Perjantain pohjat:Merkittävän countryartistin läpimurtoalbumi

Emmylou Harris:Pieces of the Sky


Pieces of the Sky on countryartisti Emmylou Harrisin toinen, helmikuussa 1975 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto. Folktyyliä edustanut albumi Gliding Bird oli ilmestynyt jo viisi vuotta aikaisemmin. Pieces of the Sky oli kuitenkin se pitkäsoitto, jonka ansiosta Harrisin ura lähti toden teolla liikkeelle. Välivuosina Harris oli muodostanut musiikillisen suhteen Gram Parsonsin kanssa, ja tämä vaikutti tyylillisesti koko Harrisin myöhäisemmän musiikillisen uran kehitykseen. Pieces of the Skyn singlejulkaisuista If I Could Only Win Your Love nousi aina neljänneksi countrylistalla. Toisena pikkulevynä albumilta julkaistiin sadan suosituimman joukkoon päässyt Too Far Gone, joka oli vuonna 1967 ollut menestys Tammy Wynetten levytyksenä. Kokonaisuutena kyseessä oli varsin monipuolinen albumi, joka sisälsi Harrisin edellisenä vuotena menehtyneelle Gram Parsonsille kirjoittaman Boulder to Birminghamin lisäksi esimerkiksi Merle Haggardin countryklassikon Bottle Let Me Down, The Beatlesin Revolver-albumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvan For No Onen sekä Dolly Partonin Coat of Many Colorsin. Vastaavasti Parton versioi Boulder to Birminghamin vuonna 1976 ilmestyneelle albumilleen All I Can Do. Pieces of the Skyn kappaleista Shel Silversteinin käsialaa olevassa Queen of the Silver Dollarissa stemalauluista vastasi Harrisin musiikillinen yhteistyökumppani ja ystävä Linda Ronstadt. Billboardin countryalbumilistalla Pieces of the Sky saavutti upeasti seitsemännen sijan. Se pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Torstain terävä:The Facesin viimeinen pitkäsoitto

The Faces:Ooh La La

Huhtikuussa 1973 julkaistu Oh La La on englantilaisen rockyhtyeen The Facesin viimeinen studioalbumi. Sen levyttämisen aikaan Rod Stewartin sooloura oli jo siinä määrin kovassa nosteessa, että The Faces ei ollut enää paljoa muuta, kuin Stewartin taustayhtye konserteissa. Yhtyeen kosketinsoittajan Ian McLaganin mukaan Ooh La La olikin ensisijaisesti yhtyeen basisti/solisti Ronnie Lanen albumi Rod Stewartin missatessa huomattavan osan kyseisen pitkäsoiton äänityssessioista. Tuottaja Glyn Jonesin voi todeta pitäneen yhtyeen koossa ja saaneen sen levyttämään vahvan albumin, joka muistutti tyylillisesti edeltäjäänsä, niin ikään varsin laadukasta pitkäsoittoa A Nod’s as Good as a Wink. Ooh La Lan kansiteksteissä yhtye mainitsee tapaavansa tuottajan vuoden päästä. The Facesin suunnitelmissa lienee siis ollut uusi albumi, joka ei kuitenkaan enää toteutunut. Pian Ooh La Lan ilmestymisen jälkeen Rod Stewart antoi albumista negatiivista palautetta New Musical Expressin haastattelussa. Muu yhtye oli luonnollisesti pahoillaan; erityisesti Lane, joka erosi yhtyeestä samaisen vuoden kesäkuussa. Hänen tilalleen tuli Freessä loppuvaiheessa soittanut Tetsu Yamauchi, jonka kanssa Faces levytti kolme singleä, mutta uutta pitkäsoittoa ei enää saatu aikaan. Elokuussa 2015 albumista julkaistiin laajennettu ja remasteroitu versio, joka sisälsi varhaiset versiot kolmesta pitkäsoiton kappaleesta. Instrumentaalikappale Fly in the Ointment oli yhtyeen repertuaarista ainoana kappaleena Lanen, McLaganin, Kenney Jonesin ja Ronnie Woodin yhteistyötä. Neljä kappaletta, joissa Stewart oli mukana säveltäjänä, olivat yhteistyötä Woodin ja McLaganin kanssa. Pitkäsoiton nimikappaleessa leadvokalistina oli harvinaislaatuisesti Wood. Vuonna 1998 Stewart versioi kyseisen kappaleen albumilleen When We Were the New Boys. Vuonna 1998 originaaliversio pääsi Wes Andersonin elokuvan Rushmore loppuun ja oli myös mukana vuonna 2004 valmistuneessa komediassa Without a Paddle. Ooh La Lan kappaleista Glad and Sorry oli mukana vuonna 2001 valmistuneessa elokuvassa Blow.

Keskiviikon klassikko:Claptonin mestariteos

Derek & The Dominos:Layla & The Other Assorted Lovesongs

Layla & The Other Assorted Lovesongs on angloamerikkalaisen bluesrockyhtyeen Derek & The Dominosin ainoa studioalbumi, joka julkaistiin marraskuussa 1970. Kyseinen tupla-albumi, jota on pidetty jopa Eric Claptonin suurimpana musiikillisena saavutuksena, on tunnettu erityisesti nimikappaleestaan. Derek & The Dominosin muut jäsenet olivat kosketinsoittaja Bobby Whitlock, basisti Carl Radle ja rumpali Jim Gordon. Lisäksi pitkäsoiton 14 kappaleesta 11:llä oli mukana lead- ja slidekitaristi Duane Allman. Billboardin listalla Layla & The Other Assorted Lovesongs saavutti sijan 16. Se palasi listoille vuosina 1972, 1974 ja 1977 ja on saavuttanut platinalevyn. Brittilistalla albumi nousi sijalle 68. niinkin myöhään, kuin vuonna 2011. Vuonna 2000 albumi pääsi mukaan Grammy Hall of Fameen. Vuonna 2003 tv-verkosto VH1 nimesi Laylan kaikkien aikojen 89. parhaaksi albumiksi. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Layla saavutti sijan 117. Musiikkikriitikko Robert Christgaun mukaan Layla on 70-luvun paras albumi. Delaney, Bonnie and Friendsin hajottua Bobby Whitlock liittyi Claptonin seuraksi Surreyhin, Englantiin. Huhtikuussa 1970 kaksikko sävelsi suuren osan tulevan Layla – tuplan materiaalista. Delaneyn ja Bonnien jätettyään Carl Radle ja Jim Gordon konsertoivat Joe Cockerin kanssa legendaarisella Mad Dogs & Englishmen -turneella ja jatkoivat sen jälkeen musiikillista yhteistyötään Claptonin ja Whitlockin kanssa. Pseudonymin Derek & The Dominos taakse kätkeytyen Clapton ja kumppanit soittivat elokuussa kiertueen pienissä clubeissa. Sen päätyttyä yhtye suuntasi Miamin Criteria – studioille levyn tekoon. 

The Allman Brothers Bandin Duane Allman tuli mukaan levytykseen tuottaja Tom Downdin kautta. Allman Brothers oli samoilla studioilla äänittämässä kakkosalbumiaan Idlewild South ja yhtye soitti hyväntekeväisyyskonsertin 26. elokuuta. Clapton oli halukas pääsemään tsekkaamaan kyseistä keikkaa ja sen todennettuaan hän pyysi Allmania mukaan levytykseen. Kyseisten äänityssessioiden aikana Claptonista ja Allmanista tuli erottamattomat. Kaiken kaikkiaan tupla-albumi koostui yhdeksästä originaalista ja viidestä coverista. I Looked Away, Keep on Growing, Anyday, Tell the Truth, Why Does Got to Be So Sad ja Thorn Tree in the Garden olivat Claptonin ja Whitlockin yhteistyötä. Claptonin käsialaa edustivat I Am Yours, Bell Bottom Blues sekä legendaarinen nimiraita, jonka codasta vastasi kuitenkin Jim Gordon. Covereihin lukeutuivat bluesstandardit Nobody Knows You When You’re Down and Out, Key to the Highway sekä Have You Ever Loved a Woman. Muita lainoja edustavat The Jimi Hendrix Experiencen balladikaunokki Little Wing sekä nopeatempoinen versio Chuck Willisin doo wop – balladista It’s Too Late. Yhtye konsertoi Yhdysvalloissa albumin tiimoilta ja marras-joulukuussa 1970 tehdyistä liveäänityksistä julkaistiin vuonna 1973 tupla In Concert. Duane Allman ei kiertänyt yhtyeen kanssa, mutta osallistui varmuudella ainakin sen kahteen konserttiin; 1. joulukuuta Tampassa ja seuraavana iltana Onondaga Countyn muistotilaisuudessa. Ilmestymisaikanaan Layla vastaanotti myös ristiriitaisia arvioita, mutta myöhemmin tupla-albumi on yleisesti tunnustettu Claptonin huipputyöksi. Sen nimikappaleesta muodostui luontevasti standardi Claptonin myöhäisempään keikkaohjelmistoon.

Tiistain tukeva:Mott the Hooplen ja Bad Companyn kitaristi ja muutakin

31. maaliskuuta 1944 syntynyt Michael Geoffrey, eli Mick Ralphs on englantilainen kitaristi ja biisintekijä, joka saa kunnian kantaa Mott the Hooplen ja Bad Companyn perustajajäsenen titteliä. Muusikonuransa hän aloitti teini-ikäisenä bluesrockyhtyeessä The Buddies. Kyseisen yhtyeen riveissä hän julkaisi singlen vuonna 1964 ennen  liittymistään The Mod Doc Thomas Groupiin vuonna 1966. Yhtye julkaisi nimettömän pitkäsoiton Italian markkinoille, jonka jälkeen se koki useammankin nimenvaihdoksen. Vuonna 1968 yhtyeen nimeksi vaihtui Silence ja seuraavana vuotena Mott the Hoople. Sen riveissä Ralphs pysyi vuoteen 1973 saakka. Seuraavana vuotena Ralphs perusti Bad Companyn Freestä tutuksi tulleen solistin Paul Rodgersin kanssa. Yhtyeen esikoisalbumi sisältää Ralphsin kirjoittaman hitin Can’t Get Enough, jossa kitaristi käyttää avointa c-viritystä. Bad Companyn albumidebyytti nousi Yhdysvaltojen listan kärkeen. Ralphs oli mukana yhtyeessä originaalin lineupin hajoamiseen, eli vuoteen 1982 asti. Vuonna 1984 hän keikkaili David Gilmourin About Face – kiertueella. Seuraavana vuotena ilmestyi Ralphsin sooloalbumi Take This, jolla Freestä ja Bad Companysta tuttu rumpali Simon Kirke oli mukana. Albumin julkaisua seurasi lyhyt kiertue, jolle osallistuivat myös myöhemmin Bad Companyssa soittanut kitaristi Dave Colwell, Uriah Heepistä tuttu rumpali Chris Slade sekä Ozzy Osbournen kanssa yhteistyötä tehnyt kosketinsoittaja Linday Bridgewater. Yhden konsertin Ralphs soitti yhtyeen Cold Turkey kanssa.

Bad Company esiintyi eri line upeilla vuosien 1986 ja 1998 välillä. Yhtyeen originaali nelikko palasi yhteen vuonna 1999, mutta lentopelosta kärsivä Ralphs ilmoitti lopettavansa keikkailun. Vuonna 2001 oli vuorossa Ralphsin toinen sooloalbumi It’s All Good, joka koostui täysin instrumentaalikappaleista. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistiin That’s Life-Can’t Get Enough, joka sisälsi muun muassa nimikappaleen demoversion. Vuonna 2004 Ralphs osallistui vanhan yhtyetoverinsa Ian Hunterin Englannin-kiertueelle soittaen toista leadkitaraa Andy Yorkin kanssa. Seuraavana vuonna Ralphs oli mukana Hunterin konsertissa Lontoon Astoriassa ja soitti kitarasoolon Mott the Hooplen keskeisiin klassikkokappaleisiin kuuluvassa All the Way from Memphisissä. Kahdeksas elokuuta 2008 paria vuotta aiemmin edesmennyttä basisti Boz Burrellia vajaa originaali Bad Company soitti yhden konsertin Floridan Hard Rock Hotel and Casinossa. Ralphs, Rodgers ja Kirke muodostavat nykyisin vakaan Bad Companyn line upin. Vuonna 2011 Ralphs perusti Mick Ralphs Blues Bandin, joka koostuu muilta osin muusikoista, joiden kanssa Ralphs oli jammaillut Nag’s Head Pubissa. Samaisessa paikassa Free kokoontui muuten ensi kerran yhteen. MRBB:ssa ovat lisäksi mukana solisti/huuliharpisti Stuart Son Maxell, kitaristi Jim Mawing, rumpali Sam Kelly ja basisti Dickey Baldwin. Ralphs tutkii blues- ja souljuuriaan ja yhtyeen ohjelmistoon kuuluukin useita legendaarisia blues- ja rhythm and blues- lainoja. Yhtyeen kesäkuuhun 2011 ajoittunut debyyttikeikka soitettiin nimellä Mick Ralphs and Co, mutta nimeksi vaihtui pian Mick Ralphs Blues Band. Lisää keikkapäiviä ilmoitettiin loppuvuodelle 2011 sekä seuraavan vuoden alkuun. Vuonna 2012 Bad Company teki pienimuotoisen kiertueen Euroopassa. Vuosina 2013-14 Bad Company ja Lynyrd Skynyrd konsertoivat Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Skynyrdin esikoisalbumin ilmestymisestä ja Bad Companyn perustamisesta oli vuonna 2013 kulunut 40 vuotta. Kesän ja syksyn 2016 aikana Bad Company teki Britanniassa kiertueen, jonka erikoisvieraisiin lukeutuivat Richie Sambora ja Orianthi. Kiertue huipentui Lontoossa 02 Arenalla lokakuun lopussa soitettuun konserttiin. 

Maanantain mainio:Miljoonia myynyt hardrockin klassikko

Ac/Dc:Back in Black

25. heinäkuuta 1980 julkaistu Back in Black on rockin kivijalkoihin lukeutuvan Ac/Dc:n ensimmäinen pitkäsoitto legendaarisen solistin Bon Scottin kuoleman jälkeen. Samalla se on aikaisemmin Geordie-yhtyeessä vaikuttaneen Brian Johnsonin debyyttialbumi yhtyeessä. Tähän mennessä Back in Black on maailman toiseksi myydyin pitkäsoitto heti Michael Jacksonin Thrillerin jälkeen. Back in Blackin onnistumiseen vaikutti luonnollisesti ratkaisevasti parhaimmillaan erinomainen kappalemateriaali. Useat biisit oli ehditty demottaa jo Bon Scottin kanssa. Pitkäsoiton kirkkaimmiksi klassikoiksi ovat kohonneet Bon Scottin henkeä esiin manaava Hells Bells, upeasti svengaava, veikeän tuhma You Shook Me All Night Long, erinomaista riffirockia tarjoileva nimikappale Back in Black sekä sulavasti kaahaava Shoot to Thrill. Yllättäen parhaiten singlenä menestyi kuitenkin pitkäsoiton päättävä, miellyttävästi blueshenkisempi ja tekstissään Ac/Dc:n mahdollisen ideologian tiivistävä Rock N’ Roll Ain’t Noise Pollution. Let Me Put My Love into You edustaa kovasta tekstistään huolimatta hieman maltillisempaa musiikillista lähestymistapaa. Given the Dog A Bone sisältää tekstissään avointa seksuaalista symboliikkaa, mutta on musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan What Do You Do for the Money Honeyn ja Have A Drink on Men kaltaisia suoria rypistyksiä kiinnostavampi. Musiikillisesti tiukan riffittelyn ja kipakan sooloilun kannattelema Shake A Leg ei tekstinsä osalta jätä mitään arvailujen varaan. Suosiostaan ja laadukkuudestaan huolimatta Back in Black ei välttämättä sijoitu Ac/Dc:n diskografiassa aivan terävimpään kärkeen. Vaikka edustaisikin Bon Scott-koulukuntaa, lienee myönnettävä, että Back in Blackia seuranneista Ac/Dc:n pitkäsoitoista klassikkostatuksen ansaitsevat vaivattomasti ainakin For Those About to Rock sekä 90-luvun alun todellinen killerikiekko Razor’s Edge. Kummallakin oli lisäksi tarjottavanaan kiistattomat hittisiivut edellisellä nimikappaleensa ja jälkimmäisellä Thunderstruckin ansiosta.

Sunnuntain extra:Bostonin hardrockjätin upea esikoinen

Aerosmith:I

Yhtyeen myöhäisempää tuotantoa kuunnellessaan saattaa unohtaa, että 1970-luvulla Steven Tylerin ja Joe Perryn luotsaama Aerosmith oli todella tiukka blues/hardrockyhtye. Sen vuonna 1973 julkaistu debyytti on eräs rockin 70-lukuisen historian tasokkaimmista esikoisista. Columbia Recordsin Clive Davis vakuuttui Kansas Cityssä järjestetystä Aerosmithin konsertista ja yhtye sainattiin kyseiselle yhtiölle kesällä 1972. Seuraavan vuoden tammikuussa julkaistiin bändin nimetön debyytti, jonka tunnetuinta antia edustavat raastava slovari, singleksi päätynyt Dream On, Guns N’ Rosesin coveroima Mama Kin sekä levyn päättävä Rufus Thomas-laina Walking the Dog, joka päätyi myös Rolling Stonesin ensimmäisen pitkäsoiton päätösraidaksi. Myös albumin muu anti on varsin pätevää. One Way Street käy seitsemässä minuutissaan levyn teoksesta. Make It, Somebody, Write Me (A Letter)ja Movin’ Out edustavat kaikki voimakkaan vokalisoinnin ja liukkaan riffittelyn hallitsemaa tehokasta kitararockia. Aerosmithin 70-luvun suurimmat klassikkoalbumit antoivat kuitenkin odottaa itseään vielä hetken. Miljoonamyyntiin yltäneet Toys in the Attic ja Rocks edustavat nimittäin amerikkalaisen kitararockin eliittiä ja sisältävät Sweet Emotionin, Walk This Wayn, No More No Moren ja Back in the Saddlen kaltaisia täysosumia. Aivan oma lukunsa ovat pitkäsoittojen päätöskappaleet, upeat slovarit You See Me Crying ja Home Tonight. Get A Gripin mammuttiballadeista, joissa niissäkään ei sinänsä ole mitään vikaa, on kuitenkin pitkä matka Aerosmithin 1970-lukuisten slovarikappaleiden veroiseen sielukkuuteen.

Lauantain pitkä:Eräs voimapopin, uuden aallon ja pubrockin keskeisimmistä tekijöistä

24. maaliskuuta 1949 syntynyt Nicholas Drain, eli Nick Lowe on englantilainen muusikko, lauluntekijä ja tuottaja. Tyylillisesti erityisesti voimapopin, pubrockin ja uuden aallon tekijänä kunnostautunut Lowe on levyttänyt sarjan hyvän vastaanoton saavuttaneita sooloalbumeita. Hänen instrumentteihinsa lukeutuvat kitara, basso, piano ja huuliharppu. Lowen suurimmista hiteistä mainittakoon I Love the Sound of the Breaking Glass, joka oli artistin kotimaassa top ten-menestys sekä Yhdysvalloissa top 40:ään noussut Cruel to Be Kind. Tuottajana Lowe on toiminut esimerkiksi Elvis Costellon ja Graham Parkerin levyillä. Hän on kirjoittanut Costellon ohjelmistoon hittikappaleen What’s So Funny About Peace, Love and Understanding. Lowe asuu Lontoon Bredfordissa. Hänen ensimmäinen yhtyeensä oli vuonna 1967 toimintansa aloittanut Kippington Lodge, jonka jäsenistöön kuului lisäksi Brinsley Schwartz. Kahta vuotta myöhemmin yhtye julkaisi ep:n I Can See Her Face. Samana vuonna yhtye teki Parlophonelle muutamia singlejä. Loppuvuodesta 1969 yhtyeen nimeksi vaihtui Brinsley Schwartz ja sen tyylisuunniksi muuttuivat country- ja bluesrock. Kyseisenä aikana Lowe kirjoitti useita keskeisistä hittikappaleistaan. 70-luvun puolivälissä hän jätti Brinsley Schwartzin ja siirtyi basistiksi Dave Edmundsin luotsaamaan yhtyeeseen Rockpile. Elokuussa 1976 Lowe julkaisi singlen So It Goes/Heart of the City, joka oli Stiff Recordsin debyyttijulkaisu. Vastaavasti Stffin ensimmäinen ep oli Lowen Bowi. Lowe toimi myös tuottajana esimerkiksi Dr. Feelgoodin pitkäsoitolla Be Seeing You, joka sisälsi myös Lowen käsialaa olleen kappaleen That’s It I Quit. Feelgoodin seuraavalta pitkäsoitolta Private Practise löytyvä Milk and Alcohol oli Lowen ja Gyp Mayon kirjoittama. Kyseinen kappale ja I Love the Sound of the Breaking Glass olivat ainoat Lowen top teniin nousseet sävellykset.

Koska Rockpilen leadvokalisteilla oli eri levy-yhtiöt ja managerit, albumit julkaistiin aina joko Dave Edmundsin tai Nick Lowen nimellä. Rockpilen ainoa pitkäsoitto oli vuoden 1980 kiistattomiin klassikkoalbumeihin lukeutuva Seconds of Pleasure. Lowelta kyseinen albumi sisälsi kappaleet Heart ja When I Write the Book. Lowen pitkäsoitto Labour of Lust myi Kanadassa kultalevyksi loppuvuodesta 1979. Rockpilen hajoamisen jälkeen Lowe jatkoi yhtyeissä Noise to Go sekä Cowboy Outfit, joista jälkimmäisen line upiin kuului muun muassa merkittävä kosketinsoittaja Paul Garrack. Lowe oli myös mukana yhden pitkäsoiton julkaisseessa yhtyeessä Little Village, johon kuuluivat lisäksi Ry Cooder, John Hiatt ja Jim Keltner. Kyseinen nelikko oli työstänyt John Hiattin vuonna 1987 ilmestyneen arvostetun albumin Bring the Family. Vuonna 1992 Curtis Stigers versioi Peace Love and Understandingin yli 44 miljoonaa kappaletta myyneelle Bodyguard-elokuvan soundtrackille. Vuonna 2008 Lowen esikoisalbumista Jesus of Cool julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos, jossa oli myös mukana bonuskappaleita. Maaliskuussa 2009 oli vuorossa 49 kappaletta sisältänyt cd/dvd Quiet Please…The New Best of Nick Lowe. Lokakuussa 2010 Lowe piti yhden konsertin Elvis Costellon kanssa ja sitten seurasi kiertue Yhdysvalloissa yhtyeen kera. Maaliskuussa 2011 Lowen vuoden 1979 albumi Labour of Lust sai uusintajulkaisunsa. Kyseisenä vuotena Lowe esiintyi Glastonburyssa, missä hän esitti myös lyhyen setin Brinsley Scwartzin tuotantoa. Syys-lokakuussa Lowe toimi lämmittelyesiintyjänä Wilcon Yhdysvaltain-kiertueella. Heinäkuussa 2013 Lowe sai hyvän vastaanoton esiintyessään Hyde Parkin British Summer Time Festivaalilla. Kyseisen vuoden lokakuussa ilmestyi artistin ensimmäinen joululevy Quality Street. Keväällä 2019 Lowe teki kiertueet sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa yhdysvaltalaisen instrumentaalirockia edustavan yhtyeen Los Straightjacketsin kanssa. Mainitun vuoden kesäkuussa Lowe esiintyi Glastonburyn festivaaleilla.

Perjantain pohjat:Miljoonia myynyt Supremesin hittikokoelma

The Supremes:Greatest Hits

Diana Ross & The Supremesin elokuussa 1967 ilmestynyt Greatest Hits on Motownin julkaisema tuplakokoelma, joka koostuu yhtyeen singlekappaleista ja niiden b-puolista. The Supremesin perustajajäsen Florence Ballard oli vielä mukana kaikilla kokoelman kappaleilla ja myös sen kansikuvassa, mutta Greatest Hitsin ehtiessä kauppoihin hänet oli yhtyeessä korvannut Cindy Birdsong. Kyseessä oli The Supremesin listakärkeen noussut albumi, ja se oli saavutus, johon mikään muu naisyhtye ei vuosikymmeniin yltänyt. Billboardin listakärjessä kyseinen kokoelma pysyi viiden viikon ajan, viiden suosituimman joukossa 20 viikon ajan ja top tenissä 24 viikkoa. Billboardin listoilla levy viihtyi 89 viikon ajan ja kaikkiaan sitä on myyty 6 200 000 kappaletta. Greatest Hits sisältää 15 The Supremesin singlekappaletta, joista kymmenen nousi listakärkeen. Niiden joukossa ovat Where Did Our Love Go, Stop! in the Name of Love, You Can’t Hurry Love sekä tuossa vaiheessa yhtyeen tuorein hitti, pitkäsoitoilta tuoho mennessä löytymätön The Happening, joka alun perin julkaistiin vuonna 1967 ilmestyneessä samannimisessä elokuvassa. Mukana on myös viisi singlejen b-puolella julkaistua suosituksi muodostunutta kappaletta; Standing at the Crossroads of Love, Ask Any Girl, There’s No Stopping Us Now, Everything is Good About You sekä Whisper You Love Me Boy. Albumin kansitekstit ovat näyttelijätär Carole Channingin käsialaa. Billboard 200 – listalla kyseessä oli The Supremesin toinen listaykkösalbumi ja R&B-listalla viides. Kyseinen kokoelma ylsi myös Britannian poplistan kärkeen. Kaikki albumin kappaleet olivat biisintekijätiimi Holland-Dozier-Hollandin kynäilemiä ja joissakin maissa The Supremesin Greatest Hits julkaistiin yksittäisenä albumina, joka sisälsi ainoastaan singlejen a-puolena julkaistut kappaleet.

Torstain terävä:Deep Purplen vuoden 1972 klassikkoalbumi

Deep Purple:Machine Head

Tässä todellinen brittiläisen hardrockin mestariteos. Deep Purplen klassinen Mark 2-kokoonpano (kitaristi RichieBlackmore, solisti Ian Gillan, basisti Roger Glover, kosketinsoittaja Jon Lord ja rumpali Ian Paice) kirjoitti hardrockin oppikirjat uusiksi kesäkuussa  1970 ilmestyneellä särmikkäällä In Rock-albumillaan. Mainitun pitkäsoiton klassikkotuotantoon lukeutuvat etenkin Speed King, Child in Time sekä Into the Fire. Seuraavana vuonna ilmestynyt Fireball oli niin ikään varsin onnistunut pitkäsoitto, vaikka kallistuikin  tyylillisesti paikoitellen progressiivisen ilmaisun puolelle.Kiistatonta brittihardrockin ydintuotantoa edustaa erityisesti albumin nimikappale.
Joulukuussa 1971 Sveitsissä äänitetty ja seitsemän kappaletta sisältävä Machine Head lienee kuitenkin Purplen merkittävin albumi, joka syntyi irtonaisemmin kuin yksikään toinen Purple-levy koko yhtyeen historiassa. Purple hioi In Rockin terävyyttä sulavamman rullauksen eduksi ja lopputulos on edelleen hätkähdyttävää kuultavaa.
Avausraidassa Highway Star Gillan karjuu kuten todellisen heavyshouterin pitääkin Blackmoren ja Lordin sooloillessa esimerkillisesti. Maybe I’m A Leo rakentuu näppärän riffin varaan ja jälleen kitaristi ja kosketinsoitinosasto pääsee jälleen väläyttelemään taitojaan. Pictures of Home on albumin unohdettu klassikkoraita, kokonaistoteutuksessaan kerrassaan upea kappale, josta Roger Gloverille löytyi bassosoolon paikka. Svengaavaa Never Beforea voi laadukkuudestaan huolimatta pitää yllättävänä valintana albumin singlekappaleeksi. Biisin kekseliäs suvantokohta ja Blackmoren irtonainen sooloilu ovat joka tapauksessa vertaansa vailla. Mainitun singlen b-puolella julkaistiin varsinaiselta pitkäsoitolta löytymätön koskettava blueskappale, Blackmoren sofistikoituneella soolotyöskentelyllä kruunattu When a Blind Man Cries. Deep Purplen Mark II-kokoonpano ei kuitenkaan koskaan soittanut When a Blind Man Criesia keikalla. Steve Morsen kitaroimana kappale on löytänyt pysyvästi paikkansa Purplen keikkasetissä.
Machine Headin kakkospuoli käynnistyy nerokkaan pelkistetyn riffin kruunaamalla klassisella Smoke on the Water -hitillä. Sitä seuraava Lazy on albumin toinen unohdetumpi kultakimpale. Blackmore, Lord ja rytmiryhmä ovat elämänsä vedossa ja laiskuuden syvimmästä olemuksesta muutaman rivin heitettyään Gillan kiirehtii huuliharppusooloon. Niin ikään varsin tiukan riffin sisältävä päätös Space Truckin’ venyi ilmestymisaikoinaan keikkakontekstissa lähes puolen tunnin maratonmittoihin.
Machine Head sijoittuu kevyesti kaikkien aikojen hardrockalbumien terävimpään kärkeen Led Zeppelinin, Uriah Heepin, Black Sabbathin, Heepin, Freen, Mountainin ja Grand Funkin parhaiden töiden kanssa.

Keskiviikon klassikko:Kitarasankarin ryhdistäytyminen

Albert Järvinen:Braindamage...or Still Alive

Maamme todellisiin kitarasankareihin lukeutuva Albert Järvinen ryhdistäytyi 80-luvun lopussa. Tuloksena oli marraskuussa 1988 ilmestynyt, järjestyksessään toinen sooloalbumi Braindamage...or still alive, jolla kuultiin maestron itsensä ja muiden kotimaisten huippujen lisäksi vierailijoina William Clarkea ja Järvisen suurta musiikillista diggauskohdetta Albert Kingiä. Edeltäjänsä, 14 vuotta aikaisemmin ilmestyneen sooloalbumi Ride onin tavoin albumi käynnistyi Little Feat-lainalla. Irtonaista Let It Roll-versiointia monet ovat valmiit pitämään originaalia onnistuneempana. Nimiraita on sielukas instrumentaali, samoin kuin puhaltimilla höystetty Duke Brothers Live at Taxman's Paradise sekä Patsy Clinen Walking After Midnightia melodiassaan hienoisesti lainaava Milkshake. William Clarkea huuliharppuineen kuullaan bluesissa Going to California sekä nimensä mukaista tyylisuuntaa edustavassa Zydeco Babyssa ja Albert Kingiä kakkospuolen avaavassa mainiossa bluespalassa Don't Lie to Me. Puhdasta rock n' rollia edustavassa Jeanie Jeanie Jeaniessa solistina on Tommi Läntinen ja Mick Abrahamsin ohjelmistosta löydetyssä ärhäkässä It's Only Lovessa Little Feat-coverin tavoin ensisijaisesti Havana Blackin solistina tutuksi tullut Hannu "Guts" Leiden. Jim Pembroken vokalisoimassa Song for the Sonsin tekstissä vilahtaa suuri määrä bluesin ja rockin ykkösdivisioonaa ja albumin vinyyliversion päättää eteerinen instrumentaali My Joy. Cd-bonuksina ovat vielä varsin laadukkaat LA Shuffle ja Tribute to Pidgeon. Järvisen kakkossoolo on maineensa ansainnut ja alkuvuodesta 1989 toteutettu konserttikiertue, jolla vokalistin ja kakkoskitaristin vakanssissa oli Pave Maijanen ja jolla kuultiin Järvisen soolomateriaalin lisäksi muun muassa Royalsin loistelias High sekä Chuck Berryn Nadine, onnistui suurimmaksi osaksi erinomaisesti.