Maanantain mainio:Jefferson Airplanen ensimmäinen kokoelma-albumi

 Jefferson Airplane:Worst of Jefferson Airplane

Marraskuussa 1970 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Worst of Jefferson Airplane on yhdysvaltalaisen psykedeelisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Jefferson Airplanen ensimmäinen kokoelma-albumi. Se sisältää yhtyeen kaikki siihen mennessä julkaisemat singlehitit ja laadukkaita albumiraitoja kaikilta tuohonastisilta pitkäsoitoilta. Billboardin albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan sijan 12. ja myi platinalevyksi. Vuoden 1970 aikana Jefferson Airplane joutui olemaan osan vuodesta toimettomana. Rumpali Spencer Dryden oli saanut lähteä yhtyeestä, solisti Marty Balin ei ollut tyytyväinen asemaansa bändissä, toinen solisti Grace Slick oli raskaana odottaen ensimmäistä tytärtään, kitaristi Paul Kantner julkaisi sooloalbuminsa Blows Against the Empire ja kitaristi Jorma Kaukonen sekä basisti Jack Casidy keskittyivät sivuprojektiinsa, eli yhtyeeseen Hot Tuna. Koska uutta Jefferson Airplane -albumia ei näin ollen ollut odotettavissa, RCA julkaisi yhtyeeltä runsaasti singlekappaleita sisältäneen kokoelmalevyn yhteistyössä sen jäsenten kanssa. Sen kappaleista Ballad of You&Me& The Pooneil sekä Crown of Creation ja Volunteers -albumien nimikappaleet olivat singlejulkaisuina nousseet Billboardin listan häntäpäähän. Somebody to Love ja White Rabbit olivat ainoat Jefferson Airplanen tuotannon top teniin, eli sijoille viisi ja kahdeksan kohonneet singlet.  Solidaarisuutta osoittaakseen yhtye sisällytti kokoelma-albumille Drydenin ja Kaukosen käsialaa olleet instrumentaalikappaleet, Kaukosen sovittaman country blues/gospel-coverin ja Balinin käsialaa olleen ja alun perin vuoden 1967 klassikkoalbumilla Surrealistic Pillow ilmestyneen balladikappaleen Today. Samaisella albumilla alun perin ilmestyneestä kappaleesta Plastic Fantastic Lover mukana on livealbumilla Bless Its' Pointed Little Head ilmestynyt versio. Vaikka Worst of on kokoelmalevy, se on viimeinen albumijulkaisu Jefferson Airplanen legendaarisimmalta lineupilta Slickin ja Drydenin yhtyeeseen liittymisen jälkeen ja ennen Balinin ja Drydenin lähtöä bändistä. Vaikka 15 kappaleesta koostuva kokoelma on varsin laadukas ja se sisältää lisäksi kaksi kappaletta Jefferson Airplanen vuonna 1966 ilmestyneeltä esikoisalbumilta Jefferson Airplane Takes Off, mukana ei ole Grace Slickin käsialaa olevaa merkkiteosta Rejoyce vuoden 1968 albumilta After Bathing at Baxters. 29. heinäkuuta 1997 RCA julkaisi The Worst of Jefferson Airplanesta remasteroidun cd-version. Kuudes kesäkuuta 2006 RCA julkaisi albumin uudelleen cd-formaatissa ja tällä kertaa mukana oli bonusraitoina kaksi alun perin singleformaatissa ilmestynyttä kappaletta, eli raidat Watch Her Ride After Bathing at Baxtersilta ja Greasy Heart albumilta Crown of Creation.

Sunnuntain extra:Fleetwood Macin vuoden 1969 singleformaatissa julkaistu klassikkokappale

Oh Well on Peter Greenin kirjoittama ja Fleetwood Macin vuonna 1969 levyttämä kappale. Se julkaistiin singleformaatissa vuonna 1969 ja samana vuonna yhtyeen albumin Then Play On uusintapainoksella sekä vuonna 1971 ilmestyneellä kokoelmalevyllä Greatest Hits. Lisäksi Oh Well on mukana vuonna 1992 ilmestyneellä Fleetwood Macin boxilla 25 Years the Chain, vuonna 2002 julkaistula kokoelmalla The Best of Peter Green's Fleetwood Mac sekä vuonna 2018 ilmestyneellä kokoelma-albumilla 50 Years -Don't Stop. Oh Well sävellettiin kahdessa osassa. Sen kaksi minuuttia ja 19 sekuntia kestänyt ykkösosa oli myös vokalisointia sisältänyt, suorastaan revittelevä sähköinen blueskappale ja sekuntia kolmea minuuttia vajaa kakkososa  kokonaan instrumentaalinen ja klassisesta musiikista vaikutteita ominut sävellys. Originaalilla kappaleen singleversiolla a-puolella kuultiin ykkösosan lisäksi minuutti kakkososaa eräänlaisena jäännöslopukkeena ja loppuosa Oh Wellin kakkososasta sijoitettiin singlen b-puolelle. Myöhemmät kappaleesta julkaistut versiot eroavat kestoiltaan. Konserteissaan Fleetwood Mac soitti ainoastaan Oh Wellin ykkösosaa ja kappaleen liveversioita on julkaistu useilla yhtyeen livelevyillä, kuten Live ja Live at the BBC ja myös singlejen b-puolilla. Peter Greenin erottua Fleetwood Macista Oh Welliä ovat vokalisoineet useat muut yhtyeen jäsenet, eli  Bob Welch, Dave Walker, Lindsey Buckingham, Billy Burnette ja Mike Campbell. Oh Wellistä on levytetty useita coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Billy Gibbons, Tom Petty and The Heartbreakers sekä kotimainen hardrockryhmä Havana Black.

Lauantain pitkä:Kotimaisen rockin moniottelijan perusteellinen elämäkerta

 Vesa Kontiainen, Kjell Starck ja Mato Valtonen:Hullunrohkea monitoimielämä

Vesa Kontiaisen ja Kjell Starckin yhdessä aiheensa kanssa kirjoittama Hullunrohkea monitoimielämä on Mato Valtosen kiitettävällä ammattitaidolla kirjoitettu ja yksityiskohtia huokuva elämäkertateos. Erityisen kiehtovasti se kuvaa Valtosen varhaisnuoruutta, jota rock ryhtyy varhaisteini-iässä hallitsemaan. Sleepy Sleepersin ura kerrotaan esimerkillisesti keikkojen ja levytystuotannon perspektiivistä tarkasteltuna. Aluksi Sleeppareiden oli tarkoitus kehittää Sha Na Na-tyyppinen show ja useat yhtyeen ensimmäisen kokoonpanon jäsenistä olivat ennen yhtyeen perustamista vaikuttaneet dj:in tehtävissä. Sleeppareiden debyyttisingle Kuka mitä häh oli suuri hitti ja erityisen keskeisinä albumeina yhtyeen varhaisessa repertuaarissa teoksessa tuodaan esiin vuoden 1975 esikoispitkäsoitto Sinulle äiti ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt, yhtyettä räävittömimmillään edustava Takaisin Karjalaan. Vuonna 1978 ilmestyneestä neljännestä albumista Holiday in New York muodostui keskeinen siinä mielessä, että sen työstämiseen osallistui kotimaisen rockin saralla varsin korkealle arvostettu Dave Lindholm. Vuonna 1979 ilmestyneellä ja Kesämopo-hitin myötä suureksi menestykseksi osoittautuneella albumilla The Mopot Show musisoivat sekä Lindolm että toinen kotimainen kitaristivirtuoosi Albert Järvinen. Vuonna 1980 Sleeppareiden kokoonpanoa täydensi viisi vuotta yhtyeen riveissä vaikuttanut solisti Tiina Tiikeri, joka soitti ajoittain myös koskettimia. Tiinan aikaisista Sleeppari-albumeista vuosien 1980 ja 1982 välillä ilmestyneet pitkäsoitot Metsäratio, Levyraati ja In the Rio saavuttivat kaikki kultalevyn. Viimeksi mainittu albumi käytiin todella nauhoittamassa Riossa ja yhtyeen lineupissa olivat jälleen mukan sekä Järvinen että Lindholm. Mainituilta albumeilta poimitut singlehitit Metsäratio, Hevi tulee hevi tappaa ja Tuu tuu juntti olivat kaikki Tiinan leadvkokalisoimia. Vuonna 1983 Lontoossa nauhoitetun albumin Almatädin illuusio lähes kaikki sävellykset olivat Sleeppareissa tuossa vaiheessa vieraileen Costello Hautamäen käsialaa ja myös Sakari Kuosmanen kuului jo tuolloin yhtyeen kokoonpanoon. Vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Voikkaa ja huikkaa kitaristina ja myös säveltäjänä vaikutti aikaisemmin Hassisen Koneen keppimiehenä vakuuttanut Reijo Heiskanen ja albumilta poimittiin lisäksi singlehitti Järkee vai ei? Tiinan lähdettyä Sleeppareista keväällä 1985 Heiskanen seurasi pian perässä. Hänen osuutensa säveltäjänä oli keskeinen myös Tiinan ainoaksi jääneeellä ja niin ikään vuonna 1985 ilmestyneellä ja varsin onnistuneella sooloalbumilla Etsin. Vuoden 1987 albumista Sleepy Sleepers Sings Matti ja Teppo muodostui yhtyeen historian suurin menestyslevy. Teoksen jälkimmäisessä osassa käsitellään ansiokkaasti Leningrad Cowboysin ura, yhteiskonsertit Puna-armeijan kuoron kanssa, Valtosen myöhäisempi ura ammattipuhujana ja päädytään vuonna 2013 toteutuneeseen Sleepy Sleepers-musikaaliin. Aluksi coverbiisejä esittäneestä Leningrad Cowboysista muodostui suosituin kotimainen yhtye ulkomailla vuosien 1994 ja 1997 välisenä aikana ja yhtyeen riveissä on vaikuttanut koko joukko kotimaisen rockin huippuosaajia Peer Güntin Twist Twist Erkinharjusta ja Melrosen Tokelasta lähtien. Omaa tuotantoaan yhtye alkoi levyttää vuonna 1996 ilmestyneestä albumista Go Space eteenpäin.  Vaikka myös teoksen loppuosaan mahtuu hulvattomia anekdootteja, kirjan kiehtovinta antia edustavat silti Madon nuoruusvuodet ja Sleepy Sleepersin uran kymmenen ensimmäistä vuotta.

Perjantain pohjat:Brittien suosituin yhtye ennen Fab Fouria

 Aluksi nimeä The Drifters käyttänyt The Shadows oli brittiläinen instrumentaaliyhtye. Vuosien 1958 ja 1968 välillä se toimi Cliff Richardin säestysbändinä ja osallistui lisäksi useisiin Cliffin reunion-kiertueisiin. 50-luvusta 2000-luvulle The Shadowsilla on plakkarissaan 69 Britanniassa listoille noussutta singleä. Niistä 35 on julkaistu The Shadowsin ja 34 Cliff Richard and the Shadowsin nimellä. The Shadows oli ensimmäinen säestysyhtye, jonka jäsenistä itsestään tuli suosittuja. The Shadows esitteli instrumentaaliyhtyeen kvartettikokoonpanon, jonka muodostivat soolo- ja rytmikitaristi, basisti sekä rumpali. Tyylillisesti The Shadowsin musiikki kattaa rockin, popin, surfrockin sekä balladit hienoisilla jazzvivahteilla höystettynä. Hank Marvin ja Bruce Welsch ovat kuuluneet The Shadowsin lineupiin vuodesta 1958 ja Brian Bennet vuodesta 1961 alkaen. Fender-kitaroiden lisäksi The Shadowsin tavaramerkkeihin lukeutuvat Voxin vahvistimet. Cliff Richard ja The Shadows hallitsivat brittilistoja ennen The Beatlesin läpimurtoa. Yhtyeen listaykkösiin lukeutuivat Apache, Kon-Tiki, Wonderful Land, Foot Tapper ja Dance On! Vaikka The Shadows on ensisijaisesti tullut tunnetuksi instrumentaalikappaleistaan, 60-luvun puolivälissä brittien top teniin yhtyeen levytystuotannosta nousi myös vokalisointia sisältävä Don't Make My Baby Blue. Listasijoituksen saavutti myös neljä muuta laulettua The Shadows-biisiä. The Shadows lopetti väliaikaisesti  toimintansa vuonna 1968, mutta teki seuraavalla vuosikymmenellä menestyksekkäitä paluukiertueita. Elviksen, Beatlesin, Cliff Richardin ja Madonnan jälkeen The Shadows on myynyt Britanniassa viidenneksi eniten singlejä. Sekä omissa nimissään että Cliff Richardin kanssa The Shadows on saanut Britanniassa listakärkeen neljä ep:tään.

Torstain terävä:Keskeisen progressiivisen rockin edustajan listaykkösalbumi

 Yes:Going for the One

Syyskuun puolivälissä 1977 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Going for the One on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Yes-yhtyeen kahdeksas studioalbumi. Vuonna 1975 yhtyeen jäsenet olivat julkaisseet sooloalbumeitaan ja seuraavaan vuoteen oli ajoittunut kiertue Yhdysvalloissa. Vuonna 1977 Yesin jäsenet kokoontuivat Montreuxiin, Sveitsiin nauhoittamaan seuraavaa albumiaan. Harjoitusten aikana kosketinsoittaja Patrick Moratz sai lähteä yhtyeestä, mikä merkitsi Rick Wakemanin paluuta. Hän oli vuorostaan lähtenyt Yesistä vuonna 1973 ilmestynyttä albumia Tales of Topografic Oceans koskeneiden riitojen vuoksi. Tyylillisesti Going for the One tuli merkitsemään Yesille paluuta lyhyempiin kappaleisiin ja helpommin omaksuttavaan musiikkiin 15-minuuttista suurteosta Awaken lukuun ottamatta. Yes työskenteli lisäksi uusien ääni-insinöörien ja kansitaiteilijoiden kanssa. Kriitikoiden keskuudessa Going for the One saavutti myönteisen vastaanoton. Lisäksi albumista muodostui kaupallinen menestys; se nousi Britannian albumilistan kärkeen kahden viikon ajaksi ja oli myös Billboardilla parhaimmillaan kahdeksantena. Singleformaatissa julkaistiin kappale Wonderous Stories sekä pitkäsoiton nimiraita. Niistä ensiksi mainittu nousi brittilistalla seitsemänneksi ollen Yesin suurin singlemenestys saarivaltakunnassa. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään single saavutti kultaa. Going for the Onen tiimoilta Yes teki puolen vuoden mittaisen kiertueen, jolla se vieraili Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuonna 2003 Going for the Onesta ilmestyi remasteroitu versio, jonka bonuksina oli ennen julkaisemattomia kappaleita albumin nauhoituksista.

Keskiviikon klassikko:Ac/Dc:n vuoden 2008 listaykkösalbumi

 Ac/Dc:Black Ice

20. lokakuuta 2008 ilmestynyt Black Ice on Ac/Dc:n 15. Australiassa ja kansainvälisesti 14. julkaistu albumi. Brendan O' Brienin tuottama pitkäsoitto ilmestyi kahdeksan vuotta edeltäjänsä Stiff Upper Lip jälkeen, eli kyseessä oli pisin tauko Ac/Dc:n studioalbumien välillä. Yli 55 ja puolen minuutin kestossaan Black Ice on lisäksi kokonaiskestoltaan Ac/Dc:n pisin studioalbumi. Osaltaan levytystä hidastivat basisti Cliff Williamsin loukkaantuminen ja yhtyeen levy-yhtiön vaihdos Elektra Recordsilta Sony Music Entertainmentille. Malcolm ja Angus Young aloittivat sävellystyön Black Icelle vuoden 2003 aikana. Nauhoitukset tapahtuivat maalis-huhtikuussa 2008 Warehouse-studioilla Vancouverissa, Kanadassa. Albumilla O' Brien pyrki tavoittamaan Ac/Dc:n varhaisempaa hardrocksoundia bluesorientoituneemman tyylin sijaan. Kappaleet nauhoitettiin pääosin livenä studiossa Mike Fraserin vastatessa vähäisistä päällekäisäänityksistä. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Rock N' Roll Train, Big Jack, Anything Goes ja Money Made. Black Ice nousi listakärkeen 29:ssa maassa, muun muassa Australiassa, Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Saksassa. Albumi saavutti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Black Icen kappaleista War Machine voitti parhaan hardrockesityksen Grammyn. Black Ice jäi Back in Black-albumin aikaisen Ac/Dc:n kokoonpanon joutsenlauluksi. Malcolm Young jätti yhtyeen vuonna 2014 ja menehtyi vuonna 2017. Black Icen tiimoilta Ac/Dc teki vuosien 2008 ja 2010 välille ajoittuneen maailmankiertueen.

Tiistain tukeva:Brittiläinen kulttiklassikkoyhtye

Vuonna 1968 Warwickissa, Britanniassa perustettu Edgar Broughton Band oli brittiläinen, psykedeelistä rockia edustanut yhtye. Se aloitti uransa nimellä The Edgar Broughton Blues Band musiikkityylin ollessa nimensä mukaista ja saavutti ruohonjuuritason kannatusta kotikonnuillaan. Kun yhtyeen musiikillinen ilmaisu alkoi siirtyä psykedelian suuntaan, Blues tiputettiin pois myös yhtyeen nimestä ja yhtyeen originaalikokoonpano oli yhtä jäsentä, eli Victor Unittia vajaa. Vuonna 1968 Edgar Broughton Band siirtyi Lontooseen laajempi yleisö ja levytyssopimus tähtäimessään. Manageritoimisto Blackhill Enterprises nappasi yhtyeen talliinsa ja auttoi levytyssopimuksen syntymisessä EMI:n progressiivisen alamerkin Harvest Recordsin kanssa joulukuussa 1968. Puoli vuotta myöhemmin ilmestyi Edgar Broughton Bandin esikoissingle Evil/Death of an Electric Citizen, joka oli lisäksi ensimmäinen Harvestin julkaisemana ilmestynyt pikkulevy. Sitä seurasi Edgar Brougton Bandin esikoisalbumi Wasa Wasa. Musiikillisesti mainittu pitkäsoitto edusti raakaa, bluesvaikutteista tyyliä ja Edgar Broughtonin laulutyyliin olivat vaikuttaneet esimerkiksi Captain Beefheart ja Howlin Wolf. Yhdeksäs joulukuuta 1969 Edgar Broughton Band teki nauhoituksia studiolivenä Abbey Roadin studioilla. Tuoreeltaan kyseisistä nauhoituksista julkaistiin ainoastaan kappale Out Demons Out, joka oli adaptaatio yhtyeen settien päätöskappaleesta, The Fugs-yhtyeen Exorcising the Demons Out of the Pentagon. Loput mainituista nauhoituksista löydettiin vasta myöhemmin ja julkaistiin vuonna 2004 remasteroituina nimellä Keep Them Freaks a Rollin':Live at Abbey Road 1969. Kesäkuussa 1970 ilmestyi Edgar Broughton Bandin kakkosalbumi Sing Brother Sing, jota seurannut single Up Yours! viittasi tekstissään kyseisen vuoden kansanäänestykseen ja sisälsi David Bedfordin käsialaa olevan jousisovituksen. Yhtyeen seuraava single Apache Dropout oli yhdistelmä The Shadowsin Apachea ja Captain Beefheartin Drop Out Boogieta ja se saavutti brittien singlelistalla sijan 33. Vuonna 1971 yhtye koki voimatriokokoonpanon rajoittavaksi ja pyysi välillä The Pretty Thingsissä soittanutta Victor Unittia tekemään paluun yhtyeeseen. Kyseisen vuoden toukokuussa Edgar Broughton Bandin laajentunut kokoonpano julkaisi nimikkoalbuminsa. Sen kappaleista Evening Over Rooftops sisälsi jälleen David Bedfordin sovittamat jousiosuudet. Tyylillisesti yhtyeen kolmas albumi sisälsi bluesin lisäksi vaikutteita jopa countrysta. Sitä seurannut kaksi a-puolta sisältänyt single Hotel Room/Call Me a Liar ei saavuttanut listamerkintää, mutta itse pitkäsoitto menestyi hyvin ympäri Eurooppaa; erityisesti Saksassa. Seuraavan pitkäsoittonsa In Side Out Edgar Broughton Band levytti Devonissa. Mainitun albumin seuraaja oli vuonna 1972 ilmestynyt Oora, jonka ilmestymisen jälkeen Unitt jätti yhtyeen. 70-luvun puolivälissä Edgar Broughton Band solmi levytyssopimuksen NEMS:in kanssa. John Thomas liittyi yhtyeeseen kitaristiksi ja oli mukana vuonna 1976 ilmestyneellä Edgar Broughton Bandin kuudennella albumilla Bandages. Kyseinen pitkäsoitto edusti edeltäjiään kevyempää musiikillista ilmaisua. Pian sen ilmestymisen jälkeen Thomas jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti Terry Cottam. Ennen vuoteen 1976 ajoittunutta hajoamistaan Edgar Broughton Band nauhoitti livelevyn Live Hits Harder, joka tosin julkaistiin vasta vuonna 1979. Edgar ja Steve Broughton sekä Arthur Grant muodostivat yhtyeen The Brougtons. Sen kokoonpanon täydensivät kitaristit Tom Nordon ja aikaisemmin The Pretty Thingsissä soittanut Pete Tolson sekä kosketinsoittaja Richard de Bastion. Vuonna 1979 yhtyeeltä ilmestyi albumi Parlez-Vous English, joka edusti orkestraatiotyyliin esitettyä heavyrockia. Tolson jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti John Thomas. Kyseisellä miehityksellä The Broughtons konsertoi Euroopassa kahden vuoden ajan. Tom Nordon sekä kosketinsoittajat Duncan Bridgeman ja Dennis Haines olivat mukana vuonna 1982 ilmestyneellä ja jälleen nimellä Edgar Broughton Band työstetyllä albumilla Superchip.Sen jälkeen yhtye ei julkaissut uutta tuotantoa mutta konsertoi ajoittain 80- ja 90-lukujen aikana. Vuoteen 1989 ajoittuneella minikiertueella yhtye soitti keikan Lontoon Ovalissa. Todellinen paluu tapahtui vuonna 2006 kokoonpanolla, jossa Edgarin poika Luke vaikutti kitaristina ja kosketinsoittajana. Koko Edgar Broughton Bandin tuotanto oli julkaistu tässä vaiheessa uudelleen ja yhtyeen musiikkia kohtaan oli herännyt uutta kiinnostusta. Britanniassa ja Saksassa soitettujen minirundien jälkeen vuoteen 2007 ajoittui varsinainen Euroopan-kiertue, jonka aikana yhtye soitti muun muassa Saksassa Burg Herzberg -festivaalilla. Edgar Broughton Band hajosi jälleen vuonna 2010 Edgar Broughtonin jatkaessa sooloartistina.

Maanantain mainio:Eräs 70-luvun popin keskeisistä edustajista

25. lokakuuta 1941 syntynyt ja 29. syyskuuta 2020 edesmennyt Helen Reddy oli australialais-amerikkalainen solisti, biisintekijä, kirjailija, näyttelijä ja aktivisti. Melbournessa, Victoriassa showbisnes-perheeseen syntynyt Reddy aloitti esiintymiset neljän vuoden ikäisenä. Hän esiintyi radiossa ja tv:ssä ja voitti vuonna 1966 television Bandstand-nimisen kykykilpailun. Sen palkintona oli lippu New Yorkiin koe-esiintymiseen, joka ei kuitenkaan tuonut vielä menestystä. Reddyn ura solistina käynnistyi Chicagossa ja Los Angelesissa. Jälkimmäisessä hän levytti ensimmäiset singlensä One Way Ticket ja I Believe in Music vuosina 1968 ja 1970. Jälkimmäisen pikkulevyn b-puolella julkaistu kappale I Don't Know How to Love Him saavutti kahdeksannen sijan kanadalaisen aikakauslehden RPM:n poplistalla. Vuotta myöhemmin Reddy solmi levytyssopimuksen Capitol Recordsin kanssa. 1970-luvun aikana Reddy saavutti kansainvälistä suosiota erityisesti Yhdysvalloissa, missä 15 hänen levyttämäänsä singleä kohosi Billboardilla top 40:ään. Niistä kuusi saavutti top tenin ja listakärkeen kolme, niiden joukossa Reddyn eräänlaisesta tunnuskappaleesta käynyt I Am Woman. Reddyn tuotannosta 25 kappaletta nousi Adult Contemporary-listalle, niistä 15 top teniin ja kahdeksan listakärkeen. Vuoden 1974 American Music Awardseissa Reddy voitti parhaan naispop/rockartistin palkinnon. Television puolella Reddystä tuli ensimmäinen australialainen, joka juonsi Yhdysvalloissa viikoittain primetime-aikaan lähetettyä varieteeshow:ta. Lisäksi ohjelmaan sisältyi speciaaleja, jotka nähtiin yli 40 maassa. Kappaleesta I Can't Say Goodbye to You muodostui Reddyn viimeinen Yhdysvalloissa listoille noussut single. Yhdysvalloissa Reddy näytteli musikaaleissa ja levytti albumeita, kuten Center Stage. Live-esiintymiset artisti jätti vuonna 2002.Reddy suoritti tutkinnon Australian yliopistossa ja palasi live-esiintymisten pariin. Reddyn kappaleesta I Am Woman muodostui keskeinen toisen asteen feminismille. Hän tuli tunnetuksi feministisenä ikonina. Vuonna 2011 Billboard nimesi Reddyn Adult Contemporary-listan kaikkien aikojen 28:ksi suosituimmaksi artistiksi ja yhdeksänneksi suosituimmaksi naisartistiksi. Kahta vuotta myöhemmin Chicago Tribune nimesi Reddyn 70-luvun popin kuningattareksi.

Sunnuntain extra:Kotimaisen rockin ikonin jättimenestyksen seuraaja

 Kolmas nainen:Elämän tarkoitus

Kevättalvella 1991 vuosi edeltäjänsä, suurmenestykseksi osoittautuneen albumin Hyvää ja kaunista jälkeen ilmestynyt Elämän tarkoitus on keskeisimpiin suomirockin edustajiin lukeutuvan Kolmas nainen-yhtyeen viides studioalbumi. Vaikka kyseessä oli edeltäjäänsä synkempi levykokonaisuus, myös siitä muodostui varsin suosittu. Pitkäsoiton suurimpia hittejä olivat upeaa kitarismin kudoksisuutta tarjonnut albumin nimikappale Elämän tarkoitus sekä Pauli Hanhiniemen haitarinojailulla kuorrutettu Lautalla. Elämän tarkoitus-albumilla on useita raskasta kitarointia sisältäviä kappaleita, joihin lukeutuvat avausraita Ote talonkirjasta, lyriikassaan varsin tummia sävyjä maalaileva Kovalla kädellä sekä biisikaksikko Uupumusharhaa ja Pikkumies, joista kaksi viimeksi mainittua eivät ilmestymisaikanaan lukeutuneet Hanhiniemen omiin suosikkeihin albumin tuotannosta. Ensiksi mainittua hän piti tyylillisesti yhtyeelleen liian pullistelevana ja jälkimmäistä bändi ei oppinut soittamaan keikalla parhaalla mahdollisella tavalla. Elämän tarkoituksen seesteisintä antia edustaa onnistuneesti ainoastaan kitaroin säestetty Ulkopuolella ikkunan. Ei kenenkää maa -biisillä on tarjottavanaan upea teksti ja varsin onnistunut musiikillinen kokonaistoteutus. Balladimaisemmasta tuotannosta Helsinki lukeutuu sekä kitaroinnissaan että lyriikkansa kuvauksellisuudessa albumin terävimpään kärkeen. Kummankin levypuoliskon päätösraidat Pakkopaita ja Kiitti jätkät edustavat jälleen revittelevämpää osastoa, mutta intialaistyylisellä kitaroinnilla kuorrutettu Pitkin vihreätä linjaa on ajattelemisen aihetta tarjoavine teksteineen eräs albumin todellisista kultahipuista. Pitkäsoiton tuoreemman cd-version bonuskappaleina ovat Ajatuskatkoja-ep:llä vuonna 1992 alun perin ilmestynyt Havaintoja onnesta sekä vuoden 1998 satoa edustava Elämän tarkoituksen jousiversio. Hyvää ja kaunista-albumin tietynlaisen helppouden jälkeen Elämän tarkoitus oli Kolmannen naisen diskografiassa itselleni pitkään hienoinen pettymys. Muutama täytteenomainen raita albumille sisältyy edelleen, mutta parhaimmistonsa ansiosta pitkäsoitto on vuosien aikana nostanut selkeästi asemaansa Hanhiniemen, Sakari Pesolan ja kumppanien tuotannossa. Kolmannen naisen diskografiassa kolme tärkeintä albumia ovat ilmestymisjärjestyksessään silti vuoden 1989 Hikiset siivut, seuraavana vuonna ilmestynyt Hyvää ja kaunista sekä vuoden 1994 tuotantoon lukeutuva Onnen oikotiellä.

Lauantain pitkä:Merkittävä brittiläinen laulaja/lauluntekijä

Kymmenes lokakuuta 1959 syntynyt ja 18. joulukuuta 2000 menehtynyt Kirsty MacColl oli brittiläinen laulaja ja lauluntekijä, jonka levytysrepertuaariin lukeutuu useita 80- ja 90-lukujen aikana hiteiksi muodostuneita kappaleita. Sellaisia edustavat esimerkiksi coverversiot Billy Braggin New Englandista sekä The Kinksin vuoden 1968 satoa edustavasta singlehitistä Days. MacCollin käsialaa olevasta kappaleesta They Don't Know muodostui suuri menestys Tracey Ullmanin levyttämänä coverina. MacColl oli solistina useilla aviomiehensä Steve Lilywhiten tuottamilla levytyksillä, joihin lukeutui The Pogues-yhtyeen kanssa levytetty kappale Fairytale of New York. MacColl vokalisoi aluksi taustalaulajana Chiswick Recordsin julkaisemalla paikallisen punkyhtyeen ep:llä ja Stiff Records kiinnostui hänestä varsinaista yhtyettä enemmän ja solmi MacCollin kanssa soolodiilin. Hänen ensimmäinen singlensä, vuonna 1979 ilmestynyt They Don't Know saavutti toisen sijan Music Weekin soittolistalla, mutta jakelua koskeneiden ongelmien vuoksi single ei noussut brittien varsinaiselle singlelistalle. MacCollin kakkossingle oli You Caught Me Out, mutta artisti koki, ettei hän saanut Stiff Recordsilta tarvittavaa tukea ja jätti yhtiön ennen singlen virallista julkaisua. Vuonna 1981 MacCollin levy-yhtiöksi vaihtui Polydor Records. Samana vuonna ilmestyi artistin arvostettu esikoisalbumi Desperate Character, jolta poimittu single  There's a Guy Works Down the Chip Shop Swears He's Elvis saavutti sijan 14. MacColl palasi Stiffille, jolle levytetyt singlet Terry ja He's on the Beach eivät menestyneet, mutta vuonna 1985 julkaistu cover Billy Braggin New Englandista saavutti seitsemännen sijan. MacCollin versio sisälsi myös kaksi Braggin varta vasten MacCollia varten kirjoittamaa säkeistöä. Vuonna 1984 MacColl kirjoitti ja levytti Channel 4.llä nähdyn Dream Stuffingin tunnuskappaleen London Girls. Yhdysvalloissa hänet tunnettiin ensisijaisesti Billboardilla top teniin nousseen Tracey Ullmanin levyttämän erinomaisen popkappaleen They Don't Know kirjoittajana. Britanniassa Ullmanin versio nousi aina listakakkoseksi syyskuussa 1983. MacColl oli Ullmanin versiossa taustavokalistina ja lauloi Baby-sanan, joka kulki Ullmanille liian korkeassa rekisterissä. Ullman levytti myös MacCollin kappaleet You Broke My Heart in 17 Places ja You Caught Me Out kahden ensimmäisen albuminsa nimikkokappaleiksi. Niin ikään MacCollin käsialaa ollut ja Ullmanin levyttämä Terry julkaistiin singleformaatissa vuonna 1985. Vuonna 1986 MacCollia kuultiin taustavokalistina The Smithsin kappaleessa Ask. Stiff Recordsin mentyä konkurssiin vuonna 1986 MacColl ei voinut jatkaa uraansa sooloartistina. Hän vaikutti kuitenkin taustavokalistina useiden Steve Lilywhiten tuottamien artistien ja yhtyeiden, kuten Robert Plantin, The Smithsin, Alison Moyetin, Simple Mindsin, Talking Headsin, Big Countryn ja Abban Anni-Frid Lyngstadin levyillä. MacColl palasi brittilistalle joulukuussa 1987 The Pogues-yhtyeen Shane McGowanin kanssa levyttämällään duetolla Fairytale of New York. MacColl osallistui The Poguesin kiertueille Britanniassa ja muualla Euroopassa vuonna 1989. Mainitun vuoden maaliskuussa hän lauloi taustoja Happy Mondays-yhtyeen ep:llä Hallelujah. Kun levy-yhtiötä koskevat seikat olivat jälleen kunnossa, MacColl julkasi vuonna 1989 myönteiset arviot saavuttaneen albumin Kite, jolla hän teki musiikillista yhteistyötä David Gilmourin sekä Johnny Marrin kanssa. Sen suurimmaksi hitiksi, eli top 20-menestykseksi osoittautui cover The Kinksin Daysistä. Albumin cd-version bonusraitana MacColl versioi The Smithsin kappaleen You Just Haven't Earned It Yet Baby. Vuonna 1991 MacCollilta ilmestyi albumi Electric Landlady, jolta poimittu single Walking Down Madison oli artistin suurin menestys Yhdysvalloissa ja Britanniassa se nousi top 30:een. Electric Landlady-albumi ei ollut Britanniassa erityisen suuri menestys ja kun Virgin Records myytiin EMI:lle, MacColl tiputettiin mainitun yhtiön artisteista. ZTT Records julkaisi MacColilta ainoastaan albumin Titanic Days. Virgin julkaisi Best of-tyyppisen kokoelma-albumin Galore sekä kaksi uutta singleä, joista toinen oli cover Lou Reedin klassikkokappaleesta Perfect Day. Galore nousi MacCollin albumeista ainoana Britanniassa top teniin, mutta uutuussinglet jäivät top 40:än ulkopuolelle. Vuonna 1998 ilmestynyt albumi What Do Pretty Girls Do? sisälsi BBC Radio 1:lle vuosien 1989 ja 1995 välillä tehtyjä nauhoituksia. Niistä kahdessa oli mukana Billy Bragg. Tehtyään useita matkoja Kuubaan ja Brasiliaan MacColl levytti vuonna 2000 ilmestyneen, maailmanmusiikkia sisältäneen ja myönteiset arviot saavuttaneen albumin Tropical Brainstorm. Sen kappaleista In These Shoes? saavutti radiosoittoa ja päätyi Bette Midlerin coveroimaksi. Vaikka Tropical Brainstorm oli kohtuullinen menestys, V2 Records pudotti MacCollin ennen artistin tapaturmaista kuolemaa, jossa hän joutui veneen yliajamaksi. Billy Braggin esittäessä New Englandia hän laulaa nykyisin myös MacCollia varten kirjoitetut säkeistöt.

Perjantain pohjat:70-luvun tuotannon viimeinen ja upea pitkäsoitto

Mountain:Avalanche

Yhdysvaltalaisen varhaisen heavyrockin kivenjalkoihin lukeutuvan Mountain-yhtyeen 70-lukuisen tuotannon päätti tyylikkäästi vuonna 1974 ilmestynyt studioalbumi Avalanche. Kitaristi/laulaja Leslie Westin ja basisti/laulaja Felix Pappalardin muodostamaa ydinryhmää oli palannut täydentämään rumpali Corky Laing ja uutena jäsenenä mukaan oli saatu kitaristi David Perry. Ainoat pitkäsoiton hivenen tasapaksummat esitykset ovat Jerry Lee Lewisin ja The Rolling Stonesin ydintuotannosta poimitut rockcoverit Whole Lotta Shakin’ Goin’ On sekä Satisfaction. Tyylikkään melodinen ja Felix Pappalardin upeasti tulkitsema Sister Justice on albumin mestariteos, mutta huonoja eivät missään nimessä ole muutkaan omaan tuotantoon lukeutuvat kappaleet. Alisan on Leslie Westin tyylikäs instrumentaali kaksikko Pappalardi/Collinsin vastatessa albumin nyanssikkaammista kappaleista, joihin lukeutuvat kakkospuolen avaus Thumbsucker, letkeästi rullaava Swamp Boy, akustisvoittoinen I Love to See You Fly sekä melodisen oivaltava päätösraita Last of the Sunshine Days. Kaksikon West/Laing käsialaa ovat pitkäsoiton tiukat rypistykset You Better Believe It sekä Back Where I Belong, joissa West pääsee revittelemään tapansa mukaan. Vaikkei suurimpien klassikoidensa, eli debyyttialbumi Mountain Climbingin ja kakkospitkäsoitto Nantucket Sleighriden tasolle ylläkään, Avalanche on mainio albumi, jolla Mountain petrasi selkeästi edeltäneestä tylsähköstä tuplalivestään Twin Peaksista. Suurimmaksi osaksi vahvan kappalemateriaalin lisäksi mainittuun seikkaan vaikutti keskeisesti osaltaan Corky Laingin paluu yhtyeen riveihin.

Torstain terävä:Tom Pettyn menestyksekäs esikoissooloalbumi

 Tom Petty:Full Moon Fever

24. huhtikuuta 1989 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Full Moon Fever on Tom Pettyn ensimmäinen sooloalbumi. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen otti osaa hänen taustayhtyeensä The Heartbreakersin jäsenistöä; erityisesti kitaristi Mike Campbell ja lisäksi Pettyn yhtyetoverit Traveling Wilburysistä, eli Roy Orbison, Jeff Lynne ja George Harrison, joista ensiksi mainittu ehti kuolla ennen Full Moon Feverin ilmestymistä. Albumilla Petty tutki musiikillisia juuriaan ja teki kunniaa musiikillisille vaikuttajilleen. Suurin osa albumin kappaleista edustaa Pettyn ja Jeff Lynnen yhteistyötä. Heistä jälkimmäinen oli myös Full Moon Feverin tuottajana. Albumista muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa. Yhdysvalloissa Full Moon Fever saavutti viisinkertaista ja Kanadassa kuusinkertaista platinaa. Vaikka albumi julkaistiin Tom Pettyn nimissä, sen nauhoituksiin ottivat osaa kaikki The Hearbreakersin jäsenet rumpali Stan Lynchiä lukuun ottamatta. Full Moon Feverin nauhoitukset tapahtuivat ensisijaisesti Mike Campbellin kellaristudiossa ja rentoutuneessa ilmapiirissä syntynyttä nauhoitussessiota Petty on pitänyt uransa onnistuneimpana. Pitkäsoitolla julkaisemattomat raidat Down the Line ja Don't Treat Me Like a Stranger ilmestyivät singlejen b-puolina. Esikuviaan Petty kunnioittaa erityisesti versioimalla The Byrdsin kappaleen Feel A Whole Lot Better. A Mind with a Heart of Its' Own hyödyntää Bo Diddleyn tyyppistä komppia ja Apartment Songin rytmiikka muistuttaa Buddy Hollyn kappaletta Peggy Sue. Full Moon Feveriltä poimittiin kolme singlemenetystä. Niistä kaksi kohosi Billboardilla top 20:een ja kolme Mainstream Rock -listan kärkeen. Itse pitkäsoitto nousi Billboardin listalla parhaimmillaan kolmanneksi ja Britanniassa sijalle kahdeksan. Myös albumista laaditut arviot olivat myönteisiä. AllMusicin retrospektiivisessä arviossa Full Moon Fever vastaanotti neljä ja puoli tähteä viidestä, eikä albumilla ollut heikkoa kappaletta. Rolling Stonen originaalissa arviossa Full Moon Fever vastaanotti kolme ja puoli tähteä viidestä. Rolling Stonen laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Full Moon Fever saavutti sijan 92. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums Full Moon Feverin sijoitus oli 534.

Keskiviikon klassikko:Ten Years Afterin vuoden 1971 erinomainen singlehitti

 I'd Love to Change the World on brittiläisen bluesrockytyeen Ten Years Afterin levyttämä ja sen johtohahmon Alvin Leen käsialaa oleva kappale. Mainittu biisi julkaistiin ensimmäisenä singlenä Ten Years Afterin vuonna 1971 ilmestyneeltä albumilta A Space in Time. I'd Love to Change the Worldista muodostui Ten Years Afterin uran suurin singlemenestys Yhdysvalloissa, missä kappale saavutti Billboardin listalla sijan 40. Kappaleen tekstissä tuodaan esiin useita sosiaalisia ja maailman tilaa koskevia epäkohtia, kunnes siinä tehdään viittaus Vietnamin sotaan. I'd Love to Change the Worldin melodiaa täydentää folkrockista inspiraatiota ammentanut sointukuvio. Ilmestymisaikanaan I'd Love to Change the World saavutti radiosoittoa sekä FM että AM-radioissa, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Soundsiin kappaleesta kirjoittanut Billy Walkers kehui niin Alvin Leen akustista kuin sähkökitaratyöskentelyä ja kaikuvaa vokalisointia. Allmusicin Matthew Greenwald kuvasi Alvin Leen kitaratyöskentelyä I'd Love to Change the Worldissa ilmaisuvoimaisimmaksi ja tyylikkäimmäksi koko hänen urallaan. Mikäli olisi löydettävissä yksittäinen kappale, joka kuvasi parhaiten vuosien 1969/1970 vastakulttuurin henkeä, se saattaisi hyvinkin olla juuri I'd Love to Change the World. Alvin Lee ja Ten Years After eivät kenties enää myöhäisemmillä levytyksillään saavuttaneet I'd Love to Change the Worldin veroista taipuisaa voimaa, mutta mainittu kappale on riittävä esittely yhtyeen vaikuttavasta taiteellisuudesta. I'd Love to Change the World pääsi mukaan elokuviin Tropic Thunder ja Last Supper.

Tiistain tukeva:Grateful Deadin ensimmäinen kokoelma- ja samalla myydyin albumi

 Grateful Dead:Skeletons from the Closet Best of Grateful Dead

Vinyyliformaatissa helmikuussa 1974 ja cd:nä lokakuussa 1988 ilmestynyt Skeletons from the Closet The Best of Grateful Dead on ensimmäinen Grateful Deadin tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Yhtyeen lähdettyä Warner Brosilta ja perustettua oman levy-yhtiönsä Grateful Dead Recordsin vanha levy-yhtiö hyödynsi Grateful Deadin vanhaa backkatalogia. Kolme vuotta myöhemmin Warner julkaisi Grateful Deadiltä toisen kokoelma-albumin, tällä kertaa tuplan verran materiaalia sisältäneen What a Long Strange Trip It's Been. Warner julkaisi Grateful Deadiltä kaikkiaan yhdeksän albumia. Skeletons from the Closet sisältää niistä tuotantoa kuudelta pitkäsoitolta. Lisäksi mukana on kappale Mexicali Blues Bob Weirin esikoissooloalbumilta Ace. Kokoelman kymmenestä kappaleesta kahdeksan on Grateful Deadin studioalbumeilta ja kaksi livenauhoituksia. Grateful Deadin tuohonastisesta tuotannosta Skeletons from the Closet ohittaa tyystin albumit Anthem of the Sun, livetuplan Grateful Dead sekä varhaisia liveäänityksiä sisältävän albumin Bear's Choice. Kappaleesta Turn on Your Lovelight kuullaan alun perin kokoelma-albumilla The Big Ball julkaistu editoitu versio tupla-albumilla Live/Dead ilmestyneen pitkän näkemyksen sijaan. Golden Road on Grateful Deadin nimeä kantavalta ja vuonna 1967 ilmestyneeltä esikoisstudioalbumilta, Rosemary ja St. Stephen vuonna 1969 ilmestyneeltä yhtyeen kolmannelta pitkäsoitolta Aoxomoxoa. Uncle John's Band ja Casey Jones ovat yhtyeen vuoden 1970 ensimmäiseltä mestariteosalbumilta Workingman's Dead ja Friend of the Devil sekä Truckin' myöhemmin samana vuonna ilmestyneeltä ja niin ikään varsin keskeiseltä studioalbumilta American Beauty. Bob Weirin vokalisoima One More Saturday Night julkaistiin alun perin livetriplalla Europe '72. Skeletons from the Closet saavutti kultalevyn vuonna 1980, mikä merkitsee sitä, että kyseessä on Grateful Deadin tuotannon parhaiten menestynyt albumi. Siitä on muodostunut sellainen tyylillisesti hajanaisista kappalevalinnoista ja livenauhoitusten vähäisestä osuudesta huolimatta.

Maanantain mainio:Chuck Berryn ensimmäinen Billboardin listalle kohonnut albumi

 Chuck Berry:St. Louis to Liverpool

Lokakuussa 1964 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt St. Louis to Liverpool on Chuck Berryn seitsemäs studioalbumi ja samalla keskeisen artistin diskografian kymmenes pitkäsoitto. Chess Recordsin julkaisema albumi saavutti Billboardin listalla sijan 124. ja oli Berryn ensimmäinen mainitulle listalle kohonnut pitkäsoitto. Dave Marsh on nimennyt St. Louis to Liverpool -albumin kaikkien aikojen parhaiden rockalbumien kastiin. Syntymäpäivänään 18. lokakuuta vuonna 1963 Berry vapautui 20 kuukauden jälkeen vankilasta. Hänen siellä viettämänään aikana sekä brittiläiset että yhdysvaltalaiset yhtyeet olivat löytäneet Berryn erääksi musiikillisen inspiraation lähteekseen ja vaikutteiden antajakseen. Erityisen merkittävä inspiraation lähde Berry oli The Rolling Stonesille, jonka ensimmäinen single oli Berryn laulukirjasta poimittu Come On. Ensimmäiselle ja vuonna 1964 ilmestyneelle albumilleen Stonesit coveroivat Berryn ohjelmistosta Oh, Carolin. St. Louis to Liverpool sisältääkin neljä viidestä Berryn vuoden 1964 aikana julkaisemasta singlehitistä, joista suurimpia olivat No Particular Place to Go, You Never Can Tell ja Promised Land. Albumin muiden kappaleiden joukossa olivat kyseisten singlejen b-puolina alun perin ilmestyneet biisit. Tuoreinta tuotantoa St. Louis to Liverpoolilla tuossa vaiheessa edusti instrumentaalikappale Liverpool Drive. Huhtikuussa 2004 Universal Music Group julkaisi St. Louis to Liverpoolista kolme bonuskappaletta sisältävän version. Niiden joukossa oli muun muassa alun perin Nadine-singlen b-puolella ilmestynyt O Rangutang. Vuonna 2008 Mobile Fidelity Sound Lab julkaisi St. Louis to Liverpoolin yhdessä albumin Chuck Berry Is on Top kanssa.

Sunnuntain extra:Puolitoista tuntia perusasioiden ytimessä

 Peer Günt saapui Kuopion Rauhalahteen heittämään kiitettävän pitkän setin. Itseoikeutettua Bad Boys Are Here -avausta seurasivat ensiksi Backdoor Men vuoden 2005 albumilta No Piercing, No Tattoo ja varsin onnistunut näkemys vuoden 1990 Don't Mess with the Countryboysin ydintuotantoon lukeutuvasta When Hell Breaks Loosesta. Big Tits lukeutuu nykyisin vuonna 1985 ilmestyneen esikoisalbumin harvinaisempiin helmiin. Mainio Mean King Bee ja varsin harvoin kuultu Leather Aunt Jean olivat tämänkertaiset poiminnat Güntin toistaiseksi tuoreimmalta studioalbumilta, vuonna 2009 ilmestyneeltä Buck the Oddsilta. Comin' Back to You  lukeutui varsin laadukkaaseen tuotantoon No Piercingiltä ja sen jälkeen siirryttiin kaikista kirkkaimpaan klassikko-osastoon. Balladikaunokkia Losin' My Mind seurasivat medleynomaisesti esikoisalbumin bluesahtava ja aina kylmät väreet nostattava Street 69 sekä She Was Here for Rock N' Roll minlp:ltä Through the Wall. I Don't Wanna Be a Rock N' Roll Star -singlen b-puolella julkaistu Behind the Line on nykyisen Günt-kokoonpanon ohjelmistossa tähän mennessä edustanut varsin harvinaista herkkua ja Train Train on eräs Güntin varhaistuotannon kiistattomista killereistä. Timon poika Pekka Nikki saapui jo totutusti bassottelemaan Güntin ehkäpä legendaarisimman balladikappaleen Years on the Road. Crazy Wild One oli ainoa valinta nykyisen Güntin lineupin ensimmäiseltä pitkäsoitolta Guts and Glory. Smalltown Maniacs-albumin nimikappale oli mainiota kuulla ja Motorcycle Woman lukeutuu No Piercing-albumin parhaaseen antiin. T-Bone Steak and a Bottle of Beer sai  yksin, mutta sitäkin kunniakkaammin edustaa tuotantoa PG:n vuoden 1988 albumilta Fire Wire. Klassikkokappaleet I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star ja Backseat päättivät varsinaisen ja ennätyksellisen pitkän setin. Ylimääräisiin säästettiin Red Chevy, Backseatin harvinaisempia helmiä edustava Lock's on the Wrong Side sekä vuoden 1987 Günt-pitkäsoitto Good Girls Don't...:in singlehitti Bartender. Kova kolmikko Timo Nikki- Pete Pohjanniemi-Sakke Koivula oli hyvässä soitto- ja esiintymisvireessä, joskin muutaman biisin aloituksissa ilmeni pientä hapuilua. Oli merkittävää päästä todentamaan pitkä ja vakuuttava keikka eräältä keskeisimmistä kotimaisista suosikkiyhtyeistään. 

Peer Günt Kuopion Rauhalahdessa 16. lokakuuta 2021.

Lauantain pitkä:Pitkäkestoisen uran tehnyt soulvokalisti

Precious Wilson on 18. lokakuuta 1957 Jamaikalla syntynyt soulvokalisti, joka aloitti musiikkiuransa Eruption-yhtyeen taustalaulajana. Yhtye saavutti ensimmäisen pienen menestyksensä 70-luvun puolivälissä voittaessaan kykykilpailun ja levytettyään sen jälkeen kappaleen Let Me Take You Back in Time. Pian tämän jälkeen Eruptionin leadvokalisti jätti yhtyeen ja Precious Wilsonista tuli bändin solisti. Vuonna 1976 yhtye palasi Saksaan ja ollessaan siellä  kiertueella seuraavana vuonna Eruption esiteltiin tuottaja Frank Farianille. Tämä buukkasi yhtyeen Boney M:n taustayhtyeeksi ja myös lämmittelybändiksi mainitun yhtyeen ensimmäiselle Eurooppaan suuntautuneelle kiertueelle. Farian kiinnitti Eruptionin Boney M:n levy-yhtiön Hansa Recordsin artistiksi. Farian julkaisi Eruptionilta ensiksi singlen Party Party, mutta yhtyeen esikoisalbumilta, vuonna 1977 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Eruption Featuring Precious Wilson poimittu discoversio Ann Peeblesin kappaleesta I Can't Stand the Rain muodostui Eruptionin läpimurroksi. Britanniassa kappale nousi viidenneksi ja saavutti myös Yhdysvalloissa sijan 18. Eruptionin kakkosalbumilta, vuonna 1978 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Leave A Light poimittu cover Neil Sedakan kappaleesta One Way Ticket saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan. Sen jälkeen Precious Wilson jätti Eruptionin ja siirtyi soolouralle. Hänen debyyttilevytyksensä oli elokuussa 1979 ilmestynyt coverversio Sam & Daven soulklassikosta Hold On, I'm Coming. Frank Farianin tuottama ja discobeatia hyödyntänyt näkemys saavutti sijan 45. Alankomaiden listoilla. Mainittu cover oli myös mukana Boney M:n listakärkeen nousseella albumilla Oceans of Fantasy, jonka avauskappaleessa Let It All Be Music Wilsonia kuultiin niin ikään vierailevana solistina. Wilson oli mukana kirjoittamassa lokakuussa 1980 ilmestyneen ja Frank Farianin tuottaman esikoissooloalbuminsa We Are on the Race Track nimikappaletta. Pitkäsoiton ensimmäisenä singlenä julkaistun Cry to Men Wilson esitti tv:ssä Sky Train-yhtyeen säestämänä. Mainittu single saavutti Sveitsissä kolmannen sjan. Toisena singlenä albumilta julkaistiin alkuvuodesta 1981 sen nimikappale, joka nousi Sveitsissä sijalle 11. Lokakuussa 1981 Wilson julkaisi coverversion kappaleesta I Need You, joka saavutti Sveitsissä kuudennen sijan ja Saksassa mainitun singlen sijoitus oli 39. Kesän 1982 aikana Wilsonilta ilmestyi elektropoppia edustanut single I Don't Know, jota seurasi artistin kakkosalbumi All Coloured in Love. Britanniassa, Italiassa ja Ranskassa albumi ilmestyi eriävällä biisilistalla ja nimellä Red Light. Sitä seurasi useita eri singlejulkaisuja eri maissa. Maaliskuussa 1983 Wilsonilta julkaistiin aerobic-buumin innoittama single Let's Move Aerobic (Move Your Body). Samaisen vuoden joulukuussa ilmestyi Wilsonin kolmas sooloalbumi Funky Fingers, joka koostui kahdesta levypuoliskon mittaisesta ja soulklassikoita sisältäneestä medleystä. Vuonna 1985 Wilson solmi levytyssopimuksen Jive Recordsin kanssa. Useiden tuotantotiimien tunnetuin jäsen oli esimerkiksi jäsenyydestään yhtyeessä The Time tunnetuksi tullut yhdysvaltalainen solisti ja biisintekijä Monte Moir. Seuraavan vuoden aikana Wilson julkaisi useita singlejä. I'll Be Your Friend oli top 40-menestys Yhdysvaltojen R&B-listalla. Wilson vokalisoi Michael Douglasin ohjaaman elokuvan The Jewel of the Nile tunnuskappaleen ja vuonna 1986 hän oli mukana hyväntekeväisyysalbumilla The Anti-Heroin Project-  Live-In World. Wilson oli yksi useista albumin nimiraidalla vokalisoineista solisteista. Lisäksi hän leadvokalisoi kappaleen Waiting in the Dark ja raidan Something Better Kim Wilden ja Darryl Pandyn kanssa. Vuonna 1987 Wilson julkaisi Stock Aitken Watermanin tuottaman discocoverin Jerry Butlerin kappaleesta Only the Strong Survive. Vuonna 1988 Wilson oli ensimmäinen tummaihoinen naisartisti, joka teki silloisessa Neuvostoliitossa 55 konsertista koostuneen kiertueen Neuvostoliiton kulttuuriministeriön kutsumana. Hän on tehnyt myös useita kiertueita Itä- ja Manner-Euroopassa. Wilson on esiintynyt kuninkaallisessa varieteeshowssa yleisölle, jonka joukossa on ollut muun muassa Englannin kuningatar Elizabeth.   Vuosien mittaan Wilson on tehnyt studiotyötä esimerkiksi Paul McCartneyn, Michael Boltonin ja Little Richardin kanssa. Vuonna 1992 Wilson saavutti kaksi singlemenestystä coverversioillaan. Näkemys Sheila and B Devotionin kappaleesta Spacer menestyi Ranskassa ja teknoyhtye Messiahin kanssa levytetty versio Donna Summerin I Feel Lovesta saavutti brittilistalla sijan 19. Wilson on jatkanut aktiivista keikkailuaan ja säännöllisesti  myös nimellä Eruption Featuring Precious Wilson. Vuonna 1979 Eruption ja Boney M olivat mukana elokuvassa Disco Fever. Wilson oli yksi 12:sta vuonna 2018 ilmestyneen teoksen Mission Critical Messengers-How to Deliver a Difference kirjoittajasta.

Perjantain pohjat:Huippusuositun duon muuttunutta soundia

The Carpenters:Passage

Syyskuussa 1977 ilmestynyt Passage on yhdysvaltalaiduo The Carpentersin kahdeksas studioalbumi. Mainitulta pitkäsoitolta poimittuja singlehittejä olivat All You Get from Love is  a Lovesong, Calling Occupants of Interplanetary Craft sekä Sweet, Sweet Smile. Kappaleista viimeksi mainittu on Juice Newtonin käsialaa ja  The Carpenters nousi siitä levyttämällään versiolla radiosoiton siivittämänä Billboardin countrylistan top teniin keväällä 1978. Tyylillisesti Passage tuli merkitsemään irtiottoa The Carpentersin varhaisemmasta tyylistä. Klaatu-yhtyeen ohjelmistosta poimittu Calling Occupants of Interplanetary Craft nousi Yhdysvalloissa singlenä sijalle 32. mutta saavutti top tenin monissa muissa maissa. Kuukautta The Carpentersin albumin julkaisun jälkeen ilmestyi Steven Spielbergin samaista teemaa käsitellyt elokuva Close Encounters of the Third Kind. Yhtyeen kotimaassa Passage oli ensimmäinen Carpentersin albumeista, joka ei aivan yltänyt kultalevylukemiin. Carpentersin joululevyjä lukuun ottamatta Passage on ensimmäinen yhtyeen albumi, joka ei sisällä Richard Carpenterin tai John Bettisin sävellyksiä. Myöskään solisti Karen Carpenter ei soittanut albumilla lainkaan rumpuja. Vaikka Richard Carpenter oli tuottajana kyseisellä pitkäsoitolla, hän lähestyi projektia uudesta näkökulmasta ja niinpä Passage erosi tyylillisesti Carpentersin varhaisemmasta levytystuotannosta. Peter Knight vastasi albumilla Don't Cry for Me Argentinan ja kahden muun kappaleen orkestraatiosta. Passagen kappalemateriaalista on kehuttu erityisesti singlebiisiä All You Get from Love is a Lovesong.

Torstain terävä:Skottirokkareiden huippukauden studiolivejä

Nazareth:Live at the Beeb

Vuonna 1998 ilmestynyt Live at the Beeb on Nazarethin tupla-albumi, joka koostuu mainitun  yhtyeen BBC 1:lle tammikuun 1972 ja marraskuun 1975 välillä tekemistä nauhoituksista. Albumin julkaisijana oli Snapper ja se ilmestyi BBC Worldwide Musicin kanssa tehdyn yhteistyön ansiosta. Kyseessä onkin suorastaan erinomainen dokumentti skotlantilaisrokkareiden livekunnosta yhtyeen uran huippuvuosilta. Tuplakon ensimmäinen 14 kappaleesta koostuva cd sisältää Called Her Namen ja Hard Livin':in kaltaisia kultahippuja Nazarethin varhaistuotannosta. Vuonna 1973 ilmestyneen, järjestyksessään kolmannen ja samalla yhtyeen lopullisen läpimurtoalbumin Razamanaz osuus on luonnollisesti runsas. Siltä mukana ovat nimikappale, singlemenstykset Broken Down Angel ja Bad Bad Boy, Too Bad Too Sad, Nightwoman sekä Woody Guthrien originaalituotantoa edustava Vigilante Man. Myös sen tavoin kakkoscd:ltä löytyvä ja Boogien kanssa medleyn muodostava Woke Up This Morning levytettiin Nazarethin diskografiassa kakkosalbumi Exercisesin lisäksi uutena versiona Razamanazille. Mainittua albumia Nazarethin diskografiassa seuranneen ja niin ikään varsin laadukkaan pitkäsoiton Loud n' Proud osuus on sitä vastoin Live at the Beebin kappalevalinnoissa yllättävän niukka. Mukana ovat nimittäin ainoastaan mainitun pitkäsoiton avausraita Turn on Your Receiver sekä suureksi menestykseksi osoittautunut Joni Mitchell-laina This Flight Tonight.  Kakkoscd:llä coverkappaleiden osuus on melko runsas. Menestyksekkään The Everly Brothers-lainan Love Hurts lisäksi levylle sisältyvät nimittäin esimerkiksi näkemykset The Yardbirdsin suurimpiin hitteihin lukeutuvasta Shapes of Thingsistä, Little Featin Teenage Nervous Breakdownista, Tim Rosen Morning Dewsta, Frank Zappan Road Ladiesistä ja harvinaisinta herkkua edustaa cover Stevie Winwoodin luotsaaman Traffic-yhtyeen vuoden 1967 satoa edustavasta debyyttihitistä Paper Sun. Omasta tuotannostaan Nazareth soitti jo vuoden 1975 aikana vasta kahta vuotta myöhemmin ilmestyneen Expect No Mercy -albumin nimikappaletta. Nazarethin kaikkein legendaarisimmat albumit päättynevät Hair of the Dogiin, jonka nimikappale on itseoikeutetusti mukana myös Live at the Beepillä. Kyseinen studiolivekooste on mitä laadukkain ja aikanaan tervetullut lisäys yhtyeen klassisinta aikakautta edustaneisiin levyjulkaisuihin.

Keskiviikon klassikko: Kotimaisen rockin keskeisen edustajan vuoden 1970 kakkosalbumi

 Wigwam:Tombstone Valentine

Marraskuussa 1970 Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tombstone Valentine on Wigwamin toinen studioalbumi. Tyylillisesti se edustaa voimakkaammin yhtyeen poporientoituneempaa tuotantoa 70-luvun puolivälin tienoilla ilmestyneiden pitkäsoittojen Nuclear Nightclub ja The Lucky Golden Stripes tavoin kuin progressiivista rockia. Viimeksi mainitun tyylisuunnan huipentumiin Wigwamin tuotannossa lukeutuvat vuosina 1971 ja 1974 ilmestyneet albumit Fairyport ja Being, joista ensiksi mainittu on tupla. Tombstone Valentine on Wigwamin albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen basisti Pekka Pohjola otti osaa. Kitaristi Nikke Nikamo erosi Wigwamista Tombstone Valentinen nauhoitusten aikaan ja muutamilla albumin kappaleista kuullaankin Jukka Tolosen kitarointia. Tombstone Valentinen tuotannosta vastasi yhdysvaltalainen Kim Fowley, joka muistetaan muun muassa varhaisen yhdysvaltalaisen naishardrockyhtyeen The Runawaysin taustalta. Fowley kiinnostui Wigwamin musiikista luettuaan Rolling Stoneen laaditun arvion yhtyeen esikoisalbumista Hard n' Horny.  Tombstone Valentinen käynnistää Jim Pembroken käsialaa oleva albumin nimikappale, jonka tekijä on sittemmin sijoittanut kymmenen parhaan säveltämänsä kappaleen joukkoon. In Grattitude on tulkittavissa Jukka Gustafsonin kunnianosoituksena Stevie Winwoodille. Myös useampi muu pitkäsoiton kappaleista on saanut vaikutteita Traffic-yhtyeeltä. Pembroken kirjoittamaa Captain Supernaturalia on verrattu mainitun yhtyeen kappaleeseen Forty Thousand Headmen. Tombstone Valentinen päättävän Gustafsonin soolonumeron End verrokiksi Trafficin  tuotannosta on mainittu kappale No Time to Live. Tombstone Valentinen b-puolen käynnistävä Autograph sisältää instrumentaatiossaan viuluja ja banjoja ja ne tuovat kappaleeseen elementtejä countrysta. Pohjolan ja Pembroken yhteistyötä edustava Frederick & Bill on Tombstone Valentinen raskain kappale. Yhdysvalloissa Tombstone Valentinen julkaisusta vastasi Verve Forecast-yhtiö. Albumin Yhdysvaltain-painos oli tuplakko, joka sisälsi kappaleita sekä Tombstone Valentinen Suomen-painokselta että mainitun albumin edeltäjältä Hard n' Horny. Lisäksi mukana oli  yhdeksän kappaletta Wigwamia edeltäneeltä Blues Section -yhtyeeltä.

Tiistain tukeva:Status Quon 70-luvun tuotannon käynnistänyt albumi

 Status Quo:Ma Kelly's Greasy Spoon

Elokuussa 1970 ilmestynyt Ma Kelly's Greasy Spoon on Status Quon kolmas studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye alkoi irtautua edellisillä levyillään orastaneesta psykedeelisestä rockista kohti sittemmin varsin tunnusomaista boogiepojentoista hardrocksoundiaan. Kyseessä oli Status Quon pitkäsoitoista viimeinen, jonka työstämiseen kosketinsoittaja Roy Lynes osallistui. Ma Kelly's Greasy Spoonia oli edeltänyt vuoden 1970 maaliskuussa ilmestynyt single Down the Dustpipe b-puolellaan yhtyeen kakkosalbumilla Spare Parts alun perin ilmestynyt ja kitaristi/solistien Francis Rossin sekä Rick Parfittin yhteistyötä edustanut Face without a Soul. Rossin mukaan Down the Dustpipe edusti Status Quon levytystuotannosta ensimmäisenä boogietyyliä ja kappaleesta muodostuikin yhtyeen keikkasetissä varsin keskeinen. Biisi osoittautui myös melko suosituksi, sillä se nousi brittien singlelistalla parhaimmillaan sijalle 12. ja listaviikkoja top 50:ssä kappaleelle kertyi kaikkiaan 17. Lokakuussa 1970 julkaistiin toinen viimeisimmältä pitkäsoitolta löytymätön single, Rossin ja Youngin yhteistyötä edustanut In My Chair. Sen b-puolella ilmestynyt Gerdundula edusti niin ikään Rossin ja Youngin yhteistyötä ja kappale kirjoitettu yhtyeen vieraillessa Saksassa. Sen inspiraation lähteiksi on oletettu saksalaisia ystäviä Gerdiä ja Ulaa. In My Chair saavutti brittilistalla parhaimmillaan sijan 21. Gerdundulasta Status Quo nauhoitti uuden version seuraavalle albumilleen, vielä edeltäjäänsä tanakammin rokkaavalle ja vuonna 1971 ilmestyneelle pitkäsoitolle Dog of Two Head. Kosketinsoittaja Roy Lynes rakastui yhtyeen ollessa kiertueella ja jätti yhtyeen. Hän oli ollut bändin hiljaisin jäsen ja kun hän saapui tapaamaan Status Quota kymmenen vuotta myöhemmin yhtyeen Uudessa Seelannissa soittaman konsertin jälkeen, hän vaikutti selkeästi onnellisemmalta. Ma Kelly's Greasy Spoonista on ilmestynyt kaksi uusintapainosta. Vuoden 1998 versio sisältää neljä bonusbiisiä, jotka edustavat vaihtoehtoisia miksauksia. Vuonna 2003 julkaistiin aina kymmenen bonusbiisiä sisältänyt versio, jonka bonuskappaleissa oli muun muassa neljä BBC:lle tehtyä nauhoitusta sekä singlen In My Chair/Gerdundula molemmat biisit. Ma Kelly's Greasy Spoon saavutti suhteellisen myönteiset arviot.

Maanantain mainio:Andyn ja Nastyn akustisvoittoinen albumi

 The Suicide Twins:Silver Missiles and Nightingales

Keväällä 1986 Yahoo! Recordsin julkaisemana ilmestynyt Silver Missiles and Nightingales on Andy McCoyn ja taiteilijanimeä Nasty Superstar käyttäneen Nasty Suiciden nimellä The Suicide Twins levyttämä akustisvoittoinen albumi. Sen originaalinimeksi kaavailtiin Two Steps from the Movea Hanoi Rocksin vuonna 1984 ilmestyneen ja siltä erää viimeisen albumin mukaan, mutta pitkäsoiton nimi vaihdettiin viime hetkellä. Ilmestymisaikanaan Silver Missiles and Nightingales ei vastaanottanut erityisen myönteisiä arvioita, mutta albumin positiivinen maine on myöhemmin kasvanut. Silver Missiles and Nightingalesia onkin pidetty varsin merkittävänä näyttönä sekä McCoyn ja Suiciden soittotyylistä että ensiksi mainitun biisintekotaidoista. Albumin ilmestymisen jälkeen kaksikko teki kiertueen Suomessa, mutta The Suicide Twins lopetti toimintansa jo samaisen vuoden 1986 aikana. Silver Missiles and Nightingalesin kappaleet ovat suurimmaksi osaksi täysin Andy McCoyn käsialaa. Heaven Made You ja Sweet Pretending edustavat Andyn ja Dave Tregunnan ja Declaration Andyn sekä Andyn ja Nastyn Hanoita seuranneen yhtyeen The Cherry Bombzin solistin Anita Chellamahin yhteistyötä. Albumin kappaleista Samantha Fox versioi The Best is Yet to Comen vuonna 1987 ilmestyneelle toiselle ja  nimeään kantaneelle albumilleen. Chellamahia vajaa The Cherry Bombz oli nähty Foxin esikoisalbumin Touch Me toisesta singlestä Do Ya Do Ya (Wanna Please Me) työstetyllä musiikkivideolla.

Sunnuntain extra:Vakuuttava Erja Lyytinen Kerubissa

 Erja Lyytisen Song Book-kiertue saapui Joensuun Kerubiin ja konserttiin oli saatavilla rajallinen määrä, eli vajaa parisataa lippua. Setti käynnistyi aikataulun mukaisesti tasan kymmeneltä Don't Let a Good Woman Downilla, jota seurasi välittömästi ilman minkäänlaista taukoa Cherry Overdive. Pitkä ja upean melodinen balladikappale Miracle lukeutui setin huippuhetkiin ja samalla harvinaisempaan tuotantoon. Lyytisen pitkää soolotyöskentelyä tarjonnut Everything's Fine oli niin ikään eräs konsertin todellisista kohokohdista. Artistin toistaiseksi tuoreimman studioalbumin Another World nimikappale edusti tyylitajuisesti popvaikutteisempaa tuotantoa. Riffinsä osalta hienoisesti The Jimi Hendrix Experiencen Foxy Ladya muistuttava Snake in the Grass teki paluun voimakkaammin rokkaavaan tuotantoon. Nykyisin harvemmin settilistaan kuuluva Lover's Novels oli mainiota kuulla ja jälleen kitarismin juhlaa edustanut Wedding Day päätti varsinaisen setin vakuuttavasti, joskin yllätyksettömästi. Encoreita kuultiin kaksi; niistä ensimmäisenä todellinen yllätyslana, eli blueskaavun ylleen saanut Juokse sinä humma. Coverosastosta Lyytinen on kuluvan vuoden aikana esittänyt lisäksi ainakin Juice Leskinen Grand Slamin vuoden 1986 suurhittiä Kaksoiselämää. Vaikka Lyytisen setti ei kappaleidensa osalta ollut erityisen runsas, venyivät muutamat versioinnit, erityisesti Everything's Fine varsin pitkiksi ja vakuuttavan keikan kokonaiskesto oli reilusti tunnin ja vartin mittainen. Basisti/taustalaulaja Tatu Backista, kosketinsoittaja/taustalaulaja Miika Aukiosta ja rumpali Iiro Laitisesta koostuva taustayhtye esitti niin ikään vakuuttavaa työskentelyä koko konsertin ajan.

Erja Lyytinen Kerubissa yhdeksäs lokakuuta 2021.

Lauantain pitkä:Kaikkien aikojen heavyrocksolistin elämäkerta

 Ronnie James Dio:Rainbow in the Dark

Ronnie James Dio lienee kaikkien aikojen laadukkain solisti melodisen heavyrockin saralla. Siksikin hänen elämäkertansa lukee suurella mielenkiinnolla. Vuonna 2009 vatsasyöpään sairastunut Dio kirjoitti elämäkertaansa viimeisiin hetkiin saakka ja teoksen viimeistelivät hänen vaimonsa Wendy ja arvostettu heavytoimittaja Mick Wall. Ensisijaisesti Dio muistetaan solistina kitaristi Richie Blackmoren Deep Purple-jäsenyytensä jälkeen perustamassa Rainbow-yhtyeessä, Ozzy Osbournen korvanneena vokalistina heavy metalin luojayhtyeessä Black Sabbathissa ja oman yhtyeensä Dion johtohahmona. Ronnie aloitti muusikonuransa jo 50-luvun lopussa sekä basistin että solistin ominaisuudessa. Hänen varhaisista bändikuvioistaan teoksella onkin tarjottavanaan ajoittain suorastaan hersyviä anekdootteja. Dion ensimmäinen ammattilaisyhtye oli Vegas Kings. Elf-yhtyeen riveissä Dio työsti kolme albumia, joiden julkaisijana oli Deep Purplen tuossa vaiheessa melkoisen tuore levy-yhtiö Purple Records. Niistä selkeästi onnistunein oli viimeisin, eli Trying to Burn the Sun. Elf soitti esimerkiksi varsin merkittävän, mutta vasta viime vuosina täysin ansaitsemansa arvostuksen saavuttaneen naisrockyhtyeen Fannyn lämmittelijänä. Elfistä muodostui Richie Blackmoren Rainbow-yhtyeen ensimmäinen ja albumin Richie Blackmore's Rainbow levyttänyt kokoonpano. Mainittu 70-luvun puolivälissä ilmestynyt pitkäsoitto sisälsi muun muassa klassikkokappaleet Man on the Silver Mountain, Catch the Rainbow ja Sixteenth Century Greensleeves, mutta Rainbown ensimmäinen kokoonpano ei keikkaillut lainkaan. Ensimmäisen lineupin muut ex-Elfiläiset saivat Dioa lukuun ottamatta lähtöpassit. Rainbown toiseen kokoonpanoon tulivat mukaan brittiläisen rockin klassikkorumpaleihin jo tuossa vaiheessa lukeutunut ja esimerkiksi Jeff Beck Groupissa vaikuttanut Cozy Powell, myöhemmin Ronnie Jamesin kanssa Dio-yhtyeessä musiikillista yhteistyötä jatkanut basisti Jimmy Bain sekä kosketinsoittaja Tony Carey. Mainittu Rainbown kokoonpano työsti kaksi albumia. Vuonna 1976 ilmestynyttä studiolevyä Rainbow Rising on pidetty jopa yhtyeen laadukkaimpana työnä sellaisten klassikkotasoisten kappaleiden kuin Stargazer ja A Light in Black ansiosta. Vuonna 1977 samaiselta Rainbown lineupilta julkaistiin tuplalivealbumi Rainbow on Stage. Vuonna 1978 muuttuneella kokoonpanolla työstetty Long Live Rock N' Roll oli menestysalbumi, joka sisältää muun muassa klassikkokappaleet Gates of Babylon ja Kill the King sekä hitiksi muodostuneen nimiraitansa. Lähdettyään Rainbowsta Dio korvasi Ozzy Osbournen Black Sabbathin solistina. Molemmat hänen leadvokalisoimansa Sabbathin studioalbumit, vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneet Heaven and Hell ja Mob Rules olivat varsin onnistuneita ja niistä ensiksi mainitusta muodostui yhtyeen tuotannon suurin menestysalbumi. Yhtyeeseen muodostui kuitenkin kaksi leiriä. Toisen muodostivat originaalijäsenet, kitaristi Tony Iommi ja basisti Geezer Butler, toisen Dio ja Bill Wardin korvannut rumpali Vinny Appice. Dio siirtyi oman yhtyeensä johtajaksi. Appice jatkoi uuden kokoonpanon rumpalina ja basistiksi siirtyi vanha tuttu ja laadukkaaksi soittajaksi havaittu Jimmy Bain. Kitaristiksi saatiin nuori lahjakkuus Vivian Campbell  Sweet Savage-yhtyeestä. Dio onnistui mainiosti vuonna 1983 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Holy Diver. Sitä seuranneet ja vuosina 1984 ja 1985 ilmestyneet pitkäsoitot The Last in Line ja Sacred Heart osoittautuivat vielä suuremmiksi menestyksiksi. Ne sisälsivät Egypt (Chains Are On):in, Rock N' Roll Childenin ja Hungry for Heavenin kaltaisia klassikkokappaleita. Dion konserteissa ohjelmistossa oli myös Rainbown ja Sabbathin tuotantoa, eli virstanpylväiksi laskettavissa olevat kappaleet Man on the Silver Mountain, Long Live Rock N' Roll, Children of the Sea sekä Heaven and Hell. Ronnie James Dion elämäkerta päättyy vaiheeseen, jossa Craig Goldy korvaa Campbellin Dion kitaristina. Teos on kirjoitettu kiinnostavasti ja myös hauskasti  ja se sisältää uutta kiehtovaa tietoa myös Dion tosidiggareille.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiartistin kolmas albumi

 Sam Brown:43 Minutes

Maaliskuun ensimmäisenä 1993 artistin oman levy-yhtiön Pod Musicin julkaisemana ilmestynyt 43 Minutes on Sam Brownin kolmas studioalbumi. Australian ARIA -listoilla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 132. ja siltä poimittu single Fear of Life oli samaisella listalla kolmea sijaa alempana. Brown aloitti 43 Minutesin kirjoitustyön vuonna 1991, jolloin hänen äitinsä oli kuolemassa syöpään. Nauhoitukset alkoivat kesällä 1992, mutta artistin esitellessä hengentuotteitaan levy-yhtiölleen A&M Recordsille hänen uutta tuotantoaan ei pidetty tarpeeksi hittipotentiaalisena. Levy-yhtiö ehdottikin biisilistalle vielä yhtä tunnettua coverkappaletta. Brown kuitenkin kieltäytyi ja jätti levy-yhtiön. Vuonna 1994 Brown kertoi Windsor Starille antamassaan haastattelussa tehneensä luovan päätöksen ja täydellinen taiteellinen vapaus oli hänelle kaupallista menestystä keskeisempää. Brown osti oikeudet uusiin kappaleisiinsa A&M Recordsilta, työsti niitä lisää ja julkaisi albumin 43 Minutes itsenäisesti oman Pod Musicinsa kautta. Euroopassa pitkäsoiton julkaisijana oli All At Once Records. Albumi myi 4000 kappaletta ja Britanniassa Brown promosi pitkäsoittoaan alkuvuodesta 1993 22 konsertista koostuneella kiertueella. Stained and Asford Newsille vuonna 1992 antamassaan haastattelussa Brown mainitsi uuden albumin eroavan tyylillisesti voimakkaasti siitä, mitä hän on aikaisemmin tehnyt. Vuonna 2000 hän täydensi 43 Minutesin olevan ensimmäinen albumi, joka todella edusti häntä. Liverpool Echoon kirjoittaneen Penny Kileyn mukaan 43 Minutes on Brownin tähän mennessä kypsin ja persoonallisin albumi. The Sydney Morning Heraldin H. M. Dickensonin mielestä oikeiden instrumenttien herkät sovitukset tuovat Samin lauluääneen uudenlaista syvyyttä.

Torstain terävä:Jackson Brownen classic rock -kanavien suurin hitti

Running on Empty on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Jackson Brownen kirjoittama ja esittämä kappale, joka on myös hänen vuonna 1977 ilmestyneen livealbuminsa nimiraita. Kappale on nauhoitettu Brownen Merriweather Post Pavillionissa, Columbiassa Marylandissa 27. elokuuta 1977 soittamassa konsertissa. Singleformaatissa Running on Empty saavutti parhaimmillaan yhdennentoista sijan Billboardin Hot 100 -listalla. Listaviikkoja kappaleelle kertyi kaikkiaan seitsemäntoista ja se debytoi listan sijalla 72. 11. helmikuuta 1978. Running on Emptystä on muodostunut eräs Brownen tunnuskappaleista ja Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla kyseinen biisi saavutti sijan 496. Running on Emptyn paras listasijoitus oli Kanadassa, missä kappale pysytteli kakkossijalla kahden viikon ajan. Rolling Stonelle antamansa haastattelun mukaan Browne kirjoitti mainitun kappaleen ollessaan päivittäin matkalla studioon nauhoittamaan albumiaan The Pretender. Biisi alkaa välittömällä backbeatilla, piano kuljettaa sen melodiaa ja kitaristi David Lindleyn pedal steel-työskentely on kappaleessa niin ikään varsin keskeisessä asemassa. Taustavokalisteina kappaleessa kuullaan Rosemary Butleria ja Doug Haywoodia. Rolling Stoneen kirjoittaneen Paul Nelsonin mukaan kappale kuvaa voiton ja häviämisen dualismia ja kertoo siitä, mistä uneksijat näkevät painajaisia. Billboard Magazinessa kappaletta kuvattiin intensiiviseksi rockkappaleeksi, joka sisälsi vakavahenkistä lyriikkaa. Keväällä 1978 Running on Empty saavutti sijan 11. Billboardin listalla ja kappaleesta onkin muodostunut Brownen kolmanneksi suurin hitti Doctor My Eyesin ja Somebody's Babyn jälkeen. Classic rock-tyyppisillä radiokanavilla Running on Empty on Brownen kappaleista soitetuin. Vuonna 1994 valmstuneessa elokuvassa Forrest Gump Running on Empty on eräs keskeisimmistä kappaleista ja se soi kohtauksessa, jossa päähenkilö matkaa jalkaisin ympäri Yhdysvaltoja.

Keskiviikon klassikko:Pitkän uran luoneen yhdysvaltalaisartistin esikoisalbumi

 P. P. Arnold:First Lady on Immediate

Vuonna 1968 ilmestynyt First Lady on Immediate on 60-luvun lopussa ensiluokkaista listapoppia esittäneen ja edelleen uraansa jatkavan yhdyvaltalaislaulajatar P. P. Arnoldin esikoisalbumi. 12 kappaleesta koostuva pitkäsoitto tuo esiin Arnoldin kyvyt sekä balladien että rivakampien rock- ja soulkappaleiden tulkitsijana. Albumi käynnistyy Steve Marriottin ja Ronnie Lanen kirjoittamalla ja lisäksi The Small Facesin taustoittamalla, varsin iskevällä kappaleella (If You Think You're) Groovy. Something Beautiful Happened edustaa tyylitajuista balladituotantoa ja Born to Be Together voimakkaampaa, sekä puhaltimilla että jousilla rikastettua soundia. Am I Still Dreaming? on otsikostaan huolimatta nopeatempoinen, pianolla sävytetty popkappale, jossa Arnoldilta kuullaan sielukas laulusuoritus. Though it Hurts Me Badly lukeutuu artistin esikoisalbumin balladituotannon parhaimmistoon ja sitä seuraa intensiivinen näkemys Cat Stevensin kappaleesta The First Cut is the Deepest. Arnoldin versio kappaleesta oli kohtuullinen menestys, sillä se saavutti Britanniassa singleformaatissa sijan 18. Everyting's Gonna Be All Right  lukeutuu jälleen albumin nopeatempoisempiin ja varsin laadukkaisiin voimapopkappaleisiin. Treat Me Like a Lady on vielä sitäkin rivakampi dynamiittilataus. Life is But Nothin' edustaa Arnoldin esikoisalbumin kaikkein kevyintä, mutta silti varsin onnistunutta tuotantoa. Would You Believe on Arnoldin esikoisalbumin balladituotannon huipentuma, upean melodian sisältävä ja jousilla sävytetty popkaunokki, joka sijoittuu varsin lähelle klassikkotasoa. Speak to Me yhdistää voiman ja melodisuuden ja Arnoldin debyytin päättää koskettava balladikappale Time Has Come. Arnoldin Immediate-debyytti sisältää useampia huippukappaleita eikä ainuttakaan täyttä hutia. Artistin kakkosalbumi, myös muutamia varsin tunnettuja coverbiisejä sisältänyt Kafunta ei  kokonaisuutena yltänyt Arnoldin esikoisalbumin tasolle. On hienoa, että P. P. Arnold on säilynyt aktiivisena aivan viime vuosiin saakka ja julkaissut tuoreimman pitkäsoittonsa vuonna 2019.

Tiistain tukeva:Motörheadin vuoden 1979 jälkimmäisen klassikkoalbumin nimikappale

Bomber on brittiläisen heavy metal-yhtye Motörheadin vuonna 1979 nauhoittama kappale, joka on lisäksi yhtyeen samana vuonna ilmestyneen jälkimmäisen albumin nimiraita. Bomberia Motörheadin albumidiskografiassa oli edeltänyt yhtyeen läpimurtolevyksi tulkittavissa oleva Overkill. Bomber julkaistiin lisäksi singleformaatissa ja brittilistalla kappale saavutti sijan 34. Britanniassa Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynen seiskatuumaisen singlen 20 0000 kappaleen ensi painos painettiin siniselle vinyylille ja myöhäisemmät painokset mustalle. Singlen julkaisua Motörhead promosi esittämällä Bomberin brittiläisessä TV-showssa Top of the Pops joulukuun kolmantena 1979. 13. huhtikuuta 2019 Motörhead julkaisi Bomberin originaalin singlen ensi kertaa sitten kappaleen originaalin julkaisuvuoden, joka oli ollut 1979. Kyseessä oli kuvalevy, jonka toisena biisinä oli kappaleen Overkill lyhennetty singleversio ja mainittu julkaisu juhlisti levykauppapäivänä albumin alun perin 40 vuotta aikaisemmin tapahtunutta ilmestymistä. Vuonna 2015 Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa Motörheadin johtohahmo, basisti/solisti Lemmy Kilmister mainitsi olleensa kappaleen kirjoittamisen aikaan lukemassa Len Deightonin teosta Bomber, joka kertoo brittien väärään kaupunkiin Saksassa tekemästä pommituksesta. Bomber oli ensimmäinen Lemmyn kirjoittama sodasta kertova kappale. Siitä muodostui standardi Motörheadin keikkaohjelmistoon ja Bomber on lisäksi mukana useilla yhtyeen livealbumeilla, joista legendaarisin on vuonna 1981 ilmestynyt No Sleep 'til Hammersmith sekä videoilla The Birthday Party, 25 & Alive Boneshaker sekä Best of Motörhead. Bomber-singlen b-puolella ilmestyi albumilla julkaisematon kappale Over the Top, joka on tosin mukana Bomber-albumin remasteroidulla cd-versiolla. Motörhead ja The Damned nauhoittivat Over the Topista yhteisen version, joka olisi ollut tarkoitus julkaista Ballroom Blitz -singlellä. Dopingin vuoksi versio ei ollut laadukkain mahdollinen, mutta se julkaistiin lopulta vuonna 2003 Motörheadin boxilla Stone Deaf Forever! The Damned julkaisi samaisen version jo vuonna 1993 Cleopatra Recordsin julkaisemalla kokoelmacd:llään Tales from the Damned. Mainittu levytys oli merkitty MotörDamnedin nimiin ja siihen ottivat osaa  Rat Scabies, Lemmy, Fast Eddie, Captain Sensible, Philthy Animal Taylor, Dave Vanian ja Algy Ward. Over the Topin liveversio on mukana vuonna 1981 ilmestyneen singlen Motörhead b-puolella, vuonna 2005 ilmestyneellä videolla Stage Fright ja vuonna 2007 julkaistulla albumilla Better Motörhead than Dead:Live at Hammersmith. Niin ikään brittiheavyn klassikkoyhtyeisiin lukeutuva ja Motörheadin kanssa ahkerasti keikkaillut Girlschool levytti Bomberista coverin Motörheadin ja Girlschoolin yhteiselle ep:lle Saint Valentine's Day Massacre ja Mudhoney vuonna 1992 ilmestyneen singlensä Suck You Dry b-puolelle. Mainittu versio on lisäksi yhtyeen samana vuonna ilmestyneen albumin Piece of Cake bonuskappale.

Maanantain mainio:Definitiivinen biografia eräästä maamme suosituimmasta naisartistista

 Jouni K. Kemppainen:Kaija Koo taipumaton

Toimittaja Jouni K. Kemppaisen kirjoittama Kaija Koo Taipumaton on maamme suosituimpiin lukeutuvan naisartistin definitiivinen elämäkerta, jolla on tarjottavanaan paljon myös muille, kuin ainoastaan artistin diggareille.  Se piirtää elämäntarinan lahjakkaasta ja harvinaislaatuisesta henkilöstä, jonka ensimmäisiin levyhankintoihin lukeutui Black Sabbathin kolmannelta albumilta Master of Reality poimittu single Sweet Leaf. Funkvaikutteisen ja alun perin englanninkielisen Steel City-yhtyeen jäsenenä Kokkola pääsi paitsi levyttämään, myös tutustumaan jo moniin huimiin kotimaisen rockin tekijöihin Andy McCoysta ja Michael Monroesta lähtien. Taustavokalistin ominaisuudessa Kokkola osallistui Eurovision laulukilpailuihin osana Kirkan ja Sonja Lumpeen taustakuoroa. Artistin ensimmäinen sooloalbumi, vuonna 1986 ilmestynyt Kun savukkeet on loppuneet oli jo jonkinasteinen menestys, mutta sitä Kokkolan uralla seurasivat vaikeat ajat ja seitsemän vuoden levytyshiljaisuus. Vuonna 1993 aviomies Markku Impiön kanssa syntynyt albumi Tuulten viemää Kuka keksi rakkauden-hitteineen räjäytti pankin. Myös sitä seuranneet pitkäsoitot, kahden vuoden välein vuosina 1995 ja 1997  ilmestyneet Tuulikello ja Unihiekkamyrsky osoittautuivat edeltäjänsä tavoin menestyksekkäiksi. Seuraava albumi Operaatio jalokivimeri edusti tyylillisesti rockpainotteisempaa ja lyriikoidensa osalta kevyempää tuotantoa. Kaija Koon 90-luvun päätti albumi Tinakenkätyttö, jonka nimikappaleesta muodostui eräs artistin tuotannon kirkkaimmista klassikkokappaleista. 2000-luvulla artistilta ilmestyi kolme albumia, joista suurin menestys oli vuonna 2002 ilmestynyt Mikään ei riitä. Vuosina 2004 ja 2005 ilmestyneet pitkäsoitot Viiden minuutin hiljaisuus ja H-Hetki olivat Kaija Koon mittapuulla pienempiä menestyksiä. Niistä ensin mainittu sisältää myös kytköksen joensuulaiseen rockiin, sillä toinen kappaleen Huone kahdelle säveltäjistä oli Aleksi Ojala. Vuonna 2010 ilmestynyt albumi Irti ja siltä poimittu single Vapaa merkitsivät artistille uuden suosiollisen nousun alkua ja ne molemmat myivät platinalevyiksi. Vuonna 2014 ilmestyneen albumin Kuka sen opettaa lähes klassikkotasoiseen tuotantoon lukeutuivat albumin nimikappale sekä Supernaiset. Elokuussa 2020 ilmestyi suureksi radiohitiksi muodostunut Hullut päivät ja kuluvan vuoden huhtikuussa artistin tuorein pitkäsoitto Taipumaton, jota oli helmikuussa edeltänyt samanniminen single. Teoksena Taipumaton on lähes kaikilta osin mitä definitiivisin elämäkerta, mutta diggariaspektista tarkasteltuna se sivuuttaa  Kaija Koon oman musiikillisen kehityskaaren. Teoksessa ei esimerkiksi mainita Kokkolaan lähtemättömän vaikutuksen tehnyttä Tina Turnerin konserttia Helsingin Kulttuuritalolla vuonna 1982, eli pari vuotta ennen Private Dancerin myötä tullutta lopullista suurmenestystä.

Sunnuntain extra:Juice Leskisen vuonna 1992 toimineen yhtyeen minilp

 Juice Leskinen ETC:Simsalabim Jim

Juice Leskinen Grand Slamin mentyä telakalle Leskinen kokosi alkuvuodesta 1992 melko tarkasti vuoden ajan toimineen ETC-yhtyeen, jonka kokoonpanon muodostivat aikaisemmin Santa Lucia-yhtyeessä soittanut kitaristi Kati Pyykkö, aikaisemmin Ilonan rumpalina vaikuttanut Taru Huhtajärvi, viulisti/kosketinsoittaja Henri Perello sekä Kulkukoirat-yhtyeestä ensisijaisesti muistettu basisti Jukka Kampman. ETC-bändin ensimmäinen levytys oli Pää asiallisesti ja kesäkuussa 1992 ilmestyi myös mainitun kappaleen sisältänyt ja kaikkiaan seitsemästä biisistä koostuva minilp Simsalabim Jim. Sen kappaleista avausraidasta Virsi työstettiin lisäksi musiikkivideo ja kakkospuolen avaava Että mitenkä edustaa Leskisen tuotannossa melko harvinaislaatuisesti reggaeta. Upean melodian kannattelema Kuolemankurvaan, nimiraita Simbsalabim Jim ja musiikillisesti suorastaan oivaltava minilp:n päätöskappale Se toimii edustavat kaikki varsin laadukasta tuotantoa. ETC soitti muun muassa Santanan lämmittelijänä Turun Typhoon-hallissa toukokuun alussa 1992. Leskisen tuotannon, jota ETC-biisien lisäksi edustivat esimerkiksi Mies, joka rakastaa itseään, Syksyn sävel ja Luonas kai olla saan, ohella yhtye esitti tuolloin coverina Black Magic Womanin Taru Glad (Huhtajärvi) lauloi keikoilla taustoja ja muistaa päässeensä ETC:n jäsenenä valmiiseen päytään soittamaan; Ilonan aikaan yhtyeen jäsenet olivat roudaneet itsenäisesti. Juice Leskinen ETC:n muihin levytyksiin lukeutuu single Sietämätön mies/Herbaa, jonka paraatipuoli oli mukana vuoden 1992 Syksyn sävelen karsinnoissa. Juankosken kulttuurihistoriallisen seuran julkaisemalla pitkäsoitolla Unelmia Ponomareffin pajalta ETC esittää uudet sovitukset Leskisen 70-luvun varhaisempaan klassikkotuotantoon lukeutuvista kappaleista Juankoski Here I Come ja Se oli jautaa. ETC:n jälkeen Taru vaikutti jonkin aikaa reggaeyhtye Dreadlinen rumpalina ja oli mukana mainitun yhtyeen albumilla  No Cigar.

Lauantain pitkä:Metallican legendaarinen originaalibasisti

 Kymmenes helmikuuta 1962 syntynyt ja 27. syyskuuta 1986 tapaturmaisesti kuollut Cliff Burton oli yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Metallican originaali basisti. Hän ehti soittaa yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla, eli pitkäsoitoilla Kill 'em All (1983), Ride the Lightning (1984) sekä Master of Puppets (1986). Lisäksi Burton vastaanotti postuumisti kirjoituskrediitin vuonna 1988 ilmestyneellä albumilla And Justice for All julkaistusta kappaleesta To Live is to Die. Burton menehtyi linja-auto-onnettomuudessa Metallican ollessa kiertueella Ruotsissa Master of Puppetsin tiimoilta. Rolling Stonen vuonna 2011 järjestämässä lukijaäänestyksessä kaikkien aikojen parhaista basisteista Burton sijoittui yhdenneksitoista. Burton pääsi lisäksi postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2009 Metallican jäsenenä. Castro Valleyssä, Kaliforniassa syntyneen Burtonin kiinnostus musiikkiin alkoi hänen isänsä esiteltyä Burtonille klassista musiikkia. Burton alkoi ottaa pianotunteja. Teini-iässä hän kiinnostui klassisen lisäksi countrysta, rockista ja lopulta myös heavy metallista. Bassoa Burton alkoi soittaa 13-vuotiaana. Hän treenasi kuusi tuntia päivässä jopa Metallicaan liittymisensä jälkeen. Keskeisimmiksi vaikuttajikseen basson soitossa Burton on maininnut Geddy Leen, Geezer Butlerin, Stanley Clarken, Lemmy Kilmisterin ja Phil Lynottin. Opiskellessaan Castro Valley High Schoolissa Burton perusti ensimmäisen yhtyeensä EZ-Street. Sen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi tuleva Faith No Moren kitaristi Jim Martin sekä myöhemmin Faith No Moren ja Ozzy Osbournen rumpalina vaikuttanut Mike Bordin. Seuraava Burtonin yhtyeistä, eli Agents of Misfortune osallistui jo bändikilpailuun vuonna 1981. Yhtyeen esiintyminen kilpailussa kuvattiin ja siinä Burton soittaa muun muassa osia, jotka päätyivät sittemmin Metallican kappaleeseen For Whom The Bell Tolls. Seuraavana vuonna Burton liittyi ensimmäiseen keskeiseen yhtyeensä Traumaan. Sen riveissä Burton nauhoitti kappaleen Such a Shame toiselle Metal Massacre-kokoelmalle. Vuonna 1982 Trauma esiintyi Whiskey a Go-Gossa Los Angelesissa. Metallican James Hetfield ja Lars Ulrich olivat yleisössä ja kuultuaan Burtonin bassottelua kaksikko päätti pyytää häntä mukaan omaan yhtyeeseensä. Burton koki Trauman musiikillisen tyylin muuttuneen kaupalliseksi ja hän suostui liittymään Metallicaan sillä ehdolla, että yhtye muuttaisi LA:sta San Francisco Bayn alueelle. Metallica siirtyikin El Cerritoon. Burtonin ensimmäinen nauhoitus Metallican riveissä oli Megaforce-demo. Megaforce Recordsin omistaja Jon Zazula oli kuullut Metallican varhaisemman demon. Yhtye siirtyi Old Bridgeen, New Jerseyhin ja solmi levytyssopimuksen Zazulan yhtiön kanssa. 25. heinäkuuta 1983 ilmestynyt Metallican esikoisalbumi Kill 'em All sisältää Burtonin soolobiisin Anaesthesia-Pulling Teeth, jossa hän hyödyntää esimerkiksi wah wah-pedaalia, mikä on harvinaista basisteille. Alun perin yhtye oli kaavaillut debyyttinsä nimeksi Metal Up Your Assia, mutta se ei sopinut levy-yhtiölle. Metallican vuonna 1984 ilmestyneellä toisella albumilla Ride the Lightning Burton oli mukana kirjoittamassa kuutta pitkäsoiton kahdeksasta kappaleesta. Bassoineen ja efekteineen hän pääsee esiin etenkin biisissä The Call of Ktulu. Seuraavaksi Metallica solmi levytyssopimuksen Elektra Recordsin kanssa. Yhtyeen kolmannesta albumista Master of Puppets muodostui Metallican lopullinen läpimurtolevy ja yleisesti heavy metallin kehitykseen vaikuttanut albumi. Sen nimikappale oli Burtonin oma suosikki Metallican tuotannosta. Master of Puppets jäi Burtonin viimeiseksi albumiksi Metallican riveissä. Viimeisen keikkansa hän soitti päivää ennen kuolemaansa Tukholmassa, Solnahallen Arenalla 26. syyskuuta 1986. Viimeinen Burtonin soittama kappale Metallican repertuaarista oli Fight Fire with Fire.