21. marraskuuta 1983 EMI:n ja Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Seven and the Ragged Tiger on Duran Duranin kolmas studioalbumi. Alex Sadkinin, Ian Littlen ja yhtyeen itsensä tuottaman pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Ranskassa, Karibialla ja Australiassa vuoden 1983 huhtikuuun ja lokakuun välisenä aikana. Seven and the Ragged Tiger on kahta edeltäjäänsä, vuosina 1981 ja 1982 ilmestyneitä albumeita Duran Duran ja Rio syntetisaattorivoittoisempi albumi. Pitkäsoiton lyriikat ovat kunnianhimoisia ja sen otsikko viittaa yhtyeeseen, sen kahteen manageriin sekä menestykseen. Seven and the Ragged Tigerista laaditut arviot olivat ristiriitaisia, mutta albumista muodostui menestyksekäs. Duran Duranin pitkäsoitoista ainoana Seven and the Ragged Tiger kohosi nimittäin Britannian albumilistan kärkeen. Billboardilla albumin paras sijoitus oli kahdeksantena. Seven and the Ragged Tigerilta poimittiin kolme singlemenestystä; Union of the Snake, New Moon on Monday sekä Nile Rodgersin työstämä remix kappaleesta The Reflex, joka nousi Britanniassa listakärkeen. Albumin julkaisua seurasi maailmankiertue, jonka satoa edustivat useat konserttielokuvat ja livealbumi Arena. Seven and the Ragged Tiger jäi Duran Duranin originaalin lineupin viimeiseksi studioalbumiksi aina vuoteen 2004, jolloin yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto Astronaut. Kriitikot eivät ole lämmenneet Seven and the Ragged Tigerille myöskään myöhäisempinä vuosikymmeninä, mutta vuonna 2010 EMI julkaisi albumista uusintapainoksen.
The Killjoys oli brittiläinen, vuonna 1976 Birminghamissa perustettu punkrockyhtye. Sen jäsenistöön lukeutuneet Kevin Rowland ja Kevin "Al" Archer perustivat myöhemmin Dexy's MidnightRunnersin ja Gil Weston liittyi brittiheavya edustavaan ja ahkerasti Motörheadin kanssa keikkailleeseen Girlschooliin. Vaikka The Killjoys julkaisi toiminta-aikanaan ainoastaan yhden singlen, yhtyeeseen on myöhemmin kohdistunut siinä määrin runsaasti kiinnostusta, että sen tuotannosta on myöhemmin, eli vuonna 1992 julkaistu pitkäsoitto Naive. Solisti Kevin Rowland, basisti Ghislaine "Gil" Weston ja kitaristi Mark Phillips olivat 1970-luvun puolivälissä kuuluneet tyylillisesti Roxy Musicia muistuttaneeseen yhtyeeseen Lucy & The Lovers. Punkrockin lyötyä itsensä läpi Rowland kirjoitti uusia kappaleita ja perusti The Killjoysin, jonka kokoonpanon täydensivät taustalaulaja Heather Tonge ja rumpali Lee Burton. Yhtyeen tukikohdaksi vaihtui Lontoo ja Raw Recordsin johtaja Lee Wood sainasi The Killjoysin singleä Johnny Won't Get to Heaven/Naive varten. Sitä myytiin 18000 kappaletta, eli kyseessä oli Raw Recordsin historian parhaiten myynyt single. Tuossa vaiheessa The Killjoysin lineup muodostui kahdesta parista, eli Philipsistä ja Westonista ja Rowlandista ja Tongesta. Mainittu kokoonpano oli toiminnassa puolentoistoista vuoden ajan ja se teki useita nauhoituksia esikoisalbumiaan varten. The Killjoys teki kaksi nauhoitusta John Peelin BBC Radio 1-showlle. Niistä ensimmäinen ajoittui lokakuuhun 1977 ja jälkimmäinen seuraavan vuoden helmikuuhun, jolloin kitaristi Keith Rimell ja rumpali Bob Peach olivat ottaneet The Killjoysin lineupissa Phillipsin ja Burtonin paikat. Myös Tonge jätti yhtyeen. Rowlandin harrastamat kahdeksatuntiset treenit alkoivat vaatia veronsa ja lisäksi bändin muiden jäsenten visio yhtyeestä erosi Rowlandin vastaavasta. Rimell kuvasi muun yhtyeen ja Rowlandin välistä suhdetta ilmauksella me vastaan hän. Rimell jätti yhtyeen Rowlandin kanssa käymänsä riidan jälkeen. Hänen paikkansa otti Kevin Archer, jonka Rowland nimesi kuitenkin Aliksi, sillä hän ei halunnut yhtyeessä olevan kahta Keviniä. Rowlandin on mainittu hylänneen Bronze Recordsin 20 000 punnan sopimuksen muiden yhtyeen jäsenten pettymykseksi siksi, että kyseessä olisi ollut ainoastaan singlejä koskenut diili. Vuonna 2004 Gil Weston kyseenalaisti mainitun tarinan totuudenmukaisuuden ja kolme vuotta myöhemmin Kevin Rowland kertoi sen olleen hölynpölyä. Peach, Phillip ja Weston lähtivät ja perustivat yhtyeen Out of Nowhere, jonka nimeksi vaihtui ensiksi Alienation ja myöhemmin Luxound Deluxe. Vuonna 1982 Weston siirtyi Lemmy Kilmisterin kehotuksesta Girlschooliin Enid Williamsin tilalle. Punkrockiin kyllästynyt Rowland viehättyi vintage-tyylisestä soulmusiikista, etenkin Geno Washingtonin tuotannosta ja perusti Archerin kanssa yhtyeen Dexy's Midnight Runners.
26. helmikuuta 1943 syntynyt ja viides huhtikuuta 1981 edesmennyt Robert Ernest Hite oli toinen solisti yhdysvaltalaisessa blues- ja rockyhtyeessä Canned Heatissä. Hänen lempinimensä oli The Bear. Henry Vestine esitteli Hiten Alan Wilsonille ja kaksikon ansiosta bluespianisti Sunnyland Slim palasi levytysten pariin. 1960-luvun puolivälissä ollessaan 22-vuotias Hite perusti yhtyeen Alan Wilsonin kanssa. Pian mukaan liittyi Vestine ja Canned Heatin ydin oli kasassa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät basisti Larry Taylor ja rumpali Frank Cook. Canned Heat esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla elokuussa 1969. Yhtyeen esitykset eivät ole mukana originaalissa seuraavana vuonna valmistuneessa Woodstock-elokuvassa, mutta sitä vastoin vuonna 1994 ilmestyneessä mainitun elokuvan Director's Cut-versiossa. Hiten leadvokalisoima Woodstock Boogie kuullaan sitä vastoin Woodstock-elokuvassa. Hite vastasi vuonna 1971 ilmestyneen John Lee Hookerin ja Canned Heatin yhteistyötä edustavan albumin Hooker N' Heat tuotannosta. Viides huhtikuuta 1981 Canned Heat esiintyi The Palomino Clubissa, Pohjois-Hollywoodissa. Settitauolla Hite nautti kuolettavan määrän heroiinia. Roudarit kuljettivat hänet pakettiautolla Canned Heatin rumpalin Feto De la Parran kotiin, missä Hite menehtyi.
(There's) Always Something There to Remind Me on biisintekijöiden Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa oleva ja Sandie Shawn levytyksenä ensiksi hitiksi muodostunut kappale. Dionne Warwick levytti mainitusta biisistä demon vuonna 1963 ja ensimmäisenä kappaleen sai levtyksellään listoille Lou Johnson, jonka mainitusta biisistä työstämä versio saavutti Billboardin listalla sijan 49. kesän 1964 aikana. Eve Taylor kuuli Johnsonin version (There's) Always Something There to Remind Mestä ollessaan Yhdysvalloissa ja tarjosi kappaletta suojattinsa Sandie Shawn levytettäväksi. Shawn versio kappaleesta ilmestyi samaisen vuoden syyskuussa, mutta sitä ennen hän oli ehtinyt esittää Always Something There to Remind Men jo musiikkiohjelmassa Ready Steady Go. Ensimmäisen viikon aikana Shawn kappaleesta levyttämää versiota meni kaupaksi 65 000 kappaletta. Shawn levytys nousi Britanniassa listakärkeen ja piti sijoituksensa kolmen viikon ajan marraskuussa 1964. Samassa kuussa Shawn levytys nousi Billboardin listalle. Vaikka se oli alueellisesti top tenissä Detroitissa ja Miamissa, Billboardin listalla Shawn versio joutui tyytymään sijaan 52., eli se menestyi hienoisesti Lou Johnsonin versiota heikommin. Shawn levytys nousi listakärkeen myös Kanadassa ja Etelä-Afrikassa. Irlannissa se kohosi seitsemänneksi, Alankomaissa kymmenenneksi ja Australiassa sijalle 16. Shaw levytti (There's) Always Something There to Remind Mestä lisäksi ranskankielisen version, joka saavutti Ranskassa sijan 19. R. B. Greavesin Always Something There to Remind Mestä vuonna 1970 levyttämä cover nousi Kanadassa sijalle 12., Billboardin listalla sijalle 27. ja Australiassa sijalle 48. Syntikkapopyhtye Naked Eyes saavutti There's Always Something There to Remind Mestä levyttämällään coverilla Billboardin listalla kahdeksannen sijan kesäkuussa 1983. Australiassa versio nousi seitsemänneksi, Kanadassa yhdeksänneksi ja Uudessa Seelannissa jopa kakkossijalle. Vuonna 2007 Naked Eyes levytti Always Something There to Remind Mestä akustisen version albumilleen Fumbling with the Covers.
Helmikuussa 1974 Columbian julkaisemana ja Rick Derringerin tuottamana ilmestynyt Saints & Sinners on keskeisen teksasilaiskitaristin Johnny Winterin kuudes studioalbumi. Kitaristi/solistin aikaisempien pitkäsoittojen tapaan myös mainittu pitkäsoitto sisältää sekä covereita että Winterin originaalituotantoa. Tunnetuimpiin lainabiiseihin lukeutuvat Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa oleva ja lisäksi esimerkiksi Dr. Feelgoodin levytysohjelmistoon lukeutuva Riot in Block Cell N:O Nine, Allen Toussaintin säveltämä kaunokki Blinded by Love, Chuck Berryn hieman harvinaisempaan tuotantoon lukeutuvaThirty Days, Larry Williamsin myös John Lennonin levytysohjelmistoon päätynyt rockklassikko Boney Maronie sekä Rolling Stonesin erinomainenalbumiraita Stray Cat Blues, jonka originaaliversio on löydettävissä yhtyeen joulukuussa 1968 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Beggars Banquet. Saints & Sinnersin kakkospuolen avaava Rollin' Cross the Country edustaa pikkuveli Edgar Winterin sävellystuotantoa ja Johnnyn omiin kappaleisiin Saints & Sinnersillä lukeutuvat Bad Luck Situation, riipaiseva balladi Hurtin' So Bad sekä Saints & Sinnersin vuonna 1996 ilmestyneen cd-version bonusraita Dirty.
Get a Haircut on George Thorogood and The Destroyersin levyttämä kappale, joka julkaistiin mainitun yhtyeen vuonna 1993 ilmestyneellä albumilla Haircut. Bill Birchin ja David Averyn käsialaa oleva kappale saavutti Yhdysvalloissa Album Rock Tracks-listalla toisen sijan elokuun lopussa 1993. Australiassa Get a Haircut oli parhaimmillaan sijalla 28. ja Uudessa Seelannissa sijalla 15. Kanadan FM-radiossa kyseessä oli soitetuin kappale. Get a Haircutista on sittemmin muodostunut eräs George Thorogoodin tuotannon tunnuskappaleista ja se on soinut ahkerasti classic rock-tyyppisillä radioasemilla. Kappaleen animaatiomusiikkivideosta vastasi animaatiosarjojen Cow and Chicken ja I Am Weasel luoja David Feiss. Thorogood kuuli Get a Haircutista version austalialaisessa clubissa nimeltä Black Marlin. Hän piti kappaleesta ja tiedusteli, kenen käsialaa se oli. Keikkakontekstissa Thorogood alkoi esittää Get a Haircutia jo niinkin varhain kuin vuonna 1970, mutta koska hänellä oli hankaluuksia oppia kappaleen riffiä, kappale päätyi Thorogoodin levytysohjelmistoon vasta vuonna 1992.
Toinen helmikuuta 1979 Rough Trade Recordsin julkaisemana ilmestynyt Inflammable Material on pohjoisirlantilaisen punkrockyhtyeen Stiff Little Fingersin esikoispitkäsoitto. Ilmestymisajankohdalleen ajankohtaisesti useat albumin kappaleista käsittelevät Pohjois-Irlannin ankaraa tilannetta polarisaation ja konfliktin aikana. Lyriikoiden teemoina ovat teini-iän tylsistyneisyys, deprivaatio, väkivalta ja poliisien brutaalius. Stiff Little Fingers perustettiin vuonna 1977, jolloin punkrockliike oli juuri tekemässä nousuaan Britanniassa. Yhtyeen johtohahmon Jake Burnsin edellinen yhtye Highway Star oli soittanut rockcovereita ja yhtyeen lineupissa olivat niin ikään olleet mukana tulevat SLF:n jäsenet Henry Cluney ja Brian Faloon. Punkrockin iskettyä yhtye vaihtoi nimeään ja myös sen lineup koki miehistönvaihdoksia. Erityisesti Burnsia inspiroi helposti myötäelettävä tapa, jolla The Clashin jäsenet kirjoittivat elämästään. Vuonna 1977 Burns oli Ulster Hallin ulkopuolella mellakassa, jossa The Clashin jäseniä estettiin soittamasta keikkaansa. Tapahtuma sai Burnsin oivaltamaan, ettei hän ollut Ulsterin punkskenessä yksin ja The Clashin keskeytetyksi tulleen konsertin vaikutusta voi pitää valtavana. Inflammable Material nauhoitettiin Spaceward-studioissa Cambridgessa vuoden 1978 aikana lukuun ottamatta kappaletta Suspect Device, joka nauhoitettiin Island-studioilla Lontoossa. Burns muistaa nauhoituksista niiden nopean luonteen. Yhtyeellä ei ollut entuudestaan kokemusta studiotyöskentelystä, joten nauhoitukset muistuttivat soitettua livekeikkaa. Inflammable Materialin ilmestyttyä NME:n Paul Morley kuvasi sitä klassiseksi punkrocklevyksi, joka oli vaikutukseltaan The Ramonesin esikoisalbumin luokkaa. Myös Inflammable Materialista Soundsiin kirjoittanut Garry Bushell ylisti albumia. Hänen mukaansa kyseessä on eräs hienoimmista vintage punkia edustavista levyistä täynnä voimakkaita lyriikoita ja koukkuja vihan ja vakaumuksen äänellä tulkittuina. Bushellin mukaan Stiff Little Fingers on eräs vaikuttavimmista esiin nousseista vanhan tyylin punkrockyhtyeistä. Ainoa huoli on se, tuleeko yhtyeen musiikki kehittymään edelleen. Vuonna 2001 EMI julkaisi Inflammable Materialista bonuskappaleita sisältävän version. Mukana olivat Suspect Devicen singleversio, toinen sinkkubiisi 78 ja Jake Burnsin kestoltaan reilut 17-minuuttinen haastattelu.
Elokuun lopussa 1994 Epicin julkaisemana ilmestynyt The Holy Bible on walesilaisen vaihtoehtorockyhtyeen Manic Street Preachersin kolmas studioalbumi. Samalla se on yhtyeen tuotannon viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen helmikuun alussa 1995 kadonnut kitaristi Richey Edwards ehti osallistua. Albumin lyriikat käsittelevät politiikkaa ja ihmisten kärsimystä. Vaikka The Holy Bible saavutti Britanniassa parhaimmillaan kuudennen sijan, albumin myyntilukuja voi yleisellä tasolla pitää pettymyksenä Manic Street Preachersin kahteen edelliseen pitkäsoittoon, albumeihin Generation Terrorists ja The Gold Against Soul verrattuna. The Holy Bible ei nimittäin saavuttanut lainkaan listasijoituksia Keski-Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Albumin tiimoilta Manic Street Preachers teki kiertueita ja soitti festivaalikeikkoja Britanniassa, Irlannissa, Saksassa, Portugalissa, Alankomaissa ja Thaimaassa. Richey Edwards ei ollut enää mukana kaikilla mainituilla keikoilla. Kriitikoiden taholta The Holy Bible vastaanotti myönteisiä arvioita ja vuoteen 2014 mennessä albumia oli mennyt kaupaksi yli puoli miljoonaa kappaletta. The Holy Bible on päässyt mukaan Melody Makerin, New Musical Expressin ja Q:n laatimille kaikkien aikojen paras albumi -tyyppisille listoille.
War Pigs on brittiläisen heavy metal-yhtyeen Black Sabbathin sodanvastainen protestikappale, joka ilmestyi 18. syyskuuta 1970 Vertigon julkaisemana ilmestyneen yhtyeen kakkospitkäsoiton Paranoid avausraitana. Kappaleen originaalinimi oli Walpurgis ja sen varhaisissa live-esityksissä biisin lyriikat vaihtelivat voimakkaastikin. Ozzy Osbournen kokoelma-albumilta Ozzman Cometh on löydettävissä Black Sabbathin BBC Radio Onea varten 26. huhtikuuta 1970 War Pigsistä taltioima näkemys. Basisti Geezer Butlerin mukaan War Pigs on Vietnamin sotaa vastustava kappale, mutta solisti Ozzy Osbournen mielestä ainoastaan yleisellä tasolla sodanvastainen kappale. Rumpali Bill Ward muistaa Black Sabbathin soittaneen War Pigsin ensiksi livenä Beat Clubissa Sveitsissä. Yhtyeen piti soittaa useita settejä illassa ja koska kappalemateriaalia oli tuossa vaiheessa ehtinyt syntyä suhteellisen niukasti, Sabbath soitti myös pitkiä jamisessioita. Kitaristi Tony Iommin mukaan War Pigs sai alkunsa eräästä niistä. Kappaleen levytysversion lopun nopeutuksesta vastasivat tuottaja Rodger Bain ja insinööri Tom Allom ja yhtye oli itse tyytyväinen lopputulokseen. Musiikkijournalisti Martin Popoff on sijoittanut War Pigsin Black Sabbathin tuotannon kolmen laadukkaimman sävellyksen joukkoon. Guitar World on nimennyt sen kaikkien aikojen parhaaksi heavy metalia edustavaksi kappaleeksi. Kerrangin vuonna 2020 laatimalla Black Sabbathin tuotannon 20 parhaan kappaleen listalla War Pigsin sijoitus oli neljäntenä. Vuotta myöhemmin Louder Sound sijoitti War Pigsin kärkisijalle omalla 40 parhaan Black Sabbath-kappaleen listallaan. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla sadan parhaan heavy metal-kappaleen listalla War Pigsin sijoitus oli viidentenä.
Shakin' All Over on Johnny Kiddin kirjoittama ja Johnny Kidd and the Piratesin alun perin levyttämä kappale, joka on joskus kreditoitu Kiddin oikean nimen, eli Frederick Albert Heathin nimiin. Levytys kohosi brittilistan kärkeen elokuussa 1965. Kiddin versio ei menestynyt muualla kuin Euroopassa. Chad Allan & The Expressions oli levyttänyt mainitun kappaleen joulukuussa 1964, , mutta kun sen levytys julkaistiin, yhtyeen nimeksi oli vaihtunut The Guess Who. Keväällä 1965 kyseinen versio nousi Kanadassa listakärkeen, Yhdysvalloissa sijalle 22. ja Australiassa sijalle 27. Tunnetuimpiin Shakin' All Overista levytettyihin covereihin lukeutuu The Whon klassikkotasoiselta konserttitaltioinnilta Live at Leeds löytyvä versio. Yhtye soitti kappaletta joskus medleynä Spoonfulin kanssa. Ihmiset sekoittivat alkuvaiheessa The Whon ja Guess Whon ja niinpä myös The Who alkoi yleisöä miellyttääkseen soittaa Shakin' All Overia konserteissaan. Samaisesta syystä Randy Bachman kertoi My Generationin päätyneen joskus Guess Whon keikkaohjelmistoon. Normie Rowesin Shakin' All Overista vuonna 1965 levyttämä versio kohosi Australiassa listakärkeen ollen mainitussa maassa eräs julkaisuvuosikymmenensä suosituimmista singleistä. Johnny Kidd and the Piratesin originaalilevytyksessä olivat mukana Johnny Kidd (laulu), Alan Caddy (rytmikitara), Brian Gregg (basso), Clem Cattini (rummut) ja Joe Moretti (soolokitara). Suzi Quatro versioi Shakin' All Overin vuonna 1973 ilmestyneellä esikoisalbumillaan.
Marraskuussa 1985 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Old Flame on Juice Newtonin seitsemäs studioalbumi. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan kahdennentoista sijan. Musiiikkijournalisti Thom Owensin mukaan Old Flamella on kaikista Newtonin albumeista voimakkaimmat juuret ja vaikutteet countrysta. Pitkäsoiton lainabiiseihin lukeutuvat näkemykset Del Shannonin Cheap Lovesta, Roy Hamiltonin Hurtista, The Byrdsin Feel a Whole Lot Betteristä sekä Stealers Wheelin Stuck in the Middle with Yousta. Dave Logginsin Newtonille kirjoittama You Make Me Want to Make You Mine julkaistiin singleformaatissa ja se kohosi Billboardin countrylistan kärkeen. Samalla kyseessä oli Newtonin ensimmäinen top teniin noussut single kolmeen vuoteen. Toisena singlenä pitkäsoitolta julkaistu Hurt nousi niin ikään Billboardin countrylistan ykkössijalle. Seuraavat singlet, eli albumin nimikappale sekä Cheap Love saavuttivat viidennen ja yhdeksännen sijan. Viimeisenä singlenä Old Flamelta poimittiin Newtonin pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Otha Youngin käsialaa oleva What Can I Do with My Heart, joka saavutti niin ikään yhdeksännnen sijan. You Make Me Want to Make You Minesta Newton sai viidennen Grammy-ehdokkuutensa parhaan naissolistin kategoriassa. Hän hävisi kuitenkin Rosanne Cashin kappaleelle I Don't Know Why You Don't Want Me, jonka Cash oli kirjoittanut vuonna 1983 hävittyään Grammyn Newtonille. Eddie Rabbitin ja Newtonin duetto Both to Each Other (Friends and Lovers) julkaistiin singlenä heinäkuussa 1985 ja se nousi listakärkeen. Mainittu kappale ei ollut mukana Old Flamen originaalilla versiolla, mutta sen sijaan vinyylinä, kasettina ja cd:nä ilmestyneillä albumin uusintapainoksilla.
16. helmikuuta 1960 syntynyt Peter Andrew Willis on brittiläinen kitaristi, joka ensisijaisesti identifioituu hardrockyhtye Def Leppardin perustajajäseneksi. Hän oli mukana kirjoittamassa useita kappaleita yhtyeen ohjelmistoon ja soitti sen kolmella ensimmäisellä albumilla; vuosien 1980 ja 1983 välisenä aikana ilmestyneillä pitkäsoitoilla On through the Night, High 'n' Dry ja Pyromania. Niistä viimeksi mainittu työstettiin samoihin aikoihin, kun Willis oli lähtemässä Def Leppardista. Vuonna 1982 yhtyeen jättäneen Willisin paikan otti Phil Collen. Vuonna 2019 Willis pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Def Leppardin jäsenenä. Hän ei kuitenkaan osallistunut seremoniaan. Tapton Schoolia käynyt Willis on ollut kitaraentusiasti nuoruudestaan lähtien. Nuorena aikuisena Willis perusti yhtyeen Atomic Mass Nicholas Machleyn, Rick Savagen, Paul Hampshiren ja Tony Kenningin kanssa. Vuonna 1977 Willis tapasi Joe Elliottin ja pyysi tätä koe-esiintymiseen yhtyeelle, josta muodostui myöhemmin Def Leppard. Willis oli yksi Def Leppardin keskeisistä biisintekijöistä yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla. Willis sai lähteä Def Leppardista 11. heinäkuuta 1982. Hänen alkoholinkäyttönsä oli alkanut vaikuttaa hänen soittamiseensa. Willisin paikan Def Leppardissa otti jo hänen lähdöstään seuraavana päivänä Phil Collen. Myöhemmin Willis on levyttänyt yhtyeissä Gogmagog ja Roadhouse, joista ensiksi mainittuun kuuluu myös Iron Maidenissa soittaneita muusikoita. Def Leppardissa vaikutusaikanaan Willis soitti lähes pelkästään Hamer Standard-kitaroita. Hän jätti musiikkibisneksen vuonna 2003 ja pyörittää nykyisin omaa yhtiötään Sheffieldissä. Willis tapasi Linday Smithin 80-luvun puolivälissä. Crookesissa, Sheffieldissä asuvalla pariskunnalla on kaksi poikaa.
Huhtikuussa 1977 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Future Games on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spiritin yhdeksäs studioalbumi ja samalla viimeinen yhtyeen neljästä 70-luvun puolivälin tienoilla julkaisemasta paluulevystä. Future Games on pitkälti Spiritin kitaristin Randy Californian projekti, jonka hän työsti rumpali Ed Cassidyn kanssa, joskin viimeksi mainittu ei ollut lopputulokseen täysin tyytyväinen. Tyylillisesti Future Games on yhdistelmä psykedeliaa, rockia ja poppia. Pitkäsoitto koostuu 22 kappaleesta, joista lyhimmät ovat alle 20 sekunnin mittaisia ja pisimmät noin neliminuuttisia. Lisäksi albumi sisältää sämplejä yhdysvaltalaisista tv-ohjelmista ja elokuvista, kuten Startrekistä. Future Games tuo esiin Randy Californian kiinnostusta science fictionia kohtaan. Pitkäsoiton kappaleista kaksi edustaa yhteistyötä Kim Fowleyn kanssa. Singleformaatissa julkaistiin Bob Dylan-cover All Along the Watchtower, josta muistetaan myös The Jimi Hendrix Experiencen tuoreeltaan levyttämä erinomainen näkemys. Vaikka Future Games jäi vaille listasijoitusta sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa, kriitikot osoittivat kiinnostustaan konseptuaalista albumia kohtaan ja runsaiden sämpläystensä ansiosta Future Gamesia on pidetty varhaisena esimerkkinä niin kutsutusta collage-popalbumista. Future Gamesin tiimoilta Spirit teki kiertueen Britanniassa The Policen lämmittelemänä.
15. helmikuuta 1944 syntynyt Michael Charles Avory on brittimuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti The Kinksin pitkäaikaiseksi rumpaliksi. Hän liittyi yhtyeeseen pian sen perustamisen jälkeen vuonna 1964 ja jätti bändin vuonna 1984 kitaristi Dave Daviesin kanssa kokemiensa luovien eroavaisuuksien vuoksi. Daviesin veljesten Rayn ja Daven jälkeen Avory on pisimpään The Kinksissä soittanut muusikko ja hän on osallistunut lähes kaikkiin yhtyeen keskeisiin levytyksiin. Ennen The Kinksiä Avory vaikutti yhtyeessä Bobby Angelo & The Tuxedos, joka saavutti top 30-hitin kappaleellaan Baby Sittin'. Kesä/heinäkuussa 1962 Avory treenasi kahdesti Bricklayers Arms -pubissa Lontoossa muusikoiden, joista sittemmin tuli Rolling Stonesin jäseniä, kanssa. Stonesien debyyttikeikalla Marqueella 12. heinäkuuta 1962 rummuissa oli kuitenkin Tony Chapman. Avory liittyi The Kinksiin tammikuussa 1964 edellisen rumpalin Micky Willettin jätettyä yhtyeen. The Kinksin managementti oli löytänyt Avoryn Melody Makeriin jättämän ilmoituksen. Koe-esiintymisensä Avory suoritti Camden Headissa, Islingtonissa hieman ennen joulua 1963 ja manageri Robert Wace tarjosi hänelle paikkaa Kinksissä pian vuoden vaihduttua. Avorya pidettiin The Kinksin lineupin hiljaisimpana ja helpoimpana jäsenenä ja hän oli Ray Daviesin paras ystävä. Avoryn rummutusta kuullaan vielä The Kinksin vuoden 1986 albumilla Think Visual kappaleessa Rock n' Roll Cities. Ray Davies pyysi häntä vielä palaamaan yhtyeen riveihin, mutta Avory halusi levätä kaksi vuosikymmentä kestäneen keikkailun jälkeen. The Kinksin jäsenenä Avory pääsi vuonna 1990 Rock and Roll Hall of Fameen ja vuonna 2005 UK Music Hall of Fameen Pete Quaifen ja Daviesin veljesten kanssa. 90-luvulla Avory perusti yhtyeen Shut Up Frank David Clarken, Noel Reddingin ja The Animalsissa vaikuttaneen Dave Rowberryn kanssa. Yhtye keikkaili tiiviisti ja julkaisi kaksi ep:tä ja yhden livealbumin. 90-luvun puolivälissä Avory ja Clarke perustivat yhtyeen Kast of Kinks, jonka kokoonpanoon ovat kuuluneet John Dalton, John Gosling, Jim Rodford ja Ian Gibbons. Avory on esiintynyt Kast of Kinksin riveissä sen perustamisesta lähtien. Yhtyeen diskografiaan sisältyy ep ja livealbumi. Huhtikuussa 2004 aikaisemmin The Tremeloesissa soittanut Chip Hawkes sai The Animalsilta pyynnön kasata yhtyeen, joka konsertoisi The Animalsin 40-vuotisjuhlakiertueen kakkosbändinä. Hawkesin lisäksi yhtyeeseen tulivat mukaan Avory sekä The Holliesin Eric Haydock. Yhtyeen nimeksi tuli Class of 64 britti-invaasion syntymävuoden mukaan ja siihen liittyivät lisäksi kitaristit 'Telecaster Ted' Tomlin ja Graham Pollock. Yhtye konsertoi ympäri maailmaa ja työsti albumin yhtyeensä jäsenten varhaisempien yhtyeiden hiteistä. Vuonna 2007 Avory jätti Class of 64:n ja perusti Haydockin, Pollockin ja Tomlinin kanssa uuden yhtyeen Legends of the Sixties, johon liittyi lisäksi Martin Lyon. Ian Gibbosin kanssa Avory vieraili Ray Daviesin konsertissa Royal Albert Hallissa. Avory vaikuttaa lisäksi The 60's All Stars-yhtyeessä. Sen muihin jäseniin lukeutuvat John Dee (The Foundations), Alan Lovell (The Swinging Blue Jeans), ja Derek Mandell (The George Harrison Band).
Toukokuussa 1983 Atcon julkaisemana ilmestynyt Siogo on Rick Medlocken johtaman southern-ja heavyrockyhtyeen Blackfootin kuudes studioalbumi. Samalla se on ensimmäinen niistä kahdesta Blackfootin pitkäsoitosta, jonka työstämiseen osallistui Uriah Heepin kosketinsoittajana, kitaristina, vokalistina ja keskeisimpänä biisintekijänä tunnetuksi tullut Ken Hensley. Hensley oli mukana myös Siogon seuraajalla, vuonna 1984 ilmestyneellä pitkäsoitolla Vertical Smiles. Suurimmasta osasta Siogon sävellysmateriaalia vastasivat totutusti Rick Medlocke ja rumpali Jackson Spires. Albumin avausraita Send Me an Angel edustaa kuitenkin Hensleyn ja Jack Williamsin yhteistyötä. Siogolla julkaistusta biisimateriaalista Hensley on ollut lisäksi mukana kappaleiden Run for Cover ja Sail Away sävellystyössä. Albumin tunnetuinta antia edustaa pieneksi hitiksi muodostunut Teenage Idol. Zal Cleminsonin säveltämä Heart's Grown Cold ilmestyi ensiksi Nazarethin vuonna 1980 julkaistulla pitkäsoitolla Malice in Wonderland. Vaikka Blackfoot kertoi levy-yhtiölleen Siogon tarkoittavan intiaanikielellä läheisyyttä tai yhteyttä, kyseessä oli tosi asiassa akronyymi ilmaisulle Suck It Or Get Out.
Seitsemäs maaliskuuta 1969 Decca Recordsin julkaisemana ilmestynyt From Genesis to Revelation on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Genesis-yhtyeen esikoisalbumi. Sen pohjana oli käytetty vuonna 1967 nauhoitettuja demoja, jotka Genesiksen jäsenet olivat työstäneet ollessaan vielä koulussa Charterhousessa, Godalmingissa. Jonathan King kiinnitti huomionsa demoihin, antoi yhtyeelle sen nimen ja järjesti asioita julkaisuyhtiönsä sekä Decca Recordsin kanssa. Singlejen sekä kokonainen albumin nauhoitukset tapahtuivat Regent Sound-studioilla. Arthur Greensladen sovittamat jouset lisättiin myöhemmin joihinkin albumin kappaleista. Genesiksen lopetettua nauhoitukset John Silver korvasi yhtyeen kokoonpanossa sen originaalin rumpalin Chris Stewartin. Genesiksen esikoisalbumi ja siltä poimitut singlet eivät muodostuneet kaupallisesti menestyksekkäiksi ja kesään 1969 mennessä yhtyeen jäsenet olivat saattaneet koulutyönsä päätökseen, lopettaneet yhteistyönsä Jonathan Kingin kanssa ja saattoivat keskittyä Genesikseen täysipainoisesti. Albumin kappaleista Silent Sun ja Winter's Tail ilmestyivät singlefomaatissa vuoden 1968 aikana ja Where the Sour Turns to Sweet seuraavana vuonna. Lokakuussa 1974, jolloin Genesis oli saavuttanut ja huomattavaa suosiota, From Genesis to Revelation nousi Billboardin listalla sijalle 170. King on säilyttänyt oikeudet albumiin, joka on sittemmin julkaistu useamman kerran uudelleen. Vuoden 1974 uusintapainos oli nimeltään In the Beginning ja vuoden 1987 vastaava And the Word Was... Vuosina 1990 ja 2005 From Genesis to Revelationista ilmestyneet uusintapainokset sisälsivät lisäksi ylimääräisistä kappaleista koostuvan bonuslevyn.
Waiting on a Friend on Rolling Stonesin kappale, joka julkaistiin toisena singlenä Start Me Upin jälkeen yhtyeen vuonna 1981 ilmestyneeltä albumilta Tattoo You. Totuttuun tapaan Mick Jaggerin ja Keith Richardsin käsialaa oleva kappale saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kolmannentoista sijan. Waitng on a Friendin nauhoitukset alkoivat jo vuosien 1972 ja 1973 vaihteessa Stonesien ollessa työstämässä albumiaan Goats Head Soup. Tuolloin Mick Taylor vaikutti yhtyeen soolokitaristina, mutta hänen soittoaan ei kuulla virallisesti julkaistulla Waiting on a Friendin versiolla. Jaggerin kypsemmän puolen esiin tuonut kappaleen lyriikka syntyi vasta selkeästi myöhemmin ja kappaleen levytysversiossa pianistina kuullaan jo pitkään yhteistyötä Stonesien kanssa tuossa vaiheessa tehnyttä Nicky Hopkinsia. Saksofonistina Waiting on a Friendissä, kuten myös kahdessa muussa Tattoo Youn kappaleista on Sonny Rollins. Michael Carabellon soittamat perkussiot lisättiin päällekkäisäänityksinä huhti- ja heinäkuussa 1981 samoin kuin Jaggerin akustinen kitara. Michael Linday-Hogin Waiting on a Friendistä ohjaama musiikkivideo kuvattiin heinäkuun alussa 1981. St. Mark's Placessa, Manhattanilla sijaitseva rakennus, jossa kuvaukset tehtiin, nähdään myös Led Zeppelinin 70-luvun puolivälissä ilmestyneen tupla-albumin Physical Graffiti kannessa. Waiting on a Friend on päässyt mukaan Stonesien kokoelma-albumeille Rewind (1971–1984) (1984), Jump Back (1993), ja GRRR! (2012). Kappaleen vuoden 1981 liveversio sisältyy kaksi vuotta myöhemmin valmistuneeseen konserttielokuvaan Let's Spend the Night Together. Vuoden 1997 liveversio saksofonisti Joshua Redmanin kanssa nauhoitettiin Bridges to Babylon -kiertueella ja julkaistiin vuonna 1998 ilmestyneellä livealbumilla No Security sekä konserttielokuvassa Bridges to Babylon Tour '97-98.
Huhtikuussa 2011 ilmestynyt Nuoret sankarit 1978-1982 on Pelle Miljoonantuplakokoelma-albumi, joka sisältää 36 kappaletta otsikkonsa mukaiselta aikaväliltä. Kyseiset kappaleet lukeutuvat Pelle Miljoonan yhtyeiden Pelle Miljoona &NUS, 1980, Pelle Miljoona & 1980, Pelle Miljoona Oy sekä Pelle Miljoona & Avoimet Ovet levytystuotantoon. NUS:n materiaalia tuplakolla edustavat kaikkein legendaarisimmat repäisyt Olen työtön, Mä vaan pogoon, Väkivalta ja päihdeongelma, Häpeän olla valkoinen sekä Rocktähti. Niistä kaksi ensiksi mainittua julkaistiin alun perin Pelle Miljoona &NUS:n ainoaksi jääneellä albumilla ja lisäksi singleformaatissa ja loput legendaarisella kokoelma-albumilla Pohjalla, jolla ovat Pelle Miljoona &NUS:n lisäksi mukana Problems, SE sekä Sehr Schnell. 1980-yhtyeeltä mukana on tuotantoa sekä vuonna 1979 ilmestyneiltä klassikkoalbumeilta Pelko ja viha ja Viimeinen syksy sekä niin ikään varsin laadukkaita singlekappaleita. Pelolta ja vihalta mukana ovat itseoikeutettu reggaehenkinen nimikappale, TV, Pelkistettyä todellisuutta, Vallankumous kulttuuriin sekä Helsinki. Viimeisen syksyn poiminnat ovat albumin jazzvivahteinen nimikappale, Nuoret sankarit, Stadi by Night, suurhitti Tahdon rakastella sinua, Elä (kun olet nuori vielä) sekä legendaarinen reggaekappale Gabriel. Klassikkotasoisia singlebiisejä edustavat Pelle Miljoonan nimellä julkaistu Lähdetään kiitämään, joka on suomennos Eddie and the Hot Rodsin kappaleesta Do Anything You Wanna Do, Hair-musikaalista napattu Lanka palaa, Mulla menee lujaa sekä todella upea kitaristi Rubberduck Jonesin sävellystuotantoa edustava Rakastava voima. Pelle Miljoona & 1980:n toukokuussa 1980 ilmestyneeltä ja edellisen vuoden joulukuussa Tavastialla nauhoitetulta livelevyltä Näyttämökuvia tuplakokoelmalle ei sisälly biisimateriaalia. Pelle Miljoona Oy:n esikoisalbumilta Moottoritie on kuuma ovat mukana Olen kaunis, ehdoton nimikappale, Juokse villi lapsi, Koska sydän sanoi niin, Vapaus on suuri vankila, Nuoret rakastavaiset sekä Elämän pyörä. Oy:n niin ikään varsin laadukkaita singleformaatissa alun perin ilmestyneitä kappaleita kokoelmalla edustavat Viesti teille kovikset, Varjo seuraa onneain, Sodoman poika ja Puukko-Mack. Jossakin määrin aliarvostetulta Oy:n kakkosalbumilta Matkalla tuntemattomaan valinnat kohdistuvat kappaleisiin Berliini, Vain unelmilla on siivet, Ääni pimeydestä sekä nimiraitaan. Pelle Miljoona & Avoimet Ovet-yhtyeen helmikuussa 1981 ilmestyneeltä ja varsin laadukkaalta albumilta Rakkaudesta elämään mukana on ainoastaan pitkäsoiton hitti Mitä tänään koulussa opit. Nuoret sankarit sisältää 36 merkittävää näytettä suomipunkin isähahmon kultakaudelta. Itse asiassa kokoelma on laajennettu versio 23 biisiä sisältävästä ja vuonna 1995 ilmestyneestä Pelle-kokoelmasta Stoori.
Break on Through (to the Other Side) on The Doorsin levyttämä ja kirjoittama kappale, joka avaa yhtyeen tammikuussa 1967 ilmestyneen esikoisalbumin. Mainittu biisi julkaistiin lisäksi yhtyeen ensimmäisenä singlenä, mutta se jäi Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. Kappaleesta muodostui silti standardi The Doorsin keikkaohjelmistoon. Vuonna 1991 Break on Through julkaistiin uudelleen singlenä The Doorsin soundtrack-albumilta ja tällä kertaa kappaleesta muodostui pieni hitti, sillä se saavutti sijan 64. brittien singlelistalla. Kappale alkaa bossa nova-tyylisellä rumpukompilla. Break on Throughin toistuvaan bassolinjaan on vaikuttanut Ray Charlesin kappale What'd I Say. Kitaristi Robbie Krieger on maininnut kappaleen kitarariffiin vaikuttaneen Paul Butterfield Bluesbandin näkemyksen Elmore Jamesin kappaleesta Shake Your Moneymaker. Omaelämäkerrassaan Ray Manzarek on kertonut kosketinsoitinosuuteensa vaikuttaneen Stan Getzin ja Joao Gilberton bossa novaa edustavan albumin Getz/Gilberto. AllMusiciin Break on Throughista kirjoittaneen Lindday Planerin mukaan kappaleen lyriikat paljastavat kirjallisuutta, joka on harvinaista rockmusiikissa. Break on Through on sijoitettu The Doorsin parhaiden kappaleiden joukkoon. The Guardianin vuonna 2021 laatimalla The Doorsin tuotannon 30 parhaan kappaleen listalla Break on Through sijoittui toiseksi ja Louder Soundin laatimalla 30 parhaan The Doorsin kappaleen listalla kappaleen sijoitus oli viidentenä.
Strong Enough on Sheryl Crown vuonna 1993 ilmestyneellä esikoisalbumilla Tuesday Night Music Club julkaistu kappale. Billboardin listalla mainittu biisi nousi viidenneksi kolmen viikon ajaksi, Austaliassa, missä kappale myi tuplaplatinaa, kolmanneksi ja Kanadassa listakärkeen. Viimeksi mainitussa maassa Strong Enough oli Crown toinen listaykkönen All I Wanna Don jälkeen. Livealbumillaan Sheryl Crow and Friends:Live from Central Park Crow esitti Strong Enoughin Dixie Chicksin kanssa. Kappale pääsi lisäksi mukaan artistin kokoelma-albumille The Very Best of Sheryl Crow. Strong Enough on folkvaikutteinen popkappale, jonka live-esityksissä Crow säesti itseään haitarilla. Cash Boxiin Strong Enoughin arvioinut Steve Baltin kehui kappaleessa etenkin Crown laulusuoritusta. Music Weekin Alan Jonesin mukaan Strong Enough ei ole yhtä kaupallinen kuin All I Wanna Do, mutta se tulee ohjaamaan huomion voimakkaammin koko Tuesday Night-albumiin. Strong Enough julkaistiin sekä cd- että seitsemäntuumaisena vinyylisinglenä. Eri maiden versiot sisälsivät toisistaan eroavia bonuskappaleita, joista osasta mukana oli liveversioita. Harvinaisia studioraitoja niillä edustavat Reach Around Jerk ja No One Said It Would Be Easy keskeisimmän livebiisin ollessa Leaving Las Vegas.
Hannu Linkola:Kaseva Jykeen kiven lämpö (Kustantamo S&S)
Tamperelainen Kaseva on kotimaisen popmusiikin kiistaton klassikkoyhtye. Arvostuksestaan ja suhteellisen suuresta tunnettuudestaan huolimatta yhtyeen vaiheet ovat tähän saakka jääneet kotimaisessa musiikkikirjoituksessa alaviitteeksi. Tilanteeseen on nyt tullut kaivattu ja ratkaiseva muutos. Suururakan tekijä on Hannu Linkola, jonka Kaseva-kirja kuvaa juurta jaksaen yhtyeen originaalikokoonpanon jäsenten Mikko ja Nils Jokelan, Asko Raivion, Tapio Rauman ja Jouko Järvisen elämän ja varhaisempien yhtyeiden, kuten Sharpesin, The Endin, Diamondsin, Secretsin ja Five Secretsin vaiheet ajalta ennen Kasevan syntymistä. Huomattavaa musiikillista lahjakkuutta jo varhaisnuoruudessaan osoittaneiden Mikko Jokelan ja Asko Raivion keskeisin musiikillisin innoittaja oli toki Beatles ja varsin useissa yhtyeissä soittaneen ja niissä myös keskeisiä solisteja säestäneen Jouko Järvisen diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi The Hollies ja Simon and Garfunkel. Tapio Rauman tärkein vaikuttaja lienee Creedence Clearwater Revival. Ennen Kasevan lineupin syntyä Järvinen ja Nils Jokela olivat soittaneet yhdessä armeija-aikanaan. 1970-luvun alkuvuosina Jokeloiden ja Tapio Rauman musisointi oli jo varsin tiivistä ja Asko Ravion sekä Mikko Jokelan aivoituksista syntyivät englanninkieliset versiot useista sittemmin Kasevan esikoisalbumilla Silloin kun suomenkielisinä ilmestyneistä kappaleista. Levytyssopimus Love Recordsin kanssa solmittiin kolmen demonauhan jälkeen. Niistä ensimmäinen oli yhtyeen muiden jäsenten tietämättä Asko Raivion yksin työstämä. Silloin kun-albumin ensimmäiset nauhoitukset Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa onnistuivat ainoastaan osittain ja suurin osa albumista nauhoitettiinkin Finnvoxilla Helsingissä. Elokuussa 1974 ilmestyneen ja yli 20 0000 kappaletta myyneen albumin klassikoiksi ovat muodostuneet etenkin kappaleet Tyhjää, Vanha mies ja Sä huomannut kai oot. Julie edustaa albumia rockpainotteisimmillaan ja Striptease tanssija suosituimmillaan. Esikoislbuminsa ilmestymisen jälkeen Kaseva huomioitiin mediassa varsin hyvin. Samoihin aikoihin Tampereelta ja sen lähistöltä nousi esiin myös useita muita yhtyeitä, kuten Juice Leskinen & Coitus Int, Alwari Tuohitorvi, Tabula Rasa ja Virtanen. Vaikka Kaseva erosi tyylillisesti kaikista edellä mainituista, yhtye niputettiin nopeasti osaksi manserockia. Keikkailunsa Kaseva aloitti alkuvuodesta 1975. Tässä vaiheessa Mikko Jokela siirtyi vokalisointinsa ohessa 12-kielisen varteen ja yhtyeen basistiksi kiinnitettiin kaikille entuudestaan tuttu Jouko Järvinen. Keväällä 1975 illmestyi suosittu single Mari ja kakkosalbuminsa Kun maailma elää Kaseva nauhoitti Tukholman Marcus Music-studiossa loppuvuodesta 1975 Henrik Otto Donnerin tuottamana. Kokonaisuutena vielä edeltäjäänsä viimeistellympi pitkäsoitto ilmestyi keväällä 1976, mutta sai tuoreeltaan hienoisesti varauksellisen vastaanoton. Myöhemmin Kun maailma elää on tunnustettu Kasevan tuotannon mestariteokseksi. Sen kappaleista biisikaksikko Kevät ja Syksy edustanee yhtyeen tuotantoa kaikkein laadukkaimmillaan ja klassikkotasoon lukeutuvat myös albumin nimikappale, Monen vuoden jälkeen, Joku jota rakastan, Naula läpi pään ja Et voi jäädä nukkumaan. Albumin kappaleista suosituimmaksi muodostui myös singleformaatissa ilmestynyt Pena. Vaikka kappale edusti iäkkäämpää tuotantoa, sen lyriikat viimeisteltiin juuri ennen nauhoituksia. Toinen selkeästi vanhempaa kappalemateriaalia edustava biisi Kun maailma elää -albumilla on Hän tulee taas. Kasevan viimeinen Love Recordsin julkaisema äänite oli vuonna 1978 ilmestynyt single Ujo/Ikävä. Kappaleet olivat sinänsä laadukkaita, mutta levytyksessä niiden toteutustapa jätti yhtyeen jäsenten itsensä mielestä toivomisen varaa. Love Recordsin lopetettua toimintansa Kasevan uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui lopulta EMI. Vuonna 1982 ilmestyi yhtyeen kolmas albumi Meidän huoneessa. Mainitulla pitkäsoitolla Asko Raivio kantoi päävastuun sävellystyöstä. Albumille sisältyi kappaleiden Anna minun kuvitella, En päivällä sua nää ja Äijä lähti tänään kaltaisia kultahippuja. Kotimainen musiikkiskene oli kuitenkin muuttunut ja ajan koettiin ajaneen Kasevasta ohi. Niinpä albumin menestys jäi edeltäjiään vähäisemmäksi ja myös levystä laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Kasevan aktiivikausi päättyi siltä erää vuonna 1984. Aktiivisimmin musiikin parissa jatkoi Asko Raivio, joka julkaisi Karisma-yhtyeen kanssa vähälle huomiolle jääneen, mutta sinänsä laadukkaan albumin vuonna 1986. Kasevan jäsenistöstä mainitun pitkäsoiton työstämiseen otti lisäksi osaa Jouko Järvinen. Järvinen ja Rauma soittivat 90-luvun puolivälin tietämille saakka muun muassa yhteistyötä Jan Rohden kanssa tehneessä Lepakkomiehet-yhtyeessä. Asko Raivio ehti työstää musiikin teatteriohjaaja Lasse Lindemanin ohjaamaan elokuvaan Vangin perintö, joka esitettiin tv:ssä ainoastaan kerran, eli kuudes syyskuuta 1989. Raivio menehtyi hukkumalla Maisansalossa 28. heinäkuuta 1989. Hänen tarkka kuolinsyynsä on jäänyt selvittämättä. Raivion edesmeno oli huomattava järkytys sekä yhtyetovereille että hänen lähipiirilleen. 90-luvun aikana Kasevan jäsenistä aktiivisimmin keikkaili Mikko Jokela. Mainitun vuosikymmenen loppuun mennessä Kasevan musiikkia kohtaan oli ehtinyt syntyä uusi kiinnostus ja yhtye mainitaan muun muassa Aknestik-yhtyeen vuoden 1998 suurhitissä Suomirockia. Jokelan veljeksistä, Raumasta ja Järvisestä koostunut Kasevan lineup soitti menestyksekkään paluukonserttinsa Tampereen Tullikamarin Clubilla 26. tammikutta 2002. Onnistunutta paluukonserttia seurasi useita muita esiintymisiä. Vuoden 2003 konserteissa yhtyeen lineupia täydensi Kasevan tuotantoa muun muassa Kepardit-yhtyeessä aikaisemmin soittanut kitaristi Tapio Virtanen. Vuonna 2004 Kasevan esikoisalbumin ilmestymisestä oli kulunut 30 vuotta ja yhtye teki laajan, 29 esiintymisestä koostuneen konserttikiertueen. Kasevan albumit oli julkaistu uudelleen remasteroituina cd-versioina ja 20 kappaletta sisältävä kokoelma Monen vuoden jälkeen -parhaat laulut myi 23 000 kappaletta ja Kaseva vastaanotti siitä ensimmäisen kultalevynsä. Tapio Rauma joutui jättämään yhtyeen vuonna 2008 terveyssyistä. Hän menehtyi syyskuussa 2019. 2010-luvun puoliväliin mennessä Kasevan joutui jättämään myös Virtanen. Hänen paikkansa ottanut Tommi Kekoni oli aikaisemmin soittanut yhtyeissä Sidi ja Hermottomat sekä Salmela Komitea. Kasevan tuotanto oli hänelle entuudestaan tuttua ravintolamiljöössä soitettujen coverversioiden myötä. Vuonna 2017 Kasevalta julkaistiin kokoelma-albumi Tänään ja eilen, joka sisälsi neljä aikaisemmin levyttämätöntä, mutta ajalliseti vanhaa biisiä, joista keskesin lienee Asko Raivion tuotantoa edustanut Väsyneet jalat. Lisäksi mukana on muutamien vanhojen klassikoiden originaaliversiot ja tuoreet liveversiot kahdesta. Syyskuussa 2020 Mikko Jokela ilmoitti joutuvansa jättämään Kasevan terveyssyistä. Mikon suostumuksella hänen paikkansa otti vuosikymmeniä aikaisemmin Jokelan samassa työpaikassa Tampereen kirjastossa työskennellyt ja Bloodpit-yhtyeessä vaikuttanut Matti Mikkonen, joka on Popedan originaalikitaristi Arwo Mikkosen poika. Hänen myötään Kasevan keikkaohjelmistoon päätyi sieltä poissa olleita kappaleita. Kaseva nykyinen lineup on puoliksi legendaarinen ja tuoreempien jäsenten; Kekonin ja Mikkosen osuus on niin ikään muodostunut varsin merkittäväksi. Nykyisen Kasevan konsertit ovat useimmiten koostuneet kahdesta setistä ja saaneet myönteisen vastaanoton. Päällimmäisenä Linkolan kiistattomasta kulttuuriteosta käyvästä teoksesta välittyy se pieteetti, jolla Kaseva on aina työstänyt puhuttelevaa musiikkiaan. Vuosikymmenten myötä yhtye on viimein täysin vastaanottanut ansaitsemansa arvostuksen myös yleisön taholta. Kasevasta on muodostunut sukupolvikokemus.
You're All I Need on keskeisimpiin yhdysvaltalaisiin glam metal-yhtyeisiin lukeutuvan Mötley Crüen tuotantoa edustava voimaballadi, joka julkaistiin kolmantena ja samalla viimeisenä singlenä yhtyeen vuonna 1987 ilmestyneeltä albumilta Girls Girls Girls. Brittilistalla mainittu kappale saavutti sijan 23. Jon Bon Jovi on ylistänyt You're All I Needia ja maininnut sen olleen paras balladikappale, jonka yhtye on koskaan kirjoittanut. Mötley Crüen basisti ja keskeisin biisintekijä Nikki Sixx on myöhemmin maininnut You're All I Needin saaneen inspiraationsa tosielämän väkivaltaisista impulsseista. Sixxin tuonaikainen tyttöystävä tapaili näyttelijä Jack Wagneria, joka oli saavuttanut popmenestystä kappaleellaan All I Need. Sixx kuuntelutti You're All I Needin exälleen pienestä kasettisoittimesta ja sai tämän kyyneliin. Muut Mötley Crüen jäsenet pitivät kappaleesta ja niinpä se nauhoitettiin Girls Girls Girls-albumille. Rumpali Tommy Lee vastaa You're All I Needin piano-osuudesta, johon Sixx kirjoitti lyriikat. Kappaleesta työstettin mustavalkoinen musiikkivideo, jossa mies tappaa tyttöystävänsä, saa hermoromahduksen ja tulee poliisien pidättämäksi. Vaikka video ei ole erityisen väkivaltainen, MTV kieltäytyi esittämästä sitä realististen kaameiden jaksojen vuoksi.
Waiting in Vain on Bob Marleyn kirjoittama ja yhtyeensä The Wailersin kanssa levyttämä kappale, joka julkaistiin vuonna 1977 ilmestyneellä albumilla Exodus. Singleformaatissa mainittu biisi saavutti brittilistalla sijan 27. Bob Marley and The Wailersin tuotannosta Island-levy-yhtiön julkaisemista singleistä Waiting in Vain on eräs harvoista, jonka b-puolta ei ole julkaistu albumilla. Kyseinen kappale, eli Roots on outtake Rastaman Vibration-albumin nauhoituksista. Se pääsi mukaan kokoelma-albumille Rebel Music sekä Exodus-albumista julkaistulle Deluxe Editionille. Waiting in Vain julkaistiin uudelleen vuonna 1981 ja tuolloin mukana oli lisäksi megamix nimeltä Marley Mix Up Medley Instead. YouTubesta Waiting in Vainista on löydettävissä 19-minuuttinen akustinen versio. Vuonna 1993 yhdysvaltalainen jazzkitaristi Lee Ritenour levytti Waiting in Vainista coverinsa brittiläisen reggaeartistin Maxi Priestin kanssa. Mainittu versio julkaistiin albumilla Wes Bound ja singleformaatissa se saavutti Yhdysvaltojen R&B-listalla sijan 54. 90-luvun puolivälissä Annie Lennox versioi Waiting in Vainin albumilleen Medusa. Kyseinen cover julkaistiin pitkäsoiton kolmantena singlenä ja se saavutti brittilistalla sijan 31. Lennoxin näkemys pääsi lisäksi mukaan vuosien 2001 ja 2003 välisenä aikana ilmestyneisiin elokuviin Serendipity, Changing Lanes sekä In the Cut.
Kesäkuussa 1973 ilmestynyt Fantasy on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijä Carole Kingin viides studioalbumi. Ilmestymisaikanaan mainitun pitkäsoiton parhaaksi sijoitukseksi Billboardin albumilistalla jäi kuudes sija, mutta monet Carole Kingin musiikin tosidiggarit ovat kautta vuosikymmenten kohottaneet Fantasyn lukeutuvaksi artistin laadukkaimpiin töihin. Eräänlaisen kappalepotpurin muodostava Fantasy alkaa ja päättyy nimikappaleensa eri versioihin ja kummallakin levypuoliskolla biisit limittyvät saumattomasti toisiinsa. Espanjankielinen ja samalla albumin lattarivaikutteisin raita Corazon sekä rockorientoituneempi Believe in Humanity olivat Fantasy-albumin singlehittejä ja jälkimmäisen singlen b-puolella ilmestynyt ja Debby Boone-coverin sijaan Kingin omaa tuotantoa edustava You Light Up My Life nousi niin ikään singlelistalle yksittäisenä biisinä. Record Worldin ja AllMusicin arvioissa ylistettiin Corazon-biisiä, tosin AllMusiciin Fantasy-albumin arvioineen Jason Eliaksen mukaan Believe in Humanity oli Fantasy-pitkäsoiton laadukkain raita.
Helmikuun viimeisenä 1975 ilmestynyt Welcome to My Nightmare on Alice Cooperin esikoissooloalbumi. Yhdysvalloissa sen julkaisijana oli Alicen pitkäsoitoista ainoana Atlantic Records ja muualla maailmassa niin ikään Cooperin albumeista ainoana ABC:n alamerkki Anchor Records. Welcome to My Nightmare on konseptialbumi, jossa käydään läpi lapsen nimeltä Steven painajaisia. Pitkäsoitto oli inspiraation lähteenä Alice Cooper:The Nightmare TVs-speciaalille, maailmanlaajuiselle vuoden 1975 konserttikiertueelle sekä samannimiselle, vuonna 1976 valmistuneelle konserttielokuvalle. Welcome to My Nightmare-albumilla musisoi suuri osa Lou Reedin tuonaikaisesta taustayhtyeestä. Kappaleen Devil's Food alkumonologista vastaa kuuluisa kauhuelokuvanäyttelijä Vincent Price. Kappaleen Escape originaalista levytysversiosta vastasi vuonna 1974 The Hollywood Stars hyllytetyksi jääneellä albumillaan Shine Like a Radio. Singleformaatissa Welcome to My Nightmarelta julkaistu balladikappale Only Women Bleed on kitaristi Rick Wagnerin sävellys ja sen originaalista levytyksestä oli vastannut hänen 60-luvun lopussa vaikuttanut yhtyeensä The Frost. Cooper ja Wagner työstivät kappaleen uuden otsikon ja muutetut lyriikat. Suomessa Hector levytti Only Women Bleedsta suomennoksen Nainen yksin on vuonna 1978 ilmestyneelle albumilleen Kadonneet lapset. Welcome to My Nightmaresta julkaistu remasteroitu cd-versio sisältää bonusbiiseinään vaihtoehtoiset versiot kolmesta kappaleesta. Vuonna 2011 ilmestyi Welcome to My Nightmaren sisarteoksesta käyvä Cooperin albumi Welcome 2 My Nightmare.
My Michelle on Guns N' Rosesin 23. heinäkuuta 1987 ilmestyneen esikoisalbumin Appetite for Destruction b-puolen avaava kappale. Mainitussa biisissä Slash soitti tyypillisestä Gibson Les Paulistaan poiketen Gibson SG:tä saavuttaakseen tummemman soundin. My Michelle kertoo Guns N' Rosesin jäsenten ystävästä Michelle Youngista, jota lisäksi kiitetään Appetite for Destructionin kansiteksteissä. Hän oli Slashin ensimmäisen tyttöystävän ystävä. Axl Rose on maininnut olleensa Youngin kanssa samanaikaisesti autossa, kun Elton Johnin Your Song oli alkanut soida radiossa. Young mainitsi Roselle, että oli aina toivonut jonkun kirjoittavan kappaleen hänestä. Rosen ensimmäinen versio My Michellesta oli lähes romanttinen, mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Youngin todellisen elämän kanssa. Axl olikin tyytymätön kyseiseen versioon ja kirjoitti toisen, täysin rehellisen version. Etenkin Slash oletti sen masentavan Youngia. Axl uskaltautui lopulta esittelemään kappaleen Youngille. Tämä kuitenkin piti siitä ja biisin hänelle tuomasta julkisuudesta. My Michellen ensimmäisen säkeistön lyriikassa tuodaan esiin Youngin huumeriippuvuus, hänen äitinsä kuolema ja isänsä työskenteleminen pornoteollisuudessa. Slashin nimeä kantavassa omaelämäkertateoksessa mainitaan Youngin onnistuneen puhdistautumaan varhaisemmasta elämäntyylistään. Guns N' Rosesin vuoden 2006 Yhdysvaltain- ja Euroopan kiertueilla Axl jakoi My Michellessa lauluosuudet aikaisemmin Skid Row-yhtyeen solistina vaikuttaneen Sebastian Bachin kanssa.
Lokakuussa 1971 Neighborhoodin julkaisemana ilmestynyt Brand New Key on ensisijaisesti folkrockartistina tunnetun ja 23. tammikuuta 2024 76 vuoden ikäisenä edesmenneen Melanie Safkan kappale, joka julkaistiin hänen samaisena vuonna ilmestyneellä albumillaan Gather Me. Singleformaatissa Brand New Keystä muodostui Melanien suurin menestys, joka kohosi kahden kuukauden ajaksi Billboardin listakärkeen vuosien 1971 ja 1972 vaihteessa. Kappaleesta muodostui listaykkönen myös Kanadassa ja Australiassa ja Britanniassa Brand New Key oli parhaimmillaan neljäntenä. Kappaleen tuotannosta vastasi Melanien aviomies Peter Schekeryk. Melanie kirjoitti Brand New Keyn oltuaan lähes kuukauden ajan vesipaastolla ja mentyään sen jälkeen MacDonaldsiin syömään. Suomessa Brand New Keyn levytti Muska nimellä Mulla on uudet rullaluistimet. Kyseinen Jarkko Laineen suomennos oli Muskan toinen single suositun ja vuonna 1971 ilmestyneen Shocking Blue-coverin Kirjoita postikorttiin jälkeen.
Gang of Four on Leedsissä vuonna 1977 perustettu
post-punkyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat solisti Jon King,
kitaristi Andy Gill, basisti Dave Allen ja rumpali Hugo Burnham. Yhtye on
toiminut useissa erilaisissa lineupeissa ja siinä on soittanut useita
tunnettuja muusikoita, kuten Sara Lee ja Gail Ann Dorsey. 80-luvun aikana yhtye
piti taukoa, mutta 90-luvulla erilaiset line upit julkaisivat kaksi
pitkäsoittoa. Yhtyeen originaali kokoonpano palasi yhteen vuosiksi 2004–2006,
mutta vuoteen 2013 mennessä Gill oli ainoa originaalijäsen. Gang of Fourin
musiikki on yhdistelmä punkrockia, funkia ja dubia tekstien painottuessa
yhteiskunnan sosiaalisiin ja poliittisiin epäkohtiin. Gang of Fouria pidetään
yleisesti eräänä 70- ja 80-lukujen vaihteen merkittävimmistä post-punkyhtyeistä.
80-luvun alkupuolella ilmestyneillä pitkäsoitoillaan Songs of the Free ja Hard
yhtye pehmensi soundiaan ja tuli lähemmäksi dance-punkia. Gang of Fourin vuoden
1979 esikoispitkäsoitto Entertainment sijoittui sijalle 483. Rolling Stonen 500
kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Pitchfork Media listasi mainitun
albumin jopa 70-luvun kahdeksanneksi parhaaksi. Rolling Stonen David Fricken
mukaan Gang of Four on ehkäpä rockin historian paras poliittisesti motivoitunut
yhtye. Yhtyeen esikoissingle Damaged Goods nauhoitettiin kesäkuussa 1978 ja se ilmestyi saman vuoden joulukuussa Edinburghin Fast Procuct – yhtiön julkaisemana.
Kappaleesta kehittyi indie- hitti ja suosittu myös John Peelin
radio-ohjelmassa. Keikkailunsa myötä Gang of Four saavutti kansainvälistä
huomiota ja yhtye soitti menestyksekkäitä keikkoja ympäri Eurooppaa sekä
Yhdysvalloissa. EMI solmi yhtyeen kanssa levytyssopimuksen ja mainitun
levy-yhtiön julkaisemana yhtyeen debyyttisingle oli At Home He’s a Tourist,
joka nousi listoille vuonna 1979. Vuonna 1981 yhtye julkaisi toisen
pitkäsoittonsa Solid Gold.
Edeltäjänsä Enterntainmentin tavoin kyseessä oli
kompromissiton ja analyyttinen albumikokonaisuus. Dave Allen jätti yhtyeen
vuonna 1981 ja hänen tilalleen tuli muun muassa Talking Headissa soittanut
Busta ”Cherry” Jones. Täytettyään velvoitteensa yhtyeen Pohjois-Amerikan
kiertueella Jonesin tilalle tuli Robert Frippin The League of Gentlemenissä
bassotellut Sara Lee. Hän oli lisäksi hyvä solisti, joka antoi yhtyeen
seuraavalle pitkäsoitolle Songs for the Free hieman kaupallisempaa sävyä.
Burnham lähti yhtyeestä keväällä 1983 ja perusti Illustrated Manin. Gill ja
King jatkoivat Gang of Fourissa ja jo samana vuotena ilmestyi seuraava
pitkäsoitto Hard. Vuonna 1986 julkaistiin The Peel Sessions, joka sisälsi
BBC:lle vuosien 1979 ja 1981 välillä tehtyjä raakoja liveäänityksiä. Luovan
tauon jälkeen Gill ja King yhdistivät voimansa jälleen vuonna 1991, jolloin
ilmestyi pitkäsoitto Mall. Shrinkwrapped-pitkäsöoitto oli vuorossa neljä vuotta
myöhemmin. Lee liittyi B-52’s – yhtyeeseen ja hänet korvasi Gail Ann Dorsey,
joka muistetaan pitkäiaikaisesta musiikillisesta yhteistyöstään David Bowien
kanssa. Yhtyeen originaali lineup teki paluun marraskuussa 2004. Seuraavana
vuonna seurasivat kiertueet Britanniassa, Euroopassa, Japanissa ja
Yhdysvalloissa. Lokakuussa 2005 yhtye julkaisi uuden pitkäsoiton Return the
Gift. Se sisälsi uudelleen levytettyjä versioita kappaleista, jotka oli alun
perin julkaistu pitkäsoitoilla Entertainment, Solid Gold ja Return of the Free
ja lisäksi mukana oli pitkäsoiton verran remix-versioita. Tammikuussa 2011
yhtye, jonka rytmiryhmän muodostivat rumpali Mark Heaney ja basisti Thomas
McNeice, julkaisi uuden pitkäsoiton Content. Albumi saavutti hyvät arviot ja
esimerkiksi Britain’s Telegraphiin kirjoittaneen Andrew Perryn mukaan kyseessä
oli yhtyeen paras albumi sitten Entertainmentin. Menestyksekkäät kiertueet
Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Australiassa seurasivat ja niiden jälkeen King ja
Gill lopettivat yhteistyönsä. Gillin, nykyisin yhtyeen ainoan
originaalijäsenen, tuottamana vuonna 2015 ilmestyi uusi pitkäsoitto What
Happens Next?, jota seurasivat vuosina 2018 ja 2019 ilmestyneet albumit Complicit ja Happy Now. Andy Gill menehtyi helmikuun ensimmäisenä 2020. Hänet on tunnustettu erääksi post-punkin vaikutsvaltaisimmista muusikoista. Ept:t This Heaven Gives Me Migraine ja Anti Hero sisältävät hänen viimeisiksi jääneitä studionauhoituksiaan. Kesäkuussa 2021 ilmestyi tribuuttialbumi The Problem of Leisure:Celebration of Andy Gill and Gang of Four. Samana vuonna julkaistiin kokoelma-boxi Gang of Four 77-81, joka vastaanotti Grammy-ehdokkuuden. Kokoelman tiimoilta Kingistä, Burnhamista, Leestä ja Slit-yhtyeen David Pajosta koostunut lineup teki kiertueen seuraavana vuonna. Gang of Fourin diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi
REM:n Michael Stipe, Red Hot Chili Peppersin Flea sekä Nirvanan Kurt Cobain.
Look through Any Window on brittiläisen popyhtyeen The Holliesin kappale, joka ilmestyi Britanniassa singleformaatissa mainitun yhtyeen listakärkeen kohonneen singlen I'm Alive jälkeen. Look through Any Windown paras listasijoitus oli neljäntenä lokakuussa 1965. Look through Any Window kohosi The Holliesin tuotannon kappaleista ensimmäisenä Billboardin listalla top 40:ään, tarkemmin sanottuna sijalle 32. tammikuussa 1966. Ensimmäinen Billboardilla listasijan saavuttanut The Holliesin single oli ollut Just One Look. Kanadan RPM Magazine-listalla ja Etelä-Afrikassa Look through Any Window oli parhaimmillaan kolmantena. Lauluntekijöiden Graham Goldmanin ja Charles Silvermanin käsialaa oleva kappale sisältää 12-kielisellä kitaralla soitetun intron, upeita lauluharmonioita sekä Bobby Elliottin terhakkaa rumputyöskentelyä. The Hollies levytti kyseisestä kappaleesta myös ranskankielisen version Regardez par des fenetres. Sitä ei julkaistu tuoreeltaan, mutta mainittu näkemys pääsi mukaan The Holliesin vuonna 1988 ilmestyneelle kokoelma-albumille Rarities. Singlejulkaisunsa lisäksi Look through Any Window pääsi mukaan vuonna 1965 ilmestyneen, The Holliesin nimeä kantavan ja järjestyksessään kolmannen albumin Imperial Recordsin julkaisemalle Yhdysvaltain-painokselle nimeltä Hear! Here!. Singlen b-puolella ilmestyneestä kappaleesta So Lonely levytti coverversionsa The Everly Brothers. Se julkaistiin heinäkuussa 1966 Everlyjen albumilla Two Yanks in England.
