sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Maanantain mainio:The Banglesin tiukkaa livesoundia vuodelta 1986

The Bangles:Live in New York 1986

The Swinging Pig Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Banglesin livekonsertti New Yorkista vuodelta 1986 lienee laadukkain yhtyeen repertuaarista löytyvä bootleg-nauhoitus, onhan yhtye sillä varsin tiukassa soittoiskussa ja lisäksi nauhoitus on  otettu suoraan soundboardista. 16 kappaleesta koostuva kattaus on pätevä läpileikkaus yhtyeen kahden ensimmäisen pitkäsoiton; vuonna 1984 ilmestyneen ja vielä garagerockia edustaneen All Over the Placen ja lähes kaksi vuotta myöhemmin julkaistun ja lopulliseksi läpimurroksi osoittautuneen Different Lightin kappaleista. Esikoiselta mukana ovat Vicki Petersonin leadvokalisoima Restless, Susanna Hoffsin laulamat debyyttihitti Hero Takes a Fall sekä He's Got a Secret, James sekä Dover Beach. Debbi Peterson leadvokalisoi Katrina & TheWaves-coverin Going Down to Liverpool sekä alun perin The Merry-Go-Round-yhtyeen 60-luvun loppupuolen tuotantoa edustavan kappaleen Live. Different Lightilta löytyvä ja harvinaislaatuisesti koko Bangles-kvartetin yhteistyötä edustava Let It Go avaa keikan ja mainitulta albumilta kuullaan lisäksi itseoikeutetut hitit Manic Monday, Walking Down Your Street, If She Knew What She Wants ja Walk Like an Egyptian sekä harvinaisempina poimitoina nimikappale In a Different Light ja Michael Steelen leadvokalisoima Big Star-cover September Gurls. Vicki Petersonin vokalisoimat Angels Don't Fall in Love ja Return Post, joista jälkimmäistä väritetään ripauksella Creedence Clearwater Revivalin Born on the Bayouta, edustavat rockpainotteisempaa musiikillista ilmaisua. Vuoden 1986 Bangles rokkasikin keikkakontekstissa varsin vakuuttavasti. Seuraavana vuonna Less Than Zero-elokuvan soundtrackillä julkaistulla Simon and Garfunkel-coverilla Hazy Shade of Winter yhtye oli levytystensä osalta kaikkein lähimpänä livesoundiaan. Mainittu kappale oli tosin kuulunut Banglesin keikkasettiin jo 80-luvun alussa ennen kuin The Runawaysin originaalibasistina ja solistina muistettu Michael Steele täydensi yhtyeen legendaarisimman lineupin.

lauantai 30. toukokuuta 2020

Sunnuntain extra:Suositun brittilaulajattaren esikoisalbumi

Cilla Black:Cilla

25. tammikuuta 1965 Parlophone Recordsin julkaisemana ja George Martinin tuottamana ilmestynyt Cilla on brittiläislaulajatar Cilla Blackin esikoispitkäsoitto. Siitä muodostui menestys, sillä albumi kohosi brittien albumilistalla viidennelle sijalle. Pitkäsoitto sisälsi useita tunnettuja coverkappaleita, joista mainittakoon Going Out of My Head, Brenda Hollowayn Every Little Bit Hurts, The Shirellesin originaali ja myös The Beatlesin esikoisalbumilta Please Please Me löytyvä Baby It's You sekä Martha & The Vandellasin soulklassikko Dancing in the Street. Vuonna 2002 EMI Records julkaisi Cilla Blackin esikoisalbumista remasteroidun monoversion yhdessä artistin kakkospitkäsoiton Cilla Sings Rainbow kanssa. Seitsemäs syyskuuta 2009 EMI julkaisi Cillan debyyttialbumin uudelleen pelkästään digitaalisesti. Originaalien albumilla julkaistujen kappaleiden lisäksi mukana oli neljä bonuskappaletta, niiden joukossa You're My Worldin vaihtoehtoinen otto, Shot of Rhythm and Bluesin kakkosotto ja toinen Martha & The Vandellasin ohjelmisto poimittu kappale Heatwave. Kaikki kappaleet oli remasteroitu Abbey Roadin studioilla originaaleista 1/4 stereomasternauhoista. iTunesissa julkaistavan uusintapainoksen bonuksina tulee olemaan digitaalinen bookletti, joka sisältää originaalin kansitaiteen, tarkat tiedot albumin kappaleista sekä harvinaista kuvamateriaalia.

perjantai 29. toukokuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs ensimmäisistä ja keskeisimmistä vaihtoehtorock-yhtyeistä

Siouxsie and the Banshees oli brittiläinen rockyhtye, jonka perustivat Lontoossa vuonna 1976 solisti Siouxsie Sioux ja basisti Steven Severin. Yhtyeen vaikutusta sekä aikalaisyhtyeisiinsä että myöhemmin toimintansa aloittaneisiin yhtyeisiin voi pitää varsin merkittävänä. Musiikkilehti Mojo listasi yhtyeen kitaristin John McGeochin sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalleen hänen työskentelystään kappaleessa Spellbound. The Times nimesi Siouxsie and the Bansheesin post-punkin uskaliaimpien ja kompromissittomimpien yhtyeiden joukkoon. Alkuvaiheessaan yhtye assosioitui osaksi punkskeneä, mutta se loi nopeasti post-punkin riitasointuja hyödyntävän muodon, joka oli täynnä rytmillistä ja soonista kokeilua. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi Scream vastaanotti kriitikoiden taholta myönteiset arviot. Vuonna 1980 ilmestynyt Siouxsie and the Bansheesin kakkosalbumi Caleidoscope merkitsi voimakasta musiikillista tyylinmuutosta ja mainittu pitkäsoitto saavutti brittilistalla viidennen sijan. Vuonna 1981 ilmestynyt kolmas albumi Juju nousi niin ikään Britanniassa top teniin ja sen vaikutus esiin nousseeseen goottiskeneen oli varsin merkittävä. Vuonna 1988 ilmestynyt ja monipuolinen albumi Peepshow merkitsi yhtyeelle läpimurtoa Yhdysvalloissa ja pitkäsoitto vastaanotti myönteiset arviot. Vaihtoehtoiset rockkanavat suosivat Siouxsie and the Bansheesin musiikkia ja vuonna 1991 yhtye saavutti Yhdysvalloissa valtavirran hitin singlellään Kiss Them for Me. Uransa aikana Siouxsie and The Banshees julkaisi yksitoista albumia ja 30 singleä. Yhtyeen historiaan sisältyi useita miehistönvaihdoksia ja Sioux ja Severin säilyivät ainoina kaikissa yhtyeen line-upeissa mukana olleina jäseninä. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1996 ja Sioux ja rumpali Budgie jatkoivat musiikin työstämistä yhtyeessä The Creatures, toisessa yhtyeessä, jonka he olivat perustaneet 80-luvun alussa. Siouxsie aloitti soolouransa vuonna 2004. Sioux ja Severin tapasivat syyskuussa 1975 Roxy Musicin konsertissa. Tuossa vaiheessa glamrock oli häipynyt, eikä tiedossa ollut musiikillisesti mitään, mihin kaksikko olisi voinut samaistua. Helmikuusta 1976 eteenpäin Siouxsie, Severin ja muutamat heidän ystävänsä alkoivat seurata tuossa vaiheessa sainaamatonta yhtyettä The Sex Pistolsia, jonka kompromissiton asenne inspiroi heitä. Pistolsin manageri Malcolm McLaren järjesti 100 Club Punk Festivaalin, jonka esiintyjistä yksi peruutti viime hetkellä keikkansa. Niinpä Siouxsie ehdotti, että he soittaisivat Severinin kanssa siitä huolimatta, ettei yhtyeellä ollut nimeä tai muita jäseniä. Kahta päivää myöhemmin, eli 20. syyskuuta 1976 kaksikko esiintyi Lontoossa mainitulla festivaalilla kokoonpanolla, jonka täydensivät kitaristi Marco Pirroni ja rummuissa paremmin nimellä Sid Vicious tunnettu John Simon Richie. Heidän settinsä oli 20-minuuttinen, Isä meidän-rukoukseen perustunut improvisaatio. Yhtye oli aikeissa lopettaa toimintansa mainitun keikan jälkeen, mutta sitä pyydettiin esiintymään uudelleen. Kahta kuukautta myöhemmin Siouxsie ja Severin pyysivät mukaan rumpali Kenny Morrisin ja kitaristi Pete Fentonin. Soitettuaan useita keikkoja alkuvuodesta 1977 yhtye havaitsi, ettei Fenton sopinut sen kokoonpanoon, sillä hän oli todellinen rockkitaristi. Mainitun vuoden heinäkuussa hänen paikkansa otti John McKay. Saman vuoden marraskuussa Siouxsie and The Banshees teki ensimmäisen tv-esiintymisensä soittamalla Manchester Granadassa Tony Wilsonin tv-showssa So It Goes. Yhtye teki ensimmäisen nauhoituksensa John Peelille BBC Radioon ja seuraavassa kuussa yhtye nähtiin Sounds-lehden kannessa. Vaikka yhtye soitti Lontoossa loppuunmyytyjä keikkoja jo alkuvuodesta 1978, sille tuotti vaikeuksia löytää levy-yhtiötä, joka antaisi yhtyeelle täydellisen taiteellisen vapauden. Kesäkuussa yhtyeen sainannut Polydor takasi yhtyeelle lopulta taiteellisen vapauden. Siouxsie and the Bansheesin esikoissingle Hong Kong Garden nousi brittilistalla top teniin. NME:n arviossa kehuttiin sekä kappaleen narratiivia että kitarointia. Marraskuussa 1978 ilmestyneestä yhtyeen esikoisalbumista The Scream NME:n Nick Kent kuvasi yhtyeen soundia Velvet Undergroundin ja Tago Mago-albumin aikaisen Can-yhtyeen hybridiksi. Hänen mukaansa traditionaalia kolmen muusikon soundia ei koskaan ollut hyödynnetty yhtä epäpuhdasoppisesti yhtä tyrmäävin tuloksin. Vuonna 1979 ilmestyneestä yhtyeen kakkosalbumista Join Hands Record Mirror kirjoitti vaarallisena työnä, joka pitäisi kuunnella. Pitkäsoittoa promotakseen Banshees teki  täyspitkän kiertueen, mutta riitaantuneet Morris ja McKay jättivät yhtyeen syyskuussa ainoastaan muutamaa päivää ennen kiertueen alkamista. The Slitsin rumpali Budgie valittiin koesoitossa tuuraavaksi rumpaliksi, mutta kitaristien koesoitattaminen oli vaikeampaa. Niinpä tehtävään valittiin The Curen Robert Smith, sillä yhtye oli entuudestaan kiertueen kakkosbändinä. Rundin päätyttyä Smith palasi omaan yhtyeeseensä. Budgiesta tuli yhtyeen pysyvä rumpali ja sen ryhtyessä nauhoittamaan uutta singleään Happy House kitaristiksi valikoitui Magazine-yhtyeen John McGeoch.

Vuonna 1980 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Kaleidoscope The Banshees tutki uusia musiikillisia alueita, sillä instrumentaatiota täydennettiin syntetisaattoreilla, sitaareilla ja rumpukoneilla. Yhtyeen pyrkmyksenä oli saada jokainen kappale kuulostamaan erilaiselta huolimatta siitä, pystyttäisiinkö kaikkia biisejä soittamaan keikkakontekstissa. Kaleidoscopesta muodostui kaupallinen menestys, sillä albumi saavutti brittilistalla viidennen sijan. Kaleidoscopen tiimoilta Banshees soitti ensimmäiset keikkansa Yhdysvalloissa ja niihin lukeutui muun muassa kolme keikkaa New Yorkissa marraskuussa 1980. Vuonna 1981 ilmestyneellä albumilla Juju yhtye testasi erilaista taktiikkaa ja soitti kaikkia tulevan albuminsa kappaleita keikoillaan ennen niiden levyttämistä. Severinin mukaan Jujusta tuli tiedostamattomasti teema-albumi, jonka aiheet olivat synkkiä. Brittilistalla pitkäsoitto saavutti seitsemännen sijan, eli siitä muodostui eräs yhtyeen suurimmista menestyksistä. The Smiths-yhtyeen Johnny Marr kehui myöhemmin McGeochin kitaratyöskentelyä kyseisellä albumilla. Vuoden 1981 kiertueella Siouxsiesta ja Budgiesta tuli salaisesti pari. Samoihin aikoihin he aloittivat rumpu-laulu-duonsa The Creatures, joka julkaisi ensiksi ep:n Wild Things. Vuonna 1982 ilmestynyt psykedeelinen albumi A Kiss in the Dreamhouse sisälsi useissa kappaleisssaan jousia ja tyylillisesti se erosi voimakkaasti edeltäjästään. Lehdistö suhtautui albumiin innostuneesti. Alkoholiongelmista kärsinyt McGeoch sai lähteä yhtyeestä ja Robert Smithiä pyydettiin toistamiseen hänen tilalleen. Smith liittyi yhtyeeseen marraskuussa 1982. Vuoden 1983 aikana yhtyeen jäsenet vaikuttivat useissa sivuprojekteissa. Siouxsie ja Budgie sävelsivät The Creaturesin ensimmäisen albumin Feast Severinin ja Smithin levyttäessä nimellä The Glove. Smithin Bansheesissä oloaika dokumentoitiin Beatles-coverilla Dear Prudence. Se nousi brittilistalla kolmanneksi ollen yhtyeen suurin singlemenestys. Yhtye julkaisi livealbumin Nocturne ja viimeisteli kuudennen studiolevynsä Hyaena. Toukokuussa 1984 hieman ennen pitkäsoiton ilmestymistä Smith jätti yhtyeen terveyssyistä, sillä täysipainoinen keskittyminen kahteen yhtyeeseen oli liikaa. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin yhtyeessä Clock DVA soittanut John Valentine Carruthers. The Thorn-ep:lle The Banshees levytti uudestaan neljä kappaletta vanhasta repertuaaristaan jousilla sävytettyinä. NME ylisti kyseistä projektia. Banshees käytti suuren osan vuodesta 1985 työskentelemällä uuden albuminsa Tinderbox parissa. Ennen pisintä kiertuettaan Britanniassa yhtye julkaisi uuden singlensä Cities in Dust. Tinderbox ilmestyi lopulta huhtikuussa 1986 ja Sounds kirjoitti albumista myönteisen arvion. Pitkäsoiton pitkäkestoisen levytysrupeaman jatkoksi Banshees julkaisi vuonna 1987 täysin covereista koostuneen albumin Through the Looking Glass. Musiikkilehti Mojo ylisti yhtyeen näkemystä Bilie Holidayn kappaleesta Strange Fruit. Albumin julkaisun jälkeen yhtye havaitsi, ettei Carruthers ollut enää täysipainoisesti mukana ja yhtye päätti jatkaa uuden materiaalinsa parissa triona.  Pidemmän tauon aikana yhtye täydensi kokoonpanoaan multi-instrumentalisti Martin MacCarrickilla ja kitaristi Jon Kleinillä. Kvintetti nauhoitti vuonna 1988 albumin Peepshow, jolla kuultiin monia ei-traditionaalisia rockinstrumentteja, kuten selloa. Musiikkilehti Q antoi albumille täydet viisi tähteä. Sen ensimmäinen single Peek-a-Boo oli yhtyeen lopullinen läpimurto Yhdysvalloissa. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen yhtye piti taukoa. Siouxsie ja Budgie levyttivät The Creaturesin kanssa arvostetuimman albuminsa Boomerang. Myös Severin ja McCarrick työskentelivät yhteisen materiaalin parissa.

Vuonna 1991 The Banshees palasi singlellä Kiss Them for Me, jossa yhdistettiin jousia tanssirytmeihin. Yhtye teki yhteistyötä aasialaisen Talvin Singhin, joka myös vokalisoi albumin bridgessä, kanssa. Single saavutti myönteiset arviot ja Billboardin listalla sijan 23. tavoittanut kappale toi yhtyeelle myös aivan uutta yleisöä. Singleä seurasi pian pitkäsoitto Superstition ja Banshees konsertoi Yhdysvalloissa Lollapalooza-kiertueen toisena pääesiintyjänä. Seuraavana vuonna elokuvan Batman Returns ohjaaja Tim Burton pyysi yhtyettä säveltämään elokuvan singlekappaleen Face to Face. Vuoden 1993 aikana The Banshees nauhoitti uusia jousisovituksiin pohjautuneita kappaleita, mutta siirtyi soittamaan festivaaleilla ulkomailla. Palattuaan kotiin yhtye palkkasi Velvet Undergroundin John Calen tuottamaan albumin loppuosan. Vuonna 1995 ilmestynyt pitkäsoitto The Rapture saavutti myönteiset arviot, mutta Polydor tiputti yhtyeen vain muutama viikko albumin ilmestymisen jälkeen. Kleinin paikan yhtyeen viimeisellä ja vuoteen 1995 ajoittuneella kiertueella ktaristina otti aikaisemmin yhtyeessä Psychedelic Furs vaikuttanut Knox Chandler. Siouxsie and the Banshees lopetti toimintansa huhtikuussa 1996 20 vuotta kestäneen uransa jälkeen. Siouxsie ja Budgie ilmoittivat jatkavansa työskentelyä The Creaturesissa. Vuonna 1999 ilmestynyt albumi Anima Animus vastaanotti myönteiset arviot. Vuonna 2002 Universal Music julkaisi Siouxsie and The Bansheesin remasteroidussa katalogissa ensiksi yhtyeen Best of-kokoelman. Mainitun vuoden huhtikuussa Siouxsie, Severin, Budgie ja Chanler tekivät paluukiertueen Seven Year Itch, jolta julkaistiin vuonna 2003 myös samanniminen livelevy ja dvd.  The Bansheesin soitettua viimeisen konserttinsa Tokiossa Siouxsie ja Budgie jäivät kaupunkiin ja levyttivät The Creaturesina. Yhtyeen neljäs ja samalla viimeinen studioalbumi Hai! ilmestyi muutamaa kuukautta myöhemmin. Vuonna 2004 julkaistiin yhtyeen singlejen b-puolet yhteen kasannut boxi Downside Up sekä ep The Thorn. Vuonna 2006 yhtyeen neljä ensimmäistä albumia ilmestyivät remasteroituina ja ennen julkaisemattomia bonuskappaleita sisältäneinä versioina. Useat John Peelin radioshowta varten vuosien 1978 ja 1986 välillä tehdyt nauhoitukset ilmestyivät albumilla Voices in the Air:The Peel Sessions. Bansheesin vuosien 1982 ja 1986 välillä julkaisemat albumit ilmestyivät remasteroituina versiona huhtikuussa 2009. Saman vuoden kesäkuussa ilmestynyt boxi At the BBC sisälsi dvd:llä kaikki yhtyeen live-esiintymiset BBC:n televisiossa sekä kolme cd:tä livenauhoituksia. Huhtikuussa 2014 yhtyeen debyyttisingle Hong Kong Garden julkaistiin uudelleen seiskatuumaisena tuplavinyylinä. Lokakuun lopussa ilmestyivät remasteroituina ja bonuskappaleita sisältävinä versioina yhtyeen neljä viimeistä albumia. Syyskuussa Siouxsie ja Severin kasasivat musiikkilehti Q:ta varten kokoelmacd:n It's a Wonderful Life, jolla he kunnioittivat inspiraationsa lähteinä olleita elokuvamusiikin ja klassisen musiikin säveltäjiä. Vuonna 2015 ilmestynyt kokoelma Spellbound:The Collection sisälsi singlejä, niiden b-puolia ja albumiraitoja. Levykauppapäivänä julkaistiin uuden kansitaiteen kera yhtyeen vuoden 1979 kakkosalbumi Join Hands. Tammikuussa 2016 ilmestynyt boxi Classic Album Selection Volume One sisälsi yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia Kevin Metcalfen uudelleen remasteroimina. Mainitun boxin kakkososa seurasi huhtikuussa ja myös se sisälsi kuusi albumia yhtyeen tuoreemmasta tuotannosta. Marraskuussa The Screamistä julkaistiin vinyylikuvalevy. Polydor julkaisi sarjana uudelleen remasteroituina yhtyeen kaikki albumit. Elokuussa ilmestyivät Tinderbox, Juju, Through the Looking Glass ja Join Hands. Syyskuussa vinyyliuusintajulkaisuissa olivat vuorossa Superstition, A Kiss in the Dreamhouse ja The Scream. Joulukuussa julkaistu sarjan viimeinen osa sisälsi albumit The Rapture, Peepshow, Kaleidoscope ja Hyena. The Screamin julkaisusta oli kulunut 40 vuotta ja marraskuussa albumista julkaistiin tuhannen kappaleen rajoitettuna painoksena sininen uusintapainosvinyyli, jota oli saatavilla ainoastaan itsenäisten levyliikkeiden verkkokaupoista. Joulukuussa 2020 yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Once Upon a Time:The Singles julkaistiin uudelleen vinyylinä ja samalla posterin sisältäneenä versiona. Lokakuussa 2021 Tinderboxista julkaistiin rajoitettu värivinyylipainos. Siouxsie and the Banshees on yleisesti tunnustettu erääksi ensimmäisistä ja keskeisimmistä vaihtoehtorockyhtyeistä. Yhtyeeltä saamansa vaikutteet ovat tunnustaneet esimerkiksi Joy Division, The Cure, The Smiths, Depeche Mode, P J Harvey, Radiohead ja Tricky.

torstai 28. toukokuuta 2020

Perjantain pohjat:The Jamin vuoden 1978 klassinen singlehitti

Down in the Tube Station at Midnight on toinen The Jam-yhtyeen albumilta All Mod Cons poimituista singleistä. 13. lokakuuta 1978 Polydorin julkaisemana ilmestynyt pikkulevy saavutti sijan 15. brittilistalla. Singlen b-puolella ilmestyivät cover The Whon varhaistuotantoa edustavasta kappaleesta So Sad About Us sekä basisti Bruce Foxtonin käsialaa ollut kappale The Night. Joissakin singlestä julkaistuissa painoksissa kaksi edellä mainittua kappaletta oli sijoitettu a-puolelle ja Down in the Tube Station at Midnight b-puolelle. The Jamin johtohahmo Paul Weller ei olisi halunnut sisällyttää Down in the Tube Station at Midnightia  All the Mod Cons -albumille, sillä kappaleen sovitus ei ollut kehittynyt tarpeeksi nauhoitusten aikana. Pitkäsoiton tuottanut Vic Coppersmith-Heaven sai Wellerin kuitenkin muuttamaan mielensä. Kappaleen teksti kertoo tarinan nimeltä mainitsemattomasta päähenkilöstä, joka matkustaa yksin illan viimeisellä metrolla kotiin ja ostaa London Undergroundista automaattilipun. Lisäksi hän joutuu oikeistolaisia edustaneiden miesten muodostaman jengin pahoinpitelemäksi. Kappale alkaa London Undergroundin ääniefekteillä ja niitä seuraa basson synkopoitu beatti. Down in the Tube Station at Midnightin lyriikat ovat tulkittavissa sentimentaalisiksi ja niissä tuodaan esiin kodin lämmön ja 70-luvun urbaanin Lontoon rappeutumisen ja yöaikaan ajoittuneen ajoittaisen väkivallan muodostama kontrasti. Vasemmassa stereokanavassa kuullaan sydämenlyöntejä, jotka osaltaan lisäävät kappaleen esiin tuomaa jännitettä. Singlen etukannen kuvassa nähdään The Jam kuvattuna Lontoon metroasemalla Bond Streetillä. Takakannessa on nuoruuden kuva The Who-yhtyeen rumpalista  Keith Moonista. Eräs kaikkien aikojen rockrumpaleista nimittäin kuoli miltei tarkalleen viikkoa ennen Down in the Tube Station at Midnight -singlen ilmestymistä.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen menestyksekäs tuplakokoelma

Creedence Clearwater Revival:Chronicle, Vol 1

Tammikuussa 1976 Fantasy Recordsin julkaisemana ilmestynyt Chronicle,Vol 1, joka tunnetaan myös nimellä Chronicle:The 20 Greatest Hits, on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Creedence Clearwater Revivalin singlehitit yhteen niputtava tuplakokoelma-albumi. Myös mainitulta kokoelmalta löytyvä editoitu versio Marvin Gayen näkemyksenä erityisen tunnetuksi muodostuneesta kappaleesta I Heard It through the Grapewine ilmestyi Chroniclen julkaisun kanssa samaan aikaan singleformaatissa. Chronicle sisältää Creedencen 13 singlen a-puolet ja seitsemän pikkulevyn b-puolet. Toisin kuin kaksi aikaisemmin ilmestynyttä yhtyeen kokoelma-albumia; Creedence Gold ja More Creedence Gold, Chronicle Vol 1:llä mukana ovat kaikki Creedencen listasijoituksen saavuttaneet singlekappaleet. Vuonna 1986 ilmestynyt tupla-albumi Chronicle, Vol 2 sisältää Creedencen keskeisimpiä albumiraitoja yhtyeen vuosien 1968 ja 1972 välillä ilmestyneiltä seitsemältä pitkäsoitolta vuoden 1968 debyytistä Creedence Clearwater Revival vuonna 1972 ilmestyneeseen Mardi Grassiin. Timanttilevyn saavuttanut Chronicle Vol 1 on menestynein albumi Creedencen tuotannosta. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin päivitetyllä listalla Chronicle, Vol 1 saavutti sijan 59. Vuonna 2014 albumi julkaistiin rajoitettuna vinyyliuusintapainoksena. AllMusiciin Chronicesta arvion laatineen Stephen Thomas Erlewinen mukaan albumi on laadukas, mutta hän ei pitänyt sen cd-uudelleenjulkaisulle sisällytetyn, alun perin vuonna 1970 menestysalbumilla Cosmo's Factory ilmestyneen I Heard It thought the Grapewinen täyspitkästä versiosta, sillä se ei Erlewinen mukaan sopinut kokonaisuuteen. Blender-aikakauslehdessä laaditussa arviossa Chronicle, Vol 1 nimettiin Creedencen parhaaksi albumiksi. Robert Christgau kuvasi Chroniclea hyväksi lähtöpisteeksi Creedence-diggareille.

tiistai 26. toukokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Procol Harumin vuoden 1971 merkkialbumi

Procol Harum:Broken Barricades

11. kesäkuuta 1971 Crysaliksen julkaisemana ilmestynyt Broken Barricades on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Procol Harumin viides studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen kitaristi Robin Trower otti osaa ennen vuonna 1991 ilmestynyttä Procolin paluualbumia Prodigal Stranger. Gary Brookerin käsialaa oleva Simple Sister avaa Broken Barricadesin rokkaavan kitaroinnin, jousisovituksen ja melodisen kosketinsoitintyöskentelyn onnistuneella yhdistelmällä. Edeltäjänsä rokkaavuuteen verrattuna albumin nimikappale Broken Barricades kallistuu lähes puhtaasti progressiiviseen rockiin. Robin Trowerin säveltämä Memorial Drive edustaa odotustenmukaisesti rockimpaa soundia jo silkan kitaravetoisuutensa ansiosta ja Brookerin Luskus Delph taiderockia. Kakkospuolen käynnistävä Power Failure tarjoaa Brookerin sävellykseksi yllättävän rivakkaa musiikillista ilmaisua ja  sisältääpä kappale myös B. J. Wilsonin inspiroitunutta rumpusooloilua. Trowerin upeaa kitarointia hyödyntävä ja psykedeelisvaikutteinen Song for a Dreamer on omistettu 18. syyskuuta 1970 edesmenneeelle Jimi Hendrixille, jonka kuolema järkytti Troweria syvästi. Brookerin Playmate of the Mouth ja Trowerin Poor Mohammed ovat jälkimmäisen kitaroinnin dominoimia iskeviä raitoja. Broken Barricades säilyy eräänä Procol Harumin uran laadukkaimmista töistä. Remasteroidut cd-versiot albumista ilmestyivät vuosina 2002 ja 2009 Repertoire Recordsin ja Salvon julkaisemina. Edellinen sisältää kolme ja jälkimmäinen neljä bonuskappaletta. Repertoiren julkaisulla tarjolla on lähinnä kappaleiden singleversioita, Salvon vastaavalla raakamiksauksia ja backing trackeja.

torstai 21. toukokuuta 2020

Tiistain tukeva:2000-luvun alkupuolella suosituimmillaan ollut yhdysvaltalainen naisrockyhtye

The Donnas on yhdysvaltalainen, Palo Altossa, Kaliforniassa vuonna 1993 perustettu rockyhtye, jonka kokoonpanon muodostavat solisti Brett Anderson, soolokitaristi/taustalaulaja Allison Robertson, basisti/taustalaulaja Maya Ford ja Torry Castellanon vuonna 2009 korvannut rumpali Amy Cesari. The Donnasin keskeisimmät musiikilliset inspiraation lähteet ovat The Ramones, The Runaways, Girlschool, Ac/Dc, Bachman-Turner Overdrive ja Kiss. MTV:n mukaan yhtye tarjoaa laadukasta vanhanaikaista rock n' roll-juhlaa. The Donnasin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1997 ja sen myötä yhtye sai osakseen kulttikannatusta punkskenessä. 2000-luvun alussa ja sen jälkeen The Donnas saavutti menestystä suuren levy-yhtiön artistina ja musiikissaan se yhdisti punkia, metallia ja classic rockin soundeja. Kaikki yhtyeen perustajajäsenet ovat syntyneet vuonna 1979:Brett Anderson 30. toukokuuta, Allison Robertson 26. elokuuta ja Maya Ford sekä Torry Castellanon kumpikin kahdeksas tammikuuta. Nelikko ystävystyi kahdeksannella luokalla ja yhtye perustettiin vuoden 1993 toukokuussa koulun Day on the Greeniä varten. Kyseessä oli oli toinen kahdesta Palo Altosta kotoisin olleesta naisrockyhtyeestä ja se alkoi saada tunnetttuutta vasta koulusta päästyään. Kaikki yhtyeen jäsenet ovat muusikkoina itseoppineita ja kouluaikanaaan he harjoittelivat Castellanon kellarissa lähes joka päivä. Yhtyeen originaalinimi oli Ragady Anne, mutta se vaihtui varsin pian The Elecrocutesiksi. Kouluaikojensa loppuvaiheessa The Elecrocutesin jäsenet päättivät perustaa myös toisen, samoista jäsenistä koostuneen yhtyeen, joka soittaisi tyylillisesti kevyempää tuotantoa The Elecrocutesin hardrockimagoa vääristämättä. Jotta diggareille olisi helpompaa erottaa kaksi yhtyettä toisistaan, kevyempää tuotantoa esittäneen yhtyeen nimeksi tuli The Donnas ja mainitussa yhtyeessä jokaisen yhtyeen jäsenen taiteilijanimen alkuosa oli Donna ja sitä seurasi muusikon oikean sukunimen ensimmäinen kirjain. Näin ollen Brett Andersonista tuli Donna A jne. The Donnasin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, eli nimikkoalbumi ja vuonna 1998 ilmestynyt American Teenage Rock N' Roll Machine olivat Daniel Raffaellin tuottamia. Julkaisijana oli Raffaellin yhtiö Superteem! The Donnasin debyytin uudelleenjulkaisusta vastasi Lookout Records. Viimeisen kouluvuonnaan The Donnas teki kiertueen Japanissa ja solmi sen jälkeen sopimuksen Lookout Recordsin kanssa. Suurempaa suosiota saavutettuaan The Donnasin levy-yhtiöksi vaihtui Atlantic Records.Vuonna 2002 ilmestynyt albumi Spend the Night oli The Donnasin debyytti Atlantic Recordsille. Sen singlekappaleeksi valikoitui Take It Off ja tv:ssä  The Donnas esiintyi esimerkiksi Saturday Night Livessa ja Late Show with David Lettermanissa. Kesällä 2003 yhtye soitti Lollapalooza-festivaalin päälavalla. Vuonna 2004 ilmestyi The Donnasin kuudes albumi Gold Medal. Helmikuussa 2005 yhtye kiersi Australiaa Big Day Out -musiikkifestivaaleilla soittaen Sydneyn ja Perthin välillä. Australiassa ollessaan yhtye esitti Take It Offin livenä Rove MacManusin isännöimässä prime time-showssa Rove Live. Atlantic julkaisi The Donnasin musiikkia runsaasti videopelien ja elokuvien soundtrackeillä. Esimerkiksi cover Bachman-Turner Overdriven Roll on Down the Highwaystä kuultiin Disneyn komediaelokuvassa Herbie:Fully Loaded ja Kiss-cover Strutter vuonna 1999 valmistuneessa elokuvassa Detroit Rock City. 19. toukokuuta 2006 The Donnas ilmoitti jättäneensä Atlantic Recordsin mainitun levy-yhtiön ja yhtyeen yhteisellä päätöksellä. Maaliskuussa 2007 The Donnasilta ilmestyi uusi single Don't Wait Up on Me, jonka yhteydessä esiteltiin yhtyeen uusi logo. The Donnasin seitsemäs studioalbumi Bitchin' ilmestyi 18. syyskuuta 2007 yhtyeen oman Purple Feather Recordsin julkaisemana. The Donnas vastasi albumin tuotannosta itsenäisesti Jay Rustonin kanssa. Vuonna 2008 The Donnas konsertoi Melbournesta kotoisin olleen australialaisyhtye Kisschasyn Skin and Bones- kiertueella. Yhdysvalloissa ja Kanadassa The Donnas soitti The Hivesin kanssa. Heinäkuussa 2009 The Donnas juhlisti 16-vuotista olemassaoloaan retrospektiivisellä kokoelma-albumilla Greatest Hits 16, joka sisälsi uusia kappaleita, uusia versioita vanhoista biiseistä ja myös joitakin aikaisemmin julkaisematta jääneitä kappaleita. Mainitun vuoden kesänä The Donnas konsertoi Pat Benatarin ja Blondien kanssa kaksikon Call Me Invincible-kiertueella. Rumpali Torry Castellano ei voinut osallistua mainitulle kiertueelle. Itseoppineena rumpalina hän oli pidellyt rumpukapuloita vuosien ajan väärin ja hankkinut itselleen vakavan kyynärpäävamman. The Donnasin uudeksi rumpaliksi valikoitui aikaisemmin yhtyeessä The Demonics vaikuttanut pitkäaikainen ystävä Amy Cesari. Yhdeksäs heinäkuuta 2010 Castellano ilmoitti The Donnasin kotisivulla joutuvansa jättämään yhtyeen jatkuvien olkapääongelmiensa vuoksi. Hän opiskeli Santa Monica Collegessa ja Stanfordin yliopistossa, josta valmistui vuonna 2013. Seuraavaksi Castellano siirtyi Harvardiin lukemaan lakia. Elokuussa 2012 The Donnasin ilmoitettiin olevan nauhoittamassa uutta albumiaan ja yksityiskeikalla yhtye esitti myös uutta tuotantoaan edustaneen kappaleen Tramp. Marraskuussa 2016 Cherry Red Records julkaisi uudelleen The Donnasin Spent the Night -albumin kuuden bonuskappaleen kera. Niiden joukossa oli sinkkujen b-puolia ja myös yhtyeen aikaisemmilla albumeilla julkaistuja kappaleita.

Maanantain mainio:Merkittävän yhdysvaltalaisartistin 80-luvun tuotannon paluualbumi

Bob Dylan:Infields

Lokakuussa 1983 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestyneellä albumillaan Infields Bob Dylan saavutti parhaimmat arvionsa lähes vuosikymmeneen. Myöhemmin on tosin kritisoitu sellaisten varsin laadukkaiden kappaleiden kuin Foot of Pride, Someone's Got a Hold on My Heart ja Blind Willie McTell pois jäämistä Infieldsiltä. Kappaleista viimeksi mainittu ilmestyi vuonna 1991 ottakeseja sisältäneellä albumilla, mutta silti kappaletta pidetään Dylanin repertuaarissa liki pitäen klassikkostatuksen omaavana. Dylan tuotti Infieldsin yhteistyössä Mark Knopflerin kanssa. Knopfler oli osallistunut Dylanin vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla Slow Train Coming julkaistun kappaleen You Gotta Serve Somebody levytykseen. Ennen yhteistyötään Knopflerin kanssa Dylan oli kaavaillut Infieldsin tuottajaksi David Bowieta, Frank Zappaa ja Elvis Costelloa. Infieldsin käynnistää kenties albumin vahvin kappale Jokerman, jossa merkittäväksi muodostuu Knopflerin ja Mick Taylorin tuplakitarointi. Kappaleesta työstettiin myös MTV:llä näkyvyyttä saavuttanut musiikkivideo. Melko tyypillisessä, mutta koukun sisältävässä balladikappaleessa Sweetheart Like You on  Knopflerin lisäksi mukana myös toinen Dire Straitsin jäsen, kosketinsoittaja Alan Clark. Neighborhood Billy yhdistää musiikillisesti uutta aaltoa ja etelän slidekitarointia. Licence to Kill päättää albumin ykköspuolen keskitempoisena ja kitaravetoisena rockkappaleena ja sen tekstissä kuvataan ihmisen suhdetta ympäristöönsä. Myös Infieldsin kakkospuolella hyödynnetään terhakkaa kitarariffittelyä. Man of Peacessa kuullaan lisäksi Hammond-urkuja ja Union Sundownissa Alan Clarkin rokkaavaa pianoa sekä Clydie Kingin taustavokalisointia.Vahvoine kööreineen I and I lukeutuu albumin laadukkaimpiin raitoihin. Infieldsin päättää ripeä traditionaali rakkauslaulu Don't Fall Apart on Me Tonight. Yhdysvalloissa Infields nousi top 20:een ja Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon ja saavutti kultalevyn. 80-luvulla Dylanin albumeista paremmin menestyi ainoastaan mainitun vuosikymmenen lopussa julkaistu ja klassikoksi kohotettu pitkäsoitto Oh Mercy.

Sunnuntain extra:Klassikkoyhtyeen rumpalin kolmas sooloalbumi

Levon Helm:American Son

Lokakuussa 1980 MCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt American Son on ensisijaisesti kanadalaisen The Band -yhtyeen rumpalina muistetun Levon Helmin kolmas sooloalbumi. Mainittua pitkäsoittoa on yleisesti pidetty Helmin laadukkaimpana soolotyönä vuonna 2007 ilmestyneen albumin Dirt Farmer ohella. Vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Coalminer's Daughter Helm esitti Loretta Lynnin isän roolin. Tuolloin häntä pyydettiin levyttämään elokuvan soundrack-albumille cover Bill Monroen kappaleesta Blue Moon of Kentucky. Nauhoitukset onnistuivat hyvin ja tuottajan tehtävistä vastannut Fred Carter Jr päätti äänittää Helmin kanssa lisää materiaalia. Nashvillesta kotoisin olleiden veteraanisessiomuusikoiden kanssa Helm ja Carter nauhoittivat kahden viikon aikana parisenkymmentä kappaletta, joista puolet päätyi American Son -albumille. Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa kappale Hurricane, joka nousi seuraavan vuoden syyskuussa Leon Everetten levyttämänä coverina Billboardin countrylistan neljännelle sijalle.

Lauantain pitkä:Eräs keskeisimmistä lauluyhtyeistä

The Isley Brothers on Cincinnatista, Ohiosta kotoisin oleva lauluyhtye. Se aloitti toimintansa triona, jonka muodostivat veljekset O' Kelly Isley Jr, Rudolph Isley ja Ronald Isley. The Isley Brothersin ura on tunnustettu erääksi populaarimusiikin pitkäkestoisimmista ja vaikutusvaltaisimmista. Yhdessä neljännen Isleyn veljeksen, Vernonin kanssa yhtye aloitti uransa gospelin parissa. Vernon menehtyi muutama vuosi yhtyeen perustamisen jälkeen. 50-luvun lopussa yhtye siirtyi New Yorkin seudulle ja saavutti ensimmäisen listamenestyksensä vuonna 1959 omaa tuotantoaan edustavalla ja neljännellä singlellään Shout, joka myi lopulta yli miljoona kappaletta. Muista Isley Brothersin varhaisista menestyskappaleista mainittakoon top 20:een noussut Twist and Shout sekä Motown-yhtiölle levytetty This Old Heart of Mine (is Weak for You.) Grammy-palkinnon voittaneen hitin It's Your Thing yhtye julkaisi omalla T-Neck Recordsillaan. Gospelista ja doo-wopista aluksi vaikutteita ottanut The Isley Brothers laajensi myöhemmin ilmaisuaan rockiin, funkiin ja popballadeihin. Isley Brothers täydensi kokoonpanoaan nuoremmilla veljeksillä, soolokitarasta ja rummuista vastanneella Erniellä ja basistin tehtävästä huolehtineella Marvinilla sekä Rudolphin velipuolella Chris Jasperilla, joka soitti koskettimia ja syntetisaattoreita. Vuonna 1973 originaalista triosta oli kasvanut kokonainen yhtye. Seuraavan kymmenen vuoden ajan Isley Brothers työsti menestysalbumeita, joista pikaisesti mainittakoon Heat Is On ja Between The Sheets. Vuonna 1983 Ernie, Marwin ja Chris Jasper kasasivat sivuprojektiyhtyeen Isley-Jasper-Isley. Vanhin jäsen, Kelly menehtyi vuonna 1986. Rudolf ja Ronald julkaisivat duona kaksi albumia, kunnes kaksikosta ensiksi mainittu jätti yhtyeen vuonna 1989. Kahta vuotta myöhemmin Ronald kasasi Isley Brothersin uudelleen Ernien ja Marvinin kanssa. Vuonna 1996 jälkimmäinen jätti yhtyeen diabeteksen vuoksi. Ronald ja Ernie saavuttivat valtavirran suosiota albumeillaan Mission to Please (1996), Eternal (2001) ja Body Kiss (2003). Eternalta poimittiin top 20:een noussut single Contagious. Vuona 2019 Ronald ja Ernie ovat jatkaneet keikkailua Isley Brothersin nimellä. Billboardin listalla Isley Brothers on saavuttanut neljä top teniin noussutta singleä. 16 yhtyeen albumeista on noussut 40 suosituimman joukkoon. Mainituista albumeista 13 on saavuttanut kultaa, platinaa tai moninkertaista platinaa. Isley Brothes pääsi vuonna 1992 Rock And Roll Hall of Fameen, viisi vuotta myöhemmin Hollywoodin Rockwalkiin ja vuonna 2003 lauluyhtyeiden Hall of Fameen. Vuonna 2014 yhtye vastaanotti Grammy-palkinnon elämäntyöstään. Vuonna 2017 Ernie ja Ronnie Isley tekivät musiikillista yhteistyötä Carlos Santanan kanssa Sony Musicin Legacy Recordingsin mainitun vuoden heinäkuussa julkaisemalla albumilla Power of Peace. Vuonna 2019 vastaanotti National R&B Music Societyn lahjoittaman palkinnon elämäntyöstään konsertissaan Atlantic Cityssä.

Perjantain pohjat:Musiikillista tyylinmuutosta merkinnyt Joe Cockerin albumi

Joe Cocker:Something to Say

Marraskuussa 1972 Euroopassa Cube Recordsin julkaisemana nimellä Something to Say ja Yhdysvalloissa A & M Recordsin julkaisemana nimellä Joe Cocker ilmestynyt pitkäsoitto on brittiläissolisti Joe Cockerin kolmas studioalbumi. Pitkäsoiton singlehitti High Time We Went oli ilmestynyt jo kesällä 1971 ja neljän muun albumin kappaleen tavoin se edusti Cockerin ja Chris Staintonin yhteistyötä. Cocker kirjoitti lyriikat kuuteen albumin biiseistä. Tyylillisesti Cocker siirtyi mainitulla albumilla bluesin ja myös jazzin suuntaan. Billboardin albumilistalla Cockerin kolmas albumi saavutti sijan 30. Se vastaanotti kriitikoilta myönteisiä arvioita, mutta jäi Britanniassa ja muualla Euroopassa vaille listasijoitusta. Something to Sayn kappaleista Woman to Woman oli inspiraation lähteenä Tupac Shakurin menestyksekkäälle singlehitille California Love. Something to Sayn ensimmäinen cd-versio ilmestyi Castle Communicationsin julkaisemana vuonna 1990 ja vuonna 1998 albumista julkaistiin A&M:n ansiosta remasteroitu uusintapainos. Rumpuja Cockerin kolmannella albumilla soittivat pian progemammutti Yesiin siirtynyt Alan White sekä studiorumpaleiden eliittiin lukeutuva Jim Keltner. Perkussionisti Rebop Kwaku Baahin myöhäisempiä yhtyeitä olivat esimerkiksi Traffic ja saksalainen Can-yhtye. Something to Sayn ilmestymisen aikoihin albumin kappaleista runsaimmin radiosoittoa saavuttivat Black-Eyed Blues, Woman to Woman sekä Gregg Allman-cover Midnight Rider. Niistä viimeksi mainittu julkaistiin myös singlenä ja se saavutti Billboardin listalla sijan 27.

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Torstain terävä:Ramonesin uran kattava tuplakokoelma

The Ramones:Hey! Ho! Let's Go:The Anthology

20. heinäkuuta 1999 ilmestynyt Hey! Ho! Let's Go:The Anthology on tuplakokoelma, joka niputtaa yhteen koko The Ramonesin musiikillisen taipaleen. Se sisältää näytteitä kaikilta yhtyeen albumeilta vuonna 1993 ilmestynyttä coverlevyä Acid Eaters lukuun ottamatta. Jotkin Anthologyn varhaisista versioista sisälsivät extranaan  80- sivuisen kovakantisen kirjan, jonka teksteistä vastasivat David Fricke ja Danny Fields. Kokoelmalla kahdesta kappaleesta kuullaan ennenjulkaisemattomat versiot. Rock N' Roll High School ja I Want You Around ovat originaaleja, elokuvaa Rock N' Roll High School varten työstettyjä Ed Stasium -miksauksia. Elokuvan soundtrackillä mainituista kappaleista kuullaan Phil Spectorin käsialaa olevat remiksaukset. Nimikappaleen Ed Stasium miksaus oli tosin päässyt mukaan jo vuonna 1988 ilmestyneelle ja menestyksekkäälle tuplakokoelma-albumille Ramones Mania. Argentiinassa Anthology saavutti platinaa 24. huhtikuuta 2001 yli 40 000 kappaleen myynnillään. Britanniassa albumi myi hopealevyksi jouluaattona 2004 yli 60 000 kappaleella ja saavutti vuonna 2006 Australiassa kultalevyn myytyään yli 35 000 kappaletta. Anthologyn originaalipainos sisälsi hauskan tarran, jossa mainittiin albumin sisältävän kaksi minuuttia ja kolme sointua 58 kappaleessa. Hey! Ho! Let's Go:The Anthology julkaistiin uudelleen vuonna 2001. Uudelleenjulkaisuun saattoi vaikuttaa mainitun vuoden huhtikuun puoliväliin ajoittunut solisti Joey Ramonen kuolema. Uusi painos ei sisältänyt 80-sivuista kirjaa ja myös sen ensimmäisen cd:n biisilistaa oli hienoisesti muutettu. Vuonna 1980 ilmestyneellä End of the Century-pitkäsoitolla alun perin julkaistuista kappaleista I'm Affected ja I Can't Make It on Time olivat saaneet väistyä Baby I Love Youn tieltä. Mainittu The Ronettes -cover oli Britanniassa Ramonesin suurin singlemenestys .

tiistai 19. toukokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:The Whon vuonna 1974 ilmestynyt harvinaisuuskokoelma

The Who:Odds & Sods

Lokakuussa 1974 Britanniassa Track Recordsin ja Yhdysvalloissa MCA:n julkaisemana ilmestynyt Odds & Sods on The Whon studio-outtakeseista ja harvinaisuuksista koostuva albumi. Sen kasaaminen oli syksyllä 1973 yhtyeen basistin John Entwistlen vastuulla solisti Roger Daltreyn, rumpali Keith Moonin ja kitaristi Pete Townshendin valmistautuessa Tommy-elokuvaan. Entwistle valitsi albumille kappaleita, jotka The Who olisi saattanut julkaista singleinä ja albumiraitoina. Entwistle ja hänen sooloalbumiensa tuottamisesta vastannut John Alcock kasasivat Odds & Sodsin eri nauhoista. Potentiaalisen materiaalinsa runsauden vuoksi projekti olisi saaattanut laajeta tupla-albumiksi, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Britannian albumilistalla Odds & Sods nousi kymmenenneksi ja Yhdysvalloissa vielä kahta sijaa korkeammalle. Vuonna 1998 albumista julkaistiin laajennettu cd-versio, joka sisälsi myös Pete Townshendin pitkäsoiton kappaleista laatimat kansitekstit. Joulukuussa 2011 Universal Japan julkaisi albumin originaalin analogisen miksauksen cd-formaatissa. Vuonna 1998 alun perin julkaistut bonuskappaleet sijoittuivat perusalbumin kappaleiden jälkeen. Bonusraidoilla hyödynnettiin mahdollisuuksien mukaan originaaleja analogisia miksauksia. Uusintapainoksen remasteroinnista vastasi Jon Astley. Odds & Sodsin kappaleista Little Billyn Townshend oli kirjoittanut Yhdysvaltain syöpäyhdistykselle. I'm the Face on muunnelma Slim Harpon klassikkokappaleesta Got Love If You Want It ja se oli julkaistu alun perin vuonna 1964 The Whon ensimmäisenä singlenä yhtyeen toimiessa vielä nimellä The High Numbers.Put the Money Down, Too Much of Anything ja Pure and Easy olivat Townshendin hylkäämästä Lifehouse-projektista. Vuoden 1998 remasteroidulta cd:ltä löytyvä miksaus The Rolling Stones-coverista Under My Thumb on erityinen stereo remix, joka työstettiin boxia Thirty Years of Maximum R&B-varten, mutta sitä ei tuolloin julkaistu. Young Man Bluesin studioversio on tavanomaista hitaampi outtake. Vuonna 2011 ilmestyneellä Odds and Sodsin uusintapainoksella on joitakin ottoja, jotka eroavat vuoden 1998 uusintajulkaisusta. Esimerkiksi Young Man Bluesista kuullaan eri otto kuin kolme vuotta aikaisemmin.

maanantai 18. toukokuuta 2020

Tiistain tukeva:Australialaiseen rockiin keskeisesti vaikuttanut kitaristi

18. toukokuuta 1941 syntynyt ja 21. huhtikuuta 2007 menehtynyt John Baslington Lyde, joka tunnetaan taiteilijanimillä Lobby Loyde, John Barrie Lyde tai Barry Lyde, oli australialainen rockkkitaristi, lauluntekijä ja tuottaja. 60-luvulla hän vaikutti yhtyeissä Purple Hearts ja Wild Cherries. Niistä ensin mainittu saavutti vuonna 1966 top 40 -menestyksen Early in the Morning ja jälkimmäinen seuraavana vuonna hitin That's Life. Loydesta tuli merkittävä hahmo australialaisessa 70-luvun pubrockskenessä. Hän oli mukana Billy Thorpe & The Aztecsin vuonna 1971 ilmestyneellä ja kahdeksanneksi nousseella albumilla The Hoax is Over sekä Coloured Ballsin kaksi vuotta myöhemmin top 20:een kohonneella albumilla Ball Power. Vuosina 1979-1980 Loyde vaikutti Rose Tattoon jäsenenä. Hänen soolotöihinsä lukeutuvat vuonna 1971 ilmestynyt psykedeelinen albumi Plays with George Guitar ja vuonna 2007 julkaistu avaruusooppera Beyond Morgia:The Labyrints of Klimster. Loyden plektroja hyödyntänyt kitaratekniikka inspiroi useita australialaisia muusikoita ja häneltä saamansa vaikutteet ovat lisäksi tunnustaneet esimerkiksi Kurt Cobain ja Henry Rollins. Loyde pääsi ARIA Hall of Fameen vuonna 2006 ja hänen yhtyetoverinsa Rose Tattoosta, Angry Anderson, mainitsi Loyden kehittäneen australialaista kitarasoundia kaikkein voimakkaimmin. Loyde menehtyi kurkkusyöpään huhtikuussa 2007. Longreachissa, Queenslandissa syntyneen Lyden äiti soitti klassista pianoa ja isä oli multi-instrumentalisti, joka soitti rumpuja, huuliharppua, puhaltimia ja pianoa 18-jäsenisessä R&B-yhtyeessä ja omisti laajan jazz- ja blues-levyjen kokoelman. Lapsena Loyde oppi soittamaan klassista pianoa ja viulua. Teini-ikäisenä hän rakensi ensimmäisen kitaransa puusta ja hänen isänsä lahjoitti hänelle Fender-sähkökitaran ja vahvistimen. 50-luvun lopussa Lyde liittyi kitaristiksi Brisbanesta kotoisin olleeseen yhtyeeseen Devil's Disciples Barry Lyden nimellä. Vuonna 1963 Lyde liittyi The Shadows-tyyppisiä instrumentaalikappaleita soittaneeseen yhtyeeseen The Stilettos. Kykykilpailuissa Loyde kilpaili Bee Geesin ja Billy Thorpen kaltaisten brisbanelaisartistien kanssa. Vuonna 1964 Barry Lyde liittyi soolokitaristiksi R&B-yhtyeeseeen The Impacts. Se oli aloittanut toimintansa edellisenä vuonna kokoonpanolla, jonka muodostivat basisti Bob Dames, solisti Mick Hadley, rytmikitaristi Fred Pickard ja rumpali Adrian Redmond. Vuonna 1965 The Impacts soitti Rolling Stonesin lämmittelijänä Australian-kiertueella. Kun selvisi, että Melbournessa vaikutti toinen samanniminen yhtye, The Impactsin nimeksi vaihtui Purple Hearts. Soundtrack-studioilla yhtye levytti ensiksi asetaattilevylle coverit Gloriasta ja Graham Bondin kappaleesta Long Legged Baby. Myöhemmin vuoden 1965 aikana Sunshine Records julkaisi Long Legged Babysta toisen version Purple Heartsin debyyttisinglenä. Lokakuussa 1966 ilmestyneestä Early in the Morningista muodostui yhtyeen suurin singlemenestys, joka saavutti sijan 24. Go-Set's National Top 40 -listalla. Asuttuaan välillä Sydneyssä yhtye teki paluun Melbourneen. Hajotessaan 23. tammikuuta 1967 Purple Hearts oli julkaissut kolme muuta singleä sekä pitkäsoiton Sound of the Purple Hearts. Tammikuussa 1967 Lobby Loyde liittyi soolokitaristiksi Melbournesta kotoisin olleen yhtyeen Wild Cherriesin toiseen inkarnaatioon. Muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat rumpali Keith Barber, basisti Peter Eddey, urkuri Les Gilbert ja solisti Danny Robinson. Aikaisemmin yhtye oli edustanut tyylillisesti jazzia ja R&B:tä, mutta siirtyi nyt psykedeelisen rockin suuntaan. Loyde vastasi suurimmasta osasta Wild Cherriesin Festival Recordsille levyttämien neljän singlen sävellysmateriaalista. Niihin lukeutui kesäkuussa 1967 ilmestynyt Krome Plated Yabby. Samaisen vuoden marraskuussa julkaistusta singlestä That's Life muodostui yhtyeen ainoa hitti, joka nousi top 40:ään seuraavan vuoden tammikuussa. Lokakuussa 1968 Loyde jätti Wild Cherriesin ja liittyi Billy Thorpe & The Aztecsiin. Loye oli tavannut Thorpen Brisbanen alakaupungissa Salisburyssa, Queenslandissa. Elokuussa 1968 Thorpe oli Melbournessa ja The Azcetsien kokoonpanon muodostivat basisti Paul Wheeler ja rumpali Jimmy Thompson Thorpen vastatessa sekä vokalisoinnista että soolokitarasta. Loyden liityttyä mukaan lokakuussa hän rohkaisi yhtyettä kehittämään raskaampaa soundia. Heinäkuuhun 1970 mennessä yhtyeen kokoonpanon oli täydentänyt pianisti/taustalaulaja Warren "Pig" Morgan. Mainittu line-up levytti tammikuussa 1971 ilmestyneen albumin The Hoax is Over, jonka julkaisun aikaan Loyde oli jo jättänyt yhtyeen. Loyden ansiosta The Azcets vaikutti keskeisesti aikakauden bluesiin, boogieen ja heavyrockiin. Heinäkuuhun 1971 mennessä Loyde esiintyi aikaisemmin Fanny Adamsissa ja Billy Thorpe & The Aztecsissa soittaneiden rumpali Johnny Dickin ja basisti Teddy Toin kanssa Wild Cherriesin nimellä. Yhtyeen settiin kuului pitkä Guitar Overdose. 21. heinäkuuta australialainen musiikkitv-sarja GTK esitti kappaleesta viisiminuuttisen version. Vuoden 1971 aikana yhtye julkaisi Havoc-yhtiöllä singlen I Am the Sea ja esiintyi Sunberry Pop Festivaalilla tammikuussa 1972, mutta lopetti toimintansa samaisen vuoden helmikuussa.

Maaliskuussa 1972 Lobby Loyde muodosti psykedeelistä, blues- ja hardrockia edustaneen yhtyeen Coloured Balls kitaristi/solisti Andrew Fordhamin, basisti Janis Minglansin ja rumpali Trevor Youngin kanssa. Yhtyeen debyyttisinglen Liberate Rock Loyde oli levyttänyt Azcetsin kokoonpanolla, jossa olivat mukana rumpali Gil Matthews ja studiomuusikot Morgan ja Wheeler. Mainittu single ilmestyi elokuussa. Loppuvuodesta 1972 Coloured Ballsin originaali kokoonpano levytti materiaalia albumille Rock Your Arse Off, mutta itsenäinen levy-yhtiö Rainbird julkaisi sen vasta toukokuussa 1976 nimellä First Supper Last (Or Scenes We Didn't Get to See). Tammikuussa 1973 Coloured Balls esiintyi Sunbury Pop Festivaaleilla vierailevien solistien Thorpen ja Leo de Castron kanssa. Marraskuussa livealbumilla Summer Jam yhtyeen konsertti julkaistiin nimellä Help Me/Rock Me Baby ja se sisälsi muun muassa 16-minuuttisen version Guitar Overdosesta. Fordhemin paikan yhtyeen kitaristina oli ottanut alkuvuodesta 1973 Ian Millar. Coloured Balls julkaisi kolme singleä, joista Mess of Blues nousi top 40:ään mainitun vuoden lokakuussa. Yhtye lämmitteli Marc Bolanin ja T. Rexin Australian-kiertuetta. Joulukuussa 1973 EMI:n julkaisemana ilmestynyt Coloured Ballsin esikoisalbumi Ball Power nousi seuraavan vuoden helmikuussa Go-Set Nationalin albumilistalla sijalle 13. Tammikuussa Coloured Balls esiintyi jälleen Sunbury Festivaalilla hardrockyhtye Buster Brownin kanssa. Sen jäsenistöön kuuluivat solisti Angry Andersson ja rumpali Phil Rudd. Coloured Ballsin toiselta albumilta Heavy Metal Kid poimittiin kesäkuussa 1974 top 40:ään noussut single Love You Babe. Yhtyeen musiikkiin vaikuttivat erityisesti yhdysvaltalaisyhtyeet Flamin' Groovies ja MC5. Coloured Balls lopetti toimintansa loppuvuodesta 1974 ja Loyde palasi soolotyöskentelyn pariin. Jätettyään Aztecsit alkuvuodesta 1971 Loyde työskenteli esikoissooloalbuminsa Plays with George Guitar parissa Johnny Dickin ja Teddi Toin kanssa. Mainitun vuoden syyskuussa ilmestynyt albumi säilyy eräänä raskaan kitaroinnin ja progressiivisen rockin merkkiteoksista. Loyde oli tuottajana Buster Brownin joulukuussa 1974 Mushroom Recordsin julkaisemalla esikoisalbumilla Something to Say. Coloured Ballsin lopetettua toimintansa Loyde pyrki vuoden 1975 aikana kasaamaan uuden yhtyeen Buster Brownin Andersonin kanssa. Samaisen vuoden joulukuussa Loyde julkaisi sooloartistina kappaleen Do You Believe in Magic, jota seurasi seuraavan vuoden toukokuussa myönteiset arviot saavuttanut ja instrumentaalivoittoinen pitkäsoitto Obsecration. Forghamin ja Midlandsin sekä kosketinsoittaja John Dein, vokalisti Mandun ja rumpali James Thompsonin kanssa Loyde muodosti yhtyeen Southern Electric. Elokuvaa varten Loyde oli kirjoittanut science fiction-novellin Beyond Morgia:The Labyrinths of Klimster. Kesäkuussa 1976 hän levytti sen soundtrackiksi konseptialbumin, jonka miksauksesta vastasi Tony Cohen Southern Electricin kanssa. Loyle tuhosi käsikirjoituksen, kun kirja ja siihen liittyvä elokuva tulivat torjutuiksi. Albumin masternauhat löytyivät vuonna 2007 ja Aztec Records julkaisi ne Australiassa. Loyde asui Britanniassa loppuvuodesta 1976 lähtien. Lontoossa hän yritti saada Obsecretion-albumin julkaistuksi ja Southern Electricin uutta tuotantoa levytetyksi. Front of House soundilla Loyde teki töitä uuden aallon yhtyeille, kuten Doll by Dollille. Vuonna 1979 Loyde palasi Australiaan ja perusti yhtyeen Lobby Loyde with Sudden Electric. Mandun ja Matthewsin lisäksi mukaan tuli basisti Gavin Carroll. Kesällä 1979 sydneyläinen radioasema 2JJ lähetti yhtyeen keikan ja Mandun sekä Rose Tattoon Andersonin uudelleen vokalisoimana Mushroom Records julkaisi konsertin albumina vuonna 1980 nimellä Live with Dubs. Lokakuussa 1979 Loyde liittyi Rose Tattoon basistiksi. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat muilta osin solisti Anderson, kitaristit Mick Cocks ja Peter Wells ja rumpali Dallas Royall. Maaliskuussa 1980 ilmestyi itsenäisesti single Legalize Realise, yhtye konsertoi Yhdysvalloissa, levytti julkaisematta jääneen albumin ja konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa, mutta syyskuuhun mennessä Loyde oli lähtenyt ja varhaisempi basisti Gordie Leach tehnyt paluun Rose Tattton riveihin. Loyde siirtyi voimakkaammin tuotantotöihin esimerkiksi X:lle, The Sunnyboysille, Machinationsille ja Painters and Dockersille. Vuonna 1990 Loyde oli basistina yhtyeessä Dirt, jonka muun kokoonpanon muodostivat aikaisemmin yhtyeessä Olympic Sideburns vokalisoinut Jex Byron, Zimmermenin kitaristi Mick Holmes ja Chosen Fewn rumpali Cal MacAlpine. Vuodesta 1997 lähtien Loyde vaikutti yhtyeessä Fish Tree Mother, jonka muilta osin muodostivat Bruce Aitken, Peter Coomber ja Graham Duncan. 14. marraskuuta 1998 Loyde vieraili Billy Thorpe & The Azcetsin kitaristina The Mushroom 25 Concertissa. Vuonna 2001 valmistuneessa Australian Broadcasting Corporationin tuotantoa olevassa kuusiosaisessa sarjassa Long Way to the Top Loyde oli mukana toisessa ja kolmannessa osassa. Niistä jälkimmäisessä haastattelussa oli myös Thorpe. Elokuussa 2002 seurasi dokumenttiin liittynyt konserttikiertue, jolla Loyde esiintyi Coloured Ballsin riveissä. Kaksi Sydneyssä syyskuussa kuvattua konserttia esitettiin ABC-TV:llä ja ne ilmestyivät joulukuussa dvd:llä. Se sisälsi Loyden ja Coloured Ballsin haastattelun sekä liveversiot kappaleista Guitar Overdose/Human Being sekä Liberate Rock. Vuonna 2005 Purple Hearts teki reunion-kiertueen, jossa vuoden 1964 kokoonpanosta  mukana olivat basisti Dames, soolokitaristi/solisti Hadley, kitaristi Loyde ja rytmikitaristi Pickard. Lineupin täydensivät soolokitaristi Craig Claxton ja rumpali Keith Megson. Samana vuonna Loydella todettiin kurkkusyöpä ja Melbournessa järjestettiin hyväntekeväisyyskonsertti, jossa hän myös itse esiintyi. Elokuussa 2006 Loyde liittyi Rose Tattoohon, jossa hän korvasi syöpään menehtyneen slidekitaristin Peter Wellsin.  Rose Tattoon jäsenenä ollessaan Loyde oli nauhoittanut julkaisematta jääneen albumin, jolla myös Thorpe vieraili. Elokuussa Loyde pääsi ARIA Hall of Fameen esimerkiksi Rose Tattoon, Divinylsin ja Helen Reddyn tavoin. Viimeisen työnsä tuottajana Loyde teki Michael Feinin lokakuussa 2008 ilmestyneellä albumilla The Odyssey. Loyde menehtyi 21. huhtikuuta 2007 Box Hillissä, Melbournessa 65-vuotiaana.

sunnuntai 17. toukokuuta 2020

Maanantain mainio:Merkittävän brittiläisen kosketinsoittajan kolmas sooloalbumi

Rick Wakeman:Journey to the Centre of The Earth

Kolmas toukokuuta 1974 A & M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Journey to the Centre of the Earth on brittiläisen kosketinsoittajan Rick Wakemanin kolmas sooloalbumi. Kyseessä on livenauhoitus hänen toisesta Lontoon Royal Albert Hallissa 18. tammikuuta 1974 pitämästään konsertista. Kyseessä oleva, 40-minuuttinen orkesterin kanssa toteutettu teos perustuu Jules Vernen samannnimiseen tieteelliseen fiktionovelliin. Se jakautuu neljään osaan, joiden nimet ovat The Journey, Recollection, The Battle ja The Forest. Niistä viimeksi mainittu sisältää myös Edvard Kriegin Hall of the Mountain Kingiä. Myös kaikista lyriikoista ja kertomuksesta vastannut  Wakeman esiintyy Lontoon sinfoniaorkesterin, Englannin kamarikuoron ja tulevien English Rock Ensemblen jäsenten kanssa. Tarinan kertoo näyttelijä David Hemmings. Wakeman vastasi albumin tuottamisesta ja miksasi sen insinööri Paul Tregurthan kanssa Lontoossa Morgan-studioilla tammikuun lopussa 1974. Kriitikot ottivat Journey to the Centre of the Earthin myönteisesti vastaan. Albumi nousi brittilistan kärkeen ensimmäisenä A& M Recordsin julkaisuna ja kohosi myös Billboardin albumilistalla kolmannelle sijalle. Lokakuussa 1974 Journey to the Center of the Earth saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Vuonna 1999 Wakeman levytti albumille jatko-osan Return to the Centre of the Earth. Vuonna 2002 Wakemanilta julkaistiin kahdeksan cd:n boxi Treasure Chest, joka sisälsi myös aikaisemmin julkaisemattoman ensimmäisen osuuden Royal Festival Hallissa pidetystä toisesta konsertista. Vuonna 2012 Wakeman levytti Journey to the Centre of the Earthin uudelleen. Mukana oli lisäksi 18 minuuttia musiikkia, joka oli aikarajoitusten vuoksi jätetty pois albumin originaalilta versiolta. Uuden sovituksen tiimoilta Wakeman teki kiertueen Britanniassa huhti-toukokuussa 2014. Albumin 45-vuotisjuhlan ja 70-vuotissyntymäpäivänsä kunniaksi Wakeman esitti uudelleen nauhoitetun version  Royal Festival Hallissa 13. - 14. heinäkuuta 2019.

lauantai 16. toukokuuta 2020

Sunnuntain extra:Eppujen nykyisen tyylin avaus

Eppu Normaali:Rupisia riimejä, karmeita tarinoita

Toukokuun lopussa 1984 Pokon julkaisemana ilmestynyt ja järjestyksessään yhtyeen seitsemäs studioalbumi Rupisia riimejä, karmeita tarinoita on se pitkäsoitto, jolla Eppu Normaali viimeistään saavutti musiikillisesti sen tyylin, jota yhtye on tuoreemmilla albumeillaan jalostanut eteenpäin. Suurimmaksi osaksi Martti Syrjän käsialaa olevat tekstit oli ensi kertaa painettu mukaan albumin sisäpussiin. Pitkäsoitto sisältää kaki varsin suurta ja yhtyeen tuotannossa merkittäväksi kohonutta Eppu-hittiä, eli Nyt reppu jupiset riimisi rupiset ja Pimeyden tango. Mainitut kappaleet ilmestyivät myös singleformaatissa ja niiden b-puolilla julkaistiin varsinaiselta pitkäsoitolta löytymättömät Pari kaunista riviä ja Esko veti ison geen, joista ensin mainittu onkin eräs Eppujen tuotannon laadukkaimmista flipsideista. Albumin huippuhetkiin lukeutuvat lisäksi avaruusaiheinen Tähdenlennon tiellä, balladikaunokki Viides toukokuuta sekä Pantse Syrjän käsialaa oleva ja tavanomaisesta poiketen myös hänen leadvokalisoimansa Ei säästä perheen koiraakaan. Kokonaisuutena Rupisia riimejä, karmeita tarinoita sisältää useita Eppujen tuotannon onnistuneita ja tekstiensä osalta särmikkäämpiä kappaleita. Sellaisiin lukeutuvat avausraita Taivaassa perseet tervataan, Peto minussa sekä Pantsen käsialaa oleva On viatonta ja kainoa. Soitannollisesti kyseessä on selkeästi edeltäjäänsä, sinänsä onnistunutta ja Eppujen tuotannossa myös aliarvostettua pitkäsoittoa Aku ja köyhät pojat vaivattomammin syntynyt albumi. Rupiset riimit myivät nopeasti kultalevyyn oikeuttavan määrän, mihin noihin aikoihin vaadittiin 25 000 myytyä albumia ja Suomen albumilistan kärkisijalle mainittu pitkäsoitto kohosi ilmestymisvuotensa heinäkuussa.

perjantai 15. toukokuuta 2020

Lauantain pitkä:Eräs rockin todellisista pioneereista

Viides joulukuuta 1932 syntynyt ja yhdeksäs toukokuuta 2020 edesmennyt, paremmin taiteilijanimellä Little Richard tunnettu Richard Wayne Penniman oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja muusikko. Seitsemän vuosikymmenen ajan hän oli vaikutusvaltainen hahmo populaarimusiikissa ja yleisesti -kulttuurissa. Legendaarisimmat levytyksensä Penniman teki 50-luvun puolivälistä eteenpäin. Hänen levytyksiään ja esityksiään dominoivat piano ja raaka laulutyyli, jotka omalta osaltaan olivat laskemassa rock and rollin perustuksia. Pennimanin innovatiivinen vokalisointi ja nopeatempoinen musiikki vaikuttivat myös muihin musiikkigenreihin, kuten souliin ja funkiin. Penniman vaikutti useisiin muusikoihin tyylillisesti rockista hip hopiin. Musiikillaan Penniman muovasi rhythm and bluesia sukupolviksi eteenpäin. Hänen vuonna 1955 levyttämästään Tutti Frutista tuli cross over-hitti, joka nousi listoille sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Pennimanin seuraava hittisingle, vuoden 1956 puolella ilmestynyt Long Tall Sally nousi Billboardin Rhythm and Blues-listan kärkeen ja seuraavan vajaan kolmen vuoden aikana artisti saavutti 15 singlemenestystä lisää. Pennimanin yleisössä oli sekä valkoista että tummaihoista väestöä. Vuonna 1962 Pennimanista tuli uudelleen syntynyt kristitty ja mainittuna aikana konserttipromoottori Don Arden sai hänet keikkailemaan Euroopassa. Tuolloin The Beatles lämmitteli Pennimania joissakin konserteissa ja yhtyeen jäsenistä Richard opetti laulutyyliään Paul McCartneylle. Pennimania on pidetty eräänä ensimmäisistä tummaihoisista cross over-artisteista, jonka yleisössä oli kaikkien rotujen edustajia. Richardin aikalaisista Elvis Presley, Buddy Holly, Bill Haley, Jerry Lee Lewis, Gene Vincent, Eddie Cochran ja The Everly Brothers levyttivät covereita hänen tuotannostaan. Elvis Presley levytti kahdelle ensimmäiselle albumilleen neljä Richardin kappaletta ja hänen musiikistaan ja tyylistään otettu Presley mainitsi vuonna 1969  Richardin olevan suurin. Monet instituutiot ovat kunnioitaneet Pennimania. Rock and Roll Hall of Fameen hän pääsi jo vuonna 1986 ja lisäksi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Recording Academy ja Rhythm and Blues Foundation ovat palkinneet Richardin elämäntyöstään.  Afrikkalais-amerikkalaisen musiikin kansallismuseo palkitsi Pennimanin keskeisestä roolistaan populaarimusiikin genrejen muovaamisessa ja amerikkalaisen kulttuurin merkittävässä muuttamisessa. Vuonna 2010 Tutti Frutti pääsi Kirjallisuuden kongressin kansalliseen ääniterekisteriin ja Richardin ainutlaatuinen vokalisointi vastustamattoman beatin päällä merkitsi musiikissa uutta aikakautta.

Lloyd Pricen kehotuksesta Richard lähetti demonauhan Pricen Specialty Recordsille helmikuussa 1955. Mainitun vuoden syyskuussa yhtiön johtaja Art Rupe vapautti Pennimanin aikaisemmasta sopimuksestaan Peacockin kanssa ja lähetti hänet työskentelemään tuottaja Robert "Bumps" Blackwellin kanssa. Blackwell koki Pennimanin olevan Specialtyn vastaus Ray Charlesille, mutta tämä itse diggasi Fats Dominon soundista. New Orleansissa Cosimo Matassan J&M -studioilla Penniman teki nauhoituksia useiden Fats Dominon taustamuusikoiden, kuten rumpali Earl Palmerin ja saksofonisti Lee Allenin kanssa. Pennimanin mainitussa kuussa tekemät äänitykset eivät herättäneet suurempaa huomiota. Turhautuneina Penniman ja Blackwell menivät rentoutumaan Dew Drop Innissä sijainneeseen yökerhoon. Siellä Penniman kehitteli tekstiltään uskaliaan blueskappaleen Tutti Frutti. Dorothy LaBostrie siisti kappaleen lyriikkaa ja se nauhoitettiin kolmella otolla syyskuussa 1955. Tutti Frutti-niminen kappale julkaistiin samaisen vuoden marraskuussa. Se nousi Billboardin Rhythm and Blues-listan kakkossijalle, poplistalla sijalle 21. ja Britanniassa sijalle 29. myyden lopulta yli miljoona kappaletta. Vuoden 1956 puolella ilmestynyt Pennimanin seuraava single Long Tall Sally nousi Rhythm and Blues-listan kärkeen, Billboardin top 100-listalla sijalle 13. ja Britanniassa top teniin. Edeltäjänsä tavoin mainittu single myi yli miljoona kappaletta. Penniman muodosti taustayhtyeen The Upsetters, johon kuuluivat saksofonistit Clifford "Gene" Burks ja yhtyeenjohtaja Grady Gaines, basisti Olsie "Baysee" Robinson sekä kitaristi Nathaniel "Buster" Douglas. Penniman alkoi tehdä pakettikiertueita ympäri Yhdysvaltoja esimerkiksi Fats Dominon ja Chuck Berryn kanssa. Vuoden 1956 aikana hän julkaisi seitsemän singleä, joista viisi, eli Slippin' and Slidin', Rip It Up, Ready Teddy, The Girl Can't Help It sekä Lucille nousi listoille myös Britanniassa. Saman vuoden aikana Elvis Presley ja Bill Haley levyttivät covereitaan Pennimanin tuotannosta. Vuoden 1956 aikana dj Alan Freed laittoi Pennimanin esiintymään rocelokuvissa Don't Knock the Rock ja Mister Rock and Roll. Seuraavana vuonna Pennimanilla oli suurempi solistin rooli elokuvassa The Girl Can't Help It. Pennimanin vuoden 1957 singlemenestyksiä olivat esimerkiksi Jenny Jenny ja Keep A-Knockin', joista jälkimmäinen oli artistin ensimmäinen Billboardin Hot 100 -listalla top teniin noussut single. Jättäessään Specialty Recordsin vuonna 1959 Penniman oli saavuttanut yhdeksän poplistalla ja seitsemäntoista R&B-listalla top 40:ään kohonnutta singleä. Hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa oli Specialtyn toukokuussa 1957 julkaisema Here's Little Richard, joka saavutti Billboardin albumilistalla sijan 13. Aikakauden albumijulkaisujen tapaan se koostui kuudesta singlekappaleesta ja täytteenomaisemmasta tuotannosta. Alkuvuodesta 1958 ilmestynyt ja Little Richardin nimeä kantanut albumi ei saavuttanut listasijoitusta. Lokakuussa 1957 Penniman teki Australiassa pakettikiertueen Gene Vincentin ja Eddie Cochranin kanssa. Myöhemmin samassa kuussa Penniman piti jäähyväiskonserttinsa Apollo Theatressa ja teki viimeiset nauhoituksensa Specialtylle ja siirtyi opiskelemaan teologiaa Oakwood Collegessa, Huntsvillessa, Alabamassa. Specialty jatkoi Pennimanin levytysten julkaisua vuoteen 1960 saakka. Niihin lukeutuivat esimerkiksi Good Golly Miss Molly ja Pennimanin ainutlaatuinen näkemys kappaleesta Knasas City. Penniman siirtyi gospelmusiikin pariin. Ensiksi hän levytti End Recordsille ja solmi vuonna 1961 sopimuksen Mercury Recordsin kanssa. Mainitulle yhtiölle hän levytti vuonna 1962 ilmestyneen ja Quincy Jonesin tuottaman albumin King of Gospel Singers. Jonesin mukaan Pennimanin laulutyyli vaikutti häneen voimakkaammin kuin kenenkään muun hänen kanssaan työskennelleen artistin vokalisointi. Albumin kansiteksteistä vastasi Pennimanin nuoruuden sankaritar Mahalia Jackson, jonka mukaan Penniman lauloi gospelia tavalla, jolla sitä pitää laulaa. Jotkin Pennimanin gospellevytyksistä, kuten He's Not Just a Soldier ja He Got What He Wanted, nousivat poplistoille Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Vuonna 1962 konserttipromoottori Don Arden pyysi Pennimania konsertoimaan Euroopassa, sillä hänen levynsä myivät siellä edelleen hyvin. Avajaisesiintyjänä oli Sam Cooke ja Pennimanin yhtyeessä vaikuttaneisiin muusikoihin lukeutui muun muassa nuori Billy Preston. Kuultuaan Pennimanin menestyksekkäistä konserteista Brian Epstein pyysi Beatlesiä lämmittelijäksi joihinkin konsertteihin. Penniman suostui ja ensimmäinen Beatlesin lämmittelemä Little Richardin konsertti oli New Brightonin Tower Ballroomissa mainitun vuoden lokakuussa. Seuraavassa kuussa Beatles lämmitteli Pennimania Hampurissa Jerry Williams and The Violentsin kanssa. Palattuaan Yhdysvaltoihin Penniman levytti The Upsettersin kanssa Little Star Recordsille kuusi rockkappaletta nimellä World Famous Upsetters. Kesän 1963 aikana Don Arden otti yhteyttä Pennimaniin ja pyysi häntä mukaan The Everly Brothersin, Bo Diddleyn ja juuri esikoisalbuminsa julkaisseen The Rolling Stonesin kiertueelle.  Pennimanin konsertit olivat siinä määrin menestyksekkäitä, että Granada Televisionissa nähtiin hänen oma shownsa The Little Richard Spectacular. Siitä muodostui menestyksekäs ja 60 000 vastaanotetun fanikirjeen jälkeen show esitettiin kahdesti uudestaan.

Vuonna 1964 Penniman levytti Specialty Recordsille jälleen rockia edustaneen singlen Bama Lama Bama Loo, joka nousi Britanniassa top 20:een, mutta joutui Yhdysvalloissa tyytymään sijaan 82. Myöhemmin samana vuonna Penniman solmi sopimuksen Vee-Jay Recordsin kanssa ja levytti mainitulle yhtiölle comebackalbuminsa Little Richard is Back. Saman vuoden aikana Jimi Hendrix liittyi The Upsettersin täysaikaiseksi jäseneksi ja alkoi nauhoittaa kitaroita Pennimanin kappaleisiin mainitun vuoden kesäkuussa. Tuolloin hänen soittotyylinsä muuttui bluesista enemmän rockin suuntaan. Vuoden 1965 aikana Penniman levytti Hendrixin kanssa kahteen otteeseen. New Yorkissa nauhoituksiin otti Hendrixin lisäksi osaa Billy Preston ja levytetty kappale, Don Cowayn soulballadi I Don't Know What You've Got (But It's Got Me) saavutti R&B-listalla sijan 12. Modern Recordsille Penniman levytti hitin Do You Feel It? ja alkuvuodesta 1966 hänestä tuli Okeh Recordsin artisti. Mainitulle yhtiölle Penniman levytti kaksi Larry Williamsin tuottamaa albumia. Studiolevy The Explosive Little Richard sisälsi pieniksi hiteiksi muodostuneet kappaleet Poor Dog ja Commandments of Love. Little Richard's Greatest Hits Recorded Live! palautti Pennimanin jälleen albumilistoille. Vuosikymmenen lopussa Penniman esiintyi menestyksekkäästi esimerkiksi Atlantic City Pop Festivaalilla ja Toronto Pop Festivaalilla. Lisäksi hänet nähtiin esimerkiksi Dick Cavett Showssa. Vuonna 1970 Reprise Records solmi Pennimanin kanssa sopimuksen ja hän julkaisi albumin The Reel Thing. Siltä poimittu filosofinen single Freedom Blues oli artistin suurin singlemenestys vuosiin. Lisäksi menestyi näkemys swamp rock-artisti Travis Wammackin kappaleesta Greenwood, Mississippi, jossa häntä kuultiin myös kitaristina. Penniman vieraili esimerkisi Delaneyn ja Bonnien ja Joe Walshin levytyksillä ja oli mukana Canned Heatin vuoden 1972 hittisinglellä Rockin' with the King. Samana vuonna Penniman esiintyi Lontoossa Wembleyn stadionilla Rock and Roll Showssa Chuck Berryn kanssa ja mainituista konserteista työstettiin myös elokuva. Vuonna 1976 Penniman levytti Nashvillessa K-Tel Recordsille uusioversiot 18 klassikkokappaleestaan. Liveversiot Good Golly Miss Mollysta ja Rip It Upista sisältänyt single nousi listoille Britanniassa. Vuonna 1977 Penniman jätti jälleen rockin ja kahta vuotta myöhemmin ilmestyi gospelalbumi God's Beautiful City. 80-luvun puolivälissä ilmestynyt, Charles Whiten käsialaa ollut Little Richardin virallinen elämäkerta Quasar of Rock:The Life and Times of Little Richard toi artistin jälleen parrasvaloihin. Hyväksyttyään roolin elokuvassa Down and Out in Beverly Hills Penniman kirjoitti sitä varten Billy Prestonin kanssa myös gospelsävyjä sisältäneen rockkappaleen Great Gosh a Mighty, joka nousi listoille sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Samana vuonna ilmestyi Warner Brosin julkaisemana uusi albumi Lifetime Friend, joka sisälsi Great Gosh a Mightyn lisäksi muun muassa Britanniassa listoille nousseet singlekappaleet Operator ja Somebody's Comin'. Vuosikymmmenen loppupuolella Penniman esintyi lähinnä tv:ssä ja elokuvissa. Vuonna 1989 Pennimania kuultiin taustavokalistina U2:n ja BB Kingin yhteistä tuotantoa edustavan kappaleen When Love Comes to Town pidennetyllä versiolla. Samana vuonna Penniman alkoi jälleen esittää konserteissaan legendaarisia hittejään. Penniman vastasi raposuudesta Living Colourin vuonna 1990 ilmestyneeltä albumilta Time's Up poimitulla  hittisinglellä Elvis is Dead. Samana vuonna Penniman esiintyi Cinderella-yhtyeen kappaleesta Shelter Me työstetyssä musiikkivideossa. Pennimanin The Itsy Bitsy Spiderista levyttämä versio johti levytyssopimukseen Disney Recordsin kanssa. Mainitulle yhtiölle artisti levytti lasten albumin Shake It All About. Vuonna 1994 Penniman levytti tv-sarjan The Magic School Bus tunnusmelodian. Mainittu tv-sarja perustui Joanna Colen ja Bruce Degenin käsialaa olleeseen kirjasarjaan. 90-luvulla Penniman konsertoi ympäri maailmaa, esiintyi tv:ssä ja elokuvissa ja toisten artistien, kuten Jon Bon Jovin ja Salomon Burken levyillä. Vuonna 1992 ilmestyi Pennimanin viimeinen albumi Little Richard Meets Masayoshi Takanaka, jonka hän levytti tuonaikaisen kiertuebändinsä muusikoiden kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi Pennimanin elämäkertaelokuva Little Richard, jossa häntä esitti Leon. Vuonna 2002 Penniman oli mukana Johnny Cashille työstetyllä tribuuttialbumilla Kindred Spirits:A Tribute to the Songs of Johnny Cash. Vuonna 2003 julkaistiin Pennimanin Okehille vuosina 1966-67 ja Repriselle vuosina 1970-72 levyttämiä, mutta tuolloin julkaisematta jääneitä kappaleita. Mukana oli mm. kokonaisuudessaan albumi Southern Child, jonka kirjoitustyöstä ja tuotannosta Penniman oli vastannut lähes täysin itse. Albumia oli kaavailtu julkaistavaksi vuonna 1972, mutta tuolloin se oli tullut hyllytetyksi. Vuonna 2005 Penniman levytti Jerrry Lee Lewisin kanssa coverin Beatlesin I Saw Her Standing Therestä ja mainittu versio ilmestyi vuonna 2006 Jerry Lee Lewisin albumilla Last Man Standing. Vuoden 2008 Grammy Awardseissa Penniman ja Lewis esiintyivät John Fogertyn kanssa. Vuonna 2009 Penniman valittiin New Orleansissa Louisiana Music Hall of Fameen konsertissa, jossa paikallaolijoihin lukeutui Fats Domino. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä Penniman piti yllä tiivistä keikkatahtia esiintyen ensisijaisesti Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Pennimanin kesäkuussa 2012 Washingonissa, Howard Theaterissa soittama konsertti oli Rolling Stoneen laaditun arvion mukaan edelleen onnistunut sekä laulusuorituksiltaan että shownsa osalta. Maaliskuussa 2013 Penniman esiintyi Viva Las Vegasin Rockabilly Weekendin pääesiintyjänä Orleans Hotelissa. Rolling Stonen syyskuun numerossa 2013 julkaistussa haastattelussa Penniman ilmoitti lopettavansa esiintymiset. Vuonna 2014 näyttelijä Brandon Mychal Smith vastaanotti myönteistä palautetta esitettyään Pennimania James Brownista kertoneessa elämäkerrallisessa draamaelokuvassa Get on Up.

torstai 14. toukokuuta 2020

Perjantain pohjat:Eräs kaikkien aikojen merkittävimmistä brittiläisistä progealbumeista

King Crimson:In the Court of the Crimson King

Kymmenes lokakuuta 1969 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt In the Court of the Crimson King on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan King Crimson -yhtyeen esikoisalbumi. Kyseessä on eräs edustamansa tyylilajin ensimmäisistä ja vaikutusvaltaisimmista levyistä, joka yhdistää vaikutteita bluesista jazziin, klassiseen ja sinfoniseen musiikkiin. Brittilistalla albumi saavutti viidennen sijan ja nousi Billboardin albumilistalla sijalle 28. Yhdysvalloissa King Crimsonin esikoisalbumi saavutti kultalevyn. 80- ja 90-lukujen aikana albumista julkaistiin useita uusintapainoksia, joissa oli hyödynnetty originaalien masternauhojen huonompia kopioita. Kun pitkäsoiton originaalit masterit löytyivät Virgin-levy-yhtiön arkistoista vuonna 2003, Simon Heyworth remasteroi albumin uudelleen ja pitkäsoitosta ilmestyi uusintapainos vuonna 2004. Vuonna 2008 In the Court of the Crimson Kingistä julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos, jonka uusista stereo- ja 5. surround sound -miksauksista vastasi Steven Wilson. King Crimson soitti debyyttikeikkansa yhdeksäs huhtikuuta 1969 ja läpimurtonsa yhtye teki samaisen vuoden heinäkuussa ollessaan yksi Rolling Stonesin Hyde Parkissa järjestämän ilmaiskonsertin esiintyjistä. Ensimmäiset nauhoitukset King Crimsonin esikoisalbumia varten tehtiin alkuvuodesta 1969 ensisijaisesti The Moody Bluesin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tulleen tuottaja Tony Clarken kanssa. Mainitut nauhoitukset eivät onnistuneet parhaalla mahdollisella tavalla ja yhtye päätyi tuottamaan esikoisalbuminsa itsenäisesti. King Crimsonin debyytin ensimmäinen remasteroitu cd-versio ilmestyi vuonna 1989 ja remasteroinnista vastasivat Robert Frip ja Tony Arnold. Mainittu versio oli osa sarjaa The Definitive Edition, joka sisälsi remasteroituja versioita myös muista King Crimsonin albumeista. Ilmestymisaikanaan In the Court of Crimson King saavutti ristiriitaisia arvioita, mutta myöhemmin albumin erinomaisuus on oivallettu kaikessa loistossaan. Vuonna 1997 ilmestyneessä teoksessaan Rocking the Classics kriitikko ja musikologi Edward Macan mainitsee In the Court of the Crimson Kingin olevan kenties kaikkien aikojen vaikutusvaltaisin progressiivista rockia edustava albumi. Vuonna 2015 Rolling Stone nimesi In the Court of the Crimson Kingin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi progressiivisen rockin albumiksi Pink Floydin Dark Side of the Moonin jälkeen. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums In the Court of the Crimson Kingin sijoitus oli 193. Albumi valikoitui myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

keskiviikko 13. toukokuuta 2020

Torstain terävä:Mike Oldfieldin vuoden 1983 menestysalbumi

Mike Oldfield:Crises

27. toukokuuta 1983 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Crises on brittiläisen multi-instrumentalistin ja biisintekijän Mike Oldfieldin kahdeksas  studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla Oldfield jatkoi pidemmälle sitä musiikillista muutosta, joka oli alkanut hänen edellisellä ja vuonna 1982 ilmestyneellä albumillaan Five Miles Out. Crises sisälsi Oldfieldin varhaisempia pitkiä sävelteoksia suoraviivaisempia pop- ja rockkappaleita. Albumin kappalemateriaaliin lukeutuvat suuriksi hiteiksi muodostuneet singlet Moonlight Shadow ja Shadow on the Wall, joista ensiksi mainitun solistina on Maggie Reilly ja jälkimmäisen vokalisoi Roger Chapman. Vuoden 1983 aikana Oldfield teki albumin tiimoilta ympäri Eurooppaa kiertäneen Crises Tourin. Sille otti osaa suurin osa myös mainitulla pitkäsoitolla soittaneista muusikoista. Kun Oldfield joulukuussa 1982 lopetti edeltäneen albuminsa Five Miles Outin tiimoilta tekemänsä maailmankiertueen, hän oli jo alkanut työstää sen seuraajaa. Crises-albumilla Oldfield tutki vaikutteita heavy metalista. Hän oli pitänyt niistä jonkin aikaa ja myös piti niiden soittamisesta. Crisesin ykköspuolta Oldfield kuvasi materiaalina, jonka hän oli halunnut kirjoittaa ja esittää henkilökohtaisesta tyytyväisyydestä. Kakkospuoli oli Oldfieldin mukaan hyvin kaupallinen, täynnä singlekappaleita. Mainitulla järjestelyllä kaikki olivat tyytyväisiä. Crises nauhoitettiin marraskuun 1982 ja huhtikuun 1983 välillä Tilehouse- studioilla Denhamissa, Buckinghamshiressa. Kitaroistaan Oldfield hyödynsi albumilla Gibson SG Junioria raakoihin soundeihin ja Fender Stratocasteria puhtaisiin soundeihin. Tama-rumpuja soittanut Simon Phillips teki albumilla myös tuotantotyötä. Oldfield hyödynsi Crisesilla voimakkaasti Oberheim ja Fairlight-kosketinsoittimia. Crisesin ykköspuolen täyttää sen 20-minuuttinen nimikappale, joka sisältää myös säästeliäästi Oldfieldin lauluosuuksia. Kappaleen alun ja lopun syntetisaattori-teema muistuttaa tyylillisesti Oldfieldin esikoisalbumin Tubular Bells avaavaa teemaa. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistää Maggie Reillyn vokalisoima suurhitti Moonlight Shadow. Singlen b-puolella ilmestyi pitkäsoitolla julkaisematon kappale Rite of Man. Reilly on myös leadvokalistina kappaleessa Foreign Affair, jonka kirjoitustyöhön hän lisäksi osallistui. Kappaleen In High Places lyriikoista vastasivat Oldfield ja Jon Anderson. Taurus 3 on lyhyt  kitaravetoinen instrumentaalikappale pitkien ja moniteemaisten, albumeilla QE2 ja Five Miles Out ilmestyneiden edellisten Taurus-kappaleiden vastapainoksi. Crises-albumin kansitaide on Terry Ilottin käsialaa. Albumin nimikappaleen myös pitkäsoiton takakanteen painetussa tekstiosuudessa Oldfield tekee viittauksen kansitaiteesen. Crises viihtyi Norjan albumilistalla 19 viikon ajan, joista kaksi listakärjessä. Pitkäsoitto onkin Norjassa Oldfieldin menestynein albumi ja listakärkeen se  kohosi lisäksi Saksassa ja Ruotsissa. Crisesin Yhdysvalloissa julkaistu versio sisältää muista versioista eroavan biisijärjestyksen ja lisäksi mukana on muualla ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt kappale Mistake.

tiistai 12. toukokuuta 2020

Keskiviikon klassikko:Stevie Wonderin suosituin ja arvostetuin albumi

Stevie Wonder:Songs in the Key of Life

28. syyskuuta 1976 Motownin alamerkin Tamla Recordsin julkaisemana ilmestynyt Songs in the Key of Life on yhdysvaltalaisen laulajan, lauluntekijän ja multi-instrumentalistin Stevie Wonderin 18. albumi. Kriitikot ovat kohottaneet mainitun pitkäsoiton hänen klassisen levytyskautensa kulminaatioksi. Wonderin tuotannosta klassikkostatuksen on saavuttanut neljästä kuuteen albumia. Suurin osa Songs in the Key of Lifesta nauhoitettiin Crystal Sound -studiossa Hollywoodissa. Lisäksi nauhoituksia tehtiin Hollywoodin ja Sausaliton Record Plant- studioilla ja New Yorkin Hit Factoryssa. Lopullinen miksaus tapahtui Crystal Soundissa. Songs in the Key of Life on kunnianhimoinen tupla-albumi, joka sisältää lisäksi neljästä kappaleesta koostuvan bonus-ep:n. Albumi nousi suoraan Billboardin albumilistan kärkeen. Aikanaan kyseessä oli järjestyksessään kolmas kyseiseen saavutukseen yltänyt albumi ja Wonder ensimmäinen mainittuun saavutykseen yltänyt yhdysvaltalaisartisti. Songs in the Key of Lifelta poimitut singlet I Wish ja Sir Duke nousivat molemmat niin ikään listaykkösiksi. Songs in the Key of Life pysytteli albumilistan kärjessä 13 yhtäjaksoisen viikon ajan. Ilmestymisvuotenaan albumilla oli eniten listaviikkoja ykkössijalla. Vielä vuonna 1977 Songs in the Key of Life oli Yhdysvalloissa vuoden toiseksi parhaiten menestynyt albumi. Songs in the Key of Life saavutti hopealevyn ja se valittiin vuoden albumiksi järjestyksessään 19:ssä Grammy Awardseissa. Sittemmin Songs in the Key of Lifesta on tullut Wonderin uran parhaiten myynyt ja arvostetuin pitkäsoitto. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums Songs in the Key of Life saavutti sijan 89. Kolmea vuotta myöhemmin Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Songs in the Key of Lifen sijoitus oli 57. Vuonna 2005 albumi pääsi Kongressin kirjaston Ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai estettisesti merkittävänä.

maanantai 11. toukokuuta 2020

Tiistain tukeva:Eräs brittien legendaarisimmista rhythm and blues-yhtyeistä

The Animals on Newcastle Upon Tynessä 60-luvun alkuvuosina perustettu rhythm and blues - ja rockyhtye. Saavuttamansa suosion myötä yhtye muutti vuonna 1964 Lontooseen. The Animals tuli tunnetuksi raa'asta bluessoundistaan ja solistinsa Eric Burdonin voimakkaasta laulusoundista. Mainitut elementit pääsivät oikeuksiinsa Atlantin molemmin puolin listakärkeen nousseella singlellä House of the Rising Sun sekä I'm Cryingin, Don't Let Me Be Misunderstoodin sekä It's My Lifen kaltaisilla hittikappaleilla. Raakuutensa vastapainoksi hienoisia popvaikutteita sisältävien singlejensä sijaan The Animalsin albumimateriali koostui lähes täysin rujoista rhythm and blues-covereista. Yhdysvalloissa The Animals koettiin osana britti-invaasiota. Uransa aikana The Animals koki useampia miehistönvaihdoksia ja kärsi huonosta mangementista. Vuonna 1967 originaalijäsenistään ainoastaan Burdonin  sisältänyt Eric Burdon & The Animals- kokoonpano muutti Kaliforniaan ja saavutti menestystä psykedeelistä ja hardrockia yhdistäneillä singleillään San Franciscan Nights, When I Was Young sekä Sky Pilot. The Animals saavutti sekä Britanniassa että Billboardilla kymmenen 20 suosituimman joukkoon noussutta singleä. Burdonista, urkuri Alan Pricesta, kitaristi Hilton Valentinesta, kitaristi John Steelestä ja basisti Chas Chandleristä koostunut The Animalsin originaalikokoonpano teki vuonna 1968 yhden hyväntekeväisyyskonsertin Newcastlessa. Pitempiaikaiset comebackit ajoittuivat vuosiin 1975 ja 1983. Muutamat yhtyeen originaalijäsenistä ovat myöhemmin esiintyneet yhdessä eri yhtyenimiä käyttäen. The Animals pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1994. Alan Price Rhythm and Blues Combo aloitti toimintansa vuonna 1962 ja seuraavana vuonna Eric Burdon täydensi yhtyeen kokoonpanon. Hänen mukaansa The Animals-nimi ei tullut yhtyeen eläimellisistä live-esiintymisistä, vaan kyseessä oli kunnianosoitus yhtyeen ystävälle "Animal" Hoggille. The Animalsin kotikaupungissaan saavuttama suosio ja yhteydet The Yardbirdsin manageriin Giorgio Gomelskyyn motivoivat yhtyettä muuttamaan Lontooseen vuonna 1964. The Animalsin ohjelmisto pohjautui lähes täysin mustaan rhythm and bluesiin ja yhtye coveroi esimerkiksi John Lee Hookeria, Jimmy Reediä ja Nina Simonea. The Animals solmi sopimuksen EMI:n Columbia- alamerkin kanssa ja vuonna 1964 ilmestynyt näkemys  standardista Baby Let Me Take You Home oli yhtyeen ensimmäinen single. Samaisen vuoden kesäkuussa julkaistu raaka sovitus kansanlaulusta House of the Rising Sun nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ja kyseessä saattoi hyvinkin olla kaikkien aikojen ensimmäinen folkrockhitti. Britanniassa The Animals esiintyi noihin aikoihin usein useita yhtyeitä käsittäneillä pakettikiertueilla ja House of the Rising Sunin hurjan sovituksen ansiosta yhtye halusi olla mainittujen kiertueiden parhaisten mieliin jäänyt yhtye. The Animals saavutti Mickie Mostin tuottamia hittejä kahden vuoden ajan. Niistä mainittakoon näkemykset Sam Cooken Bring It on Home to Mestä ja Nina Simonen Don't Let Me Be Misunderstoodista. Albumiraidat edustivat edelleen silkkaa r&b:tä ja niistä havainnollistavina esimerkkeinä mainittakoon John Lee Hookerin Boom Boom ja Ray Charlesin I Believe to My Soul. Lokakuussa 1964 The Animals teki ensi-esiintymisensä Yhdysvalloissa. Ed Sullivan Showssa yhtye esitti omaa tuotantoaan edustavan I'm Cryingin sekä House of the Rising Sunin. Joulukuussa valmistuneessa elokuvassa Get Yourself a College Girl yhtye oli mukana Chuck Berry -coverilla Around and Around. Toinen samaisessa elokuvassa esiintynyt brittiyhtye oli Dave Clark Five. Alan Price jätti yhtyeen toukokuussa 1965 musiikillisiin erimielisyyksiin ja lentopelkoon vedoten. Hän saavutti myöhemmin menestystä soolourallaan sekä johtamansa Alan Price Setin riveissä.  Mick Gallagher korvasi häntä hetken aikaa, mutta The Animalsin uudeksi kosketinsoittajaksi valikoitui Dave Rowberry, joka oli jo mukana hittisingleillä Don't Let Me Be Misunderstood ja It's My Life sekä vuonna 1966 ilmestyneellä yhtyeen kolmannella albumilla Animalisms, jonka edeltäjiä olivat olleet Pricen aikaiset pitkäsoitot The Animals (1964) ja Animal Tracks (1965). Mainituista albumeista erityisesti viimeksi mainittu on varsin arvostettu. Viides elokuuta 1965 The Animals Big Band teki ainutkertaisen esiintymisen Richmondissa viidennessä vuosittaisessa British Jazz & Blues festivaalissa. Tuolloin The Animalsin peruskokoonpanoa täydensi kolme trumpetistia ja  saksofonistia. Vuoden 1965 lopussa The Animals lopetti yhteistyönsä Mickie Mostin kanssa ja siirtyi Decca Recordsin ja Yhdysvalloissa sekä Kanadassa MGM Recordsin artistiksi. MGM:n alkuvuodesta 1966 julkaisemasta kokoelmasta Best of The Animals modostui Yhdysvalloissa yhtyeen suosituin albumi. Helmikuussa 1966 Steele jätti yhtyeen ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Nashville Teens soittanut Barry Jenkins. Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa ollut Don't Bring Me Down oli The Animalsin viimeinen singlehitti. Coverin See See Rider yhtye levytti nimellä Eric Burdon & The Animals. Syyskuussa 1966 yhtye oli lopettanut toimintansa. Eric Burdon julkaisi Decca Recordsilla sooloalbumin Eric Is Here. Siltä poimittu single When I Was Young saavutti sijan 14 ja Burdon promosi mainittua kappaletta tv-ohjelmissa Ready Steady Go ja Top of the Pops. Eric Is Here oli Burdonin viimeinen julkaisu Decca Recordsille. Vuoteen 1976 ajoittui The Animalsin minikiertue ja yhtye työsti promovideot kappaleista Lonely Avenue ja Please Send Me Someone to Love. Vuonna 1977 ilmestynyt albumi Before We Were So Rudely Interrupted saavutti myönteiset arviot. Burdon ja Valentine nauhoittivat samoihin aikoihin julkaisematta jääneitä demoja. 12. joulukuuta 1982 Burdon ja Price esiintyivät kokonaisen bändin kanssa. Vuonna 1983 oli vuorossa The Animalsin toinen reunion-albumi Ark. Sen julkaisua seurasi maailmankietue, johon Animalsin peruskokoonpanon lisäksi osallistuivat kosketinsoittaja Zoot Money, perkussionisti Nippy Noya, saksofonisti Steve Gregory ja kitaristi Steve Grant. Ensimmäisenä uudelta albumilta poimittu single The Night saavutti Mainstream Rock-listalla sijan 34. The Arkin tiimoilta tekemällään kiertueella yhtye soitti yhdeltä kolmasosaltaan 60-luvun klassikoitaan ja kahdelta kolmasosaltaan tuoreempaa tuotantoa. Yhdeksäs syyskuuta 1983 New Yorkissa soitettu konsertti oli loppuunmyyty. Uudenvuodenaattona The Animals soitti Wembley Areenalla konsertin The Policen lämmittelemänä. Mainittu keikka julkaistiin levyformaatissa nimellä Rip It to Shreds vuonna 1984, jolloin The Animals oli jälleen lopettanut toimintansa. 29. marraskuuta 1983 Royal Oakissa, Michiganissa soitettu konsertti julkaistiin helmikuun lopussa 2008 nimellä Last Live Show. The Animalsin reunion-kiertueesta työstettiin elokuva, jota ei kuitenkaan julkaistu. Chas Chandler menehtyi vuonna 1996 ja samalla menetettiin mahdollisuus The Animalsin täydellisen originaalikokoonpanon uuteen reunioniin. Hilton Valentine kuoli 29. tammikuuta 2021.

perjantai 8. toukokuuta 2020

Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen kakkosalbumi

Traffic:Traffic

Lokakuussa 1968 Britanniassa Island Recordsin ja Yhdysvalloissa United Artistsin julkaisemana ilmestynyt Traffic on samannimisen brittiyhtyeen toinen studioalbumi. Yhtyeen kotimaassa se nousi yhdeksänneksi ja saavutti Billboardin albumilistalla 17:n sijan. Kyseessä oli Trafficin viimeinen albumi ennen yhtyeen väliaikaista hajoamista. Trafficin esikoisalbumin Dear Mr Fantasy saavutettua jonkinasteista menestystä kitaristi Dave Mason oli jättänyt yhtyeen. Hän tuotti Family-yhtyeen esikoisalbumin Trafficin siirtyessä konsertoimaan. Familyn jäsenistöön lukeutui myös Trafficissa myöhemmin vaikuttanut basisti Rick Grech. Toukokuussa 1968 Mason oli kutsuttu takaisin Trafficin riveihin yhtyeen aloittaessa uuden albuminsa nauhoitukset. Mason vaikutti biisintekijänä ja solistina puolella Trafficin kakkosalbumin kappaleista. Niistä Feelin' Alright muodostui suurimmaksi Masonin käsialaa olevaksi Trafficin hittikappaleeksi. Hänen osuutensa Stevie Winwoodin ja Jim Capaldin kirjoittamilla raidoilla muodostui sitä vastoin suhteellisen vähäiseksi. Masonin popvaikutteiset sävellykset olivat ristiriidassa muiden yhtyeen jäsenten jazziin kohdistuneiden ambitioiden kanssa ja lokakuussa 1968 Mason oli saanut jättää Traffin toistamiseen. Sopimusteknisistä syistä Mason palasi Trafficiin vielä vuonna 1971 työstetyn albumin Welcome to the Canteen ja sen tiimoilta tehdyn kiertueen ajaksi. Trafficin kakkosalbumi julkaistiin cd-formaatissa tammikuussa 2000. Sillä oli mukana viisi bonuskappaletta, joista kaksi oli soundtrackiltä Here We Come Round the Mulberry Bush ja kolme albumilta Last Exit. Yhdysvalloissa helmikuun lopussa 2001 ilmestynyt  albumin remasteroitu cd-versio sisälsi monosinglemiksaukset kappaleista You Can All Join In ja Feelin' Alright ja stereosinglemiksauksen Withering Treestä. Originaalin albumin miksauksesta vastasi Jimmy Miller Jim Capaldin ollessa mukana remastereiden tuotannossa. Trafficin kakkosalbumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvat lisäksi erityisesti kappaleet Forty Thounsand Headmen ja No Time to Live, joista jälkimmäisestä Johnny Winter levytti coverin vuonna 1971 ilmestyneelle albumilleen Johnny Winter And. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arviot myös jälkikäteen ja Dave Masonin suoraviivaisemmat sävellykset ja Stevie Winwoodin monimuotoiset rockjamit olivat pitkäsoitolla hyvässä balanssissa. Colin Larkinin kaikkien aikojen tuhat parasta albumia listaavan teoksen kolmannessa painoksessa Trafficin kakkoslevy saavutti sijan 312.

Sunnuntain extra:Eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista

Billy Joel:Greatest Hits I-III

Billy Joelin Greatest Hits-kokoelma on ilmestynyt Columbia Recordsin julkaisemana kahdessa osassa  ja julkaisujen välillä on kulunut 12 vuotta. Originaali kokoelman ykkös- ja kakkososan sisältävä versio ilmestyi vuonna 1985 ja Volume III vuonna 1997. Vuonna 1985 ilmestyneen kokoelman uutuuskappaleita olivat tuossa vaiheessa aikaisemmin julkaisemattomat You're Only Human (Second Wind) ja The Night is Still Young. Volume III:n kolme viimeistä kappaletta, eli To Make You Feel My Love, Hey Girl ja Light as the Breeze eivät harvinaislaatuisesti edustaneet Joelin omaa sävellystuotantoa. Muilta osin Greatest Hits I:n ja II:n kappaleet lukeutuvat Joelin suosituimpiin singleihin ja ne ovat kokoelmalla kronologisessa järjestyksessä. 23 miljoonan kappaleen myynnillään Billy Joelin originaali Greatest Hits on Yhdysvalloissa kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin albumi Pink Floydin The Wallin ja Led Zeppelinin neljännen pitkäsoiton jälkeen. Vuonna 1989 ilmestyi viidestä cd:stä koostuva boxi Souvenir:The Ultimate Collection, jolla molemmat ensimmäiset Greatest Hitsit olivat mukana kokonaisuudessaan. Only Human ja The Night is Still Young ilmestyivät myös singleformaatissa. Vuonna 2011 Joelilta julkaistiin The Complete Albums Collection, joka sisälsi 15 levyä. Sillä olivat mukana myös kaksi edellä mainittua kappaletta. Greatest Hitsistä on julkaistu kolme erilaista cd-versiota. Originaalilla vuoden 1985 painoksella kappaleet Pressure, My Life, Big Shot, Just the Way You Are ja Tell Her About It olivat originaaliversioitaan lyhyempiä. Vuonna 1998 ilmestyi kokoelman remasteroitu cd-versio, jolla mainitut kappaleet olivat mukana originaalipituuksissaan. Kaikista kolmesta Greatest Hits-levystä julkaistiin vuonna 1998 myös rajoitettu kolmen cd:n painos, jolla markkinoitiin Joelin mainittuun vuoteen ajoittunutta maailmankiertuetta. Vuoden 1977 klassikkoalbumi Stranger on kokoelmalla  kaikkein runsaimmin edustettuna, sillä siltä mukana on kuusi kappaletta.