tiistai 30. maaliskuuta 2021

Maanantain mainio:Small Facesin viimeinen 60-luvulla julkaisema single

Afterglow of Your Love on Small Facesin viimeinen 60-luvulla julkaisema single, joka saavutti brittilistalla sijan 36. Alun perin kappaleen nimi oli ainoastaan Afterglow ja se julkaistiin Small Facesin toukokuussa 1968 ilmestyneellä ja Britanniassa listakärkeen nousseella albumilla Ogden's Nut Gone Flake.  Small Faces lopetti virallisesti toimintansa maaliskuussa 1969 Steve Marriottin lähdettyä kasaamaan yhtyettä Humble Pie Peter Framptonin ja Greg Ridleyn kanssa. Andrew Lloyd Oldham julkaisi lähes välittömästi Afterglown Small Facesin viimeisenä singlenä. Albumiversioon verrattuna kappaleen akustinen intro oli poistettu, tempoa hienoisesti nopeutettu ja loppuun lisätty pidennetty urkucoda. Singlen kakkospuolella oli silkkaa hardrockia edustanut ja loppuvuodesta 1968 nauhoitettu kappale Wham Bam Thank You Mam, joka oli nimetty virheellisesti Wham Bam Thank You Maniksi sekä singlen kannessa että labelissa. Jotkin Small Facesin uudelleenjulkaisuista ovat myöhemminkn syyllistyneet samaiseen biisin nimeä koskevaan virheeseen. Tyylillisesti Marriott vei Wham Bam Thank You Mamin edustamaa tyylisuuntaa eteenpäin Humble Pien kanssa tekemillään levytyksillä. Reilua kolmea vuotta myöhemmin David Bowie mainitsi kappaleen nimen Ziggy Stardust-klassikkoalbuminsa kappaleen Suffragette City lyriikassa. Marraskuussa 1969 Immediate julkaisi Small Facesin viimeisen albumin, tuplan The Autumn Stone. Hittikappaleiden ja aikaisemmin julkaisemattomien biisien lisäksi se sisälsi neljä Newcastlen City Hallissa taltioitua liveraitaa. Afterglow nauhoitettiin Olympic-studioilla Lontoossa. Wham Bam Thank You Mam julkaistiin Rod Stewartin levytyksenä nimellä Sparky Ride(r)s useilla halvoilla cd-kokoelmilla siitä huolimatta, että tosi asiassa kyseessä oli Small Facesin levytys.  Quiet Riot versioi Afterglown vuonna 1978 ilmestyneelle toiselle albumilleen. Remiksattu akustinen versio kappaleesta ilmestyi vuonna 1993 albumilla The Randy Rhoads Years. Great White coveroi Afterglown vuonna 1991 albumilleen Hooked ja Flo & Eddie vuonna 1973 ilmestyneelle ja järjestyksessään toiselle albumilleen. http://johnnynkatu.blogspot.com/2017/02/torstain-teravaacdcn-vahemmalle.html

Sunnuntain extra:Graham Nashin joutsenlaulu The Holliesin 60-luvun tuotannosta

 The Hollies:Butterfly

Marraskuussa 1967 ilmestynyt Butterfly on The Holliesin toinen mainittuna vuonna Britanniassa ilmestynyt ja kaikkiaan seitsemäs saarivaltakunnassa julkaistu yhtyeen albumi. Kyseessä oli lisäksi viimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen Graham Nash osallistui ennen vuonna 1983 ilmestynyttä pitkäsoittoa What Goes Around. Edeltäjiensä For Certain Becausen ja Evolutionin tavoin Butterfly koostui pelkästään The Holliesin William Clarkesta, Graham Nashista ja Tony Hicksistä muodostuneen ydinkolmikon käsialaa olevista kappaleista. Nashiä kuultiin albumilla leadvokalistina runsaammin kuin millään The Holliesin aikaisemmalla albumilla. Kuten edeltäneen albumin Evolution tapauksessa, Butterflylta ei julkaistu Britanniassa ainuttakaan kappaletta single, tai ep-formaatissa. Yhdysvalloissa Dear Eloise ilmestyi singlen a-puolena ja albumin kappaleista Try It ja Elevated Observations? julkaistiin singlejen Jennifer Eccles ja Do the Best You Can b-puolina. Kanadassa Dear Eloise saavutti singleformaatissa sijan 36. Try Itin monosingleversio ja cd:illä julkaistut stereoversiot eroavat toisistaan voimakkaasti. Parlophone julkaisi Butterflysta kansitaiteeltaan eroavat uusintapainokset vuosina 1978 ja 1999. Sitä vastoin lähes kaikki Butterflysta julkaistut cd-uudelleenjulkaisut hyödyntävät originaalia kansitaidetta. Marraskuun lopussa 1967 Epic Records julkaisi Butterflyn Yhdysvaltain-painoksen nimellä Dear Eloise /King Midas in Reverse. Mukana on singlekappale King Midas in Reverse ja Britanniassa Evolution-albumilla julkaistu raita Leave Me. Sitä vastoin Britanniassa ilmestyneen Butterflyn painoksen Yhdysvaltain-versiolta puuttuvat kappaleet Pegasus, Try It ja Elevated Observations. Vuonna 1998 Sundazed julkaisi Dear Eloise/ King Midas in Reversen cd-uusintapainoksen. Se sisältää originaalin Butterfly-albumin kappaleet sekä lisäksi bonuksina raidat Leave Me ja Do the Best You Can.

Lauantain pitkä:Raakaa Slade-soundia vuodelta 1979

 Slade:Return to Base

Ensimmäinen lokakuuta 1979 Barn Recordsin julkaisemana ilmestynyt Return to Base on Sladen kahdeksas studioalbumi. Se ei saavuttanut listasijoitusta missään maassa. Tuossa vaiheessa Sladen suosio oli pohjalukemissa ja yhtye joutui keikkailemaan Britanniassa pienissä clubeissa. Ainoana selkeänä tulonlähteenä olivat tuolloin Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittamista hittikappaleista vastaanotetut rojaltit. Sladen Return to Basea edeltänyt albumi, vuonna 1977 ilmestynyt, suoraa hardrocksoundia edustanut ja iroonisen nimen omannut Whatever Happened to Slade? oli saavuttanut myönteiset arviot, mutta myynyt heikosti. Return to Base jatkoi tyylillisesti edeltäjänsä viitoittamalla linjalla pyrkimyksenään nostaa Sladen suosiota. Yhtyeen tarkoituksena oli nauhoittaa 20 kappaletta, joista 11 parasta laitettaisiin albumille. Sladen heinä-elokuussa 1979 ilmestyneessä fan club -lehdessä rumpali Don Powell vahvisti yhtyeen nauhoittaneen 17 kappaletta. Return to Base koki edeltäjänsä kohtalon, eli albumi vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta myi huonosti. Osasyyllinen oli levy-yhtiö Barn Records, joka painatti albumin ensimmäistä singleä Ginny Ginny ainoastaan 3500 kappaletta, eikä se noussut listoille. Sladen fan club- lehdessä Don Powell mainitsi yhtyeen olevan tyytyväinen mainittuun biisiin, vaikka se ei myynyt tarpeeksi noustakseen listoille. Toinen albumilta julkaistu single Sign of the Times myi ainoastaan muutamia satoja kappaleita ja solisti Noddy Holder kutsui kappaletta akustiseksi rockiksi. Sladen esiintyminen Readingin festivaaleilla vuonna 1980 merkitsi yhtyeelle uuden suosiollisen nousukauden alkua. Sladen vuonna 1981 ilmestynyt seuraava albumi We'll Bring the House Down sisälsi uudelleen nauhoitettuja versioita joistakin alun perin Return the Basella julkaistuista kappaleista. Loput Return the Basen kappaleista julkaistiin vuonna 2007 We'll Bring the House Downin Feel the Noize-remasterin bonuskappaleina. Näin ollen Return the Base on Sladen albumeista ainoa, josta ei ole itsessään julkaistu remasteroitua versiota. Noddy Holderin ja Jimmy Lean kirjoittamien kappaleiden lisäksi albumi sisältää yhden coverin, joka on versio Chuck Berryn originaalituotantoa edustavasta kappaleesta I'm a Rocker.

Perjantain pohjat:Psykedeelisen rockin klassikkoyhtyeen suurin singlemenestys

 7 and 7 is on Arthur Leen kirjoittama ja hänen johtamansa Love-yhtyeen Sunset Sound Recordersilla 17. ja 20. kesäkuuta 1966 Jaz Holzmanin tuottamana ja Bruce Botnickin ääni-insiroimänä nauhoittama kappale. Elektra Records julkaisi sen singleformaatissa heti samaisen vuoden heinäkuussa. Singlen b-puolella julkaistu kappale No Fourteen oli outtake yhtyeen varhaisemmista nauhoituksista. 7 and 7 is nousi Billboardin poplistalle 30. heinäkuuta 1966. Listaviikkoja kappaleelle kertyi kaikkiaan kymmenen ja sen paras sijoitus oli 33. Kyseessä oli toisin sanoen Loven parhaiten menestynyt single, joka ilmestyi myös yhtyeen kakkosalbumilla Da Capo. 7 and 7 isin nauhoitus oli työlästä ja rumpali Alban "Snoopy" Pfistererille se vaati yli 30 ottoa. Lopulta Arthur Lee siirtyi itse rumpaliksi, mutta John Einarsonin teoksessa Forever Changes julkaistun Loven soolokitaristin Johnny Echolsin haastattelun mukaan julkaistussa levytysversiossa rumpalina oli Pfisterer. Vuonna 1989 antamassaan haastattelussa Arthur Lee mainitsi itse opettaneensa rumpuosuudet Pfistererille, joka soitti kappaleen levytysversiossa. 7 and 7 Is päättyy suorastaan apokalyptiseen räjähdykseen, jossa Bruce Botnickin haastattelun mukaan hyödynnettiin tosi asiassa ääniefektejä sisältänyttä levyä. Hänen spekulaationsa mukaan kyseessä oli hidastettu aseenlaukaisun ääni. 7 and 7 isin levytysversiossa räjähdystä seuraa rauhallinen bluesosuus, joka feidaantuu pois. Kappaleen liveversioissa räjähdyksen ääni saatiin aikaan potkimalla reverb-efektiä. Musiikkikriitikko Robert Christgau on kuvannut 7 and 7 isin olevan täydellinen rockkappale. Coverversioita mainitusta biisistä ovat levyttäneet esimerkiksi Ramones, Alice Cooper, The Electric Prunes, Billy Bragg ja Rush ja coverina mainittua kappaletta on soittanut muun muassa uransa alkuvaiheessa ollut The Bangles.

Torstain terävä:Bobby Womackin vuoden 1971 menestysalbumi

 Bobby Womack:Communication

Syyskuun puolivälissä 1971 United Artists Recordsin julkaisemana ilmestynyt Communication on Bobby Womackin kolmas studioalbumi. Billboardin R&B-listalla mainittu pitkäsoitto saavutti viidennen sijan ja jazz-listalla sen sijoitus oli 20. Albumin singlehitti That's What I Feel About Cha saavutti Billboardin R&B-listalla toisen ja poplistalla 27:n sijan. Albumiraidan (If You Don't Want My Love (Give It Back) Womack levytti kolmesti Communicationilla julkaisemansa kyseisen kappaleen originaaliversion jälkeen. Hitaampi ja akustinen versio ilmestyi elokuvan Across the 110th Street soundtrackalbumilla ja instrumentaaliversion Womack levytti J. J. Johnsonin yhtyeen kanssa. Kolmannen kappaleen uusioversion Womack levytti esimerkiksi The Facesin ja Rolling Stonesin jäsenenä muistetun kitaristi/solisti Ronnie Woodin kanssa. Communicationille Womack levytti kolme coveria; näkemyksensä James Taylorin Fire and Rainistä, Ray Stevensin Everything is Beautifulista sekä puhutun monologin sisältävän version Burt Bachrachin ja Hal Davidin käsialaa olevasta ja muun muassa The Carpentersin levytyksenä muistetusta kappaleesta (They Long to Be) Close to You. Näyttelijätär Pam Grier ja veteraanisolistit Janice Singleton ja Patrice Holloway olivat taustavokalisteina kappaleissa Come I' Amore, Give It Back sekä Yield Not to The Temptation. Viimeksi mainitun kappaleen myöhemmin nimeä The Valentinos käyttänyt Womack Brothers oli nauhoittanut yli vuosikymmen aikaisemmin Bobbyn isoveljen Curtisin leadvokalisoimana. Muilla Communicationin kappaleista Bobbyn veljiä kuullaan taustavokalisteina. Taustamuusikkoina albumilla vaikuttaa Muscle Shoalsin legendaarinen tiimi. James Brownin voi todeta versioineen Come I' Amoren Lyn Collinsin kanssa levyttämällään duettosinglellä What My Baby Needs Now (Is a Little More Loving);  kappaleen lyriikka ja sävellaji tosin eroavat.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista albumeista

Marvin Gaye:What's Going On

21. toukokuuta 1971 Motown Recordsin alamerkin Tamlan julkaisemana ilmestynyt What's Going On on Marvin Gayen yhdestoista studioalbumi. Gaye nauhoitti mainitun pitkäsoiton vuosien 1970 ja 1971 välillä Hitsville U.S.A.:ssa, Golden Worldilla ja United Sound -studioilla Detroitissa sekä Sound Factorylla Länsi-Hollywoodissa, Kaliforniassa. Kyseessä oli Gayen diskografiassa ensimmäinen albumi, josta hän vastaanotti tuotantokrediitin ja samalla debyyttikrediittinsä vastaanotti myös Motownin studioyhtye The Funk Brothers. What's Going On on konseptialbumi, jonka kappaleet limittyvät toisiinsa, ja joka päättyy avausteemansa toisintoon. Narratiivi kerrotaan kotiinsa palanneen ja kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta todentavan Vietnamin sodan kokeneen veteraanin näkökulmasta. Albumin tekstit käsittelevät huumeita, köyhyyttä ja Vietmamin sotaa. Lisäksi Gaye tuo varhain esiin tietoisuutta ekologisista seikoista. What's Going On-albumista muodostui välittömästi menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Vuonna 2001 albumista julkaistiin 30-vuotisjuhlapainos, joka perusalbumin lisäksi sisälsi Gayen toukokuussa 1972 Kennedy Centerissä, Washingtonissa pitämän konsertin. Kriitikot, muusikot ja yleisö ovat sittemmin kohottaneet What's Going Onin erääksi populaarimusiikin historian laadukkaimmista albumeista. Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla What's Going On sijoittui kuudenneksi ja säilytti sijoituksensa yhdeksän vuotta myöhemmin. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums What's Going On saavutti sijan 39. Albumin keskeisimmistä klassikkokappaleista nostettakoon esiin pitkäsoiton nimiraita, Save the Children, Mercy Mercy Me sekä Inner City Blues.

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Tiistain tukeva:Phil Collinsin ja Steve Hackettin debyyttialbumi Genesiksen riveissä

 Genesis:Nursery Cryme

Marraskuussa 1971 Charisma Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nursery Cryme on brittiläisen progressiivisen rockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Genesis-yhtyeen kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen rumpali Phil Collins ja kitaristi Steve Hackett osallistuivat. Ilmestymisaikanaan Nursery Cryme vastaanotti ristiriitaisia arvioita ja se saavutti listasijoituksen vasta vuonna 1974, jolloin albumin paras sijoitus britilistalla oli sijalla 39. Suositummaksi Nursery Cryme muodostui manner-Euroopassa, erityisesti Italiassa. Tuoreemmat Nursery Crymesta laaditut arviot ovat olleet selkeästi positiivissävyisempiä. Noin 39 minuutin mitassaan Nursery Cryme on Genesiksen diskografiassa yhtyeen tuotannon lyhytkestoisin pitkäsoitto. Lopetettuaan edellisen albuminsa, vuonna 1970 ilmestyneen Trespassin tiimoilta tekemänsä keikkailun, johon Collins ja Hackett jo osallistuivat, Genesis alkoi kirjoittaa ja treenata sen seuraajan materiaalia Luxford Housessa, Itä-Sussexissa. Nursery Crymen  nauhoitukset tapahtuivat Trident -studioilla. Albumi sisälsi joiltakin osin yhtyeen varhaisempaa materiaalia aggressiivisempaa tuotantoa, jossa Collinsin rumputyöskentely pääsi toden teolla oikeuksiinsa. Pitkäsoiton avausraita The Musical Box yhdisti yhtyeen tavaramerkistä käyneet 12-kieliset kitarat koviin sähkökitaroihin ja kosketinsoittimiin. Victorian aikaan liittynyt kappale oli inspiraation lähteenä myös Nursery Crymen kansikuvalle ja mainitusta biisistä muodostui myös eräs yhtyeen tuotannon keikkasuosikeista. Collins toi yhtyeeseen uuden ulottuvuuden. Hän vastasi suurelta osin albumin taustavokaaleista ja lauloi myös leadia kappaleessa For Absent Friends. Huumoria Collins toi mukaan Harold the Barrelin kaltaisilla albumin raidoilla. Hackettin ehdotuksesta yhtyeen kosketinsoittaja Tony Banks soitti Mellotronia seitsemällä albumin kappaleista.  Nursery Crymen tiimoilta Genesis konsertoi vuoden ajan Britanniassa ja muualla Euroopassa ja kohotti samalla profiiliaan keikkabändinä. Huhtikuuhun 1972 ajoittuneella kiertueen Italian-osuudella Genesis soitti innostuneelle yleisölle. Vuonna 2013 Nursery Cryme saavutti Britanniassa timanttilevyyn oikeuttavan määrän.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Maanantain mainio:Tuplakokoelma keskeisen brittirockin edustajan tuotannosta

Bad Company:The Original Bad Co Anthology

23. maaliskuuta 1999 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Original Bad Co on varhaisiin brittiläisiin superyhtyeisiin lukeutuvan Bad Companyn tuplakokoelma, joka sisältää yhtyeen legendaarisimman tuotannon lisäksi myös muutamia uusia kappaleita. Yhtyeen originaalin lineupin jäsenistä solisti Paul Rodgersin ja rumpali Simon Kirken varhaisempi yhtye oli blues- ja hardrockin keskeisiin edustajiin lukeutuva Free, kitaristi Mick Ralphisin vastaava Ian Hunterin luotsaama Mott the Hoople ja basisti Boz Burrell oli aikaisemmin soittanut brittiprogen ydinryhmään kuuluvassa yhtyeessä King Crimson. The Original Bad Co Anthologyn uudet kappaleet ovat  solisti Paul Rodgersin ensimmäiset yhtyeen kanssa nauhoittamat biisit vuoden 1982 jälkeen. Lisäksi mukana on outtakeseja ja alun perin singlejen b-puolilla  julkaistuja kappaleita. Bad Companyn legendaarinen vuonna 1974 ilmestynyt esikoisalbumi on kokoelmalla edustettuna kokonaisuudessaan kahta kappaletta, eli raitoja Don't Let Me Down ja The Way I Choose lukuun ottamatta. Vuoden 1974 tuotantoa edustaa lisäksi aikaisemmin julkaisematon Superstar Woman ja varhaistuotannon pikkulevyjen flipsideja Whiskey Bottle ja Easy on My Soul. Vuonna 1975 ilmestynyt Bad Companyn kakkosalbumi Straight Shooter lukeutuu yhtyeen debyyttilevyn tavoin sen laadukkaimpiin töihin ja mainitulta pitkäsoitolta tuplakolle on valikoitunut viisi näytettä, eli kappaleet Good Lovin' Gone Bad, Feel Like Making Love, Shooting Star, Deal with the Preacher sekä Wild Fire Woman. Vuonna 1976 ilmestyneeltä kolmannelta albumilta Run with the Pack  ja vuonna 1979 ilmestyneeltä Desolation Angelsilta  on kummaltakin mukana neljä kappaletta, eli ensiksi mainitulta nimiraita, Honey Child, Silver, Blue and Gold sekä Do Right by Your Woman, joista viimeksi mainittu on vaihtoehtoinen versio. Desolation Angelsin valinnat ovat Rock N' Roll Fantasy, Evil Wind, Oh Atlanta ja Rhythm Machine. Mainittujen pitkäsoitoittojen väliin yhtyeen diskografiassa sijoittuvalta ja vuonna 1977 julkaistulta albumilta Burnin' Sky mukana on kolme biisiä, eli pitkäsoiton nimikappale, Heartbeat sekä Too Bad.  Vuoden 1982 pitkäsoitolta Rough Diamonds mukana on kaksi näytettä, eli Untie the Knot ja Downhill Ryder.. Smokin' 45 edustaa ennen julkaisematonta tuotantoa vuodelta 1976 ja kakkoscd huipentuu neljään uuteen ja laadukaaseen vuonna 1998 nauhoitettuun kappaleeseen. Niihin luketuvat Tracking Down a Runaway, Ain't It Good, Hammer of Love sekä Hey, Hey. Kaikkiaan 33 kappaleesta koostuva The Original Bad Co Anthology on mitä mainioin tapa aloittaa tutustuminen Bad Companyn parhaimmillaan erinomaiseen  tuotantoon.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Sunnuntain extra:Eräs 80-luvun keskeisimmistä albumeista

Terence Trent D'Arby:Introducing the Hardline According to Terence Trent D'Arby

Britanniassa heinäkuussa 1987 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Introducing the Hardline According to Terence Trent D'arby on yhdysvaltalaiartisti Terence Trent D'Arbyn esikoisalbumi. Se kohosi suoraan Britannian albumilistan kärkeen ja listaviikkoja ykkössijalla kertyi kaikkiaan yhdeksän, joskaan kyseessä eivät olleet ainoastaan yhtäjaksoiset viikot. Britanniassa Terencen debyytti saavutti lopulta viisinkertaisesti platinaa puolentoista miljoonan kappaleen myynnillään. Maailmanlaajuisesti albumi myi miljoona kappaletta kolmessa päivässä julkaisustaan. Terencen debyytistä muodostui menetys myös Yhdysvalloissa, joskin hitaammin. Siellä albumi julkaistiin lokakuussa 1987. Billboardin poplistalla sen paras sijoitus oli neljäntenä toukokuun seitsemäntenä 1988. Samaisella viikolla albumilta poimittu single Wishing Well nousi Billboardin Hot 100 -listan kärkeen. Samoihin aikoihin itse pitkäsoitto nousi Billboardin R&B-listan kärkeen. Muita albumilta poimittuja singlejä olivat Britanniassa top tenin saavuttanut If You Let Me Stay, Billboardilla parhaimmillaan neljänneksi ja Britanniassa kahta sijaa korkeammalle kohonnut Sign Your Name sekä Britanniassa top 20 -menestykseksi osoittautunut Dance Little Sister. Aikakauden menestyneille artisteille tunnusomaisesti myös Terencen esikoisalbumin singlemenestyksiä julkaistiin rajoitettuina painoksina eri formaateissa ja niiden extrabiiseinä oli liveversioita ja myös varsinaiselta pitkäsoitolta löytymättömiä studioraitoja. Terence Trent D'Arbyn esikoisalbumi pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2012 journalisti Daryl Easlea totesi albumin kristalloineen Trentin hetken. Kyseessä on soundtrack 80-luvun vaatimattomuudesta vauraudeksi vaihtuneelle käännekohdalle. Trentin debyytti säilyttää Easlean mukaan asemansa vaikutusvaltaisen loistokkaana albumina.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Lauantain pitkä:Vähemmän tunnettu keskeinen brittiläinen bluesrockyhtye

 The Groundhogs on brittiläinen loppuvuodesta 1963 perustettu bluesyhtye. Se keikkaili ahkerasti mainitulla vuosikymmenellä, saavutti huomattavaakin  menestystä kotimaassaan 70-luvun alussa ja on jatkanut toimintaansa 2000-luvulle saakka. Kitaristi/solisti Tony McPhee on ainoa yhtyeen kaikissa kokoonpanoissa mukana ollut jäsen. The Groundhogs on yleensä levyttänyt ja esiintynyt voimatrio-lineupilla. Yhtyeen originaalinimi oli The Dollar Bills ja sen perustivat New Crossissa, Lontoossa vuonna 1962 vuosina 1943 ja 1945 Calcuttassa syntyneet veljekset Pete ja John Cruicksank. Yhtyeen lineupia täydensi 22. maaliskuuta 1944 syntynyt soolokitaristi Tony McPhee, joka oli aikaisemmin vaikuttanut instrumentaaliyhtyeessä The Senechals. McPheen myötä yhtyeen musiikillinen tyyli alkoi lähestyä bluesia ja hän nimesi bändin The Groundhogsiksi John Lee Hookerin kappaleen Groundhog's Blues mukaan. Vuonna 1964 The Groundhogs soitti John Lee Hookerin taustalla hänen ollessaan kiertueella Britanniassa. Yhtye hoiti taustabändin tehtävät myös Little Walterin, Jimmy Reedin ja Champion Jack Dupreen Britannian-kiertueilla. McPhee oli Eric Claptonin tavoin mukana Dupreen vuonna 1966 ilmestyneellä albumilla From New Orleans to Chicago. Jo tammikuussa 1965 The Groundhogs oli julkaissut Interphon -levy-yhtiöllä ensimmäisen singlensä Shake It/Rock Me. Yhtyeen ensimmäinen albumi oli marraskuussa 1968 ilmestynyt Scratchin' the Surface, ja sen tuotannosta vastasi 19-vuotias Liberty Recordsin johtaja Mike Batt. McPheen ja basisti Peter Cruikshankin lisäksi albumilla musisoivat rumpali Ken Pustelnick ja huuliharpisti Steve Rye. Vuonna 1969 ilmestynyt single B.B.D. ei saavuttanut listasijoitusta yhtyeen kotimaassa, mutta nousi Libanonissa listakärkeen. The Groundhogsin seuraavat neljä albumia; Blues Obituary (1969), Thank Christ for the Bomb (1970), Split (1971) ja Who Will Save the World? The Mighty Groundhogs nauhoitettiin triokokoonpanolla ilman Ryeta. Ensiksi mainittua lukuun ottamatta kyseiset albumit nousivat Britanniassa top teniin. Parhaiten niistä menestyi viidenneksi kohonnut Split. Kaikkiaan albumille kertyi 27 listaviikkoa ja se saavutti kultalevyn. Pitkäsoitolta poimitun singlen Cherry Red  The Groundhogs esitti BBC:n ohjelmassa Top of the Pops huhtikuun puolivälissä 1971. The Groundhogs soitti Rolling Stonesin vuoden 1971 brittikiertueen lämmittelijänä Mick Jaggerin pyynnöstä ja yhtyeen Leedsin yliopistossa soittama konsertti julkaistiin albumina Live at Leeds '71 vuonna 1998. Kaikilla mainituilla albumeilla ja livekeikoilla soitti McPheestä, Cruiksankista ja Pustelnickista muodostunut klassikkotrio. Viimeksi mainittu lähti vuonna 1972 ja hänen paikkansa otti Egg-yhtyeessä rummuttanut Clive Brooks, joka osallistui marraskuussa 1972 ilmestyneen albumin Hogwash levytykseen. Vuonna 1974 ilmestynyt albumi Solid oli yhtyeen viimeinen Britanniassa listoille noussut pitkäsoitto. Samana vuonna yhtyeen legendaarinen kokoonpano lopetti toimintansa, mutta miehistöään uudistanut The Groundhogs palasi jo seuraavana vuonna. Vuonna 1976 yhtyeeltä ilmestyi kaksi albumia; Crosscut Saw ja Black Diamond. 1990-luvun aikana McPhee vaikutti kahdessa yhtyeen inkarnaatiossa. The Groundhogsin originaali manageri Roy Fisher juhlisti yhtyeen 40-vuotista taivalta kasaamalla hetkeksi sen originaalin kokoonpanon. McPhee jätti yhtyeen jälleen ja loi akustista soolouraa. Cruikshank ja Pustelnick jatkoivat The Groundhogsin originalina rytmiryhmänä ja esiintyivät eri johtohahmojen, kuten Eddie Martinin kanssa. Vuonna 2004 McPhee teki kiertueen Edgar Winterin ja Alvin Leen kanssa ja levytti akustisen albumin Blues at Ten. Vuonna 2007 hän kasasi uuden yhtyeen The Groundhogsin pitkäaikaisen basistin, myös Hawkwindissä soittaneen Dave Andersonin sekä rumpali Marco Andersonin kanssa. Vuonna 2008 mainittu trio konsertoi Britanniassa Focuksen ja Martin Turnerin Wishbone Ashin kanssa. Vuonna 2009 Tony McPheen Groundhogsin rumpaliksi vaihtui niin ikään pitkään hänen kanssaan aikaisemmin musisoinut Mick Jones. Groundhog's Rhythm Sectionin viimeisimmät johtohahmot, kitaristi/solistit Bob Bowles ja Jon Buckett, joista jälkimmäinen soittaa myös koskettimia, liittyivät mukaan helmikuussa 2011. Samana vuonna The Groundhogsin uuteen kokoonpanoon kuuluivat McPheen ja Andesonin lisäksi solisti Joanna Deacon ja rumpali Carl Stokes toimintansa lopettaneesta rockyhtyeestä Cancer. Tammikuussa 2014 Tony McPhee and The Groundhogs joutui lopettamaan toimintansa McPheen terveyteen liittyneistä syistä, mutta sittemmin hän ja Carl Stokes ovat työskennelleet David Tibetin yhtyeessä Current 93.

torstai 25. maaliskuuta 2021

Perjantain pohjat:Keskeisen laulaja/lauluntekijän neljäs studioalbumi

 Tracy Chapman:New Beginning

Marraskuun puolivälissä 1995 Elektran julkaisemana ilmestynyt New Beginning on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tracy Chapmanin neljäs studioalbumi. Lähemmäs neljän miljoonan kappaleen myynnillään Nielsen Soundscanin mukaan kyseessä oli Chapmanin parhaiten myynyt pitkäsoitto sitten vuoden 1991 ja Yhdysvalloissa New Beginning -pitkäsoittoa on kaiken kaikkiaan mennyt kaupaksi yli viisi miljoonaa yksikköä. Tyylillisesti mainittu albumi edustaa Chapmanille tunnusomaista folkrocksoundia, mutta lisäksi mukana on muutamia selkeästi nopeatempoisempia kappaleita. Yksi voimakkaasti kokonaisuudesta erottuva kappale on hitiksi muodostunut bluestyylinen raita Give Me One Reason. Toisin kuin Chapmanin aikaisemmilla albumeilla, New Beginningillä hyödynnettiin runsaasti taustalaulajia. Kappale Unsung Psalm nauhoitettiin New Beginningiä varten, mutta se julkaistiin vasta mainitun albumin seuraajalla, vuonna 2000 ilmestyneellä Chapmanin pitkäsoitolla Telling Stories. New Beginningin nimikappaleessa Chapman soitti didgeridoota, jota hän oli oppinut soittamaan Alice Springsissä.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Torstain terävä:Eräs Ac/Dc:n vuoden 1977 klassikkokappaleista

 Whole Lotta Rosie on Malcolm ja Angus Youngin sekä Bon Scottin kirjoittama ja Ac/Dc:n levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen albumilla Let There Be Rock viimeisenä, el kahdeksantena raitana. Mainitun pitkäsoiton Australian-painos julkaistiin maaliskuussa 1977 ja kansainvälinen versio samaisen vuoden kesäkuussa. Vuonna 1978 Whole Lotta Rosie julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan Glasgowssa huhtikuun lopussa 1978 taltioitu liveversio alun perin niin ikään Let There Be Rock -albumilla julkaistusta kappaleesta Dog Eat Dog. Whole Lotta Rosien lyriikat kertovat tasmanialaisnaisesta nimeltä Rosie, jonka kanssa solisti Bon Scottilla oli yhden yön suhde Melbournen pohjois-osassa sijainneessa Freeway Gardens-motellissa. Kappaleen riffiä hyödynnettiin eri tekstin kera kappaleessa Dirty Eyes, joka julkaistiin virallisesti Bonfire-boxin neljännellä levyllä Volts. Dirty Eyesin kertosäkeessä on erilainen sointukulku ja kappale on lisäksi tempoltaan Whole Lotta Rosieta hitaampi. Loppukesästä 1976 Ac/Dc levytti kappaleet Dirty Eyes, Carry Me Home ja Love at First Feel mahdollista ep-julkaisua varten. Dirty Eyesin versio on todennäköisesti sama, kuin Bonfire-boxin Volts-levyllä ilmestynyt. Love at First Feel julkaistiin albumin Dirty Deeds Done Dirt Cheap kansainvälisellä versiolla ja Carry Me Home singlen b-puolella. Seuraavien kuukausien aikana Dirty Eyesistä kehittyi Whole Lotta Rosie, joka nauhoitettiin Let There Be Rock-albumia varten tammi-helmikuussa 1977. Kappaleen singleversio oli selkeästi lyhyempi, sillä suuri osa kitarasoolosta ja kaksoiskitaroinnista oli feidattu pois. Whole Lotta Rosie lukeutuu Ac/Dc:n tuotannon suosituimpiin kappaleisiin ja se on päässyt mukaan jokaiselle yhtyeen livelevyistä. Toinen kaikilla virallisilla Ac/Dc:n konserttitallenteilla mukana oleva kappale on The Jack. DVD:llä Family Jewels  Whole Lotta Rosiesta nähdään BBC:n tv-konserttisarjaa Rock Goes to College varten vuonna 1978 kuvattu liveversio. Kun Whole Lotta Rosieta soitetaan konserteissa, yleisöllä on tapana huutaa Angus kappaleen alkuriffien väliin. Musiikkilehti Q:n laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla vuonna 1978 ilmestyneeltä livelevyltä If You Want Blood You've Got It löytyvä versio Whole Lotta Rosiesta saavutti sijan 16. Guns N' Roses versioi Whole Lotta Rosien vuonna 1987 Britanniassa julkaistun Welcome to the Jungle-vinyylisinglensä b-puolelle. Kappale oli myös mukana Gunnareiden keikkasetissä. W.A.S.P. coveroi Whole Lotta Rosien vuonna 1996 ilmestyneen albuminsa Still Not Black Enough Yhdysvaltain-painokselle. Bullet for My Valentinen Whole Lotta Rosiesta levyttämä  cover ilmestyi mainitun yhtyeen vuoden 2013 albumin Temper Temper bonuskappaleena.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Eräs varhaisen suomenkielisen rockin merkkialbumeista

 Dave Lindholm:Sirkus

Alkuvuodesta 1973 nauhoitettu ja samaisen vuoden keväällä Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sirkus on Dave "Isokynä" Lindholmin toinen sooloalbumi, jonka työstämiseen osallistuivat esimerkiksi rumpali Ronnie Österberg, basisti Mats Hulden ja kosketinsoittaja Heikki Hiekkala. Kyseessä lienee Daven tuotannon ensimmäinen mestariteos ja myös hänen koko uransa huomioiden eräs Daven suomenkielisen tuotannon keskeisimmistä albumeista. Sen kirkkaimpiin ja tunnetuimpiin helmiin lukeutuvia kappaleita edustavat Jazzikansa tulee, myös Jussi & The Boysin ohjelmistoon päätynyt Rockadillo, balladikaunokki Puhtaat laivat, Tanssi pieni tanssi, Kaikki menee seinään sekä nimikappale Sirkus. Meritaru kappaleella on tarjottavanaan kenties Lindholmin varhaistuotannon vakuuttavinta kitaratyöskentelyä. Niityt, kaste, niityt on instrumentaalikappale, joka huokuu kitaroinnissaan niitä sinisävyjä, joiden parissa Dave puhkesi todelliseen kukoistukseensa vasta vuosia myöhemmin englanninkielisen tuotantonsa parissa. Hyvä meren syli edustaa varsin vakuuttavasti Daven varhaista dylanismia ja Kujakissa on onnistunut mikstuura folk- ja bluesrockista ammentaneita elementtejä. Perusalbumin päättää pianon dominoima Fafa, Chaplin & Keaton. Sirkuksen cd-version bonusraitoja edustavat niin ikään Daven varsin laadukkaaseen varhaistuotantoon lukeutuvat ja alun perin singleformaatissa julkaistut kappaleet Rock-Kukko, Tätä on mun rock n' roll sekä Tapaaminen, joista ensiksi mainittu, Sakari Kukon saksofonin soitolla ryyditetty rypistys oli Daven tuotannossa harvinaislaatuisesti  jopa pieni hitti. Sirkuksen tunnetuimmat kappaleet lukeutunevat jokaiselle suomenkielisestä rockista yleisesti kiinnostuneelle tuttuun tuotantoon, mutta myös albumin vähemmän ilmeisestä biisikimarasta on poimittavissa kiistattomia ässiä, eikä mukana ole ainuttakaan selkeää täyteraitaa. Sirkus säilyttääkin asemansa eräänä varhaisen suomenkielisen rockin merkkiteoksista.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Tiistain tukeva:Eräs Chip Taylorin käsialaa olevista klassikkohiteistä

 Angel of the Morning on Chip Taylorin käsialaa oleva ja suosituksi muodostunut kappale, josta on levytetty useita versioita Taylor itse useampaan kertaan mukaan lukien. Tunnetuimmista kappaleesta työstetyistä levytyksistä ovat vastanneet Merrilee Rush, P.P. Arnold sekä Juice Newton. Chip Taylor kirjoitti Angel of the Morningin vuonna 1967 omien sanojensa mukaan kuultuaan autoradiosta Rolling Stonesin Ruby Tuesdayn matkallaan New Yorkiin. Hän halusi tavoittaa omaan kappaleeseensa vastaavanlaisen intohimon. Angel of the Morningia tarjottiin aluksi Connie Francisille, mutta hän kieltäytyi levyttämästä sitä, sillä koki kappaleen rakkaussuhdetta kuvaavan tekstin liian riskialttiiksi omalle imagolleen. Taylor tuotti ensiksi Evie Sandsin Angel of the Morningista levyttämän version, mutta Cameo-Parkway Recordsin taloudellisen tilanteen takia singlestä otettiin pieni painos eikä sitä promottu lainkaan. Toisesta kappaleesta levytetystä versiosta vastasi vuonna 1967 brittiläinen Billie Davis Lee Hazlewoodin LHI-yhtiön julkaisuna. Mainitussa levytetyksessä taustavokalistina kuultiin P. P. Arnoldia, joka levytti Angel Morningista seuraavana vuonna myös oman versionsa. Merrilee Rushin Angel of the Morningista vuonna 1968 tekemästä levytyksestä muodostui hitti. Se nauhoitettiin mainitun vuoden tammikuussa American Sound -studioilla Memphisissä Chips Momanin ja Tommy Cogbillin tuottamana. Rush oli tullut Memphisiin johtamansa yhtyeen The Turnaboutsin kanssa ja esiintynyt Paul Revere and The Raidersin kiertueen lämmittelijänä. American Sound -studioilla The Raiders nauhoitti albuminsa Going to Memphis. Tätä kautta Tommy Cogbill löysi Rushin. Hän oli jo pitkään etsinyt Angel of the Morningille sopivaa solistia ja pitänyt kappaleesta työstämäänsä demoa varalla usean kuukauden ajan. Rush nauhoitti Angel of the Morningin ja samannimisen albumin American Soundin housebandin taustoittamana, vaikka ne julkaistiin nimellä Merrilee Rush & The Turnabouts. Singleversio julkaistiin helmikuussa 1968 ja kesäkuussa se nousi Billboardin Hot 100 -listalla seitsemänneksi ja listakärkeen Kanadassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Alankomaissa Rushin versio oli parhaimmillaan neljäntenä. Vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen Rush levytti Angel of the Morningista uuden version. Originaaliversio oli mukana vuonna 1999 ilmestyneen ja Angelina Jolien tähdittämän elokuvan Girl, Interupted soundtrackillä. Mainittu elokuva kuvaa vuosia 1967-1968. P. P. Arnoldin Angel of the Morningista vuonna 1968 levyttämä versio saavutti mainitun vuoden elokuuussa brittilistalla sijan 29. Yhdysvalloissa Angel of the Morningista levytetyistä versioista parhaiten on menestynyt Juice Newtonin vuonna 1981 albumilleen Juice nauhoittama näkemys. Newton levytti kappaleen Capitol Recordsin julkaisemia singlejä ja albumeita promotoineen Steve Meyerin kehotuksesta. Meyerin soittaessa kyseisen kappaleen Newton tunnisti sen, vaikka aikana, jolloin kappaleesta levytetyt keskeisimmät versiot olivat hittejä, Newton oli kuunnellut folkrockia ja R&B:tä Angel of the Morningin edustaman popin sijaan. Newtonin versio saavutti Billboardin Hot 100 -listalla neljännen sijan ja pysytteli Adult Contemporary-listan kärjessä kolmen viikon ajan vuoden 1981 huhtikuussa. Newtonin versiota myytiin Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta ja top teniin se kohosi esimerkiksi Kanadassa ja Australiassa. Newtonin kappaleesta työstämä musiikkivideo oli vuonna 1981 ensimmäinen MTV:llä nähty tyylillisesti countrya edustanut musiikkivideo. Brittilistalla Newtonin kappaleesta levyttämä versio oli parhaimmillaan sijalla 43. Kyseessä oli kolmas kerta, kun Angel of the Morning nousi eri artistin levyttämänä versiona brittilistalle ilman, että kappaleesta muodostui suurta hittiä.

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Maanantain mainio:Aerosmithin 80-luvun lopun suurmenestysalbumi

 Aerosmith:Pump

Syyskuussa 1989 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pump on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Aerosmithin kymmenes studioalbumi, josta julkaistiin remasteroitu uusintapainos vuonna 2001. Monilla Pumpin singlekappaleista, kuten Love in an Elevator ja The Other Side hyödynnettiin syntetisaattoreita ja puhallinsektiota. Pitkäsoiton suorinta rocktyyliä edustavat kappaleet F.I.N.E. ja Young Lust ja slovarituotantoon lukeutuu erityisesti What It Takes. Janie's Got a Gunin tekstissä käsitellään murhia ja insestiä ja Monkey on My Backissa alkoholia ja huumeita. Lisäksi albumille sisältyy Dulcimer Stompin ja Hoodoon kaltaisia insrumentaali-introja. Yhdysvalloissa Pumpia on myyty seitsemän miljoonaa kappaletta, mikä tekee siitä yhtyeen toiseksi suosituimman albumin vuonna 1975 ilmestyneen ja järjestyksessään Aerosmithin diskografian kolmannen albumin Toys in the Attic jälkeen. Ensimmäisen Grammynsa Aerosmith vastaanotti Janie's Got a Gunista ja Love in an Elevatorista muodostui yhtyeen ensimmäinen Mainstream Rock Tracks-listan kärkeen kohonnut kappale. Pump on Aerosmithin tuotannon ainoa albumi, jolta Billboardin listalla top teniin ja Mainstream Rock Tracks-listan kärkeen on noussut kolme singleä. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui vuoden 1990 neljänneksi myydyin albumi. Britanniassa Pump on 60 000 kappaleen myynnillään Aerosmithin toinen hopealevyn saavuttanut albumi. Mainittuun saavutukseen kyseinen pitkäsoitto ylsi jo syyskuussa 1989. Pump oli toinen kolmesta peräkkäisestä Aerosmithin albumista, joka työstettiin tuottaja Bruce Fairbairnin ja insinöörien Mike Fraserin ja Ken Lomasin kanssa Little Mountain Sound -studioilla. Albumin nauhoituksista julkaistiin vuonna 1990 ilmestynyt videodokumentti The Making of Pump.

lauantai 20. maaliskuuta 2021

Sunnuntain extra:Elton Johnin vuoden 1973 balladiklassikko

 Daniel on Elton Johnin balladikappale, joka julkaistiin hänen vuonna 1973 ilmestyneellä albumillaan Don't Shoot Me I'm Only the Piano Player. Biisin kirjoitustyöstä vastasivat John ja hänen lyyrikkonsa Bernie Taupin. Brittilistalla Daniel saavutti parhaimmillaan neljännen sijan. Yhdysvalloissa Danielin nousun listakärkeen esti Paul McCartneyn ja Wingsin balladituotantoa edustava kappale My Love. Sitä vastoin Adult Contemporary -listan kärkeen Daniel nousi kahden viikon ajaksi keväällä 1973. Yhdysvalloissa kappale saavutti kultaa syyskuussa 1995 ja platinaa toukokuussa 2018. Kanadassa Danielista tuli Elton Johnin toinen listakärkeen kohonnut single Chrocodile Rockin jälkeen ja se piti sijoituksensa kahden viikon ajan. John ja Taupin vastaanottivat Ivor Novello -palkinnon vuoden 1973 musiikillisesti ja tekstillisesti parhaasta kappaleesta. Bernie Taupin kirjoitti Danielin lyriikat luettuaan Timesta tai Newsweekistä artikkelin Vietnamin haavoittuneesta veteraanista, joka halusi paeta saamaansa huomiota kotiinsa palattuaan. Taupin on maininnut Danielin olleen väärin ymmärretyin hänen kirjoittamistaan kappaleista. Sen päähenkilö, Vietnamin veteraani haluaa kotiin palattuaan jatkaa tavanomaista elämäänsä farmilla. Taupin tahtoi kirjoittaa jotakin sympaattista kotiin palanneille ihmisille. Vuonna 1991 Wilson Phillips levytti Danielista coverin albumille Two Rooms:Celebrating the Songs of Elton John & Bernie Taupin. Albumiraitana mainittu onnistunut versiointi saavutti seitsemännen sijan Yhdysvaltojen ja Kanadan Adult Contemporary -listoilla.

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalainen laulajatar ja näyttelijätär

18. maaliskuuta 1959 syntynyt ja 25. marraskuuta 2022 edesmennyt  Irene Cara Escalera oli yhdysvaltalainen laulajatar, lauluntekijä ja näyttelijätär. Hän tuli tunnetuksi roolistaan Coco Hernandezin roolista vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Fame. Sen nimikappaleesta muodostui kansainvälinen hitti. Vuonna 1984 Cara voitti Academy Awardin kappaleesta Flashdance What A Feeling, jonka kirjoitustyöhön hän oli lisäksi osallistunut. Myös mainittu kappale osoittautui kansaiväliseksi hitiksi. Cara alkoi soittaa pianoa korvakuulolta ja myöhemmin opiskella musiikkia ja tanssia. Tanssi ja laulu alkoivat ammattitasolla espanjankielisessä tv:ssä. Cara esiintyi The Original Amateur Hourissa ja Johnny Garsonin Tonight Showssa. Vuosina 1971-72 hän esiintyi säännöllisesti PBS:n opetusohjelmassa The Electric Company. Latinalaismarkkinoille Cara levytti lapsena espanjankielisen albumin ja englanninkielisen joululevyn. Lisäksi hän esiintyi Duke Ellingtonille järjestetyssä tribuuttikonsertissa, jonka muita esiintyjiä olivat Stevie Wonder, Sammy Davis Jr. sekä Roberta Flack. Cara esiintyi Broadwayllä useissa teatteriesityksissä, joista mainittakoon Obie Awardin voittanut Me Who Nobody Knows. 70-luvun sarjaohjelmassa Love of Life Cara esitti originaalin Daisy Allenin roolin. Hän esitti vakavia draamarooleja kahdessa sarjassa; Roots:The Next Generations ja Guyana Tragedy:The Story of Jim Jones. Cara valmistui Professional Children's Schoolista Manhattanilla. Lopulta siitä muodostui Lagurdia High School of Music & Art, johon Fame-elokuvan tapahtumat sijoittuivat. Kyseinen Alan Parkerin ohjaama elokuva varmisti Caran tähteyden. Caran vokalisoima nimikappale sekä toinen single Out Here on My Own tekivät  Famen soundtrackistä miljoonamenestyksen. Famen nimikappale voitti Academy Awardin, mutta myös Caran toinen single pääsi ehdokkaaksi. Famen tv-sarjassa Hernandezin roolin otti Erica Gimpel.

Caran musiikkiura saavutti huippunsa vuonna 1983 Flashdance-elokuvan tunnuskappaleen ansiosta. Cara kirjoitti tekstit Giorgio Moroderin ja Keith Forseyn säveltämään kappaleeseen, joka voitti Academy Awardin parhaasta kappaleesta, Grammyn parhaasta naispopvokaaliesityksestä, Golden Globen parhaasta originaalikappaleesta ja American Music Awardsin parhaana R&B -naisartistina ja vuoden popsinglenä. Uusioversiot kyseisestä kappaleesta Cara on levyttänyt vuosina 1995 ja 2002. Vuonna 1984 Cara näytteli komediallisessa thrillerissä City Heat Clint Eastwoodin ja Burt Reynoldsin kanssa. Mainitun vuoden toukokuussa single Breakdance saavutti kahdeksannen sijan  ja sen seuraaja You Were Made for Me nousi vielä sijalle 78., mutta sen jälkeen Caran singlelevyt eivät saavuttaneet sijoituksia  Top 100 -listalla. Vuonna 1993 Cara näytteli Maria Magdaleenan roolin Jesus Christ Superstarin vuosijuhlakiertueella Ted Neeleyn, Carl Andersonin ja Dennis DeYoungin kanssa. Caran pitkäsoittoja ovat olleet vuoden 1982 Anyone Can See, seuraavana vuonna ilmestynyt What A Feeling, joka on hänen suurin menestyksensä sekä vuoden 1987 Carasmatic. Eurodancesinglekokoelma Precarious 90's ilmestyi mainitun vuosikymmenen loppupuolella. Taustalaulajana Cara on toiminut esimerkiksi Lou Reedille ja Vicki Sue Robinsonille. Kyseisellä vuosikymmenellä Cara konsertoi Euroopassa ja Aasiassa ja saavutti hittejä eurooppalaisilla listoilla, mutta ei Yhdysvalloissa. Maaliskuussa 2004 Cara vastaanotti palkinnon elämäntyöstään. Vuodesta 2016 lähtien Cara asui New Port Richeyssä, Floridassa ja Santa Fessä, New Mexicossa. Vuodesta 1999 lähtien hän työskenteli perustamansa yhtyeen Hot Caramelin kanssa. Sen pitkäsoitto Irene Cara Presents Hot Caramel ilmestyi huhtikuussa 2011.

torstai 18. maaliskuuta 2021

Perjantain pohjat:Jimmie Vaughanin joutsenlaulualbumi Fabulous Thunderbirdsissä

The Fabulous Thunderbirds:Powerful Stuff

Vuonna 1989 CBS Associatedin julkaisemana ilmestynyt Powerful Stuff on teksasilaisen rhythm and blues -yhtyeen The Fabulous Thunderbirdsin seitsemäs studioalbumi. Mainitun Teksasissa nauhoitetun albumin tuotannosta vastasi Terry Manning. Kyseessä oli viimeinen Fabulous Thunderbirdsin pitkäsoitoista, jonka työstämiseen kitaristi Jimmie Vaughan osallistui ennen   siirtymistä soolouralleen. Pitkäsoiton nimikappale oli mukana Touchstone Picturesin vuonna 1988 valmistuneen elokuvan Cocktail soundtrack-albumilla. Poweful Stuff julkaistiin mainitun, Billboardin listakärkeen nousseen ja maailmanlaajuisesti 19 miljoonaa kappaletta myyneen soundtrackin ensimmäisenä singlenä. Tyylillisesti Powerful Stuff jatkoi edeltäjänsä, vuonna 1987 ilmestyneen Thunderbirdsin edellisen albumin Hot Number viitoittamalla linjalla; ei tosin kenties aivan yhtä vahvan kappalemateriaalin kera. Mukana on sekä vierasta sävellysmateriaalia että omaa tuotantoa. Jerry Lynn Williamsin käsialaa olevat, albumin avaava Rock This Place ja One Night Stand ovat terhakoita rhythm and blues-vaikutteisia rockpaloja ja Close Together niitä  sävykkäämpi menopala. Mistake Number 1:n ja Now Loosen Up Babyn sävellystyöhön osallistui David Porter; edellisessä T Thomasin ja jälkimmäisessä, varsin iskevässä rytinäbluesrytistyksessä Isaac Hayesin kanssa. Solisti/huuliharpisti Kim Wilsonin sävellyksiin albumilla lukeutuvat kappaleet She's Hot ja Emergency, joista jälkimmäisessä hän pääsee esittelemään myös verevää huuliharpismiaan. Säveltäjänimissään mm. Wilsonin ja David Porterin sisältävä Knock Yourself Out valikoitui albumin videobiisiksi ja Rainin' in My Heart on albumin leppeä päätöskappale. Powerful Stuff sisältää muutamia ässäbiisejä ja yhden suoranaisen klassikon nimikappaleensa ansiosta. Jimmie Vaughanin joutsenlaulu Fabulous Thunderbirdsin riveissä olisi toisin sanoen voinut olla vielä kyseistä albumia onnistuneempi, mutta kyseessä on silti vaivattomasti laadukas albumi.

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Torstain terävä:Hurriganesin 80-luvun upea avaus

 Hurriganes:10/80

Marraskuussa 1980 Scandian julkaisemana ilmestynyt 10/80 on Hurriganesin kahdeksas studioalbumi, joka myös levymyynnin osalta palautti yhtyeen suosion heikommin menestyneiden, vuosina 1978 ja 1979 ilmestyneiden albumien Hanger ja Jailbird jälkeen. Abban studioissa Ruotsissa äänitetyn 10/80-albumin nauhoituksiin osallistui myös koskettimista ja taustalaulusta vastannut Pave Maijanen. Tyylillisesti 10/80 erosi voimakkaasti esimerkiksi Hurriganesin keskeisimmäksi albumiksi kohotetusta Roadrunnerista, mutta silti pitkäsoitto on kohotettu lukeutuvaksi Hurriganesin klassikkolevyjen kastiin. Myös Albert Järvinen on maininnut 10/80 -pitkäsoiton suosikikseen Hurriganesin albumeista. Sen ainoa covertuotantoa edustava kappale on Cisse Häkkisen vokalisoima tyttöyhtye The Butterfliesin originaalituotantoa vuodelta 1964 edustava Goodnight Baby, joka löytyi Ganes-ohjelmistoon liverpoolilaisen The Searchers-yhtyeen levytyksenä.Suurin osa albumin omaa tuotantoa edustavista kappaleista on parivaljakon Remu Aaltonen-Albert Järvinen käsialaa. Skin and Bone on Harri Merilahden tekemä kappale ja Bye Bye Byen Remu osti Afa Kiviharjulta. Teksteistä albumilla vastasi Jim Pembroke, jolta albumille saatiin tilaustyönä alun perin Hanoi Rocksin mahdollisesti levyttämäksi kaavailtu kappale Saigon Shakes. 10/80-albumin singlehitti oli popvaikutteinen Bourbon Street. Kevyempää tuotantoa pitkäsoitolla edustavat lisäksi tyylitajuisen melodiset Cozyrow ja levyn päättävä instrumentaalikappale Just for You. Niiden vastapainoksi tiukkaa rocktyyliä tarjoavat Let's Go Rocking Tonightin, Rocking Bellyn ja Down the Linen kaltaiset raidat. Avauskappale Made in Sweden on niin ikään instrumentaali ja kyseessä on muunnelma ruotsalaisen Made in Sweden-yhtyeen kappaleesta I Don't Care, jota Remu ja Albert olivat soittaneet 70-luvun alussa Kalevala-yhtyeen riveissä. 10/80 saavutti kriitikoiden taholta vaihteeksi myönteisiä arvioita ja albumia myytiin kultalevyyn tuolloin vaaditut 25 000 kappaletta. Suomen virallisella albumilistalla 10/80 oli parhaimmillaan viidentenä. Albumi oli Aaltosen, Järvisen ja Maijasen tuottama ja Lennart Östlundin äänittämä. Muutamista albumin kappaleista äänitettiin myös vaihtoehtoisia versioita ja lisäksi nauhoitettiin  julkaisematta jäänyt kappale Who's That Liar. Hurriganesin levyjen kokonaismyynti ylitti miljoonan kappaleen rajan samoihin aikoihin 10/80:n saavuttaessa kultalevyn. Albert Järvinen jatkoi Hurriganesin keppimiehenä vielä lähes vuoden 10/80-albumin ilmestymisen jälkeen, eli lokakuuhun 1981 saakka.

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:The Yardbirdsin toinen albumijulkaisu Yhdysvalloissa

 The Yardbirds:Having a Rave Up with The Yardbirds

Marraskuussa 1965 Epicin julkaisemana ilmestynyt Having a Rave Up with The Yardbirds on brittiläisen rhythm and bluesin ydinryhmään lukeutuvan The Yardbirds-yhtyeen toinen studioalbumi, joka julkaistiin kahdeksan kuukautta sen jälkeen, kun Jeff Beck oli ottanut Eric Claptonin paikan yhtyeen soolokitaristina. Albumi sisältää kummankin kitaristin aikaista tuotantoa ja bluesrockjuuriensa lisäksi pitkäsoitto esittelee myös The Yardbirdsin psykedeelisestä ja hardrockista elementtejä ammentaneita levytyksiä. Albumin nimi viittaa yhtyeen useissa kappaleissaan hyödyntämään sovitustyyliin. Rave Up with The Yardbirds sisältää muun muassa yhtyeen varhaisia Claptonin kitaroimia livenauhoituksia. Ne ovat maaliskuulta 1964 ja ilmestyivät alun perin The Yardbirdsin esikoisalbumilla Five Live Yardbirds, jota ei ollut julkaistu lainkaan Yhdysvalloissa. Beckin kitarointia sisältävät kappaleet ovat studionauhoituksia maaliskuusta 1965 eteenpäin. Niiden joukossa on useampia singlehittejä, eli Evil Hearted You, Heart Full of Soul ja Still I'm Sad  sekä myös The Yardbirdsin sittemmin runsaasti kopioitu sovitus kappaleesta The Train Kept A Rollin'.  Vaikka The Yardbirdsin hitit olivat yhtyeen ulkopuolisten tahojen säveltämiä, ne säilyivät bändin keikkaohjelmistossa vielä senkin jälkeen, kun Jimmy Page oli ottanut Beckin paikan The Yardbirdsin kitaristina. Vuonna 1967 ilmestyneen kokoelma-albumin Greatest Hits  jälkeen Having a Rave Up with The Yardbirds on Yhdysvalloissa The Yardbirdsin toiseksi menestynein pitkäsoitto. Se on myös yhtyeen pitkäkestoisin julkaisu, josta on otettu uusintapainoksia bonusmateriaalin kera. Extrakappaleisiin ovat lukeutuneet singlehitti Shapes of Things, demoversioita alun perin Roger the Engineer-pitkäsoitolla julkaistuista kappaleista sekä Blow-Up-soundtrackiltä poimittu Stroll On, joka sisältää Beckin ja Pagen tuplakitarointia. Useat musiikkijournalistit ovat tunnustaneet albumin keskeisen vaikutuksen esimerkiksi hardrockkitaroinnille.

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Tiistain tukeva:Peer Güntin nykyisen lineupin upea kakkosalbumi

 Peer Günt:Buck the Odds

Peer Günt säilyy kotimaisen boogiepohjaisen hardrockin kiistattomana klassikkoyhtyeenä ja kitaristi/laulaja Timo Nikki sen musiikillisena sieluna. Güntin vanhoista albumeista ainuttakaan ei voi pitää epäonnistuneena, mutta todellisina helminä diskogafiassa erottuvat kaikkien aikojen kotimaisiin debyytteihin lukeutuva yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi vuodelta 1985, Güntin todellisen biisinteon kaavan tavoittanut lopullinen läpimurtolevy Backseat seuraavalta vuodelta sekä yhtyeen pitkäikäisimmän kokoonpanon viimeinen mestariteos Don’t Mess with the Countryboys vuodelta 1990.Yhtyeen nykyinen lineup, jonka rytmiryhmän muodostavat basisti Pete Pohjanniemi ja rumpali Sakke Koivula, on lukuisten esiintymisten myötä erilaisuudestaan huolimatta osoittanut kelpoisuutensa vankkana keikkakokoonpanona. Sen toisen pitkäsoiton, syksyllä 2009 ilmestyneen albumin Buck the Odds toivoi levytysten osalta olleen lopullinen näyttö nykyisen Güntin kyvyistä eräänlaista etsikkoaikaa edustaneen ja reilua kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneen pitkäsoiton Guts and Glory jälkeen, ja sellainen siitä myös muodostui Mukana ei ole yhtään slovaria, mutta silti kappaleista löytyy miellyttävästi nyansseja, koukkuja ja kaivattavaa rullaavuutta.Avausraita I Play It Cool edustaa vielä perusmättöä ilmauksen myönteisessä merkityksessä, mutta sitä seuraava, liki pitäen unelmanomaisesti rullavan riffin sisältävä Hellborn Man lukeutuu vaivattomasti albumin parhaimmistoon. Verevä, miellyttävän pitkän kitarasoolon sisältävä rockpala Could You Kill Me sijoittuu laadullisesti varsin lähelle sitä. Mainittujen huippuhetkien ohella  Günt-klassikon ainesta omaa vivahteikkuudellaan kokonaisuudesta erityisen myönteisesti erottuva Leather Aunt Jean. Pari vähemmän onnistunutta repäisyä heikentää kokonaisarvosanaa hieman. Blood City sisältää enemmän kaahausta kuin ideaa ja Shake Your Rabbit sekä Break Me kuuluvat myös pitkäsoiton hienoisesti keskinkertaisempaan antiin, vaikka erinomaisen inspiroitunutta kitarointia tarjoilevatkin. Mean King Bee luottaa onnistuneesti enemmän svengaavuuteen kuin vauhtiin ja We Are Gonna Rock You on Buck the Oddsin veikeä päätösrypistys. Tuolloin uusien kappaleiden lisäksi Güntin toistaiseksi viimeiseltä studioalbumilta löytyy uusionäkemys alkuaan vuonna 1985 ilmestyneellä minilp:llä Through the Wall julkaistusta kappaleesta Red Chevy. Uusionäkemys Red Chevy Revisited puolustaa paikkaansa, sillä se kulkee originaalinäkemystä iskevämmin. Buck the Odds merkitsi Peer Güntille lähes vastaavanlaista harppausta eteenpäin, kuin aikanaan siirtymä sinänsä pätevästä Through the Wallista Backseatiin. Buck the Odds on Peer Güntin laadukkain pitkäsoitto 2000-luvulla, ja se on varsin paljon. Valitsemassaan tyylilajissa yhtye on edelleen laadullisesti maassamme vailla vertaistaan.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Maanantain mainio:Phil Leshin käsialaa oleva Grateful Deadin klassikkokappale

 Box of Rain on Grateful Deadin vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla American Beauty julkaistu kappale. Se on yhtyeen basistin Phil Leshin säveltämä ja Grateful Deadin hovisanoittajan Robert Hunterin tekstittämä. Kappaleesta muodostui sittemmin keikkasuosikki, jota Grateful Deadin diggarit suorastaan kannustivat Leshiä esittämään. Musiikillisesti Box of Rain sisältää elementtejä amerikkalaisesta folkista ja countrysta, kuten yleisesti molemmat Grateful Deadin vuonna 1970 ilmestyneet albumit Workingman's Dead ja American Beauty. Box of Rain on jälkimmäisen pitkäsoiton avauskappale ja samalla ensimmäinen Leshin leadvokalisointia sisältävä biisi Grateful Deadin repertuaarissa. Box of Rainissä kuultiin lisäksi kahta Grateful Deadin lineupiin kuulumatonta muusikkoa. Dave Torbert soitti biisissä bassoa ja New Riders of the Purple Sage -yhtyeen Dave Nelson soolokitaraa Fender Stratocasterilla. Lesh vastasi kappaleessa akustisesta kitarasta ja Grateful Deadin johtohahmo Jerry Garcia pianosta. Kakkoskitaristi Bob Weir lauloi stemmoja Leshin kanssa. Lyyrikko Robert Hunterin mukaan Leshillä oli Box of Rainin laulumelodia valmiina ja tämä halusi tekstin olevan omistettu hänen lähellä kuolemaansa olleelle isälleen. Hunterin mukaan kappaleen teksti kirjoitti itse itsensä. Eräässä Carl Hiaseenin novelleista myrskyltä suojassa oleva päähenkilö esittää  Box of Rainiä herkässä tilanteessa. Mainittu kappale soitettiin ensi kertaa Grateful Deadin  konsertissa 17. syyskuuta 1970 New Yorkin Fillmore Eastissä osana konsertin akustista osuutta. Kappale palasi keikkasettiin vasta syksyllä 1972 ja seuraavan vuoden aikana. Säännöllisesti esitettynä Box of Rain palasi Grateful Deadin keikkaohjelmistoon vasta 20. maaliskuuta 1986 Virginian, Hamptonin Coliseumilla soitetussa konsertissa. Ennen Jerry Garcian kuolemaa Box of Rain jäi viimeiseksi Grateful Deadin soittamaksi kappaleeksi ja samalla encorebiisiksi yhdeksäs heinäkuuta 1995 Chicagossa Soldier Fieldillä. Lähes 20 vuotta myöhemmin, eli kolmas heinäkuuta 2015 samaisessa paikassa mainittu biisi oli ensimmäinen Grateful Deadin muistokonserttien sarjassa Fare Thee Wellissä soitettu kappale. Vuonna 1980 Robert Hunter levytti Box of Rainista oman näkemyksensä albumilleen Jack O' Roses.

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Sunnuntain extra:Brittirockin klassikon suurin singlemenestys

 Tammikuussa 1970 nauhoitettu ja samaisen vuoden toukokuussa singleformaatissa Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt All Right Now on kenties tunnetuin kappale brittiläisen rockyhtyeen Freen levytysrepertuaarista. Singleformaatissa mainittu riffirockin klassikko julkaistiin samaisen vuoden toukokuussa ja se kohosi brittilistalla kakkossijalle ja Billboardilla neljänneksi. Täyspitkä ja Paul Kossoffin pitkän kitarasoolon sisältävä versio All Right Nowsta julkaistiin Freen kolmannella ja menestyksekkäimmällä albumilla, kesäkuun loppupuolella 1970 ilmestyneellä pitkäsoitolla Fire and Water. All Right Now julkaistiin singleformaatissa uudestaan vuonna 1991 ja tuolloinkin kappale saavutti brittilistalla kahdeksannen sijan. Listakärkeen All Right Now kohosi yli 20 maassa. Freen rumpalin Simon Kirken mukaan All Right Now kirjoitettiin Durhamin Dunel Housessa Freen vähemmän onnistuneen keikan jälkeen. Yhtye käveli takahuoneeseen kuullen ainoastaan omat askeleensa. Oli ilmeistä että Free tarvitsi rocknumeron konserttiensa päätöskappaleeksi. Inspiraatio iski basisti Andy Fraseriin ja hän kirjoitti All Right Nown korkeintaan kymmenessä minuutissa. Fraser on allekirjoittanut kyseisen historian paikkansapitävyyden. All Right Nowsta levytetyistä coverversioista mainittakoon Mike Oldfieldin vuonna 1979 työstämä yhden puolen sisältävä promosingle, yhdysvaltalaisen soulvokalistin Lea Robertsin vuonna 1975 levyttämä näkemys ja Rod Stewartin kymmentä vuotta myöhemmin ilmestynyt cover. Aikaisemmin Wham-yhtyeen taustalla vokalisoineet Pepsi ja Shirlie levyttivät All Right Nown vuonna 1987 ilmestyneen esikoisalbuminsa nimikappaleeksi ja Lemonescentin  All Right Nowsta vuonna 2004 nauhoittama versio nousi Skotlannissa seitsemänneksi ja Britanniassa sijalle 37.

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Lauantain pitkä:Hardrockin klassikon soolokitaristi ja muutakin

 16. maaliskuuta 1954 syntynyt Nancy Lamoreaux Wilson on yhdysvaltalainen muusikko, solisti, lauluntekijä, tuottaja ja elokuvamusiikin säveltäjä. Hän nousi kuuluisuuteen vanhemman siskonsa Ann Wilsonin kanssa rockyhtye Heartin kitaristina ja taustavokalistina. Lähellä Seattlea, Bellevuen esikaupunkialueella varttunut Wilson aloitti soittamisen teini-ikäisenä. Collegeaikana Nancy esiintyi pienimuotoisesti soolo-artistina esittäen covereita Joni Mitchellin ja Paul Simonin tuotannosta ja myös joitakin originaalikappaleitaan. Samoihin aikoihin hän liittyi Heart-yhtyeeseen, jonka solistina vaikutti hänen isosiskonsa Ann. Heartista muodostui ensimmäinen naisten johtama hardrockyhtye. 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla yhtye julkaisi menestysalbumit Dreamboat Annie (1976) ja Little Queen (1977), joilta poimittiin Magic Manin, Crazy on Youn ja Barracudan kaltaisia singlemenestyksiä. Niistä viimeksi mainittu nousi Billboardin listalla yhdenneksitoista. 80-luvun puolivälistä eteenpäin Heartilta ilmestyivät menestysalbumit Heart (1985), Bad Animals (1987) ja Brigade (1990).  Heartin nimikkoalbumi oli yhtyeen tuotannosta ensimmäinen listakärkeen kohonnut pitkäsoitto. Bad Animalsilta poimitusta balladista Alone muodostui Heartin toinen listaykkönen. Brigaden tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistiin vuonna 1991 konserttitaltiointi Rock This House Live. Vuonna 1993 ilmestynyt albumi Desire Walks On oli kohtuullinen menestys ja se saavutti kultalevyn. Heartin seuraava uutta tuotantoa sisältänyt albumi oli vasta vuonna 2004 ilmestynyt Jupiters Darling. Vuonna 2009 Heart teki yhteisen kiertueen Cheap Trickin ja Journeyn kanssa ja alkoi sen jälkeen nauhoittaa järjestyksessään 14:ttä studioalbumiaan Red Velvet Car. Vuonna 2010 ilmestynyt pitkäsoitto sisälsi kaksi Nancyn kirjoittamaa singlekappaletta. Niistä Hey You nousi top 40:ään Adult Contemporary -listalla ja Sunflower, jonka Nancy kirjoitti siskonsa Annin 60-vuotispäiväksi. Lokakuussa 2012 ilmestyi Heartin 15. studioalbumi Fanatic. Se debytoi Billboardin albumilistalla sijalla 24. ja nousi rockalbumilistalla kymmenenneksi. Vuonna 2016 ilmestynyt Heartin 16. studioalbumi Beautiful Broken sisälsi muun muassa Nancy Wilsonin leadvokalisoimat kappaleet Two ja One World. Loppuvuodesta 2016 Nancy Wilson muodosti yhtyeen Roadcase Royale, jonka kokoonpanoon kuului lisäksi muun muassa solisti Liv Farfield. 22. syyskuuta 2017 Roadcase Royale julkaisi esikoisalbuminsa One of These Things First. Helmikuussa 2019 Heart ilmoitti taukonsa päättyneen ja samaisen vuoden kesään ajoittui Love Alive -niminen kiertue. Wilsonin ensimmäinen sooloalbumi on vuonna 2021 ilmestynyt You and Me. Yhteensä Heartin albumeita on myyty yli 35 miljoonaa kappaletta. Soittotyylissään Nancy Wilson yhdistää hardrockiin elementtejä flamencosta ja klassisesta kitarasta. Hän oli leadvokalistina Heartin vuonna 1985 ilmestyneellä ensimmäisellä listakärkeen nousseella singlellä These Dreams. Vuonna 2013 Nancy Wilson pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Heartin jäsenenä.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Perjantain pohjat:Bostonin kolmannen albumin listaykkössingle

 Amanda on Tom Scholtzin kirjoittama ja hänen johtamansa Boston-yhtyeen levyttämä voimaballadi, joka julkaistiin Bostonin kolmannen albumin, vuonna 1986 ilmestyneen Third Stagen ensimmäisenä singlenä kuusi vuotta nauhoituksensa jälkeen. Vaikka kappaleesta ei työstetty sitä promonnutta musiikkivideota, Amandasta muodostui Bostonin suurin singlemenestys Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Billboardin Hot 100 -listan kärkeen kappale nousi kahden viikon ajaksi marraskuussa 1986. Kyseessä oli Bostonin ainoa mainitun listan ykkössijalle kohonnut single. Mainstream Rock -listan kärkeen Amanda nousi kolmen viikon ajaksi lokakuussa 1986. Lisäksi kappale oli ykkösenä RPM Top Singles ja Adult Contemporary -listoilla. Amanda oli Bostonin ensimmäinen singleformaatissa julkaistu kappale sitten vuoden 1978 ja samalla yhtyeen kappaleista ensimmäinen MCA Recordsin julkaisema. Amandan 12-kielisellä kitaralla soitetuista kitaraosuuksista vastasi Tom Scholtz. Amanda on melko harvinainen esimerkki Billboardin listakärkeen nousseesta kappaleesta, josta ei työstetty lainkaan musiikkivideota. Sitä vastoin Britanniassa Amanda ei noussut singlelistalle. Viiden tuhannen kappaleen myynnillään mainittu kappale saavutti Kanadassa kultasinglen.

keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Torstain terävä:Merkittävän brittiheavyn edustajan vuoden 1992 konserttitaltiointi

Iron Maiden:Live at Donington 

Britanniassa kahdeksas marraskuuta 1993 ja Yhdysvalloissa lokakuussa 1998 ilmestynyt Live at Donington on Iron Maidenin konserttitaltiointi, joka dokumentoi yhtyeen toisen pääesiintyjänä soittaman konsertin Monsters of Rock-festivaaleilla Donington Parkissa lähellä Doningtonin linnaa. Keikka soitettiin  22. elokuuta 1992, jolloin Maiden oli tuossa vaiheessa tuoreimman studioalbuminsa Fear of the Dark tiimoilta tekemällään kiertueella. Mainitun keikan yleisömäärä oli lähes 80 000. Alun perin kyseinen konsertti julkaistiin ainoastaan kolmen vinyylin rajoitettuna painoksena ja kahdesta albumista koostunut versio ilmestyi Brasiliassa, Kanadassa, Hollannissa, Italiassa, Etelä-Koreassa, Britanniassa ja Japanissa. Vasta vuoden 1998 uudelleenjulkaisujensa myötä Live at Doningtonista tuli Maidenin yleisesti saatavilla oleva cd-julkaisu. Adrian Smithiä kuullaan kitaristina ainoastaan kappaleessa Running Free. Vuoden 1998 uusintapainoksessa oli originaaliversiosta eroava kansikuva ja biisilista, joka kakkoslevynsä osalta jätti tilaa myös multimedialle. Vuonna 1992 konsertista ilmestyi myös videokasetti Donington Live 1992. Biisilistansa osalta Live at Doningtonilla mukana ovat esikoisalbumilta nimikappale  Iron Maiden, Sanctuary ja edellä mainittu Running Free, Killersiltä Wratchild, Number of the Beastiltä nimiraita, Run to the Hills ja Hallowed Be Thy Name, Piece of Mindilta The Trooper, Powerslavelta Two Minutes to Midnight, Somewhere in Timelta Heaven Can Wait, Seventh Son of the Seventh Sonilta Can I Play with Madness, The Evil That Men Do ja The Clairvoyant ja No Prayer for the Dyingilta Tailgunner ja Bring Your Daughter to the Slaughter. Fear of the Darkin osuus yhtyeen tuoreimman albumin ominaisuudessa on runsas; mukana ovat Be Quick Or Be Dead, From Here to Eternity, Wasting Love, Afraid to Shoot Strangers sekä albumin nimikappale.

tiistai 9. maaliskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Irlantilaisyhtyeen ambientimpaa soundia edustava vuoden 1984 albumi

 U2:The Unforgettable Fire

Lokakuun ensimmäisenä 1984 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Unforgettable Fire on irlantilaisen rockyhtyeen U2:n neljäs studioalbumi. Sen tuotannosta vastasivat Brian Eno ja Daniel Lanois.  Edellisen, raaempaa rocksoundia edustaneen ja vuonna 1983 ilmestyneen albuminsa War jälkeen yhtyeen tavoitteena oli uusi musiikillinen suunta. Niinpä Eno ja Lanois hankittiin tuottajiksi ja lisäksi kaksikko auttoi voimakkaammin ambientia edustaneen soundin testaamisessa. Syntynyt musiikillinen suunnanmuutos oli yhtyeen siihenastisen historian dramaattisin. Albumin nimi The Unforgettable Fire on viittaus samannimiseen taidenäyttelyyn Hiroshiman atomipommituksesta. Pitkäsoiton nauhoitukset alkoivat toukokuussa 1984 Slane Castlessa, missä yhtye asui, kirjoitti ja teki nauhoituksia uutta inspiraatiota löytääkseen. Albumi viimeisteltiin samaisen vuoden elokuussa Windmill Lane -studioilla. Sen kappaleista yhtyeen siihen mennessä suurimmaksi singlemenestykseksi osoittautunut Pride (In the Name of Love) ja MLK olivat lyriikoidensa osalta kunniansoituksia Martin Luther King Jr:lle. Keikkakontekstissa The Unforgettable Firen suosituimpiin raitoihin lukeutui lisäksi Bad. Vuonna 1985 U2:lta ilmestyi ep Wide Awake in America, joka sisältää liveversiot alun perin The Unforgettable Firella ilmestyneistä kappaleista Bad ja A Sort of Homecoming sekä kaksi ensiksi singlejen b-puolina julkaistua kappaletta, joita ei aikaisemmin ollut saatavilla Yhdysvalloissa. Lokakuussa 2009 yleisesti myönteiset arviot saavuttaneesta The Unforgettable Firesta julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, jonka bonuscd sisälsi 16 kappaletta. Niistä suurin osa oli alun perin ilmestynyt singlejen b-puolilla sekä bonusdvd, joka sisälsi albumin kappaleista työstetyt musiikkivideot, dokumentin sekä livebiisejä Amnesty Internationalin Conspiracy of Hope -konsertista New Jerseystä kesäkuulta 1986 ja Live Aidista Wembleyltä heinäkuulta 1985. Kappaleesta 11 O' Clock Tick Tock mukana on Croke Parkissa kesäkuussa 1985 taltioitu versio.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä garagerockin edustajista

Michiganin Bay Cityn ja Saginawin alueelta kotoisin oleva Question Mark and the Mysterians on yhdysvaltalainen garagerockhtye, jonka aktiivikausi ajoittui vuosien 1962 ja 1969 välille. Tyylillisesti urut olivat  dominoiva instrumentti yhtyeen kokoonpanossa ja sen ulkoista imagoa inspiroi science fiction-elokuva The Mysterians. Yhtyeen raa'an resonoivista vokaaliosuuksista vastasi solisti Question Mark, eli Rudy Martinez. Yhtye oli eräs varhaisen punk/garagerockin keskeisistä tienraivaajista. Pa-Go-Go-Records sainasi yhtyeen vuonna 1966 ja mainitun vuoden alkupuolella se julkaisi tunnetuimman levytyksensä 96 Tears, joka nousi Billboardin listakärkeen. Yhtyeen samanniminen albumi seurasi ja Question Mark & The Mysteriansin suosion aikaa kesti hieman yli vuoden ajan. Yhtye on virheellisesti niputettu yhden hitin ihmeiden kastiin, vaikka se sai listoille kaikkiaan viisi eri singleään. Yhtyeen originaalijäsenet, kitaristi Larry Borjas, rumpali Robert Martinez ja soolokitaristi Bobby Balderrama kasasivat yhtyeen vuonna 1962 Link Wrayn ja Duane Eddyn innoittamina. Robert Martinezin veli Rudy täydensi yhtyeen kokoonpanon sen solistina. Kosketinsoittaja Frank Rodriguez oli merkittävä viimeinen kiinnitys yhtyeeseen sen kokonaissoundi huomioiden. Question Mark & The Mysteriansin varhaiset demot Are You For Real ja I'll Be Back julkaistiin vasta vuonna 1999 albumilla More Action. Yhtyeen rumpaliksi vaihtui Ed Serrato ja 96 Tears levytettiin 11. maaliskuuta 1966.  Kappaleen kosketisoitinriffi oli Rodriguezin ja sävellys muilta osin Rudy Martinezin käsialaa. Basisti Fernando Aguilarin paikan otti pian Frank Lugo. Cameo-Parkway Recordsin johtaja Neil Bogart puffasi singlen menestystä ja yhtye pääsi esiintymään American Bandstandissa ja ohjelmassa Where The Action Is. 29. lokakuuta 1966 96 Tears nousi listakärkeen viikon ajaksi ja saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään. Ykkössijalta kappaleen tiputti The Monkeesin Last Train to Clarksville. Question Mark and the Mysteriansin kaksi seuraavaa singleä I Need Somebody ja Can't Get Enough of You Baby nousivat myös listoille. Kaikki mainitut biisit löytyivät myös yhtyeen esikoisalbumilta. Sen kakkospitkäsoitto Action edusti musiikilisesti yhtyettä laadukkaimmillaan, mutta ei menestynyt. Yhtye levytti Capitol Recordsille, Tangerine Recordsille ja Super K:lle. Yhtyeen originaalikokoonanon hajottua siinä vaikutti basistina Grand Funk Railroadin riveissä menestystä saavuttanut Mel Schacher, kitaristina Frank Montoya ja rumpalina Jeff McDonald. Richard Schultzin siirryttyä yhtyeen basistiksi hän kirjoitti Rudy Martnezin kanssa useita kappaleita, kuten She Goes to Church on Sunday, joka lisensoitiin Paul McCartneyn julkaisuyhtiölle. 70-luvun alussa Question Mark & The Mysterians teki paluun originaalista eronneella kokoonpanolla, jossa oli kaksi kitaristia, mutta ei urkuria. Dave Marsh kirjoitti yhtyeestä artikkelin Creem-aikakauslehteen kuvaten sitä punkrockiksi. Vuonna 1984 yhtyeen alkuperäiskokoonpano teki paluukonsertin Dallasissa. Originaalirumpali Robert Martinez teki paluun yhtyeeseen ja korvasi sairastuneen Eddie Serraton. Yhtyeen paluukonsertti ei johtanut lopulliseen reunioniin, mutta se julkaistiin albumina 96 Tears Forever: The Dallas ReUnion Tapes. Vuonna 1998 Smash Mouthin Can't Get Enough of You Babysta levyttämä cover saavutti Billboardin listalla sijan 14. Edellisenä vuonna Question Mark and the Mysterians oli tehnyt jälleen paluun. Yhtye esiintyi CaveStomp -garagefestivaalien pääesiintyjänä newyorkilaispromoottori Jon Weissin ansiosta. Mainitulla festivaalilla esiintyi useita 60-luvun garage- ja psykedeelistä rockia edustaneita yhtyeitä. 90-luvulla Question Mark and the Mysterians olisi halunnut julkaista uudelleen kaksi ensimmäistä loppuunmyytyä albumiaan. 96 Tears-kappaleen oikeudet omisti kuitenkin Allan Klein. Niinpä yhtye levytti esikoisalbuminsa uudelleen ja julkaisi sen Collectables Recordsin kautta. Vuonna 1998 Frank Rodriguez palasi yhtyeen kosketinsoittajaksi ja se julkaisi Norton Recordsilla suhteellisen hyvin menestyneen livealbumin Do You Feel It, Baby? Sitä seurasi seuraavana vuonna New Yorkissa nauhoitettu uusi studioalbumi More Action. Vuonna 2000 Question Mark aloitti yhteistyön New Yorkista kotoisin olleen kitaristin ja promoottorin Gary Furyn kanssa. Se johti sarjaan konsertteja, jossa Question Markia säesti Furyn johtama yhtye, jonka muut jäsenet koostuivat New Yorkin alueen garagerockyhtyeissä vaikuttaneista muusikoista. Mukana oli myös The Mysteriansin originaalirumpali Robert Martinez. Nimellä Question Mark and the Mysterymen yhtye heitti keikat New Yorkin Limelightissa ja Washingtonin Black Catissa.  Vuonna 2001 Question Mark and the Mysteriansin originaali kokoonpano teki paluun New Yorkissa soittaen Steve Van Zantin Underground Garage-konsertissa myyden Village Undergroundin loppuun. Vuonna 2002 Question Mark esiintyi CBGB-clubilla kaksi-iltaisen garagefestivaalin pääesiintyjänä. Taustayhtyeeseen kuuluivat Fury, Robert Martinez, basisti Keith Hartel ja Pat Benatarin ja David Johansenin yhtyeissä sekä E-Street Bandissa vaikuttanut kosketinsoittaja Charlie Giordano. Uusi kokoonpano esiintyi nimellä Question Mark and the New Mysterians. Toukokuussa 2007 Question Mark ja Billy Fury yhdistivät jälleen musiikillisesti voimansa soittamalla hyväntekeväisyyskonsertin New Yorkin Highline Ballroomissa. Taustayhtye The Playthingsin tunnetuin jäsen oli tavanomaisesta poiketen rummuista vastannut Sylvain Sylvain. 80-luvun puolivälistä lähtien Question Markin kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt kitaristi Dennis Dean Lack on ollut hänen musiikillinen johtajansa tuosta lähtien. Vuonna 2006 Question Mark and the Mysteriansin originaalikokoonpano pääsi Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen. 96 Tearsista ovat levyttäneet coverversionsa  esimerkiksi Aretha Franklin, Thelma Houston, Iggy Pop, Eddie & The Hot Rods ja The Stranglers. Mysteriansissa rummuttanut Eddie Serrato mehehtyi sydänkohtaukseen 24. helmikuuta 2011 65 -vuotiaana. Soolokitaristi Robert Balderramalla diagnosoitiin eturauhassyöpä lokakuussa 2017.

torstai 4. maaliskuuta 2021

Maanantain mainio:Garagerockryhmän kakkosalbumi

Thee Ultra Bimboos:Supermess

Vuonna 1998 Twang Recordsin julkaisemana ilmestynyt Supermess on garagerockryhmittymänä musiikillisen uransa aloittaneen Thee Ultra Bimboosin toinen studioalbumi ja samalla yhtyeen ensimmäinen pelkästään uudesta tuotannosta koostuva pitkäsoitto; Bimboosin esikoisalbumi We Can Stop Whenever We Want koostui nimittäin yhtyeen ensimmäisten ep:itten Absolutely Fabulous ja We Can Go on with Our Suspicious Minds kappaleista muutamalla bonusbiisillä höystettynä. Supermessin avausraita 95 % Fake säilyi pitkään Bimboosien keikkojen avauskappaleena ja biisistä työstettiin myös Hannu Puttosen ohjaama musiikkivideo. Supermessin kappaleissa ärhäkkä, jopa likainen garagerocksoundi yhdistyy ajoittain hyvinkin pophenkisiin melodioihin. Erinomaisina esimerkkeinä käyvät She's Gonen, Turn the Lights Outin ja Bite of a Vampiren kaltaiset, mitä mainioimmat raidat. Nimibiisi Supermess on pitkäsoiton ainoa instrumentaalikappale ja suorastaan revittelevä sellainen. Vastaavasti ainoa covertuotantoa edustava kappale on Sleepy Sleepersin Tarzan, jonka versiointi oli yhtyeen basistin Sallan idea. Melodisempaa siipeä edustava Thank God for Lousy Lovers on yksi Supermessin kirkkaimmista helmistä ja yli viisiminuuttinen, instrumentaatiossaan jopa sitareita hyödyntävä päätösraita Nine Inch Heels sijoittuu kokonaisuudessa terävimpään kärkeen ja albumin avausraidan tavoin se oli pitkään mukana Bimboosin keikkasetissä. Supermess on laadukas ja Bimboosien viimeinen melko tyylipuhtaasti garagerockia edustava albumi, mutta lopullisena näyttönä yhtyeen kyvyistä oli vuonna 2000 ilmestynyt, varsin monipuolinen ja singlekappaleiden Fool ja Antonio kaltaisia täysosumia sisältävä pitkäsoitto Four Fans Can't Be Wrong. Supermessin nimi  on muuten  väännös Supremesista, aivan kuten Bimboosien viimeiseksi jäänyt ja vuonna 2003 ilmestynyt albumi Bimboo Wizard vastaavanlainen The Whon Pinball Wizardista. Rockhistoria oli siis otettu mitä asiaankuuluvimmin haltuun.

Sunnuntain extra:Eräs Taylor Daynen suurimmista singlehiteistä

 I'll Be Your Shelter on yhdysvaltalaissolisti Taylor Daynen toiselta ja vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta Can't Fight Fate löytyvä, Diane Warrenin kirjoittama ja Ric Waken tuottama kappale. Singleformaatissa I'll Be Your Shelter julkaistiin 20. maaliskuuta 1990 Can't Fight Fate -albumin kolmantena nelivitosena. Yhdysvalloissa I'll Be Your Shelter nousi Billboardin listalla neljänneksi ja Adult Contemporary -listalla kappale saavutti sijan 15. Kanadan RPM Top 100 Singles -listan kärkeen I'll Be Your Shelter nousi viikon ajaksi elokuun alussa 1990 ollen siellä Daynen ainoa listaykkönen. Yhdysvaltojen ulkopuolella I'll Be Your Shelter nousi Australiassa neljänneksi, Uudessa Seelannissa sijalle 33. ja Britanniassa sijalle 43. Tyylillisesti I'll Be Your Shelter on tulkittavissa irtiotoksi Taylor Daynen discotaustaisesta musiikista, sillä kyseessä on keskitempoinen poprockkappale. Warren kertoi American Top 40 -ohjelman Shadoe Stevensille tarjonneensa I'll Be Your Shelteriä levytettäväksi ensiksi Tina Turnerille, mutta tämän kieltäydyttyä kappaletta tarjottiin tuloksekkaasti Taylor Daynelle. Taustavokalistina biisissä kuullaan Kathy Troccolia. Yhdysvalloissa I'll Be Your Shelter oli Daynen seitsemäs top teniin kohonnut single ja Billboardin vuoden 1990 suurimpien hittien listalla se tavoitti sijan 63. I'll Be Your Shelterin musiikkivideon ohjauksesta vastasi Dominic Sena, joka ohjasi myöhemmin elokuvat Gone in 60 Secondsin ja Swordfish. Video pääsi lisäksi mukaan Daynen musiikkivideokoosteelle Twist of Fate. I'll Be Your Shelteristä työstetyt Extended Remix ja Groove Mix antoivat kappaleelle voimakkaampaa popsävyä. Hankalasti saatavissa olleet remixit ilmestyivät vuonna 2005 julkaistulla kokoelma-albumilla Dance Diva:Remixes & Rarities. Lisäksi ne ovat mukana vuonna 2014 ilmestyneellä Can't Fight Fate- albumin deluxe edition -versiolla.

Lauantain pitkä:Thin Lizzyn 80-luvun alun kitaristi ja paljon muuta

Kolmas maaliskuuta 1948 Barnstaplessa, Devonissa syntynyt Terence Charles "Snowy" White on brittiläinen kitaristi, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Thin Lizzyssä vuosina 1980-1982 ja Pink Floydin kiertuekitaristina vuosina 1977 ja 1980 albumien Animals ja The Wall-tiimoilta tehdyillä kiertueilla ja myöhemmin Roger Watersin kiertuebändissä. Whiten soolotuotannosta vuonna 1983 ilmestynyt Bird of Paradise oli Britanniassa top 30 -menestys. Isle of Wightilla varttunut White on kitaristina itseoppinut ja ensimmäisen kitaransa hän vastaanotti kymmenvuotiaana. Vuonna 1965 White muutti Tukholmaan ja soitti yli vuoden ajan triokokoonpanossa nimeltä The Train. Vuonna 1968 White hankki nimikkokitaransa, joka oli Gibson Les Paul Goldtop. Vuonna 1970 White siirtyi Lontooseen, missä hän vaikutti sekä studiomuusikkona että Heavy Heart -nimisen yhtyeen jäsenenä. Tässä vaiheessa White tutustui Peter Greenin ja kaksikon ystävyys jatkui Greenin kuolemaan saakka. Myöhemmin White oli mukana Greenin sooloalbumilla In the Skies. 1960-luvun aikana White soitti myös Patrick Bradleyn ja Les Paynen kanssa. Heihin White oli ystävystynyt Isle of Wightilla. Kate Bushin manageri Hilary Walker suositteli Whitea Pink Floydille mainitun progemammutin etsiessä toista kitaristia Animals-kiertueensa livekokoonpanoon. Whiten soolo kappaleessa Pings on the Wing oli hänen ensimmäinen Floydin riveissä soittamansa. Mainitulla kiertueella White soitti bassoa settien avauskappaleessa Sheep ja kitarasoolot kappaleissa Have a Cigar ja Shine on Your Crazy Diamond Part VIII. Thin Lizzyn kitaristi Scott Gorham oli todentanut Whiten soittoa Pink Floydin konsertoidessa New Yorkissa Animals-kiertueellaan. Vuonna 1979 Gorham lähestyi Whitea ja pyysi tätä liittymään Thin Lizzyyn. Yhteistyö kahden kyseisen yhtyeen välillä oli mutkikasta; Whitea pyydettiin samanaikaisesti harjoittelemaan Pink Floydin The Wall-kiertuetta varten ja liittymään Thin Lizzyyn. White hoiti molemmat tontit. Thin Lizzyn jäsenenä hän vaikutti elokuuhun 1982 asti ollen mukana yhtyeen albumeilla Chinatown ja Renegade ja osallistui myös biisintekoon manituilla pitkäsoitoilla. Whiten konneksio Pink Floydin kanssa jatkui myöhemmillä vuosikymmenillä. Vuonna 1990 Roger Waters pyysi Whitea esiintymään The Wall-konsertissa Berliinissä. Vuonna 1991 White oli Watersin kanssa mukana Guitar Legends -konsertissa Sevillessa. Whiten vuonna 1994 ilmestyneellä sooloalbumilla Highway to the Sun David Gilmouria kuultiin kitaristina kappaleessa Love, Pain and Sorrow. Mainitulla albumilla vierailivat lisäksi esimerkiksi Chris Rea ja Gary Moore. Whiten seuraavan albumiprojektin nimi oli Goldtop hänen nimikkokitaransa mukaan. Se sisälsi materiaalia vuosien 1974 ja 1994 väliltä. Mukana oli pari Thin Lizzyn kappaletta, jameja Peter Greenin In the Skies-albumin nauhoituksista ja pidennetty kasiraitaversio Pink Floydin kappaleesta Pings on the Wing, joka kahden osansa välissä sisältää Whiten soittaman bridgen. Vuodesta 1996 lähtien White on levyttänyt ahkerasti White Flames -yhtyeensä kanssa. Vuonna 1999 White oli mukana Roger Watersin albumin In the Flesh tiimoilta tehdyllä kiertueella Yhdysvalloissa. Vuonna 2000 White oli jälleen mukana Watersin kiertueella Yhdysvalloissa ja tällä kertaa siltä taltioitiin sekä livelevy että elokuva.  Helmi- ja heinäkuun 2002 välillä White oli maailmankiertueella Watersin kanssa. Vuonna 2006 White osallistui Watersin The Dark Side of the Moon -livekiertueelle Euroopassa, Yhdysvalloissa, Australiassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa. Waters ja White esiintyivät myös Live Earthissa. Vuonna 2008 White muodosti uuden yhtyeen Snowy White Blues Project. Siinä hän vastasi kitarointinsa lisäksi vokalisoinnista ja muilta osin yhtyeen lineupin muodostivat kitaristi/solisti Matt Taylor, basisti Ruud Weber ja rumpali Juan van Emmerloot. Vuonna 2010 White konsertoi jälleen Roger Watersin kanssa; tällä kertaa In the Wall Livessä. Vuonna 2019 White ilmoitti lopettavansa keikkailunsa terveyssyistä. Snowy White and Blue Flamesin tuorein albumi on vuonna 2020 ilmestynyt Something On Me.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiprogen edustajan ensimmäinen tupla-albumi

 Pink Floyd:Ummagumma

Seitsemäs marraskuuta 1969 Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ummagumma on brittiläisen progressiivisen rockin ydinryhmään lukeutuvan Pink Floydin neljäs albumi ja samalla ensimmäinen tupla. Sen ensimmäinen levy koostuu Mothers Clubilla Birminghamissa 27. huhtikuuta 1969 ja College of Commercessa Manchesterissa toinen toukokuuta samaisena vuonna taltioiduista liveäänityksistä. Kyseiset kappaleet kuuluivat tuolloin yleisesti yhtyeen keikkasettiin. Ummagumman toinen albumi sisältää sitä vastoin Abbey Roadin studioilla Lontoossa taltioituja kappaleita, joiden sävellystyöstä vastasi vuorollaan kukin yhtyeen jäsenistä. Ummagumman kansitaide oliHypgnosiksen käsialaa ja kyseessä on Pink Floydin viimeinen albumi, jonka kannessa nähtiin yhtyeen jäsenet. Ummagumma nousi viidenneksi brittien albumilistalla ja cd-formaatissa albumi on julkaistu useamman kerran. Billboardin listalla Ummagumma saavutti sijan 74 Pink Floydin jäsenet ovat sen saavuttamasta menestyksestä huolimatta itse jälkikäteen ilmaisseet tyytymättömyytensä kyseiseen albumiin. Ummagumman livelevyllä julkaistujen kappaleiden lisäksi konserttiversiot on taltioitu kappaleista Interstellar Overdrive sekä The Embryo, joista ensiksi mainittu on Pink Floydin esikoisalbumilta Piper at the Gates of Dawn.. Ummagumman studioalbumi syntyi kosketinsoittaja Richard Wrightin halusta luoda todellista musiikkia ja alun perin yhtyeen jäsenillä, eli Wrightin lisäksi Roger Watersilla, David Gilmourilla ja Nick Masonilla oli jokaisella alun perin valmiina yhden levypuoliskon verran omaa sävellystuotantoaan. Kyseessä on Pink Floydin ensimmäinen Harvestin julkaisema albumi. Ilmestymisaikanaan Ummagumma saavutti varsin myönteiset arviot. International Timesiin laaditussa arviossa kehuttiin erityisesti tupla-albumin livelevyä ja Vox sijoitti Ummagumman livelevyn kaikkien aikojen parhaiden konserttitaltiointiensa listalle.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Torstain terävä:Progemammutin vuoden 1973 tupla-albumi

 Yes:Tales from Topographic Oceans

Seitsemäs joulukuuta 1973 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tales from Topographic Oceans on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Yes-yhtyeen kuudes studioalbumi. Yhtyeen solisti Jon Anderson sai idean konseptialbumista luettuaan Yogin elämäkerran, joka kuvaa Hindu-tekstien neljää erityistä tiedonalaa. Esiteltyään ideansa kitaristi Steve Howelle kaksikko kehitti albumin teemat ja lyriikat. Lopputuloksena oli neljästä yhden levypuoliskon mittaisesta kappaleesta koostunut tupla-albumi. Kosketinsoittaja Rick Wakeman ei pitänyt albumin rakenteesta ja koki, ettei hän kyennyt vaikuttamaan kirjoitettuun musiikkiin. Tales from Topographic Oceans oli ensimmäinen Yes-albumi yhtyeen uudelle rumpalille Alan Whitelle, joka oli edellisenä vuonna ottanut Bill Brufordin paikan Yesin lineupissa. Vaikka tupla-albumi sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, siitä muodostui kaupallisessa mielessä menestys. Tales from Topographic Oceans oli ensimmäinen brittiläinen albumi, joka saavutti kultalevyn pelkästään ennakkotilaustensa perusteella. Tuplakko nousi brittilistan kärkisijalle kahden viikon ajaksi. Billboardin listalla sen paras sijoitus oli kuudentena. Yhdysvalloissa Tales from Topographic Oceans saavutti vuonna 1974 kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Albumin julkaisua seurasi viisi kuukautta kestänyt kiertue Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joka oli Yesin siihenastisen historian laajin. Kyseisellä rundilla Tales from Topographic Oceans soitettiin kokonaisuudessaan. Albumin uudelleenjulkaisut ilmestyivät vuosina 1994 ja 2003 ja jälkimmäisessä versiossa on mukana aikaisemmin julkaisemattomia bonuskappaleita. Vuonna 2016 albumista ilmestyi versio, joka sisälsi Steven Wilsonin uudet stereo ja 5.1 surround sound miksaukset.

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Keskiviikon klassikko:Ihmisten kitaristin läpimurtolevy

 Rory Gallagher:Live in Europe

14. toukokuuta 1972 alun perin Polydorin julkaisemana ilmestynyt Live in Europe on irlantilaisen blueskitaristin Rory Gallagherin kolmas sooloalbumi ja samalla ensimmäinen konserttitaltiointi, joka koostuu hänen aikaisemmin mainittuna vuonna tekemältään Euroopan-kiertueelta taltioiduista nauhoituksista. Tavanomaisista konserttitaltioinneista poiketen Live in Europe sisältää ainoastaan kaksi Gallagherin aikaisemmin levyttämää kappaletta, jotka ovat Laudromat Gallagherin esikoisalbumilta ja In Your Town artistin kakkospitkäsoitolta Deuce. Muut kappaleet edustavat joko Gallagherin tuoreempaa tuotantoa tai hänen tulkintojaan traditionaaleista blueskappaleista. Live in Europe ilmestyi vaiheessa, jolloin 60-luvun jälkipuoliskolla kukoistuskautensa kokenut brittiläinen bluesboomi vietti viimeisiä hetkiään.  Albumin avaavasta Junior Wellsin käsialaa olevasta kappaleesta Messin' with the Kid muodostui standardi Gallagherin ohjelmistoon. I Could've Had Religion oli Gallagherin kunnianosoitus Robert Wilkinsin ja Gary Davisin kaltaisille bluesartisteille. Kuultuaan Gallagherin kappaleesta nauhoittaman version Bob Dylan ilmaisi kiinnostuksensa levyttää sen ja oli oikeassa olettaessaan, että kyseessä oli traditionaalinen blueskappale, eikä Gallagherin originaalituotantoa edustava biisi. Blind Boy Fullerin Pistol Slapper Bluesia seuraavassa traditionaalissa Goin' to My Hometown Gallagher vaihtaa Stratocasterinsa mandoliiniin. Pitkäsoiton päättää William Harrisin käsialaa oleva suoraviivaista bluesrockia edustava kappale Bullfrog Blues, jossa myös basisti Gerry McAvoylle ja rumpali Wilgar Campbellille tarjoutuu tilaisuus sooloihin. Live in Europen cd-versio sisältää bonuksinaan kaksi traditionaalia blueskappaletta; What in the World ja Hoodoo Man. Suurin osa kriitikoista kohottaa Live in Europen Rory Gallagherin tuotannon laadukkaimpien albumien kastiin. Julkaisunsa jälkeen albumi kohosi Britanniassa Gallagherin pitkäsoitoista ensimmäisenä top teniin ja saavutti kultalevyn. Myös Billboardin Hot 200-listalla albumi nousi ilmestymisvuonnaan sijalle 101. Live in Europe olikin Gallagherin ensimmäinen kaupallisesti hyvin menestynyt pitkäsoitto. Vuonna 1972 ihmisten kitaristi tuli valituksi Melody Makerin äänestyksessä vuoden kitaristiksi/muusikoksi Eric Claptonin jäädessä kakkossijalle.