torstai 28. helmikuuta 2019

Perjantain pohjat:Eräs Georgen parhaista

George Harrison:Thirty Three & ⅓

Marraskuussa 1976 ilmestynyt Thirty Three & ⅓ on George Harrisonin seitsemäs sooloalbumi. Samalla se oli hänen ensimmäinen omalle Dark Horse -levy-yhtiölleen levyttämänsä pitkäsoitto. Koska kyseisen pitkäsoiton masternauhat ehdittiin luovuttaa viime hetkellä, albumin jakelijana oli Warner Bros A&M Recordsin sijaan. Pitkäsoiton levyttämistä varjosti kappaleeseen My Sweet Lord liittynyt oikeusjuttu. Thirty Three & 1/3 sisälsi top 30:een nousseet singlet This Song ja Crackerbox Palace. Kappaleista ensiksi mainittu viittasi satiirisesti oikeusjuttuun. Vaikka Harrisonilla oli omat ongelmansa albumin levyttämisen kanssa, se saavutti kriitikoiden taholta positiivisen vastaanoton. Monien mielestä kyseessä oli nimittäin Harrisonin laadukkain työ sitten kehutun tripla-albumin All Things Must Pass. Harrison nauhoitti Thirty Threen Triar Parkin kotistudiosssaan ja tuotannon osalta hän sai apua Tom Scottilta. Albumin työstämiseeen osallistuivat esimerkiksi Billy Preston ja Gary Wright. Videoversiot työstettiin kolmeen albumin kappaleista ja niiden ohjauksesta vastasi Monty Pytonin jäsen Eric Idle. Pitkäsoiton tiimoilta Harrison teki myös joukon radio- ja tv-esiintymisiä. Niistä jälkimmäisiin lukeutui yhteiskeikka Paul Simonin kanssa Saturday Night Livessa. Thirty Threen remasteroitu versio ilmestyi vuonna 2004 osana Dark Horse Years 1976-1992 uudelleenjulkaisusarjaa, joka ilmestyi Harrisonin vuoteen 2001 ajoittuneen kuoleman jälkeen.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Torstain terävä:Steve Harleyn ja Cockney Rebelin ainoa ykköshitti

Make Me Smile (Come Up and See Me) on brittiläisen rockyhtyeen Steve Harleyn ja Cockney Rebelin kappale, joka julkaistiin ensimmäisenä singlenä yhtyeen vuonna 1975 ilmestyneeltä albumilta Best Years of Our Lives. Biisi on Harleyn kirjoittama ja hän vastasi sen tuottamisesta Alan Parsonsin kanssa. Helmikuussa 1975 Make Me Smile nousi brittien singlelistan kärkeen ja saavutti hopealevyn. Single pysytteli 50 suosituimman joukossa yhdeksän viikon ajan ja vuoteen 2015 mennessä sitä on myyty puolitoista miljoonaa kappaletta. Make Me Smilesta on levytetty lukuisia coverversiota ja niistä tunnetuimmista vastannevat Duran Duran ja Erasure. Harleyn oman suosikkiversion kappaleesta on levyttänyt Wedding Present. Make Me Smile oli ensimmäinen Steve Harley & Cockney Rebelin nimellä julkaistu single. Aikaisemmat levytykset työstettiin pelkästään Cockney Rebelin nimellä. Kyseinen kokoonpano hajosi heinäkuussa ja Harley kasasi uuden lineupin myöhemmin samana vuonna. Touko-heinäkuussa 1974 Cockney Rebel teki kiertueen Britanniassa toisen albuminsa Psychomondon tiimoilta. Kiertuen aikana yhtyeen sisällä kiehui ja kyseisen kokoonpanon hajoaminen ajoittui heinäkuun loppuun. Vanhasta miehityksestä ainoastaan rumpali Stuart Elliott jatkoi musiikin työstämistä Harleyn kanssa. Vuonna 2002 antamassaan televisiohaastattelussa Harley mainitsi Make Me Smilen tekstissä purkaneensa niitä tuntoja, joita hän tuolloin koki yhtyeen muita jäseniä kohtaan. Harley oli aloittanut kappaleen kirjoittamisen ainoastaan viikkoja yhtyeen hajoamisen jälkeen. Originaalimuodossaan kyseessä olikin ollut tummasävyinen blueskappale. Uusi kokoonpano levytti albumin The Best Years of Our Lives marras-joulukuussa 1974 Abbey Roadin studioilla Lontoossa. Make Me Smilen tempoa nopeutettiin tuottaja Alan Parsonsin kehotuksesta. Kappaleen taustakuorolaisista mainittakoon Tina Charles. Synkän tekstinsä vastapainoksi Make Me Smileen oli annosteltu melkoisesti tartuntapintaa. Britannian lisäksi single nousi listakärkeen myös Irlannissa ja sijoittui Steve Harleyn ja Cockney Rebelin singleistä ainoana myös Billboardin Hot 100-listalle; sijalle 96. Make Me Smile on julkaistu uudelleen useampaan otteeseen. Lokakuussa 1980 se ilmestyi promoamaan yhtyeen tuolloin tuoretta Best of-kokoelmaa. Make Me Smile on päässyt mukaan myös useiden elokuvien, kuten Velvet Goldminen soudtrackeille. Kriitikoiden mukaan kyseessä on erinomainen keskitempoinen rockkappale.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Stonesien erinomaisia R&B-covereita

Rolling Stones:The Rolling Stones, Now

13. helmikuuta 1965 London Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Rolling Stones, Now on kolmas Yhdysvalloissa julkaistu Rolling Stonesin studioalbumi. Vaikka sen biisilistaan sisältyy kaksi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta ja yhden vaihtoehtoinen versio, koostuu albumi ensisijaisesti aikaisemmin Britanniassa ilmestyneestä yhtyeen tuotannosta. Lisäksi mukana ovat tuossa vaiheessa tuoreimman Yhdysvalloissa julkaistun Stones-singlen Heart of Stone/What a Shame molemmat puolet. Kaksikon Jagger ja Richards käsialaa olevia kappaleita Rolling Stones, Nowlla edustavat lisäksi liki pitäen unohdetusta klassikosta käyvä Off the Hook sekä Surprise Surprise. Pitkäsoiton keskeisimpään covertuotantoon lukeutuvat näkemykset Solomon Burken Everybody Needs Somebody to Lovesta, Chuck Berryn You Can't Catch Mestä, Bo Diddleyn Monasta, Otis Reddingin Pain in My Heartista ja Willie Dixonin Little Red Roosterista. Billboardin listalla albumi saavutti neljännen sijan ja myi kultalevyksi. Elokuussa 2002 Rolling Stones, Nowsta ilmestyi remasteroitu cd-versio, joka ilmestyi myös digipackinä ABKO Recordsin julkaisemana. Mainittuun versioon sisältyivät stereomiksaukset singlekappaleista sekä Don Rayen käsialaa olevasta instrumentaalibiisistä Down the Road Apiece.  The Rolling Stones, Now saavutti erinomaiset arviot ja covereidensa osalta kyseisen pitkäsoiton mainittiin sisältävän yhtyeen laadukkainta R&B-tuotantoa. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Rolling Stones, Now saavutti sijan 180.

maanantai 25. helmikuuta 2019

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen suosituimmista miesartisteista

24. tammikuuta 1941 syntynyt Neil Leslie Diamond on yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja näyttelijä. Hänen kappaleistaan 38 on noussut kymmenen suosituimman joukkoon Billboardin Adult Contemporary -listalla ja maailmanlaajuisesti hänen levyjään on myyty yli sata miljoonaa kappaletta. Näin ollen Diamond on maailmanlaajuisesti eräs kaikkien aikojen eniten levyjä myyneistä artisteista. Billboardin ja AC-listan sijoitukset yhteen laskien hän on saavuttanut kymmenen listakärkeen noussutta singleä:Cracklin' Rose, Song Sung Blue, Longfellow Serenade, I've Been This Way Before, If You Know What I Mean, Desiree, You Don't Bring Me Flowers, America, Yesterday's Songs ja Heartlight. Vuonna 1984 Diamond pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen ja vuonna 2011 Rock and Roll Hall of Fameen. Vuonna 2017 Diamond vastaanotti Grammyn elämäntyöstään. New Yorkin yliopistoa käynyt Diamond alkoi kirjoittaa ja laulaa omia kappaleitaan demotarkoituksessa. Laulunkirjoittaminen sai yhä tärkeämmän jalansijan hänen elämässään. Ensiksi hän levytti Everly-Brothers -tyyppisen duon Neil and Jack jäsenenä. Sen toinen osapuoli oli Diamondin koulutoveri Jack Packer.  Vuonna 1962 ilmestyneet singlet You Are My Love at Last/What Will I Do ja I'm Afraid/Till You Tried Love eivät menestyneet, mutta Billboard ja Cashbox antoivat niille erinomaiset arviot. Columbia Records kiinnitti Diamondin sooloartistikseen myöhemmin vuoden 1962 aikana. Single All Night/Clown Town saavutti jälleen myönteiset arvostelut, mutta jäi vaille menestystä. Columbia pudotti Diamondin ja seuraavan seitsemän vuoden ajan hän vaikutti biisintekijänä. Noina vuosina Diamond pystyi myymään keskimäärin yhden kappaleen viikossa. Hän kehittyi biisintekijänä Cherry Cherryn ja Solitary Manin kaltaisten kappaleiden ansiosta. Niistä jälkimmäinen oli ensimmäinen listoille noussut Diamondin soololevytys. Varhaisuransa Diamond vietti Brill Buildingin biisinkirjoittajana. Ensimmäisen menestyksensä hän saavutti marraskuussa 1965, jolloin Jay & The Americans nousi top 20:een Diamondin kirjoittamalla kappaleella Sunday and Me. Suurempaa menestystä saavuttivat Diamondin The Monkeesille kirjoittamat I'm a Believer, Little Bit Me Little Bit You, Look Out (Here Comes Tomorrow) ja Love to Love. Diamond kirjoitti ja levytti kappaleita myös itse, mutta niiden coverversiot ilmestyivät ennen hänen omia levytyksiään. I'm a Believer myi Monkeesin versiona kultalevyksi kahdessa päivässä ja pysytteli listaykkösenä seitsemän viikon ajan. Se valittiin myös vuoden 1966 popkappaleeksi. Diamondin kappaleista levyttivät covereita lisäksi Elvis Presley, Deep Purple, Lulu, Cliff Richard ja Paul Revere & Raidersin solistina aikaisemmin vaikuttanut Mark Lindsey. Vuonna 1966 Diamond solmi sopimuksen Bernt Bernsin omistaman Atlanticin alamerkin Bang Recordsin kanssa. Sen artistina hän julkaisi ensimmäisen soolohittinsä Solitary Man, jota seurasivat Cherry Cherry ja Kentucky Woman. Varhaisissa konserteissaan Diamond oli lämmittelyesiintyjänä yhtyeille Herman's Hermitsistä The Who:hun. Diamond alkoi tuntea Bang Recordsin rajoittavaksi, sillä hän halusi levyttää kunnianhimoisempaa tuotantoa, kuten omaelämäkerrallinen, vuonna 1968 ilmestynyt Brooklyn Roads. Diamondin singlekappaleeksi kaavailema Shilo jäi Kentucky Womanin sijasta albumiraidaksi hänen vuonna 1968 imestyneelle pitkäsoitolleen Just For You. 18. maaliskuuta 1968 Diamond solmi uuden sopimuksen Uni Recordsin kanssa. Kyseiselle yhtiölle hän levytti ensiksi listoille päätymättömän albumin Velvet Gloves and Spit. Sitä seuranneen albumin Brother Love's Travelling Salvation Show Diamond nauhoitti Memphisissä Tommy Cogbillin ja Chips Momanin tuottamana. Kyseisen helmikuussa 1969 ilmestyneen albumin jälkeen Diamondin soundi pehmeni. Mainitun vuoden lopussa hän muutti Los Angelesiin ja saavutti menestystä singleillä Sweet Carolina ja Holly Holy (1969), Cracklin' Rosie (1970) ja Song Sung Blue (1972), joista kaksi viimeksi mainittua nousivat listaykkösiksi. Vuonna 1971 ilmestynyt single I Am...I Said nousi viiden suosituimman joukkoon Atlantin molemmin puolin. Kyseessä oli Diamondin siihen mennessä henkilökohtaisin kappale, jonka työstämiseen kului yli neljä kuukautta. Samana vuonna Diamond teki seitsemän loppuunmyytyä konserttia Los Angelesin Greek Theatressa. Hän palasi mainittuun keikkapaikkaan seuraavan vuoden elokuussa kymmenen konsertin voimin. 24. elokuuta 1972 soitettu konsertti nauhoitettiin ja julkaistiin tupla-albumina Hot August Night. Useiden kriitikoiden mielestä kyseessä on Diamondin paras albumi. Australiassa se nousi listakärkeen 29 viikon ajaksi ja pysytteli 20 suosituimman joukossa kaksi vuotta. Syksyllä 1972 Diamond teki 20 konserttia New Yorkin Winter Garden Theaterissa.

Winter Gardenin konserttien jälkeen Diamond palasi lavoille vasta vuonna 1976. Edeltäneiden neljän vuoden aikana hän työsti Richard Bachin Jonathan Livingston Seagullin Hall Bartlettin käsialaa olleen elokuvaversion soundtrackiä ja levytti myös albumit Serenade ja Beautiful Noise. Vuonna 1973 Diamondista tuli jälleen Columbia Recordsin artisti ja hänen ensimmäinen kyseiselle yhtiölle levyttämänsä albumi oli edellä mainittu soundtrack. Vaikka itse elokuva ei menestynyt, sen soundtrack nousi Billboardin listalla kakkossijalle. Siitä Diamond vastaanotti myös parhaan soundtrackin Grammy-palkinnon. Vuonna 1976 Diamondin live-esiintymiset jatkuivat aluksi Australian-kiertueella. Samana vuonna Diamond palasi Greek Theatreen ja kyseisestä konsertista julkaistiin albumi ja myöhemmin myös dvd. Se sisältää myös Diamondin duetot Helen Reddyn ja Henry Winklerin kanssa. Vuonna 1974 ilmestyneeltä Diamondin albumilta Serenade julkaistiin singleformaatissa kappaleet Longfellow Serenade ja I've Been This Way Before. Samana vuonna Diamond esitti dueton Shirley Basseyn kanssa tämän tv-speciaalissa. Vuonna 1976 ilmestyneen Diamondin albumin Beautiful Noise tuottajana oli The Band-yhtyeen Robbie Robertson. Samana vuonna Diamond osallistui The Bandin jäähyväiskonserttiin, josta työstettiin myös elokuva ja tripla-albumi The Last Waltz. Siinä hän esitti Robbertsonin kanssa kirjoittamansa kappaleen Dry Your Eyes ja osallistui myös kaikkien esiintyjien yhteisnumeroon, versioon Bob Dylanin I Shall Be Releasedista. Vuonna 1977 Diamondilta ilmestyi albumi I'm Glad You're with Me Here Tonigt. Sen singlekappale You Don't Bring Me Flowers oli Diamondin sävellys ja lyriikat yhteistyötä Alan ja Marilyn Bergmanin kanssa. Barbra Streisand coveroi kappaleen albumilleen Songbird ja Diamondin ja Streisandin kyseisestä biisistä levyttämä duetto nousi vuonna 1978 listakärkeen. Kyseessä oli Diamondin kolmas listaykkössingle. Kaksikko esitti mainitun biisin myös yllätysesiintyjänä vuoden 1980 Grammy Awardseissa. Diamondin viimeinen 70-luvun albumi oli September Morn, joka sisälsi uuden version I'm a Believeristä. Helmikuussa 1979 hänen edelliseltä albumiltaan I'm Glad You're Here with Me Tonight julkaistiin singlenä kitaristi Richard Benettin kanssa kirjoitettu nopeatempoinen Forever in Blue Jeans. You Don't Bring Me Flowersista kaavailtu elokuvaversio Streisandin kanssa ei totetunut. Sitä vastoin Diamond esiintyi vuonna 1980 valmistuneessa uusioversiossa Al Jolsonin The Jazz Singeristä Lawrence Oliverin ja Lucie Arnazin kanssa. Vaikka elokuva sai huonot arvostelut, sen soundtrackilta poimittiin kolme top teniin noussutta singleä:Love on the Rocks, Hello Again ja America, joista viimeksi mainitun teemana olivat Diamondin isovanhemmat. Niin ikään top teniin noussut single Heartlight oli saanut ideansa elokuvasta E. T- The Extra Terrestrial. Vuonna 1986 ilmestynyt, järjestyksessään Diamondin 17. albumi Headed for the Future saavutti Billboardin listalla sijan 20. Jo aikaisemmin arvokkaissa tilaisuuksissa hyödynnetystä Americasta tuli Michael Dukakisin vuoden 1988 presidenttikampajan tunnuskappale. 90-luvulla Diamond työsti kuusi studioalbumia. Niiden joukossa oli kaksi joululevyä, joista ensimmäinen nousi Billboardin listalla kahdeksanneksi. Hän levytti uusia versioita tunnetuista elokuvasävelmistä ja Brill Buildingin hittikappaleista. Vuonna 2000 Johnny Cash levytti albumin American III:Solitary Man ja voitti Grammyn coverversiollaan Solitary Manista. Kahdeksas marraskuuta 2005 Diamondilta julkaistiin rootshenkisempi albumi 12 Songs. Sen perusversio sisälsi mainitun määrän kappaleita, mutta Special Editionilta löytyi kaksi bonusraitaa, joista toisella taustavokalistina kuultiin Brian Wilsonia. Albumi debytoi Billboardin listalla neljäntenä ja saavutti myönteiset arvostelut. Vuonna 2007 Diamond pääsi Long Island Music Hall of Fameen. Seuraavana vuonna Diamondilta ilmestyi albumi Home Before Dark. 29. kesäkuuta 2008 Diamond esiintyi arviolta 108 000 diggarilleen Glastonbury Festivaalilla Somersetissa. Elokuussa hän teki neljä konserttia Madison Square Gardenissa. Ne kuvattiin ja julkaistiin vuotta myöhemmin listalla kakkossijan saavuttaneella dvd:llä Hot August Night/NYC. 13. lokakuuta 2009 ilmestyi Diamondin kolmas joululevy A Cherry Cherry Christmas. Toinen marraskuuta 2010 ilmestyneellä albumilla Dreams Diamond tulkitsi 14 kappaletta suosikkiartisteiltaan rockin saralta. Tammikuussa 2014 Diamondin vahvistettiin tehneen sopimus Universal Music Groupin Capitol Music Groupin osaston kanssa. Kesällä julkaistu kokoelma All-Time Greatest Hits saavutti Billboardin listalla sijan 15. ja uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto, Don Wasin ja Jacknife Leen tuottama Melody Road ilmestyi saman vuoden lokakuussa. Syyskuussa Diamond teki yllätysesiintymisen Brooklynin Erasmus High Schoolissa. Samalla ilmoitettiin Melody Roadin tiimoilta tehtävästä maailmankiertueesta. Sen Yhdysvaltain-osuus alkoi helmikuun lopussa 2015 ja kesti toukokuun loppuun. Kyseisellä kiertueella Diamond hyödynsi runsaasti sosiaalista mediaa. Lokakuussa 2016 ilmestynyt Acoustic Christmas sisälsi sekä originaalikappaleita että klassikoiden uusioversioita. Edeltäjänsä tavoin kyseinen albumi oli Wasin ja Leen tuottama. Maaliskuussa 2017 ilmestyi koko Diamondin uran kattava kokoelma Neil Diamond 50 -50:th Anniversary Collection. Maailmankiertue kokoelman tiimoilta alkoi Kaliforniasta kyseisen vuoden huhtikuussa. Tammikuussa 2018 Diamond ilmoitti lopettavansa esiintymiset Parkinsonin taudin vuoksi. Juhlakiertueen Australian -ja Uuden Seelannin osuudet jouduttiin perumaan.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Maanantain mainio:Erään suomipunkin klassikon kakkosalbumi

Problems:Yleisön pyynnöstä

Vuonna 1981 Johannan julkaisemana ilmestynyt Yleisön pyynnöstä on Tumppi Varosen luotsaaman Problems-yhtyeen toinen pitkäsoitto. Yhtyeen debyyttialbumilta Katupoikia singlenä julkaistu Katupoikien laulu nousi singlelistamme kärkeen. Yleisön pyynnöstä työstettiin edeltäjästään muuttuneella kokoonpanolla. Basisti Jarmo "Häkä" Halttunen ja rumpali Timo "Droppis" Wahlberg olivat siirtyneet kotimaisen uuden aallon keskeisimpiin edustajiin lukeutuvaan Woude-yhtyeeseen ja Tumpin sekä kitaristi Stefan Piesnackin lisäksi Problemsiin kuuluivat tuossa vaiheessa basisti T B Widow ja rumpali Affe Forsman. Vaikka Problemsin kakkosalbumilta on poimittavissa muutama selkeä täyteraita, kuten Vankka ankka ja Tiikerivisti, voi Yleisön pyynnöstä -pitkäsoittoa pitää kokonaisuutena jopa edeltäjäänsä vahvempana työnä. Albumin klassikko-osastoon lukeutuvat nimittäin Stefan Piesnackin erinomaisella kitaroinnilla ryyditetty avauskappale Ikkuna rock sekä upean melodinen kaunokki Rakkauden unta, väliosassaan tyylitajuisesti voimaa hyödyntävä Keskiyö sekä kenties kaikkein vahvinta kappalemateriaalia albumilla edustava Keskellä tulien, joka on Ratsia-yhtyeen johtohahmon Jyri Honkavaaran sanoitus. Problems jatkoi vakuuttavasti myös Yleisön pyynnöstä-albumin seuraajalla, vuonna 1982 nimellä Tumppi Varonen & Problems ilmestyneellä albumilla Kaupungin valot. Mainittu pitkäsoitto työstettiin varsin mielenkiintoisella kokoonpanolla. Tumpin ja Stefanin lisäksi mukana olivat nimittäin kitaristi Riku Mattila, koskettimien lisäksi sekä kitaraa että bassoa soittanut Ari Taskinen ja  rumpalina sekä taustavokalistina Vando Suvanto. 24. helmikuuta 2021 64 vuotta täyttäneen Stefan Piesnackin sävellyksiä kyseisellä albumilla edustaa myös TV:n Iltatähti-ohjelmassa nähty Rotta.

lauantai 23. helmikuuta 2019

Sunnuntain extra:Takuuvarma Michael Monroe

Rockin kaikkien aikojen parhaisiin lavaesiintyjiin lukeutuva Michael Monroe saapui pitkästä aikaa konsertoimaan Joensuun Kerubiin. Setti käynnistyi aikataulun mukaisesti tuoreella biisillä One Man Gang, jota seurasi todellista herkkua, eli näkemys voimapopin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvan Flamin' Grooviesin tunnetuimmasta palasta Shake Some Action, jonka Monroe on myös levyttänyt vuonna 1987 ilmestyneelle esikoissooloalbumilleen Nights Are So Long. Tuoreempaan soolotuotantoon lukeutuvaa Soul Surrenderia seurasi eräs setin kirkkaimmista helmistä, eli upeasti svengannut Old Kings Road ja sen jälkeen Hanoi Rocksin harvinaisempaa tuotantoa edustava Tooting Bec Wreck vuoden 1983 Hanoi-albumilta Back to Mystery City. Ballad of the Lower East Side ja Six Feet in the Ground tarjosivat Monroen tuotannon melodisempaa osastoa ja Got Blood? todellista revittelyä. Cutting Corners Hanoi Rocksin 80-luvun tuotannon joutsenlaulualbumilta Two Steps from the Move oli eräs setin todellisista kohokohdista ja kyseisessä kappaleessa Michael pääsi toden teolla ääneen myös saksofoninsa kanssa. Monilla keikoilla mukana ollut akustisvoittoinen osuus jäi Kerubissa kuulematta ja varsinaisen setin loppuhuipennuksen muodostivat Demolition 23:n ohjelmistosta ainoana mukana ollut klassikko Nothing's Alright ja Sensory Overdriven kappaleiden parhaimmistoon lukeutuvat Trick of the Wrist ja 78, joiden välissä tarjoiltiin Hanoi Rocksin balladiklassikko Don't You Ever Leave Me. Varsinaisen setin päättivät Hanoin Malibu Beach Nightmare ja erinomainen Dead, Jail Or Rock N' Roll Michaelin tänä vuonna 30 vuotta sitten ilmestyneeltä toiselta sooloalbumilta Not Fakin' It. Encoreissa kuultiin covereina Hurriganesin Get On ja myös Hanoi Rocksin levytysohjelmistoon lukeutuva Creedence Clearwater Revivalin Up Around the Bend. Vaikka ne eivät versioina olleet tiukimmat mahdolliset, kokonaisuutena tarjolla oli ihailtavan energinen ja innostava rockkeikka. Michaelin lisäksi vedossa olivat niin kitaristiosasto kuin Sami Yaffasta ja Karl Rockfististä muodostuva rytmiryhmä.

Michael Monroe Kerubissa 22. helmikuuta 2019.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen valkoisista blueskitaristeista

23. helmikuuta 1944 syntynyt ja 16. heinäkuuta 2014 menehtynyt, taiteilijanimellään Johnny Winter tunnettu John Dawson Winter III oli yhdysvaltalainen muusikko, laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti ja tuottaja. Hänet muistetaan ensisijaisesti energisistä live-esiintymisistään ja 60-luvun lopussa ja seuraavalla vuosikymmenellä julkaisemistaan bluesrockalbumeista. Lisäksi Winter tuotti 70-luvun lopussa kolme Grammyn voittanutta albumia blueslaulaja- ja kitaristi Muddy Watersille. Lopetettuaan yhteistyönsä Watersin kanssa Winter levytti useita Grammy-ehdokkuuden saavuttaneita bluesalbumeita. Vuonna 1988 hän pääsi Blues Foundation Hall of Fameen ja vuonna 2003 Winter sijoittui sijalle 63. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla. Beaumontissa, Teksasissa syntynyt Johnny ja hänen reilut kaksi vuotta nuorempi veljensä Edgar päätyivät vanhempiensa myötä musiikillisten harrastusten pariin jo nuorina. Johnnyn ollessa kymmenvuotias veljekset esiintyivät paikallisessa lastenohjelmassa Johnnyn soittaessa ukulelea. Johnnyn levytysura alkoi viisitoistavuotiaana hänen yhtyeensä Johnny and the Jammersin julkaistessa singlen School Day Blues houstonilaisella levy-yhtiöllä. Samoihin aikoihin Johnnylle tarjoutui tilaisuus todentaa Muddy Watersin, B. B. Kingin ja Bobby Blandin kaltaisten bluesin klassikoiden konsertteja. Beaumontin alueella Johnny esiintyi joskus Roy Head and the Traitsin kanssa. Vuonna 1967 hän levytti The Traitsin kanssa Universal Recordsin julkaisemana singlen Tramp/Parchman Farm. Seuraavana vuonna austinilainen Sonobeat Records julkaisi Winterin esikoisalbumin The Progressive Blues Experiment. Winter oli jamitellut Mike Bloomfieldin kanssa Chicagossa ja Winterin suuri tilaisuus koitti joulukuussa 1968 Bloomfieldin kutsuessa hänet esittämään biisin New Yorkin Fillmore Eastissa Bloomfieldin Al Kooperin kanssa pitämässä konsertissa. Columbia Records oli julkaissut Bloomfieldin ja Kooperin top teniin nousseen albumin Super Session. Levy-yhtiön henkilökuntaa oli paikalla ja Winter esitti B. B. Kingin kappaleen It's My Own Fault suurten aplodien kera. Muutamaa päivää myöhemmin hänet sainattiin Columbia Recordsin artistiksi aikakauden kovinta summaa, eli 600, 000 dollaria vastaan. Winterin nimikkoalbumi, joka oli samalla hänen Columbia-debyyttinsä, nauhoitettiin ja julkaistiin vuoden 1969 aikana. Edeltäjänsä tavoin sillä Winteriä säestivät basisti Tommy Shannon ja rumpali Uncle John Turner. Willie Dixonia kuultiin pystybasistina ja Big Walter Hortonia huuliharpistina edellisen käsialaa olleessa kappaleessa Mean Mistreater. Koskettimista ja saksofonista albumilla vastasi Edgar Winter. Albumi sisälsi muutamia standardeiksi muodostuneita kappaleita, eli Sonny Boy Williamsonin Good Morning Little Schoolgirlin, B. B. Kingin Be Careful with a Foolin ja Winterin omaa tuotantoa edustavan akustisen bluesin Dallas. Albumin menestyksen myötä Imperial Records poimi The Progressive Blues Experimentin laajempaan julkaisuun. Samana vuonna Winterin johtama trio esiintyi useilla rockfestivaaleilla Woodstock mukaan lukien. Veli Edgarista tuli yhtyeen täysaikainen jäsen ja vuoden 1969 aikana ehdittiin Nashvillessa äänittää kakkosalbumi Second Winter. Vaikka kyseessä on tupla, se sisältää ainoastaan kolme levypuoliskoa musiikkia. Albumin kappaleista uusiksi standardeiksi Winterin ohjelmistoon muodostuivat Chuck Berry-klassikko Johnny B Goode ja Bob Dylanin vastaavan statuksen saavuttanut Highway 61 Revisited. Näihin aikoihin Johnnylla oli lyhytaikainen suhde Janis Joplinin kanssa ja hän vieraili kitaristina ja solistina Joplinin New Yorkin Madison Square Gardenissa pitämässä konsertissa. Vastoin yleistä legendaa Winter on kieltänyt esiintyneensä New Yorkin Scene-clubilla vuonna 1968 taltioidulla Jimi Hendrixin bootlegilla Woke up this Morning and Found Myself Dead, jolla Jim Morrison sitä vastoin oli mukana. Vuonna 1969 ilmestyi ensimmäinen niistä useista epävirallisista albumeista, joka sisältää Winterin ennen Columbia Recordsin artistiksi siirtymistä levyttämiä singlejä. Monien niiden tuottajana 14. elokuuta 2003 66-vuotiaana menehtynyt Roy Ames. Hänen masteräänitystensä omistusoikeudet ovat jääneet epäselviksi, mutta Winter ei muistellut Amesia hyvällä.

Vuonna 1970 Edgar Winterin julkaistua sooloalbuminsa Entrance ja perustettua yhtyeen Edgar Winter's White Trash Johnnyn originaali yhtye hajosi. Hänen uuteen kokoonpanoonsa liittyivät aikaisemmin The McCoysissa vaikuttaneet kitaristi Rick Derringer, basisti Randy Jo Hobbs ja rumpali Randy Z, joka oli Derringerin veli. Yhtyeen originaalinimeksi suunniteltiin Johnny Winter & McCoysia, mutta se lyheni muotoon Johnny Winter And, joka oli myös yhtyeen esikoisalbumin nimi. Se sisälsi muun muassa Derringerin kappaleen Rock N' Roll, Hootchie Koo ja merkitsi Winterille siirtymistä rockorientoituneempaan soundiin. Johnny Winter Andin aloittaessa keikkailun Randy Z:n paikan rumpalina otti Bobby Caldwell. Sekä uusia rockkappaleita että Johnnyn blueskappaleita kuultiin konserttitaltioinnilla Johnny Winter And Live. Se sisälsi myös uuden näkemyksen B. B. Kingin It's My Own Faultista, kappaleesta, jonka versio oli herättänyt Columbia Recordsin huomion. Johnny Winter And -aikoihin Johnny kärsi heroiiniaddiktiosta. Puhdistauduttuaan hän palasi vuonna 1973 blues- ja hardrockia yhdistäneellä albumilla Still Alive and Well, jonka nimikappale on Rick Derringerin käsialaa. New Yorkin Naussau Coliseumilla pidetyssä paluukonsertissa Winteriä säesti And -kokoonpano Derringeriä ja Caldwelliä lukuun ottamatta. Vuonna 1974 ilmestyneet albumit Saints & Sinners ja John Dawson Winter III jatkoivat edeltäjäänsä viitoittamaa musiikillista ilmaisua. Seuraavana vuonna Johnny palasi Louisianaan ja tuotti southern rock -yhtye Thunderheadin albumin. Kyseisessä yhtyeessä vaikuttaneet Pat Rush ja Bobby "T" Torello soittivat myöhemmin Winterin yhtyeessä. Vuonna 1976 ilmestynyt Winterin toinen konserttitaltiointi Captured Live! sisälsi muun muassa pitkän ja vakuuttavan näkemyksen Dylanin Highway 61 Revisitedista. Livekeikoillaan Winter kertoi usein tarinaa siitä, kuinka hän lapsena toivoi pääsevänsä soittamaan Muddy Watersin kanssa. Tilaisuus tarjoutui vuonna 1974, jolloin bluesin eri sukupolvia edustaneet artistit saapuivat kunnioittamaan bluesin Chicagoon tuonutta Watersia. Toteutunut konsertti esitteli monia bluesin klassikoita ja oli alku arvostetulle tv-sarjalle Soundstage. Sen kyseinen jakso oli nimeltään Blues Summit in Chicago. Kun Watersin pitkäaikainen levy-yhtiö Chess Records lopetti toimintansa vuonna 1977 Winter kutsui hänet levyttämään albumin Hard Again Winterin managerin perustamalle ja Columbian jakelemalle Blue Sky Recordsille. Winter oli albumilla sekä kitaristina että tuottajana ja Watersin kanssa pitkään työskennellyt James Cotton huuliharpistina. Winter tuotti Watersille vielä studioalbumit I'm Ready ja King Bee sekä menestyksekkään konserttitaltioinnin Muddy "Missisippi" Waters-Live. Niistä ensin mainitulla huuliharpistina kuultiin Big Walter Hortonia. Yhteistyö tuotti Watersille kolme Grammya. Winter vastaanotti itse yhden vuonna 1977 ilmestyneestä albumistaan Nothing But the Blues, jonka taustamuusikkoina kuultiin Watersin yhtyeen jäseniä. Teoksen Deep Blues kirjoittaneelle Robert Palmerille Waters kertoi Winterin tehneen suuren työn tuottaessaan uudestaan hänen 50-luvun Chess-levytystensä soundin ja ilmapiirin. Blue Sky Recordsin jätettyään Winter levytti bluesorientoituneita albumeita eri levy-yhtiöille, kuten Alligatorille, Virginille ja Point Blankille. Vuodesta 2007 alkaen useita Winterin livelevyjä ilmestyi sarjassa Live Bootleg Series. Ne kaikki sekä livedvd nousivat kymmenen suosituimman joukkoon Billboardin blueslistalla. Vuonna 2009 ilmestynyt albumi The Woodstock Experience sisältää uusioversiot kahdeksasta kappaleesta, jotka Winter oli esittänyt vuoden 1969 festivaalilla. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Roots on Megaforce sisälsi näkemykset 11 blues- ja rockklassikosta ja albumilla vierailivat esimerkiksi Warren Haynes ja Derek Trucks. Winterin viimeiseksi albumiksi jäi toinen syyskuuta 2014 ilmestynyt Step Back, jolla vierailivat esimerkiksi Joe Bonamassa, Eric Clapton, Billy Gibbons, Leslie West, Brian Setzer ja Joe Perry. Vuonna 2015 Winter ja Paul Nelson voittivat kyseisellä albumilla parhaan bluesalbumin Grammyn. Winter jatkoi konsertointiaan esiintyen useilla festivaaleilla Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Hän oli myös mukana The Allman Brothers Bandin 40-vuotisjuhlakonsertissa New Yorkin Beacon Theatressa. Vuosina 2007 ja 2010 Winter oli mukana Eric Claptonin Guitar Festivaaleilla. Viimeisen keikkansa Winter soitti kaksi päivää ennen kuolemaansa Ranskassa Cathors Blues Festivaalilla 14. heinäkuuta 2016 70 vuoden ikäisenä. Hän menehtyi Sveitsissä lähellä Zurichiä. Winterin virallista kuolinsyytä ei julkistettu, mutta tuottaja Paul Nelsonin mukaan Winter menehtyi keuhkokuumeeseen yhdistyneeseen emphysemaan. Winterin kuoleman jälkeen Rolling Stoneen kirjoittaneen David Marchesen mukaan Winter oli yksi ensimmäisistä bluesrockkitaran virtuooseista. Hän julkaisi sarjan menestysalbumeita ja tuli areenaluokan artistiksi. Winter teki elämästään ikonisen soittamalla bluesia.

torstai 21. helmikuuta 2019

Perjantain pohjat:George Thorogoodin debyytti suurelle levy-yhtiölle

George Thorogood and The Destroyers:Bad to the Bone

Yhdeksäs elokuuta 1982 EMI American julkaisemana ilmestynyt Bad to the Bone on rhythm and blues-yhtyeeksi tulkittavissa olevan George Thorogood and The Destroyersin viides studioalbumi. Sen nimikappale lienee yhtyeen tuotannon tunnetuin yksittäinen biisi. The Destroyersin peruskokoonpanon lisäksi albumilla kuullaan pianistina ensisijaisesti The Rolling Stonesin kanssa tekemästään yhteityöstä tunnetuksi tullutta Ian Stewartia. Yli puolet pitkäsoiton kappaleista edustaa covertuotantoa. Niistä tunnetuimpiin lukeutuvat Albert Kingin näkemyksenä kenties kuuuluisimmaksi muodostunut bluesstandardi As the Years Go Passing By, Chuck Berryn No Particular Place to Go, John Lee Hookerin New Boogie Chillun, Jimmy Reedin It's a Sin, Bob Dylanin balladituotantoa edustava Wanted Man ja The Isley Brothersin Nobody But Me. Vuonna 2007 Bad to the Bone -albumista julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi seitsemän bonusraitaa. Niistä That Philly Thing on alun perin singlen b-puolella julkaistu instrumentaalikappale ja muut uusioversioita jo originaalilla Bad to the Bone -pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista. Bad to the Bone saavutti myönteiset arvostelut ja esimerkiksi AllMusiciin kirjoittaneen Tim Sendran mukaan kyseessä on Move It on Over -pitkäsoiton jälkeen Thorogoodin laadukkain työ. Thorogoodin omaa tuotantoa edustavista kappaleista Sendra kehuu erityisesti albumin raakaa avausraitaa Back to Wentzville ja muusikoista Thorogoodin itsensä lisäksi erityisesti saksofonisti Hank Carteria.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Torstain terävä:60-luvun alun merkittävä brittiyhtye

Johnny Kidd & The Pirates oli brittiläinen, laulaja/lauluntekijä Johnny Kidin johtama rockyhtye. 50- ja 60-lukujen vaihteessa se saavutti useita singlemenestyksiä, kuten Shakin' All Over ja Please Don't Touch. Yhtyeen musiikillinen vaikutus oli kuitenkin sen hittikappaleita suurempi. Johnny Kidd & The Piratesin teatraalinen lavaesiintyminen vaikutti useisiin myöhemmin esiin nousseisiin keskeisiin rockartisteihin, kuten Alice Cooperiin ja David Bowieen. Originaali Guy Robinsonin manageroima yhtye kiinnitettiin HMV:n artistiksi vuonna 1959. Sen ensimmäinen levytys, raaka Please Don't Touch nousi samaisena vuonna brittien singlelistalla sijalle 25. Kyseinen kappale on coveroitu useasti, tunnetuin versio on Motörheadin ja Girlschoolin nimellä Headgirl tekemä levytys. The Piratesin originaalikokoonpanoon kuuluivat lisäksi rumpali Clem Cattini, kitaristi Alan Caddy ja basisti Brian Gregg. Yhtyeen esiintyessä Saturday Clubissa vuosien 1959 ja 1961 välillä Mike West ja Tom Brown jakoivat leadvokaalit Kiddin kanssa. Yhtyeen suurin menestys oli vuonna 1960 listakärkeen noussut single Shakin' All Over. Sen soolosta ja avaavasta kitarasta vastasi Joe Moretti. Kanadalaisen The Guess Whon kappaleesta levyttämä  näkemys nousi Billboardin listakärkeen alkuvuodesta 1965 ja The Who levytti kappaleen vuonna 1970 ilmestyneelle erinomaiselle livealbumilleen Live at Leeds. Keith Huntin yhtyeestä kirjoittaman biografian mukaan HMV tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta kirjoittaa itsenäisesti seuraavan singlensä b-puolen, mutta nauhoitusta edeltävänä iltana valmiina ei ollut vielä mitään. Kappale kirjoitettiin lopulta nopeasti kahvilassa ja nauhoitettiin seuraavana päivänä yhdellä otolla. Moretti teki muutamia päällekkäisäänityksiä. Singlen ykköspuolelle kaavailtu oldie Yes Sir, That's My Baby julkaistiin lopulta singlen kakkospuolella ja omaa tuotantoa edustava tunnelmallinen Restless a-puolella. Shakin' All Overin vanavedessä myös se nousi listoille. Laadukkaasta levytysmateriaalista huolimatta kyseinen Piratesin kokoonpano ei saanut työstetyksi lisää hittejä. Sen viimeinen levytys Please Don't Bring Me Down ei noussut listoille lainkaan. Singlen b-puolella julkaistu So What sisälsi Morgan "Thunderclap" Jonesin upean pianosoolon. Koska single ei menestynyt, Clem Cattini, Alan Caddy ja Brian Gregg siirtyivät Colin Higsin yhtyeeseen Cabinboysiin kuuden viikon  mittaiselle Euroopan kiertueelle. Cattini ja Caddy siirtyivät seuraavaksi Joe Meekin yhtyeeseen, josta kehittyi The Tornadoes. Brian Gregg seurasi heitä basisti Heinz Burtin lähdettyä soolouralle. Kidd levytti tässä välissä soolona kappaleen Hurry on Back to Love, joka oli bluesvaikutteisinta hänen siihen mennessä levyttämäänsä tuotantoa. Piratesin uuden triokokoonpanon muodostivat basisti Johnny Spence, rumpali Frank Farley ja soolokitaristi Johnny Patto. Kyseinen kokooonpano oli ollut Cuddly Dudleyn säestysyhtyeenä nimellä The Redcaps. Patton paikan otti pian Mick Green. Uuden kokoonpanon debyyttisingle A Shot of Rhythm and Blues/I Can Tell nousi listan alemmille sijoille loppuvuodesta 1962. Tässä vaiheessa Kidd kehitti visuaalisen 1800-luvun merirosvopukeutumista hyödyntäneen lavashown. Samoihin aikoihin yhtyeen manageriksi ryhtyi myös kappaleita kirjoittanut Gordon Mills. Hänen käsialaansa ollut mersey beat-henkinen I'll Never Get Over You nousi listalla neljänneksi. Sitä seurannut ja niin ikään Millsin kirjoittama Hungry for Love nousi samaisen vuoden syksyllä op 20:een. The Pirates julkaisi triona singlen My Babe/I Can Tell, mutta ilman menestystä.  Vuonna 1964 The Pirates laajensi kokoonpanoaan urkuri Vic Cooperilla. Samana vuonna ilmestyneen singlen Always and Ever jälkeen Green siirtyi Billy J Kramer & The Dakotasiin. Tuuraajana soittaneen The Tornadoesin Stuart Taylorin tilalle Green löysi John Weiderin. Lopulta The Pirates lopetti yhteistyönsä Kiddin kanssa. Spence, Farley ja Weiderin korvannut kitaristi Jon Morshead jatkoivat Kiddin suostumuksella toimintaansa The Piratesin nimellä ja julkaisivat Polydorilla singlen Shades of Blue, mutta lopettivat toimintansa kesällä 1966.Kidd jatkoi soolouraansa eri muusikoiden kanssa. Hänen levyttämänsä It's Got to Be You ja julkaisematta jäänyt versio Otis Reddingin I Can't Turn You Losesta osoittivat, että Kiddin musiikillinen tulevaisuus olisi voinut olla R&B:n ja soulin parissa. Vuonna 1966 urkuri Ray Soper otti yhteyttä useisiin muusikoihin. Soolokitaristi Mick Stewart, basisti Nick Simper ja rumpali Roger Truth tulivat Soperin mukaan ja esittelivät itsensä Kiddille The Piratesin uutena kokoonpanona. Sen kanssa Kidd kaavaili uutta albumia. Seitsemäs lokakuuta 1966 Kidd menehtyi auto-onnettomuudessa lähellä Burya, Lancashirea. Samassa kyydissä ollut Nick Simper loukkaantui. Marraskuussa postuumisti julkaistu single Send for That Girl/The Fool, jonka b-puoli oli Lee Hazlewoodin kirjoittama, jäi vaille listamerkintää. The Piratesin kokoonpano, jossa Truthin paikan otti John Kerrison, jatkoi toimintaansa toukokuuhun 1967.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Black Sabbathin 90-luvun alun merkkialbumi

Black Sabbath:Dehumanizer

Kesäkuussa 1992 ilmestynyt Dehumanizer on heavy metallin luojayhtyeen Black Sabbathin 16. studioalbumi. Kyseessä oli yli vuosikymmeneen ensimmäinen yhtyeen albumi, jonka työstämiseen  solisti Ronnie James Dio ja rumpali Vinny Appice osallistuivat. Sabbathin originaalibasisti Geezer Butlerille Dehumanizer on ensimmäinen albumi yhdeksään vuoteen. Kirjoitus- ja demotussessioihin Birminghamin Rich Bich-studioilla osalistui rumpali Cozy Powell ja mainituista nauhoituksista on olemassa bootlegeja. Kyseisellä albumilla soittanut, Appicesta, Butlerista, Diosta ja kitaristi Tony Iommista muodostunut Sabbathin kokoonpano palasi vuonna 2006 kokoelmalevyllä Black Sabbath:The Dio Years ja vuonna 2009 julkaistulla studioalbumilla The Devil You Know, joka julkaistiin Heaven & Hellin nimellä. Helmikuussa 2011 Dehumanizerista ilmestyi bonusmateriaalia sisältänyt uusintapainos. Kyseistä pitkäsoittoa pidetään sekä musiikillisesti että teksteiltään eräänä Black Sabbathin raskaimmista albumeista. Sen tekstit käsittelevät esimerkiksi tv-evankelistoja (TV Crimes), tietokoneen kohottamista Jumalan asemaan (Computer God)  ja kuolemanjälkeisiä epäilyksiä (After All (The Dead)) Sabbathin tuonaikaisen rumpalin Cozy Powellin olisi ollut tarkoitus soittaa albumilla, mutta hän toipui ratsastusonnettomuudesta. Dio olisi halunnut ottaa hänen tilalleen omassa yhtyeessään kyseisellä hetkellä soittaneen Simon Wrightin. Iommi ja Butler päätyivät kuitenkin Vinny Appiceen, joka oli soittanut Sabbathissa suurimman osan siitä ajasta, jonka Dio vaikutti yhtyeen solistina vuosina 1980-82. Albumin nauhoitusten aikaan Tony Martin vieraili kokeilemassa kappaleiden lauluosuuksia parin päivän ajan, mutta työt jatkuivat Dion vokalisoimina. Powellin kanssa tehdyissä demoäänityksissä syntyi kaksi julkaisematonta kappaletta. The Night Life-kappaleen riffiä hyödynnettiin myöhemmin Cross Purposes -albumilla raidalla Psychofobia. Bad Blood muistuttaa Dehumanizerin kappaletta I. Kyseiset kappaleet ovat muiden demoäänitysten ja viimeistelemättömien kappaleiden tavoin löydettävissä bootlegilta The Complete Dehumanizer Sessions. Computer God oli Geezer Butler Bandin käyttämättömän kappaleen nimi, mutta ainoastaan sen otsikkoa hyödynnettiin Dehumanizerilla. Myös Master of Insanity oli Geezer Butler Bandin hyödyntämättä jäänyt kappale ja mainitussa tapauksessa Sabbath-versio on tulkittavissa uudeksi äänitykseksi originaalista. Vaikka Dehumanizerilla soitti sama Sabbathin kokoonpano kuin vuonna 1981 ilmestyneellä pitkäsoitolla Mob Rules, erosivat kyseiset albumit toisistaan musiikillisesti voimakkaasti. Suuri osa Dehumanizerista ennakoi tyyliä, jota Dio kehitteli eteenpäin Dio-yhtyeensä kanssa seuraavilla albumeillaan Strange Highways ja Angry Machines. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Dehumanizer menestyi suhteellisen hyvin, sillä Britannian albumilistalla se nousi top 40:ään ja saavutti myös Billboardilla sijan 44. Kyseinen Sabbathin kokoonpano lopetti toimintansa, kun Dion sopimus yhtyeen kanssa päättyi useita päiviä ennen Costa Mesassa marraskuussa 1992 soitettuja reunion-keikkoja. Iommin mukaan Dio lähti, sillä häntä oli pyydetty esiintymään Ozzy Osbournen viimeisten Costa Mesassa soittamien konserttien lämmittelijänä. Costa Mesassa soitetuilla kahdella Sabbathin keikalla solistina oli Dion täydellä suostumuksella Judas Priestin Rob Halford, jonka työetiikasta Dio vakuuttui Stars-projektissa. Jälkimmäisenä konsertti-iltana Iommi, Butler ja Sabbathin originaali rumpali Bill Ward liittyivät Ozzy Osbournen seuraksi lavalle neljän kappaleen ajaksi. Molemmat Sabbathin konserteista nauhoitettiin epävirallisesti ja ne ovat levinneet bootlegeina. Seitsemäs helmikuuta 2011 Dehumanizerista julkaistiin bonuslevyn sisältänyt uusintapainos. Bonuslevyllä useista albumin kappaleista (Master of Insanity, Letters from Earth ja Time Machine) kuullaan vaihtoehtoiset versiot. Niistä viimeksi mainittu oli tosin mukana jo albumin jenkkipainoksen  bonuskappaleena. Lisäksi bonuslevyllä on useita 25. heinäkuuta 1992 Tampassa, Floridassa äänitettyjä kappaleita.

maanantai 18. helmikuuta 2019

Tiistain tukeva:Walesilaisyhtyeen vuoden 1998 suurmenestysalbumi

Manic Street Preachers:This is My Truth Tell Me Yours


Syyskuun puolivälissä 1998 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt This is My Truth Tell Me Yours on walesilaisen vaihtoehtorockyhtyeen The Manic Street Preachersin viides studioalbumi. Edeltäjänsä, vuonna 1996 ilmestyneen albumin Everything Must Go tavoin myös mainitusta pitkäsoitosta muodostui menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Everything Must Go debytoi Britannian albumilistan kärjessä. Se saavutti 136 000 kappaleen myynnillään kultalevyn jo julkaisuviikollaan. Britannian lisäksi albumi menestyi hyvin myös muualla Euroopassa ja Aasiassa. Tyylillisesti se merkitsi siirtymistä raa'asta, vaihtoehtoisesta rocksoundista lempeämpään ja melodisempaan ilmaisuun. Maaliskuuhun 1999 mennessä This is My Truth Tell Me Yours oli saavuttanut Britanniassa triplaplatinaa ja maailmanlaajuisesti albumia on myyty yli viisi miljoonaa kappaletta. Kyseisen pitkäsoiton tiimoilta Manic Street Preachers huomioitiin myös vuoden 1999 BRIT Awardsissa. This is My Truth Tell Me Yoursin otsikko on poimittu walesilaispoliitikko Aneurin Bevanin puheesta. Albumin kansi on kuvattu Walesin Black Rock Sandsissa lähellä Porthmadogia. This is My Truth Tell Me Yours sisältää Manicsin albumeista ensimmäisenä ainoastaan Nicky Wiren tekstejä sävellysten ollessa James Dean Bradfieldin ja Sean Mooren yhteistyötä. Albumilla kuullaan hardrodckelementtejä huomattavasti edeltäjiään niukemmin. Yhtyeen jäsenet kokeilivat sillä soundi- ja tuotantotekniikoita. Kitarasoundi on aikaisempaa puhtaampi ja albumilla hyödynnetään lisäksi jousia, kosketinsoittimia ja sekä oikeita että ohjelmoituja rumpuja. Antamassaan haastattelussa tuottaja James Eringa mainitsi Bradfieldin keksineen, että hän työskenteli parhaimmillaan paineen alaisena. Bradfield on maininnut John Fruscianten olleen keskeisenä inspiraation lähteenä kappaleen My Little Empire intron riffille. Albumia edelsi 24. elokuuta 1998 ilmestynyt single If You Tolerate This Your Children Will Be Next, joka nousi Manicsien singleistä ensimmäisenä Britannian singlelistan kärkeen. Itse pitkäsoitto pysytteli albumilistan kärjessä kolmen viikon ajan ja myi kyseisenä aikana 250 000 kappaletta. Kaiken kaikkiaan se on saavuttanut Britanniassa kolminkertaisesti platinaa pysytellen listalla 74 viikkoa. Albumilta poimittiin vielä kolme muuta singleä; Everlasting, maaliskuussa 1999 julkaistu ja vuoden 2000 BRIT Awardseissa vuoden parhaaksi singleksi tarjolla ollut You Stole The Sun from My Heart sekä Tsunami, joka oli saanut inspiraationsa mykiltä kaksosilta June ja Jennifer Gibbonsilta. The Everlasting ja Tsunami saavuttivat kumpikin brittilistalla 11:n sijan You Stole the Sun from My Heartin ollessa parhaimmillaan viidentenä. Japanissa yhtye julkaisi singlenä kappaleen Nobody Loved You The Everlastingin sijaan. This is My Truth Tell Me Yoursista muodostui menestys myös muualla maailmassa. Albumi nousi listakärkeen sekä Ruotsissa että Suomessa pysytellen ensin mainitussa listoilla 43 ja jälkimmäisessä 32 viikon ajan. Irlannissa albumi debytoi Suomen tavoin kärjessä ja nousi top 20:een Norjassa, Uudessa Seelannissa, Tanskassa, Itävallassa ja Australiassa. Kahden viikon ajan This is My Truth Tell Me Yours oli myydyin albumi Euroopassa. Se saavutti suurimmaksi osaksi myös varsin myönteisiä arvosteluja. Esimerkiksi Pitchforkiin kirjoittaneen Sarah Zupkon mukaan kyseessä oli toistaiseksi vuoden albumi. Lisäksi hän mainitsi Manicsien olevan niiden harvojen yhtyeiden joukossa, jotka pystyvät hyödyntämään orkestraation instrumentteja tuottaen silti hienoa rockmusiikkia. Vuoden 1999 BRIT Awardseissa This is My Truth Tell Me Yours valittiin vuoden parhaaksi brittiläiseksi albumiksi ja Manicsit vuoden parhaaksi brittiyhtyeeksi. Albumi saavutti kärkipaikan myös musiikkilehti Q:n listatessa vuoden 1998 parhaita albumeita. Pitkäsoitto ja siltä poimitut singlet saavuttivat myös muita huomiointeja. Esimerkiksi New Musical Express nimesi If You Tolerate This Your Children Will Be Nextin vuoden viidenneksi parhaaksi singleksi.

sunnuntai 17. helmikuuta 2019

Maanantain mainio:Uuspunkin suursuosikin muuttunutta soundia

Green Day:Warning

Kolmas lokakuuta 2000 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Warning on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Green Dayn kuudes studioalbumi. Tyylillisesti se vei edeltäjänsä, edellisenä vuonna ilmestyneen albumin Nimrod edustamaa tyyliä vielä pitemmälle akustisine elementteineen ja popista ja jopa folkista vaikutteita ottaneine tyyleineen. Tekstiensä osalta Warning on tulkittavissa yhtyeen aikaisempia töitä positiivissävytteisemmäksi albumiksi. Lisäksi kyseessä on Green Dayn ensimmäinen albumi sitten vuonna 1991 ilmestyneen Kerplunkin, jonka tuottamisesta Rob Cavallo ei vastannut. Hän oli Warningilla tosin apulaistuottajana. Vaikka yhtyeen musiikillinen tyylinmuutos sai osakseen ristiriitaisia mielipiteitä, Warning saavutti suhteellisen myönteiset arvostelut ja Billy Joe Armstrongin biisinkirjoitustaitoa kehuttiin. Vaikka Warning nousi Billboardin listalla parhaimmillaan neljänneksi, kyseessä oli yhtyeen suosion aikakauden vähiten myynyt albumi. Se saavutti silti kultalevyn ja myi 1, 2 miljoonaa kappaletta joulukuuhun 2012 mennessä.  Warningista julkaistiin vinyyliuusintapainos heinäkuun puolivälissä 2009. Edellisen albuminsa Nimrodin tiimoilta Green Day keikkaili aikaisempaa pienemmissä ja intiimimmisssä paikoissa. Yhtyeen kotikaupungin punkclubi 924 Gilman Street buukkasi keikalle jopa Green Dayn basistin Mike Dirntin sivuprojektiyhtyeen The Frustratorsin. Nimrodin kappaleista uudistunutta tyyliä edusti erityisesti kappale Good Riddance (Time of Your Life) Warningille Green Day valitsi aluksi tuottajakseen aikaisemmin muun muassa Nirvanan ja R.E.M.:in kanssa työskennelleen Scott Littin. Yhteistyö ei kuitenkaan toiminut toivotulla tavalla ja yhtye päätyi tuottamaan albumin pääosin itsenäisesti Cavallon toimiessa apulaistuottajana. Referenssinä Armstrong kuunteli Bob Dylanin vuoden 1965 klassikkoalbumia Bringing It All Back Home. Kyseisellä albumilla oli keskeinen vaikutus sekä Warningin musiikilliseen kokeilunhaluun että sosiaalisesti tiedostaviin teksteihin. Työskentely Warningin parissa alkoi jo kaksi vuotta ennen kuin yhtye siirtyi studioon huhtikuun ensimmäisenä 2000. Kyseisenä aikana yhtyeen jäsenet tapasivat viidesti viikossa, kirjoittivat uusia kappaleita ja treenasivat vanhoja. Warningin nauhoitukset tapahtuivat Oaklandissa studio 880:ssa. Green Day työskenteli rumpali Tree Coolin mukaan nopeasti, mutta harkitsi tarkkaan esimerkiksi Warningin kappaleiden biisijärjestystä. Albumin nimikappaleen bassoriffi muistuttaa The Kinksin kappaletta Picture Book. Retropophenkinen Waiting perustuu Petula Clarkin vuoden 1964 hitin Downtown riffiin. Kappaleen melodiaa on verrattu The Mamas & The Papasiin ja koukkua Kissiin. Entertainment Weeklyn Ken Tuckerin mukaan albumin kappaleista Misery lienee Armstrongin näkemys Brechtin ja Weillin popoperetista. Viiden minuutin kestossaan jousia sisältävää kappaletta on pidetty Green Dayn standardeilla eeppisenä. Hold On-kappaleen instrumentaatioon lukeutuvaa huuliharppua on verrattu Beatlesin I Should Have Known Betteriin ja Love Moe Do:hun. Macy's Day Parade sisältää popin lisäksi vaikutteita folkista. Vaikka Warning saavutti jo ilmestyessään suhteellisen myönteiset arviot, vuonna 2009 albumista retrospektiivisen arvion MTV Newsiin kirjoittaneen James Montgomeryn mukaan albumi oli aliarvostettu ja hän kehui Armstongin laulunkirjoitustaitoja erinomaisiksi. Green Dayn viimeistellessä Warningia yhtye ilmoitti soittavansa kesällä 2000 Vans Varped-kiertueella ennen uutuusalbuminsa samaisen vuoden lokakuuhun ajoittuvaa julkaisua. Kakkoskitaristina kiertueella kuultiin Armstrongin sivuprojektiyhtyeen Pinhead Gunpowderin Jason Whitea. Huhti-kesäkuussa 2002 Green Day jakoi vuorotellen pääesiintyjän paikan Blink-182:n kanssa Pop Disaster-kiertueella.

lauantai 16. helmikuuta 2019

Sunnuntain extra:Southern rockin klassikon laadukasta varhaistuotantoa

Lynyrd Skynyrd:Skynyrd's First...and Last 

Southern rockin kenties legendaarisimman yhtyeen Lynyrd Skynyrdin vuonna 1978 ilmestynyt First...and Last on kiinnostava demokokoelma yhtyeen 70-luvun alkuvuosina nauhoittamasta tuotannosta. Osalla sen kappaleista kuullaan myöhemmin Blackfootin riveissä kunnostautuneita Rick Medlockea ja Greg T. Walkeria, tosin Medlocke on ollut Skynyrdin jäsen jälleen vuodesta 1996 eteenpäin. First...and Last tarjoaa paikoitellen Skynyrdin kaikkien aikojen revittelevintä ja heavyvaikutteisinta tuotantoa. Sellaista edustavat etenkin Medlocken leadvokalisoimat kappaleet Wino, Preacher's Daughter sekä Seasons. Medlocken vokalisoimiin kappaleisiin lukeutuu myös kuulas balladikaunokki White Dove. Avauskappale Down South Jukin' svengaa irtonaisesti ja pitkäsoiton päättää varhainen näkemys kappaleesta Things Going On, joka julkaistiin myös Skynyrdin virallisella esikoisalbumilla, rockin historian parhaisiin debyytteihin lukeutuvalla ja vuonna 1973 ilmestyneellä pitkäsoitolla Pronounced Leh-Nerd Skin-nerd. First...and Lastin kaksi komeinta esitystä ovat silti myös soitannollisesti toimiva kasvukertomus Was I Right Or Wrong sekä jälleen Skynyrdin suhteellisen harvalukuisen slovarituotannon upeimpiin näyttöihin lukeutuva Coming Home. Vuonna 1998 Skynyrdiltä ilmestyi Complete Muscle Shoals Album, joka sisälsi kaikki yhtyeen 70-luvun alussa työstämät nauhoitukset. Sen 17 kappaleesta seitsemän oli julkaistu eri versioina First...and Lastilla. Muut kyseisen albumin kappaleet painottuvat luontevasti yhtyeen viralliseen esikoisalbumiin ja maininnan ansaitsee erityisesti todellisen anthemin Free Bird varhainen versio. Muscle Shoals Albumin kappaleista Trust ilmestyi Gimme Back My Bulletsilla ja Onemore Time vasta originaalin yhtyeen joutsenlauluksi jääneellä albumilla Street Survivors. Mukana on myös pari muualla julkaisematonta raitaa. Siloittelemattomuudessaan ja raakilemaisuudessan First...and Last on eräs Skynyrdin laadukkaimmista töistä.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Lauantain pitkä:Heavykitaristi Ozzyn yhtyeessä ja paljon muuta

15. helmikuuta 1957 syntynyt Jake E. Lee on Shrapnel Recordsille kiinnitetty yhdysvaltalaiskitaristi. Parhaiten hänet muistetaan yhteistyöstään Ozzy Osbournen kanssa vuosien 1983 ja 1987 välillä. Myöhemmin Lee vaikutti Ray Gillenin vokalisoimassa yhtyeessä Badlands. Vuonna 2013 hän muodosti yhtyeen Red Dragon Cartel. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavan vuoden tammikuussa ja saavutti Billboardin listalla sijan 69. Leeltä on ilmestynyt myös sooloalbumeita, joista mainittakoon vuonna 1996 julkaistu instrumentaalilevy A Fine Pink Mist ja vuonna 2005 ilmestynyt coveralbumi Retracted. Ristimänimeltään Lee on Jackey Lou Williams. Hän syntyi Norfolkissa, Virginiassa. Leen isä on walesilaista ja äitinsä japanilaista sukujuurta. Leen isä piti jazzista, äiti klassisesta musiikista ja siskonsa popista. Lee varttui San Diegossa ja ryhtyi äitinsä rohkaisemana ottamaan kuusivuotiaana soittotunteja klassisessa pianossa. 13-vuotiaana Lee havaitsi pitävänsä isosiskonsa kitaran soitosta. Tämä ruokki hänen kiinnostustaan tutustuttamalla veljensä Jimi Hendrixin, Black Sabbathin ja Led Zeppelinin levyihin. Ensimmäinen Leen kitaralla oppima kappale oli The Guess Whon No Time. Hyödyntämällä Mel Bayn kitarakirjaa ja pianon soitosta saamaansa muodollista koulutusta Lee opiskeli kitaran soiton itsenäisesti. Lee kehittyi nopeasti, soitti useissa kouluyhtyeissä ja alkoi herättää huomiota muusikoiden keskuudessa San Diegon alueella. San Diegossa Lee johti yhtyettä Teaser, joka oli ottanut nimensä Leen diggaaman Tommy Bolinin sooloalbumin mukaan. Yhtye soitti StraightaHeadSoundin housebandina. Vuonna 1980 Lee liittyi sandiegolaiseen hardrockyhtyeeseen Mickey Ratt. Yhtyeen muutettua Los Angelesiin siitä kehkeytyi suosittu glammetalyhtye Ratt. Mickey Ratt julkaisi singlen Dr. Rock/Drivin on E, jota se jakoi ilmaiseksi konserteissaan. Yhtyeen kappale Tell the World pääsi mukaan vuonna 1982 ilmestyneen ja vaikutusvaltaisen kokoelma-albumin Metal Massacre originaalille painokselle. Samainen levy sisälsi myös ensimmäisen Metallican julkaistun kappaleen Hit the Lights. Rattista Lee siirtyi yhtyeeseen Rough Cutt, jonka tuottajana oli Ronnie James Dio ja managerina hänen vaimonsa Wendy. Kuultuaan Leen soittoa Rough Cuttissa vuonna 1982 Ronnie pyysi Leetä soolokitaristiksi yhtyeeseensä Dio, jota hän oli perustamassa Black Sabbathista lähtönsä jälkeen. Lee hyväksyi tarjouksen, mutta hänen vaikutusaikansa Dion yhtyeessä jäi lyhyeksi. Rumpali Vinny Appicen mukaan Leen yhtyeessä vaikuttamisen ajalta on löydettävissä treeninauhoituksia. Omien sanojensa mukaan Lee on kirjoittanut pääriffin Dion vuonna 1983 ilmestyneen esikoisalbumin Holy Diver kappaleeseen Don't Talk to Strangers. Ozzy Osbournen etsiessä yhtyeeseensä uutta kitaristia Randy Rhoadsin tilalle vuonna 1982 basisti Dana Strum suositteli Leetä kyseiseen tehtävään. Vuonna 1979 Strum oli suositellut Osbournelle Rhoadsia kitaristin vakanssiin. Osbourne oli kahden vaiheilla, ottaako kitaristiksi Lee vai Dokkenin George Lynch. Lopulta Osbourne päätyi ensin mainittuun vaihtoehtoon ja Leestä tuli hänen täysiaikainen kitaristinsa seuraavien viiden vuoden ajaksi. Lee liittyi Osbournen yhtyeeseen loppuvuodesta 1982, jolloin livealbumi Speak of the Devilin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen. Kyseisellä kiertueella ja albumilla kitaristina vaikutti Brad Gillis. Lee ja basisti Bob Daisley alkoivat kirjoittaa lyriikoita ja levyttää albumia Bark at the Moon. Singleformaatissa kyseiseltä vuonna 1983 ilmestyneeltä albumilta julkaistiin So Tired ja nimikappale. Ne saavuttivat rotaatiota sekä radiosoitossa että MTV:llä. Tähän mennessä Bark at the Moon -albumia on myyty Yhdysvalloissa kolme miljoonaa kappaletta. Osbourne oli varsin tyytyväinen sävellysmateriaaliin, jota Lee oli saanut aikaan Bark at the Moonin seuraajalle, vuonna 1986 ilmestyneelle albumille Ultimate Sin. Se saavutti platinalevyn toukokuussa 1986 ja myi tuplaplatinaa lokakuussa 1994. Osbourne ja Lee konsertoivat kyseisen albumin tiimoilta tiiviisti ja muilta osin kiertuekokoonpanon muodostivat basisti Phil Soussan, kosketinsoittaja John Sinclair ja rumpali Randy Castillo. Kansas Cityssä, Missourissa ensimmäinen huhtikuuta 1986 soitettu konsertti kuvattiin ja julkaistiin kotivideona nimellä Ultimate Ozzy. Vuonna 1987 Ultimate Sin-kiertueen päätyttyä Lee vastaanotti Sharon Osbournelta sähkeen, jossa hänen ilmoitettiin saaneen potkut. Tieto tuli Leelle täytenä yllätyksenä, mutta jo seuraavana vuonna hän kasasi bluespohjaisen hardrockyhtyeen Badlandsin solisti Ray Gillenin kanssa. Lisäksi yhtyeeseen kuuluivat rumpali Eric Singer ja basisti Greg Chaisson. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi 1989 ja vuonna 1991 Singer siirtyi Kissiin edesmenneen rumpali Eric Carrin tilalle. Badlands julkaisi kakkosalbuminsa Voodoo Highway, konsertoi sen tiimoilta ja oli valmistautumassa kolmannen albuminsa äänityksiin, kun Gillen erosi yhtyeestä. Gillen menehtyi vuonna 1993 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti John West. Badlandsin viimeinen albumi Dusk koostui ennenjulkaisemattomista, livenä studiossa nauhoitetuista 24-raitademoista. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin ensiksi Japanissa vuonna 1998 ja Euroopan-julkaisu oli vuorossa kahta vuotta myöhemmin. Badlandsin hajoamisen jälkeen Lee muutti musiikillista suuntaansa. Hän perusti World War III:n solistin Mandy Lionin kanssa uuden yhtyeen Wicked Alliance. Kokoonpanoon kuuluivat lisäksi tuleva Kornin rumpali Ray Luzier. Originaalibasisti Jimmy Bainin korvasi aikaisemmin Dirty Looksissa ja Lizzy Bordenissa soittanut Brian Perry. Kyseisellä kokoonpanolla yhtye teki ainoan kiertueensa Yhdysvalloissa alkuvuodesta 1994. Se sai myös aikaan Warrior-yhtyeen Joe Floydin kanssa työstetyn, kolmesta kappaleesta koostuneen demonauhan. Japanilainen Pony Canion-yhtiö julkaisi Leen esikoissooloalbumin, vuonna 1996 ilmestyneen pitkäsoiton A Fine Pink Mist. Myös Wicked Alliancen esikoisalbumin oli tarkoitus ilmestyä samaisen levy-yhtiön julkaisemana, mutta se ei ole toistaiseksi nähnyt päivänvaloa. 90-luvusta seuraavan vuosituhannen alkuun Lee piti melko matalaa profiilia. Hän esiintyi Queenille, Ac/Dc:lle, Rushille, Van Halenille, Rhandy Rhoadsille ja Metallicalle järjestetyissä musiikkitribuuteissa. Shark Islandin solistin Richard Blackin kanssa Lee kasasi yhtyeen Bourgeois Pigs. Yksi yhtyeen demoista pääsi vuonna 2001 mukaan Union 4:n kokoelma-albumille Calamities of Vanity. Vuonna 2005 ilmestynyt Leen toinen sooloalbumi Retraced sisälsi covereita 60- ja 70-lukujen blueskappaleista. Lisäksi hän vaikutti triossa nimeltä 3 Day Crush. Vuonna 2011 Lee oli mukana yhtyeen Beggars & Thieves videolla kappaleesta We Came Undone, jossa hän vastasi myös kitarasoolosta. Leen vuonna 2013 perustaman yhtyeen Red Dragon Cartel nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavan vuoden tammikuussa.

torstai 14. helmikuuta 2019

Perjantain pohjat:Merkittävän esipunkyhtyeen livetaltiointi

New York Dolls:Red Patent Leather

Vuonna 1984 ilmestynyt Red Patent Leather on lähes vuosikymmentä aikaisemmin toimintansa siltä erää lopettaneen The New York Dollsin livelevy. Sen äänitykset on tehty New Yorkissa maaliskuussa 1975. Yhtye hajosi kuukautta myöhemmin ollessaan kiertueella Floridassa. Red Patent Leatherin äänitykset on tehty The Little Hippodrome-clubissa, jossa New York Dolls heitti siltä erää viimeiset keikkansa New Yorkissa. Kyseinen seikka teki keikkapaikan tunnetuksi. Mainittu konsertti julkaistiin myöhemmin kokonaisuudessaan From Here to Eternity-boxin kolmannella levyllä. Toisen ja kolmannen Avenuen kulmassa sijainneessa The Little Hippodromessa rockkonsertit olivat harvinaisia. Se oli saanut nimensä lähellä sijainneen Hippodrome Theatren mukaan. Red Patent Leatherin 11 kappaleesta useat julkaistiin studioversioina New York Dollsin lopetettua toimintansa. Pirate Love levytettiin Johnny Thundersin Dollsin jälkeisen yhtyeen The Hearbreakersin esikoisalbumille. Down, Down Downtown ilmestyi nimellä Downtown Thundersin esikoissooloalbumilla So Alone. Kappale Girls ilmestyi David Johansenin esikoissooloalbumilla. Teenage Newsin Sylvain Sylvain levytti esikoissooloalbumilleen. New York Dollsin olisi ollut tarkoitus julkaista kyseinen kappale singlenä vuonna 1975. Näin ollen useampaa Red Patent Leatherilla julkaistua kappaletta lienee kaavailtu julkaistavaksi New York Dollsin kolmannella studioalbumilla, jos yhtye olisi levyttänyt sellaisen. Red Patent Leatherin New York Dolls-standardeja edustavat ainoastaan Bo Diddley-cover Pills sekä kappaleista Personality Crisis ja Lookin' for a Kiss muodostunut medley.

keskiviikko 13. helmikuuta 2019

Torstain terävä:Singer/songwriterin paluu juurevampaan tyyliin

Sheryl Crow:Detours

Viides helmikuuta 2008 ilmestynyt Detours on yhdysvaltalaisen lauluntekijän ja solistin Sheryl Crown viides studioalbumi. Tyylillisesti se merkitsi paluuta Crown varhaistuotannon juurevampaan ilmaisuun ja kyseisellä albumilla Crow teki jälleen yhteistyötä vuonna 1993 ilmestyneen esikoisalbuminsa Tuesday Night Music Club tuottaneen ja myös vuoden 1996 nimikkoalbuminsa työstämiseen osallistuneen Billy Potrellin kanssa. Detours nauhoitettiin Nashvillessa Crown kotitilalla ja kaiken kaikkiaan 24 nauhoitetusta kappaleesta pitkäsoitolle valikoitui 14. Albumin ensimmäinen single oli folkrock-anthem Shine Over Babylon. Kesällä 2007 Crow kertoi Billboardille kappaleen olevan ympäristöllisesti varsin tiedostava Bob Dylanin hengessä. Billboardin Alternative-listalla se nousi neljänneksi ja Italian singlelistalla sijalle 42. Sekä kriitikoiden että diggareiden mielestä kyseessä on melkoisen poliittinen albumi. Artistin itsensä mukaan kyseessä on hänen rehellisin levynsä. Pitkäsoiton toinen single Love is Free oli saanut inspiraationsa New Orleansin hirmumyrsky Katrinasta ja se menestyi parhaiten Japanissa nousten siellä kymmenenneksi.  Detours-pitkäsoitto ilmestyi sitä vastoin New Orleansin Mardi Gras-juhlapäivänä. Ainoastaan Euroopassa julkaistu Now That You're Gone ja Out of Our Heads nousivat Ukrainassa singlelistalla sijoille 19. ja 17. Motivation julkaistiin ainoastaan radiosinglenä ja nousi Yhdysvalloissa Bilboard Triple A -listalla sijalle 14. Albumin nimikappale Detours saavutti Billboardin listalla sijan 13., mihin saattoi vaikuttaa myös se, että Crow esitti kyseisen kappaleen The Ellen LeGeneres Showssa. Viralliset musiikkivideot työstettiin albumin kappaleista Shine Over Babylon, Lullaby for Wyatt, Love is Free, God Bless This Mess, Now That You're Gone, Out of Our Heads sekä Gasoline. Monet kriitikot ovat suorastaan ylistäneet Detoursia ja tyylillisesti albumia on verrattu Crown varhaisemmista töistä erityisesti vuonna 1998 ilmestyneeseen albumiin The Globe Sessions.

tiistai 12. helmikuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Tuplakokoelma erään rockin merkkipaalun tuotannosta

The Doors:Weird Scenes Inside The Goldmine

Tammikuussa 1972 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Weird Scenes Inside the Goldmine on The Doorsin tuplakokoelma, joka oli yhtyeen ensimmäinen Jim Morrisonin kuoleman jälkeen julkaistu albumi, joka tosin koostui vuosien 1967 ja 1971 välillä julkaistusta yhtyeen tuotannosta. Albumin nimi on napattu yhtyeen esikoisalbumin kappaleen The End tekstistä. Weird Scenes Inside the Goldmine julkaistiin cd-formaatissa vasta toukokuussa 2014 lähes tarkalleen vuosi kosketinsoittaja Ray Manzarekin kuoleman jälkeen. Weird Scenes Inside the Goldmine on saavuttanut kultalevyn. Albumin kansikuva on Bill Hoffmanin käsialaa ja sisäkannen yhtyekuvista vastasi Joel Brodsky. Albumiraitojensa lisäksi Weird Scenes Inside the Goldmine sisältää kaksi harvinaista singlejen b-puolilla alun perin julkaistua kappaletta. Who Scared You ilmestyi vuonna 1969 Wishful Sinfulin kakkospuolella ja Ray Manzarekin vokalisoima (You Need Meat) Don't Go No Further  kahta vuotta myöhemmin Love Her Madlyn b-puolella. Seuraavan kerran Who Scared You oli saatavilla vasta vuonna 1997 osana The Doorsin Box Settiä ja Don't Go No Further vuonna 2006 Perception-nimisellä  boxilla. Who Scared Youn Box setillä ilmestynyt versio on editoitu ja täyspitkä versio kappaleesta ilmestyi vuonna 1999 kokoelmalla Essential Rarities. Se on myös yksi bonusraidoista vuonna 2006 ilmestyneellä The Soft Paraden remasteroidulla versiolla. The Doorsin debyyttialbumilta Weird Scenes Inside the Gold Minella ovat mukana Break on Through, Take It as It Comes, End of the Night sekä The End. Strange Daysiltä valinnat kohdistuvat itseoikeutettuun nimikappaleeseen, Horse Latitudesiin ja suurteokseen When the Music's Over. Waiting for the Sunilta kuullaan Love Street, Spanish Caravan ja Five to One. The Soft Paradea edustavat Shaman's Blues ja Runnin' Blue. Morrison Hotelilta tuplakokoelmalle ovat valikoituneet Peace Frog/Blue Sunday, Ship of Fools,  The Spy ja Maggie Mc Gill. LA Womanin poiminnat ovat Love Her Madly, The WASP (Texas Radio and the Big Beat), Riders on the Storm sekä albumin nimiraita. Vaikka jokaiselta The Doorsin studioalbumilta jää puuttumaan jokin ehdoton poiminta, on Weird Scenes Inside the Goldmine laadukkuudessaan ja laajuudessaan suorastaan erinomainen vaihtoehto The Doorsin musiikkiin tutustumisen aloittamiseen.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Tiistain tukeva:Merkittävän brittisolistin menestyksekkäin sooloalbumi

Peter Gabriel:So

19. toukokuuta 1986 Charisma Recordsin julkaisemana ilmestynyt So on brittiläisen rockmuusikon Peter Gabielin viides sooloalbumi. Tuottaja Daniel Lanoisin työskenneltyä vuonna 1984 ilmestyneen elokuvan Birdy soundtrackillä häntä pyydettiin osallistumaan Peter Gabrielin seuraavaan sooloprojektiin. So-albumin nauhoitusten ydinryhmän muodostivat Gabiel, Lanois ja kitaristi David Rhodes, tosin albumin työstämiseen osallistui myös useampia perkussionisteja. Pitkäsoiton kappaleita voi pitää pelkistetympinä, kuin Gabrielin varhaisempia soolotöitä. Gabriel yhdisti kyseisellä albumilla soulia, poppia ja taiderockia elementteihin traditionaalisesta, erityisesti afrikkalaisesta ja brasilialaisesta maailmanmusiikista. Pelkistetyn otsikkonsa vuoksi levy-yhtiöllä oli paineita markkinoida So-albumia toden teolla. Albumin tiimoilta Gabriel keikkaili This Way Up- kiertueella vuosien 1986 ja 1987 aikana. Mainitulla kiertueella Gabriel esiintyi myös hyväntekeväisyys- ja ihmisoikeuskonserteissa. So-albumia on yleisesti pidetty Gabrielin laadukkaimpana ja helpoimmin lähestyttävänä albumina. Se on myös artistin myydyin ja kyseisen pitkäsoiton myötä Gabriel siirtyi kulttiartistista valtavirran tähdeksi. So-pitkäsoitosta muodostuikin Gabrielin myydyin sooloalbumi. Yhdysvalloissa se on myynyt viisinkertaisesti ja Britanniassa kolminkertaisesti platinaa. Albumin ensimmäinen singlejulkaisu oli innovatiivisella animaatiomusiikkivideolla höystetty ja Billboardin listakärkeen noussut Sledgehammer, joka voitti MTV Video Music Awardsissa useita palkintoja. Pitkäsoitolta poimittuja muita singlejä olivat Kate Bushin kanssa duetoitu kaunis balladi Don't Give Up, In Your Eyes sekä Red Rain. So saavutti kriitikoilta suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Albumin laulunkirjoitusta, melodioita ja eri tyylilajien sekoittamista kehuttiin. So oli vuonna 1987 ehdolla vuoden albumin Grammyn saajaksi, mutta hävisi Paul Simonin Gracelandille. Joissakin tuoreemmissa arvioissa on kritisoitu albumin 80-lukuisia soundeja. So menestyi hyvin 80-luvun parhaiden albumien listoilla. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla So saavutti sijan 187. So remasteroitiin vuonna 2002. Vuonna 2011 Gabriel levytti albumin osittain uudelleen orkestraatioprojektiinsa New Blood ja So julkaistiin boxina seuraavana vuonna. Harjoitukset So-albumia varten alkoivat toukokuussa 1985. Albumin avauskappaleessa Red Rain The Police-yhtyeen Stewart Copeland soitti cymbaaleja ja hi-hattia. Kakkosraita Sledgehammer nauhoitettiin albumin kappaleista viimeisenä. Musiikillisesti siihen oli vaikuttanut Otis Redding ja kappaleen levytystä varten Gabriel etsi käsiinsä Reddingin kanssa 60-luvulla kiertäneen Wayne Jacksonin, joka nauhoitti kappaleen puhallinosuudet. So-albumin poliittisesti ilmeisin kannanotto on tekstissään työttömyydestä kertova kappale Don't Give Up. Kappale on kirjoitettu keskustelun muotoon ja sen naissolistiksi Gabriel kaavaili aluksi Dolly Partonia. Tämän kieltäydyttyä valinta kohdistui Kate Bushiin. Albumin ykköspuoli kulminoituu sen päätöskappaleeseen, Gabrielin ja Rhodesin yhteistyötä olevaan raitaan That Voice Again, joka tekstissään  käsittelee omatuntoa. In Your Eyesia on kuvattu Gabrielin suurimmaksi rakkauslauluksi. Tanssikappale Big Time hyödyntää funkelementtejä ja satirisoi tekstissään 1980-luvun juppikulttuuria. We Do What We're Told (Milgram's 37) kuvastaa, mitä kuuliaiset kansalaiset näyttävät diktaattoreille sodan aikana. Son cd- ja kasettiversiot sisältävät vielä kappaleen This is the Picture (Excellent Birds), jonka Gabriel päätti sisällyttää albumille vain kaksi päivää ennen sen esitystä. This is the Picture oli sävelletty Laurie Andersonin kanssa ja kappale on mukana kyseisen artistin vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Mister Heartbreak. Kappale yhdistyy This is the Picture-nimiseen raitaan, jossa Nile Rodgersia kuullaan rytmikitaristina. So nousi listakärkeen seitsemässä maassa. Yhdysvalloissa se oli parhaimmillaan kakkosena, mutta pysytteli Billboardin listalla 93 viikon ajan. Sledgehammer oli julkaistu singlenä kuukautta albumia aikaisemmin ja se nousi Gabrielin singleistä ainoana Yhdysvalloissa listakärkeen. Samalla se syrjäytti Gabielin entisen yhtyeen Genesiksen Invisible Touchin, joka taas oli yhtyeen ainoa listaykkönen Yhdysvalloissa. Don't Give Up saavutti Britanniassa yhdeksännen sijan ja Big Time oli siellä sijalla 13. ja Yhdysvalloissa kahdeksantena. Bono otti yhteyttä Gabrieliin ja pyysi tätä esiintymään Live Aid-henkisessä konserttisarjassa A Conspiracy of Hope, jonka tarkoituksena oli levittää tietoisuutta ihmisoikeusasioista Amnesty Internationalin 25-vuotisjuhlan kynnyksellä. Gabriel suostui ja kesäkuussa 1986 hän esiintyi Stingin, The Policen, Lou Reedin ja Joan Baezin kanssa heittäen setin, joka alkoi Red Rainilla ja sisälsi muun muassa Sledgehammerin. Kyseistä esiintymistä Gabriel on kuvannut parhaaksi kiertueeksi, johon hän on osallistunut. Samassa kuussa Gabriel esiintyi muun muassa Elvis Costellon kanssa Artists Against Apartheid- konsertissa Lontoon Clapham Commonissa. So:ta promonnut, kaiken kaikkiaan 93 konsertista koostunut This Way Up-kiertue alkoi New Yorkin Rochesterista seitemäs marraskuuta 1986.

perjantai 8. helmikuuta 2019

Maananantain mainio:Suomipunkin isähahmon kolme ensimmäistä vuotta

Pelle Miljoona:Olen kaunis- kaikki laulut 1978-1980

Toukokuun lopussa 2008 ilmestynyt neljän cd:n boxi Olen kaunis- kaikki laulut 1978-1980 sisältää nimensä mukaisesti suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan kaiken levytystuotannon hänen uransa kolmen ensimmäisen vuoden ajalta. Mukana ovat kokonaisuudessaan pitkäsoitot Pelle Miljoona &N.U.S., Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen kanssa työstetyt studioalbumit Pelko ja viha ja Viimeinen syksy sekä kaikki livemateriaali 12. joulukuuta 1979 soitetulta 1980-yhtyeen  Tavastian-keikalta. Sen 20 kappaleesta seitsemän Pellen laulamaa ja vastaavasti seitsemän Tumpin vokalisoimaa raitaa ilmestyivät toukokuussa 1980 julkaistulla livelevyllä Näyttämökuvia. Viisi jäljellä olevista kappaleista, niiden joukossa muun muassa kitaristi Rubberduck Jonesin säveltämät Ajassa tapahtuu, Juosten kohti elämää ja Tämä sukupolvi julkaistiin niin ikään vuonna 1980 ilmestyneellä triplalivealbumilla Metropolis ja Viimeiseltä syksyltä alun perin löytyvä reggae Gabriel livealbumilla Tavastia Live! Kyseisellä albumilla keikkatulkintoja kuullaan lisäksi esimerkiksi Royalsilta, Ratsialta ja Dave Lindholmilta. Boxin ykköslevy koostuu silkkaa raivoa huokuvan ja Pasi "Bastard" Huopalaisen kitaroiman N.U.S.-debyytin ja kokoelma-albumilla Pohjalla alun perin julkaistujen neljän näytteen, joista tunnetuin on Väkivalta ja päihdenongelma lisäksi muutamista keskeisistä singlekappaleista. Sellaisiin lukeutuvat erityisesti Pelle Miljoonan nimellä julkaistu Lähdetään kiitämään, joka on suomennos Eddie & The Hot Rodsin kappaleesta Do Anything You Wanna Do. 1980-yhtyeen singlebiiseihin lukeutuu Tumpin laulama näkemys MC 5:n Ramblin' Rosesta, mutta kyseisen yhtyeen legendaarisin nelivitonen on silti Mulla menee lujaa/Rakastava voima, jonka upea kakkospuoli on Rubberduckin, eli Nisse Rikaman säveltämä. Ykköslevy päättyy Hilse-levyllä julkaistuun marginaalibiisiin Ketään ei kiinnosta mikään. Kakkoslevy sisältää kokonaisuudessaan Pelko ja viha sekä Viimeinen syksy- albumien materiaalin. Ensin mainittua on yleisesti pidetty punkin tiivistymänä Suomessa ja sen huippuhetkistä mainittakoon pikaisesti Pelkistettyä todellisuutta, TV, reggaevaikutteinen ja Rubberduckin upeasti kitaroima albumin nimikappale Pelko ja viha sekä Tumpin vokalisoimat Automaatti ja Hyvä fiilis, joista ensin mainittu on myös Varosen käsialaa. Viimeinen syksy- albumiin ehdittäessä Pellen, Tumpin, Ari Taskisen ja Rubberduckin muodostamaa kvartettia täydensi aikaisemmin Problemsissa kitaroinut Stefan Piesnack. Pitkäsoiton Pellen kokonaan vokalisoiman ykköspuolen kirkkaimmat klassikot ovat avausraita Nuoret sankarit ja jo aiemmin mainittu reggae Gabriel. Kolme Rubberduckin säveltämää, musiikillisesti jopa hienoisia heavyvaikutteita hyödyntävää raitaa ovat varsin vahvoja, mutta unohdetun klassikon titteliä kantanee silti levypuoliskon päätösraita Uusi kuva ihmisestä. Viimeisen syksyn kakkospuoli koostuu neljästä Tumpin vokalisoimasta Problems-henkisestä raidasta, upeasta funkista Elä (kun olet nuori vielä) ja hienoisia jazzsävyjä sisältävästä albumin nimiraidasta Viimeinen syksy. Kolmas levy sisältää 1980-yhtyeen viimeisiin lukeutuneen esiintymisen Tavastialla kappaleiden oikeassa esitysjärjestyksessä. 20 biisin energialataus päättyy covereihin, jotka ovat The Clashin Garageland ja The Whon anthem My Generation. Neljäs levy koostuu luontevasti ensisijaisesti Pelle Miljoona Oy:n lokakuussa 1980 julkaistun esikoisalbumin, nopeasti kultalevyksi myyneen pitkäsoiton Moottoritie on kuuma kappaleista. Nimikappaleen lisäksi pitkäsoiton ydintuotantoon lukeutuvat vähintään Vapaus on suuri vankila, Koska sydän sanoi niin, Juokse villi lapsi, Tänä yönä vien sut pois sekä todella kaunis päätösraita Hyvää yötä maailma. Pellen, Tumpin ja Taskisen lisäksi kyseiseen kokoonpanoon kuuluivat Briard-yhtyeessä aikaisemmin kitaroinut Andy McCoy ja vasta 16-vuotias basistilahjakkuus Sami Takamäki, joka tunnetaan paremmin nimellä Sami Yaffa. Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon muuta levytysmateriaalia edustaa jo keväällä 1980 ilmestynyt single Olen kaunis/Älä äiti itke, jonka b-puoli on identtinen Moottoritie on kuuma -albumilla julkaistun kanssa. Kokonaisuuden kruunaavat Tumppi Varosen arkistoista löytyneet viisi livebiisiä, jotka on taltioitu Keski-Suomessa keväällä 1980. Hair-musikaalista napattua Lanka palaa-versiointia lukuun ottamatta kyseiset kappaleet ovat Pellen vokalisoimia ja niistä kaksi, eri Gabriel ja Elä (kun olet nuori vielä) edustavat Viimeisen syksyn tuotantoa. Olen kaunis -kaikki laulut on mitä definiitivisin ja suositeltavin tapa tutustua Pelle Miljoonan varhaistuotantoon. Erityisesti 1980-yhtyeen kaksi studioalbumia lukeutuvat artistin ydintuotantoon koko hänen ansiokas levytysuransa huomioiden.

Sunnuntain extra:Erään kotimaisen rockin klassikon muuttunutta soundia

Ratsia:Jäljet

Pihtiputaalainen, voimakkaasti johtohahmoonsa Jyri Honkavaaraan (16. 1. 1960 - 11. 2. 1997) identifioitunut Ratsia-yhtye muutti viimeisellä pitkäsoitollaan sekä tyyliään että kokoonpanoaan. Basisti Ari "Rudi" Lukkarinen siiryi yhtyeen miksaajaksi ja hänen paikkansa otti aikaisemmin Xtaasi-yhtyeessä soittanut Kari Starck. Samalla yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Visa "Brandi" Ruokosella, joka oli vieraillut Ratsian riveissä parilla kappaleella jo Jäljet-levyä edeltäneellä klassikkoalbumilla Elämän syke muun muassa singlemenestyksellä Täältä tulee yö. Uudistuneen Ratsian vaikuttajayhtyeisiin lukeutuivat esimerkiksi Joy Divison ja Echo and the Bunnymen. Jäljet-levyn pohjina käytettiin yhtä keikkaa, mutta myös studiossa äänitettiin jälkikäteen melko runsaasti. Vaikka Jäljet eroaa huomattavasti Ratsian varhaisemmista levytyksistä, on aika kohdellut albumia melko lempeästi. Vaikka sen tekstit ovat melkoisen synkkiä, ne tarjoavat puhuttelevuutta ja melodiset ja kekseliäätkin sävellykset toimivat niin ikään suurimmaksi osaksi mainiosti. Erityisen laadukkaisiin kappaleisiin Jäljet-levyllä lukeutuvat melodisen kaunis nimiraita, Blow Up, pitkäsoiton kakkospuolen avaava Tulen saalis/Punainen kyynel sekä singlekappale Eilisen jälkeen, jota yhtye soitti myös Ajolähtö-elokuvan tanssilavakohtauksessa. Jo Elämän sykkeen kappalemateriaaliin lukeutunut Kun sä tanssit kuullaan Jäljet-albumilla uutena, entistä kokeellisempana versiona nimellä Kun sä tanssit (osa 2). Itse asiassa albumin tuotannosta ainoastaan sen päätöskappale, myös Eilisen jälkeen -singlen b-puolella julkaistu Hiljaisuus lukeutuu jonkinasteisseen täytemateriaaliin. Loppuvaiheessaan Ratsia oli punkkauttaan demokraattisempi kokoonpano, sillä osalla Jäljet- albumin kappaleista sävellystyöhön osallistuivat Honkavaaran lisäksi Ruokonen ja Starck. On löydettävissä pieni koulukunta, joka pitää Jäljet-albumia Ratsian laadukkaimpana pitkäsoittona.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen lauluntekijöistä

Yhdeksäs helmikuuta 1942 syntynyt Carole Joan Klein, eli taiteilijanimeltään Carole King, on yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä. Yhdysvalloissa hän on 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon suosituin naislauluntekijä. Vuosien 1955 ja 1999 välillä King on kirjoittanut 118 Billboardin Hot 100 -listalle noussutta pophittiä. Kingin kirjoittamista hiteistä 61 on noussut brittilistalle. Kyseisen seikan ansiosta hän on suosituin naislauluntekijä brittien singlelistalla vuosien 1952 ja 2005 välillä. Kingin ura alkoi 60-luvulla, jolloin hän kirjoitti ensimmäisen aviomiehensä Gerry Goffinin kanssa pari tusinaa listahittiä, joista useista on tullut standardeja monille artisteille. King on jatkanut biisien kirjoitusta myös muille artisteille. Hänestä itsestään tuli suosittu solisti vasta 70-luvun alussa, jolloin hän julkaisi sarjan menestysalbumeita ja konsertoi ahkerasti omia kappaleitaan esittäen ja itseään pianolla säestäen. Vaikka Kingin ensimmäinen omissa nimissään julkaisema albumi, vuonna 1970 ilmestynyt Writer oli kaupallisessa mielessä pettymys, hänen toinen soololevynsä, vuonna 1971 ilmestynyt Tapestry nousi listakärkeen 15 viikon ajaksi ja pysytteli listoilla kuuden vuoden ajan. Sooloartistina King on julkaissut 18 studioalbumia. Niistä Tapestry piti yli 20 vuoden ajan hallussaan ennätystä pisimpään listaykkösenä olleesta naisartistin työstämästä albumista. Vuonna 2016 hän esitti albumin kokonaisuudessaan Hyde Parkissa ja konsertista julkaistiin albumi Tapestry:Live in Hyde Park. Maailmanlaajuisesti Kingin levyjä on arveltu myydyn 75 miljoonaa kappaletta. Hän on vastaanottanut neljä Grammy-palkintoa ja päässyt sekä laulunkirjoittajien Hall of Fameen että Rock and Roll Hall of Fameen. King syntyi Manhattanilla juutalaisperheeseen. Hänen opettajaäitinsä ryhtyi antamaan tyttärelleen oppitunteja musiikissa tämän ollessa neljävuotias. Carolen ensimmäinen virallinen levytys oli ABC-Paramountin vuonna 1958 julkaisema ja Don Costan sovittama The Right Girl. Jo tätä ennen hän oli tehnyt demoja ystävänsä Paul Simonin kanssa. Queens Collegessa Carole tapasi tulevan lauluntekokumppaninsa Gerry Goffinin. Elokuussa 1959 pari meni naimisiin juutalaisessa seremoniassa Long Islandilla. Täysaikaiseen biisintekoon kaksikko ryhtyi vasta kun tumman tyttöyhtyeen The Shirellesin levyttämä Goffinin ja Kingin kappale Will You Love Me Tomorrow oli noussut listaykköseksi. 60-luvulla kirjoitetttujen kappaleiden osalta King vastasi musiikista ja Goffin lyriikoista. He olivat myös Don Kirshnerin Dimension Recordsin biisintekijätiimi. Varhaisista hiteistä mainittakoon myöhemmin The Beatlesin levytysohjelmistoon päätynyt The Cookiesin Chains, Little Evan Locomotion ja Kingin itsensä vuonna 1962 levyttämä It Might as Well Rain Until September, joka oli hänen ensimmäinen hittinsä. Vuoteen 1967 mennessä ilmestyneistä Goffinin ja Kingin käsialaa olleista suurista hiteistä mainittakoon The Driftersin Up on the Roof, Bobby Veen Take Good Care of My Baby, The Chiffonsin One Fine Day, The Animalsin Don't Bring Me Down, The Monkeesin Pleasent Valley Sunday ja Aretha Franklinin (You Make Me Feel Like) A Natural Woman. Duo kirjoitti myös useita Dusty Springfieldin levyttämiä kappaleita, kuten Goin' Back ja Some of Your Lovin'. Vuoteen 1968 mennessä Goffin ja King olivat eronneet. Carole muutti Laurel Canyoniin Los Angelesissa ja käynnisti musiikillisen uransa uudelleen perustamalla trion The City, jossa hän vastasi itse pianosta ja leadvokalisoinnista. Yhtyeen muut jäsenet olivat basisti ja Kingin tuleva aviomies, basisti Charles Larkey ja kitaristi Danny Kortchmar. Yhtye työsti yhden albumin, vuonna 1968 ilmestyneen pitkäsoiton Now That Everything's Been Said, mutta King ei ollut halukas konsertoimaan albumin tiimoilta ja se jäi vähälle huomiolle. Uusien jakelijoiden myötä albumi hylättiin kokonaan ja The City lopetti toimintansa vuonna 1969. 80-luvun alussa Classic Rock Radio löysi kyseisen albumin uudelleen ja soitti ahkerasti sen raitaa Snow Queen. Clevelandin WMMS-kanava soitti albumia vuosien 1981 ja 1985 välillä ja siitä tuli Kingin diggareiden etsimä aarre. Laurel Canyonissa ollessaan King tapasi James Taylorin, Joni Mitchellin ja Toni Sternin, joista viimeksi mainitun kanssa hän alkoi työstää kappaleita. Esikoisalbuminsa Writer King levytti vuonna 1970 Ode-levymerkille. Se saavutti Billboardin listalla sijan 84. ja James Tayloria kuultiin albumilla kitaristina ja taustavokalistina.  Samana vuonna King soitti koskettimia B. B. Kingin albumilla Indianola Missisippi Seeds.

Kingin vuonna 1971 ilmestynyt kakkosalbumi Tapestry nauhoitettiin samaan aikaan James Taylorin Mud Slide Slimin kanssa ja King, Korchmar ja Mitchell osallistuivat kummankin albumin äänityksiin. Uusien kappaleiden lisäksi Tapestry sisälsi uudet tulkinnat Will You Love Tomorrowsta ja A Natural Womanista. Molemmat albumit sisältävät kappaleen You Got a Friend ja Taylorin näkemyksenä siitä tuli ykköshitti. Vuoden 1972 haastattelussaan King mainitsi, ettei hän kirjoittanut kappaletta Jamesin kanssa tai kukaan tietty henkilö mielessään. Jamesin kuultua kappaleen hän piti siitä niin paljon, että halusi levyttää sen. Tapestry oli välittömästi menestys ja tähän mennessä albumia on myyty 25 miljoonaa kappaletta. Albumilta poimituista singleistä It's Too Late/I Feel the Earth Move nousi niin ikään ykköseksi ja varsin hyvin menestyi myös So Far Away/Smackwater Jack. Tapestry voitti neljä Grammya, muun muassa vuoden albumin ja vuoden kappaleen (You've Got a Friend) palkinnot. Niistä jälkimmäisen King vastaanotti ensimmäisenä naisartistina. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Tapestry saavutti sijan 36. Saman lehden 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla It's Too Late sijoittui sijalle 469. Joulukuussa 1971 ilmestynyt Carole King Music myi kultalevyksi ilmestymiskuukautensa yhdeksäs päivä. Se debytoi top tenissä sijalla kahdeksan. Kyseessä oli ensimmäinen niistä useista viikoista, jolloin Kingillä oli kaksi albumia kymmenen suosituimman joukossa. Seuraavalla viikolla Music nousi kolmanneksi ja vuoden 1972 alkajaisiksi kolmen viikon ajaksi listakärkeen. Albumilta poimittu single Sweet Seasons nousi Billboardin listalla yhdeksänneksi ja Adult Contemporary -listalla kakkossijalle. Music-pitkäsoitto pysytteli listoilla 44 viikon ajan ja saavutti lopulta platinalevyn. Vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet albumit Rhymes and Reasons ja Fantasy saavuttivat kumpikin kultalevyn. Edelliseltä poimittu single Been to Canaan nousi Billboardin listalla sijalle 24. ja Adult Contemporary-listan kärkeen. Fantasyn hittejä olivat Billboardin listalla sijalle 28 noussut Believe in Humanity sekä Corazon, joka joutui Billboardilla tyytymään sijaan 37., mutta nousi Adult Contemporary-listan viidenneksi. You Light Up My Life saavutti Billboardilla 67:n ja Adult Contemporary-listalla kuudennen sijan. Kingin vuonna 1973 New Yorkin Central Parkissa pitämään ilmaiskonserttiin saapui 100 000 kuulijaa. Hänen seuraava albuminsa oli syyskuussa 1974 ilmestynyt Wrap Around Joy. Se saavutti kultalevyn seuraavassa kuussa, nousi top teniin seitsemäs lokakuuta ja listakärkeen viikon ajaksi kahta viikkoa myöhemmin. Albumin singlekappaleista Jazzman saavutti kakkossijan marraskuussa 1974 ja Nightingale nousi yhdeksänneksi maaliskuun alussa 1975. Vuonna 1975 King työsti musiikin animaatiotv-versioon Maurice Sendakin Really Rosiesta. Se julkaistiin samannimisenä albumina tekstien ollessa Sendakin käsialaa. Vuonna 1976 ilmestynyt Thoroughbred oli Kingin viimeinen Ode-yhtiölle työstämä albumi. Sen tiimoilta hän teki yhteistyötä ystäviensä David Crosbyn ja Graham Nashin kanssa ja työsti myös neljä kappaletta Gerry Goffinin kanssa. Kaksikon yhteistyö jatkui ajoittain ja Thoroughbredin tiimoilta King teki myös promootiokiertueen. Vuonna 1977 King teki yhteistyötä Rick Eversin kanssa Capitol Recordsin jakelemalla albumilla Simple Things. King ja Evers menivät naimisiin, mutta jälkimmäinen menehtyi kokaiinin yliannostukseen Kingin ja tyttärensä Sherryn ollessa Havaijilla. Simple Things saavutti kultalevyn, mutta oli Kingin ensimmäinen albumi sitten Writerin, joka ei noussut top teniin. Kultaa ovat lisäksi myyneet vielä vuonna 1978 ilmestynyt kokoelma-albumi Greatest Hits sekä vuonna 2010 julkaistu Live at the Troubadour. Vuonna 1978 ilmestynyt albumi Welcome Home ja seuraavana vuonna julkaistu Touch the Sky jäivät  Top 100-listan ulkopuolelle. Vuonna 1980 ilmestynyt Pearls Songs of Goffin and King sisälsi singlemenestyksen; uusioversion alun perin The Chiffonsin levyttämästä kappaleesta One Fine Day.  80-luvun alkupuolella King siirtyi Atlantic Recordsin artistiksi ja levytti kyseiselle yhtiölle vuosina 1982 ja 1983 ilmestyneet albumit From Time to Time ja Speeding Up Time. Niistä jälkimmäinen oli pitkästä aikaa Lou Adlerin tuottama. Vuonna 1984 King teki hyvän vastaanoton saaneen konserttikiertueen. Vuonna 1985 King kirjoitti ja esitti Care Bears -elokuvan tunnuskappaleen Care-a-Lot. Samana vuonna hän vastasi David Sanbornen kanssa Martin Rittin ohjaaman elokuvan Murphy's Romance soundtrackista. Adlerin tuottama soundtrack sisälsi kappaleet Running Lonely ja Love for the Last Time (Theme from Murphy's Romance), vaikka soundtackalbumia ei virallisesti julkaistu. Kingillä oli elokuvassa myös rooli.

Vuonna 1989 ilmestyi Capitol Recordsin julkaisema albumi City Streets, jolla Eric Clapton oli mukana kahdella kappaleella. Sitä seuranneella vuonna 1993 ilmestyneellä albumilla Colour of Your Dreams vieraili Slash. Kingin kappale Now and Forever soi vuonna 1992 valmistuneen elokuvan The League of Their Own avauskrediiteissä. Vuonna 1991 Dina Carrollin Quartzin albumille Perfect Timing levyttämä versio It's Too Latesta muodostui tanssihitiksi ja nousi brittien singlelistalla kahdeksanneksi. Samana vuonna King oli tuottamassa ja kirjoittamassa kappaletta If It's Over Mariah Careyn kakkosalbumille Emotions. Vuonna 1997 King kirjoitti Celine Dionille albumilla Let's Talk About Love julkaistun kappaleen The Reason, jolla hän lauloi myös taustoja. Se nousi Ranskassa listakärkeen ja top 20:een Britanniassa ja Irlannissa. Ensimmäisessä VH1 Divas Live-hyväntekeväisyyskonsertissa King esiintyi Dionin, Careyn, Gloria Estefanin  ja Aretha Franklinin kanssa. Vuonna 2000 Kingiä pyydettiin levyttämään uusi versio kappaleesta Where You Lead Gillmore Girlsiin. Hän uudisti tekstiä äiti-tytär-teemaan sopivaksi. Vuonna 2001 Kingiltä ilmestyi uusi albumi Love Makes the World. Se sisältää versioita kappaleista, jotka King kirjoitti 90-luvulla muille artisteille ja albumilla vierailevat esimerkiksi Steven Tyler ja k.d.Lang. Billboardin Independent Album-listalla se debytoi sijalla 20. Kuusi vuotta myöhemmin albumista julkaistiin versio, jonka bonuslevy sisälsi viisi kappaletta mukaan lukien uusi versio Where You Leadista. Kingin olohuonekiertue alkoi heinäkuussa 2004 Chicagon Auditorium Theatresta. Kyseisestä konsertista sekä Los Angelesissa ja Massachussetsissa soitetuista konserteista taltioitiin heinäkuussa 2005 ilmestynyt albumi  The Living Room Tour. Se nousi Billboardin listalla sijalle 17., eli kyseessä on Kingin paras listasijoitus sitten vuoden 1977. Kiertue vieraili Kanadassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassa. Lokakuussa 2007 kiertueesta julkaistiin dvd Welcome to My Living Room. Marraskuussa 2007 King konsertoi Japanissa Mary J. Bligen ja Black Eyed Peasin Fergien kanssa. Japanilaiset Sony ja Victor julkaisivat uudelleen suurimman osan Kingin albumeista mukaan lukien artistin 70-luvun lopun albumit, joita ei oltu aikaisemmin julkaistu cd:nä. King levytti dueton Time Won't Run Out on Me Anne Murrayn kanssa tämän vuonna 2007 ilmestyneelle albumille Anne Murray Duets:Friends and Legends. Murray oli levyttänyt kappaleen aikaisemmin vuonna 1984 ilmestyneelle albumilleen Heart Over Mind. Vuonna 2010 King ja James Taylor toteuttivat Troubadour Reunion -kiertueensa. He olivat soittaneet debyyttikeikkansa kyseisessä West-Hollywoodissa sijaitsevassa clubissa vuonna 1970. Vuonna 2007 kaksikko oli kunnioittanut clubin 50-vuotista olemassaoloa soittamalla siellä konsertin originaalin vuoden 1970 säestysyhtyeensä kanssa. Kyseinen kokoonpano palasi tien päälle vuonna 2010. King ja Taylor olivat pianistina ja kitaristina myös toistensa kappaleissa ja esittivät myös yhteisiä numeroita. Kiertue alkoi maaliskuussa Australiasta ja palasi toukokuussa Yhdysvaltoihin. Kiertueesta muodostui menestys ja sen aikana King soitti eräille historiansa suurimmista yleisömääristä. Troubadour Reunion-kiertueen aikana Kingiltä julkaistiin kaksi albumia. Toinen, Live at the Troubadour, oli yhteislevy James Taylorin kanssa ja se debytoi Billboardin listalla neljäntenä. Albumi on saavuttanut kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään.  Ensin oli kuitenkin julkaistu tuplakokoelma Essential Carole King, jonka ykköslevy koostui Kingin omista levytyksistä ja kakkosalbumi muille kirjoitetuista hiteistä. Syksyllä 2011 ilmestynyt Holiday Carole sisälsi sekä traditionaaleja, että Kingin tyttären Louise Goffinin kirjoittamia uusia kappaleita. Louise toimi myös albumin tuottajana.  Kymmenes huhtikuuta 2012 Grant Central julkaisi Kingin elämäkerran A Natural Woman:A Memoir. New York Timesin Best Seller-listalla se saavutti kuudennen sijan. Kuukautta myöhemmin Kingin ilmoitettiin vetäytyvän musiikkibisneksestä. Vuoden lopussa hän sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. Vuonna 2016 hän oli Hyde Parkissa pidetyn British Summer Time Festivalin pääesiintyjä ja esitti Tapestry-albumin kokonaisuudessaan kolmas heinäkuuta 2016. Lokakuussa konsertti nähtiin UK SkyArts TV:ssä ja julkaistiin albumina seuraavana vuonna. Lokakuussa 2018 King julkaisi uudet lyriikat sisältävän version kappaleestaan One. Kyseessä oli hänen ensimmäinen uusi levytyksensä seitsemään vuoteen ja mainitun kappaleen originaaliversio on Kingin vuonna 1977 ilmestyneeltä albumilta Simple Things.