Sunnuntain extra:Mies monen blue-eyed-soulhitin takaa

Kosketinsoittaja/laulaja Felix Cavaliere täytti 70 vuotta 29. marraskuuta. Yhdessä tulevien yhtyetovereidensa, eli Eddie Brigatin ja Gene Cornishin kanssa Cavaliere kuului Joey Deen taustayhtyeeseen The Starlightersiin. Yhtyeen tunnetuin hitti oli Peppermint Twist. Cavaliere, Brigati ja Cornish perustivat sittemmin yhtyeen The Young Rascals, jonka rumpaliksi tuli jazztaustaa omannut rumpali Dino Danelli. Yhtyeen blue-eyed soulia edustanut debyyttialbumi ilmestyi vuonna 1966 ja siltä poimittu single Good Lovin’ nousi kotimaassaan aina listakärkeen. Muilta osin albumi koostui ensisijaisesti soulcovereista, joihin lukeutui niinkin tunnettuja, kuin Wilson Pickettin Mustang Sally ja In the Midnight Hour. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Groovin’ sisälsi kolme suurta hittiä, jotka olivat sen leppoisa nimiraita, kaihoisa valssi How Can I Be Sure sekä rivakka soulpala With a Girl Like You. Vuoden 1968 alussa yhtyeen nimi lyheni Rascalsiksi ja ensimmäinen uudella nimellä työstetty hittisingle oli Beautiful Morning. Pitkäsoitolla Once Upon A Dream Rascals siirtyi blue eyed soulista psykedeelisemmän ilmaisun pariin lukuisten muiden aikalaistensa tavoin. Vuonna 1969 ilmestyi Rascalsin viimeinen todella onnistunut pitkäsoitto Freedom Suite, joka oli kaiken lisäksi tupla-albumi. Sen singlejulkaisu People Got to Be Free, johon Cavaliere oli saanut idean Robert Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhista, nousi Amerikassa listakärkeen jo edellisen vuoden elokuussa. 1970-luvun alussa Rascals julkaisi vielä pari albumia ja saavutti viimeisen hittisinglensä kappaleella A Ray of Hope. Brigati oli eronnut yhtyeestä kuitenkin jo aikaisemmin.

 1970-luvun puoliväliin mennessä Cavaliere julkaisi pari sooloalbumia. Vuonna 1980 hän saavutti soolohitin kappaleella Only A Lonely Heart Sees. Cavalieren vuoden 1994 sooloalbumin Dreams in Motion tuottajana oli Don Was. Cavaliere oli myös mukana Ringo Starrin kolmannessa All Star Bandissä. Vuonna 2008 hän julkaisi kitaristi Steve Cropperin kanssa työstetyn pitkäsoiton Nudge It Up A Notch. Kesäkuussa 2009 Cavaliere ja Brigati pääsivät mukaan laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Originaalin Rascalsin ensimmäinen paluu tapahtui huhtikuussa 2010 hyväntekeväisyyskonsertissa New Yorkissa. Joulukuussa 2012 oli vuorossa jatkoa kuuden konsertin verran ja huhti-toukokuussa 2013 seurasi aina viisitoista esiintymistä Richard Rogers Teatterissa Broadwayllä. Kyseinen produktio kiertää parhaillaan Yhdysvaltoja ja sen tuotannosta vastaa pitkäaikainen Rascals-diggari Steve Van Zant vaimoineen. Cavalieren nykyinen kotipaikka on Nashville.

Lauantain pitkä:Kaikkien aikojen kitaristin ura pähkinänkuoressa

James Marshall Hendrixiä (27. marraskuuta 1942–18. syyskuuta 1970) pidetään jopa maailman parhaana rockkitaristina. Seattlessä syntynyt Hendrix aloitti kitaransoiton 15-vuotiaana. Vuonna 1961 hän liittyi Yhdysvaltojen armeijaan, josta vapautui kuitenkin seuraavana vuonna. Hendrix siirtyi Clarksvilleen, Tennesseehen, missä hän soitti The Isley Brothersien taustabändissä. 1960-luvun puolivälissä yhteistyökumppaniksi vaihtui rock and rollin keskeisiin pioneereihin kuuluva Little Richard. Seuraavaksi Hendrix soitti Curtis Knight & The Squiresin kanssa. Vuoden 1966 syyskuussa Hendrix siirtyi Englantiin, minne hänet johdatti The Animalsin basistina vaikuttanut Chas Chandler, joka ryhtyi hänen managerikseen. Chandlerille Hendrixistä mainitsi Keith Richardsin tyttöystävä Linda Keith. Andrew Loog Oldham, jolle Linda Keith oli maininnut Hendrixistä aikaisemmin, ei ollut oivaltanut hänen musiikillista potentiaaliaan. Hendrixin soittajakumppaneiksi yhtyeeseen The Jimi Hendrix Experience valikoituivat basistiksi The New Animalsin koe-esiintymisessä käynyt Noel Redding ja rumpaliksi George Fame & The Blue Flamesista kenkää saanut Mitch Mitchell. Lokakuussa 1966 Chandler järjesti Experiencelle kiertueen Ranskassa Johnny Hallydayn lämmittelijänä. Kit Lambert ja Chris Stamp kiinnittivät The Jimi Hendrix Experiencen Track Recordsille ja esikoissingle Hey Joe ilmestyi 23. lokakuuta 1966. Brittiläisissä musiikkiohjelmissa Ready Steady Go ja Top of the Pops tapahtuneiden esiintymisten jälkeen Hey Joe nousi brittilistalla kuudenneksi samaisen vuoden marraskuussa.

 Tammikuussa 1967 ilmestyi seuraava klassikkosingle Purple Haze, jonka jälkeen De Lane Lea-studioilla alkoivat The Jimi Hendrix Experiencen debyyttialbumin äänitykset. Niitä jatkettiin Olympic Studioilla. 12. toukokuuta 1967 ilmestynyt Are You Experienced on eräs vaikutusvaltaisimmista debyyttilevyistä koko rockmusiikin historiassa. Sen tyylilajien kirjo ulottuu Red Housen bluesista Third Stone from the Sunin ja nimiraidan psykedeliaan sekä I Don’t Live Todayn feedbacknäytökseen. Are You Experienced nousi brittilistalla kakkoseksi ja hieman erilaisen biisilistan sisältänyt jenkkiversio sekin viidenneksi. Monien muiden keskeisten tekijöiden tapaan myös The Jimi Hendrix Experiencelle Montereyn Popfestivaalit merkitsivät lopullista läpimurtoa Amerikassa. Loppuvuodesta 1967 ehti ilmestyä vielä The Jimi Hendrix Experiencen toinen pitkäsoitto Axis:Bold as Love. Erityisesti balladien osalta kyseneinen albumi sisälsi todellsia helmiä Little Wingin, Castles Made of Sandin ja nimikappale Bold as Loven muodossa. Rankemmasta osastosta albumin muistettavimpiin kappaleisiin lukeutuvat Spanish Castle Magic ja If 6 Was 9. The Jimi Hendrix Experiencen viimeiseksi jääneen pitkäsoiton, tupla-albumin Electric Ladyland äänitykset käynnityivät Record Plantillä. Levytykseen osallistuivat Traffic-yhtyeen Stevie Winwood sekä Jefferson Airplanen basisti Jack Casidy. Kyseisellä tuplalla Hendrixin mielikuvitus oli huipussaan. Kokonaisuutena varsin vahvaa työtä olevan albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvat Voodoo Chile (Slide Return), Crosstown Traffic sekä erinomainen näkemys Bob Dylanin All Along the Watchtowerista, johon Hendrix soitti kaksi erinomaista sooloa. 25. lokakuuta 1968 ilmestynyt albumi nousi Amerikassa listakärkeen Hendrixin pitkäsoitoista ainoana. Wah wah-pedaalia hyödyntänyt single Burning of the Midnight Lamp nousi singlelistalla sijalle 18. The Jimi Hendrix Experiencen viimeinen keikka soitettiin 29. kesäkuuta Denver Pop Festivaaleilla.

 Mitchell jatkoi edelleen Hendrixin rumpalina, mutta basistiksi vaihtui hänen vanha armeijakaverinsa Billy Cox. Woodstockin mammuttifestivaalit päätti Hendrixin kokoonpano, jota Mitchellin ja Coxin lisäksi täydensivät rytmikitaristi Larry Lee ja congan soittajat Juma Sultan ja Jerry Welez. Hendrix teki historiaa soittamalla todella sähköisen version kansallislaulusta Star Spangled Banner. Myös kyseinen kokoonpano hajosi, kun Hendrix muodosti kokonaan värillisistä muusikoista koostuneen Band of Gypsysin, jossa Coxin lisäksi vaikutti rumpali Buddy Miles. Yhtyeen keikat New Yorkin Fillmore Eastissä 31. joulukuuta 1969 ja 1. helmikuuta 1970 äänitettiin ja niistä kasattiin sopimusteknisistä syistä albumi Band of Gypsys. Kyseisen albumin huippuhetki on Machine Gun, eräs Hendrixin todellisista näytöistä. Band of Gypsysin viimeinen esiintyminen oli 28. tammikuuta 1970 Madison Square Gardenissa. Vuoden 1970 alkupuolen Hendrix käytti suurimmaksi osaksi levyttäen materiaalia, josta olisi ollut tarkoitus tulla hänen seuraava albuminsa. Valtaosa kyseisistä äänityksistä julkaistiin ensimmäisillä ja laadukkaimmilla Hendrixin kuoleman jälkeen julkaistuilla levyillä The Cry of Love ja Rainbow Bridge. Hendrixin viimeisistä suurista esiintymisistä mainittakoon Atlanta Pop Festival 4. heinäkuuta, jolloin Hendrix esiintyi Mitchellin ja Coxin kanssa kaikkien aikojen suurimmalle amerikkalaisyleisölleen sekä Isle of Wightin festivaali. Kaikki päättyi Hendrixin osalta kuitenkin aivan liian varhain 18. syyskuuta 1970.

Perjantain pohjat:Skotlantilainen kulttiklassikko

Vuonna 1972 perustettu The Sensational Alex Harvey Band lukeutuu skotlantilaisen rockin todellisiin kulttiklassikkonimiin. Solistinsa Alex Harveyn (5. helmikuuta 1935- 4. helmikuuta 1982) musiikillinen ura oli alkanut toden teolla jo 60-luvulla ja SAHB syntyi hänen lyöttäydyttyään yhteen Tear Gas-yhtyeen muusikoiden kanssa. Heitä edustivat kitaristi Zal Cleminson, kosketinsoittaja Hugh ja rumpali Ted McKenna sekä basisti Chris Glen.  Debyyttipitkäsoitto Framed ilmestyi jo yhtyeen perustamisvuotena. Sen nimiraita oli Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa ja albumin originaaleista mainittakoon Midnight Moses ja Hammer Song. Musiikillisesti Sensational Alex Harvey Band yhdisti vaikutteita heavyrockista, rhythm and bluesista sekä brittiläisesta music hall – perinteestä. Pitkäsoiton julkaisua seurasi sarja teatraalisuudessaan jopa käänteentekeviä live-esiintymisiä. Levytysten osalta Sensational Alex Harvey Bandin todellisena klassikkona voi pitää vuoden 1973 albumia Next. Sen nimikappale oli Jacques Brelin sävellys. Albumin muihin suurteoksiin lukeutuvat Faith Healer sekä Last of the Teenage Idols. Seuraavina vuosina ilmestyneet pitkäsoitot The Impossible Dream sekä Tomorrow Belongs to Me osoittautuivat niin ikään menestyksekkäiksi. Oman tuotantonsa laadukkuudesta huolimatta Sensational Alex Harvey Band saavutti suurimman hittinsä coverillaan Tom Jonesin Delilahista. Vuonna 1975 ilmestyi erinomainen Live, joka Nextin tavoin lasketaan Sensational Alex Harveyn kaikkein suurimpiin klassikoihin kuuluvaksi. Yhtyeen esiintyminen vuoden 1976 Ruisrockissa teki lähtemättömän vaikutuksen esimerkiksi Pate Mustajärveen.
Delilahin menestyksen innoittamana yhtyeen seuraava studioalbumi Penthouse Tapes sisälsi runsaasti coverversioita, joista mainittakoon näkemykset Alice Cooperin School’s Outista, Del Shannonin Runawaystä sekä The Osmondsin Crazy Horsesista. Tiukka kiertueaikataulu vaikutti solistin terveyteen ja SAHB levytti vuoden 1977 pitkäsoittonsa Four Play ilman Alexia. Hugh McKennan tilalle vaihtui Tommy Eyre. Elokuussa 1977 Alex Harvey oli jälleen ruodussa ja mukana pitkäsoitolla Rock Drill. Kolme kuukautta myöhemmin hänen oli kuitenkin terveyssyistä luovuttava yhtyeensä solistin paikasta kokonaan. Harvey sinnitteli soolourallaan, mutta menehtyi sydänkohtaukseen helmikuussa 1982. Ted McKenna vaikutti blueskitaristien eliittiin lukeutuvan Rory Gallagherin rumpalina 70-luvun lopussa ja oli mukana myös MSG:ssä Cleminsonin siirtyessä Nazarethiin. Vuonna 1992 luonnollisesti Harveytä vajaa originaali kokoonpano palasi yhteen, tosin käyttäen  nimeä Sensational Party Boys. Yhtye saavutti menestystä kotikonnuillaan Glasgowssa ja lähiympäristössä. Elokuussa 1993 yhtyeen nimeksi vaihtui jälleen Sensational Alex Harvey Band. Uusi solisti Stevie Doherty hoiti tehtävänsä mallikkaasti yrittämättä kuulostaa Alexilta. Uusi reunion ajoittui uuden vuosituhannen alkuun. Solistin tehtävät jakoivat tuolloin Billy Rankin ja Max Maxwell. Vuonna 2006 SAHB:ta ilmestyi livealbumi Zalvation, joka oli yhtyeen ensimmäinen virallinen levyjulkaisu sitten vuonna 1978 ilmestyneen pitkäsoiton Rock Drill. Lisäksi julkaistiin myös yhtyeen kiertuemanagerina toimineen kirjailijan Martin Keiltyn kirjoittama elämäkertateos SAHB Story. Yhtye teki useita kiertueita ja festivaaliesiintymisiä ympäri Eurooppaa sekä Australiassa, kunnes lopetti toimintansa uudelleen vuonna 2008 kitaristi Cleminsonin jätettyä bändin. Julian Huxton Saxbyn kitaroimana yhtye soitti vielä nipun ennalta sovittuja keikkoja, mutta niiden jälkeen yhtyeen jäsenet keskittyivät omiin projekteihinsa.

Keskiviikon klassikko:Laulaja/lauluntekijägenren yksinäisen hahmon ritari

Ainoastaan 26-vuotiaana kuollut englantilainen laulaja/lauluntekijä Nick Drake jäi elinaikanaan vähälle huomiolle, mutta on postuumisti saavuttanut todellisen kulttiklassikon maineen. Drake soitti pianoa koulun orkesterissa ja opetteli myös klarinetin ja saksofonin soittoa. 1960-puolivälissä hän perusti yhtyeen Perfurmed Gardeners koulutovereidensa kanssa. Yhtye soitti R&B ja jazzstandardeja, mutta myös Yardbirdsin ja Manfred Mannin tuotantoa. Sooloartistina Drake esiintyi Lontoon pienissä clubeissa ja kahviloissa. Helmikuussa 1968 hän soitti Country Joe & The Fishin lämmittelijänä Camdentownin Roundhousessa. Draken esiintyminen teki vaikutuksen folkrockyhtye Fairport Conventionin basistiin Ashley Hutchingisiin. Tämä esitteli Draken amerikkalaiselle tuottajalle Joe Boydille, joka omisti Witchseason Productions-nimisen tuotantoyhtiön. Se oli lisensoitu Island Recordsille. Fairportin ohella Boyd oli esitellyt suurelle yleisölle esimerkiksi Incredible String Bandin. Boyd solmikin Draken kanssa managerointi, julkaisu- ja tuotantosopimuksen neljästä kappaleesta koostuneen, keväällä 1968 äänitetyn demon jälkeen. Työskentely debyyttialbumin parissa alkoi saman tien ja seuraavana vuonna ilmestyi Draken esikoislevy Five Leaves Left. Äänityksiin osallistui muun muassa Fairport Conventionin kitaristi Richard Thompson. Albumin keskeisestä tuotannosta nostettakoon erityisesti esiin kappaleet Time Has Told Me, Cello Song, Saturday Sun, Day Is Done sekä River Man, joka on kenties Draken tunnetuin kappale kautta aikojen. Albumin ilmestymisen jälkeen Drake antoi jonkin verran haastatteluja ja erityisen myönteiset arviot hänen debyyttinsä saavutti Melody Makerissa.

Elokuussa 1969 Drake teki nauhoituksia BBC:lle John Peelin ohjelmaan ja kahta kuukautta myöhemmin hän esiintyi Fairport Conventionin lämmittelijänä Lontoon Royal Festival Hallissa ja keikkaili myös folkclubeissa Birminghamissa ja Hullissa. Vuonna 1970 ilmestynyt Draken kakkosalbumi Bryter Layter tarjosi edeltäjäänsä nopeampia tempoja ja basso ja rummut kuuluivat instrumentaatioon kaikilla kappaleilla. Velvet Undergroundin John Cale oli mukana raidoilla Nothern Sky ja Fly, joista ensin mainittu lukeutuu Draken tunnetuimpiin. Se lienee myös hänen hittipotentiaalisinta tuotantoaan koskaan. Myös laulajattaria P. P. Arnold ja Doris Troy kuullaan taustavokaaleissa kappaleessa Poor Boy. Bryter Layteristakaan ei muodostunut ilmestymisaikanaan kaupallista menestystä. Arviot olivat vaihtelevia ja tällä kertaa myönteisintä palautetta tarjosi Record Mirror, joka kehui Draken kitarointia ja kauniita sovituksia. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Boyd myi Withcseasonin Island Recordsille ja ryhtyi työskentelemään elokuvamusiikin parissa Warner Brossilla. Drake oli pettynyt Bryter Layterin huonoihin myyntilukuihin sekä Boydin kaltaisen keskeisen yhteistyökumppanin menettämiseen. Vaikka Island ei odottanut eikä halunnutkaan Drakelta uutta albumia hän lähestyi levy-yhtiötä lokakuussa 1971. 11 akustisesta kappaleesta koostunut Pink Moon äänitettiin ainoastaan kahdessa päivässä John Woodin kanssa ja albumin kokonaiskesto oli ainoastaan 28 minuuttia. Pitkäsoitto saavutti myös myönteisiä arvioita, mutta myi vielä vähemmän kuin kumpikin edeltäjistään. Island Recordsin Otis Blackwell jaksoi kuitenkin uskoa Draken mahdollisuuksiin myös kaupallisessa mielessä. Draken viimeiset vuodet olivat yksinäisiä ja hän kärsi masennuksesta. Drake menehtyi 25. marraskuuta 1974. Arvoitukseksi on jäänyt, oliko kyseessä itsemurha. Kuolemansa jälkeen Draken tuotanto on viimein saavuttanut ansaitsemansa huomion ja noussut arvoon arvaamattomaan. Hänen postuumeja levytyksiään edustaa vuonna 2004 ilmestynyt kokoelma-albumi Made to Love Magic. Se koostuu ensisijaisesti out-take ja remiksatuista versioista, mutta mukana on myös akustinen näkemys River Manistä vuodelta 1968 sekä ennenjulkaisematon Tow the Line Draken viimeisistä äänityssessioista heinäkuussa 1974. Nick Drake-diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi The Curen Robert Smith, REM:in Peter Buck, The Jamin Paul Weller ja jopa The Black Crowes.

Sunnuntain extra:Ensimmäinen rockräjähdys monelle

Kiss:Animalize

Vaikka vannoisikin ensisijaisesti Kissin vuosien 1974–1977 tuotannon nimeen, on vuoden 1984 pitkäsoitolla Animalize aivan oma merkittävä paikkansa yhtyeen maskittoman kauden tuotannossa. Kyseinen albumi on nimittäin saanut kunnian toimia rockinnoituksen käynnistäjänä ja jopa ensimmäisenä hankittuna levynä lukuisille runsasta kymmentä vuotta aikaisemmin syntyneille rockdiggareille.  Pitkäsoiton tunnetuinta antia edustaa tietenkin hitti Heaven’s on Fire, mutta varsin hyvin aikaa on kestänyt valtaosa muustakin albumin biisistöstä. Paul Stanleyn vokalisoimista raidoista maininnan ansaitsevat erityisesti rivakka aloitus I’ve Had Enough(Into the Fire) sekä Heaven’s on Firen ohella videobiisiksi valikoitunut Thrills in the Night. Under the Gun on todellinen huudatus etenkin, kun ottaa huomioon, että sen työstämisessä on ollut mukana hittinikkari Desmond Child.

 Get All You Can Take on sekin väkevä rockisku. Gene Simmons keskittyi albumin työstämisen aikaan ensisijaisesti näyttelijän töihin. Tämän huomioiden ne kappaleet, joiden työstämisessä hän on ollut mukana, ovat yllättävänkin laadukkaita. Kiss-ideologiaa räävittömimmillään edustava Burn Bitch Burn, Lonely is the Hunter, While the City Sleeps sekä Murder in High Heels omaavat nimittäin kaikki kaivattavaa tartuntapintaa. Animalize jäi kitaristi Mark Nortonin alias Mark St. Johnin ainoaksi Kissin kanssa. Hänen tilalleen saatu Bruce Kulick onkin kestänyt Stanleyn ja Simmonsin matkassa kiitettävän hyvin. Kulick osallistui itse asiassa jo Animalizen levytykseen; hän soitti soolon Lonely Is the Hunterissa ja vieraili myös Murder in High Heelsin lopussa.  Animalizea seurannut pitkäsoitto Asylum onnistui sekin melkoisen mukavasti, sisältyihän albumin kappaleisiin Tears Are Fallingin, King of the Mountainin ja Who Wants to Be Lonelyn kaltaisia kiistattomia ässiä. Eric Carr 12. 7. 1950- 24. 11. 1991

Lauantain pitkä:Teinitornadosta suomirockin ikoniksi

Neljä ruusua muodostui Talouskukkaro-yhtyeen raunioista vuonna 1985 kosketinsoittaja Matti Suomelan lähdettyä yhtyeestä. Talouskukkaro oli sijoittunut neljänneksi Rockin SM-kilpailuissa vuonna 1983. Neljän ruusun kokoonpano (Ilkka Alanko:laulu/kitara, Petteri ”Kode” Koistinen:kitara, Jari ”Lade” Laakkonen:basso/laulu ja Kari ”Kämy” Kämäräinen:rummut) on säilynyt muuttumattomana kautta vuosien. Neljän ruusun debyyttialbumi ilmestyi alkuvuodesta 1987. Itse asiassa kyseessä oli demo. Jopa punkvivahteista kitararockia edustaneen pitkäsoiton kappaleet olivat Ilkka Alangon käsialaa lukuun ottamatta suomennosta Andrew Lloyd Weberin Close Every Doorista nimellä Sulje oveni. Esikoisen pienistä klassikoista mainittakoon erityisesti raidat Teinidepressio, Paskaläjä ja Näkisitpä. Todella onnistunut kakkosalbumi Kasvukipuja ilmestyi jo samaisen vuoden lopussa. Itkupillistä muodostui pikkuhitti ja varsin vahvasta kappalemateriaalista nostettakoon lisäksi esiin Suikki, Sua rakastan, Vihaan väkivaltaa ja Karttapallo. Vuonna 1989 ilmestynyt, Mats Huldenin tuottama albumi Hyvää päivää esitteli akustisesti svengaavan Neljän ruusun tyylin. Albumia olikin edeltänyt runsaasti akustista keikkailua edellisenä vuotena. Hyvää päivää –pitkäsoiton kappaleet olivat edelleen Ilkan käsialaa lukuun ottamatta Kode Koistisen säveltämää biisiä Matkalla ja sävellyksensä osalta Lade Laakkosen käsialaa olevaa erinomaista nimikappaletta. Edeltäjänsä tavoin kyseessä oli varsin vahva albumikokonaisuus, jolta mainittakoon silti kultahiput tyyliin Anarkiaa, Huonot tavat, Vastaa! ja Beibi sä oot mun.

Vuonna 1990 ilmestynyt albumi Hyvää yötä Bangkok saavutti erinomaiset arvostelut. Säkättävästä Sukellus-kappaleesta muodostui hitti ja Kode Koistisen säveltämä Muisto, Tänä keväänä, James ja Sisko lukeutuvat erityisesti huippuhetkiin. Pitkäsoitto sai nimensä kappaleiden Hyvää yötä ja Bangkok, joista jälkimmäinen edusti vielä silkkaa karjalasoulia, mukaan. Lopullista läpimurtoa Neljälle ruusulle tuli merkitsemään talvella 1992 ilmestynyt ja aina platinaa myynyt albumi Haloo. Juppihippipunkkari muodostui pitkäsoiton megahitiksi ja slovaripuolella levyn klassikoihin lukeutuvat Tie ajatuksiin ja Sun täytyy mennä. Niiden vastapainoksi albumi tarjosi revittelevää kitararockia kappaleiden Viikatemies diilaa, 2011 ja Chicagon tuulet ansiosta. Haloon suosion vanavedessä myös Hyvää yötä Bangkok myi kultalevyksi. Vuonna 1993 ilmestynyt synkkätunnelmainen ja kahta edeltäjäänsä runsaammin koneita hyödyntänyt albumi Pop-uskonto menestyi sekin mainiosti, vaikka Poplaulajan vapaapäivä lieneekin pitkäsoiton ainoa todella suuri hitti. Kaiken kotimaassa saavutettuaan Neljä ruusua käynnisti englanninkielisen 4R-projektin. Sen tuloksena syntyi kaksi pitkäsoittoa, Mood ja Not For Sale. Niistä ensin mainittu myi vielä kultalevyksi ja sisälsi hittisinglen Lovin’ the Alien. Neljän ruusun paluu loppuvuodesta 1999 albumilla Uusi aalto oli varsin onnistunut. Uusia hittejä edustivat erityisesti Hunningolla, Luotsivene ja Olen niin pop. Vuonna 2001 ilmestyi albumi Valuva taivas, jonka nimikappale lukeutuu koko Ruusujen tuotannon kirkkaimpiin klassikoihin. Sen jälkeen uutta tuotantoa ilmestyi pitemmän tauon jälkeen vasta vuonna 2004 pitkäsoiton Karelia Express ansiosta. Sen klassikoihin lukeutuvat Elän vain kerran ja todella koskettava Veri.  Vuonna 2006 ilmestyi pitkäsoitto Ensi-ilta ja seuraavana vuonna Neljä ruusua vetäytyi pitemmälle tauolle. Vuonna 2011 Ruusut soittivat 40-vuotisjuhliaan viettäneen Ilosaarirockin pääesiintyjänä ja uuden pitkäsoiton äänitykset käynnistyivät seuraavan vuoden alussa. Katkera kuu ilmestyi elokuun lopussa 2012 ja sen pieniksi klassikoiksi ovat muodostuneet erityisesti nimiraita sekä Nuori ikäisekseen. Joulukuussa 2014 ilmestyi uutta tuotantoa ensin singlen Sininen sunnuntai myötä. Uusi pitkäsoitto Euforia julkaistiin seuraavan vuoden helmikuussa ja sen kirkkaimmista klassikkokappaleista mainittakoon Esirippu. Uuden Mustia ruusuja - albumin äänitykset on juuri saatu valmiiksi ja se julkaistaan myöhemmin kuluvana vuonna.

Perjantain pohjat:Yhteistyötä monen huippuyhtyeen ja artistin kanssa tehnyt kosketinsoittaja

21. marraskuuta 1948 Teksasissa syntynyt kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrick muistetaan ensisijaisesti yhteistyöstään keskeisten brittiyhtyeiden Freen ja The Whon kanssa. Hän on soittanut myös useiden muiden merkittävien artistien ja yhtyeiden levyillä ja julkaissut myös soololevyjä. Freen hajottua ensikertaa keväällä 1971 Rabbit levytti yhtyeen kitaristin Paul Kossoffin ja rumpalin Simon Kirken sekä japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin kanssa kerrassaan onnistuneen jamilevyn Kossoff Kirke Tetsu & Rabbit. Rabbit sävelsi albumille aina viisi kappaletta. Ennen varsinaista jäsenyyttään Freessä Rabbit oli mukana teksasilaisen laulaja/lauluntekijän Johnny Nashin hittisinglellä I Can See Clearly Now ja myös samannimisellä pitkäsoitolla. Ruotsissa ollessaan hän tapasi reggaen ikonin Bob Marleyn ja Lontooseen palattuaan Rabbit teki sovituksia The Wailersin debyyttialbumille Catch A Fire ja myös täydensi koskettimillaan originaaleja Jamaikalla tehtyjä äänityksiä tuoden albumille kaivattavaa hienoista kaupallista vivahdetta. Näihin aikoihin Bundrick työskenteli myös Island Recordsin Otis Blackwellin kanssa. Basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin lähdettyä Freestä ennen Japanin- kiertuetta keväällä 1972 Rabbit ja Tetsu täydensivät Freen line upin. Loppuvuodesta 1972 yhtye äänitti kaikkein laadukkaimpiin levykokonaisuuksiinsa lukeutuvan albumin Heartbreaker. Kaksi muun muassa klassikot Wishing Well ja Come Together in the Morning sisältävän pitkäsoiton kappaleista, eli Muddy Water ja Common Mortal Man, olivat kokonaan Rabbitin käsialaa.

 Keikkailun uuvuttama Free hajosi lopullisesti alkuvuodesta 1973.  Samaisen vuosikymmenen puolivälissä Rabbit oli mukana lyhytikäisessä yhtyeessä Mallard, joka koostui muilta osin aikaisemmin Captain Beefheart’s Magic Bandissa soittaneista muusikoista. Vuonna 1977 Rabbit oli mukana Eric Burdonin onnistuneella sooloalbumilla Survivor sekä Pete Townshendin ja Small Facesistä ja Facesistä ensisijaisesti muistetun Ronnie Lanen lähes klassikkotasoisella pitkäsoitolla Rough Mix. Rabbitin Who-yhteydet jatkuivat, sillä hän osallistui vuoden 1981 pitkäsoiton Face Dancesin levytykseen ja myös keikkaili yhtyeen kanssa vuosina 1979–1981.Hän oli jälleen mukana vuoden 2006 Who-albumilla Endless Wire ja keikkaili yhtyeen kanssa vuosina 2006–2007 ja yksittäisissä konserteissa vuosina 2009-2010. Heinäkuussa 2008 Bundrick soitti VHI Rock Honors The Who  -seremoniassa Los Angelesissa. Loppuvuodesta 2009 Rabbit teki musiikillista yhteistyötä Night Parade – yhtyeen kanssa. Hänen keskeisimmästä diskografiastaan mainittakoon vielä folkrockin ikoneihin lukeutuvan Sandy Dennyn sooloalbumi Sandy, Paul Kossoffin debyyttisoolo Backstreet Crawler, useat Andy Fairweather-Lawn levyt, Jethro Tullin vuoden 1991 pitkäsoitto Catfish Rising sekä Roger Watersin vuoden 1992 klassikkotasoinen soololevy Amused to Death.

Keskiviikon klassikko:Vuosikymmeniä folkin, progen ja hardrockin ytimessä

Solisti/huilisti Ian Andersonin luotsaama Jethro Tull on eräs kaikkien aikojen kiehtovimmista ja myös keskeisimmistä brittiyhtyeistä. Huomattavan pitkän uran tehnyt Tull on saanut aikaan hienoa jälkeä niin folkin, progen kuin hardrockinkin parissa työskennellessään. Jethro Tullin voinee todeta aloittaneen musiikillisesti bluesrockyhtyeenä ja vuoden 1968 debyyttipitkäsoitolla This Was yhtyeen kitaristina vaikutti esikoisalbumin jälkeen Blodwyn Pig-yhtyeeseen siirtynyt Mick Abrahams. Seuraavana vuonna ilmestyneellä kakkostäyspitkällä Stand Up kepin varteen oli jo siirtynyt luottokitaristi, 17. marraskuuta 68 vuotta täyttänyt Martin Barre. Listakärkeen nousseen albumin klassikoista mainittakoon Bouree, A New Day Yesterday, Fat Man sekä Nothing is Easy. Uusi vuosikymmen alkoi niin ikään laadukkaissa merkeissä kolmannella albumilla Benefit.

Jethro Tullin progemman kauden ja samalla teema-albumit aloitti vuonna 1971 ilmestynyt varsin onnistunut pitkäsoitto Aqualung, jonka tunnetuinta antia edustaa hardrocksävyihin yltävä Locomotive Breath. Vuonna 1972 ilmestyi tasokas, runsaasti myös ennenjulkaisematonta tuotantoa sisältänyt tuplakokoelma Living in the Past, jonka nimikappale oli top ten-hitti. Samana vuonna ilmestynyt uusi pitkäsoitto Thick as A Brick edusti progressiivista rockia, kuten myös sen seuraaja, vuoden 1973 haasteellinen A Passion Play. Kyseiset sinänsä varsin tasokkaat levyt eivät olleet erityisen suuria myynti, - eivätkä edes arvostelumenestyksiä. Vuoden 1974 War Child edusti laadukkuudestaan huolimatta helpommin sulateltavaa tuotantoa. Vuonna 1975 Minstrel in the Gallery ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Songs from the Wood tarjosivat ensisijaisesti akustisilla soittimilla toteutettua onnistunutta tyyliä. Niiden välissä julkaistun pitkäsoiton Too Old to Rock N’ Roll, Too Young to Die nimikappale oli melkoinen hitti. Jethro Tullin 70-luku päättyi onnistuneesti livetuplaan Live Bursting Out sekä studioalbumeihin Heavy Horses ja Stormwatch. Tuoreempiin huipputöihin yhtyeen tuotannossa lukeutuvat erityisesti vuonna 1982 ilmestynyt Broadsword and the Beast, vuoden 1987 Crest of A Knave sekä hardrockimpaa musiikillista ilmettä tarjonneet 80- ja 90-lukujen taitteessa ilmestyneet albumit Rock Island ja Catfish Rising. Varsinaisena ässänä voinee kuitenkin pitää vuoden 1995 pitkäsoittoa Roots to Branches.

Sunnuntain extra:Historiaa brittilistalla

Pophistoriaa brittilistalla tehtiin 15. marraskuuta 1986. Viiden kärjessä olleen singlelevyn solisteina kuultiin naisia. Viidentenä oli Swing Out Sisterin Breakout, neljäntenä Melin ja Kimin Showing Out, kolmantena kotimaassaan samaisen vuoden joulukuussa neljän viikon ajaksi listakärkeen kohonnut The Banglesin Walk Like An Egyptian, toisena Kim Wilden The Supremes-cover, lähes parikymmentä vuotta aikaisemmin myös Vanilla Fudge – yhtyeen versiona hitiksi muodostunut You Keep Me Hangin' On ja kärjessä Teri Ann Linin luotsaama yhtye Berlin hittielokuva Top Gunista napatulla balladiklassikollaan Take My Breath Away. Los angelesilaiskvartetti The Banglesin Walk Like An Egyptian oli ammattisäveltäjä Liam Sternbergin käsialaa. Kukin Banglesin jäsenistä, eli rumpali Debbi ja soolokitaristi Vicki Peterson, rytmikitaristi Susanna Hoffs ja basisti Michael Steele, lauloi demoversion kappaleesta ja yhtyeen kakkosalbumi Different Lightin tuottaja David Kahne päätti, kenen laulettavaksi mikin kappaleen kolmesta säkeistöstä loppujen lopuksi päätyi.

 Säkeistöjä oli vain kolme ja näin ollen Debbi Petersonin leadvokalisointia ei lopulta kyseisellä kappaleella kuultu. Hänen laulettavakseen kaavailtiin alun perin toista säkeistöä. Debbi marssi ulos studiosta eikä loppujen lopuksi soittanut kappaleella lainkaan rumpuja. Billboardin listalla toiseksi nousseesta Different Lightista muodostui pitkäsoittojen osalta sixties-tyylisellä popilla uransa aloittaneen Banglesin suurin menestys. Albumin muita hittejä olivat Princen salanimellä Christopher kirjoittama, listakakkoseksi noussut erinomainen popkappale Manic Monday, Jules Shearin käsialaa oleva kaunokki If She Knew What She Wants sekä rivakampi Walking Down Your Street, jota Hoffs oli ollut mukana kirjoittamassa. Different Lightin viidentenä singlejulkaisuna oli aikaisemmin The Runawaysissa soittaneen Michael Steelen vakavahenkinen balladi Following, joka ei ikävä kyllä menestynyt. Different Light-kiertueen tiimoilta Bangles konsertoi myös Tukholman Gröna Lundissa kesällä 1986.

Lauantain pitkä:Brittibändien aatelia

Syyskuussa 1963 perustettu The Pretty Things on eräs keskeisimmistä brittiyhtyeistä, vaikka se suosiollisesti jäikin loppupeleissä kakkosdivisioonaan. Yhtyeen tärkeimmät jäsenet ovat ennen Pretty Thingsiä Rolling Stonesin esiasteessa Little Boy Blue & The Blue Boysissa vaikuttaa ehtinyt kitaristi Dick Taylor sekä 9. marraskuuta 70 vuotta täyttänyt laulusolisti Phil May. The Pretty Thingsin varhaistuotanto edustaa kenties aikakautensa rujointa ja alkuvoimaisinta rhythm and bluesia. Kyseistä tyylisuuntaa tarjosivat yhtyeen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa The Pretty Things ja Get the Picture, jotka molemmat ilmestyivät vuonna 1965. Niistä ensin mainittu sijoittui brittilistalla aina kuudenneksi. Myös yhtyeen kolme ensimmäistä singleä, Rosalyn, aina top teniin noussut Don’t Bring Me Down sekä omaa tuotantoa edustanut top 20-hitti Honey I Need menestyivät. David Bowie versioi niistä kaksi ensin mainittua vuonna 1973 ilmestyneelle covereista koostuneelle albumilleen Pin Ups. The Pretty Thingsin musiikillinen tyyli alkoi useiden muiden virkaveljien tavoin muuttua psykedeelisempään suuntaan vuonna 1967 ilmestyneellä pitkäsoitolla Emotions.

The Pretty Thingsin todellinen mestariteos oli vuoden 1968 lopussa ilmestynyt SF Sorrow, konseptialbumi, jota on tituleerattu jopa kaikkien aikojen ensimmäiseksi rockoopperaksi. Valitettavasti albumi jäi ilmestymisaikanaan pahasti The Whon Tommyn varjoon ja Pretty Thingsiä syytettiin jopa kopioinnista. Myöhemmin SF Sorrow on onneksi saavuttanut ansaitsemansa arvostuksen. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin The Pretty Things esitti albumin kokonaisuudessaan Abbey Roadilla ja uusioversio julkaistiin niin audiona kuin myöhemmin myös DVD-formaatissa. Mukana olivat lisäksi Pink Floydin David Gilmour sekä Fire-hitistään 60-luvun lopulta muistettu Arthur Brown. Myös kiertue Yhdysvalloissa seurasi vuosikymmenten jälkeen. Pretty Thingsin diskografiassa laatua ja psykedeelistä tyyliä jatkoi originaalia SF Sorrowta kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto Parachute. Vuonna 1974 ilmestynyt pitkäsoitto Silk Torpedo ilmestyi Led Zeppelinin levy-yhtiön Swan Songin kautta ja Peter Grant toimi myös Pretty Thingsin managerina. Kahta vuotta myöhemmin ilmestyi albumi Savage Eye. Phil May jätti yhtyeen ennen keskeistä Lontoon-keikkaa ja se oli merkitsevä siltä erää Pretty Thingsin loppua. Vuonna 1980 ilmestynyt albumi Cross Talk ei sekään menestynyt ja The Pretty Things hajosi uudelleen seuraavana vuonna. Vuonna 1984 May ja Taylor elvyttivät yhtyettä uudelleen sessiomuusikoiden kanssa. Vuonna 1988 ilmestyi livealbumi Out of the Island.  Mayn ja Taylorin luotsaama yhtye teki loppuvuodesta 1990 menestyksekkään blueskiertueen Euroopassa muun muassa Stan Webbin Chicken Shackin kanssa. 90-luvulla May ja Taylor lyöttäytyivät yhteen The Yardbirdsin rumpalin Jim McCartyn kanssa nimellä Pretty Things/Yardbird Blues Band ja levyttivät Chicagossa kaksi albumia. Vuonna 1999 ilmestyi studioalbumi Rage Against Beauty. Sen seuraajaa nimeltä Balboa Island saatiin odotella vuoteen 2007. Mayn ja Taylorin ympärille kasattu Pretty Things-kokoonpano jatkoi keikkailua vuoteen 2010. Kahta vuotta myöhemmin vuorossa oli Australian-kiertue, jossa mukana oli Mayn ja Taylorin lisäksi originaali basisti John Stax, joka oli soittanut yhtyeessä edellisen kerran vuonna 1967. Vuonna 2013 Pretty Things vietti perustamisensa 50-vuotisjuhlia konsertoimalla Englannissa ja myös muualla Euroopassa. 10. heinäkuuta 2015 ilmestyi The Pretty Thingsin tuorein studioalbumi The Sweet Pretty Things (Are in Bed Now, Of Course...). Kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitto, jonka työstämiseen sen kiertuejäsenet Greenwood ja Woosey osallistuivat. Vuonna 2018 The Pretty Things teki jäähyväiskiertueensa. Phil May menehtyi 15. toukokuuta 2020 75 vuoden ikäisenä. Syyskuussa 2020 ilmestyi akustinen albumi Bare as Bone, Bright as Blood, jonka May, Taylor ja Mark St. John olivat ehtineet saada valmiiksi ennen Mayn edesmenoa. The Pretty Thingsin varhaistuotanto ja SF Sorrow lukeutuivat brittiläisen rhythm and bluesin/rockin kiistattomiin merkkipaaluihin.

Keskiviikon klassikko:Laulaja/lauluntekijägenren merkkipaalun varhainen kultakausi

12. marraskuuta 1945 syntynyt kanadalainen Neil Young on eräs rockin historian keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista biisintekijöistä, kitaristeista ja solisteista. Young aloitti Shadows-covereiden parissa aivan 60-luvun alussa. Vuonna 1966 hän siirtyi Kaliforniaan ja perusti Stephen Stillsin ja Ritchie Furayn kanssa kaikkien aikojen keskeisimpiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvan Buffalo Springfieldin. Se sai aikaan kolme pitkäsoittoa:Buffalo Springfield, Buffalo Springfield Again sekä Last Time Around. Yhtyeen ainoa singlehitti oli Stillsin kantaaottava For What It’s Worth, mutta myös Young työsti yhtyeen ohjelmistoon useita klassikkokappaleita, joista mainittakoon Mr Soul, Expecting to Fly ja Broken Arrow. Buffalo Springfieldin hajoamisen jälkeen Young solmi soolodiilin Reprise Recordsin kanssa. Hänen managerikseen valikoitui edelleen Youngin kanssa yhteistyötä tekevä Elliot Roberts. Artistin nimeä kantanut esikoissooloalbumi ilmestyi joulukuussa 1968. Se sai ristiriitaiset arvostelut, mutta muutamista pitkäsoiton kappaleista, erityisesti The Lonerista on muodostunut keikkastandardeja.

 Seuraavalla Youngin albumilla häntä säestivät jo kitaristi Danny Whitten, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, jotka olivat soittaneet aikaisemmin The Rockets-nimisessä yhtyeessä. Toukokuussa 1969 ilmestynyt Youngin varhaisen tuotannon kiistattomiin merkkipaaluihin lukeutuva pitkäsoitto Everybody Knows This Is Nowhere oli kreditoitu yhtyeelle Neil Young & Crazy Horse. Sen suurimpia helmiä ovat avausraita Cinnamon Girl, Cowgirl in the Sand sekä Down by the River. Legendan mukaan Young kirjoitti kyseiset kolme kappaletta saman päivän aikana 39 asteen kuumeessa. Pian albumin julkaisun jälkeen Young liittyi neljänneksi jäseneksi jo edellisenä vuonna debyyttialbuminsa julkaisseeseen superyhtyeeseen Crosby, Stills and Nash. Hänen debyyttikeikkansa yhtyeessä oli Chicagossa 16. elokuuta 1969 ja kvartetti oli mukana myös Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Crosby, Stills Nash & Youngin klassikkoalbumi Deja Vu ilmestyi maaliskuussa 1970. Youngin tuotantoa sillä edusti raita Helpless. Youngin oman tuotannon seuraava klassikkoalbumi After the Gold Rush ilmestyi samaisen vuoden elokuussa. Sen tunnetuimpaan antiin kuuluvat Tell Me Why, Only Love Can Break Your Heart,Don’t Let It Bring You Down, When You Dance I Can Really Love sekä pitkän kitarasoolon kruunaama Southern Man. Albumin julkaisua seurasi akustinen Amerikan-kiertue, jolla Young esitti sekä Buffalo Springfieldiä että omaa tuotantoaan. Klassikkoalbumien sarjaa jatkoi vuoden 1972 Harvest. Heart of Gold nousi singlenä listakärkeen ainoana biisinä Youngin tähänastisella uralla ja muista helmistä mainittakoon The Needle and the Damage Done, Old Man ja Are You Ready for the Country?

Vakavista huumeongelmista kärsinyt Danny Whitten menehtyi 18. marraskuuta 1972. Vuoden 1973 lokakuussa ilmestynyt Time Fades Away oli livealbumi, joka koostui silti täysin uudesta materiaalista. David Crosby ja Stephen Stills muun muassa olivat mukana kyseisellä levyllä ja vaikka se ei muodostunut erityisen menestyksekkääksi, sijoittuu se korkealle monen tosi Young-diggarin listalla. Samaisen vuoden loppupuolella Young muodosti kokoonpanon Santa Monica Flyers Crazy Horsen rytmiryhmän sekä kitaristi Nils Lofgrenin ja pedal steel-kitaristi Ben Keithin kanssa. Kyseinen kokoonpano levytti tummasävyisen albumin Tonight’s the Night, mutta sen julkaisua siirrettiin aina vuoden 1975 kesäkuuhun. Lähes vuotta aikaisemmin julkaistiin sitä vastoin melodista tyyliä edustanut pitkäsoitto On the Beach, josta on Time Fades Awayn tavoin muodostunut eräs monien suosikkialbumeista Youngin repertuaarista. Albumin avauskappaleen Walk On voi tulkita Youngin vastauksena Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabamalle, jonka tekstissä southern rockin keskeisimpiin lukeutuva yhtye piikitteli lempeästi Youngin neljä vuotta aikaisemmin julkaisemalle kappaleelle Southern Man. Vuonna 1975 Young kasasi Crazy Horsen uudestaan kokoonpanolla, jossa kitaristina vaikutti Frank Sampedro. Samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi albumi Zuma, jonka huippuhetkistä mainittakoon pitkä teos Cortez the Killer sekä melodinen kaunokki Don’t Cry No Tears. Seuraavana vuonna Young teki jälleen yhteistyötä Stephen Stillsin kanssa. Nimellä Stills Young Band julkaistiin pitkäsoitto Long May You Run. Vuoden 1977 American Stars 'n Bars on eräs Youngin kaikkein keskeisimmistä töistä kohokohtanaan pitkä ja vakuuttava teos Like A Hurricane. Samana vuonna Young kasasi itsenäisesti erinomaisen kokoelmalevyn Decade. Seuraavana vuonna ilmestynyt Comes A Time oli pieni klassikko sekin erityisesti nimiraitansa, Motorcycle Maman ja Peace of Mindin kaltaisten kappaleiden ansiosta. Youngin osalta kokonaisuutena varsin tuottelias ja tasokas vuosikymmen päättyi sähköisestä ja akustisesta puolesta muodostuneeseen upeaan pitkäsoittoon Rust Never Sleeps, jonka kirkkaimpina helminä loistavat Hey Hey, My My, Pocahontas, Powderfinger sekä Sedan Delivery. Youngin seuraava, tuotannoltaan selkeästi epätasaisempi vuosikymmen käynnistyi kertakaikkisen erinomaisella konserttitaltioinnilla Live Rust.

Sunnuntain extra:Perusarvojen rockyhtyeen malliesimerkki

San Franciscon lähettyviltä kotoisin ollut Creedence Clearwater Revival oli levymyynnillisesti 1960-ja 70-lukujen vaihteen suosituin rockyhtye. Sen muodostivat yhtyeen kaikki hittikappaleet kirjoittanut kitaristi/laulaja John Fogerty, hänen isoveljensä, rytmikitaristi Tom Fogerty, basisti Stu Cook sekä rumpali Doug Clifford. Creedencen esiasteita olivat olleet Tom Fogerty & The Blue Velvets sekä puoliammattimaisesti toiminut The Colliwogs. Vuonna 1967 Colliwogsin muusikot päättivät ryhtyä ammattilaisiksi. Nimenvaihdoksen myötä yhtyeen nimeksi tuli Creedence Clearwater Revival. Creedence oli ystävän nimi, Clearwater otettiin olutmainoksesta ja Revival merkitsi nimensä mukaisesti henkiinheräämistä. Yhtyeen nimetön debyytti ilmestyi elokuussa 1968. Toisin kuin myöhemmin, sen hiteiksi muodostuivat coverversiot, jotka kohdistuivat Dale Hawkinsin Suzie Q:hun ja Screaming Jay Hawkinsin I Put a Spell On Youhun. Fogertyn originaaleista albumilta nostettakoon erityisesti esiin erinomaiset The Working Man sekä Walk on the Water. Kakkospitkäsoitto Bayou Country ilmestyi tammikuussa 1969. Se sisälsi oman tuotannon debyyttihitin Proud Maryn muodossa, mutta muilta osin ensisijaisesti tiukkaa swamp rockia tarjoilleen albumin kappaleista mainittakoon Born on the Bayou, myöhemmin southern rock-yhtye Molly Hatchetin versioima Penthouse Pauper sekä tiukka päätöskappale Keep on Chooglin’, joka sai usein kunnian päättää Creedencen livekeikat. Kolmas albumi Green River ilmestyi samaisen vuoden elokuussa ja sen miljoonahittejä olivat nimiraita, joka on John Fogertyn oma suosikki hänen kirjoittamistaan hiteistä sekä Bad Moon Rising. Edeltäviin pitkäsoittoihin verrattuna ajoittain lähestytään countryrockia, mutta Tombstone Shadown ja Sinister Purposen kaltaisten raitojen ansiosta mukana on edelleen myös kunnon kitararevittelyä. Vielä vuoden 1969 puolella ehti ilmestyä kolmas klassikkoalbumi Willy and the Poor Boys. Sen singlehittejä olivat Down on the Corner sekä tiedostava Fortunate Son ja erinomaisen pitkäsoiton albumiraitojen eliittiin lukeutuu erityisesti pitkä ja vaikuttava päätösraita Effigy. Willy and the Poor Boysin julkaisua seurasi menestyksekäs kiertue Euroopassa.

Vuoden 1970 heinäkuussa ilmestyi Creedencen menestyksekkäin pitkäsoitto Cosmo’s Factory. Sen hittejä olivat Travelin’ Band, Who’ll Stop the Rain, uhkaaviakin sävyjä esitellyt Run through the Jungle, Lookin’ Out My Backdoor sekä sielukas Long As I Can See the Light. Maininnan ansaitsevat lisäksi erinomainen avausraita Ramble Tamble sekä upeasti svengaava, pitkän instrumentaaliosuuden sisältänyt näkemys Marvin Gayen Heard It through the Grapewinesta. Samaisen vuoden joulukuussa ilmestynyt Pendulum ja originaalikvartetin joutsenlauluksi. Hittejä pitkäsoitolla edustivat Have You Ever Seen the Rain ja Hey Tonight, ja albumiraidoista kannattaa muistaa Wish I Could Hideawayn ja Chameleonin kaltaiset helmet. Kyseisellä pitkäsoitolla John Fogerty kunnostautui biisintekotaitojensa lisäksi aikaisempaa voimakkaammin saksofonistina ja kosketinsoittajana. Tom Fogerty jätti yhtyeen ja Creedencen viimeisellä pitkäsoitolla, vasta keväällä 1972 ilmestyneellä Mardi Grassilla Stu Cook ja Doug Clifford osallistuivat kappaleiden tekoon ja myös lauloivat omat tekeleensä. John Fogertyn biiseistä jo aikaisemmin singlenä ilmestynyt rankka Sweet Hitch Hiker ja puhutteleva Someday Never Comes edustivat edelleen entisenlaista laadukasta tasoa. Creedence hajosi lokakuussa 1972. 70-luvun puoliväliin mennessä John Fogerty julkaisi kaksi sooloalbumia, niistä ensimmäisen salanimellä Blue Ridge Ranger. Runsaan kymmenen vuoden tauon jälkeen hän teki paluun vuonna 1985 ilmestyneellä upealla albumilla Centerfield ja on julkaissut siitä lähtien suhteellisen aktiivisesti musiikkia myöskään keikkailua unohtamatta. Tom Fogerty (9. marraskuuta 1941-6. syyskuuta 1990)  ehti julkaista kuusi sooloalbumia, joista viimeisin oli vuonna 1992 postuumisti ilmestynyt Sidekicks.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen solisti/kitaristeista

8. marraskuuta 1949 Kaliforniassa syntynyt Bonnie Raitt on eräs laadukkaimmista blueskitaristeista, solisteista ja biisintekijöistä. Raittin esiintyessä syksyllä 1970 New Yorkin Gaslight Cafessa Fred McDowellin lämmittelijänä Newsweekin toimittaja vakuuttui hänen taidoistaan ja alkoi levittää sanaa. Useat levy-yhtiöiden edustajat saapuivat seuraamaan Raittin konsertteja. Artisti solmi lopulta levytyssopimuksen Warner Brossin kanssa ja hänen nimeään kantanut debyyttialbumi ilmestyi seuraavana vuonna. Kriitikot suorastaan ylistivät levyä ja Raittin taitoja tulkitsijana ja pullonkaulakitaran soittajana, mutta suuren yleisön suosio jäi saavuttamatta. Kaksi seuraavaa pitkäsoittoa, Give It Up ja Takin’ My Time kokivat samanlaisen kohtalon. Niistä ensin mainittua on pidetty jopa Raittin kaikkien aikojen parhaana työnä. Raittin seuraavat pitkäsoitot, vuosina 1974 ja 1975 ilmestyneet Streetlights ja Home Plate alkoivat tyylillisesti lähestyä valtavirtaa ja niillä oli hyödynnetty useita tuottajia. Vuonna 1975 Raitt alkoi viimein saavuttaa laajempaa huomiota ja pääsi muun muassa Rolling Stonen kansikuvajuttuun. Seuraavana vuonna Raitt vieraili Jackson Brownen sekä Fleetwood Macin Lindsey Buckinghmamin ja Stevie Nicksin kanssa Warren Zevonin nimettömällä esikoisalbumilla.

Raittin vuoden 1977 pitkäsoitto Sweet Forgiveness merkitsi artistille viimein kaupallista läpimurtoa. Sen hitiksi muodostui onnistunut coverversio Del Shannonin 60-luvun alkupuolen hitistä Runaway. Odotukset sen seuraajalle olivat melkoiset, mutta jostakin syystä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt The Glow ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys. Raitt oli mukana järjestämässä New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyjä konsertteja energian säästämiseksi. Muista esiintyneistä artisteista mainittakoon Jackson Browne, Graham Nash, Bruce Springsteen, Tom Petty & The Heartbreakers ja Carly Simon.  Raittin alkuaikojen tyyliin palannut vuoden 1982 albumi Street Lights saavutti sitä vastoin parhaat arviot pitkiin aikoihin. Hieman yllättäen Raittia verrattiin uuden aallon artisteihin. Vuonna 1983 Warner Bros pudotti palkkalistoiltaan useita merkittäviä artisteja Raitt mukaan lukien. Hänen viimeinen Warnerille tekemänsä albumi, Tongue and Groove hyllytettiin ja julkaistiin vuonna 1986 osittain uudella sisällöllä ja nimellä Nine Lives. Loppuvuodesta 1987 Raitt oli Jennifer Warnesin ja kd langin kanssa taustakuorossa Roy Orbisonin tv-speciaalissa Roy Orbison and Friends. Erinomaista palautetta vastaanottaneen ohjelman jälkeen raitistunut Raitt alkoi työskennellä uuden blues- ja rockorientoituneen materiaalinsa parissa. Hänen uusi levy-yhtiönsä oli Capitol Records. Kymmenes studioalbumi, Don Wasin tuottama ja keväällä 1989 ilmestynyt Nick of Time muodostui viimein suurmenestykseksi, samoin kuin sen seuraaja, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Luck of the Draw. Se myi huikeat kahdeksan miljoonaa kappaletta ja sai kolme Grammya.  Raitt vastaanotti myös Grammyn duetostaan John Lee Hookerin kanssa tämän comebacklevyllä The Healer. Vuonna 1994 ilmestynyt pitkäsoitto Longing in Their Hearts nousi listakärkeen sekin ja toi Raittille kaksi Grammya lisää. Raittin yhteistyö Don Wasin kanssa päättyi vuoden 1995 konserttitaltiointiin Road Tested. Raittin 90-luku päättyi levytysten osalta vuonna 1998 julkaistuun albumiin Fundamental. Maaliskuussa 2000 Raitt pääsi mukaan Rock and Roll Hall of Fameen Clevelandissa, Ohiossa. Seuraava pitkäsoitto Silver Lining julkaistiin kahta vuotta myöhemmin ja se myi kultaa. Syyskuussa 2005 julkaistiin top 20:een noussut albumi Souls Alike. Seuraavana vuonna oli vuorossa elokuussa 2006 julkaistu livecd/dvd Bonnie Raitt and Friends, joka oli osa VH 1:n arvostettua sarjaa Classic Decades Rock Live Concert. Vierailijoina sillä olivat muiden muassa Alison Krauss ja Norah Jones.  Seuraavana vuonna Raitt oli mukana Fats Dominolle tehdyllä tribuuttilevyllä Going Home. Jon Clearyn kanssa hän vokalisoi medleyn kappaleista I’m in Love Again ja All by Myself. Vuonna 2012 ilmestyi viimein uutta tuotantoa Slipstream-pitkäsoiton myötä. Helmikuussa 2016 Raitt julkaisi 17:en sooloalbuminsa Dig in Deep, joka saavutti Billboardin listalla yhdennentoista sijan. Myönteiset arviot saavuttanut pitkäsoitto sisältää singlen Gypsy in Me sekä coverin INXS:n hitistä Need You Tonight. Raittin tuorein albumi on 22. huhtikuuta 2022 ilmestynyt Just Like That..., jota edelsi single Made Up Mind. Uutuusalbuminsa tiiimoilta Raitt on tehnyt marraskuuhun 2022 kestävän kiertueen. Rolling Stonen vuonna 2011 laatimalla kaikkien aikojen sadan parhaan vokalistin listalla Raitt on sijoittunut 50:ksi ja vastaavalla sadan parhaan kitaristin listalla hän on sijalla 89.

Keskiviikon klassikko:Aktiiviuransa lopettanut monilahjakkuus

8. marraskuuta 1946 Birminghamissa syntynyt Roy Wood lukeutuu brittiläisen rockin ja popin todellisiin multilahjakkuuksiin. Hänen varhaisiin yhtyeisiinsä lukeutuivat vuonna 1963 perustettu Gerry Levene & The Avengers sekä vuodesta 1964 aina tammikuuhun 1966 toiminut Mike Sheridan & The Nightriders. Samaisen vuoden helmikuussa Wood perusti aina vuoteen 1971 saakka toiminnassa olleen yhtyeen The Move. Yhtyeen muihin keskeisiin jäseniin kuuluivat solisti Carl Wayne ja rumpali Bev Bevan. Wood vastasi valtaosasta The Moven kappalemateriaalista. Yhtye julkaisi useita, varsin tasokkaita singlehittejä, joista suurin osa ylsi top teniin. The Moven singlemenestyksistä mainittakoon Night of Fear, Flowers in the Rain, I Can Hear the Grass Grow, listakärkeen Britanniassa noussut Blackberry Way, Fire Brigade, Wild Tiger Woman, Brontosaurus,Tonight sekä California Man. The Moven albumeista erityisesti vuoden 1968 debyytti sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Shazam olivat varsin tasokkaita. The Moven loppuvaiheessa yhtyeeseen liittyi Jeff Lynne.

The Moven jälkeen Wood oli mukana perustamassa Electric Light Orchestraa, mutta jätti yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton jälkeen. ELO:sta muodostuikin Jeff Lynnen musiikillisten ideoiden kanava. Elokuussa 1972 Wood perusti uuden yhtyeen Wizzard, jonka kanssa hän tehtaili edelleen useita singlemenestyksiä:Ball Park Incident, See My Baby Jive,  Angel Fingers, I Wish It Could Be Christmas Everyday, Rock N’ Roll Winter ja Are You Ready to Rock olivat kaikki vähintään top ten-hittejä vuosien 1972–1974 välillä. Myös Woodin omissa nimissään julkaisema vuonna 1973 julkaistu Forever menestyi mainiosti sijoittuen kahdeksanneksi. Vuoden 1977 huhtikuussa Wizzard muuttui Wizzo Bandiksi ja sen aktiivikausi kesti vuoden verran. Vuoden 1981 syyskuussa Wood perusti uuden yhtyeen Roy Wood’s Helicopters. Viimeksi Wood on perustanut Roy Wood Rock & Roll Bandin, joka esiintyy silloin tällöin Britanniassa. Loppuvuodesta 2009 ja 2011 mainittu yhtye soitti Britanniassa useita konsertteja Status Quon lämmittelijänä. Woodin toistaiseksi viimeisin sooloalbumi on vuonna 1987 ilmestynyt Starting Up. Vuonna 2000 nimellä Roy Wood & Wizzard julkaistiin vuosina 1975–76 tehtyjä äänityksiä nimellä Mainsteet. Niin The Moven kuin Wizzardin tuotannon parhaimmisto on lunastanut paikkansa brittiläisen popin ja rockin klassikoiden joukossa.

Sunnuntain extra:Eräs amerikkalaisista menestystarinoista

Vuonna 1971 Los Angelesissa perustettu The Eagles on eräs kaikkien aikojen menestyneimpiä amerikkalaisyhtyeitä. Yhtyeen uran alkuvaiheen tuotanto edusti melko puhdasta countryrockia, mutta viimeistään vuosikymmenen puolivälissä se siirtyi esittämään tavanomaisempaa popmusiikkia. Eaglesin originaalikokoonpanon muodostivat rumpali/laulaja Don Henley, aikaisemmin Flying Burrito Brothersissa vaikuttanut basisti/laulaja Randy Meisner ja kitaristi/laulajat Bernie Leadon ja Glenn Frey, joista viimeksi mainittu täyttää 66 vuotta kuudes marraskuuta. Tulevat Eagles-muusikot oli koottu arvostetun countrylaulajattaren Linda Ronstadtin taustalle. Hänen kanssaan he levyttivät Ronstadtin kolmannen, artistin nimeä kantaneen pitkäsoiton, mutta soittivat hänen kanssaan ainoastaan yhden konsertin kyseisen vuoden heinäkuussa. Kvartetti päätti nimittäin perustaa oman yhtyeen ja sai levytyssopimuksen Asylum-levy-yhtiön kanssa. Eagles-nimeä ehdotti ensiksi  Leadon.

Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi äänitettiin helmikuussa 1972 Englannissa Glyn Jonesin tuottamana. Samaisen vuoden kesäkuussa julkaistusta albumista muodostui välittömästi menestys ja se sisälsi kolme singlehittiä:Yhdessä Jackson Brownen kanssa työstetty Take It Easy, aina top teniin noussut bluesahtava Witchy Woman sekä esimerkillinen countryrockballadi Peaceful, Easy Feeling. Seuraavana vuonna ilmestyneestä teema-albumista Desperado ei muodostunut yhtä suurta menestystä, vaikka se onkin saavuttanut erityisesti kriitikoiden varauksettoman suosion. Kyseisellä kahden lainsuojattoman tarinan kertovalla albumilla kaksikko Don Henley ja Glenn Frey vastasi kahdestaan kahdeksasta albumin yhdestätoista raidasta. Niiden joukossa oli kaksi todella tunnettua, eli Tequila Sunrise ja pitkäsoiton nimiraita Desperado. Muita huippuhetkiä edustavat esimerkiksi Doolin-Dalton, Certain Kind of Fool, Outlaw Man sekä Bitter Creek. Henleyn ja Freyn eräänlainen johtoasema tuli merkitsemään yhtyeelle suurta muutosta. Seuraavalla pitkäsoitolla, vuonna 1974 ilmestyneellä albumilla On the Border oli tarjottavanaan niin balladikaunokkeja kuin hardrockimpaa ilmaisua. Jälkimmäistä edustivat erityisesti avausraita Already Gone, James Dean sekä Good Day in Hell, johon Leadonin lapsuudenystävä, kitaristi Don Felder soitti slidekitaraa. Hänen taitonsa vakuuttivatkin siinä määrin, että jo seuraavana päivänä hän oli Eaglesin viides jäsen. On the Border sisälsi coverversion Tom Waitsin esikoisalbumi Closing Timen kappaleesta Ol 55, ja singlenä aina listakärkeen kipusi slovari Best of My Love. Kuudes huhtikuuta 1974 Eagles esiintyi California Jam-festivaaleilla Ontariossa. Festivaalin muista esiintyjistä mainittakoon Black Sabbath, Deep Purple sekä Emerson, Lake & Palmer.  Eaglesin seuraava pitkäsoitto, vuoden 1975 kesäkuussa ilmestynyt One of These Nights teki yhtyeestä lopullisesti supertähtiä. Sekä pitkäsoitto että sen ensimmäisenä singlenä julkaistu nimikappale nousivat listakärkeen. Muita singlemenestyksiä olivat niin ikään varsin hyvin menestyneet vaihteeksi countryhenkisempi, listakakkoseksi noussut Lyin’ Eyes, josta yhtye nappasi Grammyn sekä yllättäen Randy Meisnerin vokalisoima erinomainen popkappale Take It to the Limit. One of These Nights jäi Leadonin viimeiseksi yhtyeen kanssa ja Eagles oli jälleen kvartetti.

Uudeksi kitaristiksi pestattiin aikaisemmin James Gangissä vaikuttanut Joe Walsh. Vuoden 1976 alussa julkaistusta kokoelmasta Greatest Hits 1972–1975 muodostui kaikkien aikojen myydyin albumi Amerikassa. Uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto Hotel California ilmestyi vasta joulukuussa 1976. Nimikappaleen lisäksi sen hittejä olivat ensimmäisenä singlenä julkaistu ja nimiraidan tavoin listakärkeen kivunnut New Kid in Town sekä hardrockimpaa tyyliä edustanut Life in the Fast Lane. Itse pitkäsoitto on tähän mennessä myynyt 32 miljoonaa kappaletta. Randy Meisner jätti Eaglesin vuoden 1977 kiertueen jälkeen. Hänet korvasi Poco-yhtyeessä aikaisemmin vaikuttanut Timothy B. Schmidt. Uuden kokoonpanon debyyttialbumi The Long Run ilmestyi syyskuussa 1979 ja sisälsi kolme singlehittiä:Heartache Tonight nousi vielä listakärkeen, mutta erinomainen nimiraita ja I Can’t Tell You Why jäivät kahdeksanneksi. Vuoden 1980 jäähyväiskiertueelta kasattiin levy-yhtiötä koskeneiden velvoitteiden vuoksi livetupla. Eaglesin hajoamisen jälkeen soolourillaan parhaiten menestyivät Don Henley ja Glenn Frey. Eaglesin paluu tapahtui vuonna 1994 Hell Freezes Over-nimisen kiertueen ja livelevyn myötä. Felder erotettiin yhtyeestä vuonna 2001. Eaglesin nykyisen kokoonpanon muodostavat Henley, Frey, Walsch ja Schmidt, originaalista kokoonpanosta Leadon oli mukana vuoden 2013 kiertueella. Uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto Long Road Out of Eden ilmestyi lokakuussa 2007.