Tiistain tukeva:Paljon aikaan saanut laulaja/lauluntekijä

30. joulukuuta 1934 syntynyt ja 8. helmikuuta 1990 edesmennyt Charles Weedon Westover, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Del Shannon, oli yhdysvaltalainen rock- ja countryartisti sekä lauluntekijä, joka muistetaan ensisijaisesti vuonna 1961 Billboardin listakärkeen nousseesta kappaleestaan Runaway.Westover syntyi Grand Rapidsissa, Michiganissa ja varttui lähellä sijainneessa Coopersvillessa. Hän oppi soittamaan ukulelea ja kitaraa ja kuunteli country & western -musiikkia, kuten Hank Williamsia, Hank Snowta ja Lefty Wrizzeliä. Westover meni armeijaan vuonna 1954 ja Saksassa ollessaan hän soitti yhtyeessä The Cool Falmes. Westoverin palveluksen päätyttyä hän palasi Battle Creekiin, Michinganiin ja työskenteli myyjänä ja autonkuljettajana huonekalutehtaassa. Westover löysi osa-aikaista työtä rytmikitaristina solisti Doug DeMottin yhtyeessä The Moonlight Ramblers, joka esiintyi erityisesti The Hi-Lo Clubissa. DeMottin lähdettyä yhtyeestä vuonna 1958 Westoverista tuli sen johtohahmo ja solisti. Hän ryhtyi käyttämään nimeä Charlie Johnson ja yhtyeen nimeksi vaihtui The Big Little Showband. Alkuvuodesta 1959 yhtyeen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Max Crook, joka soitti itse keksimäänsä varhaista muotoa syntetisaattorista. Crook oli jo tehnyt levytyksiä ja hän kehotti Ann Arborissa vaikutaanutta dj:tä Ollie McLaughlinia saapumaan kuuntelemaan yhtyettä. McLaughlin vei yhtyeen työstämät demonauhat Detroitiin Talent Artistsin Harry Balkille ja Irving Micahnikille. Heinäkuussa 1960 Westover ja Crook solmivat sopimuksen, jonka mukaan kaksikosta tuli Bigtop-yhtiölle levyttäviä artisteja ja lauluntekijöitä. Balk kehotti Westoveria käyttämään taiteilijanimeä ja valinta kohdistui Del Shannoniin. Westover yhdisti The Hi Lo-Clubilla yleisen painijapseudonymin Mark Shannonin Deliin, joka oli johdos Cadillac Coupe De Villestä, hänen lempiautostaan ja lopputuloksena oli Del Shannon. Shannon matkusti New Yorkiin, mutta ensimmäisistä levytyksistä ei muodostunut menestyksekkäitä. Niinpä McLaughlin kehotti Shannonia ja Crookia kirjoittamaan uudelleen ja levyttämään erään varhaisimmista kappaleistaan, joka oli originaalilta nimeltään Little Runaway ja hyödyntämään sen keskeisenä instrumenttina Crookin varhaista syntetisaattoria eli Musitronia. Runaway levytettiin 21. tammikuuta 1961, julkaistiin samaisen vuoden helmikuussa ja huhtikuussa kappale nousi Billboardin listakärkeen. Sitä seurannut Hats off to Larry nousi samaisena vuonna Billboardin listan viidenneksi ja Cashboxin vastaavalla toiseksi.

Jonkinasteista suosiota saavutti myös toinen single So Long, Baby, niin ikään tekstinsä osalta katkeraa eroa käsitellyt kappale. Runaway ja Hats off to Larry oli levytetty päivässä. Vuonna 1962 Bob Battin kanssa levytetty ja seuraavana vuonna julkaistu Little Town Flirt saavutti Billboardin listalla 12. sijan. Saman listasijoituksen albumien osalta saavutti Shannonin samanniminen pitkäsoitto. Kyseisten hittien jälkeen Shannon ei kyennyt ylläpitämään suosiotaan Yhdysvalloissa. Kyseinen seikka ei kuitenkaan vaikuttanut hänen menestykseensä Britanniassa, missä Shannon oli aina ollut suosittu. Hänestä tuli ensimmäinen yhdysvaltalainen artisti, joka levytti coverin Beatles-kappaleesta. Shannonin näkemys From me to Yousta nousi artistin kotimaassa listoille ennen Beatlesin originaalia. Elokuuhun 1963 mennessä Shannonin sopimus Bigtopin kanssa loppui ja hän perusti oman, vanhempiensa mukaan nimetyn yhtiönsä Berlee Recordsin, jonka jakelijana toimi Diamond Records. Kahdesta julkaistusta singlestä Four Seasons-henkinen Sue's Gotta Be Me oli Yhdysvalloissa sijalla 71. ja nousi Britanniassa sijalle 21. Saarivaltakunnassa Shannonin levyjen julkaisijana oli London. Seuraava single That's The Way Love Is ei saavuttanut listasijoitusta ja Shannon lopetti yhteistyönsä manageriensa kanssa pian kyseisen singlen julkaisun jälkeen. Alkuvuodesta 1964 Shannonin levy-yhtiöksi vaihtui Amy ja Britanniassa Stateside. Hän palasi listoille covereillaan Jimmy Jonesin vuoden 1960 hitistä Handy Man sekä Bobby Freemanin vuoden 1958 menestyskappaleesta Do You Wanna Dance. Shannonin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista Keep Searchin' oli Britanniassa kolmantena ja Yhdysvalloissa yhdeksäntenä ja Stranger in Town saavutti Britanniassa 40:n sijan. Loppuvuodesta 1964 Shannon toimi tuottajana nuoren michiganilaissolistin Bob Segerin demolla. Seger nousi suursuosioon huomattavasti myöhemmin. Shannon antoi äänityksen asetaattiversion Dick Clarkille, jonka eräällä vuoden 1965 kiertueista Shannon oli mukana.Vuoteen 1966 mennessä Bob Seger levytti philadelphialaiselle Cameo Recordsille. Jotkin paikalliset menestyskappaleet johtivat lopulta levytyssopimukseen Capitol Recordsin kanssa. Loppuvuodesta 1964 Shannon teki kunniaa myös eräälle keskeisimmistä musiikillisista esikuvistaan albumilla Del Shannon Sings Hank Williams. Kyseinen pitkäsoitto nauhoitettiin raa'alla country- honky tonk -tyylillä, eikä siltä julkaistu singlejä. 22. joulukuuta 1965 Del Shannon avasi Ike & Tina Turnerin kanssa Dave Hulin Hullabaloon Los Angelesissa, Kaliforniassa. Vuonna 1966 Shannon solmi sopimuksen Liberty Recordsin kanssa ja levytti coverit Toni Fisherin The Big Hurtista ja Rolling Stonesin Under My Thumbista. Edellisenä vuonna Peter & Gordon olivat versioineet Shannonin kappaleen I Go To Pieces.

Shannon oli myös noihin aikoihin Los Angelesissa vaikuttaneen countryartisti Jimmy Carverin löytäjänä. Shannon järjesti Carverille levytyssopimuksen Liberty Recordsin alamerkin Imperial Recordsin kanssa. Shannon oli kirjoittajana, tuottajana ja sovittajana Carverin debyyttisinglen One Way Or The Other/Think About Her All the Time molemmilla kappaleilla. Carver tuli saavuttamaan lähes 20 countryhittiä 60-luvun lopussa sekä seuranneella vuosikymmenellä. Carverin Imperial Recordsin julkaiseman esikoisalbumin kansiteksteissä Shannon saa ansaitsemansa kiitokset Carverin kiinnittämisestä kyseiselle levy-yhtiölle. 1960-luvun loppuun mennessä Shannon ei ollut saavuttanut listahittejä useaan vuoteen. Vuonna 1969 hän löysi  Gayle McGormickin leadvokalisoiman yhtyeen Smith ja tuotti sen hitiksi muodostuneen coverversion The Shirelles-yhtyeen vuoden 1963 menestyskappaleesta Baby It's You. Seuraavana vuonna Shannon oli tuottajana Brian Hylandin miljoonamenestyksellä Gypsy Woman, joka oli cover Curtis Mayfieldin hitistä. Liberty Recordsilla vaikuttamisensa aikana Shannon saavutti Yhdysvalloissa paikallistasolla hittisinglejä kappaleilla The Big Hurt, Under My Thumb, She, Led Along sekä vuoden 1967 näkemyksellään debyyttihitistään Runaway. Kyseinen versio oli nauhoitettu Britanniassa Andrew Loog Oldhamin tuottamana ja se menestyi myös Kanadan ja Australian poplistoilla. Alkuvuodesta 1967 Shannon levytti Britanniassa Olhamin tuottaman albumin Home and Away.  Oldhamin mukaan kyseessä olisi ollut brittiläinen vastine Beach Boysin Pet Soundsille ja kyseinen albumi päätyi Liberty Recordin hyllyttämäksi. Joitakin kyseiselle albumille kaavailluista kappaleista tosin julkaistiin singleformaatissa. Kaikki Home and Awaylle kaavaillut raidat sekä kolme muuta kappaletta saivat julkaisunsa vasta vuonna 1978 Britanniassa ilmestyneellä albumilla And the Music Plays On. Yhdysvalloissa kyseisten kappaleiden julkaisu ajoittui vuoteen 1991 osana Del Shannon- The Liberty Years -nimistä cd:tä. Vuonna 2006 39 vuotta levytyksensä jälkeen Home and Away sai julkaisunsa yksittäisenä albumina Britanniassa EMI Recordsin ansiosta. Kyseinen cd kokosi yhteen 11 originaalia albumiraitaa ja viisi Yhdysvalloissa, Britanniassa ja Filippiineillä julkaistua singlekappaletta niiden alkuperäisten  miksausten kera. Syyskuussa 1967 Shannon aloitti albuminsa The Further Adventures of Charles Westover nauhoitukset. Vaikka albumista ei muodostunut kaupallisesti menestyksekästä, se nauttii suurta arvostusta sekä kriitikoiden että Shannonin diggareiden keskuudessa. Vuonna 1968 pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Thinkin' It Over ja Gemini. Samaisen vuoden lokakuussa Liberty julkaisi Shannonin kymmenennen ja samalla viimeisen singlen Raindrops, joka oli cover Dee Clarkin vuoden 1961 hitistä. Se lopetti Shannonin uran kaupallisessa mielessä pettymyksellisen ajanjakson.

Vuonna 1972 hän solmi sopimuksen United Artistsin kanssa ja äänitti seuraavan vuoden kesäkuussa julkaistun albumin Live in England. Kriitikko Chris Martin kirjoitti kyseisestä levystä myönteisen arvion, mainitsi Shannonin olevan aina uskollinen musiikkinsa originaaleille soundeille ja hänen falsetolleen veti vertoja ainoastaan Lou Christie. Huhtikuussa 1975 Shannon solmi sopimuksen Island Recordsin kanssa. Managerinsa kanssa Shannon vaati vanhoja rojaltejaan ja vuonna 1975 perustettu Bug Music vastasi hänen kappaleidensa omistuksesta. Shannonin vuoden 1976 konsertti Roxy Theatressa sai osakseen myönteiset arviot. Hänen ohjelmistonsa koostui tuolloin tuoreista rockkappaleista sekä muutamasta klassikosta tyyliin Endless Sleep ja The Big Hurt. 70-luvulla Shannonin ura hidastui merkittävästi hänen alkoholisminsa vuoksi. Vuonna 1974 walesilaisrockari Dave Edmunds tuotti hänen singlensä And the Music Plays On. Neljä vuotta myöhemmin Shannon lopetti juomisen ja alkoi työskennellä Phil Phillipsin kappaleen Sea of Love parissa. Se julkaistiin 80-luvun alussa Tom Pettyn tuottamalla albumilla Drop Down and Get Me. Sen levytys kesti kaksi vuotta ja taustayhtyeenä albumilla kuultiin Tom Pettyn The Heartbreakersiä. Shannonin tuonaikainen levy-yhtiö RSO Records lopetti kuitenkin toimintansa. Albumi viimeisteltiin Elektran jakelemalle Network Recordsille. Seitsemän originaalikappaleen lisäksi mukana olivat Sea of Loven lisäksi coverit Everly Brothersilta, Rolling Stonesilta ja Frankie Fordilta. Vuonna 1986 Renegade-yhtyeen rumpali Luis Cardenas levytti versionsa Runawaystä ja myös Shannon nähtiin kappaleen musiikkivideossa poliisina. Helmikuussa 1982 Shannon esiintyi Bottom Linessa ohjelmiston koostuessa pop-rockkappaleista sekä artistin vanhoista hiteistä. Arvion konsertista kirjoitti New York Timesin Stephen Holden, jonka mukaan Runawayn ja Keep Searchinin versioissa Shannon yhtyeineen löysi uudelleen soundin, jossa artistin falsetto toimi upeasti urkusoundien kanssa. Vuonna 1986 Shannon saavutti top ten-hitin biisintekijän ominaisuudessa. Countryartisti Juice Newtonin näkemys Shannonin kappaleesta Cheap Love saavutti tuolloin Billboardin countrylistalla yhdeksännen sijan. Artistina Shannon saavutti jälleen menestystä levyttämällä Runawayn uudella tekstillä NBC-TV:n ohjelmaan The Crime Story.Vuonna 1988 The Smithereens-yhtyeen albumilla The Green Thoughts Shannonia kuultiin solistina kappaleessa The World We Knew. Kahta vuotta myöhemmin Shannon levytti Electric Light Orchestran johtohahmon Jeff Lynnen kanssa ja hänen huhuttiin liittyvän The Traveling Wilburysiin edesmenneen Roy Orbisonin tilalle. Shannon oli levyttänyt Lynnen kanssa jo 70-luvun puolivälissä. Vuoden 1975 satoa edustaa myös Shannonin omaa käsialaa oleva countrykappale In My Arms Again. Sen hän levytti selkeästi myöhemmin Warner Brosille. Kyseinen yhtiö oli sainannut Shannonin vuonna 1984. Masennuksesta kärsinyt Shannon riisti hengen itseltään 8. helmikuuta 1990 kotonaan Santa Claritassa, Kaliforniassa. Hänen kuolemansa jälkeen Traveling Wilburys kunnioitti Shannonia levyttämällä versionsa Runawaysta. Muista kyseisen klassikkohitin levyttäneistä yhtyeistä ja artisteista mainittakoon pikaisesti The Small Faces, Bonnie Raitt sekä Gary Holton ja Casino Steele. Jeff Lynne osallitui myös Shannonin postuumin albumin, vuonna 1991 Silvertonen julkaiseman pitkäsoiton Rock On tuotantotyöhön. Vuonna 1999 Shannon pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.

Maanantain mainio:Discokuningattaren nimikkoalbumi

Donna Summer:Donna Summer

19. heinäkuuta 1982 ilmestynyt Donna Summerin nimikkoalbumi on discokuningattareksikin tituleeratun yhdysvaltalaislaulajattaren kymmenes studioalbumi. Se sisältää muun muassa top teniin nousseen ja Grammy-ehdokkaaksi päässeen singlekappaleen Love is in Contol (Finger on the Triger.) Jätettyään Casablanca Recordsin, jonka artistina Summer oli työstänyt sarjan 70-luvun discomusiikin suosituimpia ja myydyimpiä hittejä, hän oli solminut uuden sopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Summer jatkoi silti yhteistyötään Georgio Moroderin ja Pete Bellotten kanssa. Kyseisen kaksikon avustamana Summer oli kirjoittanut suurimman osan tuohonastisista hiteistään. Levy-yhtiön johtaja David Geffen oli kuitenkin pettynyt Summerin ensimmäisen Geffenillä julkaistun pitkäsoiton The Wandererin menestykseen. Niinpä hän kieltäytyi julkaisemasta artistin Moroderin ja Bellotten kanssa työstämää uutta albumia I'm A Rainbow. Uusi albumi työstettiin muun muassa Michael Jacksonin kanssa työskennelleen Quincy Jonesin kanssa, sillä Geffenillä arveltiin kyseisen seikan varmistavan kaupalllisen menestyksen. Lopputuloksena syntynyt Donna Summerin nimikkoalbumi oli artistin ensimmäinen, jonka hän työsti jonkun toisen tuottajan, kuin Moroderin ja Bellotten kanssa. Säännön vahvistavia poikkeuksia olivat aikaisemmin olleet vuonna 1974 John Barryn The Deep-elokuvaa varten tuottama Down Deep Inside (Theme from the Deep) sekä Summerin ja Barbara Streisandin hittiduetto No More Tears (Enough is Enough), jonka tuotantotyöhön oli osallistunut Entertainment Companyn Gary Klein. Discoajan jälkeen Donna Summerin musiikissa oli vaikutteita myös monista muista musiikkityyleistä, eikä hänen nimikkoalbuminsa ollut kyseisessä mielessä poikkeus. Kyseisellä levyllä soulmusiikin vaikutus on melko voimakas ja mukana on myös kaksi gospelhenkistä kappaletta; (If It) Hurts Just a Little ja näkemys Jonin ja Vangeliksen kappaleesta State of Independence, jossa hyödynnettiin tähtikuoroa. Rockvaikutteita sisältyi erityisesti Bruce Springsteenin käsialaa olleeseen kappaleeseen Protection. Siitä kaavailtiin alun perin Summerin ja Springsteenin duettoa, mutta kyseinen idea ei toteutunut. Pitkäsoitto päättyy coveriin Billy Strayhornin kappaleesta Lush Life. Kappaleen Mystery of Love kosketinsoitinintrossa ja säkeistössä oli hyödynnetty osia Bachin The Well-Tempered-Flavierista. Donna Summerin nimikkoalbumin sävellystyöhön osallistui myös monia muita keskeisiä muusikoita, joista mainittakoon pikaisesti tuottaja Quincy Jones, Steve Lukather ja David Foster. Itse asiassa kyseessä on eniten eri muusikoiden sävellyksiä sisältävä albumi Donna Summerin repertuaarista. Sen äänitykset kestivät puoli vuotta ja Donna on maininnut kyseessä olleen erään uransa vaikeimmista albumeista. Sen äänitysten aikaan hän odotti tytärtään Amanda Gracea ja avautui myöhemmin Los Angeles Timesille todeten sen olevan ikään kuin Quincy Jonesin albumi, jolla hän vokalisoi. Donna Summerin nimikkoalbumi saavutti Billboardin listalla 20. sijan.  Esikoissingle Love is in Contol oli julkaistu kuutta viikkoa aikaisemmin ja se nousi kymmenenneksi. Myöhäisemmät singlejulkaisut State of Independence ja Woman in Me nousivat sijoille 41. ja 33., mutta eivät osaltaan lisänneet itse pitkäsoiton myyntiä. Donna Summerin nimikkoalbumi ei toisin sanoen onnistunut pyrkimyksessään palauttaa artistin suosiota 70-luvun tasolle. Albumilta julkaistut singlet menestyivät kuitenkin paremmin muualla maailmassa. Love is in Control nousi R&B-listalla neljänneksi ollen samalla Summerin viides  viiden suosituimman joukkoon kysesellä listalla noussut single. Love is in Control ja State of Independence nousivat molemmat Britanniassa top 20:een ja Alankomaissa top teniin, edellinen kuudenneksi ja jälkimmäinen aina listakärkeen. Myös Woman in Me oli kyseisellä listalla parhaimmillaan seitsemäntenä. Love is in Controlin b-puolella julkaistiin pitkäsoitolta löytymätön kappale Sometimes Like Butterflies, jonka Summer kirjoitti Bruce Robertsin kanssa. Myös kyseinen kappale oli Quincy Jonesin tuottama, mutta edusti minimalistisempaa tyyliä kuin varsinaisella pitkäsoitolla julkaistut kappaleet. Dusty Springfield levytti Sometimes Like Butterfliesista coverin.

Sunnuntain extra:Electric Light Orchestran vuoden 1976 suurmenestys

Electric Light Orchestra:A New World Record

11. syyskuuta 1976 Britanniassa Jet Recordsin julkaisemana ja Yhdysvalloissa United Artists Recordsin julkaisuna ilmestynyt A New World Record on Electric Light Orchestran kuudes studioalbumi. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye siirtyi aikaisempaa tuotantoaan lyhyempien popkappaleiden pariin ja mainittu trendi tuli jatkumaan ELO:n myöhäisemmällä uralla. Kyseessä oli yhtyeen toinen Munichin Musicland -studioilla äänittämä albumi ja se tuli merkitsemään ELO:lle läpimurtoa Britanniassa. Yhtyeen kotimaassa sen kolme edellistä pitkäsoittoa eivät nimittäin olleet saavuttaneet listasijoitusta, mutta A New World Record nousi sitä vastoin top teniin Englannin albumilistalla. Pitkäsoitosta muodostui maailmanlaajuinen menestys, joka myi moninkertaisesti platinaa sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Maailmanlaajuisesti pitkäsoitto myi viisi miljoonaa kappaletta jo julkaisuvuonnaan. A New World Recordin kannessa nähdään ensikertaa Koshin suunnittelema yhtyeen logo, joka tuli olemaan oma merkittävä osansa suurimmassa osassa yhtyeen myöhäisempiä albumijulkaisuja. A New World Recordilta poimittiin neljä singlemenestystä; Livin' Thing, Atlantin molemmin puolin kymmenen suosituimman joukkoon noussut Telephone Line, josta muodostui yhtyeen ensimmäinen kultamyyntiin yltänyt single Yhdysvalloissa, Britanniassa top teniin kohonnut Rockaria! sekä Yhdysvalloissa sijalle 24. noussut Do Ya. Kappaleista viimeksi mainittu oli uusionäkemys The Move-yhtyeen vuonna 1972 ilmestyneestä singlestä. Electric Light Orchestran johtohahmo Jeff Lynne oli The Moven jäsen yhtyeen uran loppuvaiheessa vuosien 1970 ja 1972 välillä. Vuonna 1977 neljä A New World Recordin kappaleista pääsi mukaan elokuvan Joyride soundtrackille. Vuonna 2006 Sony Epic/Legacy julkaisi albumista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version. Surrender ilmestyi myös promosinglenä ja iTunesista ladattavana singlenä ja se nousi latauslistalla top 100:n. Kyseinen kappale oli alun perin kirjoitettu lopulta toteutumatta jääneelle elokuvasoundtrackille ja se viimeisteltiin vuonna 2006. Heinäkuussa 2012 A New World Record ilmestyi ainoastaan vinyyleitä julkaisevan yhtiön Music on Vinylin kautta 180 gramman vinyylinä kohokuvilla koristetulla kansikuvaratkaisulla. Jeff Lynne mainitsee A New World Recordin remasteroidun version kansilehdessä biisinkirjoittamisensa nousseen kyseisen albumin aikaan uudelle tasolle. Kappaleet alkoivat virrata ja suurin osa niistä syntyi nopeasti. Yhtyeessä Fanny vaikuttaneet Patti Quatro Ericson ja Brie Brandt sekä mainittuun yhtyeeseen kuulumaton Addie Lee lauloivat keskeisiä taustavokaaleita A New World Recordin kappaleista erityisesti Livin' Thingissä ja avausraidalla Tightrope, vaikka jäivät ansioistaan ilman mainintaa.

Lauantain pitkä:Keskeinen blue-eyed soulin edustaja

Memphisissä vuonna 1963 perustettu The Box Tops on yhdysvaltalainen rockyhtye, joka tunnetaan parhaiten hiteistään The Letter, Cry Like A Baby ja Soul Deep. Box Tops on tunnustettu aikakautensa keskeisimmäksi niin kutsutun blue-eyed soulin edustajaksi. Yhtyeen ohjelmisto tosin koostui aikakauden soulhittien lisäksi myös brittiyhtyeiden ohjelmistosta sekä Box Topsin tuottajina toimineiden Dan Pennin, Spooner Oldhamin ja Chips Momanin käsialaa olleista kappaleista. The Box Topsin solistin vakanssista huolehtinut Alex Chilton siirtyi myöhemmin voimapopyhtye The Big Stariin ja myös sen toiminnan loputtua soolouralleen, jonka aikana hän esitti silloin tällöin myös The Box Topsin ohjelmistosta tutuiksi tulleita kappaleita. Box Topsin levyt ovat malliesimerkkejä Momanin ja Pennin Memphisin American Sound -studiolla suosituiksi tekemistä tyyleistä. Monet yhtyeen vähemmän tunnetuista top 40 -menestyksistä, kuten Neon Rainbow, I Met Her in Church ja Sweet Cream Ladies, Forward March ovat myös saavuttaneet klassikkostatuksen. Rockkriitikko Lester Bangsin Box Tops-kokoelmasta Super Hits kirjoittaman arvion mukaan Soul Deepin kaltainen kappale kommunikoi tunteen syvyydellä ja vilpittömyydellä. The Box Tops aloitti uransa vuonna 1963 nimellä The Devilles. Välillä nimi muuttui muotoon Ronnie and  The Devilles ja palasi jälleen originaalin asuunsa. Paikalistasolla yhtyeen suosio kasvoi sen voitettua Memphisissä Battle of the Bands -kilpailun ja päihitettyä lopulta yhtyeen Bobby and The Originals, joka oli pitänyt voittopaikkaa hallussaan 19 viikon ajan. Yksi Originalsin jäsenistä, Terry Manning, toimi myöhemmin ääni-insinöörinä joillakin The Box Topsin levytyksillä. Tammikuuhun 1967 mennessä yhtyeen kokoonpanoksi oli muotoutunut perustajajäsen Danny Smythen ympärille kitaristi/kosketinsoittaja/taustalaulaja John Evans, leadvokalisti/kitaristi Alex Chilton, basisti/kosketinsoittaja/taustalaulaja Bill Cunningham, soolokitaristi ja myös sähköistä sitaria soittanut ja osaltaan taustalauluista vastannut Gary Talley sekä rumpali Larry Spillman. Yhtyeen nimeksi vaihtui pian Box Tops, sillä samaan aikaan vaikutti toinen levyttänyt The Devilles -niminen yhtye. The Box Topsina yhtye siirtyi studioon tuottaja Dann Pennin kanssa levyttämään Wayne Carson Thompsonin käsialaa ollutta kappaletta The Letter. Vaikka kyseinen biisi oli kestoltaan hieman alle kaksiminuuttinen, siitä muodostui kansainvälinen hitti syyskuussa 1967. The Letter nousi Billboardin listakärkeen ja piti ykköspaikkansa neljän viikon ajan. Single myi yli neljä miljoonaa kappaletta ja saavutti kultalevyn. Lokakuun viimeisellä täydellä viikolla The Letterin pitäessä ykköspaikkaa kakkossijalla oli The Hombres-yhtyeen Let It Out (Let It All Hang Out) Merkittävää on, että The Hombresin jäsenistöön kuului toinen Cunninghamin veljeksistä; solisti B. B. Cunningham Jr. Harvinaislaatuisesti singlelistan kahta kärkipaikkaa piti saman perheen jäseniä eri yhtyeissä.

The Letteriä Box Topsin diskografiassa seurasi toinen Thompsonin kirjoittama ja Pennin tuottama kappale Neon Rainbow. Marraskuussa 1967 seurasi yhtyeen esikoisalbumi The Letter/Neon Rainbow. Box Tops tuli julkaisemaan kolme albumia yhdeksän kuukauden aikana loppuvuoden 1967 ja seuraavan vuoden kesän välillä.  Yksi yhtyeen originaalijäsenistä; Larry Spillman, jätti yhtyeen opiskelujensa takia melko varhaisessa vaiheessa. Niinpä yhtyeen American Sound -studioilla äänitetyillä levyillä soitti myös joitakin studiomuusikoita, kuten Bobby Womack ja Ardent Sound -studioilla myöhemmin Alex Chiltonin tuottajana toiminut Terry Manning. Varsinaiset yhtyeen jäsenet soittivat silti useilla omilla levyillään The Letter mukaanlukien ja myös kaikilla livekeikoillaan. Tammikuuhun 1968 mennessä John Evans ja Danny Smythe palasivat kouluun ja heidän paikkansa ottivat aikaisemmin yhtyeessä The Gentrys soittanut basisti Rick Allen ja rumpali Thomas Boggs. Billboardin listalla sijalle kaksi noussut Cry Like A Baby oli miljoonamenestys vuonna 1968 ja myöhemmin kappaleesta on levyttänyt coverversion muun muassa Kim Carnes. Samaisena vuonna julkaistut I Met Her in Church ja Choo-Choo Train olivat pienempiä menestyslevyjä. Vuoden 1968 loppuun mennessä yhtye vaihtoi tuottajia ja Pennin tilalle tuli Cogbillistä ja Momanista muodostunut tiimi, joka vastasi yhtyeen vuoden 1968 viimeisen hitin Sweet Cream Ladies, Forward March tuotannosta. Kyseinen single debytoi Billboardin listalla Alex Chiltonin 18-vuotissyntymäpäivänä. Cogbill ja Moman tuottivat kaikki Box Topsin kappaleet vuoteen 1971 saakka. Kesällä 1969 Thompsonin käsialaa olleesta ja nopeatempoisesta Soul Deepistä muodostui Box Topsin viimeinen top 40:ään noussut single. Billboardin listalla se oli parhaimmillaan sijalla 18. kyseisen vuoden elokuussa. Sitä seurannut Turn on a Dream saavutti Billboardilla sijan 59. Kanadassa kappaleen sijoitus oli kohtuullisesti 29. Cunningham palasi kouluun elokuussa 1969 ja hänen paikkansa Box Topsin basistina otti Harold Cloud. Lopulta yhtyeen toleranssi managerien, promoottorien ja lakimiesten epäkunnioitukselle loppui. Talley julkaisi Puremusic.comissa vuonna 2004 artikkelin, jossa hän kertoi yhtyeen saapuneen joulukuussa 1969 brittikiertueelleen ja havainneen, ettei promoottori ollut pitänyt kiinni sovitusta raiderista. Box Topsin olisi pitänyt soittaa lämmittelyesiintyjänä toimineen reggaeyhtyeen rummuilla, huonolla PA:lla kunnollisten kitaravahvistimien sijaan ja rikkinäisillä kosketinsoittimilla. Lopulta helmikuussa 1970 jäljelle jääneet Box Topsin perustajajäsenet Talley ja Chilton olivat valmiita jatkamaan omillaan ja hajottivat yhtyeen.

Levy-yhtiö Bell jatkoi silti edelleen Box Topsin uusien levyjen julkaisemista hyödyntämällä Chiltonin entuudestaan kyseisen yhtiön kanssa levyttämää materiaalia.Samoihin aikoihin kasattiin Box Topsin täysin uusi kokoonpano, joka koostui tunnetuista Memphisin alueen muusikoista. Chiltonin tilalle tuli Ronnie and The Devillesin Ron Jordan, Ronnie Hodges palkattiin soolokitaristiksi ja solistiksi, Joe Savagesta tuli basisti ja taustalaulaja ja muun muassa Sunin, Ardentin ja American- studioilla vaikuttaneesta Tom Rigsbysta rumpali ja toinen taustalaulaja. Saman kuukauden aikana yhtyeen uusi kokoonpano nauhoitti kappaleen You Keep Tightening Up on Me, ja pääsi sillä Billboardin sadan suosituimman singlen joukkoon. Kanadassa kyseisestä singlestä muodostui vielä hieman suurempi menestys. Kyseinen lineup vaikutti vuoden 1973 alkuun saakka. Sen levyttämät kaksi myöhäisempää singleä jäivät vaille listamerkintää, mutta sitä vastoin originaalin Box Tops- kokoonpanon viimeinen pikkulevy, jälleen Thompsonin kynäilemä King's Highway oli paikallinen menestys Dallasissa vuoden 1971 keväällä. Jokainen Box Topsin originaalijäsenistä työskenteli musiikkibisneksen parissa seuraavien vuosikymmenien aikana. Big Star-yhtyeen ja soolouransa lisäksi Alex Chilton toimi tuottajana esimerkiksi The Crampsille. Talley toimi sessiokitaristina ja biisintekijänä Memphisissä, Atlantassa ja Nashvillessa. Artisteista, joiden kanssa hän on työskennellyt, mainittakoon pikaisesti Billy Preston, Waylon Jennings, soulduo Sam & Daven Sam Moore sekä Willie Nelson. 90-luvulla hän levytti kaksi albumia Appaloosa Recordsille yhtyeen Fish Heads & Rice kanssa. Basisti Cummings suoritti maisterin tutkinnon musiikissa ja pääsi osaksi Valkoisen talon orkesteria ja klassisen musiikin parissa luomallaan uralla hän soitti joidenkin maailman huippujen kanssa. Evans työskenteli kitaranrakentajana ja soitti ajoittain memphisiläisissä yhtyeissä. Lopulta hänen työnsä löytyi tietokonealalta. Smythe soitti 70-luvulla mephisiläisissä blues- ja soulyhtyeissä. 80-luvulla hänen ammattiuransa liityi taiteeseen, mutta seuraavalla vuosikymmenellä Smythe palasi musiikin pariin. Vuonna 1989 The Box Tops teki reunion-konsertin Nashvillen Ace of Clubsissa. Yhtyeen kokoonpanon  muodostivat tuolloin Chilton, Evans, Talley, basisti Harold Cloud ja rumpali Gene Houston. Kyseisessä konsertissa yhtyettä täydensi puhallinsektio ja kolmesta laulajasta muodostunut taustakuoro. Heistä tunnetuin oli Tracy Nelson.

Cummingham järjesti seuraavaksi yhtyeen originaalijäsenten reunionin vuonna 1996. Box Tops julkaisi itse tuottamansa ja uudesta materiaalista koostuneen albumin Tear Off! ja päätti konsertoida valtakunnallisesti. Pitkäsoiton kappaleista mainittakoon Talleyn originaali Last Laugh, coverit Bobby Womackin I'm in Lovesta ja Eddie Floydin Big Birdistä, joista jälkimmäistä Chilton oli esittänyt soolokeikoillaan 80-luvulta lähtien. Mukana oli myös uusi versio The Letteristä. Muut uutuusalbumin kappaleet heijastivat yhtyeen jäsenten vaikutteita soulin, rockin ja countryn saralta. B. B. Cumming Jr. oli kitaristina albumilla julkaistussa versiossa kappaleesta Trip to Bandstand, joka oli alun perin hänen vuonna 1959 ilmestynyt soolosinglensä. Albumin puhallinsovituksista ja -osuuksista vastasi The Memphis Horns, joka osallistui ajoittain myös Box Topsin konsertteihin. Vuonna 2000 John Evans jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti Nashvillesta kotoisin ollut sessiomuusikko Barry Walsh. Evans työskentelee nykyisin Memphisin yliopistossa. Vuonna 2001 Box Tops levytti Blondie-coverin useita artisteja sisältäneellä kokoelma-albumille When Pigs Fly. Vuonna 2003 Box Tops soitti loppuunmyytyjä konsertteja Saksassa ja ne myös lähetettiin Saksan radiossa. Kahta vuotta myöhemmin yhtye soitti useita konsertteja Yhdysvalloissa siitä huolimatta, että yhtyeen jäsenillä oli myös muita velvoitteita Box Topsin ulkopuolella. Viimeisen konserttinsa Memphisissä yhtye soitti 29. toukokuuta 2009 The Memphis Italian Festivalilla. 17. maaliskuuta 2010 yhtyeen leadvokalisti Alex Chilton menehtyi sydänkohtaukseen. Bill Cunningham ja Gary Talley lyöttäytyivät yhteen vanhan tuottajansa ja ystävänsä Terry Manningin kanssa esittääkseen Box Topsina tribuutin Chiltonille. Kyseinen konsertti konkretisoitui New Yorkin The City Wineryssa 28. heinäkuuta samaisena vuonna.Kesällä 2015 Talley ja Cunningham aloittivat yhteistyön muun muassa Tommy Roen yhtyeenjohtajana toimineen Rick Levyn kanssa muodostaakseen Box Topsin uudelleen. New Yorkissa operoivalle Talent Consultants Internationalille sainattuna yhtyeellä oli konsertointivelvoitteita vuoden 2016 loppuun. Danny Smythe menehtyi kuudes heinäkuuta 2016 67-vuotiaana.

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

Edgar Winter's White Trash:Roadwork

Maaliskuussa 1972 ilmestynyt Roadwork on Edgar Winter's White Trashin maineikas tuplalivealbumi ja samalla yksi niistä kolmesta pitkäsoitosta, jotka yhtye ehti työstää olemassaolonsa aikana. Tyylillisesti albumi on onnistunut yhdistelmä rockia, rhythm and bluesia, gospelia ja funkia. Roadworkilla pääsevät loistamaan erityisesti itse Winter niin laulusuoritustensa kuin erinomaisen kosketinsoitintyöskentelynsä ansiosta sekä Rick Derringer kitaratyylittelyineen. Pitkäsoiton pisin kappale on seitsemäntoista minuuttia kestävä näkemys John Loudermilkin kirkkaimpiin klassikkokappaleisiin lukeutuvasta Tobacco Roadista. Vinyyliformaatissa se vie yhden kokonaisen levypuoliskon. Rick Derringer on leadvokalistina omaa käsialaansa olevassa kappaleessa Still Alive and Well sekä Chuck Berry -coverissa Back in the USA. Johnny Winter versioi ensin mainitun kappaleen seuraavana vuonna ilmestyneen albuminsa nimiraidaksi. Roadworkilla hän vieraili paitsi kitaristina myös solistina Derringerin käsialaa olevassa hittikappaleessa Rock N' Roll, Hootchie Koo. Louisianalainen natiivi, myöhemmin myös jazzrockyhtye Blood, Sweat and Tearsista tutuksi tullut solisti Jerry La Croix oli Edgar Winterin kanssa toinen White Trashin leadvokalisteista. Myös hän pääsi osaltaan Roadworkillä voimakkaastikin ääneen. Tupla-albumi äänitettin livenä yleisön edessä New Yorkin Apollo Theatressa sekä Los Angelesin kuuluisassa Whisky A Go Go -clubissa. Sen oman tuotannon huippuhetkiin lukeutuu ehdottomasti Winterin ja La Croixin käsialaa oleva sielukas avauskappale Save The Planet. Coverohjelmistosta nostettakoon esiin vielä näkemykset erityisesti Bobby Blandin versiona tutuksi tulleesta Turn on Your Lovelightista, Otis Reddingin I Can't Turn You Loosesta sekä Stevie Wonderin Do Yourself A Favourista.

Torstain terävä:Kanadalaisen rockin klassikon toinen merkkialbumi

The Band:The Band

Kanadalainen The Band lukeutuu kaikkien aikojen merkittävimpiin rockyhtyeisiin. Runsaasta yhteistyöstään Bob Dylanin kanssa tunnetuksi tulleen yhtyeen jäsenet kitaristi Robbie Robertson, rumpali Levon Helm, basisti Rick Danko sekä kosketinsoittajat Richard Manuel ja Garth Hudson hallitsivat kaikki useita instrumentteja ja Hudsonia lukuun ottamatta kaikki toimivat myös solisteina. The Bandin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, Music from the Big Pink sekä yhtyeen nimeä kantanut toinen albumi on useasti kohotettu rockmusiikin kaanoniin. Niistä jälkimmäinen oli kappalemateriaaliltaan ehkäpä yhtyeen kaikkein vahvin työ. Rumpali Levon Helm sai vokalisoitavakseen pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin lukeutuvat kappaleet, kuten Amerikan sisällissodasta tekstillisen inspiraationsa ammentaneen The Night They Drove Old Dixie Downin sekä tyylitajuista ja kekseliästä perusrockia edustaneen Up on Cripple Creekin sekä erinomaisesti svengaavan raidan Rag Mama Rag. Niin ikään upeasti rullaava albumin avauskappale Across the Great Divide on Richard Manuelin vokalisoima. Heikkoa hetkeä albumilta on turha etsiä, mutta aivan erityisen upeita ovat Richard Manuelin yhdessä Robbie Robertsonin kanssa työstämä, kylmät väreet nostattava balladi Whispering Pines, nöyrän koskettava, Rick Dankon vokalisoima The Unfaithful Servant sekä lopussaan Robbie Robertsonin kitarointia upeimmillaan esittelevä päätösraita King Harvest (Has Surely Come). Erinomaisen kappalemateriaalinsa lisäksi The Bandin keskeisin ansio lienee se, että yhtye edusti Creedence Clearwater Revivalin ja muutaman muun harvan ja valitun yhtyeen kanssa musiikillisesti ja tekstillisesti perusarvoja aikana, jolloin Amerikassa rockin keskeinen musiikillinen tyylilaji oli psykedeelinen rock, jonka puitteissa on toki myös työstetty koko joukko rockin klassikoita.

Keskiviikon klassikko:Ensimmäinen listakärkeen noussut rockalbumi

Elvis Presley:Elvis Presley

23. maaliskuuta 1956 ilmestynyt Elvis Presley, joka julkaistiin Britanniassa nimellä Elvis Presley Rock N' Roll on yhdysvaltalaisartisti ja -muusikko Elvis Presleyn esikoisalbumi, jonka RCA Victor julkaisi monoversiona. Albumin äänitykset ajoittuivat albumin julkaisuvuoden tammikuuhun RCA Victorin studioilla Nashvillessa ja New Yorkissa. Se sisältää lisäksi äänityksiä Memphisin Sun-studioilta heinä, elo- ja syyskuulta 1954 sekä heinäkuulta 1955. Elviksen debyytti pysyi kymmenen viikon ajan Billboardin albumilistan kärjessä julkaisuvuotensa aikana. Kyseessä on ensimmäinen listaykköseksi noussut rockalbumi ja ensimmäinen tyylisuuntansa miljoonamyyntiin yltänyt pitkäsoitto. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Presleyn debyytti saavutti sijan 56. Esikoinen oli myös yksi kolmesta teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die päässeestä Elviksen albumista. Kaksi muuta olivat vuoden 1960 Elvis is Back! sekä kyseisen vuosikymmenen lopussa ilmestynyt From Elvis in Memphis. Kultaa Elviksen debyytti saavutti marraskuussa 1966 ja platinaa elokuussa 2011.Albumin originaali brittipainos eroaa jossakin määrin biisilistaltaan jenkkiversiosta. Alkuvuodesta 1956 Presley oli esiintynyt useita kertoja Dorsey Brothersien tv-ohjelmassa Stage Show. Kyseisten televioesiintymisten ja Heartbreak Hotel-singlen menestyksen innoittamana Presleyn debyyttalbumi pyrittiin saamaan valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Presleyn tuossa vaiheessa RCA Victorille tekemät äänitykset koostuivat yhdestätoista kappaleesta, joista olisi jo miltei saanut kasaan kokonaisen albumin. Uuden sopimuksen myötä RCA:lla oli oikeudet Presleyn Sunille levyttämiin nauhoihin. Niinpä Presleyn debyytti koostui lopulta seitsemästä RCA:lle ja viidestä aikaisemmin Sunille levytetystä kappaleesta. Sunille tehdyt äänitykset olivat Sam Phillipsin tuottamia, mutta RCA:lle tehtyjä äänityksiä ei kreditoitu kenenkään tuottajan nimiin. Sunille levytetyt kappaleet olivat selkeämmin countrytyylisiä, mutta RCA:lle Presley levytti rhythm and blues- covereita, joista kaksi, Clyde McPhatteryn versiona Presleylle tutuksi tullut Money Honey sekä Ray Charlesin I Got A Woman olivat kuuluneet artistin keikkaohjelmistoon tuossa vaiheessa jo vuoden ajan. Rankinta osastoa albumilla tarjoaa alun perin Little Richardin vuoden 1955 levytyssatoa edustava Tutti Frutti. Rockabillya albumilla edustaa toisen Sunin artistin Carl Perkinsin suurin hitti Blue Suede Shoes. Kappaleen originaaliesittäjän uran suojelemiseksi Presleyn coveria ei julkaistu singlenä, vaan se sijoitettiin hänen debyyttinsä avausraidaksi. Elokuun lopussa 1956 RCA Victor teki tavanomaisesta poikkeavan ratkaisun ja julkaisi Presleyn debyytin kaikki kappaleet kuudella singlellä. Kyseinen seikka esti uutta tuotantoa edustaneen pikkulevyn Shake Rattle and Roll /Lawdy Miss Clawdy nousun listakärkeen. Presleyn näkemys Blue Suede Shoesista julkaistiin singleformaatissa vasta kahdeksan kuukautta Perkinsin originaalin jälkeen ja tuloksena oli singlelistan 20. sija. Vuonna 1999 Presleyn debyytti julkaistiin cd-formaatissa kuudella bonuskappaleella höystettynä. Extrat olivat originaalilta albumilta löytymättömiä singlekappaleita, niiden joukossa listakärkeen nousseet Heartbreak Hotel ja I Want You, I Need You, I Love You. Vuonna 2005 albumista julkaistiin DSD-tekniikalla remasteroitu versio, jonka bonusraidat oli työstetty standardilla teknologialla. Elokuun puolivälissä 2006 keräilijöiden yhtiönä tunnettu Follow That Dream julkaisi Presleyn debyytistä tuplaversion, joka sisälsi bonuskappaleiden lisäksi useita vaihtoehtoisia ottoja. Rolling Stonen vuonna 1991 julkaistun sadan parhaan albumikannen listalla Presleyn debyytti saavutti 40:n sijan. Samaista kansikuvaa ja grafiikkaa hyödynnettiin myös jo maaliskuussa 1956 julkaistuilla kyseisen albumin kappaleista koostuneilla ep:llä ja tupla-ep:llä. The Clashin loppuvuodesta 1979 ilmestynyt klasikkoalbumi London Calling on etukantensa osalta velkaa Presleyn debyytille. Samaisessa Rolling Stonen levynkansiäänestyksessä se sijoittui yhtä sijaa esikuvaansa korkeammalle.

Tiistain tukeva:Motörheadin vuoden 1979 jälkimmäinen klassikkoalbumi

Motörhead:Bomber

27. lokakuuta 1979 ilmestynyt Bomber on Motörheadin kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen pitkäsoitoista toinen Bronze Recordsin julkaisema. Julkaisuaikanaan se saavutti brittilistalla parhaimmillaan sijan 12. Vuoteen 1979 mennessä Motörhead oli ollut kasassa neljän vuoden ajan ja saavuttanut lojaalia diggarikuntaa sekä punkrockin että heavy metallin ystävien keskuudessa. Motörheadin ensimmäinen, United Artistsille levyttämä pitkäsoitto jäi hyllytetyksi. Yhtye julkaisi nimettömän esikoispitkäsoittonsa vuonna 1977, mutta kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Overkill tuli merkitsemään Lemmylle, Philthy Animal Taylorille ja Fast Eddie Clarkelle lopullista läpimurtoa. Sen singleformaatissa julkaistu nimikappale nousi brittilistalla top 40:ään ja esiinnyttyään Top of the Popsissa Motörhead palasi studioon kesällä 1979 legendaarisen, muun muassa Rolling Stonesin kanssa vuosien 1968 ja 1973 välillä työskennelleen tuottajan Jimmy Millerin kanssa. Kyseisistä ääntyssessioista syntyi albumi Bomber. Toisin kuin Overkillin tapauksessa, Motörhead ei ehtinyt testata Bomberin kappaleita etukäteen keikkakontekstissa. Silti kyseisestä albumista muodostui Motörheadin siihen mennessä suurin menestys. Sen äänitykset tapahtuivat Lontoossa Roundhouse -studioilla ja Olympic-studioilla. Lemmy teki Bomberille eräitä uransa armottomimmista teksteistä. Lawman kritisoi poliiseja, Poison sekä poikansa että vaimonsa jättänyttä isää, Talking Head televisiota ja All The Aces showbisnestä. Bomber on ensimmäinen Motörheadin albumi, jonka kannessa nähdään kuva yhtyeen jäsenistä ja kyseisessä tapauksessa lentokoneessa. Sen nimikappale oli saanut inspiraationsa Len Deightonin samannimisestä novellista. Kitaristi Eddie Clarkea kuullaan harvinaislaatuisesti leadvokalistina kappaleessa Step Down. Lemmy kertoi Fast Eddien valittaneen Lemmyn saavan kaiken huomion ja niinpä tämä käski Clarkea vokalisoimaan Bomberilla yhden kappaleen. Vaikka kokemus ei ollut Fast Eddielle myönteisin mahdollinen, oli hän Lemmyn mukaan pätevä vokalisti. Bomberin äänitykset keskeytti esiintyminen Readingin festivaaleilla, missä Motörhead soitti esimerkiksi The Policen ja The Touristsin kanssa. Bomber julkaistiin singlenä ensimmäinen joulukuuta 1979 viisi viikkoa pitkäsoiton jälkeen. Sen 20 000 ensimmäistä kappaletta painettiin siniselle vinyylille ja kun kyseinen painos oli myyty loppuun, siirryttiin mustaan vinyyliin. Bomberin tiimoilta tehtiin myös kiertue. Albumin kansitaiteesta vastasi lisäksi muun muassa Chris Rean Road to Hell -albumin kannen työstänyt Adrian Chesterman. Bomberin klassikkokappaleiksi on yleisesti tunnustettu heroiinia vastustava Dead Men Tell No Tales, Stone Death Forever ja albumin nimibiisi. Overkill-albumin julkaisusta oli ehtinyt kulua ainoastaan seitsemän kuukautta ja yleisen mielipiteen mukaan noin lyhyessä ajassa edes Motörhead ei pystynyt työstämään toista läpikotaisin loistavaa albumia. Silti myös Bomber tunnustetaan yleisesti erääksi Motörheadin laadukkaimmista levyistä ja monet diggarit pitävät sitä aliarvostettuna yhtyeen diskografiassa. Kesäkuussa 2005 Motörheadin 30-vuotisjuhlakiertueen kylkiäisenä Bomberista julkaistiin kahden cd:n versio. Sen jälkimmäisellä cd:llä julkaistut bonuskappaleet olivat kaikki tosin olleet  saatavilla jo aikaisemmin.Vuonna 2005 Rock Hard-lehden 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla Bomber saavutti sijan 397.

Maanantain mainio:Merkittävän tyttöyhtyeen vuoden 1964 esikoisalbumi

The Ronettes:Presenting The Fabulous Ronettes Featuring Veronica

Marraskuussa 1964 ilmestynyt Presenting The Fabulous Ronettes Featuring Veronica on yhdysvaltalaisen tyttöyhtyeen The Ronettesin esikoisalbumi. Se sisältää useita Phil Spectorin edeltäneestä vuodesta lähtien tuottamia singlejä. Pikkulevyinä julkaistuista kappaleista Be My Baby oli listakakkonen, Walking in the Rain saavutti 23.n ja Baby I Love You yhtä sijoitusta alemman sijan. Myös Do I Love You? ja (The Best Part of) Breakin' Up osoittautuivat top 40-menestyksiksi. Niistä ensin mainittu oli Billboardin listalla 34. ja jälkimmäinen 39. The Ronettesin debyyttilevyn kappaleista So Young oli julkaistu aikaisemmin ainoastaan Veronican nimiin kreditoituna, vaikka myös muut The Ronettesin jäsenet, Estelle Bennett ja Nedra Talley osallistuivat kyseisen kappaleen levytykseen. Pitkäsoiton kappaleista Be My Baby ja Walking in the Rain saavuttivat Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla sijat 22. ja 269. Samaisen musiikkilehden 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Ronettesin debyytin sijoitus oli 427. Äänitysinsinööri Larry Levine vastaanotti Grammy-ehdokkuuden kappaleeseen Walking in the Rain työstämistään sademyrskyefekteistä. Presenting The Fabulous Ronettes Featuring Veronican originaali vinyylipainos on varsin harvinainen ja arvokas. Vuonna 1975 Phil Spectorin kansainvälinen yhtiö julkaisi albumista uusintapainoksen stereoversiona. Se ei sisällä bonuskappaleita, mutta mukana ovat sitä vastoin New Musical Expressin Roy Carrin erinomaiset kansitekstit. Kyseeessä on ensimmäinen kuusiosaisesta Phil Spector Wall of Sound -uusintajulkaisusarjasta. Cd-uudelleenjulkaisu oli vuorossa vuonna 2011 osana seitsemästä levystä koostuvaa Phil Spector Presents The Philles Album Collectionia. Seuraavana vuonna Sundazed julkaisi albumin uudestaan vinyylinä. Yhdeksän The Ronettesin debyyttialbumin 12 kappaleesta julkaistiin Spectorin boxilla Back to Mono (1958-1969) Pois jääneitä kappaleita olivat How Does It Feel?,  The Dixie Cupsin originaalina muistettu The Chapel of Love sekä Ray Charles-laina What'd I Say. Yksittäisenä cd:nä The Ronettesin debyyttiä ei edelleenkään ole saatavilla, mutta iTunesin kautta kylläkin. Phil Spectorin kansainvälisen yhtiön kautta julkaistu kokoelma The Ronettes Sing Their Greatest Hits on itse asiassa suora Presenting The Fabulous Ronettes Featuring Veronican uusintajulkaisu; se sisältää samat 12 kappaletta ja vieläpä täysin samassa järjestyksessä.

Sunnuntain extra:Merkittävän brittiduon vuoden 1986 menestysalbumi

Eurythmics:Revenge

Kesäkuun lopussa 1986 ilmestynyt Revenge on brittiläisduo Eurythmicsin kuudes studioalbumi, joka jatkoi edeltäjänsä, edellisenä vuonna julkaistun pitkäsoiton Be Yourself Tonightin menestystä. Selkeämpää rocktyyliä edustanut Revenge sisälsi useita singlemenestyksiä; eli kappaleet Missionary Man, Thorn in My Side, When Tomorrow Comes sekä balladikaunokki Miracle of Love. Konemaisempaa soundia edustava Last Time tarjoaa iskevän kertosäkeen retrohenkisemmän Let's Gon sisältäessä verevää huuliharpismia. Melodiaansa panostava Take Your Pain Away on aidon lohduttava, mutta slovariosastolla lähimmäksi Miracle of Loven kaltaista parhautta yltää A Little of You. In This Town tekee paluun rokimpaan ilmaisuun ja viisiminuuttinen albumin päätöskappale I Remember You edustaa jälleen onnistuneesti balladimaisempaa tuotantoa. Vahvasta kappalemateriaalistaan huolimatta myös Revenge-albumin keskeisin voimavara on Annie Lennoxin aina vakuuttava alttoääni.   Pitkäsoiton julkaisua seurasi maailmankiertue. Vuonna 1987 sen Australian-osuuden konsertista julkaistiin myös kotivideo. Marraskuun puolivälissä 2005 Sony BMG julkaisi Eurythmicsin kahdesasta albumista Deluxe-Edition -versiot, jotka sisälsivät peruslevyjen lisäksi remix-versioita ja myös bonuskappaleita. Revengen extrabiiseistä Revenge 2 on voimakkaasti eroava näkemys Eurythmicsin esikoispitkäsoitolla In the Garden alun perin julkaistusta kappaleesta Revenge.

Lauantain pitkä:Sanfranciscolaisen psykedeelisen rockin ensimmäinen menestysalbumi

Jefferson Airplane:Surrealistic Pillow

Ensimmäinen helmikuuta 1967 RCA Victorin julkaisemana ilmestynyt Surrealistic Pillow on sanfranciscolaisen rockyhtyeen Jefferson Airplanen toinen studioalbumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen solisti Grace Slick ja rumpali Spencer Dryden osallistuivat. Billboardin listalla korkeimmillaan kolmanneksi noussut pitkäsoitto on saavuttanut kultalevyn. Yhtyeen originaali rumpali Alexander  "Skip" Spence oli jättänyt Airplanen vuoden 1966 kesällä ja hänet korvasi pian kokenut losangelesilainen jazzrumpali Spencer Dryden. Uusi naissolisti Grace Slick liittyi mukaan samaisen vuoden syksyllä. Hän oli aikaisemmin vaikuttanut toisessa San Franciscosta kotoisin olleessa rockyhtyeessä Great Society. Dryden, Slick, leadvokalisti Marty Balin, kitaristi, solisti ja biisintekijä Paul Kantner, soolokitaristi ja ajoittain myös vokalisoinut Jorma Kaukonen sekä basisti Jack Casady muodostivat Jefferson Airplanen tunnetuimman kokoonpanon, joka pysyi yhdessä vuoden 1970 alkuun ajoittuneeseen Drydenin eroamiseen saakka. Surrealistic Pillown kappaleista Todayn coveroi jo albumin ilmestymisvuonna jazzsaksofonisti Tom Scott pitkäsoitolleen Honeysuckle Breeze. Surrealistic Pillow on yleisesti tunnustettu lukeutuvan varhaisen psykedeelisen rockin keskeisimpiin albumeihin. Jefferson Airplanen folkrockia ja psykedeliaa yhdistänyt tyyli oli aikanaan omaleimainen. Yhtyeen tyyliin oli toki vaikuttanut esimerkiksi Beatlesin, Dylanin, The Byrdsin, The Mamas & The Papasin ja monien muiden 1960-luvun puolivälin rockin edustajien tekemä pioneerityö. Surrealistic Pillow saa kunnian olla ensimmäinen sanfranciscolaisen rockyhtyeen työstämä menestysalbumi, joka esitteli maailmalle kaupungin 1950-luvulla toimintansa aloittaneen beatsukupolven, joka laajeni ja muuttui seuraavalla vuosikymmenellä Haight-Asburyn vastakulttuuriksi. Airplane hengenheimolaisineen aiheutti suuria muutoksia kyseiseen vastakulttuuriin ja vuoteen 1968 mennessä mediahuomio oli kiihdyttänyt huomattavasti erilaista San Francisco-skeneä kuin se, joka oli ollut olemassa vuonna 1966. Surrealistic Pillown kansikuvasta vastaa sanfranciscolainen valokuvaaja Herb Greene.

Grateful Deadin kitaristin Jerry Garcian roolista Surrealistic Pillown työstämisessä on esitetty eriäviä näkemyksiä. Tuottaja Rick Jarrard kiistää hänen osuutensa useilla kappaleilla, mutta Garcia vastaanotti krediitit kokoelma-albumilla Flight Flog sekä boxilla Jefferson Airplane Loves You. Vuonna 1974 ilmestyneen, aikaisemmin julkaisemattomasta tuotannosta koostuneen kokoelma-albumin Early Flight kansiteksteissä manageri Bill Thompson kirjoittaa ainoastaan Garcian listatuksi henkisenä neuvonantajana ja mainitsee hänen soittaneen yhtä kitaroista Jorma Kaukosen sävellyksessä In the Morning, joka julkaistiin Early Flightilla ja lisäksi eräänä Surrealistic Pillown vuonna 2003 ilmestyneen cd-version bonusraidoista.  Kesällä 1967 antamassaan haastattelussa Garcia mainitsi soittaneensa korkeaa leadia kappaleessa Today ja kitaroineensa myös kahdella muulla Surrealistic Pillown raidalla, eli kappaleilla Plastic Fantastic Lover ja Comin' Back to Me. Lisäksi Garcia sovitti uudelleen Somebody to Loven. Hänen soittoaan kuultiin myös toisessa Early Flightilla ja Surrealistic Pillown vuoden 2003 cd-versiolla julkaistussa kappaleessa J.P.P. McStep B. Blues. Garcia on saattanut myös soittaa kappaleessa How Do You Feel. Jorma Kaukonen on esittänyt mielipiteenään Garcian toimineen keskeisesti tuottajana, joka sovitti kappaleet yhtyeelle. Garcian kommentti, jonka mukaan musiikki oli yhtä surrealistista kuin tyyny, inspiroi osaltaan albumin nimeä. Surrealistic Pillow miksattiin sekä monona että stereona. Albumin stereoversio sisältää raskaampia kaikuefektejä, joita ei kuulla monoversiolla. Myöhemmin vuoden 1967  aikana Surrealistic Pillowlta julkaistiin singleformaatissa kappaleet Somebody to Love ja White Rabbit, jotka saavuttivat Billboardin listalla viidennen ja kahdeksannen sijan. Ne ovat myös Airplanen ainoat top 40:ään nousseet singlet. Sekä mono, että stereomiksaukset albumista ovat saatavilla kahdella vuonna 2001 ilmestyneellä uusintajulkaisulla; RCA:n Gold Cd-painoksena sekä osana The Ignition -nimistä boxia. Elokuussa 2003 Surrealistic Pillowsta julkaistiin kuusi bonuskappaletta sisältänyt stereoversio, joka sisälsi mm. monosingleversiot Somebody to Lovesta ja White Rabbitista. Kyseisen uusintapainoksen tuottamisesta vastasi Bob Irwin. Surrealistic Pillown originaali brittipainos julkaistiin ilman White Rabitia ja Plastic Fantastic Loveria ja niiden tilalla oli kolme kappaletta yhtyeen esikoisalbumilta Jefferson Airplane Takes Off. Surrealistic Pillown kappaleista Today sai osakseen runsasta radiosoittoa classic rock-tyyppisillä kanavilla ja collegeradiossa rakkauden kesänä 1967, vaikkei kyseistä kappaletta julkaistukaan singleformatissa. Vuonna 2003 Surrealistic Pillow saavutti sijan 146. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuoden 2017 tammikuussa Somebody to Love myi kultaa ja White Rabbit platinaa.

Perjantain pohjat:Kissin vuoden 1976 mainio studiolivenä toteutettu albumi

Kiss:Rock and Roll Over

11. marraskuuta 1976 ilmestynyt Rock and Roll Over on Kissin viides studioalbumi. Se nauhoitettiin Star Theatressa ja saavuttaakseen haluamansa rumpusoundin Peter Criss äänitti osuutensa kylpyhuoneessa ollen videoyhteydessä muihin yhtyeen jäseniin. Criss oli leadvokalistina albumin kappaleissa Baby Driver ja Hard Luck Woman. Kappaleista jälkimmäinen on Paul Stanleyn käsialaa ja hän kaavaili sitä ensialkuun Rod Stewartin esitettäväksi. Stanley antoi kappaleen kuitenkin Crissille Gene Simmonsin kehotettua kyseistä biisiä Crissin vokalisoitavaksi. Vaikkei Hard Luck Womanista muodostunut Kissille sitä edeltäneen Crissin vokalisoiman balladin Bethin veroista menestystä, sai Kiss myös Hard Luck Womanista plakkariinsa top 20 -hitin. Simmonsin käsialaa olleesta Calling Dr. Lovesta muodostui keikkastandardi ja muista Rock and Roll Overin huippuhetkistä mainittakoon vähintään osittain Stanleyn käsialaa olevat ja myös hänen vokalisoimansa rockrypistykset I Want You ja Mr Speed sekä Simmonsin See You in Your Dreams, joka päätyi eri versiona myös Simmonsin sooloalbumille paria vuotta myöhemmin. Rock and Roll Overin kansi oli Michael Doretin käsialaa ja hän tuli jälleen tekemään yhteistyötä Kissin kanssa vuonna 2009 ilmestyneen Sonic Boom -pitkäsoiton kansitaiteen myötä. Rock and Roll Over nousi korkeimmillaan Billboardin listalla yhdenneksitoista. Vaikkei kyseinen pitkäsoitto kenties sisällä Hard Luck Womania ja I Want Youta lukuun ottamatta Destroyerin tai Love Gunin parhaiden raitojen veroisia klassikkokappaleita, kyseessä on tasavahva albumikokonaisuus, jolle studiolivesoundi antaa vielä aivan oman rikastavan lisänsä.

Torstain terävä:Juurevan rockryhmän paluu suoraviivaisempaan tuotantoon

The Black Crowes:By Your Side

Alkuvuodesta 1999 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt By Your Side on The Black Crowesin viides studioalbumi. Kakkoskitaristi Marc Ford ja basisti Johnny Colt olivat jättäneet yhtyeen vuonna 1997 ja The Black Crowes oli hyvästellyt vanhan levy-yhtiönsä American Recordingsin. Uusiksi jäseniksi kitaran ja basson varteen pestattiin Audley Freed ja Sven Pipien. Rich Robinson vastasi silti kaikista By Your Siden kitaraosuuksista. Kevin Shirleyn tuottama albumi äänitettiin vuoden 1998 jälkimmäisellä puoliskolla New Yorkissa. Se koostui studiossa äänitetyistä uusista kappaleista, esituotantovaiheessa uudelleen esiin nousseista kappaleista sekä uudelleen äänitetyistä versioista kappaleista, joita oli kaavailtu lopulta hylätyksi jääneelle albumille Band. Kaiken kaikkiaan albumia varten äänitettiin 15 kappaletta, joista pitkäsoitolle valikoitui 11 raitaa. By Your Sidea Black Crowes promosi esiintymällä useissa televisio-ohjelmissa Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Kyseinen pitkäsoitto debytoi Billboardin listalla sijalla 26. ja albumi sai yleisesti kriitikoilta myönteisen vastaanoton. Robinsonin veljesten Chrisin ja Richin vokalisointia ja kitarointia kehuttiin, mutta albumin lyriikat saivat ristiriitaisemman vastaanoton. Jotkut kriitikot kiinnittivät huomiota albumin soulvaikutteisiin; esimerkiksi kappaletta Diamong Ring verrattiin Al Greenin tuotantoon. Yleisesti yhtyeen todettiin siirtyneen lähemmäksi suoraviivaisempaa rockilmaisua debyyttialbumi Shake Your Moneymakerin tavoin. Vertailukohtina classic rock-osastolta olivat odotustenmukaisesti esimerkiksi The Rolling Stones ja The Faces. Helmikuusta 1999 alkaen Black Crowes konsertoi kahden kuukauden ajan teattereissa ympäri Yhdysvaltoja. Souled Out Tourin settilistaan päätyi yleensä yli puolet By Your Siden kappaleista. Seuraavaksi vuorossa oli lyhyt Yhdysvaltain-kiertue Lenny Kravitzin kanssa ja loppukesän 1999 Black Crowes oli Aerosmithin Euroopan-kiertueen kakkosbändinä. Varsinaisiksi keikkastandardeiksi By Your Sidelta osoittautuivat Humble Piesta rokkaavimmillaan muistuttava avausraita Go Faster, rouhevan juureva Kickin' My Heart Around, nimikappale By Your Side sekä Virtue And Vice.

Keskiviikon klassikko:The Runawaysin mainiota keikkakuosia

The Runaways:Live in Japan

Live in Japan on The Runawaysin vuonna 1977 ilmestynyt livealbumi, jota kaavailtiin alun perin julkaistavaksi Japanin lisäksi esimerkiksi Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa Yhdysvaltojen ja Britannian sijaan. Pitkäsoiton 12 kappaletta jakautuvat näytteisiin debyyttialbumilta ja kakkospitkäsoitolta Queens of Noise. Lisäksi mukana on useampia raitoja, jotka saavat Live in Japanilla ensijulkaisunsa levyllä. Viimeksi mainittuun kategoriaan lukeutuuu monia erinomaisia rockrypistyksiä, eli California Paradise, Alright You Guys, harvinaislaatuisesti rumpali Sandy Westin leadvokalisoima, ensisijaisesti The Troggsin näkemyksenä tutuksi tullut Wild Thing, Gettin' Hot, I Wanna Be Where the Boys Are sekä päätösraita C'mon. Debyyttialbumilta mukaan ovat päässeet itseoikeutetut Cherry Bomb ja Joan Jettin debyyttisävellys You Drive Me Wild, erinomaisesti rullaava Velvet Underground- cover Rock and Roll sekä American Nights. Queens of Noiselta valinnat kohdistuvat liven starttaavaan nimikappaleeseen ja kyseisen pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuvaan raitaan Neon Angels on the Road to Ruin. Solisti Cherie Currie on leadvokalistina suurimmalla osalla kappaleista. Queens of Noisessa Currie ja Jett jakavat lauluosuudet, Alright You Guysissa Jettiä kuullaan laulamassa stemmoja ja leadvokalistina hän on raidoilla You Drive Me Wild ja I Wanna Be Where the Boys Are. Onkio-Haus-studiolla kesäkuussa 1977 tehdystä hienosäädöstä huolimatta Live in Japan on sekä kappalevalinnoiltaan että versioiltaan varsin onnistunut ja arvokas dokumentti Cherie Currien ja Jackie Foxin aikaisen The Runawaysin keikkakunnosta.

Tiistain tukeva:Eräs Ten Years Afterin parhaista

Ten Years After:Ssssh

Elokuussa 1969 julkaistu Ssssh on brittiläisen bluesrockin merkittävimpiin edustajiin lukeutuvan Ten Years Afterin neljäs pitkäsoitto ja samalla kyseessä on yhtyeen kolmas studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa se nousi neljänneksi ja saavutti myös Billboardin listalla 20. sijan. Avausraita Bad Scene sisältää kiinnostavia tempon vaihteluita, Alvin Leen fuzzkitarointia ja myös erinomaista soolotyöskentelyä. Ainoastaan pariminuuttinen Two Time Mama on selkeästi hidastempoisempi ja jopa folkelementtejä sisältävä raita. Myös kyseisessä kappaleessa Leelle löytyy lyhyen soolon paikka. Stoned Woman -biisissä ääneen pääsevät kelpo tavalla Leen lisäksi myös basisti Leo Lyons ja kosketinsoittaja Chic Churchill, jolla on kappaleessa parikin lyhyttä soolo-osuutta. Kappaleen kertosäettä Lee värittää onnistuneilla kitarafilleillä. Sonny Boy Williamsonin bluesklassikosta Good Morning Little Schoolgirl on tarjolla reilut seitsemän minuuttia kestävä näkemys. Tehokkaan riffin ja parin säkeistön jälkeen alkaa pitkä ja vakuuttava soolo-osuus. Noin kaksiminuuttisen kitarasoolo-osuuden jälkeen ääneen pääsee koko yhtye. Sooloilusta palataan takaisin pääriffiin. Se alkaa tällä kertaa hyvin vaimeana muuttuen lopulta volyymiltaan tavanomaiseksi. Leen lauluosuuden jälkeen seuraa Ric Leen pitkä ja revittelevä rumpusoolo, johon kappale päättyy. If You Should Love Me edustaa Ten Years Afterin melodisempaa tuotantoa. Leen lauluosuudet ovat onnistuneita ja sooloilemaan pääsee koko yhtye. I Don't Know That You Don't Know My Name on akustisvoittoinen onnistunut raita, joka ei pitkäsoiton kappaleista ainoana sisällä lainkaan sooloilua. The Stompin pitkien alkuvalmistelujen jälkeen Chic Churchill pääsee sooloilemaan ja kyseessä lienevätkin hänen parhaat osuutensa Sssh -pitkäsoitolla. Lee vokalisoi kevyesti muun yhtyeen ensisijaisesti jammaillessa. I Woke Up This Morning lukeutuu pitkäsoiton bluesvoittoisimpaan antiin. Kahden säkeistön jälkeen Lee soittaa erään onnistuneimmista sooloistaan albumilla. Pitkää soolo-osuutta seuraa vielä yksi vokalisoitu säkeistö ja sitä kitara- ja rumpusoolot. Kokonaisuutena kyseessä on eräs Ten Years Afterin laadukkaimmista pitkäsoitoista seuraajiensa  Cricklewood Greenin ja Watt -pitkäsoiton tavoin.

Maanantain mainio:Rytinäbluesin ydinmehua huokuva Stones-debyytti

The Rolling Stones:The Rolling Stones


The Rolling Stonesin nimeä kantanut debyyttipitkäsoitto ilmestyi yhtyeen kotimaassa Decca Recordsin julkaisemana 16. huhtikuuta 1964. Biisilistaltaan hieman erilainen amerikkalaisversio julkaistiin London Recordsin kautta 30. toukokuuta samana vuonna. Sen nimeksi valikoitui  England's Newest Hit Makers. Jenkkiversiolla myös singleformaatissa julkaistu näkemys Buddy Hollyn Not Fade Awaystä korvasi Bo Diddley-cover Monan. Stonesien esikoispitkäsoitto äänitettiin Lontoon Regent Sound studioilla viidessä päivässä tammi-helmikuussa 1964. Albumin tuottajina olivat yhtyeen tuonaikaiset managerit Andrew Loog Oldham ja Eric Easton. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista heijasti Mick Jaggerin ja Keith Richardin rakkautta amerikkalaiseen rhythm and bluesiin. Omissa nimissään parivaljakko  julkaisi albumilla ainoastaan yhden kappaleen, slovariosastoa edustavan raidan Tell Me (You're Coming Back) Pseudonymillä Nanker-Phelge julkaistuja kappaleita edustavat instrumentaali Now I've Got a Witness sekä Jaggerin juopuneen laulusuorituksen kruunaama bluesrevitys Little By Little, jonka yhdeksi tekijäksi mainitaan legendaarinen tuottajahahmo Phil Spector. Salanimeä Nanker-Phelge Jagger ja Richard käyttivät vuodesta 1963 vuoteen 1965. Now I've Got a Witness-instrumentaalia olivat inspiroineet Spector ja Gene Pitney, joihin kansitekstissä viitataan tuttavallisesti enoina. Legendaarisinta coverosastoa pitkäsoitolla edustanevat Bobby Troupin Route 66, Chuck Berryn Carole sekä Rufus Thomasin Walking the Dog. Albumin kansikuva on Nicholas Wrightin nappaama. Muilta osin pitkäsoiton kannessa nähdään ainoastaan Deccan logo, ei edes mainintaa yhtyeen nimestä. Julkaisunsa aikoihin Stonesin debyytistä tuli eräs vuoden 1964 suurista menestyksistä. Se pysyi listakärjessä aina kahdentoista viikon ajan. Albumi julkaistiin ainoastaan monoversiona sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Sen brittipainoksen cd-versio myytiin loppuun vuonna 2010, jonka jälkeen kyseinen versio on ollut saatavilla osana vinyyliboxia nimeltä The Rolling Stones 1964-1969.

Sunnuntain extra.Erään brittirockin klassikon upea kakkosalbumi

Bad Company:Straight Shooter

Huhtikuussa 1975 ilmestynyt Straight Shooter on englantilaisen superyhtyeen Bad Companyn toinen studioalbumi. Sen ensimmäinen singlejulkaisu Good Lovin' Gone Bad ilmestyi kuukautta ennen pitkäsoiton julkaisua ja kakkossinkku Feel Like Makin' Love neljä kuukautta albumin ilmestymisen jälkeen. Straight Shooter saavutti kolmannen sijan sekä Britanniassa että Billboardin albumilistalla. Yhdysvalloissa pitkäsoitto myi kultalevyyn oikeuttavat puoli miljoonaa kappaletta vain kuukausi julkaisunsa jälkeen. Bad Companyn kitaristi Mick Ralphs ja rumpali Simon Kirke kertoivat Straight Shooterille omistetussa In the Studio -ohjelman jaksossa albumin kappaleen Shooting Star saaneen inspiraationsa Jimi Hendrixin, Janis Joplinin ja Jim Morrisonin kuolemantapauksista. Bad Company julkaisi nimeään kantaneen esikoisalbuminsa vuoden 1974 kesäkuussa. Ainoastaan kolme kuukautta myöhemmin yhtye äänitti ääni-insinööri Ron Nevisonin kanssa ainakin kahdeksan kappaletta Englannin Gloucestershiren Clearwellin linnassa. Jonkin aikaa myöhemmin Nevison miksasi kyseiset kappaleet Straight Shooter -albumia varten Air-studioilla Lontoossa. Straight Shooterin kansi oli myös Bad Companyn debyytin suunnitelleen Hipgnosisin käsialaa. Straight Shooterin singlekapaleista maaliskuussa 1975 julkaistu Mick Ralphsin käsialaa oleva Good Lovin' Gone Bad saavutti sijan 36. Samaisen vuoden elokuussa julkaistu solisti Paul Rodgersin työstämä Feel Like Makin' Love nousi kymmenenneksi. Rumpali Simon Kirken käsialaa olevia kappaleita Straight Shooterilla edustavat balladivoittoiset Weep No More ja Anna, joista jälkimmäinen oli versioitu jo vuonna 1971 ilmestyneelle jamilevylle Kossoff Kirke Tetsu & Rabbit. Paul Rodgersin ja Mick Ralphsin yhteistyötä edustavista kappaleista Deal with the Preacher lukeutuu Straight Shooterin tiukimpiin rockrypistyksiin ja Wild Fire Woman on keskitempoinen, varsin sielukas pala. Myös pitkäsoiton päättävä Rodgersin Call on Me edustaa tyylitajuista balladituotantoa. Straight Shooter saavutti ristiriitaiset arvostelut, mutta esimerkiksi Rolling Stoneen albumista tuoreeltaan arvion kirjoittaneen Ed Nahan mielestä Bad Company osoitti toisella albumillaan, ettei yhtye tulisi lopettamaan toimintaansa, kuten Mott the Hooplelle, Freelle ja King Crimsonille oli käynyt. Bad Companyn muusikot olivat aikaisemmin tulleet tutuiksi edellä mainittujen yhtyeiden jäseninä. Vuonna 2015 Straight Shooterista julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos, jonka kakkoslevy sisälsi ennen julkaisemattomia varhaisia versioita perusalbumin kappaleista ja myös täysin aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa.

Lauantain pitkä:Australian rockkoneen luottobasisti

14. joulukuuta 1949 syntynyt Clifford "Cliff" Williams on englantilainen muusikko, joka  kesästä 1977 lähtien toimi australialaisen hardrockyhtyeen Ac/Dc:n basistina ja taustalaulajana. Ammattimuusikon uransa Williams oli aloittanut kymmentä vuotta aikaisemmin brittiyhtyeissä Home ja Bandit. Ensimmäinen Williamsin bassottelua sisältänyt Ac/Dc:n pitkäsoitto oli vuonna 1978 ilmestynyt Powerage. Vuonna 2003 Williams pääsi Ac/Dc:n jäsenenä American Rock and Roll Hall of Fameen. Williamsin bassonsoitolle on tunnusomaista se, että hänen keskeiset bassolinjansa seuraavat rytmikitaraa. Williamsin sivuprojekteihin lukeutuvat hyväntekeväisyyskonsertit ja lisäksi hän on ollut mukana Emir & The Frozen Camelsin vuonna 2002 ilmestyneellä albumilla San sekä Euroopan-kiertueella. Clifford Williams syntyi Ramfordissa, Essexissä. Vuonna 1961 Williamsin perhe muutti Hoylakelle, lähelle Liverpoolia. Williams vakuuttui paikallisesta Merseybeat-soundista ja päätti ryhtyä itsekin soittajaksi. Ensimmäisen yhtyeensä Williams perusti 13-vuotiaana. Williamsin soittotyyliin vaikuttaneista nimistä mainittakoon The Rolling Stones, The Kinks sekä Bo Diddleyn kaltaiset bluesmuusikot. Bassonsoiton suhteen Williams on pääosin itseoppinut ja hänen muodollinen koulutuksensa rajoittuu muutamiin liverpoolilaiselta ammattibasistilta otettuihin soittotunteihin. Williams jätti koulun 16-vuotiaana työskennellen päivisin insinöörinä ja iltaisin muusikkona. Vuonna 1966 Williams aloitti ammattimaisen muusikonuransa ja muutti Lontooseen. Siellä hän työskenteli purkutyömaalla ja supermarketeissa ja soitti lyhytikäisissä yhtyeissä. Williams tapasi kitaristi Laurie Wisefieldin, joka vaikutti myöhemmin Wishbone Ashissa ja kaksikko oli mukana lyhytikäisessä yhtyeessä Sugar.

Vuonna 1970 Williams ja Wisefield perustivat solisti Mick Stubbsin, kosketinsoittaja Clive Johnin ja rumpali Mick Cookin kanssa progressiivista rockia esittäneen yhtyeen Home. Yhtye solmi sopimuksen Epic Recordsin kanssa ja esikoispitkäsoitto Pause for a Hoarse Horse ilmestyi seuraavana vuonna. Home toimi lämmittelyesiintyjänä Jeff Beckille, Mott the Hooplelle, The Facesille ja Led Zeppelinille. Vuonna 1972 yhtyeen kosketinsoittajaksi vaihtui Jim Anderson ja Home julkaisi nimeään kantaneen kakkospitkäsoittonsa. Siltä poimittiin yhtyeen ainoa singlehitti Dreamer, joka jäi brittilistalla juuri top 40:n ulkopuolelle. Homen kolmas albumi, vuonna 1973 ilmestynyt Alchemist ei noussut listoille. Brittiläisen laulaja/lauluntekijän Al Stewartin pyydettyä Homea säestysbändikseen Yhdysvaltain-kiertueelle maaliskuussa 1974 Mick Stubbs jätti yhtyeen. Muut Homen muusikot muodostivat Al Stewart Bandin, mutta Home lopetti toimintansa kiertueen jälkeen. Williams soitti amerikkalaisessa Stars-yhtyeessä ennen kuin perusti vuonna 1974 yhtyeen Bandit. Siihen kuuluivat lisäksi solisti Jim Diamond ja myöhemmin Bucks Fizzissa sekä Roger Watersin taustayhtyeessä soittanut rumpali Graham Broad. Bandit solmi sopimuksen Arista Recordsin kanssa ja julkaisi nimeään kantaneen debyyttialbuminsa vuonna 1977. Bandit toimi myös Alexis Kornerin taustayhtyeenä niin ikään vuonna 1977 ilmestyneellä levyllä The Lost Album. Yhtye kuitenkin hajosi kyseisen vuoden lopulla. Banditin hajottua Williams suunnitteli jättävänsä musiikkibisneksen, mutta Banditin kitaristi Jimmy Litterland kehotti häntä koesoittoon australialaiselle hardrockyhtyeelle Ac/Dc:lle. Yhtyeen edellinen basisti Mark Evans oli saanut lähteä yhtyeestä kyseisen vuoden pitkäsoiton Let There Be Rockin levyttämisen jälkeen.

Koe-esiintymisenään Williams soitti neljä jamisessiota ja 27. toukokuuta 1977 hän liittyi Ac/Dc:hin solisti Bon Scottin, kitaristien Malcolm ja Angus Youngin ja rumpali Phil Ruddin seuraksi. Ac/Dc:ssä Williams korvasi australialaisen muusikon ja hänellä oli vaikeuksia saada työlupaa maahan. Williamsin ensimmäiset keikat Ac/Dc:n riveissä Australiassa promosivat Let There Be Rockia. Vuonna 1978 ilmestynyt Powerage oli Williamsin debyyttilevy yhtyeessä ja yhdessä Back in Blackin kanssa se säilyy hänen suosikkinaan Ac/Dc:n repertuaarista. Williams oli oma merkitävä osansa Ac/Dc:tä tuosta lähtien ja Angus Youngin jälkeen hän on pisimpään yhtyeen riveissä vaikuttanut muusikko. Williams lauloi Ac/Dc:ssä myös taustoja. Vuonna 1988 Ac/Dc pääsi Australian Recording Industry Assosiation's Hall of Fameen ja kuutta vuotta aikaisemmin Kerrangin lukijat äänestivät Williamsin vuoden basistiksi. Cliff Williams, Brian Johnson ja kitaristi Mark Hitt osallistuivat rumpali Steve Luongon kanssa Classic Rock Cares-hyväntekeväisyysprojektiin. Kvartetti kirjoitti ja äänitti kymmenen kappaletta vuonna 2007 ja teki myös hyväntekeväisyyskiertueen. Vuonna 2011 Williams esiintyi Mark Farnerin järjestämässä hyväntekeväisyyskonsertissa. Silloin tällöin Williams soittaa myös Fort Myersista kotoisin olevassa rhythm and blues-yhtyeessä The Juice. Seitsemäs heinäkuuta 2016 Williams ilmoitti jättävänsä Ac/Dc:n Rock or Bust -maailmankiertueen päätyttyä. Viimeisen konserttinsa yhtyeen riveissä hän soitti kyseisen vuoden syyskuussa Philadelphian Wells Fargo Centerissä. Syyskuun viimeisenä 2020 Ac/Dc ilmoitti Williamsin, Brian Johnsonin ja Phil Ruddin liittyneen virallisesti uudelleen yhtyeen jäseniksi.

Perjantain pohjat:Teksasin pienen boogieyhtyeen vuoden 1976 pieni klassikkolevy

ZZ-Top:Tejas

Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ-Topin tuotannossa sen vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Tejas ei aivan lukeudu trion 70-luvun tuotannon terävimpään kärkeen, sillä yhtyeen kyseisellä vuosikyymenellä työstämistä albumeista ainakin Tres Hombres, Rio Grande Mud sekä Deguello edustanevat levykokonaisuuksina laadukkaampaa työtä. Tejas sisältää muutaman klassikkotasoisen raidan, muutaman vakuuttavan kappaleen ja pari hienoista täytebiisiä. Ensiksi mainittuja edustavat tekstinsä osalta veikeä rockpala Arrested for Driving While Blind, sekä voiman ja melodisuuden tyylikkäästi yhdistävät Pan Am Highway Blues ja Avalon Hideaway. Pitkäsoiton päättää täysin kitaristi/solisti Billy Gibbonsin käsialaa oleva tyylikäs instrumentaaliraita Asleep in the Desert. Avauskappale It's Only Love ja She's a Heartbraker edustavat onnistuneesti melodisempaa ja kevyempää musiikillista ilmaisua El Diablon ollessa albumin hieman kokeeellisemmista raidoista onnistunein. Pitkäsoiton ykköspuolen lopussa on sitä vastoin ZZ-Topin asteikolla pari vähemmän ikimuistoista kappaletta, eli Snappy Kakkie sekä Enjoy and Get It On. Vaikka Tejas ei sisällä ainuttakaan Just Got Paidin, Francinen, La Granden tai Blue Jean Bluesin veroista todella kirkasta klassikkokappaletta, puolustaa kyseinen pitkäsoitto paikkaansa ZZ-Topin tuotannossa kappalemateriaaliltaan melkoisen tasavahvana ja jopa vaihtelevana albumikokonaisuutena. Laadullisesti se sijoittuu samaan kastiin yhtyeen debyytin ja varsin onnistuneen studiopuolensa ansiosta myös Fandangon kanssa.

Torstain terävä:Yksi psykedeelisen rockin klassikon parhaista töistä

Vanilla Fudge:Renaissance

Kesäkuussa 1968 sekä mono, että stereoversiona ilmestynyt Renaissance on yhdysvaltalaisen psykedeelistä rockia edustaneen Vanilla Fudge-yhtyeen kolmas studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen ensisijaisesti omasta tuotannosta koostunut pitkäsoitto; seitsemästä kappaleesta viisi oli yhtyeen jäsenten kirjoittamia. Albumille sisältyivät lisäksi Frank Zappan ja Herb Cohenin suojatin Essra Mohawkin kirjoittama The Spell That Comes After. Renaissancen originaaleissa painoksissa kappaleen säveltäjäksi oli virheellisesti merkitty Zappan taiteellinen johtaja Cal Schenkel. Renaissancen tunnetumpi coverkappale on Donovanin hitteihin luketuva Season of the Witch. Sen alkuun Vanilla Fudge sisällyttää lyriikoita myös toisesta Essra Mahawkin kappaleesta We Never Learn. Kosketinsoittaja Mark Steinin ja basisti Tim Bogertin käsialaa oleva albumin avauskappale The Sky Cried/When I Was a Boy edustaa tiukkaa hardrockausta, joka oli urkuvetoisuudessaan musiikillisena inspiraation lähteenä esimerkiksi Deep Purplen Mark I -kokoonpanolle. Myös Vince Martell pääsee kappaleessa fuzz-kitaroineen onnistuneesti esiin. Martellin käsialaa oleva Thoughts osoittaa kitaristin olleen myös pätevä biisintekijä ja kappaleen alussa kuullun tyyppistä falsettilaulua vei tyylikkäästi eteenpäin esimerkiksi Uriah Heep. Paradise edustaa Renaissancen kappaleista Mark Steinin ja rumpali Carmine Appicen yhteistyötä ja tarjoaa melodisen tyylikästä psykedeelistä tyyliä. Steinin That's What Makes A Man jatkaa onnistuneesti tyylikkäillä melodioilla kuorrutettua psykedeelistä musiikillista ilmaisua Steinin ja Bogertin stemmalaululla ryyditettynä. Albumin coverkappaleista ensimmäinen, The Spell That Comes After tuli Vanilla Fudgen tietoisuuteen Renaissance-albumin tuottajana toimineen ja ensisijaisesti The Shangri-Las -yhtyeen kanssa tekemästään yhteistyöstä muistetun George "Shadow" Mortonin kautta. Originaalin albumin omaa tuotantoa edustavista kappaleista viimeinen, Faceless People on täysin Carmine Appicen käsialaa. Pitkäsoiton kappaleista se on lähimpänä varhaista hardrockia, joka puhkesi Vanilla Fudgen tuotannossa toden teolla kukkaan vasta yhtyeen ensimmäisen aktiivikauden viimeisellä albumilla Rock and Roll. Vince Martellin kitarointi toimii kyseisessä kappaleessa erinomaisesti ja osoittaa osaltaan melkoista kehitystä yhtyeen ensimmäiseltä, sinänsä varsin pätevältä albumilta. Renaissancen päättävä näkemys Donovanin Season of the Witchistä edustanee silti albumia laadukkaimmillan. Kenties Vanilla Fudgen ydinosaamisen aluetta tarjosivatkin varsin mielikuvituksellisesti sovitetut coverkappaleet. Billboardin listalla Renaissance saavutti parhaimmillaan 20. sijan. Albumin cd-versioiden bonuksina on kolme alun perin ainoastaan singleformaatissa julkaistua kappaletta. Niistä covereita edustaa Burt Bacharachin ja Hal Davidin käsialaa oleva balladikaunokki The Look of Love. Veikeän soundimaailman kera rokkaava All in Your Mind edustaa koko yhtyeen yhteistyötä ja Mark Steinin käsialaa oleva Where Is My Mind lähestyy onnistuneesti hardrocktyyliä. Renaissance sijoittuu monen yhtyeen diggarin listalla kolmen parhaan Vanilla Fudge -albumin joukkoon Rock and Rollin ja yhtyeen debyytin kanssa.

Keskivikon klassikko:Ted Nugentin vuoden 1977 klassikkoalbumi

Ted Nugent:Cat Scratch Fever

Toukokuussa 1977 ilmestynyt Cat Scratch Fever on amerikkalaiskitaristi Ted Nugentin yhtyeensä kanssa työstämä menestysalbumi. Maestron itsensä lisäksi merkittäväksi kyseisellä pitkäsoitolla muodostuu solisti Derek St. Holmesin osuus. Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa sen käynnistävä nimikappale, joka saavutti singleformaatissa Billboardin listalla 30. sijan. Pitkäsoiton kappaleista Wang Dang Sweet Poontang ja Sweet Sally kelpasivat 90-luvun alkajaisiksi covereiksi Kouvolan koville, eli Peer Güntille trion heittäessä runsaasti covermateriaalia sisältäneen clubirundin. Ilmeisen kitarointinsa lisäksi myös melodisuutensa osalta vakuuttavan Death by Misadventuren teemana on Rolling Stonesin Brian Jonesin kuolema. Myös Live It Up löytää voimansa kaivattavasta nyanssikkuudestaan. Home Bound on tyylitajuinen ja upea instrumentaalikappale, jonka henkeä Timo Nikki tyylitajuisesti tavoitti Güntin levytysohjelmistoon vuoden 1990 albumille Don't Mess with the Countryboys päätyneessä ja niin ikään instrumentaalina toteutetussa kappaleessa E4. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava Workin' Hard Playin' Hard yhdistää iskevän riffittelyn onnistuneeseen laulumelodiaan. A Thousand Knives jatkaa tehokkaan, mutta edelleen miellyttävän melodisen ja rullaavan rokkauksen parissa operointia. Fist Fightin' Son of a Gun kiristää tahtia pitkäsoiton loppua kohden ja albumin kaikkein tiukin rypistys Out of Control on säästetty viimeiseksi. Harvemmin kuunteluun ehtineenä Nugentin Cat Scratch Fever nousee erääksi vuoden 1977 hivenen unohdetummista klassikkoalbumeista. Nugentin diskografiassa suurta menestystä jatkoi sitä seurannut ja seuraavana vuonna ilmestynyt tupla-albumi Double Live Gonzo!

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen rumpaleista ja perkussionisteista

12. joulukuuta 1957 syntynyt Sheila Escovedo, joka tunnetaan taiteilijanimellään Sheila E, on amerikkalainen solisti, rumpali ja perkussionisti, joka on tehnyt musiikillista yhteistyötä monien keskeisten artistien, kuten Princen, Lionel Ritchien, Ringo Starrin ja Gloria Estefanin kanssa. Kaliforniassa syntyneen Sheila E:n isä on perkussionisti Pete Escovedo, jonka kanssa Sheila esiintyy säännöllisesti. Escovedo on meksikolaista ja kreolilaista sukujuurta. Kyseessä on huomattavan musikaalinen suku ja esimerkiksi eräs Sheilan enoista johti pitkäikäistä indierockyhtyettä The Dragonsia. Sheila on erityisesti jäsenyydestään Santanassa tunnetuksi tulleen Coke Escovedon siskontytär. Debyyttilevytyksensä Sheila teki jazzbasisti Alphonso Johnsonin kanssa kappaleessa Yesterday's Dream vuonna 1976. Hieman yli parikymppisenä hän oli jo soittanut esimerkiksi Marvin Gayen, Herbie Hancockin ja Diana Rossin kanssa. Hän soittaa myös kitaraa. Prince tapasi Sheila E:n konsertissa vuonna 1978 tämän ollessa esiintymässä isänsä kanssa. Jo tuolloin Prince ennusti Sheila E:n joskus kuuluvan hänen yhtyeeseensä. Kaksikon yhteistyö alkoi lopulta Purple Rainin äänityksissä. Sheila oli solistina Let's Go Crazy- singlen b-puolella julkaistulla kappaleella Erotic City. Vaikka Sheila E oli nyt Princen suojatti, hän osoitti olevansa menestyvä artisti myös omillaan. Vuonna 1984 julkaistu artistin debyyttilevyn nimikappale Glamorous Life nousi Billboardin listalla seitsemänneksi ja oli kahden viikon ajan tanssilistojen kärjessä. The Belle of St. Mark sijoittui sijalle 34., mutta se valittiin New Musical Expressin viikon singleksi. Sheila E oli lämmittelyesiintyjänä Princen Purple Rain -kiertueella. Vuonna 1985 ilmestyneeltä albumilta Romance 1600 julkaistiin kaksi singlehittiä; kolmanneksi noussut Hold Me ja juuri top tenin ulkopuolelle jäänyt A Love Bizarre.
Lisäksi pitkäsoitolta löytymätön Holly Rock löysi tiensä keikkastandardiksi ja myös mukaan elokuvaan Krush Groove. Siinä Sheila esiintyi muun muassa Run DMC:n ja LL Cool J:n kanssa. Muita elokuvia, joissa artisti on mukana, ovat Princen vuoden 1987 konserttielokuva Sign O the Times, The Adventures of Ford Fairlane sekä tuoreimpana vuonna 2003 valmistunut Chasing Papi. 80-luvun aikana Sheila E julkaisi Glamorous Lifen ja Romance 1600:n lisäksi myös nimeään kantaneen pitkäsoiton. Albumien Sign O the Times, Black Album ja Lovesexy aikaan sekä viimeksi mainitun tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella Sheila toimi Princen taustayhtyeen rumpalina ja musiikillisena johtajana. Lisäksi hän oli kirjoittajan ja muusikon roolissa useilla Princen levyillä. Jätettyään Princen organisaation vuonna 1989 Sheila E levytti pitkäsoitot Sex Cymbal, Writes of Passage ja Heaven. Ne jäivät suhteellisen vähälle huomiolle, erityisesti ensiksi mainittu, jota Sheila ei terveyssyistä kyennyt promoamaan kiertueen avulla. Vuonna 1996 hän oli mukana japanilaisen poplaulajan Namie Amuron kiertuebändissä. Chiba Marine Stadiumilla soitettu konsertti julkaistiin myöhemmin dvd:nä. Kahta vuotta myöhemmin Sheila soitti perkussiota Phil Collinsin näkemyksellä Cyndi Lauperin kappaleesta True Colors. Vuosina 2001, 2003 ja 2006 Sheila oli jäsenenä Ringo Starrin All Star Bandissa. Vuonna 2004 Sheila E oli rumpalina Cyndi Lauperin covereista koostuneella albumilla At Last. Kappaleessa Stay Sheila soitti perkussioita ja esitti kyseisen kappaleen Lauperin kanssa livenä VH1:n Divas-ohjelmassa. Sheila esiintyi myös Princen One Night Alone...Live! -konsertissa. Helmikuussa 2006 Sheila esiintyi Princen sekä Wendy Melvoinin ja Lisa Colemanin kanssa Brit Awardseissa. Samana vuonna Sonoma Jazz Festivaaleilla Sheila oli mukana Herbie Hancockin taustayhtyeessä.

Maaliskuussa 2007 Sheila teki pienen kiertueen Euroopassa uuden projektiyhtyeensä Chronicles of Every Diva kanssa. Saman vuoden kesäkuussa hän esiintyi American Latin Music Awardseissa ja heinäkuussa Minneapolisissa; molemmissa Princen kanssa. Huhtikuussa 2008 Sheila E esiintyi Emmyn voittaneessa ohjelmassa Idol Gives Back. Toukokuussa 2008 Sheila E piti neljä loppuunmyytyä konserttia Blue Note Tokyossa, joka on kaupungin suosituin jazzclubi. Vuonna 2009 Sheila E voitti Gone Country -nimisen CMT-realityshown. Voitto mahdollisti musiikillisen yhteistyön kyseisen musiikkigenren parissa tunnetun laulajan, kirjoittajan ja tuottajan John Richin kanssa. Sheila E:n ensimmäinen countrymarkkinoille suunnattu kappale oli Glorious Train. Sheila piti kaksi konserttia San Franciscossa elokuun puolivälissä 2010. Niiden yhteydessä hän myi ep:tään From E 2 U. Se sisälsi muun muassa Princen kirjoittaman kappaleen Leader of the Band, jolla Prince oli myös pianistina. Sheila oli myös mukana Princen kiertueilla 20 Ten  Tour ja Welcome 2 America. Kesäkuussa 2011 Sheila esiintyi David Lettermanin myöhäisillan showssa osana ohjelman ensimmäistä rumpusooloviikkoa. Vuonna 2012 Sheila konsertoi Sy Smithin kanssa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Hän osallistui myös Dave Kozin kyseisen vuoden joulukiertueelle. Marraskuussa 2013 Britanniassa julkaistiin Sheila E:n seitsemäs albumi Icon. Syyskuussa 2014 ilmestyi artistin omaelämäkerta Beat of My Own Drum ja samaisen vuoden marraskuussa pitkäsoitto Icon julkaistiin kansainvälisesti. 26. kesäkuuta 2016 Sheila E ja New Power Generation soittivat tribuuttikonsertin Princelle kyseisen vuoden BET Awardseissa. Seuraavana päivänä Sheila julkaisi Princen kunniaksi uuden kappaleen Girl Meets Boy. Vuonna 2017 Sheila E vaikutti perkussionistina elokuvan The Boss Baby soundtrackillä ja Gary Clark Jr:n albumilla This Land. 28. tammikuuta 2020 Staples Centerissä järjestetyssä Let's Go Crazy: The Grammy Salute to Prince -konsertissa Sheila E oli musiikillisena johtajana. CBS lähetti sen 21. huhtikuuta samaisena vuonna. 17. huhtikuuta Sheila E julkaisi uuden singlensä Lemon Cake, jonka musiikkivideo sai ensi-iltansa 14. toukokuuta Rated R&B:ssä. 

Maanantain mainio:Glamrockin klassikon vuoden 1987 pitkäsoitto

Mötley Crüe:Girls Girls Girls

Toukokuun puolivälissä 1987 ilmestynyt Girls Girls Girls on vuosikymmenen suosituimpiin ja myös keskeisimpiin glamrock/glammetalyhtyeisiin lukeutuvan Mötley Crüen neljäs studioalbumi. Kyseinen pitkäsoitto on tyylillisesti yhtyeen varhaisempaa tuotantoa riffipainotteisempi. Girls Girls Girlsin hitteihin lukeutuvat albumin nimikappale sekä Wild Side. Kyseinen albumi heijastaa osaltaan yhtyeen jäsenten villiä elämäntapaa Harley Davidson- moottoripyörineen, kiellettyine nautintoaineineen ja Sunset Stripillä ja strippiclubeissa vietettyine aikoineen. Pitkäsoitolla on silti tarjottavanaan myös tummasävyisemmät hetkensä, jollaisia edustavat erityisesti kappaleet Dancing on Glass sekä Wild Side. Voimaballadi You're All I Need kertoo kuolleen rakastetun tarinan ja kohottaa vakavuudessaan Mötley Crüen profiilia voimakkaastikin. Vastaavasti Nona on omistettu Nikki Sixxin isoäidille, joka menehtyi Girls Girls Girlsin nauhoitusten aikana.  Kyseinen kiinnostava kappale puhutteleekin varmasti kaikkia, jotka ovat menettäneet jonkun rakastamansa. Kliseisestä tekstistään huolimatta Bad Boy Boogie on bluesvaikutteissaan kiinnostava irtiotto Mötley Crüelle tunnusomaisesta musiikillisesta ilmaisusta. Pitkäsoiton kakkospuolelle sijoitettu biisikolmikko, joka koostuu kappaleista Five Years Dead, All in the Name of ja Sumthin' for Nothin', ei lukeudu albumin unohtumattomimpaan antiin.  Pitkäsoiton päättää groovaava cover Jailhouse Rockista. Vaikka kyseessä on onnistunut näkemys rockin historian peruskallioihin lukeutuvasta teoksesta, se on sijoitettu albumille ensisijaisesti siksi, ettei se olisi jäänyt kokonaiskestoltaan liian lyhyeksi. Girls Girls Girls nousi Billboardin listalla kakkossijalle. Sen nousun kärkeen esti ainoastaan Whitney Houstonin kakkosalbumi Whitney. Mötley Crüen diskografiasta vuonna 1989 ilmestynyt Girls Girls Girlsin seuraaja Dr. Feelgood saavutti viimein paalupaikan Billboardin listalla. Kahden edeltäneen Crüe- pitkäsoiton, eli Shout at the Devilin ja Theatre of Painin tavoin myös Girls Girls Girls myi nelinkertaisesti platinaa. Sen nimikappaleesta Mötley Crüe nappasi toisen top 20 -singlemenenestyksensä ja Wild Siden musiikkivideo saavutti merkittävää rotaatiota MTV:llä. Vaikka Girls Girls Girls siis yskähteleekin ajoittain, kyseessä on Mötley Crüen diskografiassa mainettaan laadukkaampi albumi.

Sunnuntain extra.Superyhtyeen merkittävä esikoinen

Cream:Fresh Cream

Yhdeksäs joulukuuta 1966 Reaction Recordsin ensimmäisenä julkaisuna ilmestynyt Fresh Cream on brittiläisen superyhtyeen; rumpali Ginger Bakerista, basisti/solisti Jack Brucesta ja kitaristi/solisti Eric Claptonista koostuneen Creamin esikoispitkäsoitto. Samanaikaisesti Fresh Creamin kanssa ilmestynyt single I Feel Free oli Creamin läpimurtohitti. Kyseinen kappale ilmestyi ainoastaan Fresh Creamin Yhdysvaltain-painoksella, jolla se korvasi albumin brittiversiolta löytyvän, Willie Dixonin käsialaa olevan bluesstandardin Spoonful. Kyseinen bluesjamittelu on eräs pitkäsoiton huippuhetkistä, ja erityisen onnistuneita versiossa ovat Claptonin kitaralikit ja Jack Brucen lauluosuudet. Vimmainen, upeat kitara- ja rumpuosuudet sisältävä NSU lukeutuu yhtyeen oman tuotannon osalta albumin kultahippuihin. Mainittu kappale kirjoitetiin jo Creamin ensimmäisissä treeneissä. Dreaming on psykedeliavivahteidensa lisäksi nostalgisia kitarasointuja hyödyntävä balladikappale. Sleepy Time Time on ajanolon huomioiden moderni blueskappale Sweet Winen sisältäessä selkeämmin elementtejä jopa popmusiikista. Fresh Creamin kakkospuolen avaa näkemys traditionaalista instrumentaalikappaleesta Cat's Squirrel, jossa Bruce vastasi bassottelun lisäksi myös huuliharpismista. Robert Johnsonin kappaleesta Four Until Late tarjoillaan letkeä sovitus Claptonin leadvokalisoimana. Bluespuristeja Creamin esikoisella miellyttänee silti enemmmän intensiivinen näkemys Muddy Watersin Rollin' and Tumblin':ista. Skip Jamesin I'm So Glad versioituu Fresh Creamillä varsin onnistuneesti kekseliäine kitarariffeineen, funkahtavine bassolinjoineen, intensiivisine jazzahtavine rumpukomppeineen ja bluesahtavine kitarasooloineen melodisella vokalisoinnilla kuorrutettuna. Creamin debyytin päättää Ginger Bakerin pitkän rumpusoolon sisältävä instrumentaalikappale Toad, joka oli edellä aikaansa. Vastaavanlaisia sooloja monet huippurumpalit John Bonhamista lähtien harjoittivat vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Vaikka Creamin esikoisalbumilla on vielä säästeliäästi omaa tuotantoa, muurasi albumi omalta osaltaan keskeisesti peruskiviä niin kutsutulle classic rock-  tyylilajille.  Brittilistalla Fresh Cream nousi kuudenneksi ja saavutti Yhdysvalloissa sijan 39. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Fresh Creamin sijoitus oli 101.

Lauantain pitkä:The Doorsin legendaarisen kokoonpanon erinomainen joutsenlaulu

The Doors:L A Woman

19. huhtikuuta 1971 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt L A Woman on The Doorsin kuudes ja samalla viimeinen Jim Morrisonin kanssa työstetty studioalbumi. Morrison menehtyi vajaa kolme kuukautta kyseisen pitkäsoiton julkaisun jälkeen. L A Womanilla The Doors jatkoi bluesvaikutteiden yhdistämistä musiikkiinsa. Kyseinen tyylisuunta oli alkanut jo yhtyeen edellisellä studioalbumilla Morrison Hotel. L A Woman levytettiin ilman Doorsin pitkäaikaista tuottajaa Paul A Rotchildia. Hän oli pettynyt yhtyeen studiotyöskentelyn laatuun ja niinpä Doors tuotti legendaarisen kokoonpanonsa joutsenlauluksi jääneen albumin pitkäaikaisen ääni-insinöörinsä Bruce Botnickin kanssa. Pitkäsoitolta julkaistiin ennakkoon vuoden 1971 maaliskuussa Billboardin listalla top 20:een kohonnut single Love Her Madly. Itse pitkäsoitto nousi parhaimmillaan Billboardin albumilistalla yhdeksänneksi ja sen korkein sijoitus brittilistalla oli 28. Toisena singlenä L A Womanilta julkaistu Riders on the Storm saavutti niin ikään menestystä sekä Billboardin listalla että Britanniassa. Kriitikot Richie Unterberger ja David Quantick ovat molemmat nimenneet L A Womanin The Doorsin parhaisiin albumeihin lukeutuvaksi ja ylistäneet Jim Morrisonin laulusuoritusten varmaa innokkuutta ja yhtyeen konstailematonta paluuta bluesrockjuurilleen. Marraskuussa 1970 The Doors äänitti Los Angelesin Sunset Sound Recorders-studioilla varhaiset versiot L A Womanin nimikappaleesta, Riders on the Stormista ja Love Her Madlysta. Kyseiset tuoreeltaan kirjoitetut kappaleet merkitsivät irtiottoa Doorsin pitkälle orkestroidusta ja vuonna 1969 ilmestyneestä albumista The Soft Parade, jonka äänitykset olivat miltei polttaneet yhtyeen loppuun. Morrison Hotellista eteenpäin kehittynyt L A Womanin suoraviivaisempi tyyli otettiin kriitikoiden keskuudessa myönteisesti vastaan. Jouluksi 1970 levy-yhtiö Elektra Records julkaisi yhtyeeltä lupaa kysymättä kokoelma-albumin 13. Sen kansikuvassa nähtiin nuori Jim Morrison. Solisti ei ollut mielissään kansikuvaratkaisusta ja hän uhkasi jopa solmia uuden sopimuksen toisen levy-yhtiön kanssa. Doorsin Elektran kanssa solmima sopimus edellytti yhtyeeltä kuitenkin vielä yhtä studioalbumia. Paul A Rotchild oli mukana varhaisissa äänityksissä, mutta poistui takavasemmalle tyytymättömänä erityisesti kappaleeseen Love Her Madly. Bruce Botnickin teoksesta Love Comes a Funeral Pyre selviää, että eräs Rotchildin lähtöön vaikuttanut seikka oli myös se emotionaalinen tuho, jonka Janis Joplinin kuolema hänessä aiheutti. Rotchild oli työskennellyt Janis Joplinin kanssa laulajattaren kuoleman jälkeen julkaistulla albumilla Pearl. Rotchild poistui ennen valmiiden ottojen valmistumista ja kehotti yhtyettä tuottamaan albumin Bruce Botnickin kanssa. Mainittu ääni-insinööri oli työskennellyt Rotchildin kanssa jo Doorsin varhaisemmilla levytyksillä.

Santa Monica Boulevardilla sijainnut The Door's Workshop tarjosi miellyttävän ja rentouttavan äänitysympäristön ja vältti professionaalin studion kustannukset. Nauhoituksia varten The Doors palkkasi Elvis Presleyn kanssa työskennelleen basistin Jerry Scheffin sekä rytmikitaristi Marc Bennon tukevoittamaan soundiaan. Scheff osallistui kaikkien albumin kappaleiden äänityksiin L'Americaa lukuun ottamatta. Rumpali John Densmore ylisti tapaa, jolla Scheffin tarjosi hänelle mahdollisuuden kommunikoida rytmisesti Morrisonin kanssa. Scheff myös hidasti tarvittaessa kosketinsoittaja Ray Manzarekia tilanteissa, jolloin hänen oikea soittokätensä oli liian nopea. L A Womanin kappaleet viimeisteltiin muutamalla otolla kasiraiturilla ja äänitykset saatiin valmiiksi kuudessa päivässä. Bluesentusiastina Morrison nimesi viimeisen äänityspäivän bluespäiväksi, jolloin nauhoitettiin kappaleet Crawling King Snake, Cars Hiss By My Window sekä nimikkoraita L A Woman. Albumilla oli raaka, livemäinen soundi ja sen päällekkäisäänitykset rajoittuivat tiettyihin kosketinsoitinosuuksiin. Miksaukset viimeisteltiin Poppy-studioilla helmi-maaliskuussa 1971, jolloin Morrison oli jo muuttanut Pariisiin. Nauhoitukset alkoivat tilanteessa, jolloin valmista materiaalia ei ollut kovin runsaasti uusien kappaleiden syntyessä jamittelujen tai keskusteltujen ideoiden pohjalta. Morrison ei pitänyt useista lauluotoista, joita The Soft Parade-albumin tapauksessa oli jouduttu hyödyntämään. Kyseisen albumin äänityssessioista poiketen hän saapui L A Womanin nauhoituksiin ajoissa ja selvänä. Nauhoitusten alkuhankaluuksista huolimatta L A Woman sisältää useita Doorsin arvostetuimpia ja myös bluesorientoituneimpia kappaleita. Tekstiensä osalta albumi käsittelee esimerkiksi rakkautta, elämää Los Angelesissa ja ihmisen kokemusten monimutkaisia aspekteja. Ray Manzarekin mukaan yhtye ei lähestynyt kyseistä albumia tietty yksi visio mielessään, mutta havaitsi sen kappaleiden kertovan Los Angelesista. Kokonaisuutena albumi toi esiin Morrisonin lauluntekijän kyvyt ja taiteellisesti sen kappaleet sisälsivät vaikutteita bluesista, psykedeliasta ja jazzista ja usein jopa kaikkia edellä mainittuja elementtejä saman kappaleen sisällä.  The Endin ja When The Music's Overin jälkeen L A Womanilla oli ensi kertaa tarjottavanaan pitkiä musiikillisia teoksia, jollaisia edustivat albumin nimikappale sekä Riders on the Storm. L A Womanin avaava Morrisonin The Changeling on funkahtava kappale, josta yhtye kaavaili albumin ensimmäistä singleä. Holzmanin kehotuksesta kyseisessä formaatissa julkaistiin kuitenkin Love Her Madly. Kirjailija James Riordanin mukaan kappaleen maininta henkilapsesta ja sen otsikko saattavat viitata Morrisonin vaikeaan lapsuuteen. The Changelingin lisäksi The Doors päätti nauhoittaa L A Womanille kolme muuta ennen vuotta 1971 työstettyä sävellystä; kappaleet L' America, Crawling King Snake ja The Wasp (Texas Radio and the Big Beat.) Niistä ensin mainittua kaavailtiin aluksi Michelangelo Antonionin vuoden 1970 vastakulttuurielokuvaan Zabriski Point, mutta kappale tuli tuolloin hylätyksi. Kappaleen originaalinimi oli Latin America ja L A Womanin äänityksissä siihen lisättiin ainoastaan muutamat rumpujen päällekkäisäänitykset.

Omaa sovitustaan traditionaalista Crawling King Snakesta Doors oli soittanut jo varhaisilla kiertueillaan ja joskus medleynä Celebration of the Lizardin kanssa. Texas Radio and the Big Beatin tekstit olivat uudelleen työstettyjä Morrisonin tekstejä vuodelta 1968. Osa kyseisen kappaleen runonlausunnasta pääsi mukaan vasta vuonna 1978 julkaistulle albumille An American Prayer. Morrisonin kappaleeseen Been Down So Long oli vaikuttanut folklaulaja Richard Farinan teos sekä Furry Lewisin kappale I Will Turn Your Money Green. Morrisonin käsialaa oli myös blueskappale Cars Hiss by My Window, joka lukeutuu albumin studiossa sävellettyihin raitoihin. L A Womanin ykköspuolen päättää sen nimikappale, joka on samalla albumin pisin. Tekstillisesti kyseessä ovat Morrisonin lopullliset jäähyväiset yön kaupungille ja ne kuvastavat hänen ristiriitaisia tunteitaan Los Angelesia kohtaan. Kappaleen tekstin kohta Mr Mojo Rising on anagrammi Jim Morrisonista itsestään. L A Womanin lopuista omaa tuotantoa edustavista kappaleista singlebiisi Love Her Her Madly on Kriegerin käsialaa ja lukeutuu hänen romanssia ja epävarmuutta käsitteleviin kappaleisiinsa. Hyacinth House on Morrisonin teksti ja Manzarekin sävellys.  Päätöskappale Riders on the Storm on koko yhtyeen yhteistyötä ja merkki yhtyeen kasvavista jazzvaikutteista, joita he olisivat tutkineet pidemmällekin. Tekstinsä osalta Morrisonin liftarikuvastoa hyödyntänyt kappale oli hänen viimeinen nauhoituksensa Doorsin kanssa. Kappaleen tekstin kohta delicate riders of the Storm oli napattu Hart Cronen runosta Praise for an Urn. Yhdestoista joulukuuta 1970 The Doors soitti kaksi loppuunmyytyä konserttia Dallasin State Fair Music Hallissa. Konserteista ensimmäinen alkoi pitkällä versiolla Love Her Madlysta, mutta vanhaa tuotantoaan Doors ei ollut soittanut sitten saman vuoden elokuussa heittämänsä Isle of Wightin keikan jälkeen. Tuoretta tuotantoa edusti myös L A Womanin nimikappale ja When the Music's Over päätti setin. Konsertit saivat hyvän vastaanoton ja johtivat ylimääräisen konserttiin Louisianassa. Yleisöäänitykset Love Her Madlysta, The Changelingista, L A Womanista ja Morrison Hotel -albumin kappaleesta Ship of Fools päätyivät vuonna 2003 ilmestyneelle albumille Boot Yer Butt:The Doors Bootlegs. Samaisen vuoden joulukuun 12:ntena Doorsin New Orleansin Warehousessa soittama konsertti jäi yhtyeen viimeiseksi Morrisonin kanssa. L A Woman saavutti suurimmaksi osaksi myönteiset arviot. Rolling Stonen Robert Meltzer oli vakuuttunut yhtyeen yhtenäisyydestä ja hänen mukaansa kyseessä oli The Doorsin upein ja vuoden paras albumi. Robert Christgau arvosti Morrisonin tiettyjen tekstien humoristisuutta ja hänen mielestään The Doors ei ollut koskaan kuulostanut paremmalta. Classic Rockiin albumin 40-vuotisjuhlapainoksen arvostelleen Stephen Daltonin mukaan originaali L A Woman säilyy ylväänä klassisena matkana kirkkaana loistavaan pimeyteen. Vuonna 2003 L A Woman saavutti sijan 362. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Tammikuussa 2012 Elektra ja Rhino Records  julkaisivat albumista laajennetun version, joka sisälsi seitsemän vaihtoehtoista versiota sen kappaleista ja lisäksi kaksi ennen julkaisematonta raitaa; She Smells So Nice ja Rock Me. Kyseistä uudellenjulkaisua seurasi myös dokumentti Mr Mojo Risin':The Story of L.A. Woman. Se sisältää Kriegerin ja Densmoren haastattelun sekä livenä ja studiossa taltoituja kappaleita.