittaja toisi merkittävän lisänsä yhtyeen kokonaissoundiin. Studioon kutsuttiin sessiomuusikko Colin Wood, mutta hän sai väistyä The Godsissa soittaneen Ken Hensleyn tieltä. Hensley vaikutti parhaillaan kitaristina yhtyeessä Toe Fat. Hensley oivalsi yhtyeen potentiaalin ja liittyi mukaan. Hän ei ehtinyt vielä osallistua albumin sävellystyöhön. Ensisijaisesti Byronin ja Boxin käsialaa olleet kappaleet syntyivät Hanwell Community Centressä Deep Purplen treenatessa viereisessä huoneessa. Yhtyeet ottivat epäilemättä vaikutteita toisiltaan. Debyyttialbumi Very ’eavy Very umble sai ilmestyessään melkoisen murskaavat arvostelut, mutta aika on kohdellut albumia myönteisesti. Sen keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti Gypsy, koskettava cover Come Away Melinda sekä I’ll Keep On Trying. Kakkosalbumi Salisburylla progressiivisen rockin vaikutus oli keskeinen. Sen 16-minuuttisella nimikappaleella hyödynnettiin sinfoniaorkesteria ja sodanvastaisesta Lady in Blackista muodostui hieman myöhemmin huomattava singlehitti. Kesällä 1971 ilmestynyt kolmas pitkäsoitto Look at Yourself oli kuitenkin Heepin ensimmäinen mestariteos. Sen keskeisimmät klassikot olivat nimiraita, Tears in My Eyes sekä pitkä ja vakuuttava July Morning, joka lasketaan samaan sarjaan Led Zeppelinin Stairway to Heavenin ja Deep Purplen Child in Timen kanssa. Albumi julkaistiin Gerry Bronin omalla yhtiöllä Bronze Recordsilla. Heepin kuuluisin kokoonpano syntyi, kun rytmiryhmäksi vaihtuivat aikaisemmin Godsissa mukana ollut rumpali Lee Kerslake sekä uusiseelantilainen basisti Gary Thain, jonka aikaisempiin työsarkoihin kuului muun muassa Keef Hartley Band. Kesäkuussa 1972 ilmestyi seuraava klassikkoalbumi Demons and Wizards, jolta löytyivät hittisinglet Easy Livin’ ja The Wizard, joista ensin mainittu lienee yhtyeen legendaarisin kautta aikojen. Heep soitti pääesiintyjänä kyseisen vuoden Ruisrockissa ja Demons and Wizards nousi listakärkeen myös Suomessa. Yhtye takoi kun rauta oli kuumaa, sillä seuraava, edelleen korkeaa tasoa ylläpitänyt pitkäsoitto Magician’s Birthday ilmestyi vielä samaisen vuoden lopussa. Sen hitteihin lukeutuivat Sweet Llorraine sekä Blind Eye. Tammikuussa 1973 julkaistiin aikakauden heavymaiseman erinomaisesti tavoittanut tuplalive. Kyseisen vuoden studioalbumi Sweet Freedom sisälsi hitin Stealin ja muista kohokohdista kannattaa mainita nimikappale sekä If I Had the Time.

Vuonna 1974 Munchenissä äänitetty pitkäsoitto Wonderwold ei edustanut kokonaisuutena aivan edeltäjiensä tasoa, mutta lähes kaoottiset levytysolosuhteet huomioiden kyseessä oli hyvä levy huippuhetkinään etenkin nimiraita, balladikaunokki The Easy Road sekä päätösraita Dreams. Gary Thain sai hengenvaarallisen sähköiskun Amerikan-kiertueella 1974. Hän erosi yhtyeestä ja menehtyi jo seuraavan vuoden joulukuussa. Thainin tilalle tuli varsin yllättävä valinta, muun muassa Roxy Musicissa soittanut John Wetton. Vuoden 1975 pitkäsoitto Return to Fantasy oli jälleen sekä kaupallinen että taiteellinen menestys. Tasaisen vahvasta kappalemateriaalista mainittakoon erityisesti nimikappale, Shady Lady sekä upeat slovarit Why Did You Go ja Your Turn to Remember. Sen seuraaja, vuoden 1976 kesäkuussa ilmestynyt, kohtuullisen tasokas High and Mighty jäi vakavista alkoholiongelmista kärsineen David Byronin viimeiseksi Heepin kanssa. Hänen myöhäisempien yhtyeidensä, eli David Byron Bandin sekä Rough Diamondin urat eivät lähteneet kunnolla käyntiin. Entisen supertähden problematiikasta ikävän esimerkin tarjonnut Byron menehtyi 28. helmikuuta 1985. Heep kiinnitti hänen tilalleen aikaisemmin Lucifer’s Friendissä vokalisoineen John Lawtonin ja basistiksi 21. toukokuuta 2013 edesmenneen ja kuolemaansa saakka Heepissä vaikuttaneen Trevor Bolderin, joka muistetaan aikaisemmin ensisijaisesti David Bowien Spiders-bändistä. Uriah Heep oli jälleen vedossa vuoden 1977 pitkäsoitollaan Firefly, jolla oli Wise Manin myötä tarjottavanaan myös singlehitti.

Torstain terävä:Eräs Britannian sielukkaimmista solisteista

Steve Marriott (30. tammikuuta 1947- 20. huhtikuuta 1991) muistetaan ensisijaisesti The Small Faces ja Humble Pie – yhtyeiden johtohahmona. Syntyperäisenä lontoolaisena hän oli aloittanut uransa lapsinäyttelijänä Oliver-musikaalissa. Vuonna 1964 Marriott julkaisi pari soolosingleä, jotka eivät kuitenkaan vielä menestyneet. Pesunkestävistä modeista koostuneeseen Small Facesiin tulivat mukaan basisti Ronnie Lane, rumpali Kenny Jones ja kosketinsoittaja Jimmy Winston. Nimi face tarkoitti modympyröissä arvostettua henkilöä ja adjektiiviattribuutti viittasi suoraan yhtyeen jäsenten pienikasvuisuuteen. Small Faces julkaisi esikoissinglensä, sijalle 14 yltäneen rankan rypistyksen Whatcha Gonna Do About It oltuaan kasassa vain viikkoja. Kosketinsoittaja Jimmy Winston vaihtui Boz People-yhtyeessä aikaisemmin soittaneeseen Ian McLaganiin. Small Facesin kakkossingle, sinänsä tasokas I’ve got Mine ei jostakin syystä menestynyt. Ammattisäveltäjien käsialaa ollut kepeä rallatus Sha La La Lee nousi brittilistalla aina kolmanneksi, vaikkeivät yhtyeen jäsenet sitä tyylillisesti omakseen tunteneetkaan. Yhtyeen nimettömällä esikoisalbumilla sen raa’at rhythm and blues ja soul-vaikutteet pääsivät täysiin oikeuksiinsa Sam Cooke-cover Shaken, C’mon Childrenin ja Own Up Timen kaltaisilla raidoilla. Mukana oli myös tiukkoja, tyyllillisesti esimerkiksi Booker T & The MG’s:ä muistuttavia instrumentaalipaloja. Albumi sijoittui brittilistalla kolmanneksi. Kaikista täst edes kaksikon Marriott/Lane käsialaa olleista Small Facesin hiteistä ensimmäinen oli kymmenenneksi yltänyt rivakka Hey Girl ja elokuussa 1966 Small Faces saavutti ainoan listaykkössinglensä sielukkaalla balladilla All Or Nothing. Loppuvuodesta ilmestynyt hymnimäisen melodian omannut My Mind’s Eye sijoittui sekin neljänneksi, vaikka itse asiassa kyseessä oli demo, jonka manageri Don Arden julkaisi yhtyeeltä lupaa kysymättä.

Viimeiset Decca-levy-yhtiölle tehdyt singlet I Can’t Make It ja Patterns eivät menestyneet ja vuoden 1967 alkajaisiksi Small Faces siirtyikin Andrew Loog Oldhamin Immediate-yhtiölle. Ensimmäinen uudelle yhtiölle levytetty single Here Comes the Nice sijoittui tyydyttävästi 12:ksi. Ensimmäinen Immediate-pitkäsoitto Small Faces edusti yhtyeen psykedeelistä tyyliä, eikä siltä poimittu singlehittejä. Albumin huippuhetkistä mainittakoon Get Yourself Together, Feeling Lonely sekä Become Like You. Elokuussa ilmestynyt erinomainen, pääosin Lanen kirjoittama Itchycoo Park nousi brittilistalla kolmanneksi ja Small Facesin singleistä ainoana siitä muodostui top 20-menestys myös Amerikassa. Samaisen vuoden lopussa ilmestyi vielä rankkaa soundia edustanut, yhdeksänneksi noussut single Tin Soldier, jolla taustoja lauloi niin ikään Immediaten artisteihin kuulunut upeaääninen laulajatar P. P. Arnold. Vuonna 1968 Small Faces julkaisi kunnianhimoisen, kotimaassaan listakärkeen nousseen konseptialbumin Ogden’s Nut Gone Flake. Siltä singleksi lohkottu veikeä Lazy Sunday nousi listakakkoseksi ja albumin muista huippuhetkistä mainittakoon erityisesti niin ikään myöhemmin singlenä julkaistu, mutta vain top 40:ään yltänyt sielukas Afterglow of Your Love sekä Lanen laulama raju rypistys Song of a Baker. Ogdensia seurannut single, Marriottin henkilökohtaisiin suosikkeihin lukeutunut The Universal sijoittui listalla ainoastaan 16:ksi. Small Facesin viimeiseksi julkaisuksi jäi tasokas tupla-albumi Autumn Stone, joka sisälsi myös paljon ennenjulkaisematonta tuotantoa. Sen koskettava nimikappale on täysin Marriottin käsialaa.

Small Facesin hajottua Steve Marriott perusti aikaisemmin The Herd-yhtyeessä vaikuttaneen Peter Framptonin, Spooky Toothissa soittaneen basistin Greg Ridleyn ja nuoren rumpalilahjakkuuden Jerry Shirleyn kanssa yhtyeen Humble Pie. Debyyttisinglestä Natural Born Bugie muodostui yhtyeen ainoa hitti yli vuosikymmeneen. Vuonna 1969 Humble Pie julkaisi aina kaksi pitkäsoittoa. Raaka debyyttialbumi As Safe as Yesterday Is edusti lähes varhaista hardrockia ja sitä seurannut Town and Country esitteli yhtyeen akustisemman tyylin. Uuden vuosikymmenen aluksi Humble Pie vaihtoi levy-yhtiötä A&M:lle. Pitkäsoitot Humble Pie ja Rock On tarjosivat niin boogiejyrää kuin herkempiä akustisia paloja. Peter Framptonin kausi Humble Piessa päättyi vuonna 1971 ilmestyneeseen livetuplaan Performance:Rockin’ the Fillmore, joka onkin eräs kaikkien aikojen tiukimmista konserttitaltioinneista. Frampton lanseerasi sittemmin varsin menestyksekkään soolouransa. Hänen tilalleen tuli Bakerloo ja Colosseum-yhtyeissä soittanut Clenn Clempson. Hänen aikaisensa Humble Pien parhaat työt olivat boogierockia esimerkillisesti edustanut, vuonna 1972 ilmestynyt Smokin’ sekä seuraavana vuonna julkaistu, erityisesti soulvaikutteita hyödyntänyt tupla-albumi Eat It. Näihin aikoihin Humble Piesta muodostui Amerikassa varsin suosittu live-esiintyjä. Humble Pie hajosi vuonna 1975 ilmestyneen Street Rats-pitkäsoiton jälkeen. Steve Marriott julkaisi debyyttisoolonsa Marriott seuraavana vuonna. Uusintajulkaisu Small Facesin Itchycoo Parkista oli muodostunut Britanniassa hitiksi ja vuonna 1977 oli vuorossa yhtyeen kahden albumin, eli Playmatesin ja 78 in the Shaden mittainen reunion. Sairastuneen Ronnie Lanen tilalla basistina vaikutti tuolloin Rick Wills.

 Humble Pie palasi vuonna 1980 kokoonpanolla, jossa toisena originaalijäsenenä oli Jerry Shirley. 80-luvun alussa yhtye julkaisi kaksi kohtuullisen tasokasta pitkäsoittoa, On to Victory ja Go for the Throat, joilla yhtyeen soundi alkoi lähestyä hardrockia. Niistä edelliseltä poimittu Fool for a Pretty Face oli jopa kohtuullinen hitti. 80-luvun loppupuolen Marriott keikkaili lähinnä pienissä clubeissa Englannissa. Vaikka rappioestetiikka kiehtoikin, artistin ei voi sanoa soittaneen ainuttakaan täysin epäonnistunutta keikkaa. Juuri aivan 90-luvun alussa Marriottin oli tarkoitus laittaa Humble Pie uudelleen kasaan kokoonpanolla, jossa myös Peter Frampton olisi ollut mukana. Marriottin ura päättyi kuitenkin aivan liian aikaisin 20. huhtikuuta 1991. Hän menehtyi tulipalossa, jonka arvellaan saaneensa alkunsa savukkeesta. Peter Framptonin vuonna 1994 ilmestyneellä, artistin nimeä kantaneella albumilla Steve Marriott ehti olla toisena vokalistina kappaleessa Out of the Blue. Muistamme Steve Marriottin eräänä kaikkien aikojen sielukkaimmista brittiläisistä solisteista ja merkittävimmistä biisintekijöistä. Niin Small Facesin, kuin Humble Pien parhaat työt lukeutuvat  brittiläisen rockin kiistattomiin klassikoihin.

Keskiviikon klassikko:Garagerockin henkilöitymä

Lukuisista 1960-luvun puoliväliin mennessä esiin nousseista, amerikkalaisista garagerockia edustaneista yhtyeistä washingtonilaista The Sonicsia voinee pitää tyylisuuntansa muotovaliona. Vaikka kollegoidensa tavoin myös sen ohjelmisto koostui ensisijaisesti covereista, edustivat yhtyeessä niin raaka vokalisointi, revittelevä saksofoni, rankka  kitarointi kuin vitaalinen rumputyöskentelykin omaa luokkaansa. The Sonicsin vuosien 1963-1966 tuotannolla oli oma merkittävä vaikutuksensa toistakymmentä vuotta myöhemmin läpimurtonsa tehneeseen punkrockiin. Kotikonnuillaan yhtye saavutti suoranaisen tähtistatuksen, mutta murtautuminen laajempaan tietoisuuteen kesti aikansa. The Sonicsin perusti vuonna 1960 kitaristi Larry Parypa, jolle kyseisen instrumentin esitteli hänen enonsa. Parypa sai kannustusta vanhemmiltaan, joilla molemmilla oli musiikillisia intressejä. The Sonics aloitti instrumentaaliyhtyeenä, jossa kitaristina vaikutti Larryn vanhempi veli Andy Parypa ja saksofonistina Parypan serkku Larry veljesten äidin huolehtiessa aika ajoin basistin tehtävästä. Ohjelmistossa oli rankkaa rhythm and bluesia ja kitarapainotteisia instrumentaaleja esimerkiksi Link Wrayn ja Duanne Eddyn tuotannosta. The Sonics pääsi konsertoimaan Tacoman nuorisoclubeihin esimerkiksi Paul Revere & The Raidersin ja The Wailersin tavoin. Yhtyeen vaihdellut kokoonpano vakiintui vuonna 1963, kun mukaan saatiin kolme aikaisemmin yhtyeessä nimeltä The Searchers vaikuttanutta muusikkoa. Kyseessä ei toki ollut samanniminen liverpoolilainen popyhtye, vaan myöhemmin Moby Grapessa kitaroineen Jerry Millerin luotsaama bändi. Searchersin rumpalista Bob Bennetistä, saksofonisti Rob Lindistä ja kosketinsoittaja Gerry Rosliesta tuli pysyviä The Sonicsin jäseniä. Larry Parypa jatkoi soolokitaristina Andyn siirtyessä basson varteen.

 Yhtye oli löytänyt unelmakokoonpanonsa. Bob Bennett oivalsi rumpujen todella olevan lyömäsoitin, Larryn kitaroinnista oli ajan myötä tullut entistä tarkempaa ja raivokkaampaa ja Roslien uskaltautuessa todella laulamaan hänen soundissaan oli vaikutteita Little Richardilta. The Sonicsista alkoi livekeikkojensa myötä muodostua ilmiö kotiseuduillaan Pacificin luoteisosissa. Vuonna 1964 Wailersin basisti Buck Ormsby vakuuttui The Sonicsin uudesta kokoonpanosta. Hän ryhtyi yhtyeen manageriksi ja kiinnitti sen pienelle paikalliselle levy-yhtiölle Etiquette Recordsille, jota hän oli itse mukana pyörittämässä.  Debyyttisinglekseen yhtye valitsi harvoihin omiin sävellyksiinsä lukeutuneen, tummasävyisen ja pahasta naisesta kertoneen kappaleen The Witch. Parypan kitarointi, Bennettin rumputyöskentely ja Roslien vokalisointi tarjosivat jotakin niin vitaalista, ettei yksikään luoteisosista kotoisin oleva yhtye ollut aikaisemmin kyennyt vangitsemaan nauhalle vastaavanlaista adrenaliinipurkausta. Singlen kakkospuolelle tuli raivoisa näkemys Little Richardin ikiklassikosta Keep on Knockin'. Single saavutti menestystä siinä määrin, että yhtye levytti b-puolelle mieluummin toisen originaalin, kuin maksoi rojalteja Little Richardille. Psycho-nimisen, ainakin edeltäjänsä veroisen rockräjähdyksen ansiosta Sonics saavutti kaksipuoleisen hitin. Vuonna 1965 The Sonics julkaisi debyyttitäyspitkänsä Here Are The Sonics!!! Covereiden runsaasta osuudesta huolimatta albumi tarjosi silkkaa dynamiittia ja oma osuutensa onnistuneeseen lopputulokseen oli myös ääniteknikko Kearney Bartonilla. Witchin ja Psychon paikallismenestyksen myötä Sonicsista muodostui ahkera ja suosittu live-esiintyjä ajankohdan huomioiden suurissakin keikkapaikoissa, joista mainittakoon Seattle Coliseum. Yhteiskeikkoja yhtye teki esimerkiksi The Beach Boysin ja The Shangri-Lasin kanssa.

 Vuonna 1966 ilmestyi edeltäneen albumin tavoin Bartonin kanssa yhteistyössä tehty kakkospitkäsoitto Sonics Boom. Se piti yllä kovaa tasoa ja sisälsi useampia paikallistasolla hitiksi nousseita originaaleja, eli Cinderella, Don't Be Afraid of the Dark ja Shot Down. Tässä vaiheessa Sonics oli saavuttanut paikallisen suosion osalta kaiken mahdollisen, mutta valtakunnallinen läpimurto takkuili vielä. Sonics solmi uuden sopimuksen toisen luoteisosassa vaikuttaneen yhtiön Jerden Recordsin kanssa. Sen jakelijana toimi ABC-Paramount Records laajemman huomion saavuttamiseksi. Jerdenin johtohahmo Jerry Dennon lähetti Sonicsit Los Angelesiin levyttämään kolmatta, vuonna 1967 ilmestynyttä pitkäsoittoaan Introducing The Sonics. Tuottaja Larry Levine oli tehnyt hienoa työtä Phil Spectorin kanssa, mutta ei saavuttanut Sonicsin kanssa työskennellessään sitä kaivattua raakaa soundia, joka oli tullut tutuksi Bartonin tuottamilta yhtyeen levyiltä. Sonicsin omat esitykset olivat toki edelleen vahvoja. Loppuvuodesta 1967 Sonics levytti Piccadilly Recordsille coverin Frank Zappan Anyway the Wind Blowsista. Siitä ei tullut kaivattua hittiä edes Uni Recordsin uudelleenjulkaisuna. Pian Bennett ja Roslie jättivät yhtyeen. Parypan veljekset ja Lind jatkoivat hetken mutta ei kestänyt kauan, kun Sonics tuli siltä erää tiensä päähän.

Sonics muistettiin edelleen paikallisten diggareiden keskuudessa ja vuonna 1972 yhtye teki paluukeikan Seattlessa. Etiquette julkaisi konsertista ep:n Live Fanz Only. Vuonna 1980 Roslie aloitti yhteistyön garagerockyhtye The Invadersin kanssa. The Sonics -nimeä käyttäen yhtye julkaisi albumin Sinderella, joka sisälsi Sonics-kappaleiden lisäksi covereita 60-luvun puolivälistä. Vaikka Roslie oli edelleen solistina vedossa, soitannollisesti ei enää tavoitettu entistä raakaa magiaa. Todellisten garagerockdiggareiden keskuudessa Sonicsilla oli joka tapauksessa merkittävä asema ja seuraavan vuosikymmenen alussa grungeyhtyeet Nirvana ja Mudhoney nimesivät Sonicsin yhdeksi vaikuttajistaan, samoin kuin myöhemmin The Hivesin ja White Stripesin kaltaiset yhtyeen perinteenvaalijat. Vuonna 2007 Sonics teki New Yorkissa paluukeikan osana vuosittaista Cavestomp garage rock n' roll festivalia. Originaalista kokoonpanosta mukana olivat Roslie, Lind ja Larry Parypa. Rytmiryhmän muodostivat rumpalina The Wailersin Ricky Lynn Johnson ja basistina The Daily Flashin Don Wilhelm. Kyseisen esiintymisen jälkeen Sonics on tehnyt joitakin clubi- ja festivaalikeikkoja Englannissa ja muualla Euroopassa. Bennett saapui uudemman kokoonpanon seuraksi lavalle vuonna 2008 kotikonnuilla Seattlessa. Seuraavana vuonna Wilhelm lähti yhtyeestä ja Freddie Dennisistä tuli Sonicsin uusi basisti. Vuonna 2010 Sonics meni pitkästä aikaa studioon tuottajanaan Jack Endino. Andy Parypa oli mukana albumin nimeltä 8 neljällä studiossa purkitetulla raidalla. Lisäksi mukana oli saman verran livemateriaalia. Sonicsin nykyisen kokoonpanon rumpalina vaikuttaa Dusty Watson. Uusi single Bad Betty on jo ilmestynyt ja uusi pitkäsoitto seuraa maaliskuussa.

Tiistain tukeva:Rockrumpalien eliittiä

26. tammikuuta 1948 syntynyt kanalaisrumpali Laurene Gordon "Corky" Laing muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään keskeisimpiin amerikkalaisen heavyrockin pioneereihin kuuluvassa Mountain-yhtyeessä. Montrealissa, Quebecissä syntynyt Laing oli perheen viidestä lapsesta nuorin.Corkyn omien sanojen mukaan hänen veljensä kutsuivat häntä Gorkyksi, koska eivät osanneet lausua oikein Gordon-nimeä. Gorky muuntui muotoon Corky, ja tuolla nimellä rumpali on tunnettu koko uransa ajan. Laing aloitti muusikon uransa rumpalina lauluyhtye The Ink Spotsille vuonna 1961. Hänen seuraava yhtyeensä oli Creamin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen ja tulevan Mountain-yhtyetoverin Felix Pappalardin tuottama Energy. Laing jätti Energyn vuonna 1969 ja korvasi rumpali N. D. Smartin heavy/hardrockyhtye Mountainissa. Vuosina 1970-1971 Mountain julkaisi kolme pitkäsoittoa, niiden joukossa klassikkoalbumit Mountain Climbing ja Nantucket Sleighride sekä singlehitti Missisippi Queen.
Yhtyeen ensimmäisen hajoamisen jälkeen Laing ja yhtytoveri, kitaristi Leslie West perustivat alkuvuodesta 1972 Cream-basisti/solisti Jack Brucen kanssa voimatrion West Bruce and Laing, joka julkaisi kaksi studioalbumia ja yhden livelevyn ennen Mountainin uutta tulemista. Uudistunut Mountain-kokoonpano julkaisi Japanin-liven Twin Peaks sekä uuden studioalbumin Avalanche hajoten pian sen jälkeen.

Vuonna 1985 Mountain julkaisi uuden pitkäsoiton Go for Your Life ja Laing on jatkanut yhtyeen riveissä aina viime aikoihin saakka. Mountainin viimeisin albumi on vuonna 2007 ilmestynyt, Bob Dylan-covereista koostuva Masters of War.  Vuonna 1977 Laing julkaisi sooloalbumin Makin' It on the Street ja paria vuotta aikaisemmin hän soitti congarumpuja usealla raidalla Bo Diddleyn juhlalevyllä 20:th Anniversary of Rock N' Roll. Mountainin lisäksi Laing on vaikuttanut 90-luvun lopulta lähtien kaksi pitkäsoittoa julkaisseessa yhtyeessä Cork, jonka jäsenistöön kuuluivat myös Spin Doctorsin kitaristi/solisti Eric Schenkman sekä ensisijaisesti The Jimi Hendrix Experiencen basistina muistettu Noel Redding. Vuonna 2003 West ja Laing julkaisivat teoksen Nantucket Sleighride and Other Mountain-on the Road-stories. Mountainin lisäksi teos kronikoi myös kaksikon vaiheita yhtyeen jälkeisten vuosien ajalta. Laing asuu Toronton Liberty Villagessa ja häntä haastateltiin vuonna 2006 ilmestyneeseen dokumenttielokuvaan Liberty Village-Somewhere in Heaven. Musiikkina elokuvassa kuultiin  Laingin Cork-yhtyettä. Vuonna 2007 Laing nauhoitti audioversion muistelmistaan nimellä Stick It! Cory Bryuean kanssa Oakvillessa, Ontariossa. Laing on kiinnostunut koulutuksesta ja hän on osallistunut muun muassa Vermontissa kesällä 2012 järjestettyyn KoSa Music Campiin. Vuonna 2019 Laing julkaisi omaelämäkertansa Letters to Sarah. Leslie Westin edesmentyä joulukuussa 2020 Laingista tuli Mountainin legendaarisen lineupin viimeinen henkiin jäänyt jäsen. Hänen tuorein albuminsa on suomalaisen rockin pitkän linjan  ammattilaisten, kuten Maria Hännisen ja Michael Monroen kanssa työstetty ja vuonna 2022 ilmestynyt Finnish Sessions.

Maanantain mainio:Hardrockia uudistanut amerikkalaisyhtye

Vuonna 1972 Pasadenassa, Kaliforniassa perustetun Van Halenin voinee ensisijaisesti kitaristinsa Eddie Van Halenin ansiosta todeta määritelleen uudelleen niin rockkitaran soiton kuin hardrockgenren vuonna 1978 ilmestyneellä nimettömällä esikoisalbumillaan. Vuosien 1974 ja 1985 välillä yhtyeen muodostivat Eddie ja hänen pari vuotta vanhempi rumpaliveljensä Alex Van Halen, solisti David Lee Roth ja basisti Michael Anthony. Vuonna 1962 Hollannista Kaliforniaan seitsemän- ja yhdeksänvuotiaina muuttaneet veljekset harrastivat klassista pianonsoittoa. Rockinnostuksen iskettyä Alex ryhtyi soittamaan kitaraa ja Eddie rumpuja, mutta jossakin vaiheessa instrumentit vaihtuivat. Veljekset perustivat hardrockyhtyeen nimeltä Mammoth ja aloittivat keikkailun kotikonnuillaan Pasadenassa. He tapasivat varakkaasta kalifornialaisperheestä kotoisin olleen solisti David Lee Rothin, joka vaikutti tuolloin yhtyeessä Redball Jet. Veljesten taidoista vakuuttuneena Roth liittyi yhtyeeseen. Pian Mammothin kokoonpanon täydensi yhtyeessä nimeltä Snake soittanut basisti Michael Anthony. Kun selvisi, että toisella yhtyeellä oli oikeudet Mammoth-nimeen, kvartetin nimeksi vaihtui Van Halen ehdotetun Rat Saladen asemesta. Seuraavan kolmen vuoden ajan Van Halen keikkaili Pasadenan, Santa Barbaran ja Los Angelesin clubeissa ja baareissa. Yhtyeen coverohjelmisto kattoi rockin ja popin lisäksi jopa discon, mutta lopulta lähtökohdaksi otettiin oma kappalemateriaali. Ajan myötä Van Halenista muodostui suosituin paikallinen yhtye Los Angelesissa ja Eddie niitti mainetta suorastaan käänteentekevällä kitaransoittotyylillään. Vuonna 1977 Kissin Gene Simmons rahoitti Van Halenin demon äänityssession todennettuaan yhtyeen konsertin Starwood Clubilla. Simmonsin suosituksesta Mo Ostin ja Temp Templeman kiinnittivät Van Halenin Warner Brosille ja yhtyeen hardrockin kehitykseen vaikuttanut debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuotena. Viidakkorumpu kertoi Van Halenin taidoista, yhtye keikkaili ahkerasti ja AOR-radio soitti useita yhtyeen debyytin kappaleita, erityisesti Ain't Talking Bout Lovea, Running with the Deviliä, Jamie's Cryingia ja The Kinks-lainaa You Really Got Me. Kolmessa kuukaudessa albumi myi kultaa ja vajaata puolta vuotta myöhemmin siitä tuli platinalevy. Tähän mennessä Van Halenin debyytti on myynyt yli kuusi miljoonaa.

Vuonna 1979 ilmestynyt Van Halen II jatkoi yhtyeen menestystarinaa ja singlenä julkaistusta Dance the Night Awaystä muodostui yhtyeen ensimmäinen top 20-menestys. Vuoden 1980 Halen-pitkäsoitto Women and Children First ei sisältänyt singlehittejä, mutta menestyi hyvin albumilistalla sijoittuen kuudenneksi. Sen julkaisua seurasi ensimmäinen areenakiertue, jolla Halen kiersi pääesiintyjänä ja oli matkalla kohti supertähteyttä. Vuonna 1981 ilmestynyt seuraava, synkkähenkisempi albumi Fair Warning sijoittui listoilla edeltäjänsä tavoin kuudenneksi. Vuoden 1982 pitkäsoitto Diver Down sisälsi useampia lainakappaleita. Niistä näkemys Roy Orbisonin Pretty Womanista sijoittui singlelistalla sijalle 12, ja itse pitkäsoitto kolmanneksi. Lopullista supertähteyttä oli tuleva merkitsemään vuonna 1984 ilmestynyt samanniminen pitkäsoitto. Uudenvuodenpäivänä julkaistu albumi nousi listakakkoseksi ja Jump nousi singlelistan kärkeen. Yllättäen kappaletta hallitsivat syntikat Eddien kitaran sijaan. Myös Panama ja I'll Wait olivat top 15-menestyksiä ja Hot for Teacherista muodostui suuri radiohitti. Suurmenestyksestä huolimatta pitkäsoiton julkaisua seuranneella kiertueella yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat eivät olleet enää kunnossa. Lee Roth ei pitänyt Eddien soolokitaristin pestistä Michael Jacksonin vuoden 1983 hittisinglellä Beat It ja Eddie oli kyllästynyt Eddien lavatemppuiluun. Vuonna 1985 Roth levytti soolona menestyksekkään cover-ep:n Crazy from the Heat.  Hän sai potkut lykättyään 1984:n seuraajan levyttämistä. Rothin tilalle kiinnitetty, Montrosessa vokalisoinut ja myös soolourallaan menestynyt Sammy Hagar onnistui pestissään yli odotusten. Vuonna 1986 ilmestynyt pitkäsoitto 5150 nousi albumilistan kärkeen ja sisälsi singlehitit Why Can't This Be Love, Dreams ja Love Walks In. Vuoden 1988 albumi OU812 toisti edeltäjänsä menestyksen singlemenestysten ollessa When It's Love ja Finish What Ya Started. Vuonna 1991 ilmestynyt pitkäsoitto For Unlawful Carnal Knowledge nousi sekin listakärkeen ja sisälsi hitin Right Now. Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli yhtyeen ensimmäinen konserttitaltiointi, tupla Live:Right Here Right Now. Vuoden 1995 albumi Balance jatkoi menestystä nousemalla kärkeen. Se myi kaksi miljoonaa, mutta saavutti kriittiset arvostelut. Hagarin ja Eddie Van Halenin välit olivat käyneet huonoiksi ja yhtye alkoi levyttää uuta tuotantoa Rothin kanssa kertomatta asiasta Hagarille. Tämä ei ollut mielissään kuultuaan reunionista. Roth nauhoitti kaksi uutta kappaletta kokoelmalevylle Best of Vol 1, mutta legendaarisen kvartetin paluu jäi toteutumatta.

Halenin uudeksi solistiksi valikoitui Extreme-yhtyeestä tutuksi tullut Gary Cherome ja uuden line upin debyyttialbumi Van Halen III ilmestyi maaliskuussa 1998. Siitä muodostui yhtyeen huonoimmin menestynyt pitkäsoitto siitäkin huolimatta, että se debytoi listalla kolmantena. Albumia seurannut kiertue ei sekään ollut erityisen menestyksekäs ja Cherome erotettiin yhtyeestä vuonna 1999. Huhut legendaarisen line upin paluusta käynnistyivät jälleen. Alkuvuodesta 2001 Lee Roth ilmoitti kotisivullaan nauhoittaneensa useita uusia kappaleita Van Halenin kanssa, mutta ei ollut kuullut yhtyeestä sitten edellisen kesän. Samaisen vuoden kesällä Eddie kertoi yhtyeensä jäsenten kirjoittaneen kolmen albumin verran uusia kappaleita, mutta uuden solistin henkilöllisyys ei ollut vielä selvillä. Kuukausia myöhemmin yhtye lopetti yhteistyönsä ensisijaisesti nuorempia yhtyeitä promonneen Warner Brosin kanssa ja ilmoitti, ettei harkinnut enää Rothia solistikseen. Seuraavan kolmen vuoden aikana Michael Anthony alkoi vierailla Sammy Hagarin Warboritas-yhtyeen keikoilla. Roth ja Hagar yhdistivät yllättäen voimansa suositulla Heavyweight Champs of Rock & Roll -kiertueella. Vuonna 2004 Halen teki menestyksekkään Amerikan-kiertueen, jolla yhtye promosi tuplakokoelmaaansa Best of Both Worlds. Solistina oli Hagar, mutta egot kalskahtelivat jälleen yhteen ja Hagar ja myös Anthony palasivat Warboritasin riveihin. Vuonna 2007 Halen pääsi Rock N' Roll Hall of Fameen ja huhut Rothin paluusta alkoivat jälleen. Ne vahvistettiin 17. elokuuta. Roth oli mukana, mutta Michael Anthonyn basistina korvasi Eddien poika Wolfgang. Syyskuussa käynnistyneestä kiertueesta muodostui yhtyeen historian menestyksekkäin. Kiertueen suosion rohkaisemana Van Halen suuntasi studioon tuottaja John Shanksin kanssa. Uusi pitkäsoitto nauhoitettiin vuonna 2011. Singlemaistiainen Tattoo ilmestyi heti seuraavan vuoden alussa ja täyspitkä ja samalla viimeinen studioalbumi Different Kind of Truth seurasi helmikuussa 2012. Eddie Van Halen menehtyi syöpään kuudes lokakuuta 2020 ja tämä tuli merkitsemään Van Halenin toiminnan loppumista.

Sunnuntain extra:Huippusuosittu sisaryhtye

Noustessaan huippusuosioon 1970-luvun alussa sisaruksista Karen ja Richard Carpenter muodostunut The Carpenters erosi ilmavine melodioineen ja puhtaine sovituksineen voimakkaastikin aikakautensa pinnalla olleesta rockista ja popista. The Carpentersista muodostui eräs kyseisen vuosikymmenen suosituimmista yhtyeistä. Se teki 12 top teniin yltänyttä singlehittiä, joiden joukossa oli kolme listaykköstä. Karen Carpenterin samanaikaisesti sievä ja voimakas äänenkäyttö oli yhtyeen soundin tunnusomaisin elementti. Se sopi erinomaisesti yhteen Richard Carpenterin rönsyilevien, mutta silti tarkkojen sovitusten kanssa. Vaikka The Carpentersin suosio alkoi hiipua 70-luvun loppupuolella, yhtye jatkoi musiikin tekemistä Karenin vuonna 1983 tapahtuneeseen traagiseen kuolemaan saakka.

The Carpenters muotoutui 60-luvun lopussa Downeyssa, Kaliforniassa, minne perhe oli muuttanut New Havenista, Connecticutista. Richard oli toiminut pianistina cocktail jazz triossa New Havenin yökerhoissa. Kaliforniaan muuttamisen jälkeen Richard alkoi opiskella pianonsoittoa, mutta vaikutti lisäksi Karenin kanssa triossa, jonka kolmas jäsen oli basisti/tuubisti Wes Jacobs. Jacobsin ja Richardin muodostaessa taustayhtyeen Karen solmi sopimuksen paikallisen levy-yhtiön Magic Lampin kanssa. Se julkaisi solistilta kaksi menestymätöntä singleä. Vuonna 1966 trio voitti Battle of the Bands -kilpailun Hollywood Bowlilla. Se johti sopimukseen RCA:n kanssa. Nimellä The Richard Carpenter Trio yhtye äänitti neljä kappaletta, joita ei koskaan julkaistu. Jacobs jätti yhtyeen alkuvuodesta 1968.

Seuraavaksi sisarukset muodostivat yhtyeen Spectrum Richardin opiskelutoveri John Bettisin kanssa. Yhtye hajosi vuoden loppuun mennessä, mutta The Carpenters jatkoi esiintymistä duona. Kaksikko nauhoitti demoja los angelesilaisen sessiomuusikon Joe Osbornen luona. Nauha lähetettiin A & M Recordsin johtohahmolle Herb Alpertille, joka kiinnitti duon yhtiönsä artistiksi alkuvuodesta 1969. The Carpentersin debyyttialbumi, marraskuussa 1969 ilmestynyt Offering ja siltä poimittu single, Beatles-cover Ticket to Ride eivät herättäneet suurempaa huomiota. Carpentersin onni kääntyi kun seuraava single, Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa ollut (They Long to be) Close to You nousi Yhdysvalloissa listakärkeen. Albumilta Close to You poimittu nelivitonen pysyi kärjessä kuukauden ajan. Siitä muodostui kansainvälinen hitti, ja se aloitti viisi vuotta kestäneen ajanjakson, jonka aikana The Carpenters oli eräs maailman suosituimmista yhtyeistä. Kyseisenä aikana The Carpenters voitti kaksi Grammya, niistä toisena vuoden 1970 paras uusi artisti. Yhtye myös työsti sarjan top teniin nousseita singlehittejä, joista mainittakoon Rainy Days and Mondays, Superstar, Hurting Each Other, Top of the World ja Yesterday Once More.

Vuonna 1975 neljänneksi nousseen singlen Only Yesterday jälkeen The Carpentersin suosio alkoi vähitellen hiipua. 70-luvun loppupuolella Karen sairastui anoreksiaan ja Richard tuli riippuvaiseksi reseptilääkkeistä, mutta selvisi addiktiostaan. Vuonna 1979 Karen teki soololevytyksiä Phil Ramonen kanssa, mutta albumia ei saatu viimeistellyksi. Jo saman vuoden lopussa hän palasi Carpentersiin. Vuonna 1981 The Carpenters julkaisi viimeiseksi jääneen albuminsa Made in America. Siitä muodostui vaihteeksi kaupallinen menestys ja single Touch Me When We're Dancing nousi kuudenneksitoista. Karenin terveys jatkoi heikkenemistään ja neljäs helmikuuta 1983 hänet löydettiin tajuttomana vanhempiensa kotoa Downeysta. Karen menehtyi kyseisenä päivänä sairaalassa anoreksian aiheuttamaan sydänhalvaukseen. Karenin kuoltua Richard Carpenter keskittyi tuottajan töihin. Hän kasasi The Carpentersin tuotannosta useita kokoelmia ja vuonna 1987 Richardilta julkaistiin sooloalbumi nimeltä Time, jolla solistina vieraili Dusty Springfield.

Lauantain pitkä:Vuorenpeikkojen tarina

Legendaarisen kouvolalaisen hardrockyhtyeen Peer Güntin ensimmäinen versio rakentui jo vuonna 1976 kitaristi Timo Nikin ympärille. Vuonna 1979 Johnny Winterin kaltaisesta bluesrockista suurimman innoituksensa ammentanut yhtye julkaisi esikoissinglensä Don’t Wanna Speeding/Never Said I’ll Fall, jonka molemmat biisit kaiverrettiin ykköspuolelle. Esikoisen menestys oli omakustanteeksi hyvä, toisin kuin sen seuraajan Animal Lover/Liqueur and Drugs, jonka kakkosbiisin Günt levytti uudelleen vuoden 1986 klassikkoalbumeihinsa lukeutuvalle Backseatille. Rumpalihirmu Teijo ”Twist Twist” Erkinharju liittyi Güntiin lopppuvuodesta 1980 ja oli jo mukana Johannelle levytetyllä singlellä Woman on the Radio/Driving Like A Mad. Kyseinen single oli yhtyeen kokeilu kaikuheavyn saralla. Teijo ”Tsöötz” Kettulasta tuli Güntin basisti vuonna 1982. Unelmakokoonpano oli muodostunut. Ensimmäinen trion treenaama kappale oli bluespala Rock Me Baby. Yhtye löysi boogiepoljentoisen hardrocktyylinsä, jota maustettiin rhythm and blues-vaikutteilla ja Nikki alkoi kirjoittaa todella ahkerasti biisejä. Vuoden 1984 marraskuussa Günt voitti Rockin SM-kilpailut, vaikka päätyikin itse asiassa tasapisteisiin Kolmannen Naisen kanssa.

Kevättalvella 1985 ilmestyi yhtyeen nimetön, TT Oksalan tuottama esikoisalbumi. Pitkäsoiton kappaleet olivat olleet olemassa jo pitkään, mikä osaltaan selittää onnistunutta lopputulosta. Güntin esikoisen klassikoista manittakoon yhtyeen ideologian tiivistänyt I Don’t Wanna Be A Rock N’ Roll Star, Train Train sekä bluesahtava Street 69. Albumia myytiin tuoreeltaan mukavat 8000 kappaletta. Jo samaisen vuoden kesällä Günt vakiinnutti asemansa eräänä maamme kaikkien aikojen tiukimmista live-esiintyjistä. Vuoden huipentuma oli Rantarock, jossa Günt sai peräti kolme encorea. Loppuvuodesta yhtye palasi studioon ja tuloksena oli viiden kappaleen minilp Through the Wall. Günt sai keikkasettiinsä kaipaamaansa uutta tuotantoa ja pari keikkastandardia lisää, sillä etenkin She Was Here for Rock N’ Rollista ja balladikaunokki Losin’ My Mindista muodostui uusia vakioita settiin. Ensiksi mainitusta kappaleesta yhtye työsti myös musiikkivideon. Keväällä 1986 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Backseat nousi listakärkeen ja myi kultaa. Albumin voi sanoa syntyneen todella onnellisten tähtien alla, sillä kymmenestä kappaleesta kahdeksan syntyi kahden viikon intensiivisessä luomisprosessissa. Suurimmat klassikot ovat raivoisa nimikappale ja niin ikään voimarockia esimerkillisesti edustava Bad Boys Are Here. Jälkimmäisestä ilmestyi myöhemmin maxiversio, jolla oli mukana myös varhaisempi keikkastandardi, Backseat-singlen b-puolena alun perin ilmestynyt Little Squeezer ja toisena alkuaan Backseatilla julkaistuna kappaleena slovarikaunokki Down by the Shadow. Peer Güntin kyseisen vuoden kesän keikkatahti oli luonnollisesti huikea. Kevättalvella 1987 järjestettiin ensimmäinen Hard Rock Tour, jolla olivat Güntin lisäksi mukana Kuusamon hyvät, eli Zero Nine sekä Helsingin pahat, eli Backsliders. Güntin kolmas täyspitkä Good Girls Don’t…. ilmestyi lähes tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen. Meno vain tiukkeni kyseisellä, niin ikään listakärkeen nousseella albumilla, jonka helmistä mainittakoon singlebiisi Bartender sekä alkuaan jo vuoden 1982 tuotantoa edustava upea slovari Years on the Road, originaalilta nimeltään I Started Again. Kesän 1987 keikka-aikataulu oli jos mahdollista vielä edellistäkin kiireisempi. Günt heitti myös muutamia keskeisiä ulkomaankeikoja, joista mainittakoon Roskilden festivaalit sekä Lontoon legendaarinen Marquee sekä Hippodrome, joista jälkimmäisellä Kouvolan kovia olivat kannustamassa niin Motörheadin Lemmy ja Philty Animal Taylor kuin Girlschool-yhtyekin. Girlschoolin kanssa Günt teki myös yhteiskiertueen seuraavana vuonna. Syksyllä 1987 ilmestyi minilp Bartender, joka sisälsi nimikappaleen eräänlaisen diskoversion lisäksi uuden studiobiisin Boogieman Keeps Comin’ sekä parhaimmistonaan neljä Helsingin Tavastia-clubilta taltioitua livebiisiä. Kevättalvella 1988 järjestettiin järjestyksessään toinen Hard Rock Tour samalla bändikattauksella, kuin edellisenäkin vuonna. Myöhemmin Günt teki vielä kimppakeikkoja Zero Ninen ja  Stonen kanssa, mutta varsinaista uutta Hard Rock Touria ei enää saatu aikaiseksi.

Güntin seuraavaa pitkäsoittoa Fire Wire saatiin odotella joulumarkkinoille 1988. Albumi tarjosi onnistuneesti hieman edeltäjiään hienostuneempaa soundia. Sen huippuhetkistä mainittakoon Moses on the Mountain, singlebiisi Wake Me Up, upea bluespala Handfull of Sand sekä keikkastandardi T-Bone Steak and a Bottle of Beer. Fire Wire myi ilmestyttyään yli 20 000 yksikköä, eli varsin lähelle kultalevyä. Güntin ensimmäinen kokoelmalevy, joka nimettiin luontevasti Years on the Roadiksi, julkaistiin keväällä 1989 ja se sisälsi 12 Günt-diggarien rakastamaa raitaa. Alkuvuodesta 1990 yhtye toteutti pitkäaikaisen unelmansa. Se teki clubirundin vain kolmasosalla tavanomaisesta  kalustostaan. Ohjelmistoon kuului oman tuotannon lisäksi covereita Johnny Winterin, Rory Gallagherin, Ted Nugentin, ZZ-Topin ja Roy Buchananin kaltaisilta nimiltä. Günt oli huippuvedossa rundin jäljiltä ja heinäkuussa 1990 ilmestynyt pitkäsoitto Don’t Mess with the Countryboys onnistui erinomaisesti. Raivoisa avaus When Hell Breaks Loose, yhtyeen bluesjuuret esiin tuova You Let A Good Man Go sekä Nikin kekseliäs instrumentaali E 4 lukeutuvat erityisesti albumin parhaimmistoon. 90-luvun alussa musiikkikuviot olivat kuitenkin muuttuneet jossakin määrin, eikä Countryboys myynyt enää kuin 8000 kappaletta. Myös keikkapaikat siirtyivät tanssilavoilta clubeihin, olivathan Günt-diggarit saavuttaneet baari-iän. Yhtyeen seuraavaa pitkäsoittoa, täysin Nikin tuottamaa ja äänittämää Smalltown Maniacsia saatiin odottaa kevättalveen 1994. Erityisesti nimikappaleesta ja Shotgun Weddingistä muodostui uusia keikkabravuureita ja albumi myi kohtuullisen mukavasti. Vuodet 1996 ja 1997 olivat yhtyeen toiminnan kannalta välivuosia. Twist Twist liittyi Leningrad Cowboysiin, Nikki soitti covereita Border Devilsissä ja Tsöötz Oldies and Boldies-kokoonpanossa. Vuonna 1997 Megamania julkaisi menestyksekkään 20 kappaleesta koostuvan kokoelma-albumin Golden Greats. Ilmeisimpien kappalevalintojensa lisäksi sille päätyi kokoelman avaava vuoden 1981 tuotantoa edustava singleharvinaisuus Woman on the Radio.

Günt palasi menestyksekkäästi syksyyn 1998 ajoittuneella kiertueella. Siitä lähtien yhtye keikkaili säännöllisesti muutamien kymmenien keikkojen vuosivauhdilla. Tammikuussa 2000 Yle taltioi Güntin loppuunmyydyn Tavastian-keikan. Kyseinen taltiointi sekä Don’t Mess with the Countryboysiin saakka cd-formaatissa uudelleenjulkaistut albumit tarjosivat myös nuoremmalle sukupolvelle mahdollisuuden tutustua yhtyeen musiikkiin. Uutta tuotantoa oli tarjolla vuonna 2004 taattua laatua edustaneiden cd-singlejen Backdoor Men ja Motorcycle Woman myötä. Uusi täyspitkä No Piercing, No Tattoo ilmestyi viimein kevättalvella 2005 ja menestyi hyvin. Legendaarinen PG-line up jatkoi tasaisen varmaa työskentelyään lokakuuhun 2005. Helmikuussa 2006 Güntin tuotannosta julkaistiin kattava tuplacd Bad Boys Are Here, joka harvinaisuuksinaan sisälsi yhtyeen kolmen ensimmäisen singlen ykkösbiisit ja Tsöötzin vokalisoiman ZZ-Top-coverin Tube Snake Boogie.  Samana vuonna Nikki palasi syntymähetkestään lähtien vakuuttavaa työskentelyä tarjonneella Peer Güntin kokoonpanolla, jossa rumpalina on vaikuttanut Sakke Koivula ja basistina Pete Pohjanniemi. Kyseinen miehitys on julkaissut kaksi studioalbumia, eli vuonna 2007 ilmestyneen pitkäsoiton Guts and Glory sekä kaksi vuotta myöhemmin julkaistun ja varsin onnistuneen albumin Buck the Odds sekä vuonna 2011 ilmestyneen livelevyn Live Today, Gone Tomorrow. Twist Twistin ja Tsöötzin yhteistä nykyistä työsarkaa edustaa Ac/Dc-covereilla aloittanut ja vuonna 2013 debyyttialbuminsa Overloaded julkaissut Dog Days Revolution. Erkinharju soittaa lisäksi useita pitkäsoittoja julkaisseessa Los Bastardos Finlandeses-yhtyeessä ja viimeksi Mega Snakessa muun muassa Gringos Locosista ensisijaisesti muistetun Tipe Johnsonin kanssa. Kettula on liittynyt kouvolalaisyhtye The Soulsiin. Güntin legendaarisen kokoonpanon soittajat jatkavat siis tahoillaan enemmän ja vähemmän aktiivisesti.  Kultakauden Güntin tulemme muistamaan tyylilajissaan parhaimmillaan muotovaliona yhtyeenä, joka heitti suorastaan hurmoksellisia livekeikkoja.

Perjantain pohjat:Skynyrdin kitaristiässän tarina

Larkin Allen Collins Jr (19. heinäkuuta 1952-23. tammikuuta 1990) oli yksi legendaarisen southern rock -yhtyeen Lynyrd Skynyrdin perustajajäsenistä. Jacksonvillessä, Floridassa syntynyt Collins vastasi solisti Ronnie Van Zantin kanssa suuresta osasta Skynyrdin keskeisimpiä kappaleita, mukaan lukien se legendaarisista legendaarisin, eli Free Bird, jonka eräs ensimmäisistä live-esityksistä lopun pitkine kitarasooloineen todentui Allen Collinsin häissä. Collins alkoi soittaa kitaraa 12-vuotiaana. Alkeet hänelle opetti äitipuoli, country and western -kitaristi Leila Collins. Ensimmäisen kitaransa ja vahvistimensa Allen sai lopulta isältään Larkin Collinsilta. Allen liittyi Lynyrd Skynyrdiin vain pari viikkoa Ronnie Van Zantin ja  kitaristi Gary Rossingtonin jälkeen. Ensimmäisen rytmiryhmän muodostivat rumpali Bob Burns ja basisti Larry Junstrom. Skynyrdin debyyttikokoonpano muodostui näin ollen kesällä 1964. Yhtyeen varsinainen menestystarina alkoi vuonna 1973 sen soitettua The Whon Quadrophenia-kiertueen lämmittelijänä. Vuosien 1973 ja 1977 aikana yhtye julkaisi viisi studioalbumia ja yhden livetuplan.  20. lokakuuta 1977 Missisipissä tapahtuneessa lento-onnettomuudessa menehtyi kolme yhtyeen jäsentä, heidän joukossaan solisti Van Zant. Muut yhtyeen jäsenet Collins mukaan lukien saivat pahoja vammoja. Kun Collins oli lopulta täysin toipunut, hän muodosti Rossington Collins Bandin. Yhtye saavutti kohtuullista suosiota ja levytti kaksi pitkäsoittoa, Anytime Anyplace Anywhere ja This Is the Way ja sai aikaan jopa singlehitin kappaleella Don't Misunderstand Me. Tragedia iski Alenin elämässä uudelleen Rossington Collins Bandin alkuvaiheessa. Vuonna 1980 muutama päivä yhtyeen debyyttikiertueen käynnistymisen jälkeen Alenin vaimo Kathy menehtyi verenvuotoon. Loppuosa kiertueesta peruttiin ja Rossington Collins Band hajosi vuonna 1982.

Allen oli menettänyt yhtyetovereidensa lisäksi myös vaimonsa, mutta purki surunsa työhön. Seuraavaksi hän muodosti Allen Collins Bandin. Sen muita jäseniä olivat Skynyrdin kosketinsoittaja Billy Powell, basisti Leon Wilkenson, solisti Jimmy Dougherty, rumpali Derek Hess ja kitaristit Randal Hall ja Barry Lee Harwood. Vuonna 1983 yhtye julkaisi pitkäsoiton Here, There & Back.  Seuraavana vuonna Collins kasasi yhtyeensä uuden kokoonpanon palkkaamalla Jacksonvillestä kotoisin olleet kitaristi Mike Owingsin ja basisti Andy Ward Kingin. Tultuaan saman vuoden kesällä pudotetuksi MCA Recordsilta Collins yritti saada Lynyrd Skynyrdin kootuksi uudelleen, tosin tällä kertaa nimellä Lynyrd Skynyrd II.  Solistiksi kaavailtiin Paul Rodgersia, mutta hänen kiinnityksensä esti kolmevuotinen sopimus The Firm-yhtyeen kanssa. Valinta kohdistui Ronnie Van Zantin nuorimpaan veljeen Johnny Van Zantiin, joka on huolehtinut Skynyrdin vokalistin tehtävistä vuodesta 1987 alkaen. Vuonna 1986 Collins halvaantui auto-onnettomuudessa. Hän oli ollut alkoholin vaikutuksen alainen, eikä soittanut enää koskaan sen jälkeen kitaraa lavalla. Skynyrdin kanssa hän esiintyi lento-onnettomuuden jälkeen viimeisen kerran vuonna 1979 Nashvillessa, Tennesseessä Volunter Jam V-festivaalilla.  Vuoden 1987 paluukiertueeseen hän osallistui ainoastaan musiikillisena johtajana. Allen Collins menehtyi keuhkokuumeen aiheuttamaan halvauksen jälkeiseen komplikaatioon. Monet pitävät häntä Skynyrdissä vaikuttaneista keppimiehistä kaikkein lahjakkaimpana. Huippuaikanaan hän soitti useimmin Gibson Firebird -kitaraa.

Torstain terävä:Tyttöyhtyeiden todellinen tienraivaaja

The Shirellesin voi todeta olleen rockin historian ensimmäinen läpimurron tehnyt naisista koostunut lauluyhtye. Samalla se määritteli tyttöyhtyesoundin pehmeine harmonioineen. Yhtyeen tyyli oli mikstuura rockia, poppia, r&b:tä, doo wopia ja soulia. Vaikutteidensa laaja-alaisuudessa The Shirelles miellytti varsin monipuolista yleisöä jo kauan, ennen kuin Motownista tuli crossover-ilmiö. Vaikka The Shirelles ei ollutkaan teknisesti ensimmäinen lajissaan, yhtyeen suosio merkitsi lukuisten seuraajien ilmaantumista musiikkimarkkinoille. Shirellesin musiikilla on ollut vaikutuksensa jopa vuosikymmeniä myöhemmin pinnalle nousseisiin naissolisteihin, jotka ovat täydentäneet yhtyeen tekemää pohjatyötä modernimmalla popsensibiliteetillä. Shirellesit toivat esiin useita New Yorkin Brill Buildingin keskeisiä varhaisia lauluntekijöitä, joista mainittakoon Gerry Goffin ja Carole King, Burt Bacharach ja Hal David sekä Van McCoy.  The Shirellesin perustivat vuonna 1958 Passaicissa, New Jerseyssä neljä high schoolia käynyttä ystävätärtä:Doris Coley (myöhemmin Doris Kenner-Jackson), Addie "Micki" Harris, Shirley Owens (myöhemmin Shirley Alston) ja Beverly Lee. Kvartetti otti nimekseen The Poquellos ja kirjoitti kappaleen I Met Him on a Sunday, jonka esitti koulunsa kykykilpailussa. Heidän samaa koulua käynyt ystävänsä järjesti yhtyeelle koe-esiintymisen äitinsä Florence Greenbergin luona. Tämä omisti pienen levy-yhtiön ja oli tarpeeksi vakuuttunut yhtyeen taidoista ryhtyäkseen sen manageriksi. Greenberg myös keksi kvartetille nimen The Shirelles yhdistämällä leadvokalisti Owensin etunimen doo wop-yhtye The Chantelsiin. The Shirellesin levytys kappaleesta I Met Him on a Sunday lisensoitiin Deccalle ja se nousi top 50:een vuonna 1958. Kaksi seuraavaa singleä kuitenkin floppasivat ja Deccan sopimus Shirellesin kanssa päättyi. Greenberg kiinnitti suojattinsa perustamalleen Scepter Recordsille ja toi mukaan tuottaja Luther Dixonin, jonka mielikuvitukselliset, usein jousia hyödyntäneet sovitukset muokkasivat Shirellesin tunnusomaista soundia entisestään.

Seuraavat pikkulevyt, vuoden 1959 Dedicated to the One I Love sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Tonight's the Night eivät tehneet suurempaa vaikutusta poplistoilla, joskin niistä jälkimmäinen oli top 20-menestys R&B-listalla. Loppuvuodesta 1960 julkaistu Goffinin ja Kingin käsialaa ollut Will You Love Me Tomorrow räjäytti potin nousemalla poplistan kärkeen ja myös R&B-listan kakkoseksi. Kyseessä oli ensimmäinen tyttöyhtyeen levyttämä listaykkönen ja sen myötä uudelleen julkaistu Dedicated to the One I Love nousi top viiteen vuonna 1961 ja singlejulkaisuista Mama Said ylsi vastaavaan menestykseen. R &B-vaikutteisempi Big John ylsi vielä suurempaan suosioon nousten kakkoseksi. Shirellesin vuoden 1962 suurin singlemenestys oli Luther Dixonin ja Florence Greenbergin käsialaa ollut Soldier Boy, joka nousi poplistan kärkeen. Myös Baby It's You oli top ten-menestys niin pop, kuin R &B-listalla. Ikävä kyllä Dixon jätti tässä vaiheessa Repertoire Recordsin. Vuonna 1963 Shirelles saavutti vielä suuren menestyksen kappaleella Foolish Little Girl, mutta sen jälkeen yhtye ei kyennyt pitämään yllä aikaisemman veroista suosiota.

 Seuraavaksi yhtye levytti musiikkia elokuvaan I't's A Mad Mad Mad World ja toimi pääesiintyjänä ensimmäisessä kokonaisvaltaisessa konserttishowssaan Alabamassa. Kun Owens ja Coley kumpikin välillä pitivät perhesyistä taukoa yhtyeestä, heitä tuurasi nuori Dionne Warwick. Vuonna 1964 Shirellesin oma huippuaika alkoi olla ohi. Tähän vaikutti ratkaisevasti Britti-invaasio, jonka useat edustajat tosin ottivat Shirellesin kappaleita levytysohjelmistoonsa. Eivätkä ainoastaan hittejä, vaan myös tuntemattomampaa tuotantoa. Beatles levytti Boysin ja Mannfred Manin näkemyksestä kappaleesta Sha La La muodostui hitti.  The Shirelles pääsi itse muutaman kerran vielä listojen häntäpäähän. Yhtyeen viimeinen hitti oli vuonna 1967 ilmestynyt ja ironisesti nimetty Last Minute Miracle. Doris Kenner jätti yhtyeen seuraavana vuonna keskittyäkseen perhe-elämään. Jäljelle jääneet Shirellesit jatkoivat triona ja julkaisivat singlejä Bellin, United Artistsin ja RCA:n kautta vuoteen 1971 saakka. Oldies-tyyppisissä esiintymistilaisuuksissa yhtyeellä riitti edelleen kysyntää ja vuonna 1973 se oli mukana dokumentissa Let the Good Times Roll. Kahta vuotta myöhemmin Shirley Alston lähti soolouralle ja tällöin Doris Kenner-Jackson teki paluun yhtyeeseen. Micki Harris menehtyi sydänkohtaukseen kesken yhtyeen Atlantassa, Georgiassa kymmenes kesäkuuta 1982 pidettyä konserttia. Kolme jäljelle jäänyttä Shirellesia levyttivät vielä seuraavana vuonna Dionne Warwickin albumille. 90-luvulla oldies-konserteissa nähtiin erilaisia Shirelles-kokoonpanoja, mutta lopulta Beverly Lee rekisteröi nimen itselleen. Hän konsertoi uusien yhtyeen jäsenten kanssa The Shirellesin nimellä. Shirley Ewans on jatkanut keikkailuaan nimellä Shirley Alston Reeves and her Shirelles. Shirellesit pääsivät Rock N' Roll Hall of Fameen vuonna 1996. Doris Kenner-Jackson hävisi taistelunsa rintasyöpää vastaan neljäs helmikuuta 2000. Shirelles on ansainnut todellisen pioneeriasemansa kaikkien aikojen ensimmäisenä todellisen läpimurron tehneenä tyttöyhtyeenä.

Keskiviikon klassikko:Vakuuttavan rujoa brittisoundia

Vuonna 1964 Andoverissa, Hampshiressa perustettu brittiläinen The Troggs on aikakautensa rujoimpia rhythm and bluesista ponnistaneita yhtyeitä. Sen originaalikokoonpanoon muodostivat laulusolisti Reg Presley, kitaristi Chris Britton, basisti Pete Staples ja rumpali Ronnie Bond. Yhtyeen sainasi The Kinksin managerina toiminut Larry Page. Ensiksi nimeä The Troglodytes käyttänyt yhtye levytti Larry Pagen Page One Recordsille, mutta hän neuvotteli debyyttisingle Lost Girlin julkaistavaksi CBS:llä. The Troggsin tunnetuin hitti oli kotimaassaan kakkoseksi ja Yhdysvalloissa aina listakärkeen heinäkuussa 1966 noussut, Chip Taylorin käsialaa ollut Wild Thing. Terhakoine riffeineen ja raakoine soundeineen kappaleesta muodostui kiistaton garageklassikko, jonka menestykseen vaikutti osaltaan myös sen sisältyminen television musiikkiohjelmaan Thank Your Lucky Stars. The Jimi Hendrix Experience versioi Wild Thingin unohtumattomalla tavalla Montereyn popfestivaaleilla 1967. Yhdysvalloissa Troggs ei kuitenkaan päässyt nauttimaan pitkäaikaisesta menestyksestä; pääsihän yhtye konsertoimaankin siellä vasta vuonna 1968. Singlehittejä Troggsilla joka tapauksessa riitti Wild Thingin jälkeenkin. Muita suuria menestyksiä vuonna 1966 olivat Britanniassa listakärkeen kivunnut With a Girl Like You, kakkoseksi noussut I Can't Control Myself sekä juuri top teniin päässyt Anyway That You Want Me. Kaikki kyseiset kappaleet äänitettiin Olympic-studioilla.

Vuoden 1967 puolella Give It to Me ja psykedeliahengen upeasti tavoittanut Night of the Long Grass olivat top 20-menestyksiä, mutta rakkauden kesän kiistattomiin soundtrackbiiseihin lukeutuva Love is All Around sijoittui kotimaassaan viidenneksi ja Yhdysvalloissakin seitsemänneksi. Jälkimmäinen listasijoitus saavutettiin tosin vasta toukokuussa 1968. Vuonna 1994 kappaleen coveroi menestyksekkäästi yhtye Wet Wet Wet. Singlehiteistä viimeisin oli Hi Hi Hazel ja maaliskuussa 1969 The Troggs tuli siltä erää tiensä päähän. Useampi yhtyeen jäsen julkaisi jo samana vuonna soolosinglen ja Chris Britton jopa As I Am-nimisen sooloalbumin. Yhtye kokoontui uudelleen yhteen jo samana vuonna Tony Murayn korvatessa Staplesin basson varressa. Vuonna 1974 Troggs ryhtyi jälleen yhteistyön Larry Pagen kanssa. Uusionäkemykset Beach Boysin Good Vibrationsista ja Wild Thingistä reggaeversiona eivät herättäneet vastakaikua. Ranskalainen yhtiö New Rose julkaisi Troggsilta kaksi pitkäsoittoa, vuoden 1982 albumin Black Bottom sekä vuonna 1990 ilmestyneen longarin AU. Ansaitsemaansa huomiota ansaitsi vuonna 1992 ilmestynyt, jonkinasteiseksi paluulevyksi tulkittavissa oleva Anthens andover, jota oli ollut mukana työstämässä useampi REM-yhtyeen jäsen. Useampi originaali Troggsin jäsen on jo edesmennyt, Reg Presley menehtyi syöpään 4. helmikuuta 2013 ja yhtyeen originaali rumpali 13. marraskuuta 1992.Troggs on jatkanut toimintaansa Chris Allenin leadvokalisoimana. Yhtyeen vaikutus punkrockin kehitykseen on ollut kiistaton ja yhtyeen diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Iggy Pop ja The Ramones. Keskeisistä The Troggsin tuotannosta levytetyistä/esitetyistä keskeisistä coverversioista mainittakoon pikaisesti MC5:n esikoisalbumilleen Kick Out the Jams nimellä I Want You Right Now levyttämä I Want You sekä Wet Wet Wet-yhtyeen vuonna 1994 levyttämä menestyksekäs coverversio Love is All Aroundista.

Tiistain tukeva:Amerikkalaisen menestystarinan ensimmäinen vuosikymmen

Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin luotsaama Kiss on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä amerikkalaisyhtyeistä. Musiikkinsa lisäksi se muistetaan maskeistaan ja lavashowstaan, joista ei näyttävyyttä ja pyrotekniikkaa ole puuttunut. Kissin esiaste oli yhtye Wicked Lester, jossa sekä Stanley että Simmons olivat vaikuttaneet. Yhtye sai aikaan myös yhden Epic Recordsin hylkäämän pitkäsoiton. Vuonna 1972 kaksikko katsoi Wicked Lesterin tulleen tiensä päähän. Saman vuoden loppupuolella he huomasivat new yorkilaisen, jo tuossa vaiheessa veteraanirumpaliksi tituleerattavissa olleen Peter Crissin Rolling Stoneen laittaman ilmoituksen. Koesoitto oli onnistunut ja Criss liittyi Wicked Lesterin uuteen versioon, jonka musiikillinen olemus oli huomattavasti edeltäjäänsä raskaampi. Tammikuussa 1973 kitaristi Ace Frehley täydensi yhtyeen kokoonpanon. Samaisen vuoden maaliskuussa nimeen Kiss päätynyt yhtye levytti viiden kappaleen demonauhan Eddie Kramerin tuottamana. Puolta vuotta myöhemmin Bill Aucoinista tuli yhtyeen manageri ja marraskuun alussa Kiss oli Neil Bogartin uuden levy-yhtiön Casablanca Recordsin ensimmäinen yhtye. Debyyttialbumin äänitykset olivat tosin alkaneet jo lokakuun puolella. Joulukuun viimeisenä Kiss esiintyi New Yorkissa Academy of Musicissa Blue Öyster Cultin lämmittelijänä. Yhtyeen nimetön debyytti ilmestyi helmikuussa 1974. Kappalemateriaalin valmius vaikutti osaltaan varsin onnistuneeseen lopputulokseen. Kissin debyytin kirkkaimmat helmet lienevät keikkastandardeiksi muodostuneet Strutter ja Black Diamond, joista jälkimmäisessä Criss on leadvokalistina. Ahkerasta keikkailusta huolimatta debyytti myi vain 75 000 yksikköä.

Kakkosalbumi Hotter than Hell ilmestyi jo samaisen vuoden lokakuussa ja edusti lähes samaa tasoa esikoisen kanssa. Albumin huippuhetkistä mainittakoon Free-yhtyettä muistuttava nimiraita, Simmonsin mestariteoksiin lukeutuva Going Blind, Crissin laulama Mainline sekä Frehleyn kunnianhimoinen Strangeways. Albumi putosi kuitenkin nopeasti listoilta, joten Kiss palasi pian studioon työstämään seuraavaa pitkäsoittoaan. Dressed to Kill ilmestyi jo seuraavan vuoden maaliskuussa. Se sisälsi muun muassa yhtyeen tunnuskappaleeksi muodostuvan Rock N’ Roll All Niten ja muista huippuhetkistä mainittakoon kaksikon Stanley/Frehley käsialaa oleva Rock Bottom, Getaway sekä Simmonsin onnistunut Two Timer. Dressed to Kill menestyi edeltäjäänsä paremmin, mutta Kissin tapauksessa lopullinen menestys tuli kuitenkin melko harvinaisessa formaatissa, eli tuplalivealbumin myötä. Samaisen vuoden syyskuussa julkaistu Alive! myi kultaa ja Rock N’ Roll All Niten liveversiosta tuli singlenä top 40-hitti. Seuraavaksi Kiss ryhtyi yhteistyöhön tuottaja Bob Ezrinin kanssa, jonka aikaisemmista yhteistyökumppaneista mainittakoon Alice Cooper. Maaliskuussa 1976 ilmestynyt Destroyer oli Kissin siihen mennessä kunnianhimoisin työ. Sen hitteihin lukeutuivat Crissin laulama slovari Beth, Detroit Rock City sekä iskevä Shout It Out Loud. Sitä seurannut seuraava menestys, studiolivenä toteutettu Rock and Roll Over ilmestyi jo saman vuoden marraskuussa ja Love Gun kesäkuussa 1977. Kyseisten albumien kultahippuihin lukeutuivat etenkin I Want You, Hard Luck Woman, I Stole Your Love, Shock Me sekä Love Gunin nimikappale. Toinen livealbumi Alive II, jonka viimeinen levypuolisko tosin koostui uusista studioäänitteistä, seurasi jo saman vuoden lokakuussa. Kaikki neljä albumia myivät platinaa, Destroyer tosin vasta Beth-singlen top ten-menestyksen vanavedessä. Kissin voi sanoa olleen suosionsa huipulla vuoden 1978 alussa. Tuolloin julkaistiin hittikokoelma Double Plantinum ja syyskuussa jokainen yhtyeen jäsenistä julkaisi sooloalbuminsa. Parhaiten niistä menestyi Ace Frehley, jonka levyltä löytyi jopa singlehitti New York Groove. Vuoden 1979 toukokuussa ilmestyi seuraava Kiss-pitkäsoitto Dynasty. I Was Made for Loving Youn kaltaisen discohitin sisältänyt albumi herätti vanhoissa diggareissa ristiriitaisia tunteita, mutta myös se myi platinaa. Dynasty-kiertue päättyi samaisen vuoden joulukuussa, jonka jälkeen päihdeongelmista kärsinyt Criss sai lähteä. Hän oli toki mukana yhtyeen reunionissa vuonna 1996. 80-luvun ensimmäisellä Kiss-pitkäsoitolla Unmaskedilla rumpalina oli Anton Fig.

Maanantain mainio:Syvän purppuran upea debyytti

Deep Purple:Shades of Deep Purple

 

Yhdysvalloissa heinäkuussa ja Britanniassa syyskuussa 1968 ilmestynyt Shades of Deep Purple oli brittiläisen hardrockin eräänlaisesta isähahmosta käyvän Deep Purplen debyyttialbumi. Alun perin aikaisemmin The Artwoods-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tulleen kosketinsoittaja Jon Lordin ja jo pitkän uran studiomuusikkona omanneen ja muun muassa Screaming Lord Sutchin kanssa musiikillista yhteistyötä tehneen kitaristi Ritchie Blackmoren saattoi yhteen The Searchersin rumpali Chris Curtis, jonka suunnitelmissa oli Roundabout-niminen projekti. Lordin kehotuksesta basistiksi valikoitui Nick Simper, joka oli ehtinyt soittaa Johnny Kiddin taustayhtyeessä The Piratesissa ja selvisi hengissä Johnny Kiddin hengen vaatineesta auto-onnettomuudesta. Aikaisemmin clubitasolla yhtyeessä The Maze vaikuttanut solisti Rod Evans löytyi Melody Makeriin lähetetyn ilmoituksen perusteella. Yksi solistin paikan hakijoista oli kyseisessä tapauksessa hylätyksi tullut Rod Stewart. Ritchie Blackmore muisti Hampurin keikoiltaan 19-vuotiaan rumpalilahjakkuuden Ian Paicen, jonka hän kutsui treeneihin. Muutamien instrumentaalijamien myötä Paicesta tuli yhtyeen rumpali ja Deep Purplen Mark I-kokoonpano oli muodostunut. Nimensä yhtye otti Peter DeRosen levyttämän, Ritchie Blackmoren isoäidin samannimisen suosikkikappaleen mukaan.   

Ensimmäiset työstetyt kappaleet olivat jo hieman iäkkäämmät instrumentaalit And the Addres ja Mandrake Root, joista jälkimmäiseen Evans kirjoitti tekstit. Ensimmäinen työstetty cover oli Beatlesin Help, joka otettiin mukaan Cris Curtisin kehotuksesta. Hitaassa sovituksessaan Purplen näkemys oli lähellä amerikkalaista Vanilla Fudge-yhtyettä, joka lukeutui erityisesti Ritchie Blackmoren suuriin diggauskohteisiin. Skip Jamesin säveltämä I’m So Glad oli pari vuotta aikaisemmin ollut mukana Creamin debyyttialbumilla Fresh Cream. Purple täydensi omaa näkemystään klassisvaikutteisella introlla nimeltä Happiness. Hey Joe-versiointiin vaikutti luontevasti The Jimi Hendrix Experiencen hittiversio, mutta myös kyseiseen näkemykseensä Purple lisäsi vaikutteita klassisesta musiikista. Covereihin lukeutui myös Joe Southin säveltämä poprockkappale Hush, jonka Billy Joe Royalin käsialaa olevan levytysversion Blackmore oli kuullut Saksassa ollessaan. Omaa tuotantoa Purplen esikoisella edustivat vielä Lordin ja Evansin tyylikkään melodinen One More Rainy Day sekä Blackmoren ja Evansin rankempi Love Help Me, jossa Blackmore pääsi ajoittain loistaman kepin varressa. Deep Purplen esikoinen levytettiin toukokuussa 1968 vain kolmessa päivässä. Tetragrammaton julkaisi sen Yhdysvalloissa melkoisen hyvällä menestyksellä. Billboardin listalla pitkäsoitto nousi sijalle 24. ja Hush-single aina neljänneksi. Purplen ensimmäisen line upin osalta kukaan ei ollut profeetta omalla maallaan, sillä Shades of Deep Purple ei noussut Britanniassa listoille lainkaan ja vastaanotti myös melko negatiivisia arvioita. Purplen ensimmäiselle kokoonpanolle valtaosa debyyttialbumin kappaleista muodostui keikkastandardeiksi, mutta Ian Gillanin ja Roger Gloverin korvattua Evansin ja Simperin ainoastaan coverit Hush, Hey Joe ja Help säilyivät ohjelmistossa vielä vuoden 1969 aikana. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi The Book of Taliesyn piti yllä laadukasta tasoa sijoittuen myös Billboardin listalla vielä sijalle 48. Sen kappaleista mainittakoon keikkakontekstissa maratonmittoihin yltänyt instrumentaali Wring That Neck sekä jopa pieneksi hitiksi muodostunut näkemys Neil Diamondin ripeästä poppalasta Kentucky Woman.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen brittikepittäjistä

17. tammikuuta 1949 syntynyt englantilaiskitaristi Mick Taylor muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään brittibluesin korkeakoulussa nimeltä John Mayall's Bluesbreakers sekä Rolling Stonesissa vuosina 1969-1974. Hän oli mukana useilla yhtyeen klassikkoalbumeilla. Taylor on lisäksi työskennellyt lukuisten muiden artistien kanssa ja julkaissut useita soololevyjä. Marraskuusta 2012 lähtien Taylor on osallistunut Stonesien paluukeikoille Lontoossa ja Newarkissa. Hän on lisäksi vieraillut Stonesin vuoden 2013 50 & Counting maailmankiertueella Yhdysvalloissa, Glastonbury Festivaalilla ja Lontoossa. Vuoden 2014 kiertue On Fire vieraili muun muassa Kauko-idässä, Australiassa ja Euroopassa. Rolling Stonen vuonna 2011 julkaisemalla sadan parhaan kitaristin listalla Taylor rankattiin sijalle 37.


Welwyn Garden Cityssä syntynyt, mutta Hatsfieldissä, Hertfordshiressä kasvanut Taylor aloitti kitaransoiton yhdeksänvuotiaana. Alkeet hän oppi äitinsä pikkuveljeltä. Taylorin teini-iän yhtyeisiin lukeutui The Juniorsin ja The Strangersin kaltaisia yhtyeitä. 16-vuotiaana Taylor meni kuuntelemaan John Mayall's Bluesbreakersin konserttia Welwyn Garden Cityn The Hop Community Centressä. Jostakin syystä Eric Clapton ei ilmaantunut kyseiselle keikalle. Settitauolla Taylor lähestyi Mayallia ja tiedusteli mahdollisuutta soittaa heidän kanssaan. Taylor mainitsi omistavansa Bluesbreakersin levyt ja osaavansa osan kappaleista. Hetken mietittyään Mayall vastasi myöntävästi. Taylorin omien sanojen mukaan hän ei pitänyt kyseistä tapahtumaa suurena tilaisuutena; hän ainoastaan halusi nousta lavalle ja soittaa kitaraa. Taylor soitti toisen setin Mayallin yhtyeen kanssa. Voitettuaan Mayallin luottamuksen puolelleen kaksikko vaihtoi puhelinnumeroita. Taylor jäi Mayallin mieleen Peter Greenin jätettyä Bluesbreakersin kitaristin pestin. Taylorin varsinainen debyyttikeikka Bluesbreakersin kanssa oli Manor Housessa, vanhassa bluesclubissa Pohjois-Lontoossa. 17-vuotiaan Taylorin soitto jätti lähtemättömän vaikutuksen paikallaolleisiin. Jo ennen täysi-ikäistymistään Taylor konsertoi Bluesbreakersin kanssa ja levytti pitkäsoiton Crusade. Yhtyeessä vaikuttamisensa aikana vuosina 1966-1969 Taylor kehitti latinalais- ja jazzvaikutteilla höystetyn bluespohjaisen soittotyylin. Hän kitaroi myös Bluesbreakersin albumeilla Diary of a Band, Bare Wires ja Blues from Laurel Canyon. Myöhemmin hän kehitti taitojaan myös slidekitaristina.


Kun Brian Jones oli erotettu Rolling Stonesista kesäkuussa 1969, Mayall suositteli Mick Jaggerille Tayloria hänen tilalleen.  Ensimmäisellä studiosessiollaan Stonesien kanssa Taylor arveli olevansa mukana ainoastaan sessiomuusikkona. Vakuuttuneet Jagger ja Keith Richards kutsuivat hänet takaisin studioon kuitenkin jo seuraavana päivänä. Hän kitaroi Let It Bleed -pitkäsoiton kappaleilla Country Honk ja Live with Me sekä Britanniassa neljäs heinäkuuta 1969 julkaistulla singlehitillä Honky Tonk Women.  20-vuotiaan Taylorin debyyttikeikka Stonesissa oli Lontoon Hyde Parkissa viides heinäkuuta kaksi päivää aikaisemmin menehtyneen Brian Jonesin muistoksi järjestetty ilmaiskonsertti, johon saapui 250 000 kuuntelijaa. Rolling Stonesin vuoden 1971 klassikkoalbumilla Sticky Fingers Taylorin osuus oli erityisen merkittävä raidoilla Sway ja Moonlight Mile, joiden levytykseen Richards ei syystä tai toisesta osallistunut.  Vuoden 1972 tupla-albumilla Exile on Main St. Taylor sitä vastoin sai nimensä ainoastaan yhden kappaleen, Ventilator Bluesin tekijätietoihin. Vuoden 1973 Euroopan-kiertueen jälkeen Richardsin huumeongelmat olivat kehittyneet niin pahoiksi, että ne vaikuttivat yhtyeen kykyyn toimia yksikkönä. Levytyssessioiden välissä yhtyeen jäsenet asuivat eri maissa ja näihin aikoihin Taylor vieraili esimerkiksi Herbie Mannin vuoden 1974 albumilla Reggae. Viimeisen Taylorin kitarointia sisältäneen Stones-albumin It's Only Rock N'Roll äänitykset käynnistyivät marraskuussa 1973 Musicland studioilla Munichissa. Suurin osa pitkäsoitosta äänitettiin kuitenkin seuraavan vuoden tammikuussa ja huhtikuussa myöhempien äänitysten tapahtuessa Stargrovesissa. Richards ja Taylor eivät tässä vaiheessa tulleet hyvin toimeen keskenään, mutta Taylor osallistui vähintään kaikkiin Stargrovesissa tapahtuneisiin äänityksiin. Pian levytyksen jälkeen Taylor vietti kuusi viikkoa Brasiliassa matkustaen veneellä Amazon-jokea pitkin ja tutkien latinalaista musiikkia. Juuri ennen uuden albumin julkaisua lokakuussa 1974 Taylor kertoi New Musical Expressin Nick Kentille kirjoittaneensa levylle kappaleet Till the Next Goodbye ja Time Waits for No-One Jaggerin kanssa. Kent esitteli Taylorille uuden albumin kannen ja ilmeni, ettei Taylor ollut saanut kredittiä yhdenkään kappaleen kirjoittamisesta. Samaisen vuoden joulukuussa Taylor ilmoitti jättävänsä Stonesit. Lyhyellä varoitusajalla annettu päätös tuli hienoisena shokkina muille yhtyeen jäsenille. Stonesin oli nimittäin tarkoitus aloittaa uuden albumin äänitykset Munichissa.

Stones-pestinsä jälkeen Taylor on osallistunut useisiin yhteisiin levytyksiin yhtyeen muiden jäsenten kanssa. Vuonna 1977 hän oli Jaggerin, Richardsin ja bassosta huolehtineen Ron Woodin kanssa John Phillipsin albumilla Pay Pack & Follow. Äänitykset tapahtuivat Lontoossa ja Taylorin upeaa soolotyöskentelyä kuullaan kappaleissa Oh Virginia ja Zulu Warrior. Joulukuussa 1981 Taylor soitti Stonesien kanssa Kemper Arenalla Missourissa ja Richards jammaili Taylorin konsertissa Lone Star Cafessa New Yorkissa kappaleissa Key to the Highway ja Can't You Hear Me Knocking joulukuussa 1986. Vastaavasti Taylor osallistui Keith Richardsin vuoden 1988 debyyttisooloalbumin Talk is Cheap levytykseen. Hänen kitarointiaan kuullaan kappaleessa I Could Have Stood You Up. Vuonna 1989 Taylor pääsi Stonesin jäsenenä mukaan Rock and Roll Hall of Fameen. 90-luvun alussa hän teki yhteistyötä Bill Wymanin Rhythm Kings -yhtyeen kanssa. Taylorin kitarointia kuullaan myös kahdella vuoden 1981 Stones-albumi Tattoo Youn raidalla Tops ja Waiting for a Friend, jotka oli äänitetty jo 1972. Maaliskuussa 2010 alkoi kuulua huhuja, joiden mukaan Taylor olisi äänittänyt uusia kitaraosuuksia Exile on Main Streetin tulevalle erikoisversiolle. Originaalin tupla-albumin laajennettu versio sisältää kymmenen outtakea, tai vaihtoehtoista versiota kappaleista. Taylor kertoi Clevelandista kotoisin olleelle toimittajalle todellakin nauhoittaneensa Mick Jaggerin pyynnöstä uudet kitaraosuudet cd-versiota varten. Kansallisena levykauppapäivänä 17. huhtikuuta 2010 julkaistiin uusi Stones-single Plundered My Soul, joka sisälsi tuoreet vokaali- ja kitaraosuudet Jaggerilta ja Taylorilta. Myös vuonna 1972 kuvattu konserttielokuva Ladies and Gentlemen The Rolling Stones sai viimein virallisen julkaisunsa Eagle Rock Entertainmentin ansiosta.

Taylorin Stonesin jälkeisistä musiikillisista projekteista mainittakoon yhteistyö Jack Brucen kanssa. Yhtyeessä vaikuttivat lisäksi kosketinsoittaja Carla Blay ja rumpali Bruce Gary. Treenit alkoivat Lontoossa 1975 ja myöhemmin samaisena vuotena yhtye keikkaili Euroopassa edustamansatyyli ollessa tyylillisesti lähempänä jazzia. Kokoonpanon ainoat säilyneet tallenteet olivat kesäkuun ensimmäisenä 1975 Manchesterin Free Trade Hallissa pidetty ja vuonna 2003 cd:nä julkaistu konsertti sekä esiintyminen Old Grey Whistle Testissä. Kokoonpano hajosi seuraavana vuonna. 1977 Taylor esiintyi Little Featin kanssa Lontoon Rainbow - teatterissa. Hän slidekitaroi johtohahmo Lowell Georgen kanssa kappaleessa A Political Blues ja versio on mukana klassikoksi kohotetulla livetuplalla Waiting for Columbus. Samana vuonna Taylor solmi soolodiilin Columbia Recordsin kanssa. Hänen nimeään kantanut soololevy ilmestyi vasta vuonna 1979. Rock, jazz ja latinalaisvaikutteita yhdistänyt albumi ei menestynyt ja turhautunut Taylor jätti musiikkibisneksen noin vuoden ajaksi.Vuonna 1981 Taylor keikkaili Ten Years Afterin johtohahmon Alvin Leen kanssa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Seuraavat vuodet kuluivat tien päällä John Mayallin paluukiertueen merkeissä. Rytmiryhmän sillä muodostivat Fleetwood Macin John McVie sekä muun muassa erinomaisesta bluesrockyhtyeestä Stone the Crowsista muistettu rumpali Colin Allen. Vuonna 1983 Taylor oli Mark Knopflerin kanssa mukana Bob Dylanin albumilla Infields. Hän osallistui myös sen seuraajien, konserttitaltiointi Real Liven ja studioalbumi Empire Burlesquen äänityksiin. Vuonna 1984 Dylan pyysi Tayloria kasaamaan kokeneen rockyhtyeen Bill Grahamin kanssa sovittua Euroopan kiertuetta varten. Kuukauden mittaiselle kiertueelle lähtivät mukaan ensisijaisesti Small Facesistä ja Facesistä muistettu pianisti/kosketinsoittaja Ian McLagan, rumpali Colin Allen ja basisti Greg Sutton. Samaisella kiertueella olivat mukana Carlos Santana ja muutamassa konsertissa esiintynyt Joan Baez. 80-luvun Taylor asui ensisijaisesti New Yorkisssa. Syyskuussa 1988 Taylor oli mukana Grateful Deadin kyseisen vuoden viimeisessä konsertissa Madison Square Gardenissa.

Vuonna 1990 hän muutti Los Angelesiin. Samana vuonna ilmestyi Maze Recordsin kautta albumi Stranger in This Town. Sen tiimoilta tehtiin minikiertue, johon sisältyi levynjulkaisukeikka Hard Rock Cafessa ja keikkoja Paradise Theatressa. Taylor aloitti yhteistyön los angelesilaisen Carla Olsonin kanssa. Roxyssa nauhoitetun livelevyn Too Hot for Snakes huippuhetki on seitsenminuuttinen näkemys Stonesin Swaysta. Olsonin seuraavalla levyllä Within an Ace Taylor oli mukana seitsemällä raidalla. Albumilla The Ring of Truth Taylor kitaroi yhdeksällä kappaleella, näiden joukossa 12-minuuttinen näkemys alkuaan Goats Head Soupilla julkaistusta Taylorin ja Jaggerin yhteistyötä edustavasta kappaleesta Winter. Soulvokalisti Percy Sledgen vuoden 1994 pitkäsoitolla Blue Night olivat Taylorin lisäksi mukana Steve Cropper ja Bobby Womack. Miamissa Taylor soitti parin vuoden ajan yhtyeessä Tumblin Dice Bobby Keysin ja Nicky Hopkinsin kanssa. 

90-luvun puolivälissä Taylor muutti takaisin Englantiin. Vuonna 2000 hän julkaisi pitkäsoiton A Stone's Throw. Niin clubeissa, teattereissa kuin festivaaleilla tapahtuneiden esiintymisten myötä Taylor on tavoittanut arvostavan yleisöpohjan.Vuonna 2003 Taylor oli mukana John Mayallin 70-vuotisjuhlakonsertissa Eric Claptonin kanssa. Vuotta myöhemmin hän osallistui Bluesbreakersin teattereihin sijoittuneeseen Englannin-kiertueeseen. Lokakuussa 2007 Taylor kiersi Yhdysvaltojen itärannikkoa Experience Hendrixin kanssa. Jimi Hendrixin musiikkia olivat mukana kunnioittamassa lisäksi muun muassa Mitch Mitchell, Billy Cox, Buddy Guy ja Robbie Krieger. Joulukuussa 2010 Taylor esiintyi Ronnie Woodin kanssa blueskitaristi Stephen Dale Petitin järjestämässä konsertissa, jonka tarkoituksena oli säilyttää Lontoon100-clubi. Mukana oli lisäksi muun muassa Pretty Thingsin Dick Taylor, joka muistetaan myös  Stones ien originaalibasistina. Taylor promosi myös Stones-pianisti Ian Stewartin kunniaksi tehtyä Ben Watersin albumia Boogie for Stu. Lontoon Ambassadors teatterissa maaliskuussa 2011 pidetyssä konsertissa olivat Taylorin lisäksi mukana Charlie Watts, Ronnie Wood ja Bill Wyman. Taylor oli mukana  Stonesien marraskuun 2012 Lontoon-konserteissa
ja tuolloin hän soitti Midnight Ramblerin. Vuoden 2013 Stonesien Amerikan-kiertueella Stones' 50 & Counting Taylor oli mukana jokaisessa konsertissa.Kesäkuussa 2013 Taylor saapui kitaroimaan usean kappaleen ajaksi Stonesien ollessa pääesiintyjänä Clastonbury Festivaalilla. Kiertue päättyi kahteen konserttiin Lontoon Hyde Parkissa. Niistä julkaistiin albumi Hyde Park Live ja konserttielokuva Sweet Summer Sun:Live in Hyde Park. Helmi-marraskuussa 2014 Taylor soitti jälleen Stonesien kanssa 29 konsertissa 14 On Fire -kiertueella Aasiassa, Euroopassa ja Australiassa/Uudessa Seelannissa.

Lauantain pitkä:LA:n elegantein kvartetti

80-luvun popin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan The Bangles-yhtyeen ura liippaa erään sen jäsenen osalta varsin läheltä Joan Jettiä. 60-luvun musiikista inspiraationsa ammentaneilla Petersonin sisaruksilla, kitaristi Vickillä ja rumpali Debbillä oli jo aivan 80-luvun alussa yhtye nimeltä The Colours. Lehti-ilmoituksen kautta rytmikitaristiksi löytyi Susanna Hoffs. The Bangs-nimeä käyttänyt kolmikko julkaisi omakustanteena esikoissinglensä Getting Out of Hand/Call On Me ja aloitti keikkailun LA:n pienissä clubeissa. Yhtyeen coverohjelmistoon kuului 60-luvun garageklassikoita aina The Seedsin Pushin’ Too Hardista lähtien. Basistiksi löytyi lopulta Annette Zilinskas samalla, kun yhtyeen oli vaihdettava nimensä The Banglesiksi. Bändin manageriksi tuli aikaisemmin Go Go’sin kanssa työskennellyt The Police-rumpali Stewart Copelandin veli Miles Copeland ja The Bangles julkaisi vuonna 1982 viiden kappaleen ep:n, jonka biiseistä The Real Worldistä muodostui jopa pieni hitti. Annette Zilinskasin siirryttyä Blood on the Saddle-yhtyeeseen Banglesillä oli edessään uuden basistin etsintä. Sellaiseksi löytyi lopulta LA:n rockskenen kiistaton veteraani Michael Micki Steele, joka oli jo ehtinyt  olla mukana The Runawaysin, jonka tunnetuimmat jäsenet olivat Joan Jett ja Lita Ford, varhaisessa kokoonpanossa. The Bangles solmi sopimuksen CBS:n kanssa. Yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto All Over the Place tarjosi kelvollista sixties-henkistä kitarapoppia nimensä mukaisesti laajalta skaalalta ja sen raidoista Hero Takes A Fallista muodostui lopullinen debyyttihitti. Banglesin esikoistäyspitkän muista huippuhetkistä mainittakoon Dover Beach, He’s got A Secret sekä Kimberley Rewn kirjoittama  Going Down to Liverpool, jonka originaalista hittiversiosta vastaa Katrina & The Waves.

  Alkuvuodesta 1986 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Different Light teki Manic Monday ja Walk Like an Egyptian- jättihitteineen Bangleseistä megatähtiä. Albumin muita menestyssinglejä olivat If She Knew What She Wants ja Walking Down Your Street. Toisin kuin edeltäjällään, Different Lightilla myös Michael Steele pääsi leadvokalistiksi. Hänen laulamiaan ovat onnistunut cover voimapopin klassikkoihin lukeutuvan, Alex Chiltonin luotsaaman Big Star-yhtyeen kappaleesta September Gurls ja vakavahenkinen balladi Following. Different Lightin tiimoilta tehty kiertue ehti pysähtyä jopa Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1986. Banglesin kolmatta pitkäsoittoa Everything saatiin odottaa vuoden 1988 lokakuuhun saakka. Kyseessä oli kunnianhimoinen albumi, jonka jokaista kappaletta oli ollut kirjoittamassa vähintään yksi yhtyeen jäsenistä. Susanna Hoffsin leadvokalisoimat In Your Room ja Eternal Flame olivat suuria hittejä ja niistä jälkimmäinen nousi listakärkeen niin kotimaassa kuin Englannissakin. Kolmantena singlenä julkaistiin Debbin laulama Be with You. Vaikka kyseessä oli tasokas popkappale, tuloksena oli ainoastaan juuri ja juuri top 30-hitti. Susanna Hoffista muodostui Banglesin tähti ja tätä muu kolmikko ei sulattanut. Riitaisa yhtye hajosi vuoden 1990 alussa. Hoffs aloitti välittömästi soolouransa ja julkaisi 90-luvulla kaksi sooloalbumia. Yhtyeen muista jäsenistä Debbi oli mukana Kindred Spiritissä, Vicki Continental Driftersissä ja Banglesin jälkeen vakavasta burnoutista kärsinyt Michael Steele Eye Sore-nimisessä yhtyeessä. Bangles palasi vuosituhannen alussa. Austin Powers-elokuvaan The Spy Who Shagged Me tehty uusi kappale Get the Girl edusti rivakkaa voimapoppia, mutta uutta, sinänsä pätevää pitkäsoittoa Doll Revolution saatiin odottaa vuoden 2003 alkuun saakka. Steele jätti Banglesin lopullisesti vuonna 2005. Hänet livebasistina kolmen vuoden ajan korvasi Abby Travis. Triona Bangles on tähän mennessä julkaissut vuonna 2011 ilmestyneen pitkäsoiton Anna Lee (Sweetheart of the Sun.) Joulukuussa 2013 Bangles soitti konsertit San Franciscossa ja Los Angelesissa esittäen ainoastaan varhaistuotantoaan, josta osaa se ei ollut soittanut 30 vuoteen. Marraskuussa 2014 ilmestyi digijulkaisuna alkuaikojen tuotannosta ja harvinaisuuksista koostuva albumi Ladies and gentlemen The Bangles! Susanna Hoffs on julkaissut jo kolme Matthew Sweetin kanssa työstettyä covereista koostuvaa albumia otsikolla Under the Covers. Ajallisesti mainitut albumit sisältävät biisimateriaalia 60-luvusta 80-luvun alkuun. Banglesin nykyinen lineup on yhtyeen originaali, sillä basisti Annette Zilinskas teki paluun yhtyeen riveihin vuonna 2018. Samaisen vuoden marraskuussa Banglesiltä julkaistiiin kolme uutta levytystä kokoelma-albumilla 3x4, jolla olivat lisäksi mukana yhtyeet The Dream Syndicate, The Three O' Clock sekä Rain Parade. Mainitulla levyllä kyseiset yhtyeet versioivat toistensa tuotantoa. Albumi ilmestyi ensiksi purppurana tuplavinyylinä Levykauppapäivänä ja helmikuussa 2019 Yep Roc Records julkaisi sen vinyylinä, cd:nä ja digijulkaisuna.

Perjantain pohjat:Clapton piuhattomana

Eric Clapton nauhoitti suurmenestykseksi muodostuneen Unplugged-albuminsa harvalukuiselle yleisölle Bray Film studioilla Windsorissa, Englannissa 16. tammikuuta 1992. MTV:n Unplugged-sarjaa varten tehdyn liveäänityksen tunnetuinta antia edustivat singlehitti Tears in Heaven sekä sovitukseltaan voimakkaasti originaalista Derek & The Dominosin levytyksestä eroava Layla-versiointi. Unplugged-albumille päätyneiden kappaleiden lisäksi konsertissa kuultiin varhaiset versiot Pilgrim-levyllä julkaistusta ja hitiksi muodostunesta kappaleesta My Father's Eyes, Tears in Heavenin tavoin Claptonin pojan traagisesta kuolemasta inspiraationsa ammentaneesta Circus Left Townista sekä esimerkiksi The Animalsin näkemyksenä tutuksi tulleesta Worried Life Bluesista. Albumin muusta annista mainittakoon versiot vuoden 1989 onnistuneen pitkäsoiton Journeyman balladihelmistä Running on Faith ja Old Love sekä klassikko-osastoon lukeutuvat coverit Nobody Knows You When You're Down and Out ja Before You Accuse Me. Niistä edellinen sisältyy entuudestaan myös Derek & The Dominosin ja jälkimmäinen Claptonin omaan levytysohjelmistoon. Unpluggedin levytykseen osallistuneista muusikoista mainittakoon Amen Corner -yhtyeen solistina vaikuttanut ja useita soololevyjä työstänyt rytmikitaristi Andy Fairweather-Law.

Clapton vastaanotti albumista kuusi Grammya, näiden joukossa vuoden levy, vuoden kappale ja paras rockkappale. Puolet palkinnoista tuli Tears in Heavenille. Pitkäsoitto nousi Billboardin listakärkeen ja vastaanotti timanttilevyn yli kymmenen miljoonan kappaleen myynnillään Yhdysvalloissa. Vuonna 2000 musiikkilehti Q rankkasi Claptonin Unpluggedin sijalle 71. sadan parhaan brittiläisen albumin listallaan. Lokakuussa 2011 Guitar World sijoitti albumin yhdeksänneksi Iron Maidenin Fear of the Darkin ja Stone Temple Pilotsin Coren väliin vuonna 1992 julkaistujen kitara-albumien top ten -listallaan. Kommentoidessaan albumin huikeaa suosiota vuoden 2007 omaelämäkerrassaan Clapton toivoo lukijoitaan vierailemaan poikansa Conorin haudalla Ripleyssa, jotta he sisäistäisivät sen suuren emootion, jonka Clapton itse albumiin liittyen noihin aikoihin koki. Lokakuun puolivälissä 2013 Unplugged julkaistiin laajennettuna versiona sekä cd-, että dvd-formaatissa. Albumiversio sisältää 14 remasteroidun ja myös originaalilla versiolla julkaistun kappaleen lisäksi kuusi ylimääräistä raitaa.

Torstain terävä:Erään kaikkien aikojen brittiyhtyeen esikoissingle

Erään kaikkien aikojen keskeisimmän englantilaisyhtyeen menestystarinan voi tulkita alkaneen 15. tammikuuta 1965, jolloin The Who julkaisi kotimaassaan debyyttisinglensä I Can't Explain. Yhdysvalloissa se oli julkaistu jo edellisen vuoden joulukuussa. Sitä edeltänyt single Zoot Suit/ I'm the Face oli julkaistu nimellä The High Numbers. Lukuisten seuraajiensa tavoin The Whon esikoislevy oli kitaristi Pete Townshendin säveltämä ja sen tuotti Shel Talmy. Kappaleen intro muistutti garageklassikkoa Louie Louie ja tarkkaavaisempi kuuntelija huomasi siinä yhtäläisyyksiä myös The Kinksin vuoden 1964 toiseen suureen hittisingleen All Day and All of the Night. Townshend itse myönsi kappaleen Kinks-vaikutteet, mutta kyse ei ollut suorasta kopioinnista. Solisti Roger Daltrey korosti osaltaan Kinksin vaikutusta kappaleen synnyssä musiikkilehti Q:n haastattelussa vuonna 1994. Hänen mukaansa omien kappaleiden kirjoittaminen ei noihin aikoihin ollut välttämättömyys, vaikka Townshendin tiedettiin pystyvän itsenäiseen sävellystyöhön. Amerikasta löytyi nimittäin tarpeeksi kelvollista covermateriaalia. Kinksin kaltaiset yhtyeet alkoivat  tehdä itse kappaleensa ja sillä oli suuri vaikutus Townshendiin. I Can't Explain on tulkittavissa johdannaiseksi Kinksin musiikista.

 Creem-lehden vuoden 1974 toukokuun numerossa olleessa haastattelussa Jimmy Page mainitsi toimineensa kyseisellä levytyksellä rytmikitaristina sessiomuusikon ominaisuudessa. Townshend ja tuottaja Shel Talmy vahvistivat tämän, mutta Pagen soiton päätyminen lopulliselle versiolle on silti asetettu kyseenalaiseksi. Taustavokaaleissa sillä kuultiin lauluyhtyettä The Ivy League. Kappaleesta muodostui joka tapauksessa lähes standardi The Whon keikkaohjelmistoon vuosien ajaksi. Usein se on saanut kunnian avata yhtyeen konsertit. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla I Can't Explain sijoittui sijalle 371. Brittilistalla kappaleen korkein sijoitus oli kahdeksas huhtikuussa 1965. Single putosi listalta toukokuun puolivälissä viihdyttyään siellä 13 viikon ajan. Scorpions coveroi I Can't Explainin vuonna 1989 ilmestyneelle kokoelmalleen Best of Rockers n' Ballads. Se julkaistiin myös singlenä ja saavutti viidennen sijan Mainstream Rock Tracks -listalla. Suomeksi kappaleen versioi nimellä En tahdo selittää Clifters vuonna 1987 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Kuningas.

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen punkrockin ikoni

Pihtiputaalainen Ratsia voitti Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan vuonna 1979 ja ampaisi saman tien suosioon. Lähes kaikista yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista vastasi kitaristi/laulaja Jyri Honkavaara (16. tammikuuta 1960-5. maaliskuuta 1997.)Muilta osin yhtyeen muodostivat basisti Ari ”Rudi” Lukkarinen, kitaristi Juha Aunola ja rumpali Pasi Kuusjärvi. Ratsian esiasteisiin olivat kuuluneet muun muassa yhtyeet Spiders ja Slybootz. SM-kilpailujen jälkeen ilmestyneestä esikoissinglestä Lontoon skidit muodostui kotimaisen punkrockin klassikko ja Johanna-levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu. Sitä oli Ratsian diskografiassa edeltänyt kuitenkin sittemmin huippuarvokkaaksi muodostunut omakustannekasetti Kloonattu sukupolvi, joka sisälsi valtaosan Ratsian debyyttialbumin kappaleista. Nimikappale oli suomennos Stiff Little Fingersin Alternative Ulsterista. Omakustanteella rumpalina vaikutti vielä Popkorni-nimellä tunnettu teini-ihme Jukka Viro. Ratsian ensimmäinen pitkäsoitto ilmestyi samaisen vuoden syksynä Pelle Miljoona & 1980:n kitaristin Rubberduck Jonesin tuottamana. Energisen vahvalla kokonaisuudella ei ollut mukana yhtään täyteraitaa. Covereita edustivat Stiff Little Fingersin Wasted Lifen ja Honkavaaran tärkeimmän vaikuttajayhtyeen The Clashin 48 Hoursin suomennokset. Omaan tuotantoon kuuluvista albumin klassikoista mainittakoon Yksin, Mä haluan RE-aktion, Päästäkää mut irti, New York Dollsille omistettu Kaatopaikan enkelit sekä upea päätösraita Me noustiin kellareistamme.

Alkuvuodesta 1980 ilmestyneellä kolmen lp:n livekansiolla Metropolis Ratsian osuus oli kymmenellä kappaleella kaikkein suurin. Samana vuonna ilmestyi ensiksi hieno single Tämä hetki ja tulevaisuus/Älä näytä, että pelkäät ja tarkalleen vuosi debyytin jälkeen julkaistiin kakkospitkäsoitto, Vaavi-yhtyeen johtohahmon Kari Hipposen tuottama Elämän syke, joka sijoittui laadullisesti varsin lähelle edeltäjäänsä. Albumin klassikoista mainittakoon voimakas singlebiisi Täältä tulee yö, upean humaanit nimiraita ja Täynnä elämää, vimmainen Ruumis ja sielu ja todella kaunis rakkauslaulu Päiviä ja öitä. Samoihin aikoihin julkaistiin Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuman ja Hassisen Koneen Täältä tullaan Venäjän kaltaisia kotimaisen uuden aallon klassikoita, joihin verrattuna Ratsian kakkosalbumin voi todeta jääneen turhan vähälle huomiolle. Vuonna 1981 Jyri Honkavaaran musiikillinen visio muuttui Joy Divisionin kaltaisten yhtyeiden vaikutuksesta. Myös Ratsian kokoonpanossa tapahtui muutoksia. Basistiksi vaihtui Kari Starck ja line upia täydennettiin myös Shadowplay-yhtyeestä tutuksi tulleella  kosketinsoittaja Visa ”Brandy” Ruokosella. Vuonna 1982 ilmestynyt, pääosin livenä äänitetty pitkäsoitto Jäljet ilmestyi Ratsian jo hajottua. Tyylikkään melodinen ja synkkiä tekstejä sisältänyt albumi saavutti hyvät arviot, vaikka menikin suurelta yleisöltä ohi. Lukkarinen, Kuusjärvi ja Aunola perustivat Jussi Ketun  kanssa Rudi-yhtyeen, joka muistetaan hittisinglestään Taivas saa odottaa ja samannimisestä pitkäsoitosta. Vuonna 1986 ilmestyi vielä toinen albumi Varastaa elääkseen, elää varastaakseen, jolla oli lisäksi mukana Pelle Miljoona &NUS -yhtyeestä ensisijaisesti muistettu kitaristi Pasi ”Bastard” Huopalainen. Yhden soolosinglen jälkeen Honkavaaran Ratsian jälkeisiä yhtyeitä edustivat yhden albumin julkaissut Hefty Load, muutaman kappaleen virallisesti julkaissut ja suhteellisen pitkäikäinen Killer Poodles, Innerspacemen sekä Cosmic Neighbours. Teattereita ja myös rockclubeja kiersi vuosina 2014-2015 Jyri Honkavaarasta kertonut teatteriesitys Täynnä elämää -Balladi Jyri Honkavaarasta.