Sunnuntain extra:Skotlantilaislaulajattaren 60-luvun päätös

Lulu:Lulu's Album

Vuonna 1969 Britanniassa Columbia Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Lulu's Album, joka ilmestyi Yhdysvalloissa  seuraavana vuonna Epic-yhtiön julkaisemana nimellä It's Lulu on brittiläisen skotlantilaisen Lulun viimeinen tuottaja Mickie Mostin kanssa työstämä pitkäsoitto. Hän oli työskennellyt Lulun kanssa menestyksekkäästi mainitun vuosikymmenen loppupuolella. Vaikka Lulu oli vastikään voittanut Eurovision laulukilpailut kappaleella Boom Bang-a-Bang ja kyseistä albumia mainostettiin myös hänen tv-showssaan, se ei noussut listoille. Britanniassa listakakkoseksi noussut euroviisu-kappale ei ollut mukana mainitulla pitkäsoitolla. Sitä vastoin albumin biisilistaan sisältyi A Song for Europe-kilpailussa kolmannen sijan saavuttanut kappale Come September. Lulu's Album sisälsi useita coverversioita kyseisen aikakauden pophiteistä. Pitkäsoitolla Lulu esitti näkemyksensä esimerkiksi Bob Dylanin Mighty Quinnista, Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovinista, Dionne Warwickin A House is Not a Homesta, Alex Chiltonin johtaman Box Tops-yhtyeen hitistä Cry Like a Baby sekä Bee Geesin kappaleesta I Started a Joke.  Lulus' Albumin jälkeen artisti muutti tyyliään kypsempään suuntaan seuraavan vuosikymmenen alussa ilmestyneillä albumeillaan New Routes ja Melody Fair. Toinen Lulu's Albumin jenkkipainos ilmestyi vuonna 1972 ja tällä kertaa se totteli nimeä Most of Lulu Vol 2. Sittemmin mainitusta albumista on ilmestynyt myös cd-versio.

Lauantain pitkä:Keskeisen southern rockin edustajan kakkosalbumi

The Allman Brothers Band:Idlewild South

23. syyskuuta 1970 ilmestynyt ja Tom Dowdin tuottama Idlewild South on The Allman Brothers Bandin toinen studioalbumi, jonka julkaisijana Yhdysvalloissa olivat Atco Records ja Capricorn Records. Vuonna 1969 ilmestyneen esikoisalbuminsa julkaisun jälkeen The Allman Brothers Band konsertoi ahkerasti ympäri Yhdysvaltoja. Vaikka yhtyeen debyytin kaupallinen menestys jäi vähäiseksi, The Allman Brothers Bandin maine live-esiintyjänä kasvoi ja esimerkiksi Eric Clapton pyysi yhtyeen johtohahmoa Duane Allmania mukaan Derek & The Dominoes-yhtyeensä tupla-albumille Layla & Other Assorted Lovesongs. Allman Brothersin tiiviin kiertueaikataulun vuoksi Idlewild Southin äänitykset ajoittuivat yli viiden kuukauden jaksolle eri kaupungeissa, kuten New Yorkissa, Miamissa ja yhtyeen kotikaupungissa Georgian Maconissa. Idlewild Southilla julkaistut kappaleet ovat mainitulta ajanjaksolta ja niitä oli ehditty testata keikkakontekstissa. Tom Dowdia oli pyydetty jo Allman Brothers Bandin esikoisalbumin tuottajaksi, mutta tuolloin hän ei ollut ollut käytettävissä. Idlewild South sisältää kaksi Allman Brothers Bandin tunnetuimpiin lukeutuvaa kappaletta. Midnight Rider päätyi myöhemmin useiden artistien versioimaksi ja In Memory of Elisabeth Reedistä muodostui eräs Allman Brothersin konserttien kohokohdista. Vaikka myös Idlewild Southin myynti oli aluksi vähäistä, vuoden 1970 aikana soitetut yli 300 konserttia alkoivat tehdä tehtävänsä ja ne loivat pohjaa yhtyeen lopulliselle läpimurtolevylle, vuonna 1971 ilmestyneelle tuplakonserttitaltioinnille The Allman Brothers Band at Fillmore East. Sen menestyksen seurauksena Allman Brothers Bandin kaksi ensimmäistä studiolevyä julkaistiin samalla tupla-albumilla nimellä Beginnings. Vuonna 1973 mainittu albumi saavutti kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Idlewild Southin äänitykset käynnistyivät helmikuun puolivälissä 1970 Capricorn Sound -studioilla Maconissa. Kuukautta myöhemmin yhtye siirtyi Miamin Criteria-studioille, joissa työskentelyn tuottaja Tom Dowd koki miellyttävämmäksi. Suuri osa Idlewild Southin materiaalista oli äänitetty livenä. Atlantic-levy-yhtiön jazztuottajana ensisijaisesti kunnostautunut Joel Dorn tuotti albumin raidoista kappaleen Please Call Home, joka nauhoitettiin Regency Sound -studioilla heinäkuun puolivälissä kahdella otolla. Idlewild Southin kappaleista Revival oli aluksi instrumentaali. Albumin ydintuotantoon lukeutuu Gregg Allmanin käsialaa oleva Don't Keep Me Wonderin', jossa Duanea kuullaan slidekitaristina ja basisti Berry Oakleyn ystävää Thom Doucettea huuliharpistina. In Memory of Elisabeth Reed on ensimmäinen Dickey Bettsin The Allman Brothers Bandille säveltämä kappale. Muddy Watersin bluesklassikon Hoochie Coochie Man yhtye sovitti uudestaan ja Betts ja Oakley olivat soittaneet kappaletta varhaisemmassa yhtyeessään Second Comingissa. Kyseessä on ainoa Oakleyn vokalisoima Allman Brothers Bandin studioraita version ollessa lähes kaksi kertaa Watersin originaalia nopeampi. Leave My Blues at Home sisältää jopa funkvaikutteita ja kappale päättyy feidaantuvaan tuplakitarointiin. Rolling Stoneen laatimassaan arviossa Ed Leimbacher piti Idlewild Southia isona askeleena eteenpäin Allman Brothersin debyyttiin verrattuna, mutta albumin kakkospuoli oli pettymys. Vuonna 2014 Rolling Stone piti Idlewild Southia varsin merkittävänä albumina, jolla Allman Brothers Band siirtyi bluesrockista southern rockin kehittäjäksi.

Perjantain pohjat:Fleetwood Macin bluestribuutti

Fleetwood Mac:Fleetwood Mac in Chicago

Viides joulukuuta 1969 alun perin Blue Horizonin julkaisemana ilmestynyt Fleetwood Mac in Chicago on bluesyhtyeenä uransa aloittaneen brittiläisen Fleetwood Macin pitkäsoitto, jonka nauhoitukset tehtiin samaisen vuoden alussa Chess-studioilla Chicagossa. Mainitut studiot olivat esimerkiksi Muddy Watersin ja Howlin Wolfin koti. Fleetwood Mac in Chicagon nauhoituksiin otti yhtyeen itsensä lisäksi osaa joukko Fleetwood Macin inspiraation lähteenä olleita bluesmuusikoita. Hieman originaalista eroavien biisilistojen kera Fleetwood Mac in Chicago on julkaistu myös nimillä Blues Jam at Chess ja Blues Jam in Chicago Volumes One and Two. Fleetwood Mac in Chicagon nauhoitusten aikaan yhtyeen muodostivat kitaristit Peter Green, Danny Kirwan ja Jeremy Spencer, basisti John McVie sekä rumpali Mick Fleetwood. Chicago Bluesin klassikoista mukana olivat pianisti/solisti Otis Spann, pystybasisti Willie Dixon, huuliharpisti/solisti Shakey Horton, tenorisaksofonisti/solisti J. T. Brown, kitaristi Buddy Guy, kitaristi/solisti Honeyboy Edwards sekä rumpali S. P. Leary. Vaikka albumilla on mukana muutamia Peter Greenin käsialaa olevia kappaleita, pääpaino on Chicago Bluesissa. Mukana on esimerkiksi useita Elmore Jamesin kappaleita, kuten Madison Blues ja I Can't Hold Out sekä Jimmie Rodgersin World's in a Tangle.

Torstain terävä:Eräs brittirockin todellisista anthemeista

Britanniassa 29. lokakuuta 1965 ilmestynyt My Generation on eräs brittirockin peruskoplaan lukeutuvan The Who-yhtyeen tunnetuimmista kappaleista ja samalla sen suurin singlemenestys. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla My Generationin sijoitus oli yhdestoista. VH1:n laatimalla sadan parhaan rockkappaleen listalla My Generation sijoittui ainoastaan kahta sijaa alemmaksi. Kappale pääsi lisäksi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500:n rockia muokanneen kappaleen listalle. Grammy Hall of Fameen My Generation pääsi historiallisen, taiteellisen ja merkittävän arvonsa vuoksi. Vuonna 2009 VH1 nimesi My Generationin kaikkien aikojen hardrockkappaleidensa listalla sijalle 37. Brittien singlelistalla My Generation nousi kakkossijalle, mutta Billboardilla sen listasijoitukseksi jäi 74. Kappale oli myös mukana The Whon samannimisellä ja vuonna 1965 ilmestyneellä esikoisalbumilla, jonka Yhdysvaltain-painoksen nimi on The Who Sings My Generation. Vuonna 1970 ilmestyneellä yhtyeen legendaarisella konserttitaltioinnilla Live at Leeds kappaleesta kuultiin varsin pitkä ja jamittelulle tilaa jättänyt näkemys. Vuonna 1966 The Who levytti My Generationista uuden version Ready Steady Who -ep:tään varten, mutta mainittu näkemys julkaistiin vasta vuonna 1995 yhtenä A Quick One- albumin remasteroidun cd-version bonusraidoista. Mainitussa versiossa lopussa kuullaan feedbackin sijaan kaoottinen näkemys Edward Elgarin In the Land of Hope and Glorysta. Niinpä se on kreditoitu sekä Pete Townshendin että Edward Elgarin nimiin. Townshendille inspiraation lähteenä kappaleeseen oli ollut Mose Allisonin Young Man Blues, jota The Who soitti konserteissaan coverina 70-luvun alussa. Vuosina 1969-70 My Generationin noin viisitoistaminuuttisessa liveversiossa kuultiin lisäksi ensisijaisesti pätkiä rockooppera Tommysta sekä kappaleesta Naked Eye. Kaikkien aikojen ensimmäisestä punkrockkappaleestakin käyvä My Generation kertoi Townshendin Rolling Stonelle 80-luvun puolivälissä antaman haastattelun mukaan pyrkimyksestä löytää oma paikkansa yhteiskunnassa. Singlen b-puolella julkaistiin Britanniassa Shout and Shimmy ja Yhdysvalloissa myös My Generation -albumilta löytyvä Out in the Street. Veltto Virtasen ja Moog Konttisen luotsaama Virtanen-yhtye työsti My Generationista suomennoksen Mun sukupolvi vuonna 1974 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Hal-oo. My Generation sai myös kunnian päättää Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen 12. joulukuuta 1979 soittaman Tavastian-keikan. Mainittu versio myös lopettaa yhtyeen seuraavan vuoden toukokuussa julkaistun livelevyn Näyttämökuvia.

Keskiviikon klassikko:Psykedeliarockin keskeisen edustajan aktiivikauden joutsenlaulu

Jefferson Airplane:Long John Silver

20. heinäkuuta 1972 Grunt/RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Long John Silver on Jefferson Airplanen seitsemäs studioalbumi ja samalla viimeisin uutta tuotantoa sisältänyt yhtyeen pitkäsoitto ennen vuonna 1989 ilmestynyttä, yhtyeen nimeä kantavaa reunion-albumia. Useiden Grunt Recordsille toteutettujen sooloprojektien jälkeen Jefferson Airplanen jäsenet Paul Kantner, Grace Slick, Jorma Kaukonen, Jack Casady, Joey Covington ja Papa John Creach ryhtyivät maaliskuussa 1972 nauhoittamaan uutta tuotantoa. Edellisen kerran he olivat olleet koolla edellisen vuoden syyskuussa, jolloin Airplanen edellinen albumi Bark oli ilmestynyt. Wally Heider-studioilla nauhoituksia työstettiin lähes kolmen kuukauden ajan, mutta yhtyeen jäsenten välit olivat kireät ja useissa kappaleissa kukin yhtyeen jäsenistä nauhoitti omat osuutensa itsenäisesti. Joey Covington jätti yhtyeen kesken Long John Silverin äänitysten. Ne tehtiin loppuun esimerkiksi The Turtlesin ja Crosby, Stills, Nash and Youngin kanssa työskennelleen sessiorumpalin John Barbatan ja Hot Tuna-yhtyeen Sammy Piazzan kanssa. Barbatasta tuli Covingtonin varsinainen korvaaja ja hänen soittoaan kuullaan Long John Silverin kappaleilla kolmea lukuun ottamatta. Albumin nauhoitukset saatiin valmiiksi toukokuuhun 1972 mennessä. Long John Silverin paras sijoitus Billboardin albumilistalla oli 20., eli kyseessä on yhtyeen toiseksi vähiten myynyt albumi vuonna 1966 ilmestyneen esikoispitkäsoiton Jefferson Airplane Takes Off jälkeen. Silti albumin kappalemateriaalista on poimittavissa kiistattomia kultahippuja, kuten niin tekstinsä kuin sävellyksensä osalta täysin Grace Slickin käsialaa oleva Aerie (Gang of Eagles) Heinäkuussa 1972 Jefferson Airplane aloitti kahden kuukauden mittaisen kiertueen Yhdysvalloissa. Se oli yhtyeen ensimmäinen kunnon turnee sitten vuoden 1970. Mainitulla kiertueella Quicksilver Messenger Service-yhtyeen David Freiberg oli mukana ajoittaisena solistina/perkussionistina. Freiberg huolehti aikaisemmin Marty Balinin vastuulla olleista harmoniaosuuksista ja leadia hän lauloi esimerkiksi Wooden Shipsissä. Kiertue päättyi mainitun vuoden syyskuussa San Franciscon Winterland Ballroomiin. Kyseisessä konsertissa Balin otti osaa encoreihin. Vuonna 1973 ilmestynyt konserttitaltiointi 30 Seconds Over Winterland sisälsi Ballroomissa soitetun keikan lisäksi näytteitä Chicago Auditorium Theatresta.

Tiistain tukeva:Ruotsalaisen hardrockin edustajan laadukasta retrosoundia

Europe:Bag of Bones

Huhtikuussa 2012 ilmestynyt Bag of Bones on ruotsalaisen rockyhtyeen Europen yhdeksäs studioalbumi. Ensimmäisenä yhtyeen pitkäsoitoista sitten vuonna 1991 ilmestyneen Prisoners in Disguisen Bag of Bones nousi Britannian albumilistalla sadan suosituimman joukkoon. Saarivaltakunnan 40 suosituimman rockalbumin listalla Bag of Bonesin listasijoitus oli kolmas. Yhtye päätti tehdä yhteistyötä Kevin Shirleyn kanssa kuultuaan hänen tuottamansa Joe Bonamassan kappaleen Ballad of John Henry. Ennen Shirleyn tapaamista yhtyeellä oli valmiina 12-13 uutta kappaletta. Albumin nauhoitukset alkoivat kolmas lokakuuta 2011 ja seuraavana päivänä yhtye äänitti albumille ensiksi kappaleen Doghouse. Ensimmäisen viikon aikana yhtye nauhoitti kaksi kappaletta lisää. Lokakuun 24:n ja 27:n päivän välillä nauhoitettiin päällekkäisäänitykset ja kitarasoolot ja albumin nauhoitukset saatiin virallisesti päätökseen 27. lokakuuta mainittuna vuonna. Yhtyeen ulkopuolisista muusikoista Anton Fig soitti perkussioita useilla albumin kappaleilla ja Joe Bonamassa slidekitaraa nimiraidalla. Bändi palasi studioon vielä joulukuussa ja Shirley miksasi Bag of Bonesin seuraavan vuoden helmikuuhun mennessä. Solisti Joey Tempestiä kuullaan rytmikitaristina kappaleessa Not Supposed to Sing the Blues ja albumin nimikappaleessa hän soittaa 12-kielistä kitaraa. Jokaisesta Bag of Bonesn kappaleesta otettiin viidestä kuuteen ottoa, joista Shirley ehdotti yhtyeelle onnistuneinta kustakin kappaleesta. Rytmikitaran hän valitsi aina eri otosta ja lopputulos kuulosti siltä, kuin kaksi rytmikitaraa soittaisi samanaikaisesti. Riches to Rags sai alkunsa basisti John Levenin käsialaa olleesta riffistä. Kertosäe ja eteenpäin menemisestä ja menneisyyden unohtamisesta kertova teksti olivat Tempestin. Kosketinsoittaja Mic Michaelin säveltämä instrumentaalikappale Requiem päätyi introksi kappaleelle My Woman, My Friend. Not Supposed to Sing the Blues nauhoitettiin yhdellä otolla ja Tempestin käsialaa oleva kappale kirjoitettiin tribuutiksi 60-luvulle ja pieniltä paikkakunnilta kotoisin olleille ja paljon aikaan saaneille artisteille. Kappaleen tekstissä viitataan Jimmy Pageen, Angus ja Malcolm  Youngiin ja Elvis Presleyhin. Firebox lukeutuu albumin viimeisimpinä syntyneisiin kappaleisiin. Se sai alkunsa Michaelin riffistä Tempestin vastatessa säkeistöstä, kertosäkeestä, soolo-osuudesta ja myöhemmin kirjoitetuista lyriikoista. Nimikappale Bag of Bonesin Tempest kirjoitti lainattuun Marshallin vahvistimeen yhdistetyllä Stratocasterilla. Kappaleen tekstit käsittelevät kaksi ja puoli vuotta kestänyttä kiertue-elämää sekä Lontoossa vuonna 2011 alkaneita mellakoita Britanniassa. My Woman, My Friend sai alkunsa Levenin riffistä. Tempest yhdisti sen arkistoistaan löytyneisiin kertosäkeeseen ja pieneen bridgeen. Henkistä rakkautta useasta perspektiivistä tarkastelevat tekstit syntyivät suurimmaksi osaksi nauhoitusten aikana. Levenin riffi päätyi kappaleen introksi ja Michaelin outro soitetaan pianolla. Bag of Bonesin kappaleista Demon Head on saanut vaikutteita Deep Purplelta. Drink and a Smile nauhoitettiin albumin kappaleista viimeisenä. Sen melodia on Tempestin käsialaa. Michaeli vastasi mandoliinista muun yhtyeen tullessa mukaan myöhemmin. Mercy You Mercy Me sai alkunsa kitaristi John Norumin riffistä. Tuossa vaiheessa kappaleella ei ollut vielä kertosäettä. Tempest ja Norum kirjoittivat sen viidessätoista minuutissa. Myöhemmin syntyneet lyriikat kertoivat Lontoon kaduista ja pohtivat sitä, miksi toiset olivat onnellisia ja toiset surullisia. Bring It All Home alkoi Tempestin ja Michaelin jamitteluista San Franciscossa vuonna 1990. Samoissa sessioissa sai alkunsa Last Look at Eden -pitkäsoitolla julkaistu balladi New Love in Town. Bring It All Homeen idea syntyi Tempestin katsoessa The Band-yhtyeen jäähyväiskonsertista kertovaa elokuvaa The Last Waltz. Ideana oli, että Bring It All Home olisi Europen kaikkien aikojen viimeisen konsertin päätöskappaleena. Tekstinsä osalta kyseessä olisi kiitos Europea yhtyeen uran aikana kannustaneille. Cd:n ja digilatauksen lisäksi Bag of Bones julkaistiin myös vinyyliformaatissa. Allmusicissa albumi saavutti kolme tähteä viidestä. Sen parhaimmistoon kohotettiin avauskappale Riches to Rags, neoprogeksi luokiteltu Firebox sekä nimiraita, jolla Bad Companyn mainittiin kohtaavan Cinderellan.

Maanantain mainio:Brittiheavyn pioneerin vuoden 1984 menestysalbumi

Judas Priest:Defenders of The Faith

Neljäs tammikuuta 1984 vinyylinä ja kasettina Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Defenders of The Faith on brittiheavyn ydinryhmään lukeutuvan Judas Priestin yhdeksäs studioalbumi, jolta julkaistiin singlefomaatissa kappaleet Freewheel Burning, Some Heads Are Gonna Roll sekä Love Bites. Pitkäsoiton originaali cd-versio julkaistiin jo ilmestymisvuotensa heinäkuussa. Remasteroitu cd-versio albumista ilmestyi toukokuussa 2001.  Defenders of the Faith on saavuttanut platinalevyn. Pitkäsoitto nauhoitettiin Ibiza Sound-studioilla Espanjassa miksauksen tapahtuessa Coconut Grovessa, Floridan Miamissa. Samanaikaisesti Defenders of The Faithin ilmestymisen aikaan Judas Priest käynnisti kiertueensa Euroopassa. Kevään ja kesän 1984 aikana yhtye konsertoi myös Yhdysvalloissa. Tyylillisesti Defenders of The Faith ei eronnut voimakkaasti edeltäjästään, vuonna 1982 ilmestyneestä Judas Priestin edellisestä menestysalbumista Screaming for Vengeance. Pääpaino albumilla on nopeatempoisissa, tarttuvia kertosäkeitä sisältävissä ja metallia edustavissa kappaleissa. Myös progressiivisia elenttejä kuullaan muutamissa albumin biiseistä, kuten The Sentinelissä. Lisäksi Defenders of The Faith esittelee Judas Priestin soundissa vaikutteita speedmetallista. Välittömästi menestykseksi osoittautunut albumi jäi Bllboardin listalla ainoastaan yhtä sijaa Screaming for Vengeancea alemmaksi nousten sijalle 18. Kriitikoiden suhtautuminen albumiin oli hieman penseämpää. Heidän mukaansa Defenders of the Faith nimittäin muistutti melko voimakkaasti edeltäjäänsä, eikä mikään kappaleista ollut You've Got Another Thing Comingin veroinen singlebiisi. Maaliskuussa 2015 ilmestynyt Defenders of The Faithin 30-vuotisjuhlapainos oli tuplacd, joka originaalin albumin lisäksi sisälsi  Priestin viides toukokuuta 1984 Long Beach Arenalla soittaman ja alun perin radiota varten taltioidun konsertin. Freewheel Burning ilmestyi singlenä joulukuussa 1983 ja manitussa kuussa Priest teki lyhyen kiertueen Britanniassa ja Saksassa. Seuraavan vuoden tammikuussa käynnistyi yhtyeen Euroopan ja Yhdysvaltojen lisäksi Japanissa vieraillut Metal Conqueror-kiertue. Sillä yhtye soitti kaikki Defenders of the Faithin kappaleet Eat Me Alivea lukuun ottamatta. Vuonna 2008 konsertoidessaan Nostradamus-albuminsa tiimoilta Priest soitti useita sellaisia biisejä, joita se ei ollut koskaan aikaisemmin esittänyt konserteissaan. Yksi kyseisistä kappaleista oli Eat Me Alive. Sen myötä Defenders of The Faithista tuli debyyttipitkäsoitto Rocka Rollan jälkeen Priestin toinen albumi, jonka kaikki kappaleet on soitettu keikkakontekstissa. Vuonna 2009 samaan kastiin Priestin pitkäsoitoista pääsi British Steel. Mainitun albumin 30-vuotisjuhlakiertueella yhtye nimittäin soitti sen kokonaisuudessaan.

Sunnuntain extra:Lähes kaksi tuntia äijärockin ytimessä

Mansen ikiliikkuja Popeda saapui konseroimaan Joensuuhun vajaa vuosi edellisen keikkansa jälkeen. Viime joulukuisen Joensuu Areenalla heitetyn keikan jälkeen jälkeen Pate, Costello ja kumppanit vetivät täyteen Kimmelin salin. Rokkikone potkaisi setin tehokkaasti käyntiin ja vuoden 1984 Harasoo-albumin klassikkohitti Matkalla Alabamaan ja selkeästi tuoreempaa tuotantoa edustava Kakskytä centtiä jatkoivat. Tuoreimmalta Haista Popeda-albumilta tarjoiltiin seuraavaksi kaksi näytettä, eli Hulabaloo ja radiohitti Lihaa ja perunaa. Vuoden 1992 menestysalbumi Svobodan hieman harvinaisempaa poimintaa Kotiin seurasi kaksi samaisen vuosikymmenen alkupuolen Popeda-klassikkoa, eli Pauli Hanhiniemen oivallisesti tekstittämä Tahdotko mut tosiaan ja slovari Punaista ja makeaa. Onnistuneita lainoja Onhan päivä vielä huomennakin ja Elämässä pitää olla runkkua seurasi kaksi ei aivan niin keskeistä valintaa, eli Rio De Janeiro ja Tohtori Mustajärvi. Vuonna 2008 ilmestyneeltä albumilta Täydelliset miehet poimittu Aino teki keikan dramaturgiassa käänteen parempaan ja mitä todennäköisimmin The Sensational Alex Harvey Bandin näkemyksen innoittamana versioitua Delilahia seurasi alun perin Popedan ja Eppu Normaalin yhteissinglenä vuonna 1987 ilmestynyt 20 vuotta sikana. Samaista aikakautta edusti vuoden 1986 hitti Kellot lyö. Svobodan suurimpiin hittisiivuihin lukeutuvasta Repestä ja Lissusta kuultiin pitkä ja sekä Costellolle että kosketinsoittaja Iso-Pate Kiviselle sooloilutilaa jättänyt näkemys. Varsinaisen setin päättivät 80-lukuiset jättihitit Kaasua ja Kuuma kesä. Encoreiden aluksi Costelloa kuultiin leadvokalistina kappaleissa Kun mies unelmoi ja Ikurin mimmi ja sisältyipä kyseiseen osuuteen  myös pätkä Deep Purplen Burnia. Jäin täryjyrän alle Pispalassa oli iloinen yllätys vuoden 1990 aliarvostetulta Kans'an Popeda-albumlta ja viimeisenä encorena siirryttiin Paten soolotuotantoon yleisöön uponneen Ukkometson myötä. Tasaisen varmaa työskentelyä edustanutta Popeda-keikkaa haittasi hieman ainoastaan Costellon kitaran jääminen miksauksessa aika ajoin turhan alas. Kolmesta puhaltajasta koostuva Alabama Horns täydensi monissa kappaleissa mainiosti yhtyeen perussoundia.





Popeda Kimmelissä 25. lokakuuta 2019

Lauantain pitkä:Brittiprogen klassikon kakkosalbumi

Yes:Time and a Word

Heinäkuussa 1970 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time and a Word on brittiläisen progeyhtyeen Yesin toinen studioalbumi. Se nauhoitettiin useita kuukausia yhtyeen esikoisalbumin julkaisun jälkeen ahkeran keikkailun välillä. Debyyttinsä tavoin myös Time and a Wordilla Yes jatkoi originaalikappaleidensa ohessa pop, jazz ja folkartistien tuotannon coverversiointia. Suurella osalla albumin kappaleista kuultiin pientä, vaski- ja jousisoittajista koostunutta orkesteria. Kitaristi Peter Banks vastusti orkesterin hyödyntämistä albumilla ja kiristyneiden välien vuoksi hän sai lähteä Yesistä kevään 1970 kiertueen ja albumin julkaisun välillä. Banksin paikan otti Steve Howe. Muilta osin yhtyeen tuonaikaisen kokoonpanon muodostivat solisti Jon Anderson, basisti Chris Squire, rumpali Bill Bruford ja urkuri Tony Kaye. Time and a Word nousi Yesin albumeista ensimmäisenä brittilistalle saavuttaen sijan 45. Kriitikoiden keskuudessa ristriitaisen vastaanoton saanut albumi jäi Yhdysvalloissa vaille listamerkintää. Vuonna 2003 Time and a Wordista julkaistiin remasteroitu ja useita ennenjulkaisemattomia bonuskappaleita sisältänyt versio. Albumin nauhoitukset käynnistyivät loppuvuodesta 1969 Lontoon Advision -studioilla. Tuottajana toimi Tony Calton ja ääni-insinöörinä Eddy Odford, jonka osuus yhtyeen tuottajana ja livemiksaajana osoittatui varsin merkittäväksi. Yesin esikoisalbumin tavoin Time and a Word koostui kahdeksasta kappaleesta, joista kaksi oli coverversioita. Orkesterisovitukset olivat Tony Coxin kirjoittamia. Time and A Wordin kuusi originaalikappaletta on kreditoitu Andersonille joko Squiren tai Andersonin The Warriors-yhtyeen aikaisen bänditoverin David Fosterin kanssa. Yes-elämänkerturi Dan Hedgesin mukaan albumin tekstit käsittelivät esimerkiksi elämää ja tulevaisuutta. Ensimmäinen covereista on näkemys yhdysvaltalaisartisti Richie Havensin kappaleesta No Opportunity Necessary, No Experience Needed. Sen avaava orkestraatioteema on Jerome Morossin vuoden 1958 lännenelokuvasta The Big Country. Albumin toinen lainakappale on Stephen Stillsin ohjelmistosta poimittu Everydays. Omaa tuotantoa edustavista biiseistä The Prophet lainaa brittiläisen säveltäjän Gustav Holtsin teemaa The Planetsista. Yesin tuleva kitaristi Trevor Rabin diggasi kappaletta Sweet Dreams siinä määrin runsaasti, että se pääsi mukaan Yesin vuoden 1984 kiertueelle. Nimikappaleessa Time and a Word Fosteria kuultiin akustisessa kitarassa. Yesin Advision-studioissa nauhoittama kappale Dear Father jäi pois Time and a Wordilta. 21. ja 22. maaliskuuta 1970 Lontoon Queen Elisabeth Hallissa soittamissaan konserteissa Yes esitti Time and a Wordin lähes kokonaan. Jälkimmäisessä osuudessa mukana oli 20-henkinen orkesteri. Albumin nimikappale ilmestyi singleformaatissa jo maaliskuussa ja Sweet Dreams kesäkuussa 1970. Listamerkinnästään huolimatta Time and a Word ei myynyt Yesin debyyttiä paremmin. Vaikka albumi sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, esimerkiksi New Musical Expressin Roy Carr laati albumista innostuneen arvion sen ilmestymisvuoden elokuussa.

Perjantain pohjat:Ensimmäinen Stonen sooloalbumi

Bill Wyman:Monkey Grip

Kymmenes toukokuuta 1974 Rolling Stones Recordsin julkaisemana ilmestynyt Monkey Grip on Bill Wymanin esikoissooloalbumi. Vaikka hän oli leadvokalistina kaikilla debyyttisoololevynsä kappaleista, Wyman oli aikaisemmin laulanut ainoastaan yhden näytteen The Rolling Stonesin repertuaarista; vuonna 1967 ilmestyneeltä albumilta Their Satanic Majestic Request löytyvän ja myös Wymanin itsensä käsialaa olevan kappaleen In Another Land. Taustavokalistina mainitulla raidalla on Small Facesin Steve Marriott. Retrospektiivisissä arvioissa Monkey Grip on vastaanottanut melkoisen myönteisiä arvioita. Pitkäsoiton parhaiksi kappaleiksi on kohotettu I Wanna Get Me A Gun, White Lightnin' ja I'll Pull You Thro. Wymanin laulusuorituksia kuvattiin ilontäyteisiksi. Monkey Gripiä kehuttiin myös siksi, että se onnistuneesti vältti sooloalbumeille usein tunnusomaisen egoilun. Monkey Gripiä kuvattiin rentoutuneeksi kokoelmaksi kappaleita, joita ei olisi voinut ajatella Wymanin pääyhtyeen ohjelmistoon ja hänen omina sävellyksinään kyseiset kappaleet ovat varsin onnistuneita. Tunnetuimpia Wymanin esikoissoololla vierailleista muusikoista ovat Dr. John, Leon Russell sekä Little Feat-yhtyeen johtohahmo Lowell George. Pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Pohjois- ja Etelä-Kaliforniassa Rolling Stonesin saatua päätökseen tuossa vaiheessa tuoreimman Goats Head Soup -pitkäsoittonsa tiimoilta tekemänsä kiertueen Euroopassa. Wyman tuotti Monkey Gripin Howard ja Ron Albertin avustuksella. Albumin kappaleista I Wanna Get Me A Gun, Monkey Grip Glue, What A Blow ja White Lightning työstettiin promootiotarkoitukseen myös musiikkivideot.

Torstain terävä:Keskeisen suomirockin edustajan 90-luvun joutsenlaulu

Kolmas nainen:Onnen oikotiellä

Kevättalvella 1994 ilmestynyt Onnen oikotiellä jäi suomirockin kivijalkoihin lukeutuvan Kolmas nainen-yhtyeen viimeiseksi mainitulla vuosikymmenellä työstämäksi studioalbumiksi. Samalla siitä muodostui eräs yhtyeen vahvimmista pitkäsoitoista. Todellisuuspohjaa ravintolakohtaamisineen omaava, rankan kitaroinnin stemmalauluun yhdistävä ja edelleen yhtyeen keikkasetissä viihtyvä Ooh Sammy ja toinen ripeä roketti Oi Suomen nuoria lukeutuivat pitkäsoiton hittisiivuihin. Jerusalemin suutari edustaa balladiosaston huipentumia ja En oo kuullut mitään tekee puhuttelevan referenssin perheväkivaltaan. Tytöt on kaunistuneet on yksi helmi lisää yhtyeen matkakertomusten ketjuun ja häpeilemättömän romanttinen Pyörteeseen lukeutuu edelleen yhtyeen keikkavakioihin. Albumin kakkospuoli käynnistyy musiikillisessa ilmaisussaan kaikuja yhtyeen vanhasta rhythm and blues-taustasta tarjoavalla kappaleella Dägrägädägwäg. Myös Sekosin lutkaan ei lähestymistavaltaan ole kaukana Kolmannen naisen varhaistuotannosta. Upean sävellyksen ja koskettavan tekstin yhdistelmä Sekunnit ja  tunnit on eräs Kolmannen naisen tuotannon kultahipuista. Niin ikään huippuhetkiin  lukeutuva Kai mä tästäkin toivun omaa todellisuuspohjaa, sillä albumin nauhoitusten aikaan Pauli Hanhiniemi oli todella uuvuksissa, sillä häneltä oli leikattu tyrä. Maken kanssa ja Timpurit jäävät kovassa seurassa hienoisiksi täyteraidoiksi, mutta albumin nimiraidasta käyvä Onnen oikotielle sijoittuu lähelle parhaimmistoa. Ilmestymisaikanaan pitkäsoittoa myytiin 32 000 kappaletta, eli se saavutti kevyesti kultalevyn. Onnen oikotiellä -albumin jälkeen Kolmannen naisen paluulevyä Sydänääniä saatiin odottaa 15  vuotta eli vuoteen 2009.

Keskiviikon klassikko:Hardrockveteraanin Suomen-kiertueen onnistunut päätöskonsertti

Varhaisen brittiläisen hardrockin ydinryhmään lukeutuvan Uriah Heepin pari viiikkoa kestäneen Suomen-kiertueen viimeisenä pysähdyspaikkana oli Joensuun Carelia-Sali. Perustajajäsen, kitaristi Mick Boxin lisäksi suuri osa Heepin nykyisestä line-upista on myös muilta osin ehtinyt vaikuttaa yhtyeessä jo varsin pitkään. Solisti Bernie Shaw ja kosketinsoittaja Phil Lanzon ovat nimittäin olleet mukana vuodesta 1986, rumpali Russell Gilbrook vuodesta 2007  ja edesmenneen klassikon Trevol Bolderin paikan ottanut basisti/taustalaulaja Davey Rimmer vuodesta 2013. Settinsä aluksi Heep tarjoili tuoreempaa tuotantoaan. Grazed by Heaven, Too Scared to Run, tuoreimman albumin nimikappale Living the Dream ja Take Away My Soul henkivät tyylitajuista vanhakantaista hardrockhenkeä. Setin ensimmäinen klassikkokappale oli vuoden 1972 merkkialbumilta Demons and Wizards poimittu Rainbow Demon. Jämerää tuoreempaa Rocks in the Roadia seurasi konsertin klassikkokimara. Sen avasi vuonna 1970 ilmestyneen Heepin esikoispitkäsoiton Very 'eavy Very 'umble hittikappale Gypsy. Vuotta myöhemmin julkaistun Look at Yourselfin nimikappaleesta tarjoiltiin varsin pitkä ja Boxin kitaroinnille tilaa jättänyt näkemys. Samaiselta albumilta löytyvä teos July Morning kärsi ainoastaan Shawn ajoittain ei aivan nappiin menneestä laulusuorituksesta, mutta Davey Rimmer rikasti kappaletta mitä mainioimmilla bassokuvioillaan. Varsinaisen setin päättäneen ja yhteislauluksi muodostuneen Lady in Blackin yleisö kuunteli seisaaltaan. Encoreiden aluksi kuultiin niin ikään Heepin ydintuotantoon lukeutuvan The Magician's Birthday -albumin avausraita Sunrise itseoikeutetun Easy Livin':in päättäessä konsertin. Vaikka soitettujen kappaleiden kokonaismäärä jäi siis melko niukaksi, pitkien versiointien ansiosta konsertin kokonaiskesto oli encoreineen lähes puolitoista tuntia. Hardrockveteraanit osoittivat olevansa melkoisen hyvässä iskussa ja Mick Boxin livesoiton todentaminen on jo asiana merkittävä.

Uriah Heep Carelia-Salissa 20. lokakuuta 2019.

Tiistain tukeva:Leslie Westin varhainen yhtye

The Vagrants oli yhdysvaltalainen 60-luvulla Long Islandilta käsin vaikuttanut rock ja blue eyed-soulyhtye. Sen muodostivat kitaristi/solisti Leslie West, basisti Larry West, solisti/huuliharpisti Peter Salbino, rumpali Roger Mansour  ja myös nimellä Jay Storch tunnettu urkuri Jerry Storch. 60-luvun puoliväliin mennessä yhtye oli herättänyt puoliammattimaisesti toimineen Southern Sound -levy-yhtiön kiinnostuksen ja levytti singlen Oh Those Eyes/You're Too Young. Sen paraatipuoli herätti elokuvaa Dis-o-Tek Holiday  työstäneiden ohjaajien Vince Scarzan ja Douglas Hickoxin huomion. Elokuvan kohtaus, jossa The Vagrants esittää Oh Those Eyesia, on kohonnut osaksi 60-luvun puolivälin historiaa. The Vagrants konsertoi säännöllisesti Long Islandin Action Housessa esimerkiksi Vanilla  Fudgen, The Rascalsin, The Illusionsin ja The Hasslesin kanssa. Viimeksi mainitun yhtyeen kosketinsoittajana vaikutti sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luonut Billy Joel. Vagrantsin cover Exoduksen tunnusmelodiasta oli usein yhtyeen konserttien kohokohta. Muista yhtyeen lainakappaleista mainittakoon Spencer Davis Groupin Gimme Some Lovin' ja useat Motownin hitit. The Vagrantsin levytysrepertuaariin ei kuitenkaan päätynyt ainuttakaan edellä mainituista covereista. Yhtye siirtyi Vanguard-yhtiölle, jonka artisteissa oli yllätten runsaasti jazzin edustajia. Sen julkaisema I Can't Make a Friend oli Vagrantsin ensimmäinen pieni ja useille garagekokoelmille päätynyt hitti. Myöhemmin esimerkiksi Creamin kanssa työskennellyt Felix Pappalardi auttoi yhtyeen kiinnittämisessä Atco Recordsille. The Vagrantsin vuonna 1967 ilmestynyt coverversio Otis Reddingin ja Aretha Franklinin tunnetuksi tekemästä soulklassikosta Respect oli hitti itärannikolla vuonna 1967. Vuonna 1969 Leslie West perusti basisti/solisti Felix Pappalardin kanssa esikoissooloalbuminsa Mountain mukaan nimetyn voimatrion, jonka kokoonpanon täydensi rumpali Corky Laing ja hieman myöhemmin mukaan tuli myös kosketinsoittaja Steve Knight. Vuonna 1987 Arista Records julkaisi The Vagrantsin singlet Oh Those Eyesia lukuun ottamatta pitkäsoitolla The Great Lost Album. Sen kansiteksteissä Leslie ja Larry West on kreditoitu syntymänimillään Leslie ja Larry Weinstein. 90-luvulla solisti Peter Sabatino perusti The New Vagrantsin, jonka kokoonpanoon kuuluivat lisäksi urkuri Tony Pinisi, basisti Eli Brown, kitaristi Tom SamFilippo ja aikaisemmin Soul Survivorsissa vaikuttanut rumpali Joe Forgione. Viimeksi mainittu menehtyi sydänkohtaukseen kesken New Yorkin Downtime Clubilla 20. lokakuuta 2003 soitettua keikkaa. Vagrantsin uusi kokoonpano on konsertoinut ympäri Long Islandia ja vuonna 2002 se aloitti uuden albuminsa 21:st Century Vagrants äänitykset Manhassettin Electric Randyland -studioilla.

Maanantain mainio:Kahden setin Pistepirkko

Kotimaisen rockin todellisiin kansallisaarteisiin lukeutuva 22-Pistepirkko on tehnyt odotetun paluun keikkalavoille neljän vuoden tauon jälkeen. Vastaanotto on ollut innostunutta ja myös Joensuun Kerubissa Asko ja P-K Keränen sekä Espe Haverinen soittivat lähes täydelle salille. Kahdesta setistä koostunut konsertti käynnistyi kahdella poiminnalla vuoden 1994 klassikkoalbumilta Rumble City, La La Land, eli balladikaunokilla Snowy Dave ja niin ikään tummasävyisemmällä Oo My Headilla. Ensimmäisen setin huippuhetkiin lukeutuivat lisäksi kiistattomaan klassikko-osastoon lukeutuva Don't Say I'm So Evil, tuoreempi Hey Stupid ja Drops and Kicks-albumin avaintuotantoa edustava Rat King, joista viimeksi mainitusta olikin tarjolla mitä onnistunein ja sovituksellista uutuudenviehätystä sisältänyt näkemys. Ensimmäinen setti päättyi Rumble Cityn todelliseen tunnelmapalaan Coffee Girl. Ensimmäistä settiä vaivasivat ajoittain pitkähköt tauot kappaleiden välillä. Jälkimmäisessä osuudessa kuultiin jo rutinoituneempaa soittoa ja sen parhaimmistoon lukeutuivat todellisiin keikkavakioihin kuuluva 80-lukuinen poiminta B-Instrumental, Rumble Cityn avauskappale Wild Billy, Espen laususkelemista kappaleista Tired of Being Drunk, itseoikeutettu suurhitti Birdie vuoden 1992 Pistepirkko-pitkäsoitolta Big Lupu sekä varsinaisen setin päättänyt todellinen melodinen ja harvinaislaatuisia kylmiä väreitä nostattanut popkaunokki Zombie albumilta Well You Know Stuff is Like We, Yeah! Kahdesta encorekappaleesta suositumpi oli Onion Soup. Kokonaisuutena kuultiin hienoisesti epätasainen, mutta myös ehdottomia kultahippuja esitellyt Pistepirkko-keikka. Eniten settilistasta jäi kaipaamaan 30 vuoden takaisella Bare Bone Nest -pitkäsoitolla alun perin julkaistua klassikkokappaletta Frankenstein.

22-Pistepirkko Kerubissa 19. lokakuuta 2019

Sunnuntain extra:Parilla harvinaisuudella ryyditetty Skynyrd-kokoelma

Lynyrd Skynyrd:Best of the Rest

Alun perin vinyylinä vuonna 1982 ja cd-formaatissa lokakuussa 1990 uudelleen ilmestynyt Best of the Rest on Lynyrd Skynyrdin kokoelma-albumi, joka koostuu suurimmaksi osaksi mainitun merkittävän southern rock-yhtyeen diggareiden suosimista albumiraidoista. Sen tunnetuinta antia edustaa alun perin yhtyeen toiselta pitkäsoitolta Second Helping löytyvä J. J. Cale-laina Call Me the Breeze. I'm a Country Boy julkaistiin ensiksi 70-luvun puolivälissä yhtyeen kolmannella albumilla Nuthin' Fancy ja Double Trouble sen seuraajalla, Skynyrdin vuoden 1976 studioalbumilla Gimme Back My Bullets. Workin' for MCA ja T For Texas ovat samana vuonna ilmestyneeltä erinomaiselta konserttitaltioinnilta, tupla-albumilta Once More from the Road. Originaalin Skynyrdin joutsenlauluksi jääneeltä pitkäsoitolta Street Survivors mukana on balladikaunokki I Never Dreamed. Best of the Restin kruunaavat sen kaksi ennen julkaisematonta kappaletta. I've Been Your Fool ja Gotta Go edustavat kumpikin kolmikon Ronnie Van Zant, Allen Collins ja Gary Rossington käsialaa ja ne on nauhoitettu Muscle Shoalsissa vuosina 1971 ja 1972. Kyseisiä sinänsä varsin päteviä kappaleita kaavailtiin alun perin mukaan yhtyeen hyllytetylle esikoisalbumille. Näin ollen Skynyrdin debyytiksi muodostui elokuussa 1973 ilmestynyt ja klassikoksi kohonnut pitkäsoitto Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd. Runsaasti varhaista Skynyrd-materiaalia julkaistiin vuonna 1998 ilmestyneellä albumilla Skynyrd's First..The Complete Muscle Shoals Album. Sitä oli edeltänyt 20 vuotta aikaisemmin ilmestynyt Skynyrd's First...and Last, jonka kappaleet pääsivät runsaan bonusmateriaalin kera mukaan Complete Muscle Shoals Albumille.

Lauantain pitkä:Arvostettu kitaristi, biisintekijä ja tuottaja

21. lokakuuta 1941 syntynyt Steven Lee Cropper on yhdysvaltalainen kitaristi, lauluntekijä ja levytuottaja. Hän on yksi Stax Recordsin housebändin Booker T and the MG's:n jäsenistä. Cropper on säestänyt esimerkiksi Otis Reddingiä, Sam & Davea, Carla Thomasia ja Rufus Thomasia. Cropper vastasi myös useiden mainittujen artistien levyjen tuottamisesta. Myöhemmin hän on ollut Blues Brothers Bandin jäsen. Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla Cropper saavutti sijan 39. Dorassa, Missourissa syntynyt Cropper muutti perheineen Mississippiin yhdeksän vuoden ikäisenä. Ensimmäisen kitaransa hän sai neljätoistavuotiaana. Cropperin diggaamiin kitaristeihin lukeutuivat esimerkiksi Chuck Berry, Jimmy Reed ja Chet Atkins. Cropper ja kitaristi Charlie Freeman muodostivat yhtyeen The Royal Spades, josta muodostui Mar-Keys. Taustabändinä eri nauhoituksissa toiminut yhtye saavutti vuonna 1961 hitin myös omissa nimissään kappaleella Last Night. Cropperista tuli Staxin houseyhtyeen perustaja. Hänen lisäkseen siihen kuuluivat urkuri Booker T Jones, basisti Donald "Duck" Dunn ja rumpali Al Jackson Jr. Cropper soitti esimerkiksi Otis Reddingin Dock of the Bayllä ja Sam & Daven Soul Manillä ja mainituilla levytyksillä hänet mainittiin nimeltä. Varhaisilla Staxin levytyksillä Cropper soitti vuoden 1956 Fender Esquirea ja myöhemmin valkoista Fender Telecasteria. Cropper osallistui Eddie Floydin Knock on Woodin, Wilson Pickettin In the Midnight Hourin ja Otis Reddingin Sittin' on the Dock of the Dock of the Bayn kirjoitustyöhön. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa With a Little Help from My Friends ilmestyi vuonna 1969. Cropper jätti Stax Recordsin syksyllä 1970 ja perusti TMI-studiot Jerry Williamsin ja Mar-Keysiin kuuluneen Ronnie Stootsin kanssa. Kitarointinsa lisäksi Cropper oli tuottajana esimerkiksi Tower of Powerille, Rod Stewartille, Jeff Beck Groupille ja John Lennonille. Cropper oli kitaristina myös Big Star-yhtyeen kolmannella albumilla julkaistussa versiossa The Velvet Undergroundin Femme Fatalesta. 70-luvun puoliväliin mennessä Cropper oli muuttanut Los Angelesiin ja kasannut Booker T and the MG's:n uudelleen Jonesin, Jacksonin ja Dunnin kanssa. Jackson joutui kuitenkin murhatuksi ennen yhtyeen comebackia. Cropperista ja Dunnista tuli jäseniä Levon Helmin RCO All-Starsiin. Vuonna 1978 heistä tuli pysyvästi osa Blues Brothers Bandia rumpali Willie Hallin kanssa. Blues Brothers Band levytti omissa nimissään kaksi albumia ja lisäksi kaksi elokuvasoundtrackia. Vuonna 1979 Cropper levytti Dock of the Bayn uudelleen Sammy Hagarin kanssa. Cropper asui Los Angelesissa 13 vuoden ajan. Vuonna 1988 hän muutti Nashvilleen ja teki reunionin Blues Brothers Bandin kanssa. Vuonna 1992 Booker T and the MG's pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Saman vuoden lokakuussa Cropper oli mukana Bob Dylanin 30-vuotisjuhlakonsertin taustayhtyeessä Madison Square Gardenissa. Hän esiintyi ja säesti Dylanin lisäksi esimerkiksi Eric Claptonia, George Harrisonia, Tom Pettyä, Johnny Cashia, Chrissie Hyndea, Stevie Wonderia ja Neil Youngia. Konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin seuraavana vuonna levyformaatissa. Myöhemmin mainitusta Booker T and the MG:sin kokoonpanosta tuli Neil Youngin säestysyhtye. Helmikuussa 1998 Cropper julkaisi soulklassikoiden versiointeja sisältävän albumin Interview-Play It Steve. Kesäkuussa 2004 Cropper, Dunn ja Jones olivat Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivalin säestysyhtyeessä. Kesäkuussa 2005 Cropper pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Heinäkuun lopussa 2008 Cropper ja Felix Cavaliere julkaisivat yhteisen albumin Nudge It Up A Notch. Elokuussa 2011 Cropper julkaisi albumin Dedicated, joka oli hänen tribuuttinsa The 5 Royalesille. Vuonna 2013 Cropper oli erikoisvieraana Peter Framptonin Guitar Circus Tourilla, jonka ensimmäiseen konserttiin osallistui lisäksi esimerkiksi Robert Cray. Samaisen vuoden huhtikuussa Cropper osallistui esimerkiksi Booker T Jonesin kanssa Claptonin neljänteen Crossroads Guitar Festivaalin Madison Square Gardenissa.

Perjantain pohjat:Skottirockareiden vuoden 1981 keikkajytinää

Nazareth:'Snaz

Loppuvuodesta 1981 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt 'Snaz on skotlantilaisen todellisen hardrockpuurtajayhtyeen Nazarethin tuplalivealbumi. Sen nauhoitukset ovat samaisen vuoden toukokuulta Kanadasta Nazarethin Yhdysvaltain-kiertueelta. Mainitulta rundilta yhtye nauhoitti myös useita muita konsertteja, mutta piti kyseistä keikkaa siinä määrin onnistuneena, että päätti julkaista sen kokonaisuudessaan. Albumin miksaukset tapahtuivat Oxfordshiren Manor-studioilla. Snazin originaalin vinyylipainoksen bonuksina oli kaksi studiossa nauhoitettua raitaa; Juicy Lucy ja uusi näkemys vanhasta sotaratsusta Morning Dew. Yhdessä Heavy Metal-soundtrackillä julkaistun kappaleen Crazy (A Suitable Case for Treatment) kanssa kyseessä olivat Nazarethin uuden kuusimiehisen kokoonpanon ensimmäiset studioäänitykset. Snazin Saksan-painoksen bonuksena oli yksipuoleinen seiskatuumainen single, saksankielinen versio Morning Dewsta, jota ei milloinkaan julkaistu yksittäisenä singlenä, vaikka jotkin diskografiat väittävät muuta. Snazista vuonna 1987 ilmestynyt ensimmäinen cd versio jätti aikarajoitusten vuoksi pois viisi kappaletta, niiden joukossa molemmat studioraidat. Vuonna 1997 Castle Communications julkaisi albumista remasteroidun version, jolta jäi niin ikään puuttumaan muutamia kappaleita. Ne julkaistiin sitä vastoin vuonna 1998 albumin Fool Circle  cd-version bonuskappaleina. Vuonna 2001 Eagle Records julkaisi Snazin viimein kokonaisuudessaan remasteroituna tuplacd:nä. Kyseessä oli albumin 30-vuotisjuhlapainos. Vuonna 2011 Salvo Records julkaisi Snazista tuplacd:n, joka sisälsi perusalbumin lisäksi myös muita livebiisejä Seattlessa soitetusta konsertista; Crazyn ja  Morning Dewn saksankielisen version.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon kasarisoundia

Girlschool:Nightmare at the Maple Cross

Toukokuussa 1986 GWR Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nightmare at the Maple Cross on uransa alussa New Wave of British Heavy Metalin edustajiin niputetun Girlschool-yhtyeen kuudes studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye teki jälleen yhteistyötä alkuaikojen tuottajansa Vic Mailen kanssa. Solisti/kosketinsoittaja Jackie Bodimead oli poistunut yhtyeen naisistosta ja albumilla musisoi jälleen Girlschoolin rytmikitaristi/solisti Kim McAuliffesta, Kelly Johnsonin korvanneesta soolokitaristi Cris Bonaccista, rumpali Denise Dufortista ja basisti Gil Weston-Jonesista muodostunut line- up. Nightmare at the Maple Crossin kappaleet ovat Girlschoolin omaa tuotantoa lukuun ottamatta hittinikkareiden Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kynäilemäää ja alun perin Mud-yhtyeen ohjelmistoon lukeutunutta kappaletta Tiger Feet. Albumin Yhdysvaltain-painokselle sisällytettiin myös samana vuonna singlenä julkaistu ja Gary Glitterin kanssa levytetty, myös hänen originaalituotantoonsa lukeutuva I'm the Leader of the Gang. Myös singleformaatissa ilmestynyt albumin avauskappale All Day All Night, Play with Fire, Never Too Late ja Back for More ovat kaikki sähäköitä hardrocksivalluksia, jotka päätyivät pitemmäksi aikaa yhtyeen keikkaohjelmistoon. Suorastaan ylikierroksilla kaahaava ja nimensä väärti Turn It Up on säästetty pitkäsoiton päätösraidaksi. Kaivattavaa tartuntapintaa on annosteltu erityisesti melodisemmalle raidalle You Got Me (Under Your Spell).  Jälkipolville  albumin keskeisimmistä kappaleista on   tallennettu Lontoon Hippodromella soitetut livetulkinnat kokoonpanolla, jossa Tracy Lamb oli jo korvannut vielä Nightmare At the Maple Crossilla musisoineen Gil Weston-Jonesin basson varressa. Erityisesti Cris Bonacci tekee keppinsä kanssa vakuuttavaa jälkeä, mutta pätevän rumpalin Denise Dufortin rumpusoundit ovat albumilla ajoittain kenties turhan kasarihenkiset. Nightmare at the Maple Cross ei lukeudu Girschoolin tuotannon terävimpään kärkeen, mutta toisaalta albumi on ilmestymisajankohtaansa nähden kestänyt ajan hammasta varsin hyvin.

Keskiviikon klassikko:Arvostetun brittiyhtyeen kolmas albumi

The Moody Blues:In Search of the Lost Chord

Heinäkuussa 1968 Deram-levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt In Search of the Lost Chord on The Moody Bluesin kolmas studioalbumi. Kyseessä on teemalevy, joka tekstiensä osalta käsittelee esimerkiksi maailmantutkimista (Dr. Livingstone, I Presume), musiikkia ja filosofiaa kautta aikojen (House of Four Doors), kadotettua rakkautta (The Actor) ja henkistä kasvua (Voices in the Sky), tietoa muuttuvassa maailmassa (Ride My See-Saw), syvempää tietoisuutta (Legend of a Mind), mielikuvitusta (The Best Way to Travel) sekä avaruustutkimusta (Departure). Viimeksi mainitusta teemasta tuli keskeinen The Moody Bluesin vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla To Our Children's Children's Children, joka oli saanut ideansa ja omistettu Apollo 11:n lennolle. In Search of the Lost Chordin viimeinen sointu on paljastunut Graeme Edgen runon The Word viimeisessä säkeessä olevaksi mantraksi Om. Yhtyeen kosketinsoittajan Mike Pinderin mukaan albumi on saanut nimensä Jimy Duranten humoristisesta kappaleesta I'm the Guy Who Found the Lost Chord. Se on itsessään viittaus Sir Arthur Sullivanin kappaleeseen The Lost Chord. In Search of the Lost Chordin nauhoitukset alkoivat tammikuussa 1968, jolloin äänitettiin kappale Legend of a Mind. The Moody Bluesin jäsenet vastasivat kyseisellä albumilla myös harvinaisemmista instrumenteista. Kitaristi Justin Hayward soitti sitaria, kosketinsoittaja Mike Pinder tamburaa ja rumpali/perkussionisti Graeme Edge tablaa. Oboesta albumilla vastasi perkussionisti/huilisti Ray Thomas ja sellosta basisti John Lodge, joka viritti mainitun instrumentin basson tavoin. Pinderin soittama mellotron vastasi useita jousi- ja puhallinosuuksia. 26. heinäkuuta 1968 ilmestynyt In Search of the Lost Chord saavutti brittilistalla parhaimmillaan viidennen sijan ja nousi myös Billboardin listalla sijalle 23. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Ride My See-Saw ja Voices in the Sky, joista jälkimmäinen saavutti brittilistalla sijan 27. Vuonna 2006 albumista julkaistiin remasteroitu kahden cd:n deluxe-versio. Vuonna 2008 In Search of the Lost Chordista ilmestyi vielä yksittäinen remasteroitu cd-versio, joka sisälsi yhdeksän bonuskappaletta.

Tiistain tukeva:Simonin ja Garfunkelin lopullinen läpimurtoalbumi

Simon & Garfunkel:Parsley, Sage, Rosemary and Thyme

Yhdysvalloissa 24. lokakuuta 1966 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Parsley, Sage, Rosemary and Thyme on Simonin ja Garfunkelin kolmas studioalbumi, jonka  äänitykset työstettiin kolmen kuukauden aikana.  Suurimmaksi osaksi pitkäsoitto koostuu Paul Simonin akustisista kappaleista, jotka hän oli kirjoittanut edellisenä vuonna Britanniassa ollessaan. Jotkin kappaleista ovat uusia versioita Simonin esikoissooloalbumilla The Paul Simon Songbook alun perin julkaistuista raidoista. Art Garfunkel on leadvokalistina kappaleessa For Emily Whenever I Will Find Her, jonka on arveltu nimetyn runoilija Emily Dickinsonin mukaan  ja 7 o' Clock News/Silent Night on yhdistelmä päivän uutisista, jotka yhdistävät Vietnamin sotaa, ihmisoikeusliikettä ja Lenny Brucen kuolemaa ja erästä kaikkien aikojen tunnetuimmista joululauluista. Monien kriitikoiden mukaan Parsley Sage, Rosemary and Thyme oli Simonin ja Garfunkelin lopullinen läpimurtoalbumi. Sen singlekappaleista jo aikaisemmin julkaistu Homeward Bound nousi viidenneksi ja Scarborough Fair/Canticle saavutti saman listasijoituksen. Billboardin popalbumilistalla Parsley, Sage, Rosemary and Thyme nousi parhaimmillaan neljänneksi ja pitkäsoitto myi lopulta kolminkertaisesti platinaa. Nauhoituksissa duo hyödynsi ensi kertaa kasiraituria. Suuri osa albumin äänityksistä tapahtui viikon aikana kesäkuussa 1966 ja heinäkuuhun ajoittui yksi ja elokuuhun kaksi täysipainoista nauhoituspäivää. Patterns, Flowers Never Bend with the Rainfall, joka oli julkaistu jo I Am a Rock-singlen b-puolella ja A Simple Desultory Phillippic olivat kotoisin The Paul Simon Songbookilta. Kappaleista viimeksi mainitussa Simon imitoi tarkoituksellisesti Bob Dylania. Scarborough Fair on traditionaalinen balladi ja Cloudyn teemana ovat liftarin matkat Pohjois-Kaliforniassa. Urkuja instrumentaatiossaan voimakkaasti hyödyntävä The Big Bright Green Pleasure Machine edustaa lähes psykedeelistä rockia. Seesteinen 59:th Street Bridge Song (Feeling Groovy) lukeutuu albumin tunnetuimpiin raitoihin The Dangling Conversationin käsitellessä lopuillaan olevaa ihmissudetta. Parsley, Sage, Rosemary and Thymea on kuvattu Simonin ja Garfunkelin ensimmäisenä mestariteoksena. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 2002.

Maanantain mainio:Kouvolan hardrockmasiina iskussa

Peer Günt heitti Koffin 200-vuotisen olemassaolon kunniaksi ilmaiskeikan melkoisen täydessä Joensuun Kerubissa. Bad Boys Are Here käynnisti itseoikeutetusti setin ja sitä seurasivat laadukasta tasoa ylläpitäneet When Hell Breaks Loose Don't Mess with the Countryboysilta ja Motorcycle Woman No Piercing, No Tattoolta. Vuoden 1985 erinomaiselta esikoisalbumilta poimittu Bad Girls sai seurakseen kaksi biisivalintaa nykyisen lineupin levytysrepertuaarista, eli harvemmin soitetun Mean King Been Buck the Oddsilta sekä Don't Cryn Guts and Glorylta. Backseat- albumin slovarikaunokki Down by the Shadow lukeutui setin todellisiin huippuhetkiin ja sitä seurasi kolmesta hieman harvemmin soitetusta albumiraidasta, eli Hole in the Doorista, Good Girls Don't Drink Whiskeystä ja Red Cadillacista koostunut jakso. Erityisesti viimeksi mainittu Fire Wiren päätöskappale edustaa melko harvinaista keikkamateriaalia. Klassikkotuotannon pariin palattiin bluesahtavan esikoisalbumin helmen Street 69, Good Girls Don't...:in balladiklassikko Years on the Roadin ja Smalltown Maniacsin kenties parhaan raidan Shotgun Wedding versioiden myötä. Esikoisalbumin Fuck the Jazzissa basson varressa vieraili Timo Nikin poika Pekka ja varsinaisen setin päättivät Let Her In sekä itseoikeutetut ikiklassikot I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star ja Backseat. Ylimääräisissä kuultiin minilp Through the Wallin ydintuotantoa alun perin edustava ja myös Buck the Oddsille versioitu Red Chevy, suurimpiin hitteihin lukeutuva Bartender sekä alkuaan jo vuonna 1980 Animal Lover -singlen b-puolella julkaistu ja Backseatin päätöskappaleeksi uudelleen levytetty Liqueur and Drugs. Tarjolla oli pitkä ja takuuvarmaa työskentelyä tarjonnut setti. Güntin nykyinen rytmiryhmältään basisti Pete Pohjanniemestä ja rumpali Sakke Koivulasta koostuva kokoonpano soittaa ihailtavan tarkasti ja kenties Tsöötz Kettulan ja Twist Twist Erkinharjun aikaista line-upia heavyorientoituneemmin. Kiitos taas kerran PG.

Peer Günt Kerubissa 12. lokakuuta 2019

Sunnuntain extra:The 69 Eyes tarjosi vanhaa ja uutta

Vastikään tuoreen West End- pitkäsoittonsa julkaissut The 69 Eyes saapui rundinsa alkuvaiheessa konsertoimaan Joensuun Kerubiin. Two Horns Up käynnisti setin jylhän vakuuttavasti ja sitä seurasi kaksi laadukasta ja iäkkäämpää biisivalintaa, eli Never Say Die ja Pefect Skin. Black Orchid teki paluun tuoreeseen tuotantoon ja setin ensimmäisen todellinen klassikkohitti tarjoiltiin Betty Bluen version muodossa. Borderline oli mitä mainioin ja veikeä kevyempi välipala ja sen jälkeen ladattu West Endin päätöskappale Hell Has No Mercy kuulosti varsin vakuuttavalta. Dance D'Amour ja kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuva The Chair sijoittuivat setissä uutuutensa vuoksi  yleisön keskuudessa vähemmän tutun Cheyennan väliin. Niin ikään tuoreempi Dolce Vita sai seurakseen setin iäkkäimmän kappalevalinnan, 20 vuotta sitten ilmestyneen Wasting the Dawn-albumin nimiraidan. 27 & Done lukeutui konsertin järeimpiin rocksivalluksiin ja varsinaisen setin päättivät kaksi kultaista koottua, eli varsin upeasti toimineet Feel Berlin ja Brandon Lee. Encoreosuuteen oli säästetty vielä todellista herkkua, eli Framed in Blood, 69 Eyesin lopullinen läpimurtohitti Gothic Girl sekä kenties yhtyeen rockrypistysten kirkkain timantti, eli Lost Boys. Bändi soitti varsin tiukasti ja lavaesiintymisen osalta kitaristi Bazie ja basisti Arczhie vaihtoivat setin aikana esiintymispaikkojaan tehokkaasti. Kokonaisuutena tarjolla oli varsin laadukas 69 Eyes -keikka, tosin tuoreen West End -pitkäsoiton kappaleiden uskoisi lisäävän osuuttaan entisestään rundin edetessä.

The 69 Eyes Kerubissa 11. lokakuuta 2019.

Lauantain pitkä:Grateful Deadin vuoden 1974 merkkialbumi

Grateful Dead:From the Mars Hotel

27. kesäkuuta 1974 ilmestynyt From the Mars Hotel on Grateful Deadin seitsemäs studioalbumi ja samalla toinen pitkäsoitto, jonka julkaisijana oli yhtyeen oma levy-yhtiö Grateful Dead Records. Mainitun pitkäsoton edeltäjä Wake of the Flood oli ilmestynyt vajaata vuotta aikaisemmin. From the Mars Hotellin julkaisun jälkeen Grateful Dead piti keikkailusta pidemmän tauon lokakuusta 1974 alkaen. Albumin äänitykset olivat käynnistyneet vuoden 1974 maaliskuussa. Suurin osa kappaleista oli kitaristi Jerry Garcian säveltämiä ja leadvokalisoimia ja yhtyeen hovisanoittajan Robert Hunterin tekstittämiä. Albumin kappaleista Pride of Cugamonga ja Unbroken Chain olivat basisti Phil Leshin käsialaa ja lisäksi hänen vokalisoimiaan. Kyseessä on ainoa kerta, kun Grateful Deadin albumilta löytyi kaksi Leshin leadvokalisoimaa raitaa. Seuraavan kerran hän vokalisoi yhtyeessä vasta 80-luvun puolivälissä. Rytmikitaristi Bob Weirin käsialaa From the Mars Hotellin kappaleista on yhteistyötä John Perry Barlowin kanssa edustava Money Money. From the Mars Hotel äänitettiin San Franciscon Folsom Streetin Coast Recordersilla, jossa yhtye oli nauhoittanut vuonna 1967 ilmestyneen esikoisalbuminsa singlenä julkaistun kappaleen The Golden Road. Clover-yhtyeen John McFee vierailee pedal steel-kitaristina kappaleessa Pride of Cugamonga. Albumia nauhoittaessaan Grateful Dead testasi kiertue PA-systeemiään nimeltä The Wall of Sound. Mainitun äänisysteemin testaus julkaisiin bootleg-albumilla Dick's Picks Volume 24. Singlenä albumilta julkaistiin editoitu versio kappaleesta US Blues b-puolellaan Loose Lucy. Pitemmäksi aikaa Grateful Deadin keikkasettiin albumin kappaleista jäivät mainitun ja usein encorena soitetun singlebiisin lisäksi merkittäväksi jaminumeroksi muodostunut Scarlet Begonias sekä hieman harvemmin soitetut Ship of Fools ja China Doll. Unbroken Chainia ryhdyttiin soittamaan yhtyeen viimeisellä kiertueella vuonna 1995 ja se kuultiin esimerkiksi Grateful Deadin viimeisessä konsertissa yhdeksäs heinäkuuta 1995. Pride of Cugamonga oli Itse asiassa ainoa From the Mars Hotellin kappaleista, jota ei milloinkaan soitettu keikalla. Grateful Dead Recordsin lopetettua toimintansa ja  yhtyeen siirryttyä Arista Recordsin artistiksi From the Mars Hotel oli useiden vuosien ajan loppuunmyyty. Albumin ensimmäinen cd-versio julkaistiin 80-luvun puolivälissä ja vuodesta 1989 eteenpäin se on ollut saatavilla Grateful Dead Recordsin omana julkaisuna. Remasteroitu ja laajennettu versio albumista ilmestyi vuonna 2004 osana Beyond Description 1973-1989 boxia. Yksittäinen laajennettu cd-versio From the Mars Hotelista julkaistiin kahta vuotta myöhemmin.

Perjantain pohjat:Kotimaisen vientivalttimme ensimmäinen kokoelma-albumi

Hanoi Rocks:Self Destruction Blues

Britanniassa elokuussa 1982 Lick Recordsin ja Suomessa kaksi kuukautta myöhemmin Johannan julkaisemana ilmestynyt Self Destruction Blues on Hanoi Rocksin kolmas pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen kokoelma-albumi, joka sisältää esimerkiksi demoja ja aikaisemmin singlejen b-puolilla julkaistuja kappaleita. Silti kyseessä on vahva ja varsin yhtenäiseltä kuulostava albumikokonaisuus, jota osa Hanoi Rocksin diggareista pitää jopa yhtyeen levyistä laadukkaimpana. Mukana ovat erinomainen esikoissingle I Want You/Kill City Kills, toinen neljävitonen Dead by Xtmas/Nothing New, jonka kakkospuoli lukeutuu irtonaisessa svengissään Rocksin singlekappaleiden terävimpään kärkeen, kotimaassa singlelistalla varsin hyvin menestynyt Love's an Injection, moottoripyöräefektejä hyödyntävä Desperados sekä  uusi näkemys Tragedy-singlen b-puolella alun perin julkaistusta kappaleesta Cafe Avenue. Tuoreinta tuotantoa Self Destruction Bluesilla edustaa albumin ilmestymisvuoden toukokuussa nauhoitettu Love's an Injection. Aitoa tuskaa huokuva albumin nimiraita on kuulunut Rocksin keikkasettiin vielä vuosikymmeniä myöhemmin ja rankinta osastoa albumilla tarjoavat Problem Childrin suoranainen räyhäpunk, Beer and a Cigarette sekä kiistattomiin keikkastandardeihin lukeutuva Taxi Driver. Edellä mainittujen rypistysten vastapainoksi Whispers in the Darkia dominoivat kosketinsoittimet. Mainitussa kappaleessa säveltäjänä esittäytyy Andy McCoyn lisäksi hänen isoveljensä Ilkka Hulkko salanimellä Vincent. Kaikilla Self Destruction Bluesin kappaleilla rumpalina vaikutti vielä Gyp Casino, mutta albumin kansikuvassa nähtiin jo yhtyeen uusi rumpali Nicholas Dingley, alias Razzle. Monipuolisuudessaan Self Destruction Blues on eräs Hanoi Rocksin parhaista albumeista, vaikka sen edelle menevät todennäköisesti ainakin rockin energiaa huokuva debyytti Bangkok Shocks Saigon Shakes Hanoi Rocks sekä fiilikseltään suorastaan erinomainen Lontoon Marquee -clubilla taltioitu livetupla All Those Wasted Years.

Torstain terävä:80-luvun monipuolinen Ramonesin pitkäsoitto

The Ramones:Halfway to Sanity

Syyskuun puolivälissä 1987 Sire Recordsin julkaisemana ja Daniel Rayn tuottamana ilmestynyt Halfway to Sanity on The Ramonesin kymmenes studioalbumi. Sen nauhoitukset alkoivat saman vuoden huhtikuussa New Yorkin Intergalatic-studioilla. Muut instrumentit nauhoitettiin ennen lauluosuuksia kappaleiden oppimisen nopeuttamiseksi. Albumi menestyi suhteellisen hyvin muualla maailmassa, mutta Billboardin listalla sen oli tyytyminen sijaan 172. Halfway to Sanityn julkaisun jälkeen Ramones teki maailmankiertueen, mutta rumpali Richie Ramone ei saanut mielestään riittävästi palkkaa, jätti yhtyeen, eikä koskaan palannut. Nimeä Elvis Ramone käyttänyt Blondien Clem Burke soitti Ramonesin kanssa kaksi konserttia, joiden jälkeen Marky Ramone teki paluun yhtyeeseen. Tyylillisesti Halfway to Sanity on varsin monipuolinen Ramones-albumi. Sen kappaleissa kuullaan vaikutteita hardrockista ja jopa heavy metallista, crossoverista ja kevyestä popista. Kappaleessa Go Lil Camara Go Joey Ramonen kanssa duetoi Blondien Debbie Harry. Halfway to Sanity on Ramonesin albumeista viimeinen, jolla kuullaan Dee Dee Ramonen bassottelua. Mainitun pitkäsoiton seuraajalla Brain Drainillä hän vaikutti vielä solistina ja biisintekijänä. Halfway to Sanityn avauskappaleessa I Wanna Live hyödynnetään voimakkaasti feedbackia ja tyylillisesti kappale on varsin lähellä hardrockia ja Garden of Cerenity crossoveria. Richie Ramonen käsialaa oleva I Know Better lukeutuu albumin koukukkaimpaan antiin. B-puolen käynnistävän Death of Men melodia muistuttaa The Whon The Kids Are All Rightia. Albumin pisin kappale on hieman yli neljä ja puoli minuuttia kestävä ja 60-luvun tyttöyhtyeiden esittämää poppia tyylillisesti muistuttava Bye Bye Baby. Halfway tos Sanityn päätöskappale Worm Man ei ole kaukana hardcorepunkista. Vaikka Halfway to Sanity saavutti kriitikoiden keskuudessa ristiriitaiset arvostelut, esimerkiksi New York Post laati albumista varsin myönteisen arvion.

Keskiviikon klassikko:Janis Joplinin postuumi listaykkösalbumi

Janis Joplin:Pearl

11. tammikuuta 1971 postuumisti ilmestynyt Pearl on Janis Joplinin toinen studioalbumi ja samalla ainoa, jonka hän levytti viimeisen kiertuekokoonpanonsa Full Tilt Boogie Bandin kanssa. Pearl nousi Billboardin albumilistan kärkeen pitäen sijoituksensa yhdeksän viikon ajan. Albumi on saavuttanut nelinkertaisesti platinaa. Pearl työstettiin Los Angelesissa Sunset Sound Recordersilla ensisijaisesti The Doorsin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen tuottaja Paul Rotchildin kanssa. Full Tilt Boogie Band oli Joplinin säestysyhtyeenä The Festival Express-nimisellä konserttikiertueella Kanadassa, jossa liikuttiin junalla konserttipaikasta toiseen. Monista Pearlin kappaleista taltioitiin ensin liveversiot kahta kuukautta ennen albumin varsinaisten nauhoitusten alkamista Los Angelesissa. Full Tilt Boogie Band säesti Joplinia kahdesti Dick Cavett Showssa ja useissa konserteissa Yhdysvalloissa sekä ennen Festival Expressiä että sen jälkeen. Mainituista konserteista ei ole julkaistu virallista livealbumia. Pearlille päätyneet yhdeksän kappaletta olivat kaikki Joplinin itsensä sovittamia. Kris Kristoferssonin ja Fred Fosterin käsialaa oleva Me and Bobby McGhee nousi singlelistan kärkeen ja mainitussa kappaleessa Joplin soitti myös akustista kitaraa. Bobby Womackin käsialaa oleva Trust Me oli vartavasten Joplinille kirjoitettu ja Howard Taten kirjoittama Get It While You Can tuo esiin Joplinin äänialan laajuuden. Originaalituotantoa edustavat Pearlin revittelevä avausraita, seuraavana vuonna Sladen coveroima Move Over sekä Joplinin Bobby Neuwirthin ja Michael McCluren kanssa kirjoittama Mercedez Bentz. Joplinia kuullaan leadvokalistina kaikilla Pearlin kappaleilla päätösraitaa Buried Alive in the Blues lukuun ottamatta. Hän ehti nimittäin kuolla ennen kyseisen kappaleen vokaaliosuuksiensa nauhoituksia. Kappaleen kirjoittaneelle Nick Gravenitesille tarjottiin mahdollisuutta laulaa biisi tribuuttina Joplinille, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Pearlin nauhoitukset käynnistyivät syyskuun alussa 1970 ja päättyivät saman vuoden lokakuun neljäntenä Joplinin kuoltua. Hänen viimeiseksi äänityksekseen jäi lokakuun ensimmäisenä taltioitu accapella-esitys Mercedez Bentz.  Remasteroitu cd-versio Pearlista ilmestyi elokuun lopussa 1999. Mukana oli perusalbumin lisäksi neljä livebiisiä Festival Expressistä heinäkuun neljänneltä päivältä 1970. Vuonna 2003 julkaistulla Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Pearlin sijoitus oli 122. Kesäkuun puolivälissä 2005 Pearlista julkaistiin kahden cd:n Legacy Edition, jonka kakkoslevy sisälsi livebiisejä Festival Express-kiertueelta kesäkuun 28:n ja heinäkuun 4:n päivän väliltä vuonna 1970. Kolmas uudelleenjulkaisu albumista oli vuorossa vuonna 2012 Pearl Sessions-nimellä. Se sisältää myös vaihtoehtoisia versioita Pearlin kappaleista sekä Joplinin ja Rotchildin välistä studiojutustelua, joka tarjoaa osviiittaa heidän luovaan musiikilliseen prosessiinsa.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä pubrockin edustajista

Eddie and The Hot Rods on Essexissä 70-luvun puolivälissä perustettu pubrockyhtye, joka tunnetaan parhaiten vuonna 1977 Britanniassa top teniin nousseesta singlestään Do Anything You Wanna Do, jonka yhtye julkaisi The Rodsin nimellä. Eddie and The Hot Rods lopetti toimintansa vuonna 1981, mutta on sittemmin koonnut rivinsä useampaan otteeseen. Solisti Barrie Masters oli ainoa kaikissa yhtyeen lineupeissa vaikuttanut jäsen vuoteen 2019 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka. Eddie and The Hot Rodsin perustivat vuoden 1975 aikana Canvey Islandilla aikaisemmin Lee Brilleauxin kanssa yhtyeessä The Fix soittanut kitaristi Dave Higgs, rumpali Steve Nicol, basisti Rob Steele ja solisti Barrie Masters. Toiseksi kitaristiksi tuli Pete Wall ja yhtyeen managerin tehtäviä ryhtyi hoitamaan Talk Talk -yhtyeen Mark Hollisin veli Ed Hollins. Toukokuussa 1975 yhtye sai kiinnityksen Lontooseen, Kensingtoniin lauantai-iltojen vakioesiintyjäksi. Mainittua pestiä seurasi kiinnitys the 101'ersin kanssa The Nashvilleen, jossa mainitut yhtyeet esiintyivät vuorotellen pääbändinä. Marraskuuhun mennessä Eddie and the Hot Rods oli saavuttanut siinä määrin runsaasti myönteisiä keikka-arvioita, että se solmi sopimuksen Island Recordsin kanssa. Vuoteen 1976 mennessä huuliharpisti Lew Lewis ja basisti Paul Gray olivat ottaneet Wallin ja Steelen paikat. Myös Lewis jätti Hot Rodsin yhtyeen kahden ensimmäisen singlen jälkeen. Yhtyeen uusi lineup soitti keikan Lontoon Marqueella lämmittelijänään ensimmäisen Lontoon-keikkansa heittänyt Sex Pistols. Kesän 1976 aikana Hot Rods soitti Marqueella vuoroviikoin Ac/Dc:n kanssa. Loppuvuodesta 1976 Hot Rods sai ensimmäiset listasijoituksensa ep:llä Live at the Marquee ja energisellä rocksinglellä Teenage Depression. Niin ikään Teenage Depression-nimistä esikoisalbumia seurasi toinen ep Live-at the Sound of Speed, jolla vierailleesta The Kursaal Flyers-yhtyeen Graeme Douglasista tuli myöhemmin Hot Rodsin pysyvä jäsen. Douglasin myötä Hot Rods siirtyi radiosystävällisempään soundiin. Single Do Anything You Wanna Do nousi brittilistalla jopa yhdeksänneksi elokuussa 1977 ja sitä seurasi The Rods-nimeen siirtyneen yhtyeen kakkosalbumi Life on the Line. Elokuussa 1977 The Hot Rods soitti Readingin festivaaleilla ja esiintyi samana vuonna Yhdysvalloissa The Ramonesin ja Talking Headsin kanssa. Loppuvuodesta 1977 Hot Rods teki lyhytkestoista yhteistyötä MC 5:n solistin Rob Tynerin kanssa nimellä Rob Tyner & The Hot Rods. Seuraavana vuonna The Hot Rods konsertoi Kanadassa. Alkuvuodesta 1979 The Hot Rods julkaisi kolmannen albuminsa, täyteläisempää studiosoundia hyödyntäneen pitkäsoiton Thriller, josta kuitenkin muodostui kaupallisessa mielessä pettymys. Island Records pudottikin Hot Rodsin samaisen vuoden aikana. Uusi levytyssopimus somittiin EMI:n kanssa elokuussa 1979. Mainitulle yhtiölle yhtye levytti albumin Fish n' Chips uuden basistin Tony Cranneyn kanssa, mutta lopetti toimintansa vuonna 1981.

Grayn ja Douglasin jätettyä Hot Rodsin ensin mainittu liittyi The Damnediin. Masters lyöttäytyi yhteen The Inmatesin kanssa. Ed Hollis työskenteli esimerkiksi The Damnedin, Elvis Costellon ja Stiff Little Fingersin kanssa. Nicol liittyi One The Juggleriin. Vuonna 1984 Masters ja Nicol kasasivat The Hot Rodsin uudelleen Cranneyn ja uuden kitaristin Warren Kennedyn kanssa. Mainittu lineup levytti singlen Fought for You. Livenä nauhoitetulla minilp:llä One Story Town Cranneyn paikan otti Russ Strutter, mutta vuonna 1985 Hot Rods lopetti jälleen toimintansa. Vimeisimmässä kokoonpanossa mukana ollut Tex Axile liittyi Transvision Vampiin. Vuonna 1992 Mastersista, Nicolista, Higgsistä ja Graystä koostunut yhtyeen legendaarinen kokoonpano teki kiertueen Euroopassa. Higgs jätti Hot Rodsin kiertueen jälkeen ja hänen paikkansa otti Dr. Feelgoodin Steve Walvyn. Toinen Feelgoodin jäsen Gordon Russell oli myös mukana lineupissa, mutta hänen paikkansa otti Manfred Mann's Earth Bandissa vaikuttanut Mick Rodgers. Vuonna 1994 Hot Rods levytti albumin Gasoline Days, jonka japanilaisyhtiö Creative Man julkaisi kahta vuotta myöhemmin. Uusi vuosituhat koki uuden Hot Rodsin kokoonpanon, johon Mastersin lisäksi kuuluivat rumpali Simon Bowley, basisti Dipster Dean ja kitaristi Gary Loker. Vuonna 2001 Dr. Feelgoodin, The Hamstersin ja John Otwayn kanssa tehdyn ja 80 konsertista koostuneen Naughty Rhythms -brittikiertueen jälkeen Otway-yhtyeen Richard Holgarth täydensi Hot Rodsin lineupin. Pian tämän jälkeen Gary Loker jätti yhtyeen. Vuonna 2005 yhtye levytti albumin Better Late Than Never ja valmistautui 30-vuotisjuhlakiertueelleen. Vuonna 2006 Hot Rodsista tuli Chris Taylorin myötä jälleen viisimiehinen ja se levytti albumin Been There Done That. Kyseinen kokoonpano esiintyi nimellä Eddie and The Hot Rods ja saavutti uutta suosiota kiertueillaan Euroopassa ja Japanissa. Vuosien 2006 ja 2014 välillä yhtye teki myös viisi suosittua kiertuetta Yhdysvalloissa. Alkuvuodesta 2018 Hot Rods ilmoitti vetäytyvänsä kiertueista pääesiintyjänä. Maaliskuussa 2019 yhtye soitti Britanniassa Stiff Little Fingersin lämmittelijänä. 13. huhtikuuta 2019 Hot Rods soitti yksittäisen juhlakonsertin Done Everything We Wanna Do o2 Academyssä, Islingtonissa. Mukana olivat vanhat jäsenet Lew Lewis, Paul Gray, Steve Nicol, Graeme Douglas, Warren Kennedy, Chris Taylor, Tony Cranney, nykyiset jäsenet (Richard Holgarth, Simon Bowley, Dipster) ja erikoisvieraat Captain Sensible (The Damned), Leigh Heggarty (Ruts DC), Duncan Reid (The Boys), Dennis Greaves ja Mark Feltham (Nine Below Zero) ja  JC Carroll (The Members), jotka kaikki liittyivät johtohahmo Barrie Mastersin seuraksi stagelle. Masters menehtyi yllättäen toinen lokakuuta 2019 63 vuoden iässä.

Maanantain mainio:Suomiprogen klassikon läpimurtolevy

Tasavallan Presidentti:Lambertland

Vuonna 1972 ilmestynyt Lambertland on kotimaisen jazzrock/progeyhtye Tasavallan Presidentin kolmas pitkäsoitto. Sillä kuultiin yhtyeen kahdesta edeltävästä ja Tasavallan Presidentti -nimisestä albumista muuttunutta kokoonpanoa. Kitaristi Jukka Tolosen, rumpali Vesa Aaltosen ja basisti Måns Groundstoemin lisäksi albumin työstämiseen osallistuivat nimittäin Frank Robsonin solistina korvannut Eero Raittinen ja Juhani Aaltosen paikan yhtyeen saksofonistina/huilistina ottanut Pekka Pöyry. Hänen säveltämäänsä instrumentaalikappaletta Celebration of the Saved Nine lukuun ottamatta Lambertlandin kappaleet ovat Jukka Tolosen sävellyksiä. Albumin teksteistä vastasi Mats Hulden. Kotimaassa albumin julkaisijana oli yhtyeen kahden edellisen albumin tavoin Love Records ja Ruotsissa, Britanniassa ja Länsi-Saksassa Sonet. Lambertlandilla Tasavallan Presidentti siirtyi varhaisemmasta jazzrocktyylistään lähemmäksi progressiivista rockia. Kotimaassa Lambertlandista muodostui Tasavallan Presidentti-yhtyeen kaupallinen läpimurtolevy, joka nousi albumilistalla parhaimmillaan seitsemänneksi. Myös Britannian musiikkilehdistössä, kuten New Musical Expressissä albumi vastaanotti varsin myönteisiä arvioita. Niistä rohkaistuneena Pressa aloitti toisen kiertueensa Britanniassa marraskuussa 1972. Yhtye konsertoi muun muassa Marquee -clubilla ja Ronnie Scott's Clubilla. Sonetin Lambertlandista Saksassa vuonna 1981 julkaisema painos sisältää vaihtoehtoiset ja hieman pidemmät miksaukset pitkäsoiton päättävistä kappaleista Dance ja Last Quarters. Lambertlandin vuonna 2010 ilmestynyt cd-versio sisältää bonuskappaleinaan singlen Selvä näkijä/Sisältäni portin löysin molemmat puolet. Eero Raittinen on itse ollut kriittinen Tasavallan Presidentissä tekemiään laulusuorituksia kohtaan, mutta on myös löydettävissä koulukunta, jonka mielestä mies teki yhtyeessä uransa parhaat vokaaliosuudet.

Sunnuntain extra:Amerikan rokkarin kolmas pitkäsoitto

John Cougar:John Cougar

Heinäkuun lopussa 1979 ilmestynyt John Cougar on John Mellencampin kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen Riva Recordsille levyttämä pitkäsoitto ja ensimmäinen albumi, jonka hän julkaisi John Cougarin nimellä. Artistin edelliseltä albumilta A Biographylta poimittu kappale I Need a Lover oli ollut singlemenestys Australiassa ja mainittu biisi oli mukana myös uudella albumilla yhdysvaltalaisyleisöä varten. A Biographya ei nimittäin ollut julkaistu Amerikassa ja John Cougar-albumi sisälsi uuden näkemyksen myös alun perin A Biographyn kappaleisiin lukeutuvasta Taxi Dancerista. I Need a Loverista muodostui kohtuullinen menestys myös Yhdysvalloissa, missä kappale saavutti sijan 28. joulukuussa 1979. Pat Benatar levytti I Need a Loverista coverversion albumilleen In the Heat of the Night. Australiassa John Cougar-albumilta julkaistiin singlenä myös top 40-hitiksi muodostunut Miami. Kappaleen liveversioissa vuosien 1979 ja 1980 aikana kitaristi Mike Wanchic jakoi leadvokaalit John Mellencampin kanssa. Yhdysvalloissa  albumin toisena pikkulevynä ilmestyi Miamin sijaan Small Paradise, joka saavutti Billboardin singlelistalla sijan 87. helmikuussa 1980. John Cougar-albumin kappaleista artisti levytti uudelleen kappaleen Sugar Marie vuonna 2010 ilmestyneelle boxilleen On the Rural Route 7609. Kansiteksteissä Mellancamp mainitsee tiedostaneensa kappaleessa piilleen potentiaalin, mutta nuoret muusikot eivät kyenneet esittämään musiikkia toivotulla tavalla.

Lauantain pitkä:Australian rockkoneen toinen boxi

Ac/Dc:Backtracks

Kymmenes marraskuuta 2009 ilmestynyt ja 29. syyskuuta samaisena vuonna ilmestyväksi ilmoitettu Backtracks on Ac/Dc:n toinen boxi, joka koostuu Australian rockkoneen studio- ja liveharvinaisuuksista. Mainitusta boxista on saatavilla standardiversio ja niin kutsuttu Deluxe-edition. Kaikki Backtracksin kappaleet on remasteroitu Ac/Dc:n vuoden 2003 Remasters-sarjaa vastaavan soundin tavoittamista varten. Monet boxin kappaleista kuullaan ensi kertaa cd-formaatissa. Kyseessä on Ac/Dc:n toinen harvinaisuuksista koostuva boxi; ensimmäinen oli vuonna 1997 ilmestynyt Bonfire. Backtracksin Deluxe-edition oli saatavilla ainoastaan Ac/Dc:n virallisen kotisivun kautta. Se sisälsi kolme cd:tä, kaksi dvd:tä, yhden lp:n, 164- sivuisen kirjan ja merchandisea. Ensimmäinen cd:istä sisältää harvinaisia studiobiisejä, ja niiden joukossa on ainoastaan Britanniassa ja Australiassa julkaistuja. Kaksi muuta cd:tä koostuvat livenauhoituksista, joita on vuosien kuluessa julkaistu singleillä, ep:illä sekä promo- ja soundtrackalbumeilla. Dvd-osio sisältää Family Jewels-dvd-sarjan kolmannen osan sekä lisäksi kokonaisuudessaan Munichin Circus Kronessa vuonna 2003 soitetun konsertin. Backtracksin standardiversio sisältää kaksi cd:tä ja yhden dvd:n. Ykköscd:llä ovat studioharvinaisuuksien kohokohdat ja kakkoscd:llä harvinaisten livebiisien vastaavat. Dvd on Family Jewelsin kolmas levy. Backtracksin studioharvinaisuudet kokoavat yhteen kaikki ne kappaleet, jotka Ac/Dc oli tuohon mennessä julkaissut australialaisilla lp:illään, elokuvien soundtrackeilla, 7 ja 12-tuumaisilla singleillään ja cd:ittensä kiertue-editioneilla jne. 18 studiokappaleesta 12 julkaistaaan Backtracksilla cd-formaatissa ensi kertaa. Loput kuusi biisiä ovat originaaleja versioita alun perin yhtyeen Australiassa julkaistuilta albumeilta. Dirty Deedsin nimikappale ja Ain't No Fun (Waitin' Round the Be A Millionaire) oli tosin julkaistu originaaleissa Aussi-pituuksissaan jo Dirty Deedsin Atcon vuonna 1994 julkaisemalla uusintapainoksella. Kun Ac/Dc:n backkatalogi Australian julkaisuja lukuun ottamatta tuli ITunesiin marraskuussa 2012, It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Rollin), Rockerin ja High Voltagen pitkät versiot saivat viimein julkaisunsa Backtracksin digitaalisella versiolla. Family Jewels-kokoelman kolmas dvd alkaa ajallisesti siitä, mihin edellinen jäi, eli vuodesta 1991. Last Action Hero-elokuvassa alun perin kuultu Big Gun on mukana myös studioharvinaisuuksilla ja se tekee debyyttinsä Ac/Dc:n albumilla. Mukana on kolme musiikkivideota Ballbreaker- ja Stiff Upper Lip-albumeilta ja kaksi Black Icelta. Bonusvideoina on vaihtoehtoisia promoja vanhoista klassikoista tyyliin Jailbreak, It's a Long Way to the Top ja You Shook Me All Night Long. Circus Kronen keikka vuodelta 2003 sisältää 19 kappaletta ja 180-gramman harvinaisuusvinyyli 12 biisiä.

Perjantain pohjat:Merkittävän brittiläisen laulaja/lauluntekijän esikoisalbumi

Sam Brown:Stop

Kesäkuussa 1988 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stop on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Sam Brownin esikoisalbumi. Australiassa pitkäsoiton jakelijana oli Festival. Albumin tuotannosta vastasivat Sam Brown, hänen veljensä Pete, Pete Smith, Danny Schogger ja John Madden ja pitkäsoitto nauhoitettiin Lontoossa Powerplant-studioilla. Pink Floydista ensisijaisesti tunnetuksi tullut kitaristi Dave Gilmour vastasi kitaraosuuksista kappaleissa This Feeling ja I'll Be in Love. Mainitut biisit nauhoitettiin New Yorkin Greene Street-studioilla. Brownin esikoisalbumin kappaleista Merry Go Roundin tekstiin oli vaikuttanut W. H. Daviesin runo Leisure. Albumin cd-version bonuskappaleita ovat coverversiot Marvin Gayen Can I Get a Witnessistä ja Ike & Tina Turnerin Nutbush City Limitsistä. Sam Brownin esikoisalbumi saavutti myönteiset arviot kriitikoiden taholta. Brittilistalla pitkäsoiton sijoitus oli parhaimmillaan neljäs ja Australian ARIA-listalla kolmastoista. Kymmenen suosituimman joukkoon Stop-pitkäsoitto nousi lisäksi esimerkiksi Itävallassa, Alankomaissa ja Uudessa Seelannissa. Britannian singlelistalla albumin nimikappale nousi neljänneksi ja Can I Get a Witness sijalle 15. Maailmanlaajuisesti Stop on myynyt yli kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. Kanadassa albumi myi platinaa ja saavutti Britanniassa kultalevyn yli 100  000 kappaleen myynnillään.

Torstain terävä:Haastattelussa Block Buster

Kuopion hardrockylpeys Block Buster on julkaissut esikoisalbuminsa ja rumpali Jaakko Metsäpelto ehti vastata muutamaan haastattelukysymykseen.

Losing Gravity-albuminne on viimein julkaistu. Minkälaiset ovat tekijöiden tämänhetkiset fiilikset ja odotukset  esikoisensa vastaanoton osalta?

"Fiilikset ovat erittäin hyvät! Todella huikea fiilis, kun ensimmäinen lätty on viimein pihalla. Vastaanottokin on fanien sekä median osalta ollut tähän erinomainen."

Kuinka biisinne syntyvät? Tarkempaa taustaa albumin kappaleille Back from the Shadows, Gone by the Morning ja nimikappaleelle Losing Gravity?

"Biisien syntyprosessi vaihtelee toki jonkin verran, mutta useimmiten kappaleet lähtevät kehittymään jonkun riffistä tai kertsimelodiasta. Yllämainituista kappaleista kaksi ensimmäistä lähtivät kehitteille niiden riffeistä, siinä missä ”Losing Gravity” rakentui kertosäkeen ympärille. "

Kuinka keskeisiä tekstit ovat Block Busterille ja mitkä olisivat niiden ydinteemoja?

"Tottakai tekstit ovat useimmiten tärkeässä osassa, mutta joukkoon mahtuu myös vähän kevytmielisempää rallia, joissa sanoilla ei ole välttämättä sen syvällisempää merkitystä. Teemat vaihtelevat myös paljon, mutta sanoisin että erilaiset ihmissuhteet on yksi ydinteemoista."

Miten runsaasti materiaalia kakkoslevyänne varten on tällä hetkellä olemassa ja kuinka se eroaa tyylillisesti Losing Gravityn biiseistä?

"Erilaisia ideoita seuraavaa levyä varten meillä on varmaan noin 30. Osa niistä on valmiimpia demoja ja osa sitten yksittäisiä riffejä, potentiaalisia kertosäkeitä ja niin edelleen. Albumin esituotanto on itseasiassa määrä aloittaa jo tämän vuoden puolella. Uskallan sanoa, että kakkoslätty tulee olemaan edeltäjäänsä tummempi soundillisesti ja teemaltaan hivenen synkempi. "

Block Busterin tulevaisuuden suunnitelmat syksyn keikkojen jälkeen? Kuinka todennäköisiltä vaikuttavat keikat ulkomailla?

"Seuraava askel on tosiaankin ulkomaat, ensimmäisenä manner-Eurooppa sekä Britit. Meillä on hyvä tiimi bändin takana, joka tekee täyttä häkää hommia sen eteen, että Block Buster nähtäisiin ensi vuonna myös Suomen rajojen ulkopuolella. Tällä hetkellä tilanne sen toteutumisen suhteen näyttää hyvältä! "

Oletteko aikeissa soittaa lisää Let There Be Malcolmiksi nimettyjä tribuuttikeikkoja Ac/Dc:lle?

"Tällä hetkellä ei ole suunnitteilla kyseisiä tribuuttikeikkoja, eikä niitä alun perinkään ollut tarkoitus yhdistää Block Busteriin. Toki silti yhteys on selvä, koska kaikki meistä ovat olleet kyseissä projektissa mukana, heh..". 

Mikä on parasta musiikillisesti kullekin yhtyeen jäsenelle juuri nyt? Yhtye/artisti/biisi?

"Itse olen fiilistellyt paljon Synthwave-musaa viime aikoina, joten heitetään Carpenter Brut - Leather Teeth. Muut ukot heittivät tällaista: Aarni: Orville Peck - Dead of Night, Elias: Prince - Computer Blue, Joonas: Queens Of The Stone Age - Feet Don’t Fail Me."

Keskiviikon klassikko:Kitarasankarin laadukas postuumi livealbumi

Stevie Ray Vaughan:Live at Carnegie Hall

Heinäkuun lopussa 1997 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live at Carnegie Hall on Stevie Ray Vaughanin kolmas livealbumi. Sen nauhoitukset ovat lokakuun neljänneltä päivältä vuodelta 1984 Stevie Rayn soittaessa hyväntekeväisyyskonsertin T J Martel -yhdistykselle. Vaughanin 30-vuotissyntymäpäivä oli ajoittunut edelliselle illalle. Konsertin jälkimmäisessä osassa kuultiin Stevie Rayn ja hänen Double Trouble-yhtyeensä lisäksi kymmenhenkistä big bandia. Ohjelmistossa oli Stevie Rayn oman tuotannon lisäksi useita blues ja rhythm and blues-standardeja ja konsertti sai kriitikoilta varsin myönteisen vastaanoton. Harvinaisempaa covertuotantoa albumilla edustaa erityisesti Eddie Jonesin ohjelmistosta poimittu Letter to My Girlfriend. Live at Carnegie Hallia pidettiin yleisesti ilmestymisvuotensa parhaana bluesalbumina. Billboardin listalla se saavutti parhaimmillaan sijan 40. ja pystteli listalla 12 viikon ajan. Blueslistan kärjessä albumi viipyi kahdeksan viikon ajan. Live at Carnegie Hall saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Roomful of Blues-puhallinsektion lisäksi konsertissa ja näin ollen myös albumilla vierailivat esimerkiksi Stevie Rayn isoveli Jimmie Vaughan, solisti Angela Strehli sekä kosketinsoittajana ensisijaisesti tunnettu Dr. John. Pari outtakea kyseisestä konsertista julkaistiin marraskuussa 2000 Stevie Rayn boxilla. Live at Carnegie Hall saavutti myönteiset arvostelut ja albumia on pidetty jopa Stevie Rayn livelevyistä laadukkaimpana.