Keskiviikon klassikko:Rushin vuoden 1978 merkkialbumi

Rush:Hemispheres

Lokakuussa 1978 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hemispheres on kanadalaistrio Rushin kuudes studioalbumi. Työskentely mainitun pitkäsoiton kappaleiden parissa alkoi yhtyeen saatua päätökseen edellisen pitkäsoittonsa Farewell to Kingsin tiimoilta tekemänsä kiertueen. Farewell to Kingsin myötä Rush oli saavuttanut suosiota myös Britanniassa. Edeltäjänsä tavoin Hemispheres oli äänitetty Walesin Rockfield-studioilla ja Lontoon Trident-studioilla yhtyeen pitkäaikaisen insinöörin ja sovittajan Terry Brownin kanssa. Progressiivista rockia albumilla edustavat erityisesti levypuoliskon mittainen ja kuudesta osasta koostuva Cygnus X-1 Book II:Hemispheres sekä yhdeksän ja puoliminuuttinen, aina 12 osasta koostuva instrumentaaliraita La Villa Strangiato. Viimeksi mainittu kappale saatiin valmiiksi kahden viikon mittaisessa treeniperiodissa ja kitaristi Alex Lifesonin mukaan se perustui hänen kiertueella näkemiinsä painajaisiin ja niiden musiikilliseen uudelleen luomiseen.  Albumin vastaanottamat arvostelut olivat suhteellisen myönteisiä. Britanniassa ja Kanadassa Hemispheres saavutti sijan 14. ja nousi Yhdysvalloissa sijalle 41. Kaksi Hemispheresin lyhyempää kappaletta, The Trees ja Circumstances julkaistiin singleinä vuosina 1978 ja 1979. Vuonna 1993 Hemispheres saavutti Yhdysvalloissa platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Albumin tiimoilta tehty kiertue alkoi vuoden 1978 lokakuussa ja jatkui seuraavan vuoden kesäkuuhun. Hemispheresin nauhoituksia edelsi kahden viikon mittainen intensiivinen treenijakso. Albumin instrumentaaliosuudet nauhoitettin Rockfield-studioilla kesä-heinäkuussa 1978 ja lauluosuudet Lontoon Advision-studioilla. Miksaukset tapahtuivat elokuussa Trident-studioilla. Kolme kuukautta kestäneiden nauhoitusten aikana Rushilla oli ainoastaan yksi vapaapäivä. Ennen albumin tiimoilta tehdyn kiertueen alkamista yhtye pitikin kuuden viikon mittaisen toipumisloman.  Rolling Stonen kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaasta progealbumista Hemispheres saavutti upeasti kahdeksannen sijan.

Tiistain tukeva:Kate Bushin suosikkialbumi omasta tuotannostaan

Kate Bush:Never for Ever

Syyskuussa 1980 ilmestynyt Never for Ever on Kate Bushin kolmas studioalbumi. Syyskuussa 1980 ilmestynyt pitkäsoitto oli Bushin ensimmäinen listaykkönen ja samalla ensimmäinen brittiläisen naisartistin kotimaassaan listakärkeen noussut albumi. Lisäksi kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen naisartistin työstämä albumi, joka nousi Britanniassa suoraan listaykköseksi. Never for Ever myi kultalevyksi ja albumi sisältää top 20-hitit Breathing, Army Dreamers sekä Babooshka, joista viimeksi mainittu on eräs artistin suurimmista hiteistä. Bush tuotti Never for Everin yhdessä Jon Kellyn kanssa. Albumin tuotantotyö alkoi Bushin vuoden 1979 kiertueen jälkeen. Kyseinen pitkäsoitto oli artistin levyistä toinen, jonka tuotantotyöhön hän osalllistui. Ensimmäinen oli ollut vuonna 1979 ilmestynyt ep On Stage. Never for Everin tuotantotyössä auttoi artistin kakkosalbumin Lionheart insinöörinä ollut Jon Kelly. Never for Ever on Bushin albumeista ensimmäinen, johon hän on tyytyväinen, sillä kyseessä on aikaisempia hänen töitään henkilökohtaisempi levy. Tyylikirjoltaan se on Bushin aikaisempia albumeita monipuolisempi tyylien vaihdellessa Violinin suorasta rokkauksesta singlekappale Army Dreamersin valssitunnelmiin. Never for Everillä hyödynnettiin Bushin levyistä ensimmäisenä digitaalisia syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Kahden edeltäjänsä The Kick Insiden ja Lionheartin tavoin Never for Ever oli pääosin sävelletty pianolla. Bushin elokuvista ja kirjallisuudesta saamat vaikutteet olivat esillä myös Never for Everillä. The Infant Kiss oli saanut inspiraationsa vuonna 1961 valmistuneesta kauhuelokuvasta The Innocents, johon oli vaikuttanut Henry Jamesin kauhunovelli The Turn of the Screw. The Wedding Listiin on vaikuttanut Francois Truffautin vuoden 1968 elokuva The Bride Wore Black. Delius (Song of Summer) oli saanut inspiraationsa samana vuonna valmistuneesta Ken Russellin tv-elokuvasta Song of Summer.  Blow Away (for Bill) on omistettu edellisenä vuonna Poole Arts Centressä auto-onnettomuudessa menehtyneelle Bushin valomiehelle Bill Duffieldille. Kappaleessa mainitaan myös useita edellisellä vuosikymmenellä menehtyineitä rockartisteja, eli Minnie Riperton, Keith Moon, Sandy Denny, Marc Bolan sekä varhaisempi ikoni Buddy Holly. Vuonna 2011 ilmestyneen Director's Cutin lisäksi Never for Ever on ainoa Bushin albumeista, joka ei sisällä nimikkobiisiä. Never for Everin kansi on taiteilija Nick Pricen käsialaa. Record Mirrorin vuonna 1980 pidetyssä äänestyksessä Never for Everin kansi valittiin kyseisen vuoden parhaaksi. Pitkäsoiton ilmestymisen jälkeen Bush teki sen tiimoilta promotyötä kotimaansa lisäksi erityisesti Saksassa ja Ranskassa. Yhdysvalloissa Never for Ever julkaistiin vasta vuonna 1984. Bushin debyytti The Kick Inside ei nimittäin ollut noussut siellä listoille ja Never for Ever julkaistiin vasta sen jälkeen, kun Bushin vuonna 1982 julkaisema Never for Everin seuraaja-albumi The Dreaming oli saavuttanut listamerkinnän Billboardilla. Brittilistalla Never for Ever pysytteli 75 suosituimman joukossa 23 viikon ajan. Kyseessä oli ensimmäinen naisartistin albumi, joka nousi brittilistalla suoraan listakärkeen. Barbra Streisand ja Conny Francis sekä Diana Ross olivat yltäneet samaan saavutukseen, mutta kyseessä olivat olleet kokoelma-albumit ja Diana Rossin tapauksessa lisäksi Diana Ross & The Supremesin pitkäsoitot. Never for Everin singlekappaleista Breathing ja Army Dreamers saavuttivat kumpikin sijan 16 ja kolmesta singlestä keskimmäisenä julkaistu Babooshka, joka on eräs Bushin suurimmista singlemenestyksistä, nousi viidenneksi. Ilmestymisaikanaan Never for Ever saavutti myönteiset arviot Record Mirrorissa julkaistua lukuun ottamatta. Tuore Allmusicin arvio on myös varsin positiivissävytteinen. Melody Makerin, Capital Radion, Soundsin ja Sunday Telegraphin äänestyksissä Bush valittiin vuoden 1980 parhaaksi naisartistiksi. Hän on itse nimennyt Never for Everin suosikikseen omasta levytystuotannostaan.

Maanantain mainio:Brittirockin klassikon uraa luotaava boxi

Free:Songs of Yesterday

Vuonna 2000 ilmestynyt ja viidestä cd:stä koostuva boxi Songs of Yesterday on kattavin yksittäinen tapa tutustua brittiläisen bluesrockin eliitttiin lukeutuvan Free-yhtyeen tuotantoon. Sen kolme ensimmäistä levyä sisältävät erinomaisella soundilla remasteroituja versioita ja vaihtoehtoisia ottoja yhtyeen kappaleista. Lisäksi mukana on Freen pitkäsoitoilta löytymättömiä ja myös aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita. Songs of Yesterdayn neljäs levy sisältää vaihtoehtoisia ottoja ja myös ennenjulkaisemattomia kappaleita Freen livelevyltä. Viimeinen levy tekee katsauksen yhtyeen jäsenten soolouriin. Mukana on erinomaisen informatiiviset kansitiedot, jotka sisältävät yhtyeen historiikin lisäksi esimerkiksi listasijoituksia. Erinomaisuudestaan huolimatta Free ei koskaan saavuttanut solistinsa Paul Rodgersin ja rumpalinsa Simon Kirken myöhäisemmän yhtyeen Bad Companyn veroista menestystä. Vuonna 1976 edesmennyt kitaristi Paul Kossoff ja vuonna 2015 kuollut basisti/kosketinsoittaja Andy Fraser olivat erinomaisia muusikoita ja Freen tuotannon kulmakivistä mainittakoon yksittäisten kappaleiden osalta pikaisesti Wishing Well, Be My Friend, All Right Now, Fire and Water ja Mr Big. Yhtyeen viimeinen albumi Heartbreaker työstettiin kokoonpanolla, jossa Andy Fraser ei ollut enää mukana. Songs of Yesterday-boxin neljäs levy sisältää vuonna 1970 taltioitua livemateriaalia Sunderlandista ja Croydonista. Kyseiset konsertit vangitsevat Freen livebändinä liki pitäen tiukimmillaan. Songs of Yesterday on ehdoton julkaisu yhtyeen tosidiggareille. Monista Freen tuotanon keskeisistä kappaleista sillä on tarjottavanaan vaihtoehtoisia versioita. Viides cd dokumentoi Freen jäsenten musiikillisia vaiheita ensisijaisesti vuodelta 1971, jolloin yhtye oli väliaikaisesti lopettanut toimintansa. Paul Rodgers perusti Peace-yhtyeen, Andy Fraser Tobyn ja Paul Kossoff ja Simon Kirke jatkoivat musiikin tekemistä yhdessä kosketinsoittaja John "Rabbit" Bundrickin ja japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa. Mainittu kaksikko oli myös mukana Freessä yhtyeen loppuvaiheessa. Songs of Yesterday-boxi on definitiivinen matka Freen kiehtovaan uraan  ja sen mukana seuraava monikymmensivuinen kansivihko on pätevästi työstetty.

Sunnuntain extra:Hardrockin klassikon livealbumi

Vixen:Live Fire

Perustajajäsenensä, soolokitaristi Jan Kuehnemundin edesmenon jälkeen hardrockyhtye Vixenin jäljelle jääneet legendaarisen kokoonpanon jäsenet; solisti/kitaristi Janet Gardner, basisti/solisti Share Ross ja rumpali Roxy Petrucci päättivät purkaa surunsa työhön ja yhtye on jatkanut aktiivista keikkailuaan vuodesta 2014 alkaen. Soolokitaristi Gina Steelen paikan Vixenissä on ottanut Britt Lightning ja heinäkuussa 2018 Vixeniltä ilmestyi Illinoisissa taltioitu konserttitaltiointi Live Fire, jonka sisältöä on ryyditetty kahdella uudella studioäänitteellä. Niistä toinen on jo 80-luvun lopussa yhtyeen keikkasettiin kuulunut, varsin laadukas You Ought to Know by Now ja toinen akustinen tulkinta yhtyeen ensimmäisestä ja samalla suurimmasta hitistä Edge of a Broken Heart. Live Firen livebiisit painottuvat Vixenin kahden ensimmäisen albumin, Vixen (1988) ja Rev It Up (1990) kappaleisiin. Debyytiltä mukana ovat upean melodinen One Night Alone, balladi Cryin', Deep Purplen majesteetillisen Perfect Strangersin kanssa medleyn muodostava iskevä Rock Me, jälleen melodisempaa tuotantoa edustava Love Made Me sekä itseoikeutettu Edge of a Broken Heart. Rev It Upin valinnat kohdistuvat myös  livelevyn tehokkaasti käynnistävään nimikappaleeseen, lähes yhtä tarttuvaan raitaan How Much Love, slovariin Love is a Killer ja vakuuttavaa rokkausta tarjoavaan raitaan Streets in Paradise. Big Brother on harvinainen vuoden 1989 satoa alun perin edustava kappale ja coverina livelle on valikoitunut Ashford and Simpsonin käsialaa oleva, mutta brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien 70-luvun alun livetulkintana parhaiten muistettu I Don't Need No Doctor, jonka versiossa solistina on basisti Share. Vixen soittaa edelleen erinomaisen tiukasti ja yhtyeen parhaat kappaleet kestävät ajan hammasta mainiosti. Live Fire on pätevä konserttitaltiointi, jonka yhtyeen diggareiden toivoisi löytäneen myös fyysisenä äänitteenä.

Lauantain pitkä:Eräs indiepopin keskeisistä tekijöistä

The Blake Babies -nimisen poptrion hajottua vuonna 1990 Juliana Hatfield aloitti soolouransa melodisen indiekitarapopin parissa. Vuonna 1992 ilmestyneestä esikoispitkäsoitosta Hey Baby muodostui hitti yliopistopiireissä ja ehdittäessä kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneeseen albumiin Become What You Are Hatfieldistä olisi pitänyt vaihtoehtorockin suosion nousun myötä tulla crossover-menestys. Vaikka Hatfield saavutti hittejä, kuten Spin the Bottle, 90-luvun loppuun mennessä hän oli jäänyt kulttisuosikin asemaan. Massachussetsissa syntynyt Hatfield soitti pianoa ja high school-aikoinaan kitaraa covereita soittaneessa yhtyeessä Squids.  Vaihtoehtorockin Hatfield löysi ensisijaisesti Velvet Undergroundin kautta. Berkleen musiikkicollegessa Hatfield opiskeli laulua ja siellä hän tapasi kitaristi John Strohmin ja rumpali Freda Bonerin, joiden kanssa hän perusti The Blake Babiesin vuonna 1986. Seuraavan kuuden vuoden aikana yhtyeen vaihtoehtoinen kitarapop saavutti suosiota collegeradioissa. Hatfield jätti yhtyeen vuonna 1990 ja Strohm ja Boner perustivat yhtyeen Antenna. Hatfield oli mukana kirjoittamassa useita tekstejä The Banglesistä tutun Susanna Hoffsin debyyttialbumille When You're a Boy. Hän soitti bassoa Lemonheadsin pitkäsoitolla It's a Shame About Ray. Siitä muodostui yhtyeen läpimurto ja kiinnostus Hatfieldiä kohtaan sooloartistina heräsi. Mammoth Recordsin julkaisemasta esikoisalbumista Hey Baby muodostui kulttihitti ja Hatfield solmi sopimuksen Atlanticin kanssa. Juliana Hatfield Trio muodostui basisti Dean Fisherin ja rumpali Tod Phillipsin kanssa. Kakkosalbumi, REM:in kanssa yhteistyötä tehneen Scott Littin tuottama Become What You Are oli edeltäjäänsä raskaampi kokonaisuus. Sen kappaleista My Sister ja Spin the Bottle saavuttivat radiosoittoa, mutta Hatfieldistä ei tullut supertähteä. Keväällä 1995 oli vuorossa kolmas pitkäsoitto Only Everything, jonka kappaleista Universal Heartbeat nousi hitiksi. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi ep Please Don't Disturb ja vuonna 1998 täyspitkä albumi Bed. Kevät 2000 oli Hatfieldille kiireinen; hän julkaisi seesteisen sooloalbumin Beautiful Creature ja äänekkäämpää popimpaa materiaalia edustaneen pitkäsoiton Total System Failure samana päivänä. Jälkimmäinen levytettiin uudella kokoonpanolla Juliana's Pony, jossa olivat lisäksi mukana Weezeristä tuttu basisti Mike Welsch ja rumpali Zephan Courtney. Samana vuonna oli vuorossa myös The Blake Babiesin paluu Strohmin ja Freda Loven kanssa. Sen seurauksena julkaistiin uusi albumi God Bless the Blake Babies ja myös suhteellisen runsasta keikkailua. Hatfield ja Love jatkoivat yhteistyötä The Pieces-yhtyeen Heidi Gluckin kanssa. Yhtye oli Some Girls, joka julkaisi vuonna 2002 pitkäsoiton Feel It. Hatfieldin sooloalbumien osalta vuonna 2004 ilmestyi In Exile Deo ja seuraavana vuonna hänen itse tuottamansa vahva Made in China. Sittin' in a Tree -niminen ep äänitettiin country-yhtye Frank Smithin kanssa. Konserttitaltiointia The White Broken Line:The Live Recordings seurasi vuonna 2008 pitkäsoitto How I Walk Away ja myös Hatfieldin omaelämäkerta. Vuonna 2010 ilmestyi Hatfieldin itsensä tuottama albumi Peace & Love ja seuraavana vuonna pitkäsoitto There's Always Another Girl. Vuonna 2012 julkaistiin nimetön coveralbumi ja vuotta myöhemmin pitkäsoitto Wild Animals. Seuraavaksi Hatfield muodosti duon Minor Alps Nada Surf -nimisessä yhtyeessä vaikuttaneen Matthew Cawsin kanssa. Kyseisen projektin jälkeen Hatfield ryhtyi jälleen yhteistyöhön Juliana Hatfield Threen kanssa. Ensimmäinen yhteinen albumi 22 vuoteen Whatever, My Love ilmestyi helmikuussa 2015. Samana vuonna Hatfield ja Paul Westerberg ilmoittivat perustaneensa uuden yhtyeen The I Don't Cares. Seuraavana vuonna yhtyeeltä ilmestyi pitkäsoitto Wild Stab. Huhtikuussa 2018 Hatfieldiltä ilmestyi coveralbumi Juliana Hatfield sings Olivia Newton John ja vuonna 2019 Juliana Hatfield Sings the Police. Vuonna 2023 on julkaistu Hatfieldin tuorein coveralbumi Juliana Hatfield Sings ELO ja lisäksi ovat ilmestyneet artistin originaalituotantoa edustavat pitkäsoitot Pussycat (2017), Weird (2019) ja Blood (2021).

Perjantain pohjat:Don Henleyn soolouran merkkiteos

Don Henley:The End of the Innocence

27. kesäkuuta 1989 ilmestynyt The End of the Innocence on The Eaglesin rumpalina ja yhtenä solisteista muistetetun Don Henleyn kolmas sooloalbumi. Kyseessä on Henleyn viimeinen Geffen Recordsin julkaisema pitkäsoitto. Sen seuraajaa Henleyn diskografiassa saatiin odottaa yksitoista vuotta, eli vuoteen 2000, jolloin ilmestyi albumi Inside Job. The End of the Innocence on Henleyn menestynein sooloalbumi, joka on myynyt yksistään Yhdysvalloissa yli kuusi miljoonaa kappaletta. Billboardin listalla kyseinen pitkäsoitto oli parhaimmillaan kahdeksantena. Siltä poimittiin kolme top 40:ään noussutta singleä, jotka olivat albumin nimikappale, The Heart of the Matter sekä The Last Worthless Evening. Nimibiisi nousi kahdeksanneksi kummankin viimeksi mainitun saavuttaessa sijan 21. Niin ikään singleformaatissa julkaistu New York Minute saavutti 48. sijan ja The Eagles levytti kappaleen uudestaan vuonna 1994 ilmestyneelle albumilleen Hell Freezers Over. The End of the Innocencen nimikappaleesta Henley voitti Grammyn ja MTV Video Awardin. Vuonna 2003 The End of Innocence saavutti sijan 389. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Kappaleessa I Will Not Go Quietly taustavokaaleissa kuultiin Guns N' Rosesin solistia W Axl Rosea. Gunnarit kuuluivat Henleyn tavoin Geffenin artisteihin. Rolling Stonen tuoreeltaan albumin ilmestymisen aikaan laaditun arvion mukaan Desperadon teemoihin palannut Henley kirjoitti The End of the Innocencelle eräitä parhaista melodioistaan, erityisesti albumin lempeässä nimikappaleessa ja tekstillisesti kyseessä on terävää havainnointia miesten ongelmista siirryttäessä nuoruudesta aikuisuuteen ja viattomuudesta vastuuseen. Allmusicin arviossa Henleyn todetaan The End of the Innocencella tuplanneen edeltäneen albuminsa Building of the Perfect Beastin maagisuuden, vähentäneen syntikoiden käyttöä ja laajentaneen musiikillista palettiaan. Teksteissään Henley säilyttää toiveikkuuden ja upeat melodiat sallivat liikuttavien lyriikoiden esiintulon. Kyseistä albumia suositellaankin arviossa niille, jotka kaipaavat popmusiikkiin sanomaa.

Torstain terävä:Merkittävän brittiyhtyeen kakkosalbumi

Queen:II

Queen II on nimensä mukaisesti brittiläisen rockyhtyeen Queenin toinen studioalbumi. Britanniassa sen julkaisijana oli EMI Records ja Yhdysvalloissa Elektra Records keskiyöllä 8. maaliskuuta 1974.  Albumi nauhoitettiin Lontoon Trident ja Langham 1-studioilla helmi- ja elokuun 1973 välillä Roy Thomas Bakerin ja Robin Cablen tuottamana. Ääni-insinöörinä oli Mike Stone. Queen II yhdistää hardrocksoundin taiderockin herkkyyteen. Vaikka kyseessä ei ole konseptialbumi, sen kappaleissa on tietynlainen yhteneväinen teema. Originaalin lp:n levypuoliskot oli nimetty vaaleaksi ja mustaksi. Samaa vastakohta-asettelua hyödynnettiin myös levykeskiön yhtyekuvissa.  Valkoisen puolen kappaleet ovat emotionaalisempia mustan puolen biisien käsitellessä lähes täysin fantasia-aiheita tummasävyisesti. Mick Rockin käsialaa olevaa albumin kansikuvaa Queen hyödynsi myöhemmin urallaan esimerkiksi kappaleiden Bohemian Rhapsody ja One Vision musiikkivideoissa. Kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton saavuttanut Queen II säilyy yhtyeen tuntemattomampien albumien joukossa. Silti se on saavuttanut kulttikannatusta ja ylistystä monilta muusikoilta, kuten W Axl Roselta, Stevie Vailta ja Billy Gorganilta. Queen II:n tekee merkittäväksi myös se, että yhtyeen albumeista ensimmäisenä se esitteli sittemmin tunnusomaista soundia, johon sisältyi päälleikkäisäänityksiä, lauluharmonioita ja erilaisia musiikillisia tyylejä. Yhtye oli kirjoittanut useita uusia kappaleita heti esikoisalbuminsa jälkeen ja jotkin Queen II:lle päätyneistä kappaleista olivat vielä vanhempia. See What a Fool I've Been oli kotoisin Smile-yhtyeen ajoilta. Ogre Battle ja Father to Son oli kirjoitettu debyyttialbumin aikoihin, mutta yhtye halusi säästää niiden äänitykset myöhemmäksi ajankohtaan, jolloin sillä oli enemmän vapautta studiossa. Elokuussa 1973 Queen teki täyspäiväisiä nauhoituksia Trident-studiolla. Monimutkaisuudestaan huolimatta merkittävä osa Queen II:n materiaalista nauhoitettiin ainoastaan kuukaudessa. Seven Seas of Rhyen täyspitkä versio nauhoitettiin aikomuksena julkaista se singlenä. Mytologia ja taide olivat Freddie Mercuryn intohimoja ja Richard Daddin maalaus The Fairy Feller's Master-Stroke ruokki hänen luovuuttaan. Albumin valkoinen puoli on huomattavan erottuva. Sen viidestä kappaleesta neljä on Brian Mayn sävellyksiä. Avauskappale Prosession on instrumentaali ja kappaleessa Some Day One Day May on lisäksi solistina. Musta puoli koostuu kokonaisuudessaan Mercuryn sävellyksistä. Niissä kuultiin runsaasti pianoa, cembaloa ja suuri valikoima erilaisia laulusuorituksia.

Keskiviikon klassikko:Gunnarit lavalla ja studiossa

Guns N' Roses:G N' R Lies

Marraskuussa 1988 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt G N' R Lies, joka tunnetaan myös nimellä Lies, on Guns N' Rosesin toinen albumi, jonka ykköspuoli sisältää alun perin jo vuonna 1986 julkaistun ep:n Live Like A Suicide. Sen kappaleet edustivat yhtyeen omaa tuotantoa lukuun ottamatta Aerosmithin ensimmäiseltä pitkäsoitolta napattua kappaletta Mama Kin ja Rose Tattoo-lainaa Nice Boys. Liesin ainoa singleformaatissa julkaistu kappale oli Billboardin listalla neljänneksi noussut kaunis balladi Patience. Maaliskuuhun 2018 mennessä mainitua albumia on mennyt kaupaksi lähes kymmenen miljoonaa kappaletta. Liesin b-puolen kolme akustista kappaletta, joihin myös Patience lukeutui, oli kirjoitettu nopeasti muutamien kirjoitus- ja äänityssessioiden aikana. You're Crazy kappaleen originaali ja huomattavasti nopeampi versio julkaistiin Gunnareiden legendaarisella esikoispitkäsoitolla Appetite for Destruction ja tuottaja Mike Clink kuvasi sitä erääksi rockin maagisista hetkistä. Liesilla kappale julkaistiin siinä muodossa, kuin se oli todella tarkoitettu. Myöhemmissä haastatteluissa Axl Rose on maininnut pitävänsä yhtyeen soundista akustisissa kappaleissa, mutta vihanneensa omaa lauluääntään niissä. Hänen olisi pitänyt  saada nauhoittaa omat osuutensa uudelleen eri äänityssessiossa, sillä Axlin ääni oli rasittunut keikkailun jäljiltä. Used to Love Herin rytmikitaristi ja yhtyeen tärkeimpiin biisintekijöihin lukeutunut Izzy Stradlin kirjoitti vitsinä kuultuaan radiossa tekstinsä osalta valittavan tyylisen kappaleen, josta hän ei pitänyt. Soolokitaristi Slashin mukaan kappale kertoi Axlin koirasta, vaikka sen oletettiin kertovan eräästä yhtyeen jäsenten vanhasta tyttöystävästä. Lies- albumin kansikuva muistuttaa John Lennonin pitkäsoittoa Some Time in New York City. Vaikka Liesin vastaanottamat arviot olivat jossakin määrin ristiriitaisia, esimerkiksi Rolling Stonen arviossa albumi vastaanotti neljä tähteä viidestä.

Tiistain tukeva:Kotimaisen katurockin klassikon ainoa elinaikainen livelevy

Smack:Live Desire

Syksyllä 1986 ilmestynyt Live Desire on maaamme keskeisimmän ja legendaarisimman katurockyhtyeen Smackin ensimmäinen ja ainoa yhtyeen aktiiviseen toiminta-aikaan julkaistu livealbumi. Se on taltioitu Helsingin Tavastialla ja Husulan Casinolla soitetuilta keikoilta. Vaikka kyseiset esiintymiset eivät kenties edustaneetkaan yhtyeen livesoittoa kaikkein tiukimmillaan, dokumentoivat ne silti autenttisesti Smackin vakuuttavan keikkapaahdon. Smackillä oli Live Desiren äänittämisen aikaan takanaan ainoastaan kaksi studioalbumia ja useampia singlejä, mutta yhtyeen livelevyä voi silti pitää kappalevalintojensa osalta varsin onnistuneena. Kyseessä oli Cheri Martinin basson varressa korvanneen Jimi Seron ensimmäinen albumi Smackin riveissä. Kaikkien aikojen kotimaisiin rockalbumeihin yleisesti tunnustetulta debyytiltä Smack On You Live Desirella versioituvat komeasti Some Fun, Nirvanalle coveriksi kelvannut Run Rabbit Run, seesteisestä alustaan kitarahyökkäykseen yltävä Cemetary Walls, Ten Foot Cell ja hengästyttävä krapulakuvaus Good Morning Headache. Kakkosalbumi Rattlesnake Biten valinnat osuvat ärhäkkään Pass That Bottleen, slovarikaunokki Somewhere Out of the Dayhin ja albumin nimikappaleeseen. Smackin maxisingleillä alun perin julkaistua tuotantoa Live Desirella edustavat Walkin' on the Wire sekä suorastaan klassikkotasoa edustavat (I Think I'm Gonna) Buy This Town ja Black Bird. Musiikillisia esikuviaan Smack kunnioittaa versioimalla The Doorsin Maggie McGillin sekä Iggy & The Stoogesin Search and Destroyn. 13 kappaleen kattauksesta jää todellisena ehdottomuutena puuttumaan ainoastaan covereista brittirockin aatelistoon lukeutuvan Free-yhtyeen majesteetillinen Wishing Well. Lainabiiseistä Stoogesin I Wanna Be Your Dog sekä legendaarinen debyyttisingle Criminal ovat valitettavasti mukana ainoastaan Live Desiresta julkaistulla kasettiversiolla. 

Maanantain mainio:Tony Joe Whiten klassinen swamp rock-hitti

Polk Salad Annie on Tony Joe Whiten vuonna 1968 kirjoittama ja esittämä kappale. Muscle Shoalsissa, Alabamassa nauhoitetun kappaleen teksti kertoo köyhän etelävaltion tytön ja hänen perheensä elämästä. Polk Salad Annien kesäkuussa 1969 ilmestynyt singleversio nousi Billboardin listalla kahdeksanneksi ja saavutti myös Kanadassa kymmenennen sijan. Tyylillisesti se tuo esiin Whiten lapsuuden etelävaltiolaisia juuria. Nuoruusiässään White ei ollut kuunnellut ainoastaan paikallisia bluesmuusikoita, vaan lisäksi erilaisia traditionaalisia tyylejä yhdistänyttä Cajun-musiiikkia, jonka ranskalaiset maahanmuuttajat esittelivät vuosituhansien vaihteessa. Tammikuussa 2014 Tony Joe White selvitti musiikkijournalisti Ray Shasholle sekä Polk Salad Annien että kappaleen Rainy Night in Georgia taustoja. Inspiraationlähteenä Polk Salad Annielle oli pitkälti ollut Whiten radiosta kuulema Bobbie Gentryn vuoden 1967 suurhitti Ode to Billie Joe. Sen teksti oli Whitelle myötäelettävä ja hän päätti, että mikäli hän tekee itse kappaleita, hän tulee kirjoittamaan aiheista, jotka tuntee. Noihin aikoihin Tony Joe Whiten keikkaohjelmistossa oli runsaasti covereita John Lee Hookerilta ja Elvis Presleyltä. Tony Joe White päätti jatkossakin kirjoittaa aiheista, jotka hän tunsi omikseen. Tony Joe Whiten levytys Polk Salad Anniesta oli ollut saatavilla Monument Recordsin julkaisuna yhdeksän kuukauden ajan, ennen kuin se nousi listoille. Vaikka levy-yhtiö oli jo miltei menettänyt toivonsa, White sai yleisöä saapumaan keikoilleen Teksasissa ja ostamaan kyseistä singleä. White oli yhteydessä Nashvilleen, josta Polk Salad Annie-singleä lähetettiin kaikkialle Teksasin etelävaltioihin. Lopulta single breikkasi myös Los Angelesissa. Polk Salad Anniesta tuli lisäksi standardi Elvis Presleyn 70-luvun alun ohjelmistoon. Hänen levytyksenään kappale nousi listoille Britanniassa ja Irlannissa.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulaja/lauluntekijän lopullinen läpimurtolevy

Cat Stevens:Tea for the Tillerman

23. marraskuuta 1970 ilmestynyt Tea for the Tillerman on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Cat Stevensin neljäs studioalbumi. Kyseessä on artistin toinen vuonna 1970 julkaistu pitkäsoitto, joka sisältää useita hänen tunnetuimpiin lukeutuvia kappaleitaan, kuten Where Do the Children Play, Wild World, Father and Son, Into White, Sad Lisa ja Hard Headed Woman. Tea for the Tillermanin kappaleista nimiraita, Where Do the Children Play, On the Road to Find Out ja Miles from Nowhere olivat mukana Hal Ashbyn ja Colin Higginsin vuonna 1971 valmistuneessa mustassa komediassa Harold and Maude. Albumin kappale I Might Die Tonight kuultiin Jerry Skolimowskin vuonna 1970 ohjaamassa elokuvassa The Deep End. Father and Son pääsi mukaan James Gunnin vuonna 2017 ohjaamaan elokuvaan Guardians of the Galaxy Vol 2. Taidetta opiskellut Stevens vastasi itse Tea for the Tillermanin kansikuvasta. Hittisingle Wild Worldin siivittämänä Tea for the Tillermanista muodostui Stevensin lopullinen läpimurtoalbumi. Billboardin listalla se nousi kymmenen suosituimman joukkoon. Marraskuussa 2008 albumista julkaistiin Deluxe Edition-versio, jonka kakkoslevy koostui demoista ja liveäänityksistä. Ajan myötä Tea for the Tillermanin arvo on oivallettu kaikessa komeudessaan. Vuonna 2003 kyseinen pitkäsoitto saavutti sijan 206. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Se pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Lauantain pitkä:Varhaispunkin klassikkoyhtyeen kitaristi

17. heinäkuuta 1948 syntynyt ja virallisesti yhdeksäs tammikuuta 2009 edesmennyt Ronald Franklin Asheton oli yhdysvaltalainen kitaristi, basisti ja biisintekijä yhdessä Iggy Popin kanssa The Stooges-yhtyeessä. Sen perustajajäseniin luketuivat Popin ja Ashetonin lisäksi jälkimmäisen veli Scott Asheton sekä basisti Dave Alexander. Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla Ron Ashetonin sijoitus on parhaimmillaan ollut 29. Asheton syntyi Washington DC:ssä. Hän aloitti bassonsoiton kymmenvuotiaana. Ashetonin ollessa 13-vuotias perhe muutti takaisin Ann Arboriin. Ashetonin veljekset kävivät Pioneer high schoolia. Ron vaikutti kitaristina paikallisisssa yhtyeissä, joihin lukeutuivat esimerkiksi The Prime Movers ja The Chosen Few. Asheton soitti jo tässä vaiheessa toisen tulevan The Stoogesin kitaristin James Williamsonin kanssa. Psykedeelinen rockyhtye The Stooges sai pian alkunsa vuonna 1967 Ashetonin tavattua Popin, joka oli viimeinen yhtyeeseen liittynyt jäsen; Ashetonin veljekset ja Alexander olivat jo jammailleet triona. Pop muisti Ronin The Chosen Few-yhtyeestä. The Psychedelic Stooges soitti debyyttikeikkansa Halloweenina 1967. Seuraavana vuonna Danny Fields kiinnitti sekä The Stoogesin että MC 5:n Elektra Recordsille. The Stoogesin kahdella ensimmäisellä albumilla; The Stooges (1969) ja Fun House (1970) Ron Asheton vaikutti kitaristin roolinsa lisäksi myös keskeisenä biisintekijänä. Pian Fun Housen ilmestymisen jälkeen yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin toisella kitaristila. Aikaisemmin yhtyeen roudarina toimineen Billy Cheethamin korvasi nopeasti James Williamson. Ashetonin ja Williamsonin kilpailuasetelma yhdistettynä voimakkaaseen huumeidenkäyttöön johti The Stoogesin hajoamiseen vuonna 1971. Seuraavana vuonna David Bowie kutsui Popin ja Ashetonin Lontooseen ja pyysi The Stoogesia levyttämään uuden albumin. Ashetonin veljekset otettiin mukaan, sillä sopivia korvaavia muusikoita ei löytynyt. Ron oli tässä vaiheessa yhtyeen basistina. Hän hyväksyi kyseisen roolin pitkin hampain. Nimellä Iggy & The Stooges julkaistu albumi Raw Power myi huonosti, mutta on saavuttanut arvostusta punkrockin kehitykseen keskeisesti vaikuttaneena levynä. Yhtyeen jäsenten väliset konfliktit olivat säilyneet ennallaan ja yhtye lopetti toimintansa uudelleen helmikuussa 1974. Seuraavien vuosikymmenten aikana The Stoogesilta julkaistiin livelevyjä, remiksattuja albumeita ja myös ennenjulkaisematonta tuotantoa, mutta virallisesti The Stoogesin reunion toteutui vasta vuonna 2003. Ron Asheton jatkoi yhtyeen kitaristina kuolemaansa saakka. Hänen paikkansa otti James Williamson. The Stoogesin lisäksi Asheton on soittanut esimerkiksi yhtyeissä Destroy All Monsters ja New Race. Ashetonin tuoreempiin yhtyeisiin lukeutuneessa The Wylde Ratttzissa vaikutti lisäksi useita punk- ja vaihtoehtorockin arvostetuimpia muusikoita, kuten Sonic Youthin Thurston Moore ja Mudhoneyn Mark Arm. Kyseinen yhtye levytti coverversion The Stoogesin TV Eyesta Todd Haynesin ohjaaman elokuvan The Velvet Golmine soundtrackille. Elokuvan pääosissa olivat Evan McGregor ja Jonathan Rhys Meyers. Ashetonin viimeinen kappale 3 Stooges kuultiin vuonna 2012 ilmestyneen komediaelokuvan The Three Stooges lopputekstien aikana. Näyttelijänä Asheton vaikutti vuonna 1995 ilmestyneessä ja Gunnar Hansenin tähdittämässä elokuvassa Mosquito. Ashetonin muita elokuvia olivat Legion of the Night ja Frostbiter:Wrath of the Wendigo. Asheton löydettiin kuolleena kotoaan Ann Arborista yhdeksäs tammikuuta 2009. Todennäköisesti hän oli menehtynyt sydänkohtaukseen jo muutamaa päivää aikaisemmin. Ronin veli Scott Asheton menehtyi maaliskuun puolivälissä 2014. Myös hänen kuolinsyynsä oli sydänkohtaus.

Perjantain pohjat:Eräs Motownin keskeisimmistä klassikkohiteistä

Dancing in the Street on Marvin Gayen, William "Mickey" Stevensonin ja Ivy Jo Hunterin käsialaa oleva kappale. Sen originaaliversion levytti vuonna 1964 Martha & The Vandellas. Heidän näkemyksensä nousi Billboardin listalla toiseksi ja Britanniassa neljänneksi. Kyseessä on paitsi Martha Reevesin ja Vandellasin tunnuskappale, myös eräs Motown-levy-yhtiön tunnetuimmista biiseistä. The Mamas & The Papasin pari vuotta myöhemmin levyttämä coverversio oli yhtyeen kotimaassa pieni hitti ja se saavutti Billboardin listalla 73. sijan. Hardrockyhtye Van Halenin vuonna 1982 Dancing in the Streetistä levyttämä näkemys nousi Billboardilla sijalle 38. ja saavutti 15. sijan Kanadan RPM -listalla. Mick Jaggerin ja David Bowien kappaleesta 80-luvun puolivälissä levyttämä duetto nousi Yhdysvalloissa seitsemännelle sijalle ja Britanniassa listakärkeen. Muista Dancing in the Streetsin levyttäneistä artisteista ja yhtyeistä mainittakoon The Everly Brothers, The Kinks, Grateful Dead, Black Oak Arkansas sekä kotoinen Clifters, jonka versio oli Jaana Rinteen käännöksenä Makuuvaunussa. Grateful Dead oli soittanut kappaletta keikoillaan vuosien 1966 ja 1971 välillä konserteissaan noin 40 kertaa. Studioversio Dancing in the Streetsistä päätyi yhtyeen vuonna 1977 ilmestyneelle, progressiivisempaa tyyliä edustavalle pitkäsoitolle Terrapin Station. Black Oak Arkansasin versio ilmestyi pelkästään singeformaatissa vuonna 1974. Dancing in the Streetsin originaaliesittäjäksi kaavailtiin Kim Westonia, mutta hän hylkäsi kappaleen. Sävellyksen osalta Ivy Jo Hunterin osuus oli keskeinen ja Martha Reeves and the Vandellasin versio Dancing in the Streetistä äänitettiin kahdella otolla. Kappaleen tekstistä on löydetty sen juhlatunnelman lisäksi myös poliittisempaa merkitystä.

Torstain terävä:Santanan taiteellisemman tyylin ensimmäinen huipputyö

Santana:Caravanserai


Lokakuussa 1972 ilmestynyt Caravanserai on Santanan neljäs studioalbumi. Tyylillisesti se erosi voimakkaasti yhtyeen kolmesta edeltäneestä ja myönteiset arviot keränneestä pitkäsoitosta. Yhtyeen rytmiryhmä oli ehtinyt kyseiseen albumiin ehdittäessä vaihtua. Basisti David Brown oli poistunut yhtyeen riveistä vuonna 1971 ja hänen tilalleen oli otettu kaksi soittajaa, Douglas Rauch sekä pystybassoa soittanut Tom Rutley. Originaali perkussionisti Michael Carabello oli niin ikään lähtenyt ja hänen paikkansa oli ottanut Armando Peraza. Caravanserai jäi myös kosketinsoittaja/solisti Gregg Rolien joutsenlauluksi Santanan riveissä. Hänen paikkansa otti jo muutamassa albumin kappaleessa Tom Coster. Billboardin listalla Caravanserai saavutti kahdeksannen sijan ja R&B-listalla albumin sijoitus oli kuudes. Caravanserain soundi erosi Santanalle tuohon mennessä tunnusomaisesta salsan, rockin ja jazzin yhdistelmästä ja keskittyi ensisijaisesti jazz-vaikutteisiin instrumentaalikappaleisiin. Caravanserain kymmenestä raidasta seitsemän oli instrumentaaleja. Kyseessä oli Santanan repertuaarissa ensimmäinen albumi, joka liikkui kohti kokeellista jazzsoundia. Vaikka Caravanserai oli taiteellisessa mielessä menestys, sen kaupallinen suosio ei ollut vastaavaa luokkaa. Vuoden 2013 haastattelussaan rumpali Michael Shrieve kertoikin Columbia Recordsin Clive Davisille, että Caravanserain kuultuaan hän oli maininnut Carlos Santanalle tämän tehneen uraa koskeneen itsemurhan.  Gregg Rolien lisäksi Caravanserai jäi viimeiseksi Santana-albumiksi myös Neal Schonille. Seuraavana vuonna kaksikko nimittäin perusti Journey-yhtyeen. Vuonna 2003 Columbia Legacy julkaisi Caravanseraista remasteroidun version. Vuosikymmenten kuluessa albumin kirkkaimmaksi klassikoksi lienee muodostunut instrumentaalikappale Song of the Wind.

Keskiviikon klassikko:Albiinokitaristin vuoden 1977 pitkäsoitto

Johnny Winter:Nothing but the Blues

Albiinokitaristi Johnny Winterin vuoden 1977 elokuussa ilmestyneen pitkäsoiton Nothing but the Blues levytykseen ottivat muun muassa osaa  kevyesti bluesin klassikoihin lukeutuva Muddy Waters, huuliharpisti James Cotton sekä rumpali Willie "Big Eyes" Smith. Albumin avausraidalla Tired of Tryin' ääneen pääsee erityisesti Cotton ja hieman säästeliäämmin kitarointinsa osalta myös itse Winter. TV Mama tarjoaa akustisvoittoisempaa soitantaa intensiivisellä tulkinnalla höystettynä. Sweet Love and Evil Woman edustaa revittelevämpää bluesilmaisua ja Drinkin' Blues svengaa intensiivisesti Cottonin huuliharpunsoiton siivittämänä ja myös itse maestro irrottelee vapautuneesti. Yli viisiminuuttinen sinisävynumero Everybodys Blues edustaa Nothing but the Bluesia kaikkein sielukkaimmillaan. Mad Blues on Winterin kitaraherkun lisäksi myös Cottonin verevällä huuliharpismilla terästetty raita. It Was Rainin' -kappaleen soundimaailmaa värittää Pinetop Perkinsin mainiosti kilkattava piano. Bladie Mac -kappaleessa kuullaan erinomaista dobron soittoa ja pitkäsoiton päättää sen ainoa coverkappale, onnistunut näkemys Muddy Watersin legendaariseen tuotantoon lukeutuvasta Walkin' through the Parkista. Kokonaisuutena kyseessä on eräs Johnny Winterin tuotannon kärkipäähän lukeutuvista pitkäsoitoista siitä huolimatta, että se ei edusta vastaavalla tavalla yhden miehen showta kuin jotkin muut hänen parhaista töistään. Vuonna 1977 ilmestyi myös Muddy Watersin pitkäsoitto Hard Again, jolla Winter toimi tuottajana. Kaksikon yhteistyö jatkui samaisen vuosikymmenen lopussa vielä albumeilla I'm Ready sekä Muddy "Missisippi" Waters Live.

Tiistain tukeva:Ainoa Ian Gillanin vokalisoima Sabbath-albumi

Black Sabbath:Born Again

Elokuussa 1983 julkaistu Born Again on Black Sabbathin yhdestoista studioalbumi. Kyseessä on ainoa yhtyeen pitkäsoitto, jonka se levytti ensisijaisesti Deep Purplen solistina kunnostautuneen Ian Gillanin kanssa. Myös Black Sabbathin originaalille rytmiryhmälle Born Again oli vimeinen albumi yhdeksään vuoteen. Bill Wardin rummutusta kuultiin Born Againin jälkeen nimittäin vasta vuonna 1998 ilmestyneen livealbumi Reunionin parilla studioraidalla. Vastaanottamistaan ristiriitaisista arvosteluista huolimatta Born Again oli kaupallinen menestys. Brittilistalla se nousi neljänneksi ja saavutti myös Billboardilla top 40:än. Solisti Ronnie James Dion ja rumpali Vinnie Appicen jätettyä Sabbathin yhtyeen tulevaisuus oli epävarma. Yhtye valitsi uudeksi managerikseen Sharon Osbournen isän Don Ardenin, joka suositteli Gillania uudeksi solistiksi yhtyeeseen. Ennen Gillania yhtye oli harkinnut uudeksi vokalistikseen Robert Plantin ja David Coverdalen kaltaisia suuruuksia. Yhtye vastaanotti treeninauhan myös tuossa vaiheessa tuntemattomalta Michael Boltonilta. Hit Paraderille vuonna 1983 antamassaan haastattelussa kitaristi Tony Iommi mainitsi Gillanin olevan paras vaihtoehto, sillä hänen kirkaisunsa on legendaarinen. Gillan oli aluksi haluton  vastaanottamaan uuden pestinsä, mutta hänen managerinsa kehotti Gillania tapaamaan Iommin ja basisti Geezer Butlerin. Gillan varmisti osallistumisensa helmikuussa 1983. Projektista kaavailtiin eräänlaista superyhtyettä Black Sabbathin sijaan, mutta Arden kehotti käyttämään yhtyeen nimeä. Butlerin mukaan yhtye koki olevansa työstämässä eräänlaista Gillan-Iommi-Butler-Ward -albumia. Kun pitkäsoitto oli saatu valmiiksi ja se vietiin levy-yhtiölle, yhtye sai tietää, että sopimuksen mukaan se tultaisiin julkaisemaan Black Sabbathin nimellä. Born Againillä yhtyeen originaalirumpali, vuonna 1980 yhtyeestä erotettu Bill Ward teki paluun. Hän oli jälleen raitistunut ja on maininnut nauttineensa kyseisen albumin levyttämisestä. Black Sabbath aloitti Born Againin äänitykset toukokuussa 1983 Richard Bransonin Manor -studiolla Oxfordshiren maaseudulla. Albumin tuottajana toiminut Robin Black oli työskennellyt yhtyeen kanssa jo 70-luvun puolivälissä Sabotage-albumin ääni-insinöörinä. Omaelämäkerrassaan Iommi mainitsee, että Gillan kertoi asuvansa äänitysten aikana juhlateltassa. Hänen tekstinsä erosivat voimakkaastikin Butlerin ja Ronnie James Dion kirjoittamista, sillä ne käsittelivät esimerkiksi seksuaalisuutta ja todellisia tapahtumia, jopa studiolla tapahtuneita sattumuksia. Esimerkiksi kappaleen Trashed tekstit Gillan kirjoitti tultuaan eräänä iltana pubista ja ajettuaan Bill Wardin auton romuksi lähellä studiota. Disturbing the Priest kertoo meluhaitoista, jotka yhtye aiheutti papeille harjoitellessaan paikallisen kirkon läheisyydessä sijainneessa rakennuksessa. Vaikka yhtyeen jäsenet tulivat hyvin toimeen keskenään, oli ilmeistä, ettei Gillanin laulutyyli sopinut Black Sabbathin soundiin. Vuonna 1992 Iommi myönsi Guitar Worldille Gillanin olevan hieno laulaja, mutta hänen taustansa oli aivan erilainen ja hänelle oli vaikeaa vokalisoida Sabbathin materiaalia. Jokin albumin miksauksessa, masteroinnissa ja painamisessa meni pieleen ja lopputuloksena oli suorastaan karmea soundi. Kun albumi julkaistiin, se nousi listoille Sabbathin ollessa jo tuolloin kiertueella. Black Sabbath 1978-1992-dokumentin mukaan kyseinen vuosi oli Gillanin mielestä hyvä ja albumin kappaleet melko onnistuneita. Vaikka pitkäsoitto sai melko penseän vastaanoton, myös toisenlaisia mielipiteitä kuultiin. Brittiläisen Popmatters-lehden Adrien Begrandin mielestä Born Again on ylenkatsottu. Niin ikään brittiläinen Metal Forces piti albumia erittäin laadukkaana, vaikkei Gillan ollutkaan Sabbathille täydellinen johtohahmo. Mikä merkittävintä, Born Again on säilynyt Sabbathin diggareiden keskuudessa eräänä suosikkilevyistä yhtyeen tuotannossa. Metallican Lars Ulrichin mukaan kyseessä on eräs yhtyeen parhaista albumeista. Sen kappaleista Zero The Hero on Martin Popoffin Black Sabbath -biografian mukaan tarjonnut inspiraatiota Guns N' Rosesin Paradise Citylle ja Hot Line Iommin mielestä The Beastie Boysin Fight for Your Rightin kitarariffille. Vuonna 1984 Ozzy Osbourne mainitsi Born Againin olevan laadukkainta, mitä Sabbath on saanut aikaan sitten yhtyeen originaalin kokoonpanon hajoamisen. Toukokuussa 2011 Born Againistä julkaistiin laajennettu Deluxe-versio. Se sisälsi useita Readingin festivaaleilla  vuonna 1983 taltioituja livebiisejä, jotka kuultiin alun perin BBC Radio 1:n Friday Rock Showssa. Kyseessä oli remasteroitu, mutta ei remiksattu uusintajulkaisu. Geezer Butler jätti yhtyeen vuonna 1984 Born Againin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Vuonna 2015 hän selvitti Classic Rockin Dave Everleylle tarkemmin lähtönsä syitä. Butlerin toinen lapsi oli syntynyt juuri noihin aikoihin ja isä halusi pysytellä lapsensa luona. Butler mainitsi Iommille, ettei kyseisessä tilanteessa voinut keskittyä yhtyeeseen tarpeeksi.

Maanantain mainio:Southern rockin klassikon pitkäaikainen rumpali

15. heinäkuuta 1948 syntynyt Thomas Delmer, lempinimeltään Artimus Pyle on yhdysvaltalaismuusikko, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Lynyrd Skynyrdissä vuosina 1974-1977 ja 1987-1991. Pyle pääsi yhtyetovereidensa kanssa Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2006. Hän valmistui Eastmoorin peruskoulusta Ohiossa vuonna 1966 ja opiskeli vuoden ajan Tennesseen teknisessä yliopistossa. Tuolloin Pylelle annettiin lempinimi Artimus hänen nuorekkaan ulkonäkönsä vuoksi. Pyle työskenteli mekaanikkona useissa sotilastukikohdissa. Lynyrd Skynyrdin jäsen hänestä tuli vuonna 1974. Pyle soitti ensiksi yhdessä originaalirumpali Bob Burnsin kanssa ja myöhemmin korvasi hänet. Pylen ensimmäinen levytys Skynyrdin kanssa oli yhtyeen kolmannelta, vuonna 1975 ilmestyneeltä albumilta Nuthin' Fancy poimittu single Saturday Night Special. Mainitun albumin lisäksi Pylen soittoa kuullaan Skynyrdin pitkäsoitoilla Gimme Back My Bullets, Street Survivors, Lynyrd Skynyrd 1991 sekä livealbumeilla One More from the Road ja Southern by the Grace of God. Erityisen keskeiseksi Pylen työskentely Skynyrdin riveissä on muodostunut esimerkiksi kappaleissa Railroad Song ja That Smell. Pyle tunnettiin eräänä southern rockin villimiehistä. Esimerkiksi eräällä keikalla New Jerseyssä vuonna 1977 hän hyppäsi kesken esiintymisen yleisön joukkoon sen aiheuttaman häirinnän vuoksi. Yhtyetovereihinsa verrattuna Pylea voi silti pitää lähes rauhallisena ja hän pyrkikin olemaan tasoittavana elementtinä yhtyeen ympärillä vallinneessa kaaoksessa. Pyle lukeutui 20. lokakuuta 1977 ajoittuneen lentokoneturman selviytyjiin. Juuri hän ohjasi pelastajat pudonneen lentokoneen luo. 13. tammikuuta 1979 Lynyrd Skynyrdin henkiin jääneet jäsenet esiintyivät Nashvillessa Charlie Danielsin viidennessä vuosittaisessa Volunteer Jamissa ja soittivat instrumentaaliversion Skynyrdin anthemista Free Bird. Yhtyetovereineen Pyle osallistui myös lyhytikäisen Alias-trion albumin Contraband levytykseen. Yhtyeen muodostivat Skynyrd-kitaristi Gary Rossingtonin lapsuudenystävä Dorman Cogburn, myöhemmin Allen Collins Bandin albumilla vokalisoinut solisti Jimmy Dougherty sekä Skynyrdin taustakuoroon lukeutunut Jo Jo Billingsley. Kyseinen yhteistyö johti Rossington Collins Bandin perustamiseen. Sen kokoonpanoon kuuluivat kaikki Skynyrdin henkiin jääneet jäsenet sekä vokalisti Dale Krantz ja kitaristi Barry Lee Harwood. Pyle joutui jättämään Rossington Collins Bandin törmättyään rattijuoppoon ja murrettuaan jalkansa 21 kohdasta. Vuonna 1982 hän aloitti levytykset ja konsertoinnin oman Artimus Pyle Bandinsa kanssa. Kyseisen yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat lisäksi Darryl Otis Smith, John Boerstler, Steve Brewington ja Steve Lockhart. Artimus Pyle Bandin pitkäsoittoihin lukeutuvat yhtyeen nimeä kantavan ja vuonna 1981 ilmestyneen albumin lisäksi kahta vuotta myöhemmin julkaistu  Night Caller sekä vuonna 2000 ilmestynyt Live from Planet Earth. Pyle osallistui Lynyrd Skynyrdin tribuuttikiertueelle ja Lynyrd Skynyrd  1991-albumin levytykseen. Hän jätti kuitenkin yhtyeen toinen elokuuta samaisena vuonna Torontossa soitetun konsertin jälkeen. Pyle soitti edeltäjänsä Bob Burnsin kanssa Skynyrdin tuonhetkisessä kokoonpanossa yhtyeen päästessä Rock and Roll Hall of Fameen. Nyttemmin Pyle soittaa useissa yhtyeissä Ashevillessa, Pohjois-Carolinan alueella. Hän konsertoi myös Artimus Pyle Bandin uuden kokoonpanon kanssa. Se soittaa Skynyrd-klassikoita identtisesti  niiden studioversioiden tavoin. Skynyrd-kitaristi Ed King on neuvonut yhtyeen jäseniä originaaleissa soinnuissa ja virityksissä. Vuonna 2004 Pyle levytti neljä studioraitaa southern rock-yhtye Ramblerin pitkäsoitolle First Things First. Sen kokoonpanoon kuuluvat vokalisti Pat Terranova, kitaristi Mitch Farber, basisti Willy Lussier ja solisti/kitaristi Ricci Cuccia. Vuonna 2007 Pyle konsertoi yhtyeen Deep South kanssa. Sen kokoonpanoon kuuluivat Wet Willien solisti Jimmy Hall ja aikaisemmin Atlanta Rhythm Sectionissa mukana olleet Robert Nix ja Dean Daughtry. Vuonna 2007 Pyle julkaisi Storm Dog Records Groupin/Cleopatra Recordsin kautta pitkäsoiton Artimus Venomus. Useat albumin kappaleista, kuten Blood Sucking Weasel Attorneys ja Dead Rock Stars, Widows, Gigolos, Pocket Money sisälsivät tekstiensä osalta todellisuuspohjaa. Kyseisellä pitkäsoitolla vierailleista muusikoista mainittakoon Ed King sekä Skynyrdin taustakuoroon kuuluneet Jo Jo Billingsley ja Leslie Hawkings. Vuonna 2014 Pyle vieraili Eli Cooksin albumilla Primitive Sun. Hän on jatkanut konsertointiaan Artimus Pyle Bandin kanssa ja vastasi vuonna 2020 ensi-iltansa saaneen elokuvan Street Survivors:The True Story of the Lynyrd Skynyrd Plane Crash käsikirjoituksesta. Pyle on nykyisin vegetaristi ja hän asuu Pohjois-Carolinassa.

Sunnuntain extra:Merkittävän countryartistin esikoisalbumi

Linda Ronstadt:Hand Sown...Home Grown

Maaliskuussa 1969 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hand Sown...Home Grown on Linda Ronstadtin esikoissooloalbumi. The Turtlesin Chip Douglasin tuottamalla pitkäsoitolla Ronstadt muutti musiikillisesti voimakkaasti tyyliään edeltäneen yhtyeensä The Stone Poneysin esittämästä folkmusiikista kohti countrya ja rockia. Ronstadtin debyytti sisältää coverversioita esimerkiksi Bob Dylanin, Randy Newmanin ja Fred Neilin ohjelmistosta. Mukana on myös Stone Poneysin jäsenistöön kuuluneen Ken Edwardsin käsialaa ollut kappale Long Way Round. Edwards soitti Ronstadtin yhtyeessä pitkälle 70-luvulle. Kaupallisessa mielessä Ronstadtin debyytti oli pettymys, eikä se noussut Billboardin listalle. Ronstadtin kakkosalbumin Silk Pursen ilmestymisen aikaan hänen esikoissoolonsa oli myynyt alle 10 000 kappaletta. Single (She's) A Very Lovely Woman oli pelkästään singlenä julkaistu kappale, joka nousi Billboardin singlelistalla sijalle 70. vuonna 1971. Long Way Round julkaistiin kyseisen pikkulevyn b-puolella. Singlen a-puolta ei julkaistu millään albumilla ja cd-formaatissa se ilmestyi vasta vuonna 2009. Vaikka Hand Sown... ei saavuttanut listamenestystä, Ronstadt pääsi esiintymään useisiin tv-speciaaleihin, kuten Johnny Cash Showhun. Mainitussa ohjelmassa hän esitti kappaleen Only Mama That'll Walk the Line, jonka sen originaalilevyttäjä Waylon Jennings vokalisoi samaisessa ohjelmassa vasta lähes vuotta myöhemmin. Lokakuussa 1970 Ronstadt esitti samaisen kappaleen  Big Sur Festivalilla Montereyssä, Kaliforniassa. Hand Sownin kappaleista maininnan ansaitsee varhainen coverversio The Springfieldsin vuoden 1962 hitistä Silver Threads and Golden Needles. Ronstadt levytti kyseisen kappaleen uudelleen vuonna 1973 ilmestyneelle albumilleen Don't Cry Now ja singlenä biisi nousi top 20:een Billboardin countrylistalla alkuvuodesta 1974. Vaikka Hand Sown.. epäonnistui kaupallisesti, kyseessä on erinomainen esimerkki aikakautensa kalifornialaisesta countryrockista ja albumin taustalla kuullaan monia keskeisiä muusikoita, kuten The Byrdsin Clarence Whitea ja myöhemmin The Eaglesin perustanutta Bernie Leadonia.

Lauantain pitkä:The Policen varhaistuotannon viimeinen albumi

The Police:Zenyatta Mondatta

Kolmas lokakuuta 1980 ilmestynyt Zenyatta Mondatta on brittiläisen rockyhtyeen The Policen kolmas studioalbumi. Yhtye tuotti brittilistan kärkeen nousseen pitkäsoiton yhteistyössä Nigel Grayn kanssa. Siltä poimittuja singlemenestyksiä olivat Don't Stand So Close to Me ja Do Do Do Da Da Da. Zenyatta Mondatan kappaleista The Police sai plakkariinsa kaksi Grammya. Don't Stand So Close to Me voitti parhaan lauletun rockesityksen Grammyn ja Behind My Camelista yhtye vastaanotti järjestyksessään toisen parhaan instrumentaalikappaleen Grammynsa. Albumin kappaleet kirjoitettiin yhtyeen toisen kiertueen aikana ja ne nauhoitettiin neljässä viikossa. Äänitykset keskeytyivät Milton Keynessä Britanniassa ja Irlannissa soitettujen konserttien vuoksi. The Policen jäsenet ovat myöhemmin ilmaisseet tyytymättömyytensä Zenyatta Mondatta-albumiin. Vuonna 1986 yhtye jopa nauhoitti uudelleen kaksi pitkäsoiton kappaleista, eli sen hittisinglet epäonnistuneen reunioninsa aikana. Niistä Don't Stand So Close to Mestä levytetty uusi versio pääsi mukaan kokoelma-albumille Every Breath You Take:The Singles. The Police olisi tahtonut nauhoittaa albumin Surrey Soundilla kahden edellisen pitkäsoittonsa tavoin, mutta finanssipoliittisista syistä yhtye äänitti kolmannen pitkäsoittonsa Alankomaissa Nigel Grayn toimiessa silti edelleen tuottajan tehtävissä. Saatuaan Zenyatta Mondatan äänitykset valmiiksi The Police aloitti samana päivänä maailmankiertueensa Belgiasta ja soitti sen  viimeisen konsertin lopulta Australiassa. Zenyatta Mondatta on The Policen varhaiskauden ensimmäinen albumi, joka sisälsi vielä elementtejä reggaesta ja punkista, mutta niiden vastapainoksi myös uusia musiikillisia aluevaltauksia. Mukana oli kaksi instrumentaalikappaletta, The Other Way of Stopping ja Behind My Camel, joista jälkimmäinen oli kitaristi Andy Summersin ensimmäinen täysin itsenäisesti työstämä sävellys. Sting inhosi kyseistä kappaletta ja niinpä Summers vastasi sillä myös basso-osuuksista. Albumin kappaleista Bombs Away äänitettiin nauhalle, jota Nigel Gray oli hyödyntänyt Siouxie and the Bansheesin kanssa. Tekstiensä osalta The Police siirtyi Zenyatta Mondatalla varhaistuotantoaan poliittisempiin teemoihin. Sellaisia kuultiin erityisesti Stingin käsialaa olevassa Driven to Tearsissa ja rumpali Stewart Copelandin käsialaa olevassa Bombs Awayssä. A&M Records remasteroi Zenyatta Mondatan Yhdysvalloissa vuonna 1990 ilmestyneen cd-version. Vuonna 1980 julkaistun originaalin albumin remasteroinnista vastasivat Frank DeLuna ja Marv Bornstein. Britannian lisäksi Zenyatta Mondatta nousi listakärkeen Australiassa. Yhdysvalloissa albumi pysytteli listoilla lähes kolmen vuoden ajan ollen parhaimmillaan viidentenä. Ilmestyttyään Zenyatta Mondatta saavutti myönteiset arviot esimerkiksi Rolling Stoneen kirjoittaneelta David Frickeltä. Myös tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet varsin positiivissävytteisiä.

Perjantain pohjat:Eräs keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen merkkiteoksista

The Byrds:Notorious Byrd Brothers

Tammikuussa 1968 Columbia Recordsin julkaisemana  ilmestynyt Notorious Byrd Brothers on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Byrdsin viides studioalbumi. Se edustaa yhtyeen psykedeelisen kokeilun huippukohtaa. Albumin monissa kappaleissa The Byrds yhdistää vaikutteita folkrockista, psykedeelisestä rockista, countrysta ja jazzista. Notorious Byrd Brothersin tuottajana toiminut Gary Usher hyödynsi albumilla myös useita studioefektejä ja tuotantotekniikoita, kuten phasingiä. Albumia pidetään yleisesti eräänä The Byrdsin onnistuneimmista ja myös yhtyeen kokeellisimpana ja edistyksellisimpänä. Notorious Byrd Brothersin äänitykset ajoittuivat vuoden 1967 jälkimmäiselle puoliskolle. Niiden seurauksena kaksi The Byrdsin jäsenistä jätti yhtyeen. Rytmikitaristi David Crosby sai lähteä yhtyeestä lokakuussa 1967 ja rumpali Michael Clarke jätti yhtyeen kesken äänitysten. Hän palasi viimeistelemään albumin äänitykset, mutta sai niiden jälkeen lähteä yhtyeestä lopullisesti. Jo alkuvuodesta 1966 yhtyeen jättänyt ja The Byrdsin originaalijäseniin kuulunut Gene Clark palasi kolmen viikon ajaksi ja osallistui Notorious Byrd Brothersin äänityksiin, mutta myös hän jätti yhtyeen. Kirjailija Ric Menck kommentoi Notorious Byrd Brothersin olevan konflikteja sisältäneestä luomisprosessistaan huolimatta yhtyeen parhaiten koossa pysyvä ja eteerisin albumi. Notorious Byrd Brothers saavutti Billboardin listalla sijan 47. ja nousi Britanniassa kahdenneksitoista. Singlenä julkaistu näkemys Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevasta kappaleesta Goin' Back oli kohtuullinen menestys. Albumilla hyödynnetyistä instrumenteista mainittakoon pedal steel-kitara ja Moog-syntetisaattori, joista jälkimmäinen oli tuolloin varsin harvinainen. Muutamilla albumin kappaleilla kuultavat country & western-vaikutteet puhkesivat lopulliseen kukkaansa The Byrdsin seuraavalla, niin ikään vuonna 1968 ilmestyneellä albumilla Sweetheart of the Rodeo.

Torstain terävä:Ronnie James Dion varhainen merkkiyhtye

Elf oli yhdysvaltalainen, vuonna 1967 perustettu rockyhtye. Sen perustivat solisti/basisti Ronnie James Dio, kosketinsoittaja Doug Thaler, rumpali Gary Driscoll, ja kitaristit Nick Pantas ja David Feinstein, joista viimeksi mainittu on Dion serkku. Alkuperäiseltä nimeltään yhtye oli The Electric Elves. Vuonna 1968 nimi lyheni Elvesiksi ja vuonna 1972 se muuttui Elfiksi. Yhtye lopetti toimintansa 70-luvun puolivälissä julkaistuaan kolme albumia. Suurin osa Elfin kokoonpanosta siirtyi Deep Purplen kitaristin Richie Blackmoren uuteen Rainbow-yhtyeeseen. Elf syntyi vuonna 1967 yhtyeen Ronnie and The Prophets jäsenten siirryttyä The Electric Elvesiin ja täydennettyä kokoonpanoaan kosketinsoittaja Doug Thalerilla. Helmikuussa 1968 yhtye joutui auto-onnettomuuteen, joka vei Nick Pantasin hengen. Muiden yhtyeen jäsenten toivuttua vammoistaan Thaler siirtyi yhtyeen kitaristiksi ja kosketinsoittajan tehtävistä ryhtyi huolehtimaan Mickey Lee Soule. Thaler jätti Elfin vuonna 1972. Hän siirtyi New Yorkiin keikkamyyjäksi ja yksi Thalerin buukkaamista yhtyeistä oli Elf. Elfin nimeä kantanut esikoisalbumin tuottajina oli Deep Purplen rytmiryhmä, Roger Glover ja Ian Paice, joka oli kuullut Elfin treenejä vuonna 1972. Seuraavien vuosien aikana yhtye nautti kohtuullisesta suosiosta soittaessaan Deep Purplen lämmittelijänä. Dio toimi Elfissä sekä solistin että basistin tehtävissä, kunnes yhtyeen esikoisalbumin julkaisun jälkeen basistiksi valikoitui Craig Gruber. Elokuussa 1973 Elfin jättäneen Feinsteinin paikan otti Steve Edwards. Elfin kakkosalbumi Carolina County Ball ilmestyi vuonna 1974. Samana vuonna Glover pyysi Dioa vokalisoimaan esikoissooloalbumillaan The Butterfly Ball and the Grasshopper's Feast. Dion lauluääni herätti ensimmäistä sooloalbumiaan suunnitelleen Richie Blackmoren huomion. Kitaristi Steve Edwardsia ja perkusionisti Mark Nauseefia lukuun ottamatta Blackmore päätti alkuvuodesta 1975 hyödyntää Elfin muusikoita soolodebyytillään. Yhtye Rainbow konkretisoitui pian. Vaikka Elf oli samoihin aikohin kirjoittanut ja nauhoittanut kolmatta albumiaan Trying to Burn to Sun, yhtye lopetti toimintansa kyseisen albumin ja Rainbown esikoispitkäsoiton nauhoitukset päätökseen saatuaan. Elfin kolmas albumi julkaistiin Yhdysvalloissa kesäkuussa 1975.  80-luvun lopusta eteenpäin osa Elf-jäsenistöstä suunnitteli yhtyeen reunionia. Mitään konkreettista ei kuitenkaan saatu aikaan ja tähän mennessä yhtyeen jäsenistä ovat vuonna 2010 edesmenneen Dion lisäksi kuolleet Driscoll ja Gruber; heistä ensin mainittu vuonna 1987 ja jälkimmäinen vuonna 2015.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen pubrockin edustajan legendaarinen livelevy

Dr. Feelgood:Stupidity

Syyskuussa 1976 ilmestynyt Stupidity on Dr. Feelgoodin kolmas albumi ja samalla ensimmäinen konserttitaltiointi. Yhtyeen suosion lopullisena vakiinnuttajana kyseinen albumi nousi brittilistan kärkeen julkaisuvuotensa lokakuussa. Se piti paikkansa viikon ajan ja pysytteli listalla kaikkiaan yhdeksän viikkoa. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen Britanniassa ensimmäisellä julkaisuviikollaan listakärkeen noussut livealbumi. Stupidity oli Dr. Feelgoodin ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa listaykköseksi noussut pitkäsoitto. Singlejulkaisujensa osalta Dr. Feelgood pääsi brittilistalle vasta kahdeksan kuukautta myöhemmin kesäkuussa 1977 seuraavan studioalbuminsa Sneakin Suspicion nimikappaleella. Rock Folliesin kanssa Stupidity oli ainoa vuonna 1976 brittilistan kärkipaikan saavuttanut albumi, jolta ei poimittu lainkaan singlehitittiä. Stupidityn originaalin vinyyliversion a-puoli, eli seitsemän ensimmäistä kappaletta on äänitetty Sheffieldissä ja b-puolen kuusi kappaletta Southendissä. Albumin 20 000 ensimmäisen kappaleen bonuksena seurasi kappaleet Riot in Block Cell Number Nine ja Johnny B Goode sisältänyt single. Niiden mainittiin nauhoitetun Aulesburyssa. Stupidityn vuonna 1998 ilmestyneellä, Grand Recordsin julkaisemalla uusintapainoksella myös kyseisten kappaleiden äänityspaikaksi mainitaan Southend. Vuonna 2012 ilmestyneen boxin All through the City kansiteksteissä varmistetaan, että Johnny B Gooden äänityspaikka oli Aulesbury. Wilko Johnsonin käsialaa olevista Feeldood-klassikoista Stupidityllä ovat mukana 20 Yards Behind, All through the City, She Does It Right, I Don't Mind, Back in the Night, Going Back Home ja Roxette. Covereita edustavat Chuck Berryn Talking 'bout You, Bo Diddleyn I'm a Man, Rufus Thomasin Walking the Dog, Sonny Boy Williamsonin Checking Up on My Baby ja Leiberin ja Stollerin kynäilemä I'm a Hog for You Baby. Pitkäsoiton nimikappale on soulvokalisti Solomon Burken käsialaa. Vuonna 1991 Stupiditysta julkaistiin laajennettu cd-versio Stupidity + -Dr. Feelgood Live 1976-1990. Perusalbumin lisäksi se sisältää yhdeksän raitaa, jotka kaikki on äänitetty Wilko Johnsonin yhtyeestä lähtemisen jälkeen.

Tiistain tukeva:Suomirockin klassikon hittikimara

Kolmas Nainen päätti Joensuun Ilovaarin päälavan ohjelmiston 90-luvun tuotantonsa hitteihin ja helmiin painottuneella setillään. Päivät kuluu hukkaan ja Oi Suomen nuoria käynnistivät konsertin ja  tuoreempaa tuotantoa tarjoiltiin ensiksi Hän on yhä hän - kappaleen version myötä. Äiti pojasta pappia toivoi oli setin ainoa yhtyeen 80-luvun tuotantoa edustava valinta; löytyyhän se edelleen varsin arvostetulta ja vuonna 1989 ilmestyneeltä Kolmannen Naisen kolmannelta albumilta Hikiset siivut. Tango taisteluni Tiheän sisään -levyltä edusti onnistuneesti hieman harvemmin soitettuja poimintoja ja Elämän tarkoitus -albumin avausraidan Ote talonkirjasta tavoin se oli  mainiota kuulla. Kestoklassikko Tästä asti aikaa kuultiin setissä jo melko varhaisessa vaiheessa ja  tuoreemman tuotannon huippuhetkeksi muodostui Me ollaan ne-albumin liki pitäen klassikkotasoinen nimikappale.  Pauli Hanhinimen verevää huuliharpismia esitellyt Maailma on tyly oli yksi setin todellisista kultahipuista. Jo totuttuun tapaan osittain ranskaksi vokalisoitu Valehtelisin jos väittäisin, Pyörteeseen ja Kartat mua edustivat kaikki laadukkuudestaan huolimata kevyempää tuotantoa. Hyvää ja kaunista- menestysalbumin harvemmin soitettu jytänderi Kerro missä viisaaksi tullaan? tarjosi setissä niin ikään selkeää parhautta. Varsinaisen keikan päätti kappaleista Lautalla, Ooh Sammy ja Hyvää ja kaunista muodostunut hittikimara. Ainoana encorena soitettiin Elämän tarkoituksen upea nimiraita. Kitaristikolmikko Sakari Pesola ja Timot Kivikangas ja Löyvä tarjosi jälleen erinomaista työskentelyä, Raimo Valkaman ja Pasi Kallioniemen muodostama rytmiryhmä vakuutti, samoin kuin Pauli totuttuun tapaan tulkinnoissaan. Setti oli tarpeeksi kattava, mutta muutaman ei niin essentiaalin kappalevalinnan olisivat voineet korvata esimerkiksi niin ikään edelleen keikkasetissä viime aikoina ansaitusti viihtyneet Sekunnit ja tunnit sekä Kilpi. Kyseessä oli joka tapauksessa varsin laadukas keikka.

 Kolmas Nainen Joensuun Ilovaarissa 7. heinäkuuta 2018.
 

Maanantain mainio:Kouvolan boogiekone vedossa Ilovaarissa

Kouvolan boogiekone Peer Günt päätti tämänvuotisen Joensuun Ilovaari-festivaalin kakkoslavan ohjelmiston takuuvarmaa työskentelyä edustaneella keikallaan. Bad Boys Are Here potkaisi setin odotustenmukaisesti käyntiin ja sitä seurasivat medleynomaisesti heitetyt No Piercing No Tattoo -albumin ehkäpä kirkkain klassikko Motorcycle Woman ja pienen tauon jälkeen paluun settiin tehnyt toistaiseksi tuoreimman studioalbumin Buck the Odds revittelevä avausraita I Play It Cool. Vuoden 1985 legendaariselta esikoisalbumilta tarjoiltiin hieman varioidulla tekstillä Bad Girls, jota seurasi nykyisen kokoonpanon debyyttipitkäsoitolta Guts and Glory ainoana soitettu slovarimpi pikkuhelmi Don't Cry. Vuonna 1987 ilmestyneen Good Girls Don't...-albumin osuus oli setissä melkoisen runsas, sillä siltä mukana olivat nimikappale, harvinaisempi Let the Boys Run the Business ja itseoikeutetut hitit, balladiklassikko Years on the Road ja Bartender, joista ensin mainitussa basistina vieraili Timo Nikin poika Pekka. Backseatilta soitettiin bluesahtavampaa tuotantoa edustava I Take Your Money (and Honey) ja esikoisalbumilta sen kappalemateriaalin ytimeen lukeutuvat hittisiivut Train Train ja I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star. Backseatin nimikappale päätti setin vakuuttavasti ja ainoana encorena soitettiin alun perin minilp Through the Wallin tuotantoa edustava ja Buck the Oddsille uudestaan versioitu, mainiosti svengaava Red Chevy. Nikki tarjoilee edelleen varsin inspiroitunutta kitaratyöskentelyä ja nykyinen rytmiryhmä; basisti Pete Pohjanniemi ja rumpali Sakke Koivula, on lunastanut paikkansa jo vuosien ajan. Runsaslukuinen yleisö nautti selkeästi kuulemastaan. Mainiota, että Peer Günt saatiin yhdeksi ensimmäistä kertaa Kerubin järjestämän Ilovaarin pääesiintyjistä.

Peer Günt Joensuun Ilovaarissa 7. heinäkuuta 2018.

Sunnuntain extra:Kitaristi kahdessa klassikkoyhtyeessä

Seitsemäs heinäkuuta 1948 syntynyt ja toinen tammikuuta 2012 edesmennyt Larry Leinhardt oli esimerkiksi yhtyeissä Captain Beyond ja Iron Butterfly soittanut yhdysvaltalaiskitaristi. Hänet tunnettiin myös lempinimillä El Rhino ja Ryno.  Floridassa syntynyt Reinhardt aloitti musiikillisen uransa 60-luvulla Bradenton-Sarasotassa Floridan alueella. Hän työskenteli useissa yhtyeissä, joista merkittävin oli The Thunderbeats. Vuonna 1969 Reinhardt perusti basisti Richard Pricen ja rumpali Ramone Sotolongon kanssa voimatrion nimeltä The Load. Sotolongon rumpalin pallilla korvasi pian Monty Young. The Loadin ohjelmisto koostui suurimmaksi osaksi yhtyeen omasta tuotannosta ja tyylilajina oli psykedeelinen bluesrock. Jacksonvillessä yhtye soitti Bradentonista kotoisin olleen yhtyeen The Second Coming kanssa. Kyseinen yhtye oli aikaisemmin toiminut nimellä The Blues Messengers. Reinhardt oli aikaisemmin kuulunut kyseiseen yhtyeeseen, jonka jäseniä olivat kitaristi Dickey Betts, hänen vaimonsa, kosketinsoittaja/solisti Dale Betts, basisti Berry Oakley, rumpali John Meeks ja kosketinsoittaja Reese Wynans. Se soitti jamisessioita, jotka  vaikuttivat osaltaan keskeisesti southern rockin kehitykseen. Dickey Bettsin ja Berry Oakleyn lähdettyä kokoamaan The Allman Brothers Bandia Meeks ja Wynans jatkoivat ja kiinnittivät Weinhardtin Second Comingin uuden kokoonpanon kitaristiksi. Palattuaan Maconiin, Georgiaan Weinhardt kuuli Iron Butterflyn etsivän riveihinsä uutta kitaristia ja niinpä hän menikin Los Angelesiin koesoittoon. Reinhardt ja aikaisemmin yhtyeessä Blues Image solistina ja kitaristina vaikuttanut Mike Pinera korvasivat Erik Brannin Iron Butterflyn kitaristeina. Kaksikko oli mukana yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneellä kolmannella albumilla Metamorphosis, joka julkaistiin virallisesti nimellä Iron Butterfly with Pinera & Rhino. Iron Butterflyn basistin Lee Dormanin kanssa Reinhardt perusti vuonna 1971 yhtyeen Captain Beyond. Sen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin Johnny Winterin ja Rick Derringerin kanssa soittanut rumpali Bobby Caldwell ja Deep Purplen Mark I- kokoonpanon solisti Rod Evans. Capricorn Records julkaisi Captain Beyondin nimeä kantaneen esikoisalbumin seuraavana vuonna. Yhtyeen vuonna 1973 äänittämä livealbumi Far Beyond the Distant Sun - Live Arlington Texas julkaistiin vasta vuonna 2002. Vuonna 1973 Marty Rodriguez korvasi Caldwellin yhtyeen rumpalina ja jo The Blues Messingeristä ja Second Comingista tuttu kosketinsoittaja Reese Wynans täydensi yhtyeen kokoonpanon. Samana vuonna yhtye äänitti ja julkaisi uuden pitkäsoiton Sufficiently Breathless, mutta lopetti toimintansa pian sen jälkeen. Bobby Womackin vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla Lookin' for a Love Again Reinhardt vieraili kappaleissa Don't Let Me Down ja I Don't Want to Get Hurt by Your Love Again. Vuonna 1976 Dorman, Reinhardt ja Caldwell kasasivat Captain Beyondin uudelleen uuden solistin Jason Cahunen kanssa. Hänen paikkansa otti pian kuitenkin Willy Daffern. Captain Beyond julkaisi kolmannen albuminsa Dawn Explosion vuonna 1977, mutta lopetti pian jälleen toimintansa. Seuraavaksi Reinhardt kokosi vuoteen 1981 saakka toimineen The Ryno Bandin. Myöhemmin hän liittyi yhtyeeseen Mad Dancer, jonka kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristi Gary Graber, rumpali Joe Starkovich, rumpali Lon Larsen ja leadvokalisti Perry Stronge. Mad Dancerin julkaisemalla pitkäsoitolla Lost Worlds Reinhardt oli tosin mukana ainoastaan kolmessa kappaleessa. Reinhardt osallistui Iron Butteflyn reunioneihin vuosina 1978, 1980, 1984, 1988 ja 1989. Vuonna 1991 hän osallistui Robert Tepperin albumin No Rest for the Wounded Heart levytykseen. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin tosin vasta viittä vuotta myöhemmin. Välillä Reinhardt piti taukoa musiikkibisneksestä. Vuonna 1998 hän kasasi Calwellin kanssa Captain Beyondin tällä kertaa kokoonpanolla, johon kuuluivat lisäksi solisti Jimi Interval, kosketinsoittaja Dan Frye ja basisti Jeff Artabasy. Vuonna 2000 kyseinen lineup äänitti ep:n, mutta lopetti toimintansa kahta vuotta myöhemmin. Helmikuussa 2009 ilmestyi Reinhardtin sooloalbumi Rhino's Last Dance.  Reinhardt menehtyi maksakirroosiin 63 vuoden iässä.

Lauantain pitkä:Fab Fourin kakkosalbumi

The Beatles:With The Beatles

22. marraskuuta 1963 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt With The Beatles on The Beatlesin toinen studioalbumi. Se nauhoitettiin neljä kuukautta yhtyeen debyyttialbumi Please Please Men jälkeen. Albumi sisältää kahdeksan originaalia sävellystä, jotka ovat Lennonin ja McCartneyn käsialaa lukuun ottamatta ensimmäistä George Harrisonin levytettyä sävellystä Don't Bother Me. Omaa tuotantoa edustaneista kappaleista Ringo Starrin vokalisoima I Wanna Be Your Man menestyi singleformaatissa Rolling Stonesin Beatles-originaalia raakasoundisempana coverversiona. Pitkäsoiton covervalinnat edustavat Motownia (The Marvelettesin ykköshitti Please Mr Postman, Smokey Robinson & The Miraclesin You Really Got a Hold on Me ja The Donaysin Devil in His Heart, jonka Beatles versioi luontevasti nimellä Devil in Her Heart), R&B:tä (Chuck Berryn Roll Over Beethoven, jonka versiossa solistina oli Harrison ja Lennonin intensiivisesti tulkitsema Barret Strongin Money) ja jopa Meredith Wilsonin musikaalisävelmä Till There Was You. With The Beatlesin kansikuva on Robert Freemanin käsialaa ja vuosien mittaan sitä ovat jäljitelleet useat musiikkiyhtyeet. Yhdysvalloissa albumin kappaleet sijoitettiin kahdelle Capitolin julkaisemalle albumille. Meet The Beatles sisälsi yhtyeen originaalituotantoa edustaneet kappaleet sekä Till There Was Youn ja loput viisi coverbiisiä löytyivät pitkäsoitolta The Beatles' Second Album. With The Beatlesin ennakkotilaukset olivat puoli miljoonaa kappaletta ja syyskuuhun 1965 mennessä albumi oli myynyt toiset puoli miljoonaa. Näin ollen kyseessä oli toinen Britanniassa yli miljoona kappaletta myynyt pitkäsoitto vuonna 1958 ilmestyneen elokuvan South Pasific soundtrackin jälkeen. With The Beatles viihtyi listakärjessä 21 viikon ajan. Se otti Please Please Men paikan ja näin ollen Beatles oli listakärjessä yhtäjaksoisesti 51 viikon ajan. Cd-formaatissa With The Beatles julkaistiin virallisesti 26. helmikuuta 1987. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin lp:nä ja ja kasettina vasta 21. heinäkuuta samaisena vuonna. 9. syyskuuta 2009 albumi sai muun Beatles-kaanonin tavoin julkaisunsa remasteroituna cd:nä sekä stereo- että monoversiona. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla With The Beatles saavutti sijan 420. Albumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. With The Beatlesin nauhoitukset tapahtuivat seitsemässä äänityssessiossa heinäkuun 18:n ja lokakuun 23:n päivän välillä 1963.

Perjantain pohjat:Rockista valtavirtaa tehnyt klassikkohitti

Rock Around the Clock on 12-tahdin bluesformaattiin vuonna 1952 kirjoitettu rockkappale, jonka kirjoitustyöstä vastasivat Max C. Freedman ja James E. Myers. Heistä jälkimmäinen käytti tosin pseudonyymiä Jimmy De Knight. Tunnetuimman ja suosituimman näkemyksen kappaleesta levytti 12. 4. 1954 Bill Haley & The Comets. Yhdysvaltalaiselle Deccalle levytetty single nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin ja oli hitti Britanniassa vielä kahdella seuraavalla vuosikymmenelläkin. Haleyn levytys ei ollut ensimmäinen rocklevytys eikä myöskään  tyylilajinsa ensimmäinen hitiksi muodostunut kappale. Haley oli itsekin saavuttanut hitin Yhdysvalloissa jo edellisenä vuonna levytyksellään Crazy Man Crazy ja Big Joe Turnerin originaaliversio kappaleesta Shake Rattle and Roll oli noussut R&B-listan kärkeen vuonna 1954. Haleyn Rock Around the Clock -versio teki silti rockista voimakkaammin valtavirran kulttuuria kuin mikään muu levytys. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Rock Around the Clock saavutti sijan 158. Vaikka italialais-amerikkalainen yhtye Sonny Dae and His Knights ehti levyttää oman versionsa kappaleesta vajaata kuukautta ennen Haleytä, Myers on maininnut kappaleen kirjoitetun nimenomaan Haleylle. Haley ehti levytysstudioon kuitenkin vasta 12. huhtikuuta 1954. Kuluvana vuonna kirjallisuuden kongressi valitsi Rock Around the Clockin kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai taiteellisesti merkittävänä. Laulusta ja rytmikitarasta vastanneen Haleyn lisäksi kappaleen levytykseen osallistuivat pystybasisti Marshall Lytle, kitaristi Franny Beecher, steelkitaristi Billy Williamson, pianisti Johnny Grande, rumpali Billy Gussack, sähkökitaristi Danny Cedrone ja tenorisaksofonisti Joey Ambrose.

Torstain terävä:Amerikan rokkareiden toinen menestysalbumi

Huey Lewis & The News: Fore

20. elokuuta 1986 ilmestynyt Fore on laadukkaimmillaan varsin rentoa Amerikan rockia työstäneen Huey Lewis & The Newsin neljäs studioalbumi. Sen edeltäjä, vuonna 1983 julkaistu pitkäsoitto Sports oli ollut yhtyeen lopullinen läpimurtoalbumi The Heart of Rock N' Roll, Heart and Soul, I Want a New Drug (Called Love) ja If This Is It -singlemenestyksineen. Myös Forelta poimittiin viisi Billboardin kymmenen suosituimman joukkoon noussutta singleä. Elokuun lopussa 1986 julkaistu Stuck with You ja seuraavan vuoden tammikuussa ilmestynyt, Bruce Hornsbyn käsialaa oleva Jacob's Ladder nousivat jopa listaykkösiksi. Varsin hyvin menestyivät myös Hip to Be Square, I Know What I Like sekä Doing It All For My Baby, joista viimeksi mainittu ilmestyi pikkulevynä lähes vuosi pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Myös itse Fore-pitkäsoitto nousi Billboardin listakärkeen. Pelkästään Britanniassa siltä julkaistiin singlenä myös albumin leppeä päätösraita Simple As That. Albumiraidoista pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat mainion retrohenkinen rokkaus Whole Lotta Lovin', vakavasävyisempi Forest for the Trees sekä accapella-numero Naturally. Albumin kansikuvassa Huey ja The News on kuvattu seisomassa Mill Valleyssa, Kaliforniassa sijaitsevan Tamalpais High Schoolin seinää vasten. Yhtyeen jäsenistä Bill Gibson, Sean Hopper ja Mario Cipollina kävivät kyseistä koulua.  Foren cd-version kansi nähdään elokuvassa American Psycho. Päähenkilö Patrick Batemanin puhuessa eräälle potentiaalisista uhreistaan hän antaa rehellisen arvionsa albumista. Hän keskustelee yhtyeen näkökulmasta, pyrkimyksistä sekä siitä, kuinka erityisesti kappale Hip to Be Square kuvaa sopusoinnun aikaansaamaa mielihyvää tarttuvan 80-luvun beatin kera. Lisäksi Bateman nimeää Foren yhtyeen viimeistellyimmäksi albumiksi.