Torstain terävä:Hardrockin klassikkoyhtyeen peruskallio

27. tammikuuta 1951 syntynyt Brian Michael Downey on irlantilaisrumpali, joka identifioituu ensisijaisesti Thin Lizzyn rumpaliksi ja perustajajäseneksi. Yhtyeen johtohahmo Phil Lynottin ohella hän oli ainoa jäsen, joka kuuului kyseisen hardrockin klassikkoyhtyeen kokoonpanoon sen vuoteen 1983 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Downey osallistui myös useiden Thin Lizzyn kappaleiden kirjoittamiseen. Allmusicin Eduardo Rivadavian mukaan Downey lukeutuu sukupolvensa aliarvostetuimpiin rumpaleihin. Crumlinissa, Dublinissa varttuneen Downeyn ensimmäiset musiikilliset vaikutteet tulivat hänen paikallisessa yhtyeessä soittaneelta ja jazzorientoituneelta isältään. Brianin 60-lukuiset idolit olivat itseoikeutetut Beatles, Stones ja The Kinks. Nuoruudessaan Downey tapasi samaa koulua käyneen Phil Lynottin. Ennen Thin Lizzyn perustamista Downey oli soittanut useissa kouluyhtyeissä, joihin olivat lukeutuneet The Liffey Beats, Mod Con Cave Dwellers sekä The Black Eagles, joista viimeksi mainitussa myös Phil Lynott oli ollut mukana. Välillä Downey vaikutti paikallisessa yhtyeessä Sugar Shack, mutta Lynott houkutteli hänet mukaan uuteen yhteiseen yhtyeeseen Orphanage. Kun trion täydensi kitaristi Eric Bell, yhtyeestä muodostui Thin Lizzy. Seuraavan 13 vuoden aikana yhtyeen kokoonpano vaihteli runsaastikin Downeyn säilyessä Lynottin kanssa ainoana toisena kaikissa Thin Lizzyn miehityksissä mukana olleena muusikkona. Hän soitti myös Lynottin sooloalbumeilla. Lynottin kuoltua alkuvuodesta 1986 Downey oli mukana Thin Lizzyn tribuuttiyhtyeessä John Sykesin, Scott Gorhamin, Darren Whartonin ja Marco Mendozan kanssa. Sitä vastoin Downey ei osallistunut Thin Lizzyn nimellä tehtyihin myöhäisempiin kiertueisiin. John Sykesin lähdettyä yhtyeestä vuonna 2009 kitaristi Scott Gorham muodosti uuden Thin Lizzyn kokoonpanon. Mendoza, Wharton ja myös Downey liittyivät tässä vaiheessa mukaan ja uusina jäseninä kokoonpanossa kuultiin Diossa ja viimeksi Def Leppardissa kitaroinutta Vivian Campbellia ja aikaisemmin The Almightyssa vokalisoinutta Ricky Warwickia. Kyseinen kokoonpano aloitti maailmankiertueensa vuoden 2010 alussa ja jatkoi keikkailuaan alkuvuoteen 2013 asti kitaristi Damon Johnsonin korvatessa pysyvästi Richard Fortusin. Gorham mainitsi kokoonpanon suunnittelevan uutta tuotantoa, joka konkretisoituikin Black Star Ridersin nimellä. Koska yhtyeellä oli pysyviä kiertuevelvoitteita, Downey jättäytyi pois sen line upista. Hän oli vieraana Phil Lynottin patsaan paljastustilaisuudessa ja soitti Gary Mooren kanssa tapahtumaa seuranneessa tribuuttikonsertissa. Downey oli myös mukana Mooren vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla Close as You Get ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Alkuvuodesta 2017 Downey perusti uuden yhtyeen Brian Downey's Alive and Dangerous. Hänen lisäkseen siinä vaikuttavat basisti/solisti Matt Wilson, kitaristi/solisti Brian Grace ja kitaristi/solisti Phil Edgar. Yhtye konsertoi Euroopassa ja sen ohjelmisto koostuu ensisijaisesti Thin Lizzyn tuotannosta.

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen hardrockin pitkän matkan puurtajan uraa uurtanut esikoinen

Uriah Heep:Very eavy Very umble

Britanniassa kesäkuussa 1970 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden elokuussa julkaistu Very eavy Very umble on brittiläisen hardrockin todellisen uranuurtajayhtyeen Uriah Heepin debyyttialbumi. Kosketinsoittaja Ken Hensley oli ehtinyt liittyä yhtyeeseen vasta hieman ennen debyytin levyttämistä, joten hänen sävellyksiään ei totutusta poiketen kuultu kyseisellä albumilla. Uriah Heepin esikoisen kappaleet ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta solisti David Byronin ja kitaristi Mick Boxin käsialaa. Ilmestymisaikanaan progressiivisesta rockista ja klassisesta rockista elementtejä ottanut Heepin debyytti oli paikoitellen varsin raskasta soundia tarjoillut albumi ja se vaikutti osaltaan keskeisesti brittiläisen hardrockin kehitykseen Zeppelinin, Purplen ja Sabbathin ensimmäisten albumien tavoin. Sekä musiikillisesti että sävellystensä osalta Very eavy Very umble säilyy useiden Heep-diggareiden listalla varsin korkealla yhtyeen kattavassa diskografiassa. David Byronin ääniala oli varsin laaja ja hän hallitsi keskeisimmän genrensä lisäksi myös jazzahtavan vokalisoinnin. Albumin avausraita Gypsy on raakoine riffeineen ja kitaristi Boxin ja urkuri Hensleyn erinomaisten soolojen kruunaamana osoittautunut kiistattomaksi Heep-klassikoksi.  Walking in Your Shadow saattaa Gypsyn raakuuden jälkeen kuulostaa ensi alkuun tavanomaiselta, mutta tarttuvine riffeineen, onnistuneine vokaaliosuuksineen ja kokonaisuuden kruunaavine Boxin sooloinen kappale pääsee lopulta lähelle klassikkostatusta. Tyylillistä suunnanmuutosta albumilla edustaa cover sodanvastaisesta balladista Come Away Melinda, joka on poimittu folkrockyhtye The Weaversin ohjelmistosta. Byronin vokalisointia kyseisessä kappaleessa täydentävät hienoisesti psykedeliasävytteinen mellotron ja akustisvoittoinen kitarointi. Myöhemmin kyseisen kaunokin on coverohjelmistoonsa ottanut muun muassa UFO. Niin ikään pitkäsoiton seesteisempää tyyliä edustava Lucy Blues tarjoaa Byronin vokalisoinnin osalta jazzahtavia sävyjä. Albumin kakkospuolen aluksi palataan vahvasti rockformaattiin harvinaislaatuisesti yksin basisti Paul Newtonin käsialaa olevalla kappaleella Dreammare. Real Turned On on erityisesti Mick Boxin taidonnäyttö ja revittelevää vokalisointia soitannollisiin progevaikutteisiin yhdistävä I'll Keep On Trying on eräs Heepin debyytin todellisista jalokivistä. Jo Heepin edeltäjän, Spice-yhtyeen ohjelmistosta löytynyt Wake Up (Set Your Sights) päättää yhtyeen esikoisalbumin musiikillisesti varsin monipuolisesti. Samaa voi tosin myönteisessä mielessä todeta yleisesti koko pitkäsoitosta. Vaikka miehistönvaihdokset vaikeuttivat Heepin esikoisalbumin nauhoituksia, kyseinen pitkäsoitto käynnisti yhtyeen levytysuran varsin vakuuttavasti. Yhdysvalloissa Heepin debyytti julkaistiin konstailemattomasti  nimellä Uriah Heep ja erilaisella kansikuvalla. Albumin jenkkiversion biisilistassa Lucy Bluesin korvasi Euroopassa vasta yhtyeen kakkosalbumilla Salisbury julkaistu kappale Bird of Prey.

Tiistain tukeva.Small Facesin jälkimmäinen reunion-albumi

Small Faces:78 in the Shade

Syyskuussa 1978 ilmestynyt 78 in the Shade on jälkimmäinen Small Facesin reunionin myötä syntyneistä pitkäsoitoista. Legendaarista yhtyeen lineupia edustivat solisti/kitaristi Steve Marriott, kosketinsoittaja Ian McLagan ja rumpali Kenney Jones. Basisti Ronnie Lanen paikan oli ottanut Rick Willis. Aikaisemmin Thunderclap Newman-yhtyeestä, Paul McCartneyn Wingsistä ja kyseisen yhtyeen uran loppuvaiheessa myös skottilaisbrittiläisestä ylpeydestä Stone The Crowsista muistettu kitaristi Jimmy McCullogh osallistui myös mainitun pitkäsoiton levytykseen. Hän soitti albumin raidoilla Thinking About Love ja You Ain't Seen Nothing Yet. Niistä ensin mainittu on Willisin tekemä ja se lukeutuu iskevyydessään ja upeissa laulusuorituksissan albumin liki pitäen onnistuneimpiin raitoihin. Kappaleista jälkimmäinen on koko Small Facesin yhteistyötä ja rivakkuudessaan ja Marriottin aina upeine vokalisointeineen kyseessä on niin ikään eräs pitkäsoiton parhaista suorituksista. Taustalaulajina 78 in the Shade -pitkäsoitolla kuultiin esimerkiksi Vicki Brownia, hänen nuorta tytärtään, kymmenen vuotta myöhemmin Stop-hitillään maailmanmaineeseen noussutta Sam Brownia sekä Madeline Belliä. Vaikka 78 in the Shade sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, kyseiseltä pitkäsoitolta on poimittavissa myös kiistattomia kultajyviä. Sellaisiin lukeutuvat ainakin albumin avaava Marriottin ja McLaganin yhteistyötä edustava ärhäkkä rockkappale Over Too Soon sekä Marriottin käsialaa oleva sielukas balladi Stand by Me, Stand by You, josta yhtye teki myös promovideon.Marriottin ja McLaganin Too Many Crossroads toimii raukeasta musiikillisesta ilmaisustaan huolimatta Marriottin aina sävähdyttävän vokalisoinnin ansiosta. Let Me Down Gently on McLaganin ja John Pidgeonin yhteistyötä ja kappale kehittyy seesteisestä alustaan suhteellisen vakuuttavasti svengaavaksi popkappaleeksi, jossa myös taustakööri pääsee toden teolla ääneen.  Marriottin Brown Man Dossa Ian McLaganin urkutyöskentely on varsin onnistunutta ja kappale tuo myönteisesti mieleen hienoisia kaikuja Small Facesin vuoden 1967 kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvasta singlemenestyksestä Tin Soldier. McLaganin ja Pidgeonin Real Sour edustaa jälleen leppeästi svengaavaa tuotantoa tällä kertaa McLaganin leadvokalisoinnin kera. Joe Brownin käsialaa oleva Soldier edustaa yhtyeen ulkopuolista sävellysmateriaalia ja on aluksi McLaganin leadvokalisoima. Loppua kohti myös Marriott ja taustakuoro pääsevät ääneen ja kappale löytää kaivattavaa voimaa. Marriottin käsialaa oleva Filthy Ritch on pitkäsoiton veikeä päätöskappale. Vaikka 78 in the Shade jää selvästi Small Facesin 60-luvun parhaiden töiden varjoon, reilut puolet albumin kappaleista edustaa silti edelleen varsin laadukasta tasoa. Pian albumin työstämisen jälkeen Small Faces lopetti kuitenkin toimintansa Steve Marriottin kasatessa uudelleen Humble Pie -yhtyeen rumpali Jerry Shirleyn kanssa.

Maanantain mainio:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen legendaarinen livetupla

Ramones:It's Alive

Tässäpä tuplavinyyli, joka on kulunut kaikista eniten esimerkiksi Tumppi Varosen levysoittimessa. It’s Alive äänitettiin Ramonesin Lontoon-keikoilta joulukuussa 1977, julkaistiin vasta huhtikuussa 1979 ja se jäi siltä erää originaalirumpali Tommy Ramonen viimeiseksi yhtyeen kanssa.
28 kappaleen kattaus tarjoaa vimmaisina tulkintoina parhaat palat Ramonesin kolmelta ensimmäiseltä ja legendaarisimman maineen saavuttaneelta studioalbumilta. Coverosastoa tuplalla edustavat näkemykset  TheTrashmenin Surfin’ Birdistä, The Rivierasin California Sunista, Bobby Freemanin Do You Wanna Dancesta sekä Chris Montezin Let’s Dancesta.
Käänteentehneeltä vuoden 1976 debyytiltä omasta tuotannosta mukana ovat itseoikeutetun Blitzkrieg Bopin lisäksi Judy is a Punk, Chainsaw, Now I Wanna Sniff Some Glue, Havana Affair, Listen to My Heart, I Don’t Wanna Walk Around with You sekä Today Your Love, Tomorrow the World.
Kakkosalbumi Leave Homen useat diggarit ovat valmiit kohottamaan yhtyeen parhaaksi. Siltä valinnat osuvat biiseihin Glad to See You Go, Gimme Gimme Shock Treatment, Oh Oh I Love Her So, Suzy is a Headbanger, Pinhead, I Wanna Be A Good Boy, Commando sekä You’re gonna kill that girl. Kolmatta pitkäsoittoa Rocket to Russia on tituleerattu jopa parhaaksi puolituntiseksi punkrockin historiassa. Hieman yllättäen sen osuus on kuitenkin kahteen aavistuksen vähäisempi kahteen edeltävään albumiin verrattuna. Loistava Rockaway Beach, jonkinasteiseksi hitiksi muodostunut Sheena is a Punk Rocker, Cretin Hop, Here Today, gone Tomorrow, Teenage Lobotomy, I Wanna Be Well sekä koko uljauden päättävä We’re a Happy Family on sentään sisällytetty mukaan.
It’s Alive dokumentoi Ramonesin keikkakunnon yhtyeen kenties kaikkein legendaarisimmassa vaiheessa. Seuraava studioalbumi, vuoden 1978 Road to Ruin onnistui vielä erinomaisesti, sisältyväthän sille muun muassa kiistattomat klassikot I Just Want to Have Something to Do, I Wanna Be Sedated sekä She’s the One.

Sunnuntain extra:Van Halenin tummasävyinen pitkäsoitto

Van Halen:Fair Warning

David Lee Rothin vokalisoimista Van Halenin pitkäsoitoista vuonna 1981 ilmestynyt Fair Warning on laadukkuudestaan huolimatta myynyt ainoastaan kaksi miljoonaa yksikköä. Rothilla ja kitaristi Eddie Van Halenilla on erilaiset tuntemukset kyseistä albumia kohtaan. Roth olisi toivonut levyn olevan enemmän valtavirran rockia Eddien kannattaessa edelleen rock- ja hardrockelementtejä. Mean Street käynnistää albumin kitarasoololla, jota seuraa mainio riffi rumpujen ja basson täydentäessä instrumentaation. Rothin laulusuoritus on varsin onnistunut ja Eddie ja basisti Michael Anthony täydentävät sitä harmonioillaan. Veikeässä Dirty Moviesissa rytmiryhmän työskentely toimii erinomaisesti. Sinner's Swing toimii niin kitarointinsa, rytmiikkansa kuin vokaaliosuuksiensa osalta. Vokaaliharmoniat ovat mainioita ja kyseesssä lienee aliarvostettu kappale Halenin repertuaarissa. Hear About It Later edustanee Fair Warningin laadukkainta tuotantoa. Kyseessä on erityisesti Eddien taidonnäyte, sillä soolon lisäksi säkeistöjen lopussa kuultavat kitaraosuudet ovat erinomaisia. Riffittelyn ja sooloilun lisäksi mainioita harmonioita hyödyntävä Unchained edustaa Fair Warningin tunnetuinta antia. Push Comes to Shove on albumin tummasävyisintä tuotantoa. Kappale alkaa Michael Anthonyn funkahtavalla bassoriffillä ja muistuttaa Halenin vanhemmasta repertuaarista tyylitajuisesti kappaletta Little Dreamer yhtyeen legendaariselta esikoisalbumilta. Rothin lauluoritus kappaleessa on varsin tunnepitoinen. Kaksi kitarasooloa tarjoava So This Love sisältää lisäksi upeita harmonioita, pätevän vokaalisuorituksen ja Anthony on nelikielisineen esillä kappaleen introssa. Instrumentaalikappale Sunday Afternoon in the Park edustaa hienoista täytemateriaalia, mutta Fair Warningin päätösraita One Foot Out in the Door tarjoaa jälleen varsin pätevää työskentelyä etenkin kitarasoolonsa osalta. Kokonaisuutena Fair Warningia voi Van Halenin diskografiassa pitää vaivatta aliarvostettuna albumina.

Lauantain pitkä:Kulttiyhtyeen uraa uurtanut esikoinen

Captain Beefheart and His Magic Band:Safe as Milk

Kesäkuun lopussa 1967 ilmestynyt Safe as Milk on Captain Beefheart and His Magic Bandin esikoisalbumi. Vahvan bluesvaikutteisella pitkäsoitolla soittaneista muusikoista nostettakoon esiin tuolloin 20-vuotias kitaristi Ry Cooder, joka vastasi myös muutaman albumin kappaleen sovituksista. Safe as Milkiä pidetään nykyisin Beefheartin keskeisimpiin albumeihin kuuluvana. Kyseisellä pitkäsoitolla olivat jo kuultavissa useat Beefheartin tuotannossa myöhemmin keskeisiksi osoittautuneet elementit, kuten kimurantit tahtilajit etenkin raidoilla Abba Zaba ja Dropout Boogie sekä kappaleen Electricity surrealistiset tekstit. Ennen Safe as Milkin levyttämistä Captain Beefheart ja kumppanit olivat julkaisseet A&M Recordsilla muutamia singlejä. Kyseiselle yhtiölle Beefheart esitteli rhythm and blues-vaikutteisia demoja. Kappaleen Electricity tekstiä pidettiin liian negatiivisena ja yhtye sai yhtiöltä fudut. Beefheart kääntyi Kama Sutra Recordsilla työskennelleen Bob Krasnown puoleen. Hän ohjasi yhtyeen yhtiönsä alamerkin Buddahin artistiksi. Beefheartin yhtyeelle tunnusomaiset miehistönvaihdokset olivat alkaneet jo tässä vaiheessa. A&M:lle singlet levyttäneeseen kokoonpanoon kuuluivat kitaristit Doug Moon ja Richard Hepner, basisti Jerry Handley ja rumpali Alex St. Clair. Hepner oli jo poistunut yhtyeestä ja Beefheart katsoi aiheelliseksi korvata Moonin tuolloin Gary Markerin ja Taj Mahallin kanssa Rising Sonsissa soittaneella Ry Cooderilla. St. Clair siirtyi toisen kitaran varteen ja rumpaliksi yhtyeeseen vaihtui John French. Marker oli viettänyt aikaa Captain Beefheartin kanssa ja saamansa käsityksen mukaan hän olisi toiminut albumin tuottajana. Itse asiassa Marker osallistui ainoastaan demoäänityksiin. Captain Beefheart & His Magic Bandin esikoisalbumi on saanut runsaasti vaikutteita Delta bluesista. Sen avauskappale Sure Nuff n' Yes I Do pohjautuu Muddy Watersin Rollin' and Tumblin':iin.  Pitkäsoitolle tunnusomainen Delta-soundi oli komeimmillaan Abba Zabassa, jossa Ry Cooderin kitara- ja myös bassotyöskentely muodostui keskeiseksi. Herb Bermannin osallistuminen jopa kahdeksan Captain Beefheart & His Magic Bandin esikoisalbumin kappaleen kirjoittamiseen säilyi pitkään epäselvänä. Bermannin osuus biisintekijänä varmistui lopullisesti vasta vuonna 2003 hänen haastattelunsa ansiosta. Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Safe as Milk ei osoittautunut menestykseksi ja itse asiassa Yhdysvalloissa mikään Beefheartin pitkäsoitoista ei noussut sadan suosituimman joukkoon. Sitä vastoin Britanniassa jotkin Beefheartin myöhemmin julkaistuista albumeista, kuten vuonna 1969 ilmestynyt tuplalevy Trout Mask Replica saavuttivat jonkinasteista menestystä. Safe as Milkin vaikutus oli Euroopassa Yhdysvaltoja suurempi. Esimerkiksi underground dj John Peel lukeutui yhtyeen kannattajiin alusta asti, tosin originaali brittipainos albumista julkaistiin ainoastaan monoversiona. Dropout Boogiesta muodostui inspiraation lähde Edgar Broughton Bandille, joka yhdisti omaan versioonsa Shadowsien instrumentaaliklassikkoa Apache nimellä Apache Dropout. Sonic Youth versioi Electricityn Daydream Nation-albuminsa deluxe editionin viimeisenä raitana. Safe as Milk pääsi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Se on huomioitu myös vuonna 2000 valmistuneessa elokuvassa High Fidelity. Jack Blackin näyttelemä Barry kieltäytyy toistuvasti myymästä kyseistä albumia asiakkaalle, joka ei hänen mielestään ole kelvollinen omistamaan sitä. Britanniassa albumin julkaisijana oli ensin Pye International ja uusintajulkaisujen osalta se ilmestyi aluksi kyseisen yhtiön Marble Arch -sarjassa kappaleita I'm Glad ja Grown So Ugly vajaina. Vuoden 1970 uusintapainos julkaistiin Buddahin kautta Polydorin halpissarjassa ja tällä kertaa nimellä Dropout Boogie. Lisäksi kyseessä oli ensimmäinen Britanniassa julkaistu stereomiksaus kyseisestä albumista.  Vuonna 1999 Sony BMG:n omistama Buddha Records remasteroi Safe As Milkin cd-formaattiin. Mukana oli seitsemän bonuskappaletta, joita oli alun perin kaavailtu kyseisen albumin seuraajalle, julkaisematta jääneelle pitkäsoitolle Brown Wrapper. Kyseisten kappaleiden äänitykset olivat marraskuulta 1967 ja samoista sessioista julkaistiin vuonna 1971 albumi Mirror Man. Vuonna 1999 BMG:n Buddha julkaisi myös viisi bonuskappaletta sisältäneen The Mirror Man Sessions-cd:n. Vuonna 2013 Sundazed Records julkaisi Safe as Milkin monomiksauksen sekä vinyyli- että cd-formaatissa.

Perjantain pohjat:Amerikkalaisen hardrockin klassikon 80-luvun puolivälin paluulevy

Mountain:Go For Your Life

Maaliskuussa 1985 ilmestynyt Go For Your Life on jo vuonna 1970 esikoisalbuminsa Mountain Climbing julkaisseen yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Mountainin neljäs pelkästään studioäänityksistä koostuva pitkäsoitto. Yhtyeen legendaarisesta kokoonpanosta sen työstämiseen osallistuivat kitaristi/solisti Leslie West sekä rumpali Corky Laing ja Mountainin kokoonpanon täydensi tuossa vaiheessa aikaisemmin muun muassa Colosseumissa sekä Ken Hensleyn kanssa soittanut  basisti Mark Clarke.  Yhtyeen originaalibasisti ja tuottaja Felix Pappalardi oli joutunut vaimonsa ampumaksi kahta vuotta aikaisemmin ja tuottajana Go For Your Lifella esittäytyi brittiläinen Pete Solley. Hard Times käynnistää pitkäsoiton vakuuttavalla rokkauksella, Westin tunnepitoisella vokalisoinnilla ja totutun tanakalla kitaroinnilla. Myös Corkyn rumpalointi on odotustenmukaisen tukevaa. Spark edustaa aavistuksen melodisempaa tuotantoa ja kasarisoundeistaan huolimatta Westin tulkinnassa ja kitarajutuissa on ytyä. She Loves Her Rock (And She Loves It Hard) on kliseisyydestään huolimatta ärhäkkä rockrypistys ja Bardot Damage sävykkäämpi, tartuntapintaa omaavalla kertosäkeellä ryyditetty raita. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Shimmy on the Footlights muistuttaa melodisuudessaan myönteisesti Mountainin klassisesta 70-luvun varhaistuotannosta. I Love Young Girls on melodinen ja bluesahtava pala ja Makin' It in Your Car tarjoaa Westiltä rouhevaa slidekitarointia ja Mountainin alkukauden tuotannolle tunnusomaista svengiä. Kappaleista jälkimmäinen nouseekin erääksi Go For Your Lifen kirkkaimmista helmistä. Babe in the Woods tekee paluun raskaampaan hardrocktyyliin iskevällä kertosäkeellä ja loppuosassaan Westin intensiivisellä kitaratyöskentelyllä kuorrutettuna. Little Bit Insanity päättää pitkäsoiton tyylitajuisen melodisesti ja kyseessä onkin varsin onnistunut tunnelmapala. Kasarisoundit ja albumin lyhyeksi jäävä kokonaiskesto laskevat Go For Your Lifen kokonaisarvosanaa hieman. Kyseessä on  silti siinä määrin laadukas hardrockalbumi, että Mountainille olisi suonut mainittavaa suosiota myös 80-luvulla esimerkiksi Aerosmithin ja ZZ-Topin tavoin. Pitkäsoiton kaikki kappaleet ovat Westin, Laingin sekä Bud Pragerin käsialaa.

Torstain terävä:Amerikan rokkareiden lopullinen läpimurtolevy

The Doobie Brothers:The Captain and Me

Vuonna 1973 ilmestynyt The Captain and Me on rennon Amerikan rockin lippulaivoihin lukeutuvan The Doobie Brothersin kolmas studioalbumi. Kyseisellä kokonaisuutena melkoisen vahvalla pitkäsoitolla yhtye tarjosi vivahteikkaan musiikillisen kattauksen, joka sisälsi vaikutteita funkista, countryrockista ja jopa folkrockista. Suuri osa albumin kappaleista on yhtyeen kitaristin Tom Johnstonin käsialaa. Niihin lukeutuvat pitkäsoiton hittisinglet, varsin tarttuvan riffin varaan rakennettu Long Train Running ja erinomaisesti rullaava China Groove. Albumin nimikappale sisältää rock- ja funkelementtien lisäksi myös hitusen traditionaalista bluesia. Pitkäsoiton folkorientoituneemmat kappaleet ovat kosketinsoittaja Patrick Simmonsin säveltämiä. The Doobie Brothersin perustivat vuonna 1969 Johnston ja yhtyeen rumpali John Hartman Pohjois-Kaliforniassa. Simmons ja basisti Tiran Porter liittyivät mukaan vuotta myöhemmin ja yhtye saavutti vankkaa paikalliskannatusta Los Angelesin seudulla. Levytyssopimus Warner Brosin kanssa solmittiin vuonna 1971 ja samana vuonna ilmestyi yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi. The Doobie Brothersin klassisen kokoonpanon täydensi samaisen vuoden loppupuolella toinen rumpali/perkussionisti Michael Hossack. Vuonna 1972 ilmestynyt yhtyeen kakkosalbumi Toulouse Street menestyi hittikappaleidensa siivittämänä jo edeltäjäänsä paremmin. Kolmatta albumiaan Doobie Brothers ryhtyi työstämään tuottaja Ted Templemanin kanssa. Yhtye muokkasi vanhoja kappaleitaan ja työsti myös improvisaatiokappaleita, joita se oli soittanut keikoillaan. Melodinen, funkkitarointia ja toimivia harmonioita hyödyntävä rockkappale Natural Thing käynnistää albumin. Long Train Runnin' kehittyi Johnstonin pitkäaikaisesta jamikappaleesta Rosie Pig Moseley. Merkittäväksi kappaleessa muodostuu riffinsä lisäksi myös Johnstonin huuliharppusoolo ja kahden perkussionistin työskentely. Long Train Runningista kehkeytyi yhtyeen ensimmäinen top teniin kohonnut single. China Grove on eräs Doobie Brothersin repertuaarin tarttuvimmista kappaleista ja Johnston kirjoitti sen pitkälti fiktiivisen tekstin instrumentaalikappaleeseensa nimeltä Parliament. Dark Eyed Cajun Woman edustaa jo teemansa vuoksi tummasävyisempää tuotantoa. Se hyödyntää toimivia kitaralikkejä, sähköpianoa ja jopa jousia ja tuo tunnelmallisesti mieleen esimerkiksi Van Morrisonin tuotannon. Clear as the Driven Snow on Simmonsin ensimmäinen sävellys albumille. Se on tyylitajuinen akustisvoittoinen raita, joka yltyy lopussaan jamitteluun akustista perusriffiään kuitenkaan kadottamatta. Simmonsin käsialaa on myös lähes countryballadista käyvä South City Midnight Lady. Pedal steel -kitaroinnista kappaleessa vastaa Steely Danin Jeff Baxter, josta tuli myöhemmin Doobie Brothersin virallinen jäsen. Evil Woman edustaa hienoista täytemateriaalia albumin loppuosan käynnistyessä James Earl Luftin akustisella kappaleella Busted Down Around O' Connelly Corners. Ukiah on tribuutti pienelle pohjoiskalifornialaiselle  kaupungille, jossa yhtye soitti usein varhaisvuosinaan. Kyseinen nopeatempoinen kappale sisältää Porterin upeaa bassottelua ja mainioita leadkitaraosuuksia. The Captain and Melle hienoista konseptitunnelmaa antava ja sen päättävä nimikappale sisältää erinomaista kitarointia ja harmonioita. Kokonaisuutena albumi tarjoaa erinomaisen esimerkin The Doobie Brothersin varhaistuotannon ytimestä. Vaikka yhtye saavutti myöhemmin 70-luvulla suurempaa suosiota, kyseinen tuotanto oli musiikilliselta ilmaisultaan erilaista ja sitä työstettiin myös muuttuneella kokoonpanolla.

Keskiviikon klassikko:Tärkeän brittiyhtyeen arvostettu esikoisalbumi

Pink Floyd:Piper at the Gates of Dawn

Viides elokuuta 1967 ilmestynyt Piper at the Gates of Dawn on Pink Floydin esikoispitkäsoitto ja samalla ainoa yhtyeen albumeista, joka on työstetty sen perustajajäsenen Syd Barrettin toimiessa johtohahmona. Nimensä albumi otti Kenneth Grahamen teoksen Wind of the Willows seitsemännestä luvusta ja pitkäsoiton kannessa on Vic Singhin ottama kaleidoskooppikuva yhtyeestä. Piper at the Gates of Dawn nauhoitettiin helmi- ja toukokuun 1967 välillä. Tuottajana Abbey Roadin studioilla Lontoossa oli Beatlesin ääni-insinöörinä toiminut Norman Smith ja julkaisijana Britanniassa EMI Columbia ja Yhdysvalloissa Tower. Jälkimmäisessä pitkäsoitto sai julkaisunsa lokakuussa 1967. Siellä ajoitukseen vaikutti Pink Floydin Yhdysvaltain-kiertue. Britanniassa Pink Floydin esikoisalbumilta ei julkaistu singlejä, mutta Yhdysvalloissa Flaming ilmestyi singleformaatissa. Kyseinen kappale saatiin nauhoitetuksi yhdellä otolla ja laulupäällekkäisäänityksellä. Piper at the Gates Dawnin jenkkipainos sisälsi erilaisen kappalejärjestyksen ja lisäksi mukana oli Britanniassa ainoastaan singleformaatissa julkaistu kappale See Emily Play. Albumin biiseistä keikkastandardeiksi kohosivat Astronomy Domine ja Interstellar Overdrive, mutta muita pitkäsoiton kappaleista soitettiin livenä ainoastaan muutaman kerran. Julkaisunsa jälkeen Piper at the Gates Dawnista on muodostunut eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista psykedeelistä rockia edustavista albumeista. Vuonna 1973 Dark Side of the Moonin suurmenestyksen jälkeen yleisölle esiteltiin uudelleen Pink Floydin varhaistuotantoa tupla-albumilla Nice Pair, joka sisälsi yhtyeen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, eli Piper at the Gates of Dawnin lisäksi Saucerful of Secretsin. Pink Floydin debyytin 30- ja 40-vuotisjuhlia muistettiin vuosina 1997 ja 2007 rajoitetuilla juhlapainoksilla. Niistä jälkimmäinen sisälsi lisäksi bonuskappaleita. Vuonna 2012 Piper at the Gates of Dawn saavutti sijan 347. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Tyylillisesti albumi koostui kahdentyyppisistä kappaleista; pitkistä improvisaatioista, jotka olivat kehittyneet yhtyeen livekeikoilla ja lyhyemmistä Barrettin kirjoittamista kappaleista. Barrett kirjoitti kahdeksan albumin kappaleista ja osallistui myös kahden koko yhtyeen nimiin kreditoidun instrumentaalikappaleen sävellystyöhön Roger Watersin vastatessa yksin kappaleen Take Thy Stetoscophe and Walk sävellyksestä. Piper at the Gates of Dawnin originaali brittipainos oli monoversio ja stereomiksaus albumista julkaistiin kuukautta myöhemmin. Alkuperäinen amerikkalainen painos oli nimeltään konstailemattomasti Pink Floyd, vaikka  albumin varsinainen nimi oli painettu myös Yhdysvaltain-painoksen takakanteen. Pink Floydin esiintyessä American Bandstandissa 18. maraskuuta 1967 Dick Clark viittasi albumiin sen varsinaisella nimellä. Jo Piper at the Gates of Dawnin ilmestymisen aikaan Record Mirror ja New Musical Express antoivat arvosteluissaan albumille neljä tähteä viidestä. Myöhemmin Piper at the Gates of Dawn on saanut vielä enemmän myönteistä huomiota. Esimerkiksi vuonna 2000 Q-musiikkilehden sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalla Piper at the Gates of Dawnin sijoitus oli 55. James E. Peronen mukaan kyseinen levy tultiin myöhempinä aikoina tuntemaan konseptialbumina. Piper julkaistiin stereoversiona uusintapainosvinyylinä Britanniassa vuonna 1979 ja cd:nä sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa 1985. Syyskuussa 2011 albumi remasteroitiin ja julkaistiin uudelleen osana Why Pink Floyd...? uudelleenjulkaisukampanjaa. Vaikka Piper at the Gates of Dawnin tiimoilta ei tehty varsinaista kiertuetta, Pink Floyd keikkaili albumin ilmestymisen jälkeen Britanniassa. Yhtye soitti myös Irlannissa ja Skandinaviassa ja sen ensimmäinen kiertue Yhdysvalloissa alkoi marraskuun alussa 1967. Vaikka kiertueesta ei muodostunut menestystä, Pink Floyd soitti esimerkiksi sen avauskeikan Big Brother and the Holding Companyn lämmittelijänä Winterland Ballroomissa neljäs marraskuuta 1967. Pian palattuaan Britanniaan yhtye lämmitteli The Jimi Hendrix Experienceä. Piper at the Gates of Dawnin kappaleista Syd Barrett otti uudelleen ohjelmistoon Lucifer Samin lyhytikäisen yhtyeensä Starsin kanssa vuonna 1972.

Tiistain tukeva:Eräs brittien ensimmäisistä bluesvokalisteista ja paljon muuta

12. tammikuuta 1941 syntynyt ja 21. heinäkuuta 2005 menehtynyt John William "Long John" Baldry oli brittiläinen blueslaulaja ja ääninäyttelijä. 1960-luvulla hän esiintyi useiden keskeisten brittiläisten muusikoiden kanssa. Esimerkiksi Rod Stewart ja Elton John olivat mukana Baldryn johtamissa yhtyeissä. Popmenestystä Baldry saavutti Britanniassa vuonna 1967 listakärkeen nousseella singlellä Let The Heartaches Begin. Hänen vuonna 1980 Kathy McDonaldin kanssa levyttämänsä duetto The Righteous Brothersin You've Lost That Lovin' Feelingistä nousi Australiassa sijalle kaksi. Baldry asui Kanadassa 70-luvun lopulta kuolemaansa saakka. Ääninäyttelijänä hänen tunnetuimpia roolejaan olivat Dr. Robotnik Adventures of Sonic the Hedgehogissa ja KOMPLEX:in rooli Bucky O' Hare and the Toad Warsissa. Baldry lukeutui ensimmäisiin bluesclubeissa esiintyneisiin brittiläisiin solisteihin. Hän esiintyi esimerkiksi Lontoon Manor Housen Brownsvillen R&B -clubissa ja muutaman vuoden ajan Thamesin Eel Pie Islandilla ja silloin tällöin myös Rolling Stonesin suosimassa Richmondin asemahotellissa. 1960-luvun alussa Baldry lauloi Alexis Kornerin Blues Incorporatedissa ja oli mukana ensimmäisellä levytetyllä brittiläisellä bluesalbumilla R &B from the Marquee. Mick Jagger, Jack Bruce ja Charlie Watts lukeutuivat yhtyeen jäseniin ja sen keikoilla lavalla vierailivat esimerkiksi Keith Richards ja Brian Jones, joskaan kukaan edellä mainituista muusikoista Baldrya lukuun ottamatta ei osallistunut mainitun albumin levyttämiseen. Rolling Stonesin tehdessä debyyttikeikkansa Lontoon Marquee -clubissa heinäkuussa 1962 Baldry kasasi sille lämmittely-yhtyeen. Myöhemmin Baldry esitteli Stonesit yhtyeen ainoalla Yhdysvaltain-markkinoille suunnatulla livelevyllä Got Live If You Want It vuonna 1966. Baldry ystävystyi Paul McCartneyn kanssa Cavern-clubissa 60-luvun alussa olleen keikan jälkeen ja pääsi solistiksi erääseen The Beatlesin vuoden 1964 tv-speciaaleista Around The Beatles. Kyseisessä speciaalissa hän vokalisoi Got My Mojo Workingin ja medleyn kappaleita The Vernons Girls -trion kanssa. Jälkimmäisessä Beatlesit nähdään yleisössä laulamassa mukana. Vuonna 1963 Baldry liittyi Cyril Davies R&B All Starsiin. Cyril Daviesin menehdyttyä seuraavana vuonna Baldrysta tuli yhtyeen johtohahmo ja sen  nimeksi vaihtui Long John Baldry and His Hoochie Coochie Men. Solistina oli myös Rod Stewart ja kitaristina Geoff Bradford. Stewart liittyi mukaan yhtyeeseen Baldryn kuultua hänen esittävän Muddy Watersia Twickenhamin asemalla Baldryn Eel Pie Islandilla olleen keikan jälkimainingeissa. Tuosta lähtien Baldry johti monia yhtyeitä Eel Pie Islandilla sunnuntai-iltaisin.

Vuonna 1965 The Hoochie Coochie Menistä muodostui yhtye Steampacket, jossa solisteina olivat Baldry, Stewart sekä Julie Driscoll, pianistina Nicky Hopkins ja Hammond-urkurina Brian Auger. Steampacketin lopetettua toimintansa vuonna 1966 Baldry muodosti uuden yhtyeen Bluesology kosketinsoittaja Reg Dwightin ja kitaristien Caleb Quayen ja myöhemmin Soft Machinessa soittaneen Elton Deanin kansa. Reg Dwight ryhtyi myöhemmin käyttämään soolourallaan taiteilijanimeä Elton John. Bluesologyn jätettyä Baldryn ilman taustayhtyettä hän kuuli Shaftesbury Avenuella juuri ammattilaisiksi siirtynyttä lauluyhtyettä Chimeraa ja ilmaisi diggauksena ja yhteistyöhalukkuutensa yhtyeen setin jälkeen. Kyseisen yhtyeen kanssa Baldry siirtyikin esiintymään clubiympäristössä. Vuonna 1967 hän levytti Britanniassa listakärkeen nousseen popkappaleen Let The Heartaches Begin. Seuraavana vuonna levytetty Mexico, joka oli Britannian olympiajoukkueen kyseisen vuoden tunnuskappale, nousi sekin 20 suosituimman singlen joukkoon. Vuonna 1971 Baldry ja Elton John levyttivät yhteisen albumin It Ain't Easy, josta muodostui Baldryn suosituin pitkäsoitto Yhdysvalloissa. Albumi nousi Hot 100 -listalle ja siltä poimittu kappale Don't Try to Lay No Boogie Woogie on the King of Rock N' Roll oli Baldryn suosituin Yhdysvalloissa. Hänen ensimmäinen kiertueensa siellä osui näihin aikoihin ja kiertuebändin tunnetuimpiin muusikoihin lukeutuivat Micky Waller ja Pete Sears. Stewart ja John olivat mukana tuottamassa Baldryn vuoden 1972 pitkäsoittoa Everything Stops for a Tea, joka sijoittui Yhdysvaltojen listalla alemmille sijoille. Samaisena vuonna Baldry teki musiikillista yhteistyötä aikaisemmin Procol Harumissa soittaneen kitaristin Dave Ballin kanssa. Vuonna 1979 Baldrylta ilmestyi pitkäsoitto Baldry's Out. Vuonna 1997 Saksan televisiolle antamassaan haastattelussa Baldry mainitsi olleensa todennäköisesti viimeinen henkilö, joka näki  Marc Bolanin hengissä ennen tämän 16. syyskuuta 1977 ajoittunutta auto-onnettomuutta. Baldry oli nimittäin tehnyt Bolanista haastattelun yhdysvaltalaista julkaisuyhtiötä varten.  Asuttuaan New Yorkissa ja Los Angelesissa vuonna 1978 Baldry muutti Vancouveriin, missä hänestä tuli Kanadan kansalainen. Baldry keikkaili länsirannikolla ja Yhdysvaltain luoteisosissa. Kanadan itäosissa hän keikkaili 80-luvun puolivälissä mm. Ontarion Kingstonissa. Vuonna 1979 Kathi McDonaldin kanssa levytetyn You've Lost That Lovin' Feeling-version jälkeen McDonaldista tuli Baldryn yhtyeen jäsen kahden vuosikymmenen ajaksi. Viimeksi Baldry levytti Stony Plain -yhtiölle. Hänen vuonna 1997 ilmestynyt albuminsa Right to Sing the Blues voitti Juno Awardseissa vuoden bluesalbumin palkinnon. Viimeisen keikkansa Baldry soitti Columbuksessa, Ohiossa 19. heinäkuuta 2004 kitaristi Bobby Cameronin kanssa. Kyseinen konsertti oli Andrew Myersin tuottama. Kahta vuotta aikaisemmin kyseinen kaksikko oli tehnyt kymmenestä keikasta koostuneen kiertueen Kanadassa.Vuonna 2003 Baldry oli mukana British Legends of Rhythm and Blues-kiertueella Zoot Moneyn, Ray Dorsetin ja Paul Williamsin kanssa. Viimeisen brittikiertueensa Baldry teki The Long John Baldry Trion kanssa. Mukana olivat Baldryn itsensä lisäksi huuliharpisti Butch Coulter ja slidekitaristi Dave Kelly. Baldry menehtyi 21. heinäkuuta 2005 Vancouverin yleisessä sairaalassa useisiin rintainfektioihin.

Maanantain mainio:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen debyytti

Big Brother and the Holding Company:Big Brother and the Holding Company

Big Brother and the Holding Companyn esikoisalbumi nauhoitettiin kolmessa päivässä joulukuussa 1966 ja julkaistiin loppukesästä seuraavana vuonna pian yhtyeen menestyksekkään Monterey Pop -esiintymisen jälkeen. Alun perin kyseinen albumi levytettiin Mainstream Recordsille, mutta Columbia solmi yhtyeen kanssa uuden sopimuksen ja julkaisi sen debyytin uudelleen kahdella bonuskappaleella ryyditettynä sekä kannella, jossa solisti Janis Joplinin nimi oli mainittu. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa useampia kappaleita. Niistä menestyksekkäin oli Down on Me toisella julkaisullaan vuonna 1968. Yhtye teki sopimuksen Bob Shadin paikallisen Mainstream Recordsin kanssa, mutta promoottori oli rahallisissa vaikeuksissa, sillä Big Brother and the Holding Companyn konsertit eivät olleet tavoittaneet kaivattua yleisömäärää. Yhtye teki nauhoituksia Chicagossa syyskuussa 1966. Kyseisiin äänityksiin ei kuitenkaan oltu tyytyväisiä ja yhtye palasi San Franciscoon. Kappaleet Blindman ja All is Loneliness nauhoitettiin Los Angelesissa ja julkaistiin singlenä, joka ei myynyt erityisen hyvin. Soitettuaan Stanfordissa joulukuun alussa 1966 yhtye matkusti Los Angelesiin ja nauhoitti kymmenen kappaletta joulukuun 12:n ja 14:n päivän välillä Bob Shadin tuottamina. Big Brother & The Holding Companyn esikoispitkäsoitto julkaistiin elokuussa 1967. Kappaleet Coo Coo ja Last Time julkaistiin erillisenä singlenä ja debyyttisinglen kappaleet sisällytettiin mukaan pitkäsoitolle. Columbian julkaistua Big Brother and the Holding Companyn debyytin uudelleen Coo Coo ja Last Time olivat mukana albumin uudella versiolla. Sittemmin Big Brother and the Holding Companyn esikoisalbumi on julkaistu uudelleen useasti eri formaateissa. Pitkäsoitto nousi sijalle 60. ja Down on Me oli singleformaatissa varsin lähellä top 40:ää. Albumin kappalevalintojen ja esitysten laatu on yleisesti tunnustettu siitä laadituissa arvioissa, mutta tuotantopuoli jätti toivomisen varaa.

Sunnuntain extra:Hardrockylpeys vedossa kotimaisemissaan

Kuopion hardrockylpeys Block Buster heitti varsin onnistuneen keikan runsaslukuiselle yleisölle kotiareenallaan Henry's Pubissa. Setti käynnistyi tällä kertaa suhteellisen tuoreella ässäbiisillä Bulletproof, jota seurasi toinen uudempi iskusävelmä Back from the Shadows. Sen aikana ilmenneistä teknisistä ongelmista yhtye selvisi hienosti. Seuraavaksi yleisö oli valmis kuulemaan muutaman iäkkäämmän Block Buster -klassikon. Rivakka Ain't on the Chain ja raskaampi Danger Line versioituivat rautaisella ammattitaidolla. Somebody Shock Me edusti setissä lupaavaa tuoretta tuotantoa ja Bound to Lose vanhempaa. Uusista poiminnoista suurimman vaikutuksen teki silti Losing Gravity. Iäkkäämmistä keikkavakioista Bark of the Underdogs osoitti tuttuine yleisönlaulatuksineen jälleen turnauskestävyytensä. Tyylitajuisesti retrohenkisenä yhtyeenä Block Buster teki setissään kunniaa kahdelle rockin klassikolle coverbiisien muodossa. Led Zeppelinin juuri 49 vuotta täyttäneen esikoisalbumin kirkkaimpiin helmiin lukeutuvan Communication Breakdownin pätevä versio oli yllätysveto, mutta The Jimi Hendrix Experiencen Voodoo Chile on tullut tutuksi Block Busterin keikoilta jo pidemmältä ajalta. Varsinaisen setin päätti To Hell and Back ja encoreihin säästettiin Sweet Mary Jane, Ac/Dc -laina Sin City kuluvana vuonna 40 vuoden ikään ehtivältä klassikkoalbumilta Powerage sekä omaan ydintuotantoon lukeutuva Caught in the Crossfire. Block Buster on tehnyt töitä esikoispitkäsoittonsa eteen pitkään ja hartaasti ja albumin pitäisi ilmestyä viimein kuluvan vuoden aikana. Solisti/kitaristi Aarni ja rumpali Jaakko Metsäpelto, kitaristi Elias Salo ja basisti  Joonas Arppe muodostavat tiukan rockkvartetin, josta voi olla ylpeä.


Block Buster Kuopion Henry's Pubissa 19. tammikuuta 2018.


 

Lauantain pitkä:Toiseksi onnistunein Kiss-sooloalbumi

Paul Stanley:Paul Stanley

Kissin jäsenten 18. syyskuuta 1978 julkaisemista sooloalbumeista Paul Stanleyn tuotos muistuttaa tyylillisesti emoyhtyettä kaikkein voimakkaimmin. Sen kaikki yhdeksän raitaa ovat Stanleyn itsensä käsialaa. Muiden Kissin jäsenten soololevyt sisälsivät kukin yhden coverbiisin. Stanleyn soololla musisoineista muusikoista mainittakoon kitaristi Bob Kulick, jonka pikkuveli Bruce oli 80-luvulla vaikuttava osaltaan Kissin soundiin voimakkaastikin. Muun muassa yhtyeistä Vanilla Fudge, Cactus ja Beck Bogert Appice tuossa vaiheessa tutuksi tullut rumpali Carmine Appice oli mukana albumin ykköspuolen päättävällä, nyanssikkuudessaan sen parhaimmistoon lukeutuvalla ja Stanleyn vokalisoinnin lisksi myös erinomaista kitaraosastoa tarjoavalla raidalla Take Me Away (Together as One). Pitkäsoiton avauskappale Tonight You Belong to Me käynnistyy seesteisesti, mutta runsaan minuutin jälkeen se siirtyy operoimaan tehokkaan hardrockriffittelyn parissa pätevää sooloilua unohtamatta ja myös Stanleyn vokalisoinnista on löydettävissä totuttua ja kaivattua voimaa ja vakuuttavuutta. Move On edustaa suoraviivaisempaa rockausta Ain't Quite Rightin löytäessä kiinnostavuutensa melodisuudestaan ja pelkistyneisyydestään huolimatta kekseliäästä riffittelystään ja maittavasta kitarasoolotyöskentelystään. Wouldn't You Like to Know Me edustaa suoraviivaisempaa ja terhakkaa rokkausta viriilillä kitaroinnilla ja tekstinsä osalta tyypillisellä Kiss-asenteella ryyditettynä. Myös It's Alright voisi tarttuvuutensa ja konstailemattomuutensa ansiosta sisältyä mainiosti myös Kissin diskografiaan. Hold Me, Touch Me (Think of Me When We're Apart) edustaa Stanleyn esikoissooloalbumin tyylipuhdasta balladiosastoa kertosäkeensä osalta jopa gospelhenkisellä kuorolla kuorrutettuna. Love in Chains on iskevine kertosäkeineen tyylillisesti jälleen lähellä Kissiä ja kitaraosastosta löytyy edelleen kaivattavaa tiukkuutta. Pitkäsoiton päätöskappale Goodbye edustaa sofistikoituneempaa rocktyyliä, tarjoaa lopussaan silkkaa kitaraherkkua ja kohoaa erääksi Stanleyn sooloalbumin onnistuneimmista paloista. Kokonaisuutena Paul Stanleyn soolo lienee Kissiläisten sooloalbumeista toiseksi onnistunein Ace Frehleyn varsin pätevän pitkäsoiton jälkeen. Billboardin listalla Stanleyn debyytti saavutti sijan 40.

Perjantain pohjat:Merkittävän skarockyhtyeen debyyttilevy

Madness:One Step Beyond

19. lokakuuta 1979 ilmestynyt One Step Beyond on brittiläisen skarockyhtye Madnessin esikoisalbumi. Vuonna 2005 brittiläisen television Channel 4:n järjestämässä tutkimuksessa sadasta kaikkien aikojen parhaasta albumista One Step Beyond saavutti sijan 90. Noin kolmessa viikossa äänitetty ja miksattu pitkäsoitto nousi brittilistalla parhaimmillaan kakkossijalle ja pysytteli kyseisellä listalla yli vuoden ajan. Kyseessä oli ensimmäinen Clive Langerin ja Alan Winstanleyn muodostaman tiimin tuottama albumi. Kyseinen kaksikko tuli tuottamaan myös monia muita Madnessin pitkäsoittoja ja työskenteli lisäksi esimerkiksi Elvis Costello & The Attractionsin, Morriseyn, Dexy's Midnight Runnersin ja David Bowien levyillä. Cameron McVayn käsialaa oleva One Step Beyondin kansikuva oli saanut ideansa Kilburn & The High Roads -yhtyeen albumin Handsome takakannesta, jossa nähtiin yhtyeen roudari Paul Tonkin. Madnessin debyytin singlenä julkaistu nimikappale oli alun perin jamaikalaisen skamuusikon Prince Busterin kirjoittama ja levyttämä. Madnessin version alussa kuultu puheosuus oli toisesta Busterin kappaleesta The Scorcher. Madnessin esikoissingle The Prince oli tribuutti samaiselle muusikolle. Pitkäsoiton toinen Buster-cover Madness puuttuu albumin originaalin brittipainoksen ja myös monien muiden maiden painosten kappalelistasta. Albumin Yhdysvaltain-painokselta se sitä vastoin löytyy, sillä kappale julkaistiin siellä myös singleformaatissa. Vuoden 2009 uusintapainos albumista sisältää lisäksi musiikkivideot kappaleista Prince, One Step Beyond, My Girl, Night Boat to Cairo ja Bed & Breakfast Man. Niistä neljä ensin mainittua olivat myös mukana One Step Beyondin The Lot-nimisellä boxilla julkaistussa versiossa. Bonuslevy sisältää singlejen b-puolia sekä kolme kappaletta, jotka oli julkaistu aikaisemmin ainoastaan Work Rest and Play -nimisellä ep:llä huhtikuussa 1980. 35-vuotisjuhlapainos One Step Beyondista oli vuorossa vuonna 2014. Se sisälsi suurimman osan eli 14 20:sta vuonna 1979 Fab Tones- nimiselle treeninauhalle äänitetystä kappaleesta. DVD sisälsi musiikkivideoita, esiintymisiä Top of the Popsissa ja Old Grey Whistle Testissä sekä BBC:n työstämän dokumentin.

Torstain terävä:Merkittävän irlantilaisyhtyeen johtohahmo

 6. syyskuuta 1971 Irlannin Ballybrickenissä  syntynyt ja 15. tammikuuta 2018 Lontoon Mayfairissa äkillisesti edesmennyt Dolores Mary Eileen O' Riordan oli irlantilainen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi. Hän johti The Cranberries -yhtyeen maailmanlaajuiseen menestykseen. Yhtye piti taukoa vuodesta 2003 lähtien ja reunionin aika oli vuonna 2009. Doloresin ensimmäinen sooloalbumi Are You Listening? ilmestyi toukokuussa 2007. Sen singlepoiminnan Ordinary Day tuottajana oli Brit Awardsin voittanut Youth. Toinen soololevy No Baggage ilmestyi kahta vuotta myöhemmin. O' Riordan on tullut tunnetuksi alttoäänestään ja voimakkaasta limerikkiaksentistaan. Huhtikuussa 2014 O' Riordan liittyi Jetlag-yhtyeeseen. Dolores O' Riordan syntyi ja varttui Ballybrickenin alueella County Limerickissa, Irlannissa. Hän oli nuorin perheensä seitsemästä lapsesta ja sai roomalais-katolisen kasvatuksen. Vuonna 1990 O' Riordan teki koe-esiintymisen The Cranberry Saw Us -nimisen yhtyeen laulusolistiksi ja voitti sen. Yhtyeen nimeksi vaihtui tosin The Cranberries. Se julkaisi viisi pitkäsoittoa; Everybody Else Is Doing It So Why Can't We? vuonna 1993, läpimurroksi osoittautunut No Need to Argue seuraavana vuonna, To the Faithfull Departed vuonna 1996, Bury The Hatchet vuonna 1999 ja Wake and Smell the Coffee vuonna 2001 ennen taukoa. 90-luvun aikana O' Riordan tuli tunnetuksi vaihtuvasta hiustyylistään. Hän esiintyi silloin tällöin paljain jaloin. Elokuussa 2009 promotessaan sooloalbumiaan No Baggage New Yorkissa O' Riordan mainitsi The Cranberriesin paluusta maailmankiertueen merkeissä. Se alkoi kyseisen vuoden marraskuussa Yhdysvalloista ja jatkui seuraavan vuoden puolella tammikuussa Etelä-Amerikkaan ja maaliskuussa Eurooppaan. Orginaalien Cranberriesien lisäksi mukana oli Denny DeMarchi, joka oli ollut kosketinsoittajana O' Riordanin soololevyillä. Ohjelmistossa oli The Cranberries-klassikoita, uusia kappaleita, joita yhtye oli työstämässä ja myös O' Riordanin soolotuotantoa. Kesäkuussa 2010 The Cranberries esiintyi olympialaisten avajaisseremoniassa Thormond Parkissa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen esiintyminen kotimaassaan yli 15 vuoteen. 26. toukokuuta 2016 The Cranberries ilmoitti tulevasta kiertueestaan Euroopassa. Sen ensimmäinen konsertti oli kesäkuun kolmantena samaisena vuonna. 2000-luvulla O' Riordan vieraili esimerkiksi Zucceron ja Jam & Spoonin levyillä. Joulukuussa 2007 O' Riordan teki onnistuneen minikiertueen clubeissa Yhdysvalloissa. Seuraavana vuonna hän voitti EBBA Awardin. Sellaisen ansaitsee kymmenen artistia, tai yhtyettä, jotka ovat saavuttaneet merkittävää suosiota kotimaansa ulkopuolella ensimmäisellä kansainvälisesti julkaistulla levyllään edellisenä vuonna.

Keskiviikon klassikko:Kalifornialaiskvartetin keulakuvan esikoissoolo

Susanna Hoffs:When You're A Boy

The Banglesin lopetettua siltä erää toimintansa vuonna 1990 yhtyeen keulakuvaksi tahtoen tai tahtomattaan noussut solisti/rytmikitaristi Susanna Hoffs aloitti soolouransa. Hänen esikoisalbuminsa When You're A Boy näki päivänvalon heti alkuvuodesta 1991. Vaikkei Hoffsin esikoinen yltänytkään laadullisesti hänen emoyhtyeensä tuotannon tasolle, oli sillä tarjottavanaan useita raikkaita popkappaleita. Pitkäsoitolta ennakkoon julkaistu, Tom Kellyn ja Billy Steinbergin kanssa työstetty single My Side of the Bed saavutti Billboardin listalla 30. sijan itse pitkäsoiton jäädessä sijalle 83. Laadukkainta popilmaisua Hoffsin debyytillä edustavat uudelleen sanoitettu näkemys Cyndi Lauperin kappaleesta Unconditional Love ja Only Love, It's Lonely Out Here sekä Made of Stone, joista viimeksi mainitun kolmikon kappaleiden sävellystyöhön Hoffs on osallistunut. That's Why Girls Cry -kappaletta on ollut työstämässä Juliana Hatfield. Kaikkein voimakkaimmin The Banglesistä Hoffsin soolodebyytillä muistuttaa Steve Summersin käsialaa oleva esimerkillisesti rullaava This Time. Albumin päättää näkemys David Bowien vuoden 1979 pitkäsoitolla Lodger alun perin julkaistusta kappaleesta Boys Keep Swinging, jossa bassottelusta vastasi The Whon John Entwistle.  Hoffsin soolodebyytti on myös napannut nimensä kyseisen kappaleen lyriikasta. Muista albumilla vierailleista muusikoista mainittakoon varsin runsaasti hyödynnetty  studiorumpali Jim Keltner sekä taustavokaaleista huolehtineet Donovan ja Juliana Hatfield. Vaikka Hoffsin esikoissoolo sai jossakin määrin ristiriitaisen vastaanoton, esimerkiksi musiikkilehti Q:hun albumista arvion laatinut Jimmy Nicol antoi sille neljä tähteä viidestä. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin vielä Unconditional Love ja Only Love ja albumilla julkaisemattomia sinkkujen b-puolia edustivat Circus Girl sekä Christian St. Petersin hittinä alun perin muistettu You Were on My Mind. Hoffsin kakkossooloa saatiin odottaa aina vuoden 1996 loppupuolelle saakka. Siltä julkaistiin singlenä Lightning Seedsin ohjelmistosta poimittu All I Want ja pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat rokimpaa ilmaisua onnistuneesti edustavat Enormous Wings ja King of Tragedy. Albumin covereihin lukeutuu vielä näkemys Lulun vuoden 1967 hitistä To Sir with Love.

Tiistain tukeva:Eräs 70-luvun alkupuolen vaikutusvaltaisimmista albumeista

New York Dolls:New York Dolls

Yhdysvaltalaisen esipunkyhtyeen New York Dollsin nimeä kantanut esikoisalbumi julkaistiin yhtyeen kotimaassa 27. heinäkuuta 1973. Britanniassa julkaisu oli vuorossa 19. lokakuuta samaisena vuonna. Kyseisen pitkäsoiton levyttämisen aikoihin vuonna 1971 perustettu yhtye oli jo saavuttanut kulttisuosiota soitettuaan säännöllisesti alemmalla Manhattanilla. Levy-yhtiöt eivät kuitenkaan olleet halukkaita solmimaan sopimusta ulkoiselta habitukseltaan vulgaarin yhtyeen kanssa. Lisäksi suuri osa levytuottajista ei ollut kiinnostunut työskentelemään yhtyeen kanssa. Shokkiarvon vuoksi New York Dollsit olivat esikoisalbuminsa kannessa pukeutuneet naisten asuihin. Solmittuaan levytyssopimuksen Mercury Recordsin kanssa New York Dolls äänitti esikoisalbuminsa New Yorkin Record Plantilla poptajustaan tunnetun ja yhtyeeseen suopeasti sopeutuneen Todd Rungrenin tuottamana. Vaikka äänitysten aikana kerrotaan ilmenneen konflikteja, New York Dollsin solisti David Johansen ja kitaristi Sylvain Sylvain ovat myöhemmin maininneet Rudgrenin vanginneen onnistuneesti yhtyeensä livesoundin. Musiikillisesti New York Dollsin debyytillä ovat pääosassa suora rocktyyli ja Brill Buildingissa tehdyillä levytyksillä tutuksi tullut popherkkyys David Johansenin arkikielisten, mutta silti kunnianhimoisten lyriikoiden käsitellessä urbaania nuoruutta, teini-iän vieraantuneisuutta, aikuistuvaa romantiikkaa ja autenttisuutta.  New York Dollsin esikoisalbumi saavutti myönteiset arvostelut, mutta myi huonosti ja jakoi kuuntelijansa kahtia. Yhtyettä oli vaikea markkinoida kotikaupunkinsa ulkopuolella ja ollessaan albumnsa promootiokiertueella Yhdysvalloissa yhtyeen rocktähtiasenne meni ylettömyyksiin. Kaupallisesta epäonnistumisestaan huolimatta New York Dollsin esikoisalbumi oli 70-luvun punkliikkeen merkittävä edelläkävijä. Useissa rockmusiikkiin erikoistuneissa julkaisuissa kyseinen pitkäsoitto onkin nimetty paitsi erääksi kaikkien aikojen parhaista esikoislevyistä, myös erääksi kaikkien aikojen parhaista albumeista. New York Dollsin debyytti sisältää yksitoista kappaletta, joista ainoa cover on onnistunut näkemys Bo Diddleyn vuonna 1963 alun perin levyttämästä kappaleesta Pills. Billboardin albumilistalla pitkäsoitto saavutti 116:n sijan. Siltä julkaistiin kaksi tuplaykköspuolta sisältävää singleä. Trash/Personality Crisis ilmestyi heinäkuussa ja Jet Boy/Vietnamise Baby marraskuussa 1973. Kumpikaan mainituista singleistä ei saavuttanut listasijoitusta. Arvostelut albumista olivat varsin myönteisiä jo sen ilmestymisaikana. New Musical Expressiin kirjoittaneen Nick Kentin mukaan New York Dollsin debyytti oli Iggy & The Stoogesin Raw Powerin kanssa ainoa albumi, joka määritteli täysin sen suunnan, johon rockin tulisi siirtyä. The New Yorkeriin arvion laatineen Ellen Willisin mielestä vähintään puolet albumin kappaleista oli välittömästi klassikoita; erityisesti Personality Crisis ja Trash. Esikoislevynsä julkaisun jälkeen New York Dolls kiersi Yhdysvalloissa brittiläisen rockyhtyeen Mott The Hooplen lämmittelijänä. Yhtyeen debyytti on osaltaan toiminut inspiraation lähteenä useille keskeisille rockyhtyeille, kuten The Ramonesille, Kissille, The Sex Pistolsille, The Damnedille ja Guns N' Rosesille. Se on myös menestynyt hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi -tyyppisissä äänestyksissä. Esimerkiksi musiikkilehti Mojo nimesi New York Dollsin esikoisen kaikkien aikojen 13:ksi parhaaksi punklevyksi ja kaikkien aikojen 49:ksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla New York Dollsin esikoisalbumin sijoitus oli 213. Samaisen lehden 500 parhaan kappaleen listalla Personality Crisis saavutti sijan 271. Vuonna 2007 Mojo järjesti levyttäville artisteille ja lauluntekijöille keskustelun sadasta albumista, jotka muuttivat maailman. New York Dollsin debyytti saavutti tuolloin 39:n sijan. Vuonna 2013 New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla New York Dollsin sijoitus oli 355.

Maanantain mainio:Foo Fightersin suurin menestysalbumi

Foo Fighters:The Colour and The Shape

The Colour and The Shape on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Foo Fightersin toinen studioalbumi. Gil Nortonin tuottama pitkäsoitto julkaistiin Capitol Recordsin ja yhtyeen oman Roswell Recordsin kautta 20. toukokuuta 1997. Kyseessä on Foo Fightersin esikoislevy yhtyeenä, sillä yhtyeen nimeä kantaneen debyytin sen johtohahmo Dave Grohl levytti ystävänsä Barret Jonesin kanssa demona. Projektin kasvettua ja osoittauduttua kansainväliseksi menestykseksi yhtye toi esituotantovaiheessa syksyllä 1996 mukaan tuottaja Nortonin antamaan tulevan albuminsa kappaleille kaivattua popsensibiliteettiä. Yhtye työsti täysipainoisen rocklevyn, vaikka lehdistö odotti musiikillisen ilmaisun kallistuvan grungen suuntaan. The Colour and the Shapen tekstit ovat ensisijaisesti saaneet inspiraationsa Grohlin avioerosta valokuvaaja Jennifer Youngbloodista vuonna 1996. Tekstit ovat toisin sanoen itseään havainnoivia ja myös musiikki albumilla on debyyttiä kehittyneempää. Albumin kappalelista oli suunniteltu muistuttamaan terapiasessiota  nopeatempoisten kappaleiden ja balladien seuratessa toisiaan. Varhaiset äänitykset Washingtonin maatilastudiossa Bear Creekissä eivät olleet erityisen onnistuneita ja niistä suurin osa hylättiin. Yhtye kokoontui uudelleen alkuvuodesta 1997 ilman rumpaliaan William Goldsmithiä ja tällä kertaa äänitykset tapahtuivat Hollywoodin Grandmaster Recordingsissa Grohlin hoitaessa rumpalin vakanssin. Goldsmith närkästyi siitä, että suurin osa hänen materiaalistaan oli äänitetty uudelleen ja jätti yhtyeen pian tämän jälkeen. Pitkäsoitolta julkaistut singlet Monkey Wrench, Everlong  ja My Hero nousivat top teniin Yhdysvaltojen rockradiossa ja Britanniassa itse The Colour and The Shape -pitkäsoitto saavutti  kolmannen sijan. Albumi sai  suurimmaksi osaksi osakseen varsin myönteisen vastaanoton myös kriitikoiden taholta. Esimerkiksi brittiläisessä Melody Makerissa The Colour and The Shapea pidettiin merkittävänä yhdysvaltalaisena rockalbumina, joka on sittemmin saavuttanut suorastaan uraauurtavan aseman. Yli kahden miljoonan kappaleen myynnillään The Colour and The Shape on Nielsen SoundScanin mukaan Foo Fightersin albumeista yhtyeen suurin myyntimenestys. Vuonna 2007 albumin kymmenenvuotista olemassaoloa muistettiin remasteroidulla ja kuusi bonuskappaletta sisältäneellä versiolla. Bonusraitoja edustivat alun perin singlejen b-puolilla julkaistut kappaleet Dear Lover, Drive Me Wild ja The Colour and The Shape. Lisäksi mukana olivat covereina näkemykset Killing Joken Requiemista, Gary Numanin Down in the Parkista sekä Gerry Raffertyn vuoden 1978 klassikkohitistä Baker Street. Suurin osa albumista äänitettiin neljän viikon aikana tammi-helmikuussa 1997. Lopulta Goldsmithin soittamat rummut jäivät ainoastaan kappaleisiin Doll ja Up In Arms. Kun The Colour and The Shape oli saatu valmiiksi, Taylor Hawkins kiinnitettiin Foo Fightersin uudeksi rumpaliksi. Hän oli aikaisemmin ollut Alanis Morissetten kiertuerumpalina Jagged Little Pillin tiimoilta.

Sunnuntain extra:Takuuvarma Peer Günt

Kotimaisen hardrockin ikiklassikko Peer Günt on ollut levyjulkaisujensa osalta hiljaa pitkän tovin. Myös keikkoja yhtyeen nykyinen kokoonpano, johon perustajajäsen, kitaristi/solisti/biisintekijä Timo Nikin lisäksi kuuluvat rumpali Sakke Koivula ja basisti Pete Pohjanniemi, on tehnyt harkitusti. Alkaneen vuoden alkajaisiksi Peer Günt on diggariensa iloksi startannut tien päälle ja maaliskuun alussa Tavastialle päättyvä rundi vieraili pitkästä aikaa myös Joensuun Kerubissa. Alkunauhana soineen vuorenpeikkojen tanssin jälkeen setti käynnistyi odotustenmukaisesti Bad Boys Are Herella. Sitä seurasi yllätyksenä vuoden 1994 pitkäsoiton Smalltown Maniacs mainio nimiraita. Don't Mess with the Countryboys-albumin ainoa näyte oli sitäkin odotetumpi ja onnistuneempi When Hell Breaks Loose. Motorcycle Woman edustaa PG:n repertuaarissa tuoreempaa klassikkotuotantoa, mutta tarjolla oli lisäksi yksi aivan uusi ja tähän saakka levyttämätön kappale, lupaava Let Me In. PG:n vuoden 1985 legendaariselta esikoisalbumilta kuultiin seuraavaksi kaksi poimintaa; harvinaisempi Bad Girls ja jo edellisellä kiertueella settiin sisältänyt Big Tits. Ainoana näytteenä nykyisen kokoonpanon tähänastisesta levytystuotannosta oli balladimaisempi ja tekstiltään yllättävän vakavasävyinen Don't Cry Guts and Glory -albumilta. Seuraaaksi tarjolla oli silkkaa klassikkokimaraa. Debyytiltä kuultiin itseoikeutettu Train Train ja Backseatilta I Take Your Money (and Honey). Good Girls Don't:ilta settiin sisällytettiin pieni kimara, jonka muodostivat albumin nimikappale, nykyisen kokoonpanon ohjelmistossa tuore Let the Boys Run the Business ja itseoikeutetut hitit, aina kylmät väreet nostattava slovarihelmi Years on the Road sekä singlemenestys Bartender. Esikoisalbumin Fuck the Jazzista kuultiin todella rivakka näkemys, Fire Wirelta kyseisen pitkäsoiton tunnetumpaan antiin lukeutuva T-Bone Steak and a Bottle of Beer ja varsinaisen setin päätöksenä ehdottomat klassikot I Don't Wanna Be A Rock N' Roll Star debyytiltä ja Backseatin nimikappale. Encoreissa tarjolla olivat mainiosti svengannut uusionäkemys Red Chevystä, harvinaisempana herkkuna Fire Wiren avausraita Fat Girls ja takuuvarmana päätöksenä Liqueur and Drugs. Upeasti kitaroiva ja selkeästi esiintymisestä edelleen nauttiva Timo Nikki on Peer Güntin sielu, mutta myös Pohjanniemen ja Koivulan rytmiryhmä on jo vuosien ajan osoittanut tiukkuutensa ja pätevyytensä. Toivottavasti Peer Güntiltä on jossakin vaiheessa luvassa myös uutta levytystuotantoa.

 Peer Günt Kerubissa 12. tammikuuta 2018.
 

Lauantain pitkä:Led Zeppelinin vuoden 1976 pieni mestariteos

Led Zeppelin:Presence

Viimeinen maaliskuuta 1976 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Presence on Led Zeppelinin seitsemäs studioalbumi. Kyseisestä pitkäsoitosta muodostui kaupallinen menestys yhtyeen edellisten albumien tavoin. Se nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ja saavutti jälkimmäisessä kolminkertaista platinaa ristiriitaisista arvioistaan  sekä siitä huolimatta, että kyseessä oli yhtyeen hitaimmin myynyt albumi postuumia outtakeseista koostunutta Codaa lukuun ottamatta. Presence kirjoitettiin ja äänitettiin myrskyisään aikaan yhtyeen historiassa. Solisti Robert Plant oli toipumassa auto-onnettomuudessa saamistaan vammoista. Silti kitaristi Jimmy Page on kuvannut albumia yhtyeen tärkeimpänä ja se osoitti yhtyeen kykenevän jatkamaan ja menestymään myllerryksistään huolimatta. Viides elokuuta 1975 Rhodoksella tapahtuneen Plantin auto-onnettomuuden vuoksi Led Zeppelin oli joutunut perumaan 23. elokuuta alkaneeksi kaavaillun maailmankiertueensa. Toipilasaikanaan Jerseyn Channel Islandilla ja Kalifornian Malibussa Plant kirjoitti uusia tekstejä ja Pagen liityttyä hänen seuraansa Malibussa kyseiset sävellykset saivat rakenteensa. Kaksikko harjoitteli tarpeeksi materiaalia, jotta harjoitukset Hollywoodin STIR-studiossa saattoivat alkaa. Rumpali John Bonham ja basisti John Paul Jones liittyivät sinne kaksikon seuraksi. Kuukauden kestäneiden treenien jälkeen Presence äänitettiin ainoastaan 18 päivässä Länsi-Saksan Munichissa Musicland studioilla Plantin laulaessa osuutensa rullatuolissa. Kyseessä oli yhtyeen nopein äänitysrupeama sitten sen alkuvuodesta 1969 ilmestyneen esikoisalbumin. Äänitysten nopeutta selittää osaltaan myös se, että Zeppelin oli varannut studion juuri ennen Rolling Stoneseja, jotka saapuivat samaiseen studioon levyttämään pitkäsoittoaan Black and Blue. Saapuessaan paikalle Stonesit olivat yllättyneitä siitä, että Zeppelin oli todellakin sekä äänittänyt ja miksannut uuden albuminsa 18 päivässä. Jimmy Page oli valvonut kaksi yötä yhtäjaksoisesti äänittääkseen kaikki kitaroiden päällekkäisäänitykset. Guitar Worldille vuonna 1998 antamassaan haastattelussa Page mainitsi tehneensä miksausvaiheessa 18-20 tunnin mittaisia työpäiviä. Vanhan hotellin kellarissa tapahtuneet äänitykset olivat haasteellisia Plantille. Hän kärsi ahtaanpaikankammosta ja koki auto-onnettomuutensa vuoksi edelleen fyysisiä kipuja. Presence saatiin valmiiksi 26. marraskuuta 1975. Nimivaihtoehtoon Presence päädyttiin, koska se kuvasti sitä voimaa ja läsnäoloa, jonka jäsenet kokivat yhtyettään ympäröivän. Vuonna 2015 Presencestä julkaistu deluxe-edition sisälsi yhden aikaisemmin julkaisemattoman kappaleen 10 Ribs & All/Carrot Pod Pod. Kuusi albumin seitsemästä kappaleesta edusti Pagen ja Plantin yhteistyötä Royal Orleansin ollessa kreditoitu kaikkien yhtyeen jäsenten nimiin. Koska Plant ei ollut parhaassa mahdollisessa vireessään, Page vastasi albumin viimeistelystä ja hänen kitarointinsa dominoi sen soundia. Sekä Page että Plant kokivat Presencen paluuna hardrocktyyliin Zeppelinin debyytin tavoin, mutta toki uudella asteella kompleksisuuden osalta. Led Zeppelinin soundi siirtyi kohti suoraviivaisia, kitarapohjaisia jameja. Zeppelinin edellisillä albumeilla oli sähköisen rockin vastapainoksi ollut tarjolla myös akustisia balladeita ja mutkikkaita sovituksia. Presence sisälsi suoraviivaisempia riffejä ja Zeppelinin albumeista ainoana kyseisellä albumilla ei kuultu lainkaan koskettimia. Myös akustistista kitaraa oli tarjolla ainoastaan kappaleen Candy Store Rock rytmiraidalla. Sen seuraajalla In through the Out Doorilla kosketinsoittimia kuultiin sitä vastoin kaikissa kappaleissa. Presencen kappaleista keikkaohjelmistoon pääsivät ainoastaan Achilles Last Stand ja Nobody's Fault But Mine, jotka olivatkin mukana vuoden 1977 Yhdysvaltain-kiertueesta aina yhtyeen viimeisiin konsertteihin asti. Osia Tea for Onen kitarasoolosta pääsi Since I Have Been Loving You -kappaleesta soitettuun versioon. Varsinaisesti Tea for One kuultiin tosin vasta Pagen ja Plantin Japanin-kiertueella vuonna 1996. For Your Lifen yhtye soitti kokonaisuudessaan vasta Ahmet Ertegun tribuuttikonsertissa joulukuussa 2007. Presencen kappaleiden vähäistä osuutta keikkasetissä selittää osaltaan se, että Zeppelin palasi keikkalavoille vasta vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. Musiikkijournalisti; Zeppelin-kirja Hammer of Godsin kirjoittaja Stephen Davis antoi Rolling Stonelle Presencestä ristiriitaisen arvion albumin ilmestyttyä, mutta myöhemmin hän on maininnut kyseessä olevan suosikkialbuminsa Zeppelinin tuotannosta. Heinäkuun lopussa 2015 Presencestä julkaistiin remasteroitu versio kuudessa formaatissa. Deluxe ja Super deluxe-versiot albumista sisältävät  bonusmateriaalia albumin kappaleiden vaihtoehtoisine ottoineen ja mukana on myös yksi ennen julkaisematon instrumentaaliraita.

Perjantain pohjat:Ac/Dc:n raakaa itsetuotettua soundia

Ac/Dc:Flick of the Switch

Elokuun puolivälissä 1983 ilmestynyt Flick of the Switch on Ac/Dc:n yhdeksäs Australiassa ja kahdeksas kansainvälisesti julkaistu pitkäsoitto. Se oli huomattaviksi menestyksiksi osoittautuneiden albumien Back in Black ja For Those About to Rock seuraaja. Kyseessä on kolmas Brian Johnsonin vokalisoima Ac/Dc:n pitkäsoitto ja viimeinen yhtyeen rumpalille Phil Ruddille ennen hänen yhdentoista vuoden taukoaan Ac/Dc:ssä.  Kaikki Flick of the Switchin kappaleet ovat veljespari Malcolm ja Angus Youngin sekä Brian Johnsonin käsialaa. Flick of the Switch sai uusintajulkaisunsa vuonna 2003 osana Ac/Dc Remasters- sarjaa. Kyseistä albumia yhtye palasi levyttämään Bahaman Compass Point -studioille, joissa Ac/Dc oli työstänyt jättimenestyksensä Back in Black yhdessä tuottaja Robert John "Mutt" Langen kanssa. Lange oli tuottanut kolme edellistä Ac/Dc:n pitkäsoittoa, mutta tällä kertaa yhtye halusi vastata uutuusalbuminsa tuottamisesta itsenäisesti. Lopputuloksena oli mahdollisimman raakasoundinen pitkäsoitto, jonka äänitykset eivät tosin olleet onnellisimmat mahdolliset. Rumpali Phill Rudd kamppaili henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa ja Flick of the Switchin tiimoilta tehdyllä kiertueella hänet korvasi nuori Simon Wright. Yksi koesoitetuista rumpaleista oli Freestä ja Bad Companysta tutuksi tullut Simon Kirke. Wright oli myös mukana uutuusalbumin nimikappaleesta, Guns for Hiresta ja Nervous Shakedownista tehdyillä matalan budjetin videoilla. Viimeksi mainitusta kappaleesta työstettiin myös Detroitin Joe Louis Arenalla kuvattu versio. Kappaleessa Badlands Angus Young soitti harvinaislaatuisesti slidekitaraa. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Guns for Hiresta muodostui settien avausnumero. Flick of the Switch ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvosteluja, mutta nousi silti Britanniassa parhaimmillaan neljänneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 15. ja myi platinalevyksi.  Malcolm Youngin mukaan albumi kasattiin melkoisen nopeasti, eikä hän sijoittanut sitä terävimpään kärkeen yhtyeensä tuotannossa.

Torstain terävä:Indierockin/voimapopin superyhtye

Continental Drifters oli Los Angelesissa, Kaliforniassa vuonna 1991 perustettu ja New Orleansissa, Louisianassa noin vuosikymmentä myöhemmin toimintansa lopettanut yhdysvaltalainen rockyhtye. Vaikka yhtyeen jäsenistö vaihtui useampaan kertaan, sitä voi pitää indierockin/voimapopin saralla  eräänlaisena superyhtyeenä. Continental Driftersin jäsenistöön kuuluivat nimittäin The dB's:n Peter Holsapple, The Dream Syndicaten Mark Walton, The Banglesin Vicki Peterson ja The Cowsillsin Susan Cowsill. Vuoden 1991 aloituskokoonpanossa olivat mukana Carlo Nuccio (rummut, laulu), Ray Ganucheau (kitarat, banjo ja  laulu), Mark Walton (basso), Gary Eaton (kitarat, laulu) ja Danny McGough (koskettimet).Continental Driftersin  konsertoidessa säännöllisesti Los Angelesin Raji's:issa Cowsill ja Peterson vieralivat usein kitaristeina ja taustavokalisteina ja Holsapple kosketinsoittajana ja kitaristina. Kyseinen kolmikko ei kuitenkaan tuolloin lukeutunut Continental Driftersin viralliseen jäsenistöön. Holsapplea pyydettiin liittymään yhtyeeseen. Tuossa vaiheessa hän kieltäytyi, mutta tarjoutui sitä vastoin tuottamaan Continental Driftersin esikoisalbumin. Sitä ei julkaistu tuoreeltaan, mutta pitkäsoiton levyttämisen jälkeen Cowsill, Peterson ja myös Holsapple liittyivät yhtyeeseen virallisesti Mc Coughin jättäytyessä pois. Vuosina 1993-94 suurin osa yhtyeen jäsenistöstä asui New Orleansissa useiden kuukausien ajan. Eaton oli ainoa, joka ei muuttanut ja hän jättikin yhtyeen. Robert Mache korvasi terveysongelmista kärsineen Ganucheaun. Continental Driftersin kokoonpano, jonka muodostivat Nuccio/Walton/Cowsill/Peterson/Holsapple/Maché julkaisi vuonna 1994 yhtyeen nimeä kantaneen esikoialbumin. Nuccio jätti yhtyeen debyyttilevyn tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Hänen paikkansa otti Russ Broussard ja kyseinen Continental Driftersin kokoonpano julkaisi vuonna 1998 albumin Vermilion ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen pitkäsoiton Better Day. Cowsill ja Broussard jättivät yhtyeen alkuvuodesta 2002. Kokoonpanolla, jossa mukana olivat paluun yhtyeeseen tehnyt Ganucheau ja uusi rumpali John Maloney, tehtiin vielä useita keikkoja, mutta Continental Driftersin aktiiviaika alkoi olla ohi. Vuonna 2003 yhtyeen julkaisematta jäänyt albumi näki viimein päivänvalon ja kokoonpano, johon kuuluivat Gary Eaton, Ray Ganucheau, Carlo Nuccio, Peter Holsapple ja Mark Walton, soitti levyn tiimoilta juhlakeikan. Huhti-toukokuun vaihteessa 2009 yhtye soitti pari konserttia, joista jälkimmäinen, Carrolton Stationilla pidetty, oli loppuunmyyty. Vuonna 2015 Omnivore Recordings julkaisi Continental Driftersiltä tuplacd:n, joka koostui ennenjulkaisemattomista ja livebiiseistä. Kyseisen vuoden syyskuussa Continental Driftersin kaikki jäsenet soittivat hyväntekeväisyyskeikkoja New Orleansissa ja Los Angelesissa.

Keskiviikon klassikko:Hurriganesin vuoden 1978 mestariteos

Hurriganes:Hanger

Marraskuussa 1978 ilmestynyt Hanger on Hurriganesin tuotannossa turhan vähälle huomiolle jäänyt mestariteos. Albumi työstettiin tavanomaisesta poikkeavalla kokoonpanolla. Kymmenes tammikuuta 2018 seitsenkymppisiään viettävä Remu keskittyi ainoastaan solistin tehtäviin ja Ile Kallion sekä Cisse Häkkisen lisäksi albumilla musisoivat rumpalina Beaver Aitto-Oja , kosketinsoittajana Pedro Hietanen ja taiteilijanimeä Jim Kowalzskij käyttänyt Jim Pembroke oli kitaristina ja taustalaulajana. Pembroke vastasi myös Hanger-albumin omaa tuotantoa edustaneiden kappaleiden teksteistä. Tyylillisesti Hanger oli varsin monipuolinen pitkäsoitto. Sen musiikilliset vaikutteet olivat melko voimakkaasti 60-luvun rockissa ja popissa ja kyseistä seikkaa heijastivat myös pitkäsoitolle päätyneet coverbiisit, jotka olivat Barret Strongin originaali ja erityisesti The Beatlesin versioimana muistettu Money, Cissen vokalisoima Leiberin ja Stollerin käsialaa oleva ja The Searchersin version inspiroimana levytetty Love Potion Number Nine sekä Driftersin Ruby Baby, joka sekin oli Leiberin ja Stollerin sävellys. Ile Kallio vokalisoi Hangerilla kaksi biisiä, jotka ovat hienoisia hardrockvivahteita sisältävä Seventh Sky sekä popvaikutteisempi Until I Settle Down. Pembroken säveltämä Burn on pitkäsoiton toinen huomattavan rivakka pala ja albumin sixties-henkisistä kappaleista varsin hyvin toimivat Can't Come Home sekä myös singleformaatissa julkaistu Deadline. Hangerin todellinen kultakimpale on kuitenkin sen päätösraita, täysin Pembroken käsialaa oleva Honey I'm Leaving, joka kuultiin muun muassa Cisse Häkkisen hautajaisissa. Keikoille Hurriganes lähti laajennetulla kokoonpanolla, jossa rumpalina oli Tomi Parkkonen ja kosketinsoittajana Jim Pemboke. Viisimiehisen Hurriganesin viimeinen keikka oli maaliskuun lopussa 1979 Helsingin Kulttuuritalolla. Kyseinen esiintyminen jäi myös siltä erää Ile Kallion viimeiseksi yhtyeen riveissä. Hanger oli ensimmäinen Scandia-levy-yhtiön julkaisema Hurriganesin pitkäsoitto. Ruotsissa albumi ilmestyi nimellä Stranded in the Jungle.

Tiistain tukeva:David Bowien glamrockkauden avausalbumi

David Bowie:The Man Who Sold the World

Mercury Recordsin julkaisema The Man Who Sold the World on David Bowien kolmas studioalbumi, joka ilmestyi Yhdysvalloissa marraskuussa 1970 ja artistin kotimaassa Britanniassa seuraavan vuoden huhtikuussa. Bowie nauhoitti mainitun pitkäsoiton tuottaja Tony Viscontin kanssa Lontoossa Trident-studioilla ja Länsi-Lontoossa Advision-studioilla. Vaikka Bowie-elämäkerturi David Buckley on nimennyt artistin edellisen albumin, vuonna 1969 ilmestyneen Space Oddityn ensimmäiseksi todelliseksi Bowie-albumiksi, New Musical Expressin kriitikoiden Roy Carrin ja Charles Chaar Murrayn mukaan The Man Who Sold the World on Bowien albumeista se, josta tarina toden teolla alkaa. Space Oddityn akustisvoittoisesta tyylistä voimakkaastikin poiketen The Man Who Sold The Worldia on yleisesti pidetty hardrockalbumina. Sen kappaleet kirjoitettiin ja treenattiin Bowien kotona Beckenhamin Haddon Hallissa. Musiikin sovituksesta vastasivat ensisijaisesti kitaristi Mick Ronson ja basisti/tuottaja Tony Visconti. Yhtyeen nauhoitettua instrumentaaliraidat Bowien ajoittaisen kitaroinnin kera artisti kyhäsi albumin kappaleiden tekstit. Viscontin mukaan The Man Who Sold The World on Bowien paras albumi, jota hän itse oli työstämässä sitten vuonna 1980 julkaistun Scary Monstersin. Bowien mukaan albumin kappaleista olivat jo ennen äänityksiä valmiina esimerkiksi The Width of a Circle ja The Supermen. Ralph Mace soitti George Harrisonilta lainattua Moog -syntetisaattoria. Hän oli 40-vuotias konserttipianisti, jota kuultiin myös Mercury Recordsin klassisen musiikin osastolla. Musiikillisessa raskaudessaan The Man Who Sold the World eroaa Bowien muista albumeista ja sitä on verrattu jopa Led Zeppelinin ja Black Sabbathin tuotantoon. Musiikkikriitikko Greg Kot on maininnut The Man Who Sold the Worldin merkinneen Bowielle suunnanmuutosta hardrockiin. Albumin raskaaseen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat osaltaan myös sen synkät tekstit. The Man Who Sold the Worldin on myös nähty heijastavan esimerkiksi Franz Kafkan ja Friedrich Nietzschen vaikutusta. Albumin kappaleista All The Madmen julkaistiin promosinglenä Yhdysvalloissa vuonna 1970. Mainittu kappale ilmestyi Mercuryn kautta myös virallisena singlenä b-puolellaan Janine edeltävältä pitkäsoitolta Space Oddity, mutta kyseinen single vedettiin markkinoilta. Black Country Rock julkaistiin Holy Holyn b-puolella Britanniassa  tammikuussa 1971 hieman ennen albumin ilmestymistä. Nimikappale The Man Who Sold the World ilmestyi Yhdysvalloissa Space Oddity -singlen kakkospuolella vuonna 1972 ja Britanniassa Life on Marsin? b-puolena vuonna 1973. Skottilaissolisti Lulu teki coverillaan Man Who Sold the Worldistä yllätyshitin vuonna 1973. Kyseisen version tuottajina olivat Bowie ja Mick Ronson. Muista coverversioista maininnan ansaitsee ehdottomasti Nirvanan Unplugged in New York -albumilla vuonna 1993 julkaistu onnistunut näkemys. Ilmestymisaikanaan The Man Who Sold the World menestyi erityisesti kriitikoiden keskuudessa Yhdysvalloissa artistin kotimaata paremmin. New Musical Expressissä ja Melody Makerissä albumia kuvattiin erinomaiseksi. Listoille pitkäsoitto nousi vasta vuoteen 1972 ajoittuneen uusintajulkaisunsa ja mainittuna vuonna julkaistun Bowien albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and The Spiders from Mars menestyksen myötä. Tuolloin se saavutti brittilistalla sijan 26. The Man Who Sold the World -albumin on myöhemmin mainittu olleen inspiraation lähteenä esimerkiksi The Curen, Siouxsie and The Bansheesin ja Nine Inch Nailsin kaltaisille yhtyeille. The Man Who Soldin julkaisun on mainittu olleen glamrockin alku, mutta saman kunnian on saanut myös T Rexin ensiesiintyminen Top of the Popsissa. Kimaltavaan asuun sonnustautunut Marc Bolan esitti tuolloin yhtyeineen ensimmäisen suuren hittinsä, brittilistalla aina sijalle kaksi kohonneen kappaleen Ride A White Swan. All Musicin tuoreemmassa arviossa Stephen Thomas Erlewine mainitsee Bowien klassisen aikakauden alkaneen The Man Who Sold the Worldista. Hänen mukaansa albumin raskas ja tiukka kitararock kuulostaa entistä kekseliäämmältä jokaisella uudella kuuntelukerralla.

Maanantain mainio:Springsteenin merkittävä debyytti

Bruce Springsteen:Greetings from Asbury Park NJ

Mike Appelin ja Jim Cretecosin tuottamana viides tammikuuta 1973 ilmestynyt Greetings from Asbury Park NJ on Bruce Springsteenin esikoispitkäsoitto. Columbia Recordsin julkaisema albumi saavutti kohtuullisen myyntimenestyksen ja myönteiset arvostelut. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistut Blinded by the Light ja Spirit in the Night eivät nousseet listoille Yhdysvalloissa, mutta sitä vastoin Manfred Mann's Earth Bandin ensin mainitusta vuonna 1977 levyttämä coverversio nousi aina Billboardin ja Kanadan listakärkeen. Itse pitkäsoitto saavutti Billboardilla sijan 60. ja nousi Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla sijalle 379. 914 Sound Studiolla alhaisella budjetilla tehty levy äänitettiin viikon aikana. Sen kymmenestä kappaleesta puolet ( For You, Growin' Up, Does This Bus Stop at 82nd Street?, It's Hard to be a Saint in the City ja Lost in the Flood oli lopulta päädytty äänittämään yhtyeen kanssa ja puolet, eli Mary Queen of Arkansas, The Angel, Jazz Musician, Arabian Night, ja Visitation at Fort Horn  olivat Springsteenin soolobiisejä. Columbia Recordsin Clive Davisin kuultua albumin siltä puuttui hänen mielestään selkeä hittisingle. Uusina kappaleina nauhoitettiin aikaisemmin mainitut Blinded by the Light ja Spririt in the Night Springsteenin huolehtiessa niillä vokalisoinnin lisäksi kitarasta, bassosta ja pianosta, Clarence Clemonsin saksofonista ja Vini Lopezin rummuista. Kyseiset biisit tiputtivat kolme albumille alun perin kaavailtua kappaletta, jotka olivat Arabian Nights, Jazz Musician ja Visitation at Fort Horn. Niinpä Sprinsteenin esikoisalbumi sisälsi lopulta ainoastaan kaksi hänen soolokappalettaan. 22. toinen marraskuuta 2009 Bruce Springsteen ja E Street Band soitti Greetings from Asbury Park NJ:n kokonaan Working on a Dream -kiertueen päätöskonsertissa Buffalon HSBS Areenalla. Pitkäsoiton tuoreeltaan ilmestyneet arviot olivat positiivissävyisiä ja Springsteeniä arvostettiin uutena rohkeana artistina, jonka teksteissä oli ajoittain vakavaa merkitystä ja tulkinnat raikkaita. Myös albumin puhtaan musiikilliset ansiot tunnustettiin välittömästi.

Sunnuntain extra:Ilovaarirock-klubit käynnistyvät Kerubissa

Grand Old Rockers of Joensuu ry (GOR) ja Kerubi-ravintola alkavat järjestää kuukausittain Kerubissa Ilovaarirock-klubeja. Illat keskittyvät menneitten vuosikymmenten musiikkiin eli noudattelevat itse Ilovaarirock-festivaalin musiikillista linjaa ja tarjoavat kaikille nostalgiannälkäisille musiikin ystäville miellyttäviä hetkiä kokoontua yhteen ja nauttia hyvästä musiikista.

Iltojen isäntänä ja bändivastaavana toimii Hannu ”Heavy” Tikkanen, joka on koonnut vuoden 2018 aikana pidettäviin yhdeksään iltaan yhteensä 12 yhtyettä. Kokoonpanoista kaksi on vierailevia bändejä ja loput kymmenen GORin omien soittajien orkestereita.

12.4. järjestettävää iltaa lukuunottamatta klubeille on vapaa pääsy (narikka 2,50 e/ilta). Musiikki alkaa jo kello 19, ja iltoja järjestetään läpi vuoden kerran kuussa lukuunottamatta kesä-elokuun taukoa.

Vuoden 2018 Ilovaarirock-klubeissa esiintyvät seuraavat yhtyeet:

25.1. Amadeus: Pop/rock, 15.2. The Ballroom Jump: Swing/jump-blues, 22.3. Karli Storm (USA:sta) & Elmos : Pop/rock/jazz/blues), 12.4. Sinner´s Soul ja Wentus Blues Band (Kokkolasta) : Blues, 31.5. Romanssi ja Hogstation : Pop/rock, 27.9. Yx Kvartetti ja Leikkiväki (Helsingistä) : Pop/rock, 25.10. Soul Brothers: Soul/funk, 29.11. Peput Plays Eput: Pop/rock sekä 20.12. Routaraja: Pop/rock.