Lauantain pitkä:Yksi Fleetwood Macin originaalikitaristeista

Neljäs heinäkuuta 1948 syntynyt Jeremy Cedric Spencer on englantilaiskitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti yhtenä originaalin Fleetwood Macin kitaristeista. Hän vaikutti yhtyeessä vuoden 1967 heinäkuusta vuoden 1971 helmikuuhun. Tuolloin hän liittyi ryhmittymään Children of God, jossa vaikuttaa edelleen, ja joka tunnetaan nykyisin nimellä The Family International. Parin 70-luvulla julkaistun sooloalbumin jälkeen Spencer jatkoi keikkailua, mutta hänen seuraava sooloalbuminsa ilmestyi vasta vuonna 2006. Soolotuontantoa Spencer on julkaissut myös vuosina 2012, 2014 ja 2016. Lisäksi hän on levyttänyt folktrio Steetleyn jäsenenä. Hartlepoolissa syntynyt Spencer aloitti pianotunnit yhdeksänvuotiaana. Teini-iässä hän vaihtoi instrumentikseen kitaran. Spencer erikoistui slidekitaran soittoon ja erityisesti häneen vaikutti yhdysvaltalainen bluesmuusikko Elmore James. Kesällä 1967 blueskitaristina ja pianistina jo jonkinasteista mainetta saavuttanut Spencer tuli Peter Greenin tietoisuuteen. Tämä etsi kakkoskitaristia uuteen Fleetwood Mac-projektiinsa. Tuolloin Levi Set -nimisessä bluestriossa soittanut Spencer sopi kuvioon mainiosti ja Greenin sekä rumpali Mick Fleetwoodin muodostamaa yhtyeen ydintä täydensi pian Spencerin lisäksi myös basisti Bob Brunningin korvannut John McVie. Kyseinen Fleetwood Mac-kokoonpano levytti kaksi albumillista traditionaalista bluesia. Spencerin osuus kyseisillä pitkäsoitoilla keskittyi Elmore James-tyyliseen soitantaan erityisesti Dust My Broom-coverin ja myös hänen omaa käsialaansa olleiden kappaleiden osalta. Spencerin musiikillinen panos yhtyeelle oli siis suhteellisen kapea. Niinpä yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kolmannella kitaristilla, tuolloin vasta 18-vuotiaalla Danny Kirwanilla vuonna 1968 ilmestyneen albumin Mr Wonderful jälkeen. Kyseinen pitkäsoitto sisälsi useita Spencerin tulkintoja Elmore Jamesin kappaleista. Greenin ja Kirwanin yhteiskitarointi toimi erinomaisesti Albatrossin, Oh Wellin ja Man of the Worldin kaltaisilla Fleetwood Macin klassikkokappaleilla. Jeremy Spencer tunsi tässä vaiheessa itsensä eristyneeksi yhtyeessä ja hänen osuutensa albumilla Then Play On jäi vähäiseksi. Keikkakontekstissa Spencer oli silti varsin keskeinen hänen esittäessään Elmore Jamesin lisäksi Elvistä, Buddy Hollya, tai John Mayallia. Spencerin lavapersoonaa heijasti myös Man of the World -singlen b-puolella julkaistu rankka Someone's Gonna Get Their Heads Kicked in Tonite.

Lavan ulkopuolella Spencer oli aivan toisenlainen persoona. Fleetwood Macin jäsenistä  hän julkaisi ensimmäisenä sooloalbuminsa ja kyseinen artistin nimeä kantanut pitkäsoitto ilmestyi vuonna 1970. Cd-formaatissa mainittu albumi julkaistiin vuoden 2015 lopussa. Peter Greenin jätettyä yhtyeen alkukesästä 1970 Fleetwood Macin arveltiin lopettavan toimintansa. Spencer ja Kirwan työskentelivät kuitenkin uusien kappaleiden parissa ja Kiln House- niminen pitkäsoitto ilmestyi jo samaisen vuoden syksyllä. Tällä kertaa mukana ei ollut Elmore James-covereita, mutta sitä vastoin useita Spencerin 50-lukuparodioita. Spencer ja hänen tuonaikainen vaimonsa Fiona muuttivat alkuvuodesta 1971 Yhdysvaltoihin ja liittyivät Children of God -ryhmään. Jeremy Spencer and the Children -albumi jäi vaille kaupallista menestystä. Vuonna 1978 Jeremy Spencerin uudelle yhtyeelle järjestyi levytyssopimus Atlantic Recordsin kanssa. Jeremy Spencer Bandin pitkäsoitto Flee saavutti jonkinlaista kaupallista menestystä. 80-luvulla Spencer asui Filippiineillä ja seuraavalla vuosikymmenellä hän työskenteli Intiassa. Myöhemmin hän on asunut Irlannissa ja Saksassa ja työskentelee edelleen The Family Internationalissa ensisijaisesti kirjoittajana. Vuonna 2006 ilmestyneellä ja Norjassa äänitetyllä pitkäsoitolla Precious Life Spencer teki paluun bluestyyliin ja slidekitarointiin. Tv-dokumentissa Peter Green:Man of the World Spenceriä, John McVietä ja Mick Fleetwoodia haastateltiin. Vuonna 2012 oli vuorossa Spencerin seuraava sooloalbumi, Michiganissa äänitetty Bend on the Road ja sitä seurasivat vuonna 2014 Coventry Blue ja kahta vuotta myöhemmin pitkäsoitto Homebrewed Blues. Viimeksi mainitulla albumilla Spencer esittäytyi ensisijaisesti slidekitaristina. Vuosina 2018 ja 2019 häneltä ilmestyivät albumit Treading Softly ja Latina Nights. Niistä ensiksi mainittu sisältää irlantilais- ja jälkimmäinen latinalaisamerikkalais-tyyppistä musiikkia. Laulaja-lauluntekijä Andy Oliverin ja pohjoisirlantilaisen muusikon ja näyttelijän Janet Bamfordin kanssa Spencer perusti trion Steetley. Yhtyeen esikoispitkäsoitto The Moment She Fell julkaistiin joulukuussa 2013. 26. helmikuuta 2020 Spencer esiintyi Peter Greenin tribuuttikonsertissa, joka oli hänen ensimmäinen esiintymisensä Mick Fleetwoodin kanssa 49 vuoteeen.

Perjantain pohjat:The Sweetin 70-luvun puolivälin tupla-albumi

The Sweet:Strung Up

Marraskuussa 1975 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Strung Up on The Sweetin tupla-albumi, jonka ensimmäinen pitkäsoitto sisältää seitsemän Lontoon Rainbow Theatressa 21. joulukuuta 1973 äänitettyä livebiisiä. Toisella albumilla on tarjottavanaan kymmenen studiossa taltioitua kappaletta vuodesta 1973 eteenpäin. Niistä Burn on the Flamea ja Miss Demeanouria ei ollut aikaisemmin julkaistu millään The Sweetin pitkäsoitoista, mutta studioäänitteistä ainoastaan I Wanna Be Comitted on täysin ennen julkaisematon. Mukana on myös aikaisemmin kuulematon miksaus Action-kappaleesta, josta puuttuvat kappaleen lyhyemmän singleversion sekä myöhemmin Give Us a Wink -pitkäsoitolla julkaistun näkemyksen loppukaiutukset. Strung Upia ei alun perin julkaistu Yhdysvalloissa. Japanissa se ilmestyi nimellä Anthology ja Italiassa kahtena erillisenä pitkäsoittona. Studioalbumi julkaistiin vuonna 1975 nimellä Strung Up ja livelevy seuraavana vuonna nimellä Live in England. Ennen vuonna 2016 Sony/RCA:n julkaisemaa uusintajulkaisua Strung Up oli ollut saatavilla Yhdysvalloissa vuonna 1997 Chinebridge Recordsin julkaisemana ja Japanissa nimellä Anthology. Kyseisillä julkaisuilla Actionista kuullaan standardi albumiversio. RCA:n vuonna 1999 julkaisema Live at the Rainbow 1973 sisältää kyseisen konsertin kokonaisuudessaan. Kyseinen versio on tosin mono. Vuonna 2016 julkaistun cd-version liveosuus sisältää aikaisemmin julkaisemattomina raitoina Ballroom Blitzin, Teenage Rampagen ja Blockbusterin. Studiolevylle lisättyjä kappaleita ovat The Lies in Your Eyes, Fever of Love, Teenage Rampage, Hell Raiser sekä I Wanna Be Comittedin pitkä versio. Kyseisen julkaisun kaikki livebiisit ovat monoäänityksiä.

Torstain terävä:Irlantilaiskitaristin esikoissoolo

Gary Moore:Back on the Streets

Syyskuun lopussa 1978 ilmestynyt Back on the Streets on irlantilaiskitaristi Gary Mooren debyyttisooloalbumi. Sen edeltäjä, vuonna 1973 julkaistu Grinding Stone on nimittäin kreditoitu Gary Moore Bandin nimiin. Vanhat yhtyetoverit Thin Lizzystä, eli basisti Phil Lynott ja rumpali Brian Downey olivat mukana neljällä, eli puolella pitkäsoiton kappaleista. Niiden joukossa olivat Don't Believe a Word, jonka Thin Lizzy levytti alun perin vuonna 1976 pitkäsoitolleen Johnny the Fox sekä Mooren ja Lynottin duetto, myös singlehitiksi muodostunut balladikaunokki Parisienne Walkaways. Myös kosketinsoittaja Don Aireyn osuus muodostuu kyseisellä albumilla merkittäväksi. Mooren ja Donna Campbellin yhteistyötä edustava ja pitkäsoiton avaava nimikappale tarjoaa energistä rokkausta. Sitä seuraava ja Lynottin käsialaa oleva Fanatical Fascits jatkaa vakuuttavasti operointia hardrockin parissa. Kyseinen kappale pääsi myös singleformaatissa Parisienne Walkawaysin b-puoleksi. Pitkäsoiton kolmesta instrumentaalikappaleesta sen ykköspuolelle sijoittuu Flight of the Snow Moose. Kyseessä on jousten taustoittama akustisvoittoisesti käynnistyvä tunnelmapala, jossa Moore pistää peliin lähes koko arsenaalinsa, ja jotkut kohottavat kyseisen kappaleen varsin korkealle koko artistin repertuaarissa. Kakkospuolen avaava niin ikään täysin instrumentaaliraita Hurricane lähestyy jo progejammailua. Song for Donna edustaa tyylikkäästi tällä kertaa vokalisoitua balladiosastoa. What Would You Rather Bee or Wasp tarjoaa jälleen taidokasta instrumentaalijamittelua. Gary Mooren varhaisille soolotöille on löydettävissä vankkumattomat diggarinsa. Niiden joukossa Back on the Streets on eräs taiteellisimmista ja laadukkaimmista artistin pitkäsoitoista.Sen myöhäisemmät cd-versiot sisältävät Lynottin ja Mooren vokalisoimat sekä instrumentaaliversion kappaleesta Spanish Guitar. Lisäksi on julkaistu albumin vaihtoehtoinen cd-versio. Siinä perusalbumin kappalejärjestys eroaa, mukana ovat kaikki  versiot Spanish Guitarista sekä lisäksi muualla julkaisemattomat kappaleet Track Nine ja Road of Pain, joista jälkimmäistä ei ole julkaistu virallisesti.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen livelevyistä

The Who:Live at Leeds

16. toukokuuta 1970  Yhdysvalloissa ja  23. samaista kuuta yhtyeen kotimaassa Britanniassa julkaistu Live at Leeds on The Whon legendaarinen konserttitaltiointi, joka on yleisesti tunnustettu kaikkien aikojen laadukkaimpien livelevyjen joukkoon lukeutuvaksi. Yhdysvalloissa albumin julkaisijoina olivat Decca ja MCA ja Britanniassa Track ja Polydor. Lisäksi kyseessä on ainoa The Whon livelevy legendaariselta kokoonpanolta Pete Townshend, John Entwistle, Keith Moon ja Roger Daltrey aikakaudelta, jolloin yhtye keikkaili ja levytti aktiivisesti. Ensijulkaisunsa jälkeen Live at Leeds on saanut osakseen useita uudelleenjulkaisuja, ja osa niistä sisältää runsaasti bonusmateriaalia originaaliversioon verrattuna. 14. helmikuuta 1970 äänitetyn, Leedsin yliopistossa soitetun keikan lisäksi livealbumia varten taltioitiin myös Hullissa soitettu keikka seuraavalta illalta. Sen äänitys epäonnistui kuitenkin osittain John Entwistlen basso-osuuksien osalta ja niinpä The Whon livelevylle päätyi näytteitä ainoastaan  Leedissä soitetusta konsertista.  Live at Leedsin ensimmäinen cd-julkaisu ilmestyi vuonna 1985 Yhdysvalloissa MCA:n julkaisemana ja kahta vuotta myöhemmin Saksassa Polydorin julkaisuna. Helmikuussa 1995 Live at Leedsistä julkaistiin cd-formaatissa laajennettu versio. Aikaisemmin julkaisemattomien kappaleiden lisäksi mukana oli myös ennen kuulemattomia välispiikkejä. Coveroastoa albumin laajennetulla versiolla edustavat The Merseybeatsin Fortune Teller, sekä myös Live at Leedsin  originaalilla versiolla mukana olevat Mose Allisonin Young Man Blues, Johnny Kidd & The Piratesin Shakin' All Over ja myös singleformaatissa julkaistu Eddie Cochranin originaalina tutuksi tullut Summertime Blues. My Generationista mukana on lähes 16-minuuttinen medley, joka sisältää runsaasti otteita Tommy-rockoopperasta. Syyskuussa 2001 Live at Leedsistä oli vuorossa Deluxe Edition, joka sisälsi myös kaikki Tommy-oopperasta kyseisessä konsertissa soitetut kappaleet. Vaikka konsertti sisälsi lisää kappaleita vielä Tommyn jälkeenkin, kuuntelukokemuksen helpottamiseksi Tommy-osuus oli sijoitettu yksinään toiselle cd:lle. Marraskuussa 2010 Universal Music julkaisi Live at Leedistä vielä 40-vuotisjuhlapainoksen, joka sisälsi Leedsin konsertin lisäksi kokonaisuudessaan myös Hullissa soitetun keikan. Originaali, kuudesta biisistä koostunut Live at Leeds julkaistiin myös uusintapainosvinyylinä kaikkine liitteineen ja bonuksena oli Summertime Blues/Heaven and Hell -single. Marraskuussa 2016 Universal Music julkaisi Polydorin kautta koko konsertin vielä tripla-lp:nä. Mukana ei tosin ole kaikkea originaalia memorabiliaa, mutta silti avattavat kannet, kuvamateriaalia sekä Chris Charlesworthin käsialaa olevat kansitekstit.

Tiistain tukeva:Monipuolinen merkittävä brittiyhtye

Georgie Fame and the Blue Flames oli merkittävä brittiläinen rhythm and bluesia, poppia, skata, jazzia ja soulia esittänyt yhtye, joka toimi myös Billy Furyn säestysyhtyeenä. Vuoden 1961 lopulla yhtyeen pianisti Georgie Fame siirtyi myös solistiksi ja yhtye saavutti menestystä myös ilman Furya. Georgie Fame and the Blue Flamesiin vaikuttaneista muusikoista mainittakoon Jon Hendricks, Mose Allison ja Willie Mabonin kaltaiset bluesmuusikot. Keskeisiin musiikillisiin vaikutteiden antajiin lukeutui myös ska, jota saattoi kuulla jamaikalaisissa kahviloissa Ladbroke Groven ympäristössä. Yhtyeen trumpetisti Eddie Thornton oli myös syntynyt Jamaikalla. The Flamingo-clubissa yhtye esiintyi säännöllisesti kolmen vuoden ajan ja Famelle tarjoutui tilaisuus kuulla tuoreimmat amerikkalaiset blues ja jazz-levyt. Booker T and the MG's:in hitti Green Onions inspiroi Famea ryhtymään soittamaan Hammond-urkuja yhtyeensä kanssa. Tuolloin nimeä Clive Powell käyttänyt Fame sekä Colin Green työskentelivät yhdessä yhtyeessä Colin Green's Beat Boys. Se toimi Gene Vincentin ja Eddie Cochranin säestysyhtyeenä kyseisten artistien kiertueilla Britanniassa. Vuonna 1961 Larry Parnes palkkasi Famen, rumpali Red Reecen ,basisti Tex Makinsin ja Greenin Billy Furyn säestäjäksi nimellä Blue Flames. Seuraavan vuoden helmikuuhun mennessä Fury piti Blue Flamesin soundia liian jazzorientoituneena ja kiinnitti sen tilalle yhtyeen The Tornados. Joulukuussa 1961 Alan "Earl" Watson oli solistin ja tenorisaksofonistin roolissaan The Blue Flamesin eräänlainen johtohahmo. Toukokuussa 1962 Green jätti yhtyeen. Hänet korvanneen Joe Moretin tilalle siirtyi myöhemmin John McLaughlin. Famesta tuli yhtyeen solisti Greenin poistuttua. Makinsin keikkaillessa Johnny Holidayn kanssa yhtyeen basistiksi vaihtui Rod "Boots" Slade. Vuoden 1962 aikana saksofonisti Mick Eve liittyi yhtyeeseen, jonka kokoonpanon viimeinen lenkki oli Johnny Marshall. Huhtikuussa 1963 McLaughlin liittyi Graham Bond Organisationiin ja Blue Flames oli ilman kitaristia puolentoista vuoden ajan. Syyskuussa 1963 yhtye äänitti Flamingossa esikoisalbuminsa Rhythm and blues at the Flamingo. Columbian julkaiseman albumin tuottajana oli Ian Samwell ja insinöörinä Glyn Johns. Rhythm and Blues at the Flamingo ei noussut listoille ja saman kohtalon koki kyseiseltä albumilta poimittu single Do the Dog sekä kaksi muuta vuoden 1964 aikana julkaistua pikkulevyä, eli Do Re Mi ja Bend a Little. Kyseisen vuoden heinäkuussa Pete Coe tuli Marshallin tilalle ja pian yhtyeen kokoonpanoa täydensivät basisti Glenn Hughes ja silloin tällöin aikaisemmin yhtyeen konserteissa vieraillut trumpetisti Eddie "Tan-Tan" Thornton. Jimmie Nichol viihtyi pitkään yhtyeen rumpalina, mutta hän siirtyi tuuraamaan Ringo Starria Beatlesin vuoden 1964 Yhdysvaltain-kiertueella. Phil Seamen ja Micky Waller toimivat tuuraajina kunnes kyseisen vuoden syyskuussa Bill Eydenistä tuli yhtyeen täysaikainen rumpali.

Lokakuussa 1964 pitkäsoitto Fame at Last saavutti brittilistalla 15. sijan. 14. tammikuuta 1965 yhtye julkaisi versionsa kappaleesta Yeh Yeh ja kyseinen single nousi Britanniassa listakärkeen kahden viikon ajaksi. Kaikkiaan kappale pysytteli listalla 12 viikon ajan. Helmikuussa seurannut single In the Meantime oli sekin top 20-menestys, mutta sitä seuranneet kaksi singlejulkaisua jäivät vaille listamerkintää. 17. kesäkuuta 1966 julkaistu Famen käsialaa ollut single Get Away nousi viikoksi brittilistan kärkeen kyseisenä vuonna heinäkuun lopussa. Se pääsi myös samannimisen australialaisen matkustus- ja elämäntapaohjelman tunnuskappaleeksi. Seuraavat pikkulevyt Sunny ja Sitting in the Park saavuttivat listasijoitukset 13. ja 12. Vuonna 1966 ilmestyneen pitkäsoiton Sweet Thing jälkeen Fame solmi sopimuksen CBS:n kanssa ja ryhtyi sooloartistiksi. Kyseisen vuoden joulukuussa Eydenin ja Makinsin yhtyeen rytmiryhmänä korvasivat Cliff Barton ja Mitch Mitchell. Heistä jälkimmäinen liittyi jo samassa kuussa The Jimi Hendrix Experienceen, ja tämä merkitsi yhtyeen toiminnan loppumista. Georgie Fame and the Blue Flames oli säännöllinen esiintyjä useissa brittiläisissä clubeissa. Vuonna 1964 yhtye esiintyi viidesti tv:n ohjelmassa Ready Steady Go. Georgie Fame and the Blue Flames oli ainoana brittiyhtyeenä mukana Motown Revuessa Englannissa 60-luvun puolivälissä. 21 konsertista koostuneessa The Motown Package Showssa esiintyivät muun muassa The Supremes, Stevie Wonder ja Martha & The Vandellas. Vuosien 1977 ja 1988 välillä Fame vieraili vuosittain Australiassa esittämässä musiikkiaan ja pakenemassa brittiläistä talvea. Syyskuussa 1988 Fame levytti Aussie Blue Flamesin kanssa Sydneyn Albert- studioilla pitkäsoiton No Worries. Myöhempinä vuosina Famen yhtye on jälleen totellut nimeä Blue Flames ja 2000-luvulla hän johti uutta kokoonapanoa, johon kuului muun muassa hänen poikansa. Fame jatkoi kiertueita Australiassa vuoteen 2006.

Maanantain mainio:Todd Rundgrenin arvostettu tupla-albumi

Todd Rundgren:Something/Anything

Helmikuussa 1972 ilmestynyt Something/Anything on Todd Rundgrenin tupla-albumi, joka nauhoitettiin edellisen vuoden lopussa Los Angelesissa, New Yorkissa ja Woodstockin Bearsville -studioilla. Tuplakon kolme levypuoliskoa oli äänitetty studiossa Rundgrenin vastatessa kaikista instrumenteista sekä vokaaliosuuksista ja toimiessa myös tuottajana. Neljäs puolisko koostui livenä studiossa nauhoitetuista kappaleista, joihin ei lisätty mitään päällekkäisäänityksiä. Ne löytyivät 60-luvun arkistoäänitysten joukosta. Rundgren oli saavuttanut tarvittavan varmuuden myös muiden instrumenttien hallitsemisessa kitaran ja kosketinsoitinten lisäksi. Hän oli tyytymätön studiomuusikoihin ja niinpä hän päätti äänittää albumin Los Angelesissa täysin omin avuin. Kun Rundgren oli työstänyt  materiaalia yli yhden pitkäsoiton verran maanjäristys iski Los Angelesiin. Rundgren suuntasi New Yorkiin, missä hän teki livenauhoituksia Moogy Klingmanin kanssa albumin tunnelmaa keventääkseen. Äänitykset saatettiin päätökseen Bearsvillessa, missä myös albumin miksaukset tapahtuivat. Tässä vaiheessa materiaalia oli riittävästi tupla-albumia varten. Billboardin listalla Something/Anything saavutti parhaimmillaan 29. sijan ja pitkäsoitto myi kultalevyksi kolme vuotta ilmestymisensä jälkeen. Kyseessä on Rundgrenin parhaiten menestynyt albumi, jolta poimittu single Hello It's Me nousi Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon.  Something/Anything saavutti myönteisen vastaanoton myös kriitikoiden taholta. Tyylillisesti tupla-albumi edusti suhteellisen suoraviivaisia popballadeita. Sitä seuranneilla albumijulkaisuillaan Rundgren siirtyi lähemmäksi progressiivisen rockin ilmaisua jo seuraavalla pitkäsoitollaan A Wizard A True Star sekä johtamansa yhtyeen Utopian kanssa. Vuonna 2003 Something/Anything saavutti 173. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Sunnuntain extra:The Jeff Beck Groupin kakkoskokoonpanon toinen albumi

The Jeff Beck Group:Rough and Ready

Lokakuussa 1971 julkaistu Rough and Ready on Jeff Beck Groupin kaikkiaan kolmas ja yhtyeen toisen kokoonpanon toinen pitkäsoitto. Beckin kitaroinnin lisäksi albumilla on kuultavissa vaikutteita jazzista, soulista sekä rhythm and bluesista. Biisintekijänä Beckin osuus on Rough and Readylla suurempi, kuin se oli koskaan aikaisemmin tai tuli myöhemmin olemaan. Vokalistina kyseisellä pitkäsoitolla kuultiin Bobby Tenchiä ja kyseessä on kosketinsoittaja Max Middletonin debyyttiesiintyminen Jeff Beck Groupin levyllä. Huhtikuun alkupuolella 1971 ollessaan vielä RAK:in artisti Beck perusti Jeff Beck Groupin Middlentonin, rumpali Cozy Powellin, basisti Clive Chamanin ja solisti Alex Ligertwoodin kanssa. Vielä huhtikuun aikana uusi yhtye aloitti nauhoitukset Lontoossa Island-studioilla. Työn alla olivat Beckin käsialaa olleet kappaleet; erityisesti Ligertwoodin tekstittämä Situation. Tuottaja Jimmy Miller, joka oli työskennellyt esimerkiksi Trafficin ja Rolling Stonesin kanssa, auttoi Morning Dewn kaltaisten kappaleiden työstämisessä. Toukokuussa viikon kestäneiden äänitysten jälkeen Beck jätti RAK-levy-yhtiön ja solmi uuden levytyssopimuksen CBS:n kanssa. Kyseisen yhtiön alamerkkinä toimineen Epicin oli tarkoitus olla Beckin uuden albumin julkaisijana. Kyseisessä yhtiössä ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä Islandin studioilla tehtyjen äänitysten lauluosuuksiin. Beck ryhtyi välittömästi etsimään uutta solistia yhtyeeseensä. Hän kuuli Bobby Tenchin vokalisointia yhtyeensä Gassin kanssa ja kiinnitti tämän uudeksi solistikseen. Tenchillä oli vain muutama viikko aikaa kirjoittaa uudet tekstit ja laulaa vokaaliosuutensa ennen  jo aikaisemmin äänitettyjen instrumentaaliosuuksien miksaamisen aloittamista. Heinäkuun alussa 1971 yhtye palasi Island-studioille viimeistelemään albumin Beckin toimiessa tuottajana. Britanniassa Rough and Ready ilmestyi jo kyseisen vuoden lokakuussa, mutta Yhdysvalloissa vasta helmikuussa 1972. Siellä Jeff Beck Group teki myös 16 keikasta koostuneen promootiokiertueen. Rough and Ready nousi korkeimmillaan albumilistalla sijalle 46. Pitkäsoitto saavutti ristiriitaiset arvostelut, mutta esimerkiksi Rolling Stonen Stephen Davis piti Rough and Readya hämmästyttävän onnistuneena paluualbumina Beckiltä ja New Musical Expressin Derek Johnson kehui erityisesti pitkäsoiton avannutta ja myös singleformaatissa julkaistua kappaletta Got the Feeling.The Village Voicen vuosittaisessa kriitikkoäänestyksessä Rough and Ready valittiin vuoden 1971 23:ksi parhaaksi albumiksi.

Lauantain pitkä:The Kinksin vuoden 1968 klassikkoalbumi

The Kinks:The Kinks Are Village Green Preservation Society

Marraskuussa 1968 ilmestynyt The Kinks Are Village Green Preservation Society on britti-invaasion ydinryhmään lukeutuvan The Kinksin kuudes studioalbumi. Kyseessä on viimeinen yhtyeen originaalikvartetin levyttämä pitkäsoitto; basisti Pete Quaife jätti Kinksin vuoden 1969 alussa. Lyhyitä kuvauksia englantilaisesta elämästä sisältäneen albumin kappaleet oli kirjoitettu edeltäneen kahden vuoden aikana. Vaikka The Kinks Are Village Green Preservation Society saavutti varsin myönteiset arvostelut, pitkäsoitto ei noussut listoille 100 000 kappaleen myynnillään. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Kinks Are Village Green Preservation Society saavutti 255. sijan. Itse kappale Village Green nauhoitettiin jo Kinksin edellisenä vuonna ilmestyneen albumin Something Else by the Kinks äänityssessioissa, mutta johtohahmo Ray Davies alkoi kasata ideoita kyseisen temaattisen kokonaisuuden ympärille. Albumin alkuvuoteen 1968 ajoittuneet äänitykset olivat perhe- ja laillisista syistä yhtyeelle varsin raskaita, mutta pistooli ohimolla syntyi varsin laadukasta jälkeä. The Village Green Preservation Society käynnistää pitkäsoiton upean melodian kuorruttamana. Do You Remember Walter? on jo lähellä popnirvanaa. Picture Book sisältää tehokkaan riffin ja upeaa stemmalaulua, vaikka edustaakin tyylillisesti pitkäsoiton yleislinjaa voimakkaammin Kinksin vanhaa perustaa. Soundeiltaan miellyttävän laid back Johnny Thunder lienee muiden ansioidensa lisäksi antanut nimi-idean New York Dollsin Johnny Thundersille. Last of the Steam Powered Trainsin tekstissä Ray Davies tuo esiin kaipauksensa höyryjuniin ja musiikillisesti blueshenkinen raita sisältää ripauksen Howlin Wolfin vuoden 1956 bluesklassikkoa Smokestack Lightning. Big Sky -kappaleessa Mick Avory pääsee toden teolla loistamaan rumpusettinsä takana. Pianovoittoinen Sitting by the Riverside tavoittaa upeasti hakemansa nostalgisen tunnelman. Animal Farm jatkaa onnistuneesti operointia melodisen tuotannon parissa.  Veikeä All My Friends Were There tarjoaa kimurantin kompin ja upean melodisen kertosäkeen. Wicked Annabella edustaa esimerkillistä kitarismia ja rumpalointia lukeutuen silti kokonaistoteutuksessaan Kinksin tuotannon aavistuksen synkempään osastoon. Myös Monica lukeutuu The Kinks Are Village Green Societyn mielikuvituksellisempaan antiin People Take Pictures of Each Otherin katsoessa ilmestymisaikanaan tiedostamattaan tulevaisuuteen. Upean melodinen Village Green päättää erään vuoden 1968 kirkkaimmista brittiläisen rockin klassikkoalbumeista. The Kinks Are Village Green Preservation Society edustaa kevyesti ilmestymisvuotensa parhaimmistoa esimerkiksi Stonesien Beggars Banquetin, Small Facesin Ogden's Nut Gone Flaken ja The Pretty Thingsin SF Sorrown kanssa.

Perjantain pohjat:Aerosmithin 80-luvun ensimmäinen suurmenestysalbumi

Aerosmith:Permanent Vacation

Elokuun viimeisenä 1987 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Permanent Vacation on yhdysvaltalaisen hardrockin instituutioksi muodostuneen Aerosmithin yhdeksäs studioalbumi. Se tuli merkitsemään käännekohtaa yhtyeen uralla. Aerosmithin studioalbumeista ensimmäisenä Permanent Vacationin kappaleiden kirjoittamiseen osallistui yhtyeen jäsenten lisäksi myös ammattisäveltäjiä. John Calodnerin ehdotuksesta yhtye ryhtyi myös yhteistyöhön tuottaja Bruce Fairbairnin kanssa. Hän tuotti myös kaksi seuraavaa Aerosmithin albumia, eli vuonna 1989 ilmestyneen pitkäsoiton Pump ja vuoden 1993 albumin Get A Grip. Permanent Vacationin singlekappaleista työstetyt videot saavuttivat niin ikään Aerosmithin pitkäsoitoista ensimmäisenä merkittävää rotaatiota musiikkikanava MTV:llä. Rag Doll (Dude) Looks Like A Lady ja yhtyeen mahtiballadien sarjan käynnistänyt Angel nousivat kaikki singlelistalla top 20:een ja Permanent Vacationista muodostui pitkäsoittojen osalta Aerosmithin todellinen comebackalbumi ja suurin menestys vuosikymmeneen. Pitkäsoiton covertuotantoa edustaa Beatlesin I'm Down. Kyseinen Paul McCartneyn vokalisoima roketti ilmestyi alun perin 60-luvun puolivälissä Help!-singlen kakkospuolella. Aerosmithin ensimmäinen Fab Fourin ohjelmistosta poimittu laina oli ollut Abbey Road -albumin avauskappale Come Together. Yhdysvalloissa Permanent Vacation on myynyt yli viisi miljoonaa kappaletta. Britanniassa pitkäsoitto saavutti Aerosmithin albumeista ensimmäisenä kultalevyn yli 100 000 kappaleen myynnillään maaliskuussa 1990. Nimensä Permanent Vacation otti tyttöyhtye The Angelsin vuoden 1963 hitissä My Boyfriend is Back mainitusta fraasista. Aerosmith viittasi siihen vielä yhdessä vuoden 1993 albumilta Get A Grip poimitussa hittisinglessään Amazing.

Torstain terävä:Fab Fourin joutsenlaulu

The Beatles:Let It Be

Kahdeksas toukokuuta 1970 ilmestynyt Let It Be on The Beatlesin kahdestoista ja samalla vimeinen studioalbumi. Se julkaistiin lähes kuukausi yhtyeen toiminnan loppumisen jälkeen.  Useiden Fab Fourin edellisten pitkäsoittojen tapaan myös yhtyeen joutsenlaulu nousi listakärkeen monissa maissa mukaan lukien yhtyeen kotimaa Britannia sekä Yhdysvallat. Samaan aikaan ilmestyi myös samanniminen elokuva. Albumin originaalinimi oli Get Back, joka heijasti yhtyeen paluuta suoraviivaisempaan musiikilliseen ilmaisuun. Get Back äänitettiin ja sitä myös kaavailtiin julkaistavaksi ennen vuonna 1969 ilmestynyttä Beatles-albumia Abbey Road. Niinpä jotkut kriitikot ja yhtyeen diggarit pitävät Abbey Roadia Beatlesin viimeisenä levynä. Äänitykset Let It Betä varten käynnistyivät Twickenham -studioilla tammikuussa 1969. Kuvatut treenit, joissa yhtye valmistautui palaamaan esiintymislavoille, kärsivät huonosta ilmapiiristä, ja tämä johti George Harrisonin lyhytkestoiseen eroamiseen yhtyeestä. Harrisonin palattua Beatles siirtyi omiin Apple-studioihinsa, joissa äänitykset saatettiin loppuun kosketinsoittaja Billy Prestonin kanssa. Glyn Johnsin tehtyä useita hylätyksi tulleita miksauksia Phil Spector tuotti Let It Ben maalis-huhtikuussa 1970. Pitkäsoiton kappaleista nimiraita ja Get Back oli julkaistu singleformaatissa ennen pitkäsoittoa. Let It Be -albumille niistä päätyivät Phil Spectorin uudelleen miksaamat versiot. Vuonna 2003 pitkäsoitosta julkaistiin vaihtoehtoinen versio Let It Be...Naked. Se ei sisältänyt lainkaan Phil Spectorin tuotantotyötä ja pitkäsoiton kappaleista  kuultiin eri otot. Singlekappaleiden lisäksi pitkäsoiton tunnetuinta ja kenties myös laadukkainta antia edustavat John Lennonin Across the Universe ja Paul McCartneyn niin ikään singlenä myöhemmin julkaistu Long and Winding Road. Rootsrockia edustava One After 909 lukeutuu Lennonin ja McCartneyn varhaisimpiin kappaleisiin ja se oli demotettu maaliskuussa 1963 samoissa äänityssessioissa From Me to You -singlen kanssa. Harrisonin I Me Mine oli viimeinen albumille äänitetty kappale huhtikuussa 1970 ja jopa hienoisia hardrockvaikutteita sisältävä I've Got A Feeling koostuu itse asiassa kahdesta kappaleesta, jotka ovat McCartneyn nimikappale ja John Lennonin Everybody Had a Hard Year. Vajaan minuutin mittainen pätkä kappaleesta Dig It on merkitty koko kvartetin Lennon McCartney Harrison ja Richard Starkey, alias Ringo Starr nimiin.

Keskiviikon klassikko:Kanadalaisrockarien upea kakkosalbumi

Heart:Little Queen

Kanadalaiselle hardrockyhtye Heartille ei ollut helppoa työstää jatkoa vuonna 1976 ilmestyneelle menestyksekkäälle esikoisalbumilleen Dreamboat Annie. Yhtye aloitti uudet äänitykset Mushroom Recordsille, mutta julkaisukelpoista materiaalia ei tuolloin syntynyt. Myöhemmin julkaistu Magazine -pitkäsoitto ei ollut menestysalbumin todellinen seuraaja. Sellainen sitä vastoin oli 14. toukokuuta 1977 ilmestynyt Portrait Recordsin julkaisema albumi Little Queen. Seesteisyydessään runsaasti folkrockelementtejä sisältänyt pitkäsoitto saavutti kriitikoiden keskuudessa hyvän vastaanoton ja myös myi lopulta triplaplatinaa. Little Queen äänitettiin Seattlessa kolmen viikon aikana. Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa musiikillisesti hardrockin Ann Wilsonin vivahteikkaaseen laulusuoritukseen yhdistävä Barracuda. Love Alive muuttaa ratkaisevasti albumin tyyliä akustisine ja myös sähköisine kitaroineen folkrockin suuntaan, mutta kehittyy edetessään kohti perinteisempää rockilmaisua. Instrumentaalikappaleessa Silvan Song Roger Fisher vastaa akustisesta kitarasta ja Nancy Wilson mandoliinista. Kyseinen kappale käy introsta sitä seuraavalle raidalle Dream of the Archer, jonka voi tulkita tekevän tyylitajuisesti kunniaa Led Zeppelinin Battle of Evermorelle. Little Queenin ykköspuoli päättyy Kick It Outin tarjoamaan suoraan, mutta koukukkaaseen rokkaukseen. Piano-osuuksista kappaleessa vastaa Howard Leese. Nimikappaleessa Little Queen pitkä kitaraintro tekee tilaa suoranaiselle funkrockille. Akustisvoittoisessa ja jazzahtavassa kappaleessa Treat Me Well Nancy Wilsonia kuullaan myös leadvokalistina.Tunnelmaltaan melankolisella raidalla on instrumentaationsa osalta tarjottavanaan myös huuliharppua ja loppupuolella Leesen sovittamia jousia. Raidalla Say Hello basisti Steve Fossenista ja rumpali Michael DeRosierista koostuva rytmiryhmä tarjoaa karibialaisvaikutteista rytmiikkaa. Little Queenin päättävät akustinen balladi Cry to Me sekä lähes maratonmittoihin yltävä Go On Cry. Little Queen nousi top teniin Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja menestyi hyvin myös monissa muissa maissa. Heartin suursuosio jatkui pitkälle 80-luvulle erityisesti pitkäsoittojen Heart (1985) ja Bad Animals (1987) sekä kyseisiltä albumeilta poimittujen singlemenestysten ansiosta.

Tiistain tukeva:Eräs rockbasismin huipuista

20. kesäkuuta 1954 syntynyt Michael Anthony Sobolewski, joka tunnetaan taiteilijanimellään Michael Anthony, on yhdysvaltalainen basisti. Nykyisin hän vaikuttaa hardrockin superyhtyeessä Chickenfootissa, mutta parhaiten hänet muistetaan pitkäaikaisesta jäsenyydestään Van Halenissa. Teini-ikäisenä Anthony osoitti kiinnostusta kitaransoittoon, mutta hän valitsi instrumentikseen basson, sillä kitaristeja ja rumpaleita oli samassa ikäryhmässä huomattavasti enemmän. Anthonyn ystävä Mike Hershey lahjoitti hänelle Fender Mustang -sähkökitaran, josta Anthony poisti kaksi korkeinta kieltä ja soitti kyseistä instrumenttia bassona. Lopulta Anthonyn isä osti hänelle Fenderin Precision basson kopion ja Gibsonin vahvistimen. Keskeisiä basistiesikuvia Anthonylle olivat Creamin Jack Bruce, Led Zeppelinin John Paul Jones sekä Electric Flagin Harvey Brooks. Anthonyn ensimmäinen yhtye oli Poverty's Children. Hänen muista varhaisista yhtyeistään mainittakoon Black Opal, Balls ja Snake. Vaikka Anthony on vasenkätinen, hän on opetellut soittamaan oikeakätisesti. Snake oli trio, jossa Anthony vastasi basistin tonttinsa lisäksi myös vokalisoinnista. Snaken ohjelmistoon kuului omien kappaleiden ohella covereita ZZ-Topilta, Lynyrd Skynyrdiltä ja Foghatilta. Yhtye soitti usein samoilla keikoilla, kuin Van Halenin veljesten tuonaikainen yhtye Mammoth. Pasadena High Schoolissa Snake soitti jopa Mammothin lämmittelijänä ja lainasi yhtyeelle PA:taan Mammothin vastaavan mentyä rikki. Eddie Van Halen ja Michael Anthony opiskelivat kumpikin musiikkia ja tapasivat usein campuksella. Mammothin basistin Mark Stonen jätettyä yhtyeen Anthonya koesoitatettiin hänen korvaajanaan. Onnistuneen jamisession jälkeen Van Halenin veljekset pyysivät Anthonya liittymään mukaan yhtyeeseensä.

Vuonna 1974 Van Halenin veljeksistä, Antonysta ja David Lee Rothista tuli Van Halen. Vuosien 1978 ja 1995 välillä yhtye julkaisi kymmenen studioalbumia, kaksi kokoelmaa ja yhden livelevyn. Van Halenissa vaikutusaikanaan Anthony toimi tuottajana veljensä Robert Lee Sobolewskin, eli Bobby Leighin yhtyeen Asylum Suiten vuoden 1988 demolla. Kyseinen yhtye oli perustettu vuonna 1984 ja siinä vaikutti myös solisti Michael Thomas Fiore. Huhut Anthonyn erosta Van Halenista alkoivat jo vuonna 1996. Virallisesti hän jätti yhtyeen vasta vuonna 2004 Sammy Hagarin kanssa tehdyn reunion-kiertueen jälkeen. Vuonna 1998 ilmestyneellä pitkäsoitolla Van Halen III Anthony oli basistina ainoastaan kolmella raidalla Eddie Van Halenin vastatessa bassoista muilla levyn kappaleilla. Hagar aloitti esiintymiset Sammy Hagarin soolokiertueilla. Hän oli mukana Hagarin yhtyeissä The Waboritas ja Los Tres Gusanos. Hagarin ja David Lee Rothin vuoden 2002 kiertueella vierailivat sekä Anthony että Van Halenin kolmas solisti, ensisijaisesti Extremen vokalistina muistettu Gary Cherone. Vuonna 2002 muotoutui superyhtye Planet Us, johon Hagarin ja Antonyn lisäksi kuului muun muassa Joe Satriani. Kahta vuotta myöhemmin Van Halenilta julkaistiin kokoelma-albumi Best of Both Worlds. Se sisälsi myös kolme uutta kappaletta. Anthony ei osallistunut niiden kirjoitusprosessiin, eikä soittanut kyseisillä kappaleilla bassoa. Hän ei vastaanottanut kyseisistä kappaleista tekijänkorvauksia, vaikka lauloikin niilllä taustoja. Kesällä 2006 Sammy Hagarin ja The Waboritasin kiertueella Anthony oli mukana The Other Half- yhtyeen jäsenenä. Kyseisessä yhtyeessä Hagar ja Anthony esittivät Van Halenin tuotantoa sekä David Lee Rothin että Sammy Hagarin aikakausilta. Kahdeksas syyskuuta 2006 Eddie Van Halen ilmoitti poikansa Wolfgangin korvaavan Michael Anthonyn Van Halenin basistina. Anthony on perustajajäsen, basisti ja taustalaulaja superyhtye Chickenfootissa. Lisäksi siihen kuuluvat Hagar, Red Hot Chili Peppersin rumpali Chad Smith sekä kitaristi Joe Satriani. Chickenfoot julkaisi esikoispitkäsoittonsa kesäkuussa 2009. Maailmankiertue oli käynnistynyt jo samaisen vuoden toukokuussa Seattlesta. Syyskuussa 2011 julkaistiin Chickenfoot III -pitkäsoitto. Vuodesta 2014 lähtien Anthony on ollut mukana Hagarin uudessa superyhtyeessä The Circlessä kitaristi Vic Johnsonin ja rumpali Jason Bonhamin kanssa.

Maanantain mainio:Laulaja/lauluntekijäklassikon upea joutsenlaulu

Nick Drake:Pink Moon

25. helmikuuta 1972 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pink Moon on laulaja/lauluntekijä Nick Draken kolmas ja samalla joutsenlauluksi jäänyt pitkäsoitto. Samalla kyseessä oli ainoa Draken elinaikana Yhdysvalloissa julkaistu albumi. Vuonna 1971 siellä oli tosin ilmestynyt artistin nimeä kantanut kokoelma-albumi, joka sisälsi kappaleita Draken kahdelta edelliseltä pitkäsoitolta, eli Five Leaves Leftiltä ja Bryter Layteriltä, mutta itsenäisinä albumeina ne ilmestyivät Yhdysvalloissa vasta vuonna 1976. Toisin kuin kahdella edeltäjällään, Pink Moonilla ei kuultu lainkaan säestysyhtyettä. Äänessä oli ainoastaan Drake solistina ja akustisen kitaran varressa. Albumin nimiraidalla kuultiin lisäksi pianoa. Pink Moon ilmestyi reilut kaksi vuotta ennen Draken marraskuuhun 1974 ajoittunutta edesmenoa ainoastaan 26-vuotiaana. Pitkäsoiton kappaleiden tekstit käsittelivät Draken kamppailua masennusta vastaan. Pink Moonin kappaleet ovat selkeästi Draken aikaisempien albumien biisejä lyhyempiä. Pitkäsoiton kokonaiskesto on vain hieman yli 28 minuuttia. Edeltäjiensä tavoin Pink Moon ei ollut ilmestyessään myyntimenestys, mutta myöhemmin pitkäsoitto on saavuttanut kriitikoiden suosion ja myös myynyt julkaisuaikaansa paremmin. Silti Island Records teki albumin tiimoilta pienen harvinaislaatuisen mainoskampanjan. Tuoreeltaan Pink Moonista kirjoittivat arviot Jerry Gilbert ja Mark Plummer, edellinen Soundsiin ja jälkimmäinen Melody Makeriin. Pink Moonin uusintajulkaisujen tiimoilta julkaistut arviot ovat olleet liki pitäen ylistäviä ja esimerkiksi Mojossa kyseistä pitkäsoittoa kuvattiin mestariteoksena.

Sunnuntain extra:Rhythm and bluesin ja soulin taitajat oman tuotantonsa parissa

Sinner's Soul:That's Why I Love the Blues

Hannu "Heavy" Tikkasen Imatralla 90-luvun loppupuolella perustaman rhythm and bluesiin ja souliin erikoistuneen Sinner's Soul -yhtyeen nykyinen kolmisen vuotta sitten muodostunut miehistö koostuu kokonaan joensuulaismuusikoista. Vokalisoinnista ja huuliharpusta vastaavan Tikkasen lisäksi yhtyeessä vaikuttavat kitaristi Kari Parviainen, kosketinsoittaja Ilkka Korjus, basisti Kari Tenhunen ja rumpali Ilkka Auvinen. Kuluvan vuoden keväällä yhtye on työstänyt kokonaan omasta tuotannostaan koostuvan ep:n That's Why I Love The Blues. Sen kappaleet ovat Tikkasen käsialaa yhden sävellyksistä edustaessa Tikkasen ja Parviaisen yhteistyötä. Ep:n avaa hienoisesti psykedeelissävyinen rockkappale, punaisten lyhtyjen kaduista kertova On the Streets of the Red Lights, joka kosketinsoitinsävyissään tuo hetkittäin tyylitajuisesti mieleen Deep Purplen. Parviainen tarjoaa kappaleessa  upean ja polveilevan kitarasoolon. Yli kuusiminuuttisella nimikappaleella That's Why I Love the Blues Tikkanen pääsee heittämään huuliharpullaan verevää bluesia jopa onnistuneen jamittelun merkeissä. Sävellykseltään Tikkasen ja Parviaisen käsialaa oleva I'm Fine and Back in Town edustaa onnistuneesti perinteisempää rhythm and blues-rypistystä Parviaisen päästessä revittelemään kitaroineen lähes täydeltä laidalta. Ep:n päättää New Orleansin musiikille kunniaa tekevä ja kyseisen kaupungin rytmeissä mainiosti rullaava Big Easy. Kappaleen runko oli Tikkasen mielessä jo 90-luvun puolivälissä ja sen tekstissä vilahtaa kyseisen kaupungin keskeisiä musiikkiclubeja, katuja ja henkilöhahmoja. Tyylitajuiset kosketinsoitinmausteet ja rouheva huuliharppu saavat musiikillisessa keitoksessa seurakseen tartuntapintaa omaavan kertosäkeen. Kokonaisuutena kyseessä on varsin onnistunut ja monipuolinen ep. Keikkakontestissa Sinner's Soul on ilman muuta tsekkaamisen arvoinen yhtye ja sen coverohjelmistoon  kuuluu bluesin klassikoiden lisäksi esimerkiksi useampikin poiminta Creamin repertuaarista.

Lauantain pitkä:Suosittu 70-luvun alkupuolen brittiyhtye

Argent oli vuonna 1969 perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen perustaja ja samalla tunnetuin jäsen oli aikaisemmin The Zombies -yhtyeessä vaikuttanut kosketinsoittaja Rod Argent. Argentin levytysrepertuaarin tunnetuimmat kappaleet ovat Hold Your Head Up ja God Gave Rock N' Roll to You. Niistä ensin mainittu on kuulunut säännöllisesti Jellyfish-yhtyeen keikkaohjelmistoon ja Russ Ballardin käsialaa olleen God Gave Rock N' Roll to Youn versioi Kiss vuonna 1991 nimellä God Gave Rock N' Roll to You Part II. Basistina Argentissa vaikutti Rodin serkku ja aikaisemmin Mike Cotton Soundissa soittanut Jim Rodford. Argentin rumpali Bob Henrit ja kitaristi/kosketinsoittaja Russ Ballard olivat kumpikin kuuluneet aikaisemmin yhtyeisiin The Roulettes ja Unit 4 + 2. Lauluosuudet yhtyeessä jakaantuivat Ballardin, Argentin ja Rodfordin kesken. Syksyllä 1968 äänitetyillä Argentin kolmella demolla basistina vaikutti Mac MacLeod, mutta hänestä ei koskaan tullut Argentin virallista jäsentä. Yhtyeen biisintekijöitä olivat Ballard, Argent sekä The Zombiesin basistin vakanssista huolehtinut Chris White. Ballardin jätettyä yhtyeen vuonna 1974 hänet korvattiin kitaristi/solisti John Veritylla ja kitaristi John Grimaldilla. Kyseinen Argentin kokoonpano työsti kaksi pitkäsoittoa sekä elokuvan, jota ei koskaan julkaistu. Argent lopetti keikkailun loppuvuodesta 1976 syistä, joita ei koskaan täysin selvitetty. Rodford, Henrit ja Verity jatkoivat musiikin työstämistä nimellä Phoenix ennen kuin he alkoivat kulkea omia teitään. Rodfordista ja myöhemmin myös Henritistä tuli The Kinksin jäsenistöä. Rod Argent ryhtyi yhteistyöhön Andrew Lloyd Webberin kanssa ja työsti pari sooloalbumia. Hän avasi myös kosketinsoitinkaupan Lontoon West Endissä. Argentin alkuperäinen kokoonpano teki paluukeikan Lontoon High Voltage -festivaaleilla 25. heinäkuuta 2010 ja samaisen vuoden joulukuussa yhtyeellä oli viidestä konsertista koostunut pieni kiertue. Tammi-helmikuussa 2012 Argentilla oli niin ikään viisi konserttia ja toinen kesäkuuta 2013 yhtye soitti viimeisen keikkansa Ayelsburyssa hyvänteväisyyskonsertissa. Argentin suurin hitti oli vuoden 1972 pitkäsoitolta All Together Now löytyvä Chris Whiten säveltämä ja Russ Ballardin vokalisoima Hold Your Head Up. Sen lyhennetty singleversio nousi Yhdysvalloissa viidenneksi, myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn. Yleisesti Argentin musiikillinen tyyli yhdisti rockia ja poppia, mutta vuoden 1974 Nexus-pitkäsoitolta löytyvän instrumentaalin The Coming of Kohoutekin kaltaiset yhtyeen levytyskappaleet lähestyivät tyylillisesti jo progressiivista rockia. Ballardin jätettyä Argentin Encore-pitkäsoiton jälkeen yhtye siirtyi vielä voimakkaammin progressiiviseen tyyliin viimeisellä Epic-levy-yhtiölle leyvyttämällään albumilla Circus. Argent solmi uuden sopimuksen Unitedin Artistsin kanssa ja vuonna 1975 ilmestyi yhtyeen viimeinen pitkäsoitto Counterpoints. Vuoteen 2005 mennessä Argentin pitkäsoitot on Counterpointsia lukuun ottamatta julkaistu uudelleen cd-formaatissa. Monista Russ Ballardin kirjoittamista kappaleista tuli hittejä muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Rainbown ja Santanan levytyksinä. 25. heinäkuuta 2010 Argent soitti reunion-konsertin High Voltage-festivaalilla Victoria Parkissa, Lontoossa. Joulukuussa 2010 ja tammi-helmikuussa 2012 Argent teki viidestä konsertista koostuneet minikiertueet. Viimeisen konserttinsa yhtye soitti The Zombiesin lämmittelijänä toinen kesäkuuta 2013 Waterside Theatressa, Aulesbyryssa. Argentin jäsenistä Rodford menehtyi 20. tammikuuta 2018 76 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Michael Monroen 30-vuotias esikoissooloalbumi

Michael Monroe:Nights Are So Long

Vuonna 1987 Yahoo Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nights Are So Long on Michael Monroen ensimmäinen sooloalbumi, joka on omistettu vuonna 1984 tapaturmaisesti menehtyneen Hanoi Rocks-rumpali Razzlen, alias Nicholas Dingleyn muistolle. Yahoo oli Hanoi Rocksin managerina toimineen Seppo Vesterisen levy-yhtiö. Tunnetuin kyseisen pitkäsoiton työstämiseen osallistuneista muusikoista on Mott the Hoople -yhtyeen johtohahmo Ian Hunter. Nights Are So Long sisältää ainoastaan kolme Monroen omaa käsialaa olevaa kappaletta, eli Can't Go Home Again, Too Ritch to Be Good sekä kenties laadukkaimpana albumin päätösraita Keep  It Up. Coverosastolla Nights Are So Long sisältää muutamia todellisia helmiä, kuten näkemykset Gary Holtonin She's No Angelista, Johnny Thundersin koskettavasta You Can't Put Your Arms Around a Memorysta, detroitilaisen esipunkyhtye MC 5:n kakkosalbumi Back in the USA:n laadukkaimpiin raitoihin kuuluvasta High Schoolista sekä voimapopin klassikoihin lukeutuvan Flamin' Grooviesin todella upeasta  Shake Some Actionista. Pitkäsoitolla julkaistu Million Miles Away ei sitä vastoin ollut Hanoi Rocks-laina, vaan näkemys Frank Secichin originaalikappaleesta. Warner Music julkaisi Nights Are So Longista vuonna 2004 remasteroidun version, joka ei kuitenkaan sisältänyt bonuskappaleita. Monroen toinen sooloalbumi, varsin onnistunut ja vuonna 1989 ilmestynyt Not Fakin' It koostui suurimmaksi osaksi originaalikappaleista, vaikka sen nimiraita onkin cover Nazarethin vuoden 1973 järjestyksessään toisella mestariteosalbumilla Loud n' Proud alun perin julkaistusta kappaleesta. Not Fakin' Itin klassikoihin lukeutuvat vähintään Dead, Jail Or Rock N' Roll sekä Man with No Eyes.

Torstain terävä:Sladen 80-luvun puolivälin onnistuminen

Slade:Rogues Gallery

29. maaliskuuta 1985 ilmestynyt Rogues Gallery on Sladen 12. studioalbumi. Sijalle 60. yltäneeltä pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa ennätyksellinen määrä, eli neljä pikkulevyä, niistä ensimmäisenä brittilistalla kohtuullisen 15. sijan tavoittanut All Join Hands jo vuoden 1984 marraskuussa. Yhdysvalloissa albumin julkaisijana oli CBS ja All Join Handsin biisilistassa korvasi Sladen vuoden 1981 menestyssingleihin lukeutunut Lock Up Your Daughters pitkäsoitolta Til Deaf Do Us Part. Jenkkiversiolla kappalejärjestys erosi muutoinkin hieman brittijulkaisusta. Uuden Seelannin televisiolle antamassaan haastattelussa solisti Noddy Holder selitti Sladen työstäneen Rogues Gallerysta albumin, jonka jokainen kappale olisi voitu julkaista singlenä. Singlekappaleiden Little Sheila ja Myzsterious Mr Jones lisäksi pitkäsoiton huippuhetkiin luketuvat iskevä avaus Hey Ho Wish You Well, kertosäekilleri Harmony, riipaiseva balladi Walking on Water Running on Alcohol sekä Sladen levytysrepertuaarista ainoana vihellystä sisältänyt Time to Rock. Itse asiassa kenties ainoa hienoista täytettä edustanut kappale albumilla oli tammikuussa 1985 sen toisena singlenä ilmestynyt ja otsikkonsa osalta karsastusta aiheuttanut 7 Year Bitch. Rogues Galleryn nauhoitusten yhteydessä äänitettiin myös useita pitkäsoitolle päätymättömiä raitoja. Ne saivat julkaisunsa esimerkiksi Christmas Party Albumilla ja pitkäsoitolta julkaistujen singlejen kakkospuolina. Ensin mainittua kategoriaa edusti esimerkiksi Bob Geldofille omistettu Do You Believe in Miracles ja jälkimmäistä Leave Them Girls Alone ja Mama Nature's a Rocker. 7 Year Bitchin b-puolena alun perin julkaistu Leave Them Girls Alone oli siinä mielessä merkittävä, että kyseisessä kappaleessa kuultiin ensi kertaa Sladen historiassa leadvokalisteina sekä Noddy Holderia että Sladen keskeisintä biisintekijää, basisti/kosketinsoittaja  Jimmy Leaa. Myzsterious Mr Jonesin b-puoli Mama Nature's a Rocker tekee tyylillisesti kunniaa ZZ-Topille.  Rogues Gallery saavutti yleisesti melkoisen myönteiset arvostelut. Yhtyeen jäsenistössä kyseinen pitkäsoitto herätti sitä vastoin ristiriitaisia tunteita. Erityisesti kitaristi Dave Hillin mielestä albumi sisälsi liikaa popvaikutteita. Suitsutusta arvostelujen osalta tarjosi esimerkiksi Kerrang parissakin arviossaan sekä Sounds. Slade ei enää tehnyt kiertuetta Rogues Galleryn tiimoilta, sillä Noddy Holderin prioriteeteissa perhe oli ykkössijalla. Pitkäsoiton originaali työnimi oli Partners in Crime ja myös levynkansi-idean kaavailtiin alun perin mukailevan levyn suunniteltua otsikkoa.

Keskiviikon klassikko:Rory Gallagherin johtama bluesrocktrio

Taste oli Corkyssa, Irlannissa elokuussa 1966 perustettu bluesrocktrio. Yhtyeen tunnetuin jäsen oli Tasten toiminnan loputtua omaa Rory Gallagher Bandiaan johtanut ja todella tiukkana live-esiintyjänä muistettu kitaristi/solisti Rory Gallagher. Yhtyeen originaalin rytmiryhmän muodostivat basisti Eric Kitteringham ja rumpali Norman Damery. Uransa alkuvaiheessa Taste keikkaili ahkerasti Hampurissa. Hieman myöhemmin yhtyeestä tuli säännöllinen esiintyjä Pohjois-Irlannin Belfastin R&B-clubissa nimeltä Maritime Hotel. Vuonna 1968 Taste aloitti keikkailunsa Britanniassa ja samoihin aikoihin yhtyeen alkuperäinen kokoonpano hajosi. Tasten tunnetuimman rytmiryhmän muodostivat basisti Richard McCracken ja rumpali John Wilson. Kyseinen Tasten lineup muutti pysyvästi Lontooseen ja solmi levytyssopimuksen Polydorin kanssa. Marraskuussa 1968 Taste soitti Yesin kanssa Creamin jäähyväiskonserttien lämmittelijänä. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Taste soitti Eric Claptonin, Stevie Winwoodin, Ginger Bakerin ja Rick Gretchin muodostaman uuden superyhtyeen Blind Faithin lämmittelijänä. Huhtikuussa 1969 ilmestyi Tasten nimeä kantanut yhtyeen esikoispitkäsoitto. Ensisijaisesti tiukkaa bluesrockia edustaneen albumin tunnetuimpaan antiin lukeuvat avausraita Blister on the Moon,  melodisempi Born on the Wrong Side of Time  sekä toinen revitys Same Old Story. Akustinen Hail lukeutuu myös Tasten debyyttilevyn melodisempaan antiin. Sen vastapainoksi Dual Carriageway Pain tarjoaa sielukasta bluespohjaista revittelyä.   Traditionaalista Sugar Mama kehkeytyi Gallagherin sovittamana yli seitsemän minuuttia kestävä teos. Toinen traditionaali Catfish yltää kokonaiskestossaan yli kahdeksaan minuuttiin.  Pitkäsoiton päättävä melodinen ja akustinen pala I'm Moving On on Hank Snown käsialaa. Tasten toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt studioalbumi On Boards oli vuorossa alkuvuodesta 1970.  Se jatkoi edeltäjänsä veroista laadullista tasoa ja debyytistä poiketen Gallagher esiintyi kyseisellä pitkäsoitolla myös saksofonistina. Kyseisen pitkäsoiton kirkkaimmista helmistä mainittakoon rankka avausraita What's Going On sekä upean melodinen If I Don't Sing I'll Cry.  Taste soitti muun muassa vuoden 1970 Isle of Wightin festivaaleilla esimerkiksi Jimi Hendrixin, The Whon, The Doorsin ja Freen tavoin. Vaikka Taste ei lukeutunut pääesiintyjiin, yhtyeen keikkaa kuvattiin yli tunnin ajan. Myöhemmin samana vuonna Taste kiersi Euroopassa, mutta lopetti toimintansa osittain epäselviksi jääneiden seikkojen vuoksi. Gallagherin ja muiden yhtyeen jäsenten välillä oli silti skismoja ja myöskään managerisuhde ei ollut paras mahdollinen. Viimeisen keikkansa Taste soitti uudenvuodenaattona Belfastissa. Gallagher siirtyi soolouralle ja McCracken sekä Wilson muodostivat alkuvuodesta 1971 yhtyeen Stud Jim Creiganin ja John Weiderin kanssa. Muutamia vuosia yhtyeen hajoamisen jälkeen markkinoille ilmaantui myös Tasten originaalin kokoonpanon työstämiä levytyksiä. Vuonna 1998 yhtye Black 47 kunnioitti Tastea albumillaan Green Suede Shoes julkaistulla kappaleella Rory. Vuonna 2006 McCracken ja Wilson kasasivat Tasten uudelleen solisti/kitaristi Sam Davidsonin kanssa. Vuonna 2010 Albert Mills otti yhtyeessä McCrackenin paikan. Kyseinen kokoonpano jatkoi kuluvan vuoden helmikuuhun saakka. Tuolloin basistiksi vaihtui Alan Niblock ja nykyisin yhtyeen nimi on  Little Taste of Rory featuring John Wilson.

Tiistain tukeva:Teksasin boogiekoneen onnistunut esikoinen

ZZ-Top:ZZ-Top's First Album

16. tammikuuta 1971 London Recordsin julkaisemana ilmestynyt ZZ-Top's First Album on nimensä mukaisesti Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ-Topin esikoispitkäsoitto. Sen tuottamisesta vastasi yhtyeen manageri Bill Ham. Vaikka ZZ-Topin esikoista voi pitää vielä melko puhtaana blueslevynä, oli albumin musiikillisessa ilmeessä jo lisäksi kuultavissa vaikutteita boogiesta, southern rockista, hardrockista ja jopa heavysta. Temaattisesti pitkäsoittoa voi pitää elävänä ja leikkisänä. Sen teksteissä heijastuivat yhtyeen jäsenten kokemukset ja kaksimieliset vihjaukset, jotka muodostivat oman osansa ZZ-Topin imagossa. Esimerkiksi Fleetwood Macilta inspiraatiota hakien ZZ-Top aloitti esikoisalbuminsa äänitykset Teksasin Tylerissä sijainneissa Robin Hood -studioissa. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen avauskappale (Somebody Else's Been) Shaking Your Tree, mutta se ei saavuttanut listamerkintää Billboardilla. Kyseisen kappaleen tavoin kitaristi/solisti Billy Gibbonsin käsialaa oleva Brown Sugar edustaa aluksi melko puhdasta bluesia intensiivisen kitaratyöskentelyn ja vakuuttavan tulkinnan myötäilemänä. Lähempänä kahta minuuttia siirrytään tehokkaaseen boogiepoljentoon, jonka aikana Gibbons pääsee myös loistamaan kepin varressa. Squank edustaa jossakin määrin rullaavampaa ja myös kevyempää bluesilmaisua. Goin' Down to Mexico tekee paluun tiukkaan bluespohjaiseen boogieen. Old Man edustaa onnistuneesti balladimaisempaa musiikillista ilmaisua upean melodian ja kitaroinnin kuorruttamana. Neighbour Neighbour ei nouse kokonaisuudessa ikimuistoisimpiin raitoihin, mutta Certified Blues on jälleen kaivattavaa svengiä löytävä rypistys. Bedroom Thang pistää irtonaisuudessaan vielä astetta paremmaksi ja sisältää Gibbonsilta jälleen tyylitajuisesti revittelevää ja intensiivistä soolotyöskentelyä. Just Got Back from Baby's lukeutuu ZZ-Topin esikoisen puhtaimpiin bluesnumeroihin ja siinä on kuultavissa hienoista vaikutusta Peter Greenin aikaiselta Fleetwood Macilta. Pitkäsoiton päättävä Backdoor Love Affairin tiukka studioversio on eräs sen kirkkaimmista helmistä. ZZ-Topin debyytti on upea pelinavaus yhtyeen diskografiassa ja sitä seuranneilla pitkäsoitoillaan, vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Rio Grande Mud ja  siitä seuraavana vuonna julkaistulla pikäsoitolla Tres Hombres yhtye pisti vielä paremmaksi. Ensimmäinen remiksattu cd-versio ZZ-Topin debyytistä julkaistiin vuonna 1987. Albumin originaali miksaus sai cd-julkaisunsa kesäkuussa 2013 osana boxia Complete Recordings 1970-1990.

Maanantain mainio:Jacksonvilleläisyhtyeen toinen suurmenestys

38 Special:Special Forces

Toukokuussa 1982 ilmestynyt Special Forces on Jacksonvillestä kotoisin olevan 38 Special -yhtyeen viides studioalbumi. Yhtyeen solisti Donnie Van Zant on syvän etelän rockin yhtyeistä kenties legendaarisimman, eli Lynyrd Skynyrdin edesmenneen vokalistin Ronnie Van Zantin pikkuveli. 38 Special aloitti levytysuransa selkeän southern rock-orientoituneena yhtyeenä, mutta 80-luvun edetessä yhtyeen musiikillisessa ilmaisussa oli kuultavissa tiettyä radioystävällisyyttä. Jo 38 Specialin vuonna 1981 ilmestynyt pitkäsoitto Wild Eyed Southern Boys oli ollut menestyksekäs ja siltä nousi useita radiohittejä, eli Hold On Loosely, Fantasy sekä albumin nimikappale. Vaikka 38 Specialin musiikillisessa ilmaisussa oli syvän etelän rockille ominaisesti tiettyjä bluesvivahteita, yhtyeen soinnissa oli kuultavissa jopa määrätynlaista omaleimaisuutta ja tekstiensä osalta tiettyä romanttisuutta. Caught Up in You ja Special Forces -pitkäsoitto kokonaisuutena merkitsivät 38 Specialille tietynlaista käännekohtaa. Donnie Van Zantin mukaan pitkäsoiton äänitykset sujuivat hyvissä tunnelmissa ja määrätynlaisen spontaaniuden vallitessa; kaikkien kappaleiden sovitukset eivät olleet viimeisteltyjä nauhoituksia aloitettaessa. Special Forces oli kappalemateriaaliltaan monipuolinen pitkäsoitto, jota meni kaupaksi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja kyseisen albumin myötä 38 Specialista muodostui stadionluokan yhtye. Rankempiakaan rypistyksiä pitkäsoitolla ei toki ole unohdettu ja kyseisessä tyylisuunnassa esimerkiksi Backdoor Stranger on melkoisen vakuuttava esitys ja Back on the Track jatkaa onnistuneesti samassa hengessä tiivistunnelmaisen Chain Lightnin':in edustaessa tyylikkäästi balladimaisempaa tuotantoa voimakkaalla kertosäkeellä kuorrutettuna. Rough-Housin' tekee paluun iskevään kitaravetoiseen rockiin You Keep Running Awayn ollessa varsin puhutteleva ja upean melodian kannattelema slovarivoittoisempi kappale. Breakin' Loose edustaa onnistuneesti pitkäsoiton bluesvetoisinta antia Take 'em Outin tarjotessa suoranaista southern rock -paahtoa. Special Forcesin päätteeksi Firestarter hidastaa tempoa hieman, mutta aidon etelän rockin rouhevuuden säilyttäen. 38 Specialin myöhäisempään tuotantoon verrattuna Special Forces lukeutuu muutamasta seesteisemmästä palasta huolimatta vielä yhtyeen selkeästi rokkaavaan tuotantoon.

Sunnuntain extra:Brittirockin klassikon yllättävä paluulevy

The Troggs:Athens Andover

Maaliskuussa 1992 ilmestyneellä pitkäsoitolla Athens Andover 60-luvun rujoimpiin brittiyhtyeisiin lukeutunut The Troggs yhdisti voimansa kolmeen neljäsosaan REM-jäsenistöä. Nimen albumille ovat antaneet kyseisten yhtyeiden kotikaupungit; Hampshisren Andover ja Georgian Athens. REM oli esittänyt keikoillaan The Troggsin suurinta hittiä Wild Thing promotoidessaan vuonna 1991 ilmestynyttä pitkäsoittoaan Out of Time. Se esitettiin esimerkiksi yhdysvaltalaisessa radioshowssa Rocklinessa huhtikuussa 1991 ja kyseinen versio päätyi julkaistuksi REM:n Radiosong -singlen b-puolella. REM:n coverversion myötä kiinnostus The Troggsia kohtaan heräsi uudelleen. Yhtyeen solisti Reg Presley ei ollut kuullut REM:iä, mutta The Troggsin manageri oli ja hän ehdotti kahden yhtyeen musiikillista yhteistyötä. Presley ja The Troggsin kitaristi Chris Britton kutsuttiin Athensiin työskentelemään REM:in kanssa John Keanen studioon viikon ajaksi syyskuussa 1991. REM:n omistamien kitaroiden määrä kertoi osaltaan yhtyeen asemasta. REM-jäsenistöstä albumin levytyksessä olivat mukana Bill Berry, Mike Mills ja Peter Buck. Ainoastaan Michael Stipe jätti toisin sanoen ottamatta osaa äänityksiin. Athens Andoverin kappaleista Nowhere Road oli REM -kolmikon yhdessä Peter Holsapplen kanssa kirjoittama. Vuonna 1996 Athens Andoverista ilmestyi uusi painos nimellä Athens, Georgia & Beyond. Se sisälsi originaalin pitkäsoiton lisäksi seitsemän lisäkappaletta, joita ei ollut äänitetty REM:n kanssa tehdyn yhteistyön aikana.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Pretty Wild Ones

Iisalmelainen punk/rockyhtye Pretty Wild Ones ehti haastatteluun niin oman tähänastisen uransa kuin musiikillisten vaikuttajiensa tiimoilta.

Lyhyt Pretty Wild Ones -historia.  Yhtyeenne aloitti toimintansa vuonna 2008 projektiluontoisesti, mutta musiikin työstäminen käynnistyi toden teolla  viisi vuotta sitten. Mitkä ovat tähänastisen uranne tärkeimmät musikilliset merkkipaalut ja  mitkä yhtyeet ja artistit ovat olleet  keskeisimpiä musiikillisia innoittajianne?
-Aluksi bändi perustettiin hauskanpitoa varten ja käytiin sillon tällöin porukalla soittelemassa punkrock- covereita ja juomassa parit bisset Antin(basso) autotallissa. Omia kappaleita alkoi kuitenkin syntyä aika nopeasti ja sillon alko ensimmäiset ajatukset elämään siitä että tällä porukalla vois soittaa muillekin kun autotallin seinille. Tärkeimpinä merkkipaaluina voitais mainita yhtyeen aktivoituminen vuonna 2012, jolloin päätettiin pistää muut bändiprojektit jäihin ja alkaa panostaa 100% Pretty Wild Onesiin. Samoihin aikoihin päätettiin monipuolistaa musiikkiamme ja hypätä gengrerajoituksista pois. Musikillisia innoittajia meillä on todella paljon useilta eri vuosikymmeniltä ja ihan klassisesta metalliin.

Miten biisinne syntyvät ja kuinka runsaasti ykkösluokan materiaalia on tällä hetkellä kasassa?
-Biisit syntyvät aika perinteisellä kaavalla, eli jollain on joku idea esim. kitarakuvio, riffi tai laulumelodia tai joskus jopa koko biisin aihio, jonka pohjalta biisejä aletaan porukassa työstämään. Sovitusvaiheessa jokainen tuo oman kosketuksensa biisiin. Valmiiksi kirjoitettua materiaalia meillä on tällä hetkellä reilun albumin verran ja uusia biisejä syntyy kokoajan lisää.

Olette kotoisin Iisalmesta. Millainen on kaupungin rockorientoituneisuus ja treenikämppätilanne?
-Iisalmessa on melko mukavasti kaupungin kokoon nähden rockbändejä ja myös treenikämppätilanne on hyvä. Iisalmessa on myös hyvä yhteisöllisyys bändien välillä.

Taustaa tuoreelle videobiisille F**k off (It's Thursday.) Onko täyspitkää albumia odotettavissa ja jos, millaisella alustavalla aikataululla?
-F**k off (It's Thursday) sai alkunsa torstai-päivänä kesällä 2014 kun oltiin Helsingissä keikalla. Viinanhuuruisen illan jälkeen oltiin aamuyöstä sen verran tiltissä että mentiin sekasin viikonpäivistä ja römyttiin kovaäänisesti kerrostalon rappukäytävässä. Tästä jonkun herran yöunet häiriintyivät sen verran että hän päätti avata ovensa ja huutaa meille kurkkusuorana "Fuck Off it's thursday!" Tälle sitten seuraavana päivänä naureskeltiin ja oli itsestään selvää että edellisen illan tapahtumista tehdään biisi! Tällä hetkellä suunnitelmissa on julkaista useampi single suht tiuhalla aikataululla.

Onko  teille löydettävissä sukulaissieluyhtyeitä? Mitä bändiä haluaisitte päästä lämppäämään ja keikka olisi myös mahdollisuuksien rajoissa?
-Vaikea on luetella yksittäisiä sukulaissieluyhtyeitä, mutta tähän sopii varmasti kaikki bändit jotka tekee tätä hommaa parhaiden kavereiden kanssa yhtä kovalla asenteella kun me! Tottakai haluttas päästä lämppäämään semmosia bändejä joilla on mahdollisimman laaja kuulijakunta ja jotka on musikaallisesti samantyylisiä.

Miltä Pretty Wild Onesin tulevaisuus näyttää esimerkiksi keikkojen osalta?
-Tällä hetkellä tulevaisuus näyttää hyvältä ja keikkojakin on buukattu mukavasti eteenpäin. Uusia biisejä on myös tulossa julkaisuun ja uusi musiikkivideo biisistä Hell of a Smile julkaistaan tällä viikolla(vko23)

Listatkaa muutamat kaikkien aikojen suosikkilevynne perusteluiden kera.
-Matias: Ozzy Osbourne-No More Tears. Tämä levy on kokonaisuudessaan helvetin hyvä eikä sillä ole yhtään huonoa biisiä. Lisäksi Wylde on tällä levyllä täyttä timanttia!
-Antti: Elvis Presley-Greatest Hits. Lapsena lenti leegopalikat käsistä kun rock n roll puri ensimmäisen kerran!
-Tuomas: Alice in Chains-Dirt. Koska Grunge! Älyttömän kova levy täynnä huippuja biisejä!
Teemu: Iron Maiden-Piece of Mind. Koko Iron Maidenin tuotanto on lähellä sydäntä, mutta tämä albumi ja varsinkin biisi "The Trooper" on suurin syy siihen miksi musiikista tuli niin iso osa elämääni.

Koko bändin yhteiseksi suosikkilevyksi mainitaan ehdottomasti Guns N' Rosesin-Appetite for Destruction. Tämä levy on vaikuttanut todella paljon musikaallisesti koko bändiin ja on alusta loppuun täyttä rautaa!

Perjantain pohjat:Mark III:n viriiliä keikkakuntoa

Deep Purple:Made in Europe

Lokakuussa 1976  brittiläisen hardrockin ydinryhmään lukeutuvan Deep Purplen jo lopetettua toimintansa yhtyeen eräänlaisina jälkeenjääneinä nauhoina julkaistiin vielä varsin onnistunut konserttitaltiointi Made in Europe. Sen äänitykset ovat huhtikuulta 1975, jolloin kitaristi Ritchie Blackmore vietti yhtyeen riveissä siltä erää viimeisiä hetkiään. Rolling Stone Mobile -studiolla tehdyt äänitykset ovat Grazista Itävallasta, Saarbrückenista Saksasta ja Pariisista Ranskasta. Suurin osa äänityksistä on Saksasta. Made in Europella julkaistut kappaleet olivat tuossa vaiheessa kahdelta tuoreimmalta Purplen pitkäsoitolta, eli Burn ja Stormbringer -albumeilta. Jälkimmäisen nimikappale ja revittelevä Lady Double Dealer edustavat settilistassa hivenen harvinaisempaa herkkua Burnin nimiraidan, Mistreatedin ja psykedeelissävyisen You Fool No-Onen kuuluessa sitä vastoin Mk III:n  tuonaikaisen keikkasetin vakio-ohjelmistoon. Vuonna 1990 Metal Blade Records julkaisi Made in Europen uudelleen Yhdysvalloissa ja tällä kertaa remasteroituna versiona. Myös kyseinen painos myytiin loppuun ja heinäkuun lopussa 2007 pitkäsoitosta oli vuorossa Stormbringerin ja Come Taste the Bandin tavoin uusintajulkaisu Friday Musicin ansiosta. Deep Purple Limited  ja Ear Music ovat julkaisseet myös Made in Europen kappaleiden lähteinä olleet Grazin ja Pariisin-keikat myös täysin omina albumeinaan.

Torstain terävä:Brittien mainio kakkosdivarin menestyjä

Cliff Bennett and the Rebel Rousers oli 60-luvulla operoinut rhythm and bluesia, soulia ja beatia edustanut yhtye. Se sai plakkariinsa kaksi kotimaassaan kymmenen suosituimman joukkoon noussutta singleä, eli vuonna 1964 yhdeksänneksi nousseen kappaleen One Way Love sekä kahta vuotta myöhemmin kuudennen sijan tavoittaneen coverin tuolloin varsin tuoreesta Beatles-kappaleesta Got to Get You into My Life. Solisti Bennettin lisäksi yhtyeen tunnettuja jäseniä olivat soolokitaristi Dave Peacock, kosketinsoittaja/basisti Chas Hodges, rumpali Mick Burt sekä pianisti Nicky Hopkins. Bennett perusti The Rebel Rousers -yhtyeen vuonna 1957. Yhtye levytti Parlophonelle useita singlejä tuottaja Joe Meekin kanssa. Bennett jatkoi levytyksiään Parlophonelle esimerkiksi You Really Got a Hold on Men ja Got My Mojo Workingin kaltaisilla covereilla. Syyskuussa 1964 Brian Epsteinista tuli yhtyeen manageri ja sen seitsemäs single, Bert Bernsin ja Jerry Ragovoyn käsialaa ollut One Way Love nousi listoille. Sitä seuranneen Barry Mannin ja Cynthia Weilin kirjoittaman kappaleen I'll Take You Home listasijoitus oli 42. Jimmy Radcliffen ja Bob Halleyn kirjoittama Three Rooms with Running Water menestyi paremmin. Alkuvuodesta 1966 Cliff Bennett and the Rebel Rousersille tarjoutui tilaisuus soittaa Beatlesin viimeisen Euroopan-kiertueen lämmittelijänä. Bennett kuuli Paul McCartneyn käsialaa olleen tuoreen Got to Get You into My Life -kappaleen ja levytti siitä versionsa McCartneyn toimiessa tuottajana. Singlen b-puolella oli Bennettin omaa tuotantoa edustanut Baby Each Day, ja kyseinen pikkulevy saavutti singlelistalla kuudennen sijan. Bennettistä tuli myöhemmin osa yhtyettä Toe Fat kosketinsoittaja Chas Hodgesin, basisti Dave Peacockin ja rumpali Mick Burtin kanssa. Myöhemmin kyseisistä muusikoista muodostui Chas & Five. Toe Fatin hajottua kyseisessä yhtyeessä myöhemmin vaikuttaneet Ken Hensley ja Lee Kerslake loivat kumpikin merkittävät urat Uriah Heepin riveissä. Bennett ei lähtenyt seuraamaan heidän musiikillista matkaansa, eikä liittynyt myöskään Blood, Sweat and Tearsin solistiksi David Clayton-Thomasin jätettyä yhtyeen 70-luvun alkupuolella. Vuonna 1971 Bennettiltä ilmestyi sooloalbumi Rebellion, mutta hän ei toistanut edellisellä vuosikymmenellä saavuttamaansa menestystä. Vuosina 1975-1976 Bennett toimi pari albumia julkaisseen yhtyeen Shanghai solistina. Sen tunnetuimpia jäseniä olivat kitaristi Mick Green ja rumpali/solisti Pete Kirscher. 70-luvun lopulla Bennett jättäytyi musiikkibisneksestä ja tienasi hyvin laivakuljetuksilla. Vuonna 1988 Mark Lunquist kasasi The Rebel Rousersin uudelleen ja toimi Bennettin ja yhtyeen managerina vuoteen 1996. Viime vuosina Bennett on keikkaillut esimerkiksi Mike D' Abon, Chris Farlowen, Zoot Moneyn, Maggie Bellin ja The Manfredsin kanssa.

Keskiviikon klassikko:Whitesnaken vuoden 1989 suurmenestys

Whitesnake:Slip of the Tongue

18. syyskuuta 1989 ilmestynyt Slip of the Tongue on Whitesnaken kahdeksas studioalbumi. Se saavutti kymmenennen sijan sekä Billboardilla että brittilistalla. Kyseiseltä pitkäsoitolta julkaistiin neljä singleä; Fool for Your Loving, The Deeper the Love, Now You're Gone sekä Judgement Day. Ne kaikki nousivat top 40:ään Billboardin Album Rock Tracks -listalla ja Fool for Your Loving sekä The Deeper the Love sijoittuivat viiden suosituimman joukkoon. Yli miljoonan kappaleen myynnillään Slip of the Tongue on saavuttanut Yhdysvalloissa platinalevyn. Pitkäsoiton kappaleista Fool for Your Loving on uusioversio Whitesnaken vuoden 1980 klassikkoalbumilla Ready an' Willing  alun perin julkaistusta kappaleesta. Todelliseksi myyntimenestykseksi osoittautuneen 1987  -pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen kitaristi Vivian Campbell jätti Whitesnaken musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten. Tästä huolimatta solisti David Coverdale ja kitaristi Adrian Wandenberg aloittivat kirjoitusprosessin Whitesnaken uutta albumia varten Lake Tahoessa. Joitakin kyseisen pitkäsoiton kappaleista, kuten nimiraita, oli saatu valmiiksi jo edellisen albumin tiimoilta tehdyn kiertueen aikana ja jotkin teksteistä Coverdale viimeisteli Bora Borassa. Vandenbergin kärsittyä vakavasta ranneloukkaantumisesta Coverdalen oli löydettävä uusi kitaristi nauhoittamaan Whitesnaken uusi pitkäsoitto. Hänen valintansa kohdistui Frank Zappan ja David Lee Rothin kanssa aikaisemmin työskennelleeseen Stevie Vaihin. Vai tuli silti ensisijaisesti valituksi yhtyeeseen vuoden 1986 elokuvaan Crossroads työstämänsä kitaroinnin ansiosta. Kosketinsoittimista pitkäsoitolla vastasivat Don Airey sekä studiomuusikot Claude Gaudette ja David Rosenthal. Ilmestyessään Slip of the Tongue sai ristiriitaisen vastaanoton, mutta vuosien myötä itse Coverdale on ilmaissut pitävänsä albumista nykyisin  enemmän kuin sen ilmestymisen aikaan. Slip of the Tonguen julkaisua seurannut maailmankiertue oli siltä erää yhtyeen suurin. Whitesnake esiintyi muun muassa kolmatta kertaa Monsters of Rock-festivaalilla ja toistamiseen sen pääesiintyjänä. Kiertueen päätyttyä Coverdale piti taukoa musiikkibisneksestä. Hän palasi musiikin pariin vasta vuoden 1991 lopussa ja tällä kertaa Jimmy Pagen kanssa. Kaksikon työskentely johti vuonna 1993 ilmestyneeseen albumiin Coverdale*Page.

Tiistain tukeva:Merkittävä walesilaisartisti

Kahdeksas kesäkuuta 1951 syntynyt Gaynor Hopkins, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Bonnie Tyler, on walesilainen solisti, joka on tullut tunnetuksi raspista lauluäänestään. Hänen esikoispitkäsoittonsa oli vuonna 1977 ilmestynyt World Stars Tonight. Se sisälsi singlet Lost in France sekä More Than a Lover. Tylerin vuoden 1978 singlejulkaisu It's a Heartache saavutti brittilistalla neljännen sijan ja nousi Billboardin listalla vielä yhtä sijaa korkeammalle. 1980-luvulla Tyler siirtyi selkeämmin rockmusiikin pariin biisintekijä ja tuottaja Jim Steinmanin kanssa. Tämä vastasi Tylerin suurimmasta singlemenestyksestä Total Eclipse of the Heart, joka poimittiin Tylerin brittilistan kärkeen nousseelta pitkäsoitolta Faster Than the Speed of Night. Steinman kirjoitti myös toisen Tylerin suuren 80-luvun menestyssinglen Holding Out for a Hero. 90-luvulla Tyler saavutti suosiota Keski-Euroopassa Dieter Bohlenin kirjoittamalla ja tuottamalla hitillä Bitterblue.Vuonna 2003 Tyler levytti uudelleen Total Eclipse of the Heartin ja tällä kertaa Kareen Antonnin kanssa. Kaksikielinen duetto kyseisestä balladista kohosi Ranskassa listakärkeen.Tylerin tuorein pitkäsoitto on vuonna 2013 ilmestynyt Rocks and Honey. Siltä löytyvän kappaleen Believe in Me Tyler esitti Britannian euroviisuedustajana. Tylerin levytysrepertuaarista It's a Heartache ja Total Eclipse of the Heart lukeutuvat kumpikin kaikkien aikojen myydyimpien singlejen joukkoon. Niistä molempia on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta. Työllään Tyler on ansainnut muun muassa kolme Grammy- ja kolme Brit Award -ehdokkuutta.  Vuonna 1969 Hopkins osallistui laulukilpailuun ja sijoittui toiseksi. Sanomalehteen jätetyn ilmoituksen perusteella hän löysi töitä Bobby Wayne & The Dixies -nimisen yhtyeen taustalaulajattarena. Seuraavaksi Hopkins johti soulyhtyettä nimeltä Imagination. Näihin aikoihin hänen taiteilijanimekseen vaihtui Sherene Davis, jottei häntä vahingossakaan sekoitettaisi walesilaiseen laulajattareen Mary Hopkiniin. Davisin esiintyessä vuonna 1975 Swansean Townsman Clubilla kykyjenetsijä nimeltä Roger Bell tarjosi hänelle mahdollisuutta nauhoittaa demo Lontoossa. Useampaa kuukautta myöhemmin RCA Recordsilta saapui puhelinsoitto, jossa tarjottiin levytyssopimusta. Taiteilijanimen vaihdosta ehdotettiin tässä vaiheessa uudelleen ja Davis päätyi sanomalehtien nimilistojen kautta Bonnie Tyleriin. Ronnie Scottista ja Steve Wolfista tuli hänen managerinsa, biisintekijänsä ja tuottajansa. Huhtikuussa 1976 ilmestynyt Tylerin debyyttisingle My! My! Honeycomb ei vielä tehnyt vaikutusta hittilistoilla. Kakkossingle Lost in Francen ilmestymisen yhteydessä levy-yhtiö RCA lisäsi promootiota ja järjesti Tylerille tapaamisen lehdistön kanssa ranskalaisessa linnassa.

Lost in France ei muodostunut hitiksi vielä julkaisunsa aikaan syyskuussa 1976, mutta vuoden loppuun mennessä single kapusi top teniin. Tylerin seuraava single More Than a Lover saavutti myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Tyler esitti kyseisen kappaleen Top of the Popsissa maaliskuun lopussa 1977 ja single saavutti brittilistalla 27. sijan. Kahdesta singlemenestyksestä huolimatta Tylerin vuoden 1977 debyyttialbumi The World Starts Tonight muodostui Euroopan maista menestyksekkääksi ainoastaan Ruotsissa, missä se nousi listakakkoseksi. Vuonna 1978 julkaistu It's a Heartache nousi brittilistalla neljänneksi. Yhdysvalloissa siitä muodostui Tylerin ensimmäinen hitti ja listasijoitus Billboardilla oli Britanniaa yhtä sijaa korkeampi. Samana vuonna ilmestynyt Tylerin kakkospitkäsoitto Natural Force saavutti kultalevyn yli puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Singlebiisi Here I Am ei menestynyt Britanniassa eikä Yhdysvalloissa, mutta sitä vastoin joissakin muissa Euroopan maissa. Vuonna 1979 ilmestynyt Tylerin kolmas albumi Diamond Cut oli menestys erityisesti Norjassa ja Ruotsissa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet My Guns Are Loaded ja Too Good to Last. Lisäksi Tyler oli solistina (The World is Full of) Married Men -elokuvan tunnuskappaleessa. Myös artistin ensimmäinen Japanin-kiertue ajoittui vuoteen 1979. Vierailunsa aikana hän osallistui Tokiossa järjestettyyn The World Popular Song Festivaaliin ja voitti kyseisen kilpailun Scottin ja Wolfen käsialaa olleella kappaleella Sitting on the Edge of the Ocean. Niin ikään vuonna 1979 ilmestynyt single I Believe in Your Sweet Love valittiin Record Mirrorissa julkaisunsa aikana kuukauden singleksi. Molemmat mainitut pikkulevyt olivat mukana vuonna 1981 julkaistulla ja Tylerin viimeisellä RCA:lle levytetyllä albumilla Goodbye to the Island. Neljän RCA:lle levytetyn albumin jälkeen Tyler halusi muuttaa musiikillista tyyliään. Nähtyään Meatloafin esiintyvän Old Grey Whistle Testissä hän halusi Jim Steinmanin tuottajakseen. Tämä esitteli Tylerille kappaleen Total Eclipse of the Heart, joka poimittiin vuonna 1983 julkaistulta menestysalbumilta Faster than the Speed of Night. Brittilistalla se nousi listakärkeen ja saavutti hopealevyn yli 60 000 kappaleen myynnillään. Yhdysvalloissa tuloksena oli platinalevy yli puolen miljoonan albumin myynnillä. Vuonna 1984 Tyler levytti kappaleen There She Comes sci-fi-elokuvaan Metropolis. Vaikkei kappaleesta muodostunut suurta hittiä, Tyler vastaanotti siitä Grammy-ehdokkuuden vuonna 1985. Tyler jatkoi yhteistyötään Steinmanin kanssa kuudennella studioalbumillaan Secret Dreams and Forbidden Fire. Steinman kirjoitti sille neljä kappaletta, näiden joukossa albumin suurin hitti Holding Out for a Hero, joka oli julkaistu alun perin jo vuonna 1984 elokuvan Footloose soundtrackillä.

Secrets Dreams and Forbidden Fire saavutti brittilistalla 24. sijan ja siltä poimittiin Tylerin viimeinen Yhdysvalloissa listoille noussut single If You Were a Woman (And I Was a Man) Columbia Recordsin kautta Tyler julkaisi vielä yhden pitkäsoiton vuonna 1988. Hide Your Heart -niminen albumi tosin totteli Yhdysvalloissa nimeä Notes from America. Kyseiselle pitkäsoitolle kappaleita sävelsivät Michael Bolton, Albert Hammond ja Desmond Child, joista viimeksi mainittu toimi myös albumin tuottajana. Hide Your Heart saavutti suosiota Keski-Euroopassa, mutta saavutti Britanniassa ainoastaan 78. sijan. Hittejä useista albumin raidoista saivat muut artistit. Esimerkiksi Kiss versioi sen nimiraidan ja Tina Turner saavutti suurmenestyksen coverillaan The Best -kappaleesta. Hide Your Heartin tiimoilta tehdyn brittikiertueen aikana vuonna 1988 Tyler esiintyi Readingin festivaaleilla esimerkiksi Meatloafin ja Jefferson Starshipin kanssa. Vuonna 1988 Tyler myös lainasi äänensä Dylan Thomasin radiodraaman Under the Milk Wood George Martinin käsialaa olleeseen produktioon. Saksalainen tuottaja ja lauluntekijä Dieter Bohlen otti Tyleriin yhteyttä vuonna 1991. Hieman pitkin hampain Tyler solmi levytyssopimuksen Hansa Recordsin kanssa ja hänen kahdeksas studioalbuminsa Bitterblue ilmestyi kyseisen vuoden marraskuussa. Biisintekijöinä ja tuottajina kyseisellä albumilla olivat lisäksi Georgio Moroder, Albert Hammond ja Nik Kershaw. Bitterblue-pitkäsoitto on myynyt kaikkiaan yli puoli miljoonaa kappaletta, mutta Britanniassa se ei noussut listoille. Seuraava albumi Angel Heart ilmestyi jo lokakuussa 1992. Se toisti edeltäjänsä menestyksen. Pitkäsoiton neljästätoista kappaleesta yksitoista oli Bohlenin käsialaa. Singlekappale Fool's Lullaby menestyi Euroopassa ja sen korkein listasijoitus oli Norjassa saavutettu kuudes sija. Lisäksi albumi sisälsi muun muassa Frankie Millerin kanssa levytetyn dueton Save Your Love. Tammikuussa 1993 Tylerin vanha levy-yhtiö Columbia Records julkaisi artistin Very best of-kokoelman, joka saavutti platinalevyn. Samaisen vuoden lokakuussa ilmestyi viimeinen Hansalle levytetty Tylerin albumi Silhouette in Red. Vaikka se ei ollut aivan edeltäjiensä veroinen menestys, pitkäsoitto myi platinaa Norjassa. Tyler levytti myös Joe Cocker-coverin You Are So Beautiful. Lokakuussa 1994 Tyler julkaisi Hansan kautta vielä kokoelma-albumin Comeback:Single Collection '90-'94. Se sisälsi myös uuden singlen Back Home. Single ja albumi jäivät tällä kertaa vaille listasijoitusta.

EastWest Recordsin kautta Tyler julkaisi vuonna 1995 hyvät arviot saavuttaneen albumin Free Spirit. Kyseessä oli ensimmäinen artitin Yhdysvalloissa julkaistu albumi sitten vuonna 1988 julkaistun Hide Your Heartin. Vuonna 1998 Tyler levytti kappaleen Is  Anybody There Rick Wakemanin albumille Return to the Centre of the Earth. Syyskuussa 2001 julkaistu ja 17 kappaletta sisältänyt Greatest Hits- kokoelma saavutti Britanniassa hopealevyn 60 000 kappaleen myynnillään. Vuonna 2002 Tyler alkoi työskennellä pitkäsoiton Heart Strings parissa. Se koostui 13 coverkappaleesta esimerkiksi U2:n, Beatlesin ja Bruce Springsteenin kaltaisilta artisteilta. Kappaleiden sovituksista vastasivat säveltäjät Nick Ingman ja Karl Jenkins ja ne levytettiin Praguen filharmonisen orkesterin kanssa. Heart Stringsin maaliskuuhun 2003 ajoittunutta julkaisua seurasi kiertue Saksassa. Heart Strings nousi 50 suosituimman joukkoon viidessä Euroopan maassa. Samaisena vuonna ranskalainen solisti Kareen Antonn lähetti Tylerille äänittämänsä ranskankielisen sovituksen Total Eclipse of the Heartista ja pyysi Tyleriä levyttämään kappaleesta dueton kanssaan. Tyler suostui ja versio julkaistiin joulukuuussa 2003. Ranskassa se nousi listakärkeen, piti sijoituksensa kymmenen viikon ajan ja myi yli puoli miljoonaa kappaletta. Versio nousi ykköseksi myös Belgiassa ja Puolassa. Kyseinen duetto merkitsi Tylerille Ranskassa todellista comebackia ja se saavutti myös varsin myönteiset arviot. Vuonna 2004 Tyler ja Antonn levyttivät duettoversion It's a Hearachesta. Molemmat duetot olivat mukana Tylerin vuoden 2004 pitkäsoitolla Simply Believe. Stuart Emerson sävelsi albumin kappaleista kuusi, joista kaksi oli uusioversioita alun perin Free Spirit- pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista. Seuraavalla albumillaan Wings Tyler osallistui ensikertaa toden teolla sävellystyöhön. Tyylillisesti kyseinen albumi merkitsi siirtymistä valtavirran poppiin. Vuonna 2005 Tyler esiintyi ranskalaisen yhtyeensä kanssa Pariisin La Cigalessa ja Espanjan Zaragosassa yli 100 000 kuuntelijalle. Kyseiset konsertit äänitettiin ja kuvattiin ja niistä julkaistiin vuonna 2006 albumi Bonnie Tyler Live ja seuraavana vuonna vuorossa oli dvd Bonnie on Tour. Vuonna 2005 Tyler vastaanotti Dortmundissa Steigel Awardin vuosikymmenten työstään musiikkibisneksessä. Toistaiseksi tuoreinta pitkäsoittoaan Rocks and Honey Tyler alkoi työstää alkuvuodesta 2012. Hän matkusti Nashvilleen etsimään sopivaa kappalemateriaalia. Blackbird -studioilla äänitetyn albumin tuottajana oli David Huff. Ennen albumin julkaisua Tyler lähetti sen BBC:lle palautetta varten. Sen raidoista Believe in Metä pidettiin siinä määrin laadukkaana, että Tyleria kehotettiin osallistumaan sillä vuoden 2013 Eurovision laulukilpailuun. Tuloksena oli 23 pisteellä 19. sija. Silti Tyler piti kyseistä kokemusta todella merkittävänä. Rocks and Honey julkaistiin Britanniassa kuudes toukokuuta 2013 ja se saavutti 52. sijan. Albumin nimi viittaa Tylerin ja Vince Gillin lauluäänien kontrastiin kaksikon duettokappaleessa What You Need from Me. Muina singleinä kyseiseltä albumilta julkaistiin kappaleet This is Gonna Hurt ja Love is the Knife. Tyler osallistui syyskuun lopussa 2016 julkaistun Frankie Millerin albumin Frankie Miller's Double Take levyttämiseen. Lokakuussa oli vuorossa Tylerin Greatest hits- tyyppinen kiertue Saksassa. Kiertuetta promotoidessaan Tyler mainitsi matkustavansa joulukuussa Nashvilleen levyttämään John Carter Cashin kanssa. Helmikuussa 2017 kerrottiin Tylerin julkaisevan uuden singlen Love's Holding On saksalaisen heavy metal -yhtyeen Axel Rudi Pellin kanssa. Maaliskuussa 2018 Tyler teki Saksassa ja Itävallassa 22 konsertista koostuneen Sharron Levyn lämmittelemän kiertueen, jolla hän juhlisti It's a Heartachen 40 vuotta aikaisemmin tapahtunutta julkaisua. Helmikuussa 2019 ilmestynyt single Hold on edelsi seuraavassa kuussa julkaistua Tylerin 17:ttä studioalbumia Between the Earth and the Stars. Brittilistalla sijan 34. saavuttaneen pitkäsoiton tuotannosta vastannut David Mackay oli tuottanut myös Tylerin kaksi ensimmäistä 70-luvun albumia. Between the Earth and the Stars sisältää Rod Stewartin, Francis Rossin ja Cliff Richardin kanssa levytetyt duetot. Samaisen vuoden elokuussa Cherry Red Records julkaisi boxina Tylerin neljä ensimmäistä albumia. Toukokuussa 2020 Tyler julkaisi Lorraine Crosbyn kanssa levyttämänsä hyväntekeväisyyssinglen Through Thick n' Thin (I'll Stand by You). Syyskuussa 2022 ilmestyi digisinglenä Tylerin ja Mike Battin duetto Into the Sunset. Samaisen vuoden marraskuuhun ajoittui Tylerin ensimmäinen kiertue Etelä-Amerikassa. Siihen sisältyi kahdeksan konserttia Brasiliassa ja yksi Uruguayssa. Vuoden 2023 aikana Tyler toivoo julkaisevansa vielä yhden studioalbumin. 

Maanantain mainio:Detroitin rockkuningattaren pätevä debyytti

Suzi Quatro:Suzi Quatro

Lokakuussa 1973 RAK Recordsin julkaisemana ilmestynyt Suzi Quatron nimeä kantava esikoispitkäsoitto lukeutuu artistin varhaistuotannon vahvimpiin albumikokonaisuuksiin. Pitkäsoiton rivakkaa rokkausta tarjoavat singlemenestykset Can the Can ja 48 Crash olivat hittinikkareiden Nicky Chinn ja Mike Chapman käsialaa. Tunnetuinta coverosastoa pitkäsoitolla edustavat näkemykset Elvis Presleyn All Shook Upista,  alunperin The Beatlesin ja hieman myöhemmin myös The Rolling Stonesin lähes kymmenen vuotta ennen Quatroa levyttämästä I Wanna Be Your Manista sekä Johnny Kidd & The Piratesin alkuaan vuoden 1960 satoa edustavasta rockklassikosta Shakin' All Over. Myös ärhäkkä Primitive Love on Chinin ja Chapmanin tekosia, mutta Suzi Quatron esikoisalbumin huippuhetket löytyvät Quatron ja kitaristinsa Len Tuckeyn yhteistyötä edustavien raitojen joukosta. Glycerine Queenistä muodostui keikkastandardi, Shine My Machine tarjoaa iskevää kitarointia Official Suburbian Supermanin rikastaessa kokonaisuutta kosketinsoitinvetoisuudessaan aavistuksen sofistikoituneemmalla tyylillä. Sticks and Stones tekee suhteellisen onnistuneen paluun suoraviivaisempaan rockilmaisuun. Skin Tight Skin käy raukeassa tunnelmassaan Suzin debyytin taidenumerosta ja mainitussa kappaleessa erityisesti rytmiryhmä pääsee vakuuttamaan. Lähes kuusiminuuttinen roketti Get Back Mama on täysin Suzin itsensä käsialaa ja kyseisessä kappaleessa hänelle löytyy myös paikka pienelle bassosoololle. Edustamassaan genressä Suzi Quatron debyyttialbumi lukeutuu vaivattomasti ilmestymisvuotensa klassikkolevyihin. Australiassa mainittu pitkäsoitto julkaistiin nimellä Can The Can.

Sunnuntain extra:Mott the Hooplen läpimurtoalbumi

Mott the Hoople:All the Young Dudes

Vuonna 1972 ilmestynyt All the Young Dudes on brittiläisen rockyhtyeen Mott the Hooplen viides studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa kyseessä oli sen debyytipitkäsoitto CBS Recordsille ja Yhdysvalloissa Columbialle. Edeltäneet kolme vuotta Mott the Hoople oli nimittäin levyttänyt Britanniassa Island Recordsille ja Yhdysvalloissa Atlantic Recordsille. All the Young Dudes tuli merkitsemään käännekohtaa kamppailleelle yhtyeelle. Mott the Hoople oli nimittäin ollut lähellä hajoamista David Bowien tarjotessa yhtyeelle kappalettaan All the Young Dudes. Bowie toimi myös samannimisen pitkäsoiton tuottajana ja sen myötä Mott the Hooplesta muodostui eräs glamrockin keskeisistä henkilöitymistä. Helmikuussa 2006 Sony BMG julkaisi kyseisestä pitkäsoitosta remasteroidun ja laajennetun version Britanniassa ja Yhdysvalloissa Columbia Legacy – merkillä. Albumin erääksi glamrockin anthemeista kohonnut nimikappale julkaistiin singleformaatissa ennen pitkäsoittoa. Siitä muodostui maailmanlaajuinen hitti ja eräs glamrockin todellisista anthemeista. Sweet Jane, joka oli cover Velvet Undergroundin kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneellä pitkäsoitolla Loaded alun perin julkaistusta kappaleesta, ilmestyi singlenä Kanadassa, Alankomaissa, Portugalissa, Espanjassa ja Yhdysvalloissa, mutta ei yhtyeen kotimaassa Britanniassa. One of the Boys näki aluksi päivänvalon All the Young Dudesin b-puolena, mutta se julkaistiiin paratiipuolena Yhdysvalloissa ja manner-Euroopassa. Vuonna 2003 All the Young Dudes saavutti sijan 491. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuonna 2012 kyseinen lista päivitettiin ja Mott the Hooplen läpimurtolevy paransi asemiaan hieman nousten sijalle 484. Pitkäsoiton keskeisimpään tuotantoon lukeutuu myös kappale Ready for Love. Kyseessä oli kitaristi Mick Ralphsin käsialaa oleva kappale ja hän levytti sen uudelleen Bad Companyn riveissä yhtyeen liki pitäen erinomaiselle, vuonna 1974 ilmestyneelle ja bändin nimeä kantavalle esikoispitkäsoitolle.

Lauantain pitkä:Stonesin 80-luvun aliarvostettu pitkäsoitto

The Rolling Stones:Dirty Work

24. maaliskuuta 1986 julkaistu Dirty Work on Rolling Stonesin Britanniassa 18. ja Yhdysvalloissa 20. julkaistu pitkäsoitto. Steve Lillywhiten yhdessä Mick Jaggerin ja Keith Richardsin kanssa tuottama albumi työstettiin vaiheessa, jolloin The Glimmer Twinsin välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Dirty Work oli Stonesien ensimmäinen CBS:n kanssa solmitun sopimuksen aikoihin työstetty pitkäsoitto. Sen äänitykset alkoivat huhtikuussa 1986 Pariisissa ja jatkuivat ensiksi yhtäjaksoisesti kahden kuukauden ajan. Jagger oli juuri julkaissut ensimmäisen soololevynsä She's the Boss, eikä solistin popura ollut Richardsin mieleen. Kaksikon välinen eripura ilmeni julkisesti Live Aid -konsertissa 13. heinäkuuta 1985, jossa Jagger esitti soolosetin Richardsin ja Ronnie Woodin säestäessä Bob Dylania akustisine kitaroineen. Myös rumpali Charlie Wattsilla oli näihin aikoihin nautintoaineisiin liittyneitä ongelmia ja joillakin Dirty Workin raidoilla rummuissa kuultiin Anton Figiä ja Steve Jordania. Wood oli rumpalina pitkäsoiton päätösraidalla, Richardsin vokalisoimalla Sleep Tonightilla. Dirty Workin kahdeksasta originaalikappaleesta neljä, eli One Hit (to the Body), Fight, nimikappale sekä Had It With You on kreditoitu Jaggerin ja Richardsin lisäksi Woodin nimiin. Raidasta Back to Zero vastaavat Jagger, Richards ja Chuck Leavell. Dirty Workilla ainoastaan kappaleet Hold Back, Winning Ugly ja Sleep Tonight ovat Jaggerin ja Richardsin yhteistyötä. Näin ollen Dirty Work sisältää vähiten kaksikon yhteisiä kappaleita vuonna 1965 julkaistun pitkäsoiton Out of Our Heads jälkeen. Vastaavasti Stonesien repertuaarista ensimmäisenä Dirty Work sisältää kaksi Keithin vokalisoimaa numeroa, eli Too Rude ja Sleep Tonight. Keithin vokalisoimia kappaleita löytyy lisää albumin bootlegeilla julkaistuista outtake-kappaleista. Kyseisistä kappaleista tunnetuin on Stevie Wonder-laina Loving You is Sweeter than Ever, mutta siinä Keith ei ole vokalistina.  Dirty Workin äänitykset viimeisteltiin heinä-elokuussa 1985 ja tuolloin albumilla vierailivat Jimmy Page, Bobby Womack ja Tom Waits. Steve Lillywhite käytti useita viikkoja miksaukseen ja albumin kappaleiden 12-tuumaisiin remiksauksiin. 12. joulukuuta Stonesien pitkäaikainen ulkojäsen, pianisti Ian Stewart menehtyi äkilliseen sydänkohtaukseen 47 vuoden ikäisenä. Tribuuttina Dirty Workin loppuun piilotettiin hänen soittamaansa Big Bill Broonzyn käsialaa olevaa bluesklassikkoa Key to the Highway. Maaliskuussa 1986 julkaistu cover Bobin ja Earlin vuoden 1964 hitistä Harlem Shuffle nousi yhtyeen kotimaassa sijalle 13. ja Yhdysvalloissa viidenneksi. Kyseessä oli ensimmäinen Stonesien single sitten yhtyeen alkuaikojen, joka ei ollut kaksikon Jagger/Richards käsialaa. Dirty Work julkaistiin viikko singlen jälkeen. Pitkäsoiton listasijoitus oli neljäs sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Jälkimmäisessä albumi myi platinaa ja sitä on mennyt kaupaksi yli neljä miljoonaa kappaletta. Toisena singlenä julkaistu One Hit (to the Body) nousi Yhdysvalloissa top 30:een ja sen videolla Jagger ja Richards toivat avoimesti esiin keskinäisiä antipatioitaan. Albumista laaditut arviot eivät ilmestymisaikanaan olleet erityisen myönteisiä, mutta ajan myötä pitkäsoitto on nostanut asemiaan. Uusintajulkaisut Dirty Workista ovat Virgin Recordsin julkaisemana vuodelta 1994 ja vuoden 2009 uusintajulkaisusta vastasi Universal. Vielä 2011 albumin julkaisi uudelleen Universal Music Japan.