Lauantain pitkä:Eräs 70-luvun suosituimmista glamrockin edustajista

Mud, joka on myöhemmin jatkanut toimintaansa nimellä Mud II, on englantilainen glamrockyhtye, joka perustettiin niinkin varhain, kuin helmikuussa 1966. Ensimmäiset hittikappaleensa yhtye saavutti popin saralla, seuraavat glamrockin edustajana ja viimeiset menestyslevyt ottivat tyylillisesti vaikutteita 50-luvun rockista. Mudin hiteistä Tiger Feet oli Britannian suosituin single vuonna 1974 ja samana vuonna julkaistu Lonely This Christmas nousi loppuvuodesta listakärkeen. Solmittuaan sopimuksen Rak Recordsin kanssa ja lyöttäydyttyään yhteen biisintekijäkaksikko Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kanssa Mud saavutti Britanniassa 14 top 20:een noussutta singleä vuosien 1973 ja 1976 välillä. Niistä kolme oli listaykkösiä. Yhtyeen perustivat soolokitaristi Rob Davis, solisti Leslie Gray, rumpali Dave Mount ja basisti Ray Stiles. Mudin debyyttisingle oli CBS:n vuonna 1967 julkaisema Flower Power. Vuosina 1967–68 julkaistiin vielä kolme singleä, mutta yksikään niistä ei menestynyt. Kun yhtye kiinnitettiin RAK Recordsille, se sai vuosien kamppailun jälkeen kolme singlemenenestystä vuoden 1973 aikana; Crazy, Hypnosis ja Dyna-mite, joista viiimeksi mainittu nousi listalla neljänneksi. Vuoden 1974 listaykkönen Tiger Feet myi kotimaassaan yli puoli miljoonaa kappaletta ja maailmanlaajuisesti yli miljoona yksikköä. Kyseisen vuoden huhtikuussa julkaistu The Cat Crept It oli listakakkonen ja sitä seurannut Rocket nousi sekin kuudenneksi. Vuonna 1975 yhtyeellä oli seitsemän singleä top 40:ssä ja yhteensä ne viihtyivät listoilla 45 viikon ajan. The Secrets That You Keep nousi kolmanneksi ja Buddy Holly – cover Oh Boy yhtyeen singleistä viimeisenä listakärkeen. Mudin solmittua uuden sopimuksen Private Stockin kanssa yhtye sai kolme top 20-menestystä lisää. Niistä suurimmat olivat kymmenenneksi noussut L-L-Lucy sekä kahdeksanneksi yltänyt balladi Show Me You’re a Woman. Cover Bill Withersin Lean on Mestä nousi vielä seitsemänneksi joulukuussa 1976. Seuraavana vuotena Mud siirtyi RCA:lle, mutta ei onnistunut enää saavuttamaan singlemenestyksiä. Naissolisti Marco Bughanan otti loppuvaiheessa Grayn paikan, mutta vuonna 1979 Mud lopetti toimintansa. Gray perusti Les Gray’s Mud – nimellä toimineen kokoonpanon ja Rob Davis kunnostautui säveltäjänä vastaten muun muassa Kylie Minoguen suurmenestyksestä Can’t Get You Out of My Head. Gray jatkoi erilaisten Mud-kokoonpanojen kanssa aina vuoteen 2004 ajoittuneeseen kuolemaansa saakka. Kyseisen Mudin lineupin jäljelle jääneet jäsenet saivat yhtyeen originaalijäseniltä ja Grayn perheeltä luvan jatkaa Mud-nimen käyttöä. Berry, Twynham ja Wilson antoivat yhtyeelle nimen Mud II. Kosketinsoittajaksi valikoitui yhtyeen kanssa pitkään yhteistyötä tehnyt Chris Savage. Berry jätti yhtyeen seuraavana vuonna. Hänen paikkansa otti Marc Michalski ja kyseinen line-up on jatkanut toimintaansa aivan viime vuosiin saakka. 

Perjantain pohjat:T Rexin lopullinen läpimurtoalbumi

T Rex:Electric Warrior

Vuonna 1971 ilmestynyt Electric Warrior oli järjestyksessään toinen aikaisemmin nimellä Tyrannosaurus Rex tunnetun yhtyeen T Rexin nimellä julkaistuista pitkäsoitoista. Kyseinen albumi merkitsi sille lopullista läpimurtoa. Musiikillisesti pitkäsoitto ei enää edustanut aikaisemmilta levyiltä tutuksi tullutta folkrokahtavaa lähestymistapaa, vaan siirtyi tyylillisesti lähemmäksi glamrockia. Electric Warrior sisälsi kaksi suurta singlemenestystä, jotka olivat sitä edeltäneen Hot Loven tavoin aina listakärkeen saakka kivunnut rivakka Get It On sekä iisimpi Jeepster. Upean melodinen avausraita Mambo Sun lukeutuu myös pitkäsoiton terävimpään kärkeen. Vielä astetta kevyempi Cosmic Dancer viittaa tekstissään jumaluuden ja kohtalon teemoihin. Myöskään Monolith ei vielä yllä erityisen repivään rokkaukseen, vaan vetoaa melodisen oivaltavuutensa lisäksi Marc Bolanin ajoittaisella kitarataituroinnilla. Suurempi vaihde laitetaan päälle vasta ykköspuolen päätösraidassa Lean Woman Blues. Mainiosti rullaava Planet Queen siirtyy tekstillisesti kieli poskessa korkeampiin sfääreihin. Akustinen balladi Girl muistuttaa tyylillisesti voimakkaimmin Tyrannosaurus Rexin ajoista. The Motivator tarjoaa sellaista svengiä, että muutama hieman vähemmän ikimuistoinen albumin raita saa entistä suuremman oikeutuksen olemassaololleen. Life’s A Gas siirtyy jälleen balladinomaisempaan tuotantoon ennen Rip Offin tarjoamaa loppurutistusta. Electric Warrior on tasokas ja paikoitellen suorastaan erinomaisesti aikaa kestänyt albumikokonaisuus. Kuitenkaan se ei musiikillisesti vastaa täysin sellaista rankkaa kuvaa, jota pitkäsoiton kansikuva ilmentää. Kyseinen pitkäsoitto lukeutuu esimerkiksi Tumppi Varosen kaikkien aikojen suosikkialbumeihin. Electric Warrioria seurannut ja seuraavana vuonna pitkäsoitto The Slider lukeutuu edeltäjänsä tavoin T Rexin huipputöihin. Vuoden 1972 suurimmat singlemenestykset olivat myös kyseiseltä pitkäsoitolta löytyneet Metal Guru sekä Telegram Sam.

Torstain terävä:70-luvun alun brittiläinen R&B:n taitajayhtye

Vinegar Joe oli brittiläinen R&B:tä edustanut yhtye. Aktiiviuransa aikana se ehti julkaista Island Recordsin kautta kolme pitkäsoittoa. Tunnetummaksi yhtye muodostui silti livekeikkojensa ansiosta ja Vinegar Joen hajottua solisti Elkie Brooks ja kitaristi Robert Palmer lanseerasivat menestyksekkäät soolourat. Vinegar Joen esiaste oli 12 muusikosta koostunut, rockia ja jazzia yhdistänyt Stax-vaikutteinen yhtye Dada. Yhtyeen ainoaksi jäänyt nimikkoalbumi julkaistiin vuonna 1970, ja tuolloin yhtyeen lineupiin kuuluivat solisti Elkie Brooks ja kitaristi Pete Cage. Aikaisemmin Alan Bown Setissä vokalisoinut solisti Robert Palmer liittyi yhtyeeseen kyseisen pitkäsoiton levyttämisen jälkeen. Ahmet Ertegun kiinnitti Vinegar Joen Atlantic Recordsille, mutta yhtyeen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen hän lisensoi Vinegar Joen Chris Blackwellin Island Recordsille Britannian ja muun maailman julkaisuja varten. Vinegar Joen kokoonpanossa yhtyeen jäsenten määrä väheni, mutta insrumentaatio lisääntyi kosketinsoittaja Dave Thompsonin ansiosta. Tässä vaiheessa yhtye oli vailla vakituista rumpalia ja sen esikoispitkäsoitolla rumpalin vakanssista huolehtivat Conrad Isidore ja Rob Tait. Thompsonin lisäksi koskettimista albumilla vastasi Tim Hinkley, joka pääsi mukaan Vinegar Joen debyytin kansikuvaan. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttalbumi ilmestyi huhtikuussa 1972 ja sen julkaisijana oli Britanniassa Island Records ja Yhdysvalloissa Atco Records. Hinkley otti Thompsonin paikan yhtyeen kosketinsoittajana. Myöhemmin häntä seurasi John Hawken. Rob Tait huolehti rumpalin pestistä Vinegar Joen ensimmäisessä konserttisarjassa. Myöhemmin hänen paikkansa otti John Woods. Kosketinsoittajana yhtyeessä vaikutti vuodesta 1972 eteenpäin Mike Deacon. Vinegar Joen kakkosalbumi Rock N’ Roll Gypsies ilmestyi sekin vielä vuoden 1972 aikana ja rumpalina sillä kuultiin Keef Hartleyta. Myös kitaristi Jim Mullen liittyi tässä vaiheessa Vinegar Joehun ja osallistui albumin julkaisua seuranneelle Yhdysvaltain-kiertueelle. Ennen kyseistä kiertuetta yhtyeen lineupin täydensi rumpali Pete Gavin, joka osallistui myös Vinegar Joen viimeisen ja vuonna 1973 ilmestyneen pitkäsoiton Six Star General levytykseen. Yhtye tuli tiensä päähän keväällä 1974. Aivan loppuvaiheessa Vinegar Joen rumpalin vakanssista huolehti Alan Powell. Ainakin näillä leveyksillä Vinegar Joen tunnetuinta tuotantoa edustanevat Proud to Be A Honky Woman sekä Rock N’ Roll Gypsiesin nimikappale, jotka molemmat kääntyivät suomeksi Muskan levytyksinä nimillä Löysä nainen ja Rock N’ Roll kiertää. Brooks ja Palmer nauttivat myöhemmin menestyksekkäistä soolouristaan. Cage toimi tuottajana ja sovittajana Brooksille aina kaksikon eroon saakka. Hänen myöhäisempiä musiikillisia yhteistyökumppaneitaan ovat olleet esimerkiksi Joan Armatrading sekä punkyhtye King Curt.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen rockrumpaleista

31. toukokuuta 1948 syntynyt ja 25. syyskuuta 1980 edesmennyt John Henry Bonham oli englantilaismuusikko ja biisintekijä, joka muistetaan ensisijaisesti rockin dinosauruksiin lukeutuvan Led Zeppelinin rumpalina. Vuonna 2011 Rolling Stonen lukijat äänestivät nopeasta tyylistään ja erottuvasta soundistaan tunnetuksi tulleen Bonhamin kaikkien aikojen parhaaksi rockrumpaliksi. Reddithissä syntynyt Bonham oppi soittamaan viisivuotiaana ja hänen varhaisia idoleitaan olivat Gene Krupa, Max Roach ja Buddy Ritch. Ensimmäisen Premierin rumpusetin Bonham vastaanotti isältään viisitoistavuotiaana. Bonham ei milloinkaan ottanut soittotunteja, tosin teini-iässä hän sai neuvoja muilta paikallisilta rumpaleilta. Vuosina 1962-1963 vielä koulua käyneen Bonhamin varhaisia yhtyeitä olivat The Blue Star Trio ja Gerry Levene & The Avengers. Vuonna 1964 Bonham lopetti koulun ja liittyi ensimmäiseen puoliammattimaisesti toimineeseen yhtyeeseensä Terry Webb and the Spiders. Hän soitti myös birminhamilaisyhtyeessä The Nicky James Movement and The Senators. Se levytti vuonna 1964 singlen She's a Mod. Kahta vuotta myöhemmin Bonham ryhtyi täysipäiväiseksi rumpaliksi. Hänen seuraava yhtyeensä oli Way of Life. Sitä seurasi bluesyhtye The Crawling King Snakers, jonka solistina vaikutti Robert Plant. Vuonna 1967 Way of Life kasaantui uudelleen ja pyysi Bonhamia mukaan. Hän suostui, mutta piti edelleen yhteyttä Plantiin. Tämä muodosti yhtyeen Band of Joy ja valitsi Bonhamin sen rumpaliksi. Yhtye levytti demoja, mutta ei saanut aikaan albumia. Vuonna 1968 amerikkalaissolisti Tim Rose teki kiertueen Britanniassa ja pyysi Band of Joyta lämmittelyesiintyjäkseen. Rose palasi muutamaa kuukautta myöhemmin ja pyysi Bonhamia rumpaliksi omaan yhtyeeseensä. Tämä tuli merkitsemään Bonhamille säännöllisiä tuloja.

Brittiläisen rhythm and bluesin avainnimiin lukeutuneen The Yardbirdsin hajottua kitaristi Jimmy Page muodosti uuden yhtyeen, jonka solistiksi hän tahtoi Plantin. Plant taas suositteli Bonhamia rumpaliksi. Kuultuaan Bonhamin soittoa Tim Rosen kanssa Hampsteadissa, Pohjois-Lontoossa heinäkuussa 1968 Page vakuuttui tämän taidoista. Led Zeppelinin ensimmäisellä kiertueella Yhdysvalloissa joulukuussa 1968 Bonham ystävystyi Vanilla Fudgen rumpalin Carmine Appicen kanssa. Appice tutustutti Bonhamin Ludvig-rumpuihin, joita Bonham soittikin tuosta lähtien koko uransa ajan. Bonhamin rumpusoolo kappaleessa Moby Dick venyi keikkakontekstissa usein puolen tunnin mittaiseksi. Loppuaikoinaan hän harrasti myös funk ja latino-tyyppistä rummutusta. Bonhamin  levytyksistä Led Zeppelinin lisäksi mainittakoon Screamin' Lord Suchin vuonna 1970 ilmestynyt albumi Screamin' Lord Sutch and Heavy Friends sekä Family Doggin vuonna 1969 julkaistu pitkäsoitto A Way of Life, jolla olivat mukana myös Page ja John Paul Jones. Bonham osallistui myös vuonna 1979 ilmestyneiden Roy Woodin albumin On the Road Again sekä Wings-pitkäsoitto Back to the Eggin levytykseen. Niistä jälkimmäisellä hän oli mukana kappaleilla Rockestra Theme ja So Glad to See You Here. 24. syyskuuta 1980 Bonham vietiin treeneihin Bray-studioille. Led Zeppelinin oli tarkoitus aloittaa Yhdysvaltain-kiertueensa 17. lokakuuta Montrealista. 25. päivän puolella Bonham nukahti, eikä enää herännyt. Seuraavana iltapäivänä hänen ruumiinsa löysivät John Paul Jones ja Zeppelinin kiertuemanageri Benji LeFevre. Ruumiinavaus osoitti hänen nauttineen neljäkymmentä vodkapaukkua. Neljäs joulukuuta 1980 Page, Plant ja Jones ilmoittivat Led Zeppelinin lopettavan toimintansa. Bonhamin nimeävät keskeiseksi vaikuttajakseen useat merkittävät rockrumpalit, kuten Alex Van Halen, Aerosmithin Joey Kramer, Uriah Heepin Lee Kerslake, Kissin Peter Criss, Mötley Crüen Tommy Lee ja Nirvanan  Dave Grohl.

Tiistain tukeva:Kahden keskeisen kanadalaisen rockyhtyeen johtohahmo

27. syyskuuta 1943 syntynyt Randolph Charles, alias Randy Bachman on kanadalainen kitaristi, solisti ja biisintekijä, joka kantaa yhtyeiden The Guess Who ja Bachman Turner Overdrive perustajajäsenen kunniakasta titteliä. Lisäksi hän on ollut mukana yhtyeissä Brave Belt ja Ironhorse sekä levyttänyt useita sooloalbumeita. CBC Radiolla Bachman juontaa viikoittaista musiikkiohjelmaa nimeltä Vinyl Tap. Winnipegissä syntynyt Bachman on puoliksi saksalaista ja puoliksi ukrainalaista sukujuurta. Viisivuotiaasta hän soitti viulua Toronton kuninkaallisessa konservatoriossa. Viulua Bachman opiskeli 12-vuotiaaksi, jolloin hän kyllästyi rakenteellisiin läksyihin. Bachmanille selvisi, ettei hän osannut lukea nuotteja, mutta pystyi soittamaan mitä tahansa kuultuaan sen kerran.  Bachmanin ollessa viisitoistavuotias hänen serkkunsa opetti hänelle kolme keskeistä sointua. Vuotta myöhemmin Bachman tapasi Lenny Breaun, joka seuraavan kahden vuoden aikana opetti hänelle kitaransoiton sormitekniikkaa ja myös tutustutti hänet Chet Atkinsin musiikkiin. Vuonna 1959 Bachmanille olisi tarjoutunut tilaisuus todentaa Les Paulin konsertti Winnipegissa, mutta hän oli liian nuori päästääkseen seuraamaan keikkaa. Hän toimi silti Paulin roudarina ennen ja jälkeen konsertin ja pyysi tältä kitaraoppia. Paul päätyi opettamaan Bachmanille versionsa kappaleesta How High the Moon. Bachman oli hyvä oppilas, kunnes kitara vei kaiken hänen mielenkiintonsa. Vuonna 1960 Bachman ja Chad Allan perustivat Winnipegissa yhtyeen Al & The Silvertones. Kahta vuotta myöhemmin yhtyeen nimeksi vaihtui Chad Allan & The Expressions ja sitten The Guess Who. Vuonna 1965 yhtye saavutti Kanadassa ykköshitin näkemyksellään Johnny Kidd & The Piratesin Shakin’ All Overista. Myös Billboardilla cover saavutti 22. sijan.

Vuonna 1966 Allan lähti ja Burton Cummingsista tuli yhtyeen leadvokalisti. Parin seuraavan vuoden ajan The Guess Who työskenteli lähinnä kotimaassaan ja julkaisi top 40:ään yltäneitä singlejä. Alkuvuodesta 1969 ilmestynyt Bachmanin ja Cummingsin yhteistyötä edustanut These Eyes merkitsi yhtyeelle viimein valtakunnallista läpimurtoa. Kahden seuraavan vuoden aikana The Guess Who julkaisi kolme menestyksekästä pitkäsoittoa. Vuonna 1969 ilmestyivät Wheatfield Soul ja Canned Wheat ja American Woman seuraavana vuotena. Bachman kirjoitti suurimman osan kyseisten albumien kappaleista, tosin mukana oli myös yhteistyössä Cummingsin kanssa työstettyjä kappaleita. Alkuvuodesta 1970 American Womanin nimikappale nousi Billboardin listan kärkeen. Kyseessä oli uusi saavutus kanadalaiselle yhtyeelle. Yhtyeen yhteistyötä edustanut kappale oli tekstinsä osalta Yhdysvaltoja kritisoiva. Bachman jätti The Guess Whon pian menestyssinglen jälkeen. Jo ennen toukokuuhun 1970 ajoittunutta lähtöään Bachman oli nauhoittanut RCA Recordsille esikoissooloalbuminsa nimeltä Axe. Seuraavana vuotena Bachman perusti Chad Allanin kanssa yhtyeen Brave Belt. Sen esikoispitkäsoitto Brave Belt I ilmestyi vuonna 1971. Tyylillisesti yhtye oli lähempänä countryrockia kuin rock and rollia ja tämä merkitsi selkeää tyylinmuutosta sekä The Guess Whohun että Axella julkaistuun materiaaliin verrattuna. Brave Beltin rumpalina vaikutti  yksi Randyn veljistä, ainoastaan 18-vuotias Robbie Bachman. Fred Turnerin liityttyä Brave Beltin basistiksi yhtyeen soundi muuttui selvästi raskaampaan suuntaan. Tämä taas aiheutti Chad Allanin eroamisen yhtyeestä. Allan oli silti biisintekijänä vielä kahdella Brave Beltin kakkosalbumin kappaleista. Kakkoskitaristiksi Allanin paikalle otettiin Tim Bachman. Kyseinen lineup teki sopimuksen Mercury Recordsin kanssa ja sen nimeksi vaihtui Bachman-Turner-Overdrive, josta käytettiin usein lyhennettä BTO. 

Yhtyeen nimeä kantanut esikoispitkäsoitto ilmestyi toukokuussa 1973. Jo samaisen vuoden joulukuussa julkaistu Bachman Turner Overdrive II muodostui huomattavasti yhtyeen debyyttiä menestyksekkkäämmäksi singlehittien Takin Care of Business ja Let It Ride ansiosta. Niistä ensin mainittu saavutti Billboardin listalla 12. ja jälkimmäinen 23. sijan. Vuonna 1974 vuorossa oli yhtyeen kolmas ja listakärkeen noussut pitkäsoitto Not Fragile. Myös Bachmanin käsialaa ollut singlekappale You Ain’t Seen Nothing Yet meni ykkössijalle ja toinen pikkulevy Roll On Down the Highway saavutti sekin 14. sijan. BTO pysyi listoilla myös seuraavilla pitkäsoitoillaan Four Wheel Drive sekä Head On. Hiteiksi kyseisiltä albumeilta nousivat Hey You, Take It Like A Man sekä hienoisia jazzvaikutteita sisältänyt Looking Out for Number One. Loppuvuodesta 1976 levytettäessä albumia Freeways yhtyeen jäsenten välillä alkoi esiintyä kitkaa. Bachman kirjoitti kaikki albumin kappaleet yhtä lukuun ottamatta ja toimi leadvokalistina kahta lukuun ottamatta. Joidenkin yhtyeen jäsenten mielestä heillä ei ollut riittävästi laadukasta levytysmateriaalia ja he olisivat halunneet pitkittää albumin julkaisua. Freeways saavutti ainoastaan sijan 70., eikä pitkäsoitolta poimittu singlemenestyksiä. Randy Bachman jätti yhtyeen maaliskuun puolivälissä 1977. Muu yhtye jatkoi täst edes nimellä BTO, kun oli sovittu, että ainoastaan Randylla oli oikeus käyttää kokonaista Bachman – nimeä. Erottuaan BTO:sta Bachman levytti sooloalbumin nimeltä Survivor, joka ei kuitenkaan noussut listoille Yhdysvalloissa. Seuraavaksi hän perusti yhtyeen Ironhorse basisti/solisti Tom Sparksin kanssa. Yhtyeen debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1979. Siltä poimittu single Sweet Lui-Louise nousi Yhdysvalloissa sijalle 36. ja Kanadassa kymmentä sijaa korkeammalle. Lisäksi kyseinen kappale saavutti menestystä Euroopassa; erityisesti Italiassa. 

Pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Tom Sparks erosi yhtyeestä ja hänet korvasi Frank Ludvig. Ironhorsen uusi lineup julkaisi vuonna 1980 pitkäsoiton Everything is Grey, joka sisälsi edeltäjäänsä voimakkaammin popvaikutteita. Fred Turnerin johtama BTO oli hajonnut alkuvuodesta 1980 ja Turner ryhtyi seuraavana vuonna jälleen yhteistyöhön Bachmanin kanssa. Uusi yhtye otti nimekseen Union ja julkaisi pitkäsoiton On Strike. Vuonna 1983 Bachman osallistui The Guess Whon reunioniin. Lineupissa oli Burton Cummngsin lisäksi myös muita American Womanin aikaan yhtyeessä vaikuttaneita muusikoita. The Guess Whon reunionia seurasi vastaava BTO:n kanssa. Siihen osallistuivat lisäksi Fred Turner, Tim Bachman ja The Guess Whon rumpali Garry Peterson. Robbie Bachman ja yhtyeen legendaarisimman lineupin kitaristi Blair Thorton eivät ottaneet osaa reunioniin. Randy oli mukana kyseisessä kokoonpanossa vuoteen 1987 saakka ja vuonna 1984 yhtyeeltä julkaistiin uusi pitkäsoitto. Not Fragile – pitkäsoiton aikainen legendaarinen kokoonpano aloitti keikkailun jälleen vuonna 1988 ja jatkoi vuoteen 1991, jolloin Randy jälleen jätti yhtyeen. Kyseessä oli viimeinen kerta, kun hän soitti BTO:ssa. Bachman soitti useita kiertueita The Guess Whon kanssa heinäkuuhun 2003 mennessä. Tuolloin sekä Randy että Burton Cummings jättivät yhtyeen ja perustivat Bachman Cummingsin. 

Kesällä 2005 BBC Radio Onella alkoi Bachmanin radio-ohjelma Vinyl Tap, jossa vierailee myös artisteja ja muusikoita, joihin Bachman on tutustunut 50 vuotisen uransa aikana. Toinen heinäkuuta 2005 Bachman esiintyi Bob Geldofin järjestämän Live 8 – megakonsertin Kanadan osiossa. Bachman konsertoi oman The Bachman Bandinsa sekä Bachman-Cummingsin kanssa. Lisäksi hän on luonut suositun teatterishown Every Song Tells a Story. Siinä Bachman esiintyy sekä sähköisesti että akustisesti yhtyeensä kanssa ja kertoo taustoja vanhoille klassikkokappaleilleen. Kesällä 2006 Burton & Cummings teki kiertueen Kanadassa The Carpet Fogsin kanssa. Bachman on levyttänyt myös melodista jazzia sisältävän albumin Jazz Thing, joka on saatavilla ainoastaan hänen kotisivunsa kautta. Syyskuussa 2010 Bachman ja Turner julkaisivat uuden cd:n. Sitä edeltänyt radiosingle Rollin’ Along tuli myyntiin iTunesiin kesäkuussa. Vuosina 2010–11 Bachman ja Turner tekivät kiertueen, joka käynnistyi Sweden Rockista kesäkuussa 2010. Muista keskeisistä esiintymispaikoista mainittakoon pikaisesti High Voltage Festival Lontoossa samaisen vuoden heinäkuussa. Vuonna 2015 Bachman julkaisi albumin Heavy Blues. Siihen oli vaikuttanut hänen rakkautensa 60-luvun klassiseen bluesrockiin. Kyseisellä pitkäsoitolla vierailleista muusikoista nostettakoon esiin Neil Young, Joe Bonamassa, Peter Frampton sekä Jeff Healey.

Maanantain mainio:Katurokkarien kehittyneempi vaihe

Smack:Salvation

Smack säilyy kotimaisen katurockin kiistattomana merkkipaaluna. 22. syyskuuta 1996 edesmenneen vokalisti Ilari ”Claude” Peltolan ja 11. kesäkuuta 2022 60 vuotta täyttäneen kitaristi Mika ”Manchuria” Mantereen johtaman yhtyeen vuoden 1984 raakilemainen debyytti Smack on You on eräs huimimmista adrenaliinilatauksista koko kotimaisen rockin historiassa. Esimerkiksi Criminal, Good Morning Headache ja Cemetary Walls lukeutuvat vahvan albumikokonaisuuden terävimpään kärkeen.
On Youn seuraaja Rattlesnake Bite oli astetta hienostuneempi kokonaisuus ja sisälsi muun muassa balladiklassikon Somewhere Out of the Day. Varsin tiukan livebändin maineessa ollut Smack julkaisi konserttitaltiointinsa jo kahden studioalbuminsa jälkeen. Live Desirella yhtye teki myös coverbiisien myötä kunniaa Iggy & The Stoogesin ja The Doorsin kaltaisille keskeisille vaikuttajilleen Search and Destroyn ja Maggie McGillin coverversioiden myötä. Livetulkintoina kuultiin näkemyksiä myös alkuaan pitkäsoittojen ulkopuolella julkaistuista (I Think I’m Gonna) Buy This Townin ja Black Birdin kaltaisista yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kiistattomista helmistä.
Kevättalvella 1987 ilmestyneen pitkäsoiton Salvation Smack kävi nauhoittamassa edellisen vuoden lopussa Lontoossa TT Oksalan tuottamana. Manchurian ja Clauden lisäksi yhtyeen line upiksi oli vakiintunut kitaristi Rane Raitsikka, basisti Jimi Sero ja rumpali Kinde.
Edellisistä albumeista Smackin kehitystä upeasti jatkanut Salvation sisältää todellisia ässiä. Love is the Only Salvation on iskevä, Kinden huimaa talenttia esittelevä avauskappale, Set My Love on You rytmiikaltaan oivaltava, Hellhounds on My Tail svengaa upeasti ja Trust on You on todellinen balladikaunokki. Look Aroundista muodostui pitkäsoiton hitti jo esipunkyhtye MC5:a muistavan ja huomattavaa tartuntapintaa omaavan kertosäkeensä ansiosta, mutta albumin katurockklassikon titteli lankeaa vimmaiselle Built to Destroy -raidalle. Blinded by the Light ja Johnny the Pusher pitävät laatua yllä, mutta päätösraidalla Wilderness on tarjottavanaan suorastaan huimia komppiviidakoita.
Smackin viimeisin pitkäsoitto Radical onnistui vain osittain, eikä Amerikan valloitusta loppujen lopuksi tapahtunut. Smack saavutti silti kiistatonta kulttisuosiota ulkomailla ja maamme uskottavimman katurockryhmän levytykset ovat kestäneet ajan hammasta suorastaan erinomaisesti.

Sunnnuntain extra:Eräs garagerockin kulttiklassikkoyhtyeistä

The Rationals oli Ann Aborista, Michiganista kotoisin ollut rockyhtye. Se perustettiin vuonna 1964 ja julkaisi esikoissinglensä seuraavana vuotena paikallisen pienen levy-yhtiön julkaisemana. Paikallistasolla yhtye saavutti hitin kappaleella Gave My Love ja levytti seuraavaksi coverin Otis Reddingin kappaleesta Respect. Sen myötä yhtye sai valtakunnallisen julkaisusopimuksen Cameo/Parkwaylle. Kyseinen single saavutti Billboardin listalla sijan 92. Suhteellisen vaatimatonta listasijoitusta selittää se, ettei single menestynyt kaikkialla Yhdysvalloissa samanaikaisesti. Yhtyeen muista singleistä I Need You ja Hold on Baby menestyivät Michiganissa, mutta eivät muualla Yhdysvalloissa. The Rationalsin solistia Scott Morgania pyydettiin liittymään Blood, Sweat and Tearsiin, mutta hän kieltäytyi tarjouksesta. Alkuvuodesta 1970 Crewe Records julkaisi yhtyeen ainoan, sen nimeä kantavan pitkäsoiton. The Rationals hajosi pian sen jälkeen, mutta Scott Morgan jatkoi useissa muissa yhtyeissä seuraavien vuosikymmenien aikana. Niihin lukeutui esimerkiksi Sonic's Rendezvous Band MC 5:n toisen kitaristin Fred ”Sonic” Smithin kanssa. Iggy Popin vuoden 1980 albumilta Soldier löytyvän kappaleen Get Up and Get Out tekstit oli suurimmaksi osaksi napattu The Rationalsin vuonna 1967 singleformaatissa julkaistusta kappaleesta Leavin’ Here, jonka Golden Lane Records julkaisi vuonna 2009 kokoelma-albumilla 60’s Garage Nuggets. Vuonna 1995 John Sinclair julkaisi The Rationalsin vuoden 1968 hyväntekeväisyyskonsertin nimellä Temptation ’bout to Get Me. Sinclairin teos Guitar Army otti nimensä The Rationalsin samannimisen kappaleen mukaan. The Rationalsin cover The Kinksin I Need Yousta pääsi mukaan legendaariselle kokoelma-albumille Nuggets:Artyfacts of the First Psychedelic Era 1965–1968. Vuonna 1968 The Rationals levytti niin ikään kappaleen nimeltä I Need You. Tällä kertaa kyseessä oli Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa ollut kappale, jonka versiolla The Rationals saavutti kotiseudullaan viiden suosituimman joukkoon kohonneen hitin. Heinäkuussa 2009 Big Beat julkaisi The Rationalsilta kahden cd:n kokoelman nimeltä Think Rational! Vuonna 2010 The Rationals äänestettiin Michiganin Rock N’ Roll legendojen online Hall of Fameen.