Maanantain mainio:The Animalsin originaalikitaristi

21. toukokuuta 1943 syntynyt ja 29. tammikuuta 2021 edesmennyt Hilton Stewart Paterson Valentine oli brittiläinen kitaristi, joka identifioituu ensisijaisesti The Animalsin originaaliksi keppimieheksi. Northumberlandissa syntynyt Valentine omi ensiksi musiikillisia vaikutteita 50-luvun skiffle-skenestä. Ensimmäisen kitaransa Valentine sai 13-vuotiaana ja hän opetteli sointuja itsenäisesti teoksesta Teach Yourself a Thousand Chords. Musiikin opiskelu jatkui John Spence Community High Schoolissa ja Valentine perusti oman skiffle-yhtyeensä nimeltä The Heppers. Se soitti keikkoja paikallisissa clubeissa ja sanomalehtiarviossa The Heppersiä kuvattiin nuoreksi mutta lupaavaksi skiffle-yhtyeeksi. Noin vuoden 1959 tienoilla The Heppersin tyylisuunnaksi vaihtui rock and roll ja yhtyeen nimeksi samalla The Wildcats. Tynesiden alueella siitä muodostui suosittu keikkabändi ja näihin aikoihin yhtye nauhoitti kymppituumaisen asetaattilp:n Sounds of the Wildcats. Vuonna 1963 The Animals oli muotoutumassa. Basisti Chas Chandler oli kuullut Valentinen villistä kitaransoittotyylistä ja pyysi tätä liittymään The Alan Price Combon jäseneksi. Solisti Eric Burdon oli jo yhtyeen line-upissa ja rumpali John Steel liittyi mukaan välittömästi Valentinen jälkeen. Muutaman kuukauden kuluttua yhtyeen nimeksi vaihtui The Animals. Vaikka yhtye muistetaan ensisijaisesti Burdonin vokalisoinnista ja Pricen urkutyöskentelystä, Valentine vastasi House of the Rising Sunin kitaraintrosta, joka inspiroi lukemattomia aloittelevia kitaristeja. Se oli soitettu Gretsch Tennesseanilla ja Selmerin vahvistimella. Mainitun kitaran Valentine oli ostanut alkuvuodesta 1962 Newcastlesta ollessaan vielä The Wildcatsin jäsen. Myöhemmin vuoden 1964 aikana Rickenbacker antoi hänelle mainitun vuoden Rose Morris -kitaran, jota Valentine soitti 12-kielisen mallin lisäksi. Hän jatkoi The Animalsin jäsenenä syyskuuhun 1966 saakka, jolloin yhtyeen ensimmäinen inkarnaatio lopetti toimintansa. Valentine muutti Kaliforniaan ja levytti sooloalbumin All in Your Head, josta ei muodostunut menestystä. Mainitun pitkäsoiton tuotannosta ja sovituksista vastasi The Animalsissa myöhemmin vaikuttanut Vic Briggs. Valentine palasi Britanniaan ja oli mukana useissa The Animalsin reunioneissa. Vuonna 1994 The Animalsin originaalikokoonpano pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Toukokuussa 2001 yhtye tuli valituksi Hollywood's Rock Walk of Fameen. Vuonna 2004 Valentinelta ilmestyi sooloalbumi It's Folk n' Skiffle Mate! Lokakuuhun 2009 saakka Valentine konsertoi Britanniassa, New Yorkissa ja Etelä-Carolinassa Skiffledog-sooloprojektinsa tiimoilta. Helmikuun 2007 ja marraskuun 2008 välillä Valentine keikkaili myös Eric Burdonin kanssa. Vuonna 2011 Valentinelta ilmestyi sooloalbumi Skiffledog on Coburg Street sekä Peter Jay and the Jaywalkersin jäseniin lukeutuneen Big Boy Pete Millerin kanssa työstetty joulualbumi Merry Skifflemas! Viimeiset elinvuotensa Valentine asui Connecticutissa. Hän menehtyi 29. tammikuuta 2021 77 vuoden ikäisenä.

Sunnuntain extra:Everly Brothersin vuoden 1958 hitti

 Bird Dog on Boudleaux Briantin kirjoittama ja The Everly Brothersin levyttämä kappale. Vuonna 1958 julkaistu single nousi Billboardin Countrylistan kärkeen. Billboardin Hot 100 -listalla ja R&B-listalla kyseinen kappale saavutti toisen sijan. Bird Dogin tekstissä kappaleen kertojaminä pelkää Johnnyn vievän hänen tyttöystävänsä ja kutsuu tätä lintukoiraksi käytöksensä vuoksi. Bird Dogin musiikillinen rakenne on melko epätavanomainen, sillä se yhdistää 12-tahdin bluesin kahdeksasta tahdista koostuvaan kertosäkeeseen. Bird Dogista levytetyistä coverversioista mainittakoon The Newbeatsin vuonna 1966 julkaisema single. Mud nauhoitti Bird Dogin vuonna 1975 ilmestyneelle albumilleen Use Your Imagination, joka saavutti brittien albumilistalla sijan 33. The Bellamy Brothersin Bird Dogista vuonna 1978 levyttämä cover saavutti sijan 86. countrylistalla. Joan Jett & The Blackhearts levytti Bird Dogista version, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneen albumin Glorious Results of the Misspent Youth vuonna 1998 julkaistun cd-version yhtenä bonuskappaleista. Joensuulainen katurockyhtye Salvador esitti Bird Dogista keikoillaan 80- ja 90-lukujen taitteessa akustisesti suomennosta nimeltä Johnny.

Lauantain pitkä:60-luvun lopussa perustettu ja seuraavan vuosikymmenen alussa suosionsa huipun kokenut brittiyhtye

Humble Pie oli brittiläinen rockyhtye, jonka Steve Marriott perusti Essexissä vuoden 1969 aikana. Kyseessä oli yksi varhaisista brittiläisistä superyhtyeistä, joka saavutti menestystä Atlantin molemmin puolin Natural Born Bugien, I Don't Need No Doctorin, 30 Days in a Holen ja Black Coffeen kaltaisilla singleillään. Humble Pien originaalin line-upin muodostivat aikaisemmin Small Facesin keulahahmona vaikuttanut solisti/kitaristi Steve Marriott, kitaristi/solisti Peter Frampton, jonka varhaisempi yhtye oli ollut The Herd, Spooky Toothin ex-basisti Greg Ridley sekä ainoastaan 17-vuotias rumpali Jerry Shirley, joka oli aikaisemmin vaikuttanut yhtyeessä Apostolic Intervention. Tammikuussa 1969 juuri Small Facesin jättänyt Steve Marriott lyöttäytyi yhteen Peter Framptonin, Greg Ridleyn ja Jerry Shirleyn kanssa. Aluksi hän oli saattanut Ridleyn ja Shirleyn yhteen Framptonin mahdollisen taustayhtyeen jäseninä, mutta päätyi liittymään yhtyeeseen myös itse. Superbändistatuksen vastaisesti yhtye valitsi nimekseen Humble Pie ja sen levy-yhtiöksi valikoitui Andrew Loog Oldhamin Immediate Records. Yhtyeen esikoisalbumi As Safe As Yesterday Is ja single Natural Born Bugie ilmestyivät molemmat elokuussa 1969. Pitkäsoiton paras listasijoitus oli 16. ja single kohosi aina neljänneksi. As Safe As Yesterday Is -albumista Rolling Stoneen vuonna 1970 laaditussa arviossa pitkäsoitto oli yksi ensimmäisistä, joihin viitattiin termillä heavy metal. Humble Pien kakkosalbumi Town and Country julkaistiin Britanniassa loppuvuodesta 1969, jolloin yhtye oli ensimmäisellä kiertueellaan Yhdysvalloissa. Mainittu pitkäsoitto koostui akustisvoittoisemmista kappaleista ja niiden kirjoittamiseen olivat ottaneet osaa kaikki yhtyeen neljä jäsentä. Noihin aikoihin Humble Pien setit sisälsivät ensiksi akustisen osuuden, jonka keskeisin kappale oli radikaalisti originaalista eroava sovitus Graham Goldmanin kirjoittamasta ja The Yardbirdsin levytyksenä hitiksi nousseesta kappaleesta For Your Love. Sitä Pien konserteissa seurasi sähköinen setti. Tuoreet nauha-arkistot osoittavat Humble Pien nauhoittaneen olemassaolonsa ensimmäisten yhdeksän kuukauden aikana noin 30 kappaletta, joista suuri osa säilyi julkaisemattomana vuosikymmenten ajan. Mainittuihin nauhoituksiin sisältyi esimerkiksi tulkinta Henry Gloverin kappaleesta Drown in My Own Tears. Vuoden 1970 aikana Humble Pien levy-yhtiöksi vaihtui A&M Records ja Dee Anthonysta tuli yhtyeen manageri. Hän vastusti Pien akustista settiä ja suosi raa'empaa Marriottin dominoimaa tuotantoa. Pien ensimmäinen A&M:lle työstämä pitkäsoitto oli myöhemmin samaisen vuoden aikana ilmestynyt yhtyeen nimikkoalbumi, joka tyylillisesti vaihteli progressiivisen rockin ja hardrockin välillä. Samaan aikaan pitkäsoiton kanssa julkaistu single Big Black Dog jäi vaille listasijoitusta, mutta Piesta alkoi jo tässä vaiheessa muodostua Yhdysvalloissa varsin suosittu live-esiintyjä. Samoihin aikoihin Peter Frampton hankki Phenix-kitaransa, mustan vuoden 1954 Les Paul Customin, josta muodostui hänen tavaramerkkinsä ja suosikkikitaransa seuraavan vuosikymmenen ajaksi. Joulukuun alussa 1970 Pie soitti sarjan keikkoja San Franciscon Fillmore Westissä. Ensimmäisessä konsertissa Framptonilla oli vaikeuksia tuonaikaisen kitaransa, puoliakustisen Gibson 355:n kanssa. Kovemmilla volyymeilla soitettaessa  se nimittäin aiheutti ei toivottua feedbackiä. Setin jälkeen Framptonia lähestyi diggari ja muusikko Mark Mariana, joka lainasi hänelle vuoden 1954 Les Paulin modifioitua mallia. Toisen setin lopussa Frampton oli jo siinä määrin vakuuttunut uudesta kitarasta, että hän oli aikeissa ostaa sen Marianalta. Tämä ei kuitenkaan suostunut ottamaan vastaan maksua. Seuraavan kymmenen vuoden ajan Frampton soitti miltei pelkästään kyseistä kitaraa ja se nähdään myös vuonna 1976 ilmestyneen menestysalbumi Frampton Comes Aliven kannessa. Kitaran arveltiin tuhoutuneen vuonna 1980 lento-onnettomuudessa Venezuelassa Framptonin Etelä-Amerikan -kiertueen aikana. Tosi asiassa lentokoneen miehistö kuoli, mutta Framptonin kitara kärsi ainoastaan vähäisiä vaurioita ja se palautettiin hänelle vuonna 2011. Yhdeksäs heinäkuuta 1971 Humble Pie soitti Grand Funk Railroadin lämmittelijänä legendaarisessa Shea Stadiumin konsertissa, joka omana aikanaan löi Beatlesien ennätyksen nopeimmin loppuun myydystä stadionkonsertista. Huhtikuussa 1971 ilmestyi Humble Pien siihen mennessä menestynein studioalbumi Rock On. Loppuvuodesta julkaistiin New Yorkin Fillmore Westissä toukokuun lopussa taltioitu tuplakonserttitaltiointi Performance:Rockin' the Fillmore. Livealbumi nousi Billboardin listalla sijalle 21. ja saavutti kultalevyn. Singleformaatissa julkaistusta kappaleesta I Don't Need No Doctor muodostui hitti FM-radioasemilla ja myös singlelistalla se saavutti sijan 73. Albumin ilmestymisen aikaan Frampton oli kuitenkin jättänyt yhtyeen ja siirtynyt sittemmin varsin menestyksekkääksi muodostuneelle soolouralleen. Framptonin paikan yhtyeessä otti aikaisemmin muun muassa bluesrockyhtyeessä Bakerloo soittanut Clem Clempson ja Humble Pie siirtyi raskaampaan, Marriottin blues- ja souljuuria korostavaan musiikilliseen ilmaisuun.

Ensimmäinen Clempsonin kanssa työstetty albumi oli vuonna 1972 ilmestynyt Smokin', jolta poimittiin myös singlet Hot N' Nasty ja 30 Days in a Hole, joista jälkimmäisestä kehkeytyi eräs yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Smokin':ista muodostui ahkeran keikkailun siivittämänä Pien kaupallisesti menestynein albumi, joka saavutti Billboardin listalla kuudennen sijan.  Smokin':in menestyksen myötä A&M julkaisi Pien kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa samalla tupla-albumilla nimellä Lost and Found. Mainittu tuplakko saavutti Billboardin listalla sijan 37. Autenttisempaa R&B-soundia etsiessään Marriott palkkasi kolmesta naisvokalistista; Venetta Fieldsistä, Clydie Kingistä ja Sherlie Matthewsista koostuneen lauluyhtyeen The Blackberries. Matthewsin paikan otti myöhemmin Billie Barnum. Mainitut solistit olivat konsertoineet Ike & Tina Turnerin kanssa The Ikettesinä ja Ray Charlesin mukana nimellä The Raelettes. Vuonna 1973 ilmestyneen tupla-albumin Eat It  levytyksiin osallistui lisäksi saksofonisti Sidney George ja se sisälsi Marriottin osittain akustisia originaalikappaleita, R&B-numeroita ja Glasgowssa tehtyjä Humble Pien livenauhoituksia. Billboardin listalla Eat It saavutti sijan 13. Vuonna 1974 Pielta ilmestyi albumi Thunderbox ja seuraavana ennen yhtyeen hajoamista pitkäsoitto Street Rats. Ennen toimintansa loppumista Pie teki kiertueen Goodbye Pie. Loppuvuodesta 1979 Marriott ja Shirley elvyttivät Humble Pien kokoonpanolla, jonka täydensivät Jeff Beck Groupissa solistina ja kitaristina vaikuttanut Bobby Tench sekä New Yorkista kotoisin ollut basisti Anthony "Sooty" Jones. Marriottin ja Shirleyn kirjoittama tuore kappale Fool for a Pretty Face lähetettiin eri levy-yhtiöille, joista levytyssopimus solmittiin Atlantic Recordsin alamerkin Atcon kanssa. Britanniassa yhtyeen materiaalin julkaisusta vastasi Small Facesin managerina toimineen Don Ardenin omistama Jet Records. Vuonna 1980 ilmestynyt albumi On to Victory saavutti Billboardin listalla sijan 60. ja single Fool for a Pretty Face ylsi kahdeksaa sijaa korkeammalle. Humble Pie konsertoi Yhdysvalloissa osana Rock N' Roll Marathon Billiä Ted Nugentin ja Aerosmithin kanssa ja vuonna 1981 yhtyeeltä ilmestyi albumi Go for the Throat. Alun perin se levytettiin raakasoundisena rhythm and blues-albumina, mutta levy-yhtiön vaatimuksesta lopputulos oli erilainen. Huhtikuussa 1981 Go for the Throat -kiertueen alkuvaiheessa Marriott loukkasi kätensä hotellihuoneen oveen. Samaisen vuoden heinäkuussa kaikki loput konsertit peruuntuivat Marriottin sairastelun vuoksi. Pian tämän jälkeen kyseinen line-up lopetti kokonaan toimintansa sopimusteknisistä syistä. Vuonna 1982 Marriott palasi tien päälle kokoonpanolla, jossa olivat mukana basisti/kosketinsoittaja John Leverton, aikaisemmin Steppenwolfissa vaikuttanut kosketinsoittaja Goldy Mc John ja Chicagossa syntynyt rumpali Fallon Williams III. Yhtyeen originaalinimi oli The Official Receivers, Mc Johnin lähdettyä nimeksi vaihtui The Three Trojans, tai The Pie, mutta loppujen lopuksi promoottorit mainostivat mainittua kokoonpanoa Humble Pien nimellä. Mc Johnin lähdettyä jäljelle jäänyt trio konsertoi Australiassa lokakuussa 1982 Small Facesin nimellä. Tammikuussa 1983 Leverton joutui palaamaan Britanniaan. Marriott asettui asumaan Atlantan, Georgian alueelle, mistä hänen toinen vaimonsa Pamela Stephens oli kotoisin ja jatkoi keikkailua clubeissa Humble Pien nimellä. The Brains-yhtyeen Keith Christopher siirtyi basistiksi ja Tennesseestä kotoisin ollut nuori kitaristi Johnny Johnson täydensi yhtyeen kokoonpanon. Capricorn Recordsin kanssa suunnitellun diilin epäonnistuttua mainittu line-up siirtyi Pyramid Eye -studioille Chattanoogaan, Tennesseehen ja nauhoitti kolme kappaletta, joita kaavailtiin albumille, joka ei loppujen lopuksi toteutunut. Phil Dixin korvattua Johnsonin tarkoituksena oli nauhoittaa demoja Yesiä ja ELP:tä tuottaneen Eddy Offordin kanssa hänen studioillaan Atlantassa kokoonpanolla, jossa uutena kitaristina esittäytyi Georgia Satellitesin Rick Richards. Hän ja Keith Christopher ehtivät kuitenkin jättää yhtyeen ennen nauhoitusten alkamista. Mainitut nauhoitukset viimeisteltiin kokoonpanolla, jossa rumpalina oli Fallon ja basistina Babe Ruth-yhtyeen Dave Hewitt, mutta ne eivät saaneet osakseen levy-yhtiöiden kiinnostusta. Marriott hajotti yhtyeen ja palasi Britanniaan loppuvuodesta 1983.

Jerry Shirleyllä oli oikeudet Humble Pien nimeen vuonna 1988 ja hän kasasi yhtyeen uudelleen uusien muusikoiden kanssa. Shirley oli yhtyeen ainoa originaalijäsen ja niinpä se käyttikin nimeä The New Humble Pie tai Humble Pie Featuring Jerry Shirley. Shirley työskenteli radiopersoonana Clevelandin CNCX:llä ja uusi keikkailun aloittanut kokoonpano pitikin Clevelandiä tukikohtanaan. Vokalisointinsa ohella kitarasta vastannut Charlie Huhn oli yhtyeen toinen pysyvä jäsen ja muita kokoonpanossa vaikuttaneita jäseniä olivat muun muassa paluun yhtyeeseen tehnyt  Antohony "Sooty" Jones ja Wally Stocker. Jonesin korvasi kuitenkin pian vuonna 1989 itsenäisesti julkaistun singlen Still Rockin' tuotannosta vastannut Sean Beavan. Elokuussa 1989 uusi kokoonpano esiintyi Woodstock-festivaalin 20-vuotisvuosijuhlassa. Vuoteen 1990 mennessä Scott Allen oli ottanut Beavanin paikan basistina ja myöhemmin samana vuonna Clevelandista kotoisin ollut kitaristi Alan Greene ottanut Stockerin paikan. Vuosien 1992 ja 1996 välillä yhtyeessä basistina vaikutti Sam Nemon. Elokuussa 1999 Shirley loukkaantui vakavasti auto-onnettomuudessa ja myöhemmin hän palasi Britanniaan. Vuonna 1990 Marriott ja Frampton aloittivat jälleen musiikillisen yhteistyön. Kaksi Marriottin leadvokalisoimaa kappaletta; The Bigger They Come ja I Won't Let You Down ilmestyivät Framptonin kokoelma-albumilla Shine On:A Collection. Marriott menehtyi tulipalossa kotonaan Essexissä 20. huhtikuuta 1991. Sovitut esiintymiset täyttääkseen Charlie Huhn jatkoi vuonna 200 keikkailua Humble Pien nimellä ilman Shirleytä. Halloweenin Rick Craig ja The Outlawsin Ean Evans vaihtelivat basisteina ja Kent "Bubba" Gascoyne ja Jamie Darnell rumpaleina. Mainittuna vuonna Michiganistä ollut kitaristi Patrick Thomas otti kitaristina Craigin paikan. Kun kiertuevelvoitteet oli saatu päätökseen, yhtye hajosi ja Huhn liittyi Foghatiin. Palattuaan Britanniaan Shirley kasasi Humble Pien uudelleen vuonna 2001 kokoonpanolla, jossa olivat mukana originaalibasisti Greg Ridley, kitaristi Bobby Tench ja aikaisemmin Bad Companyssa soittanut rytmikitaristi Dave Colwell. Vuonna 2002 Sanctuary Records julkaisi Humble Pielta uutta tuotantoa sisältäneen albumin Back on Track, jonka nauhoituksiin ottivat lisäksi osaa kosketinsoittajat Zoot Money ja Victor Martin. Kiertue Britanniassa ja Saksassa Company of Snakesin ja uuden kosketinsoittajan Dean Reesin kanssa seurasi. Loppuvuodesta 2002 Greg Ridley sairastui ja yhtye lopetti toimintansa. Vuonna 2001 järjesttyyn Marriottin kuoleman kymmenvuotismuistokonserttiin ottivat osaa Humble Pien originaalijäsenet Frampton, Ridley ja Shirley.  Bobby Tench johti Zak Starkeyn, Rabbit Bundrickin ja Rick Willsin muodostamaa housebandia. Vuonna 2005 Chrome Dreams julkaisi konsertin dvd:nä nimellä  The Steve Marriott Astoria Memorial Concert 2001 ja vuonna 2006 albumina One More for the Ol' Tosser. Ridley menehtyi 19. marraskuuta 2003 keuhkokuumeen jälkeisiin komplikaatioihin 56-vuotiaana Alicantessa, Espanjassa. Vuonna 2018 Jerry Shirleyllä oli edelleen oikeudet Humble Pien nimeen. Niinpä hän muodosti yhtyeen uuden kokoonpanon, johon ei itse kuulunut, mutta jota hän ohjasi. Yhtyeen johtajaksi Shirley valitsi soolokitaristi Dave "Bucket" Colwellin, joka oli ollut mukana Pien vuoden 2002 albumilla Back on Track. Solistina oli Savoy Brownista ja Cactuksesta tuttu Jimmy Kunes. Uuden kokoonpanon täydensivät rytmikitaristi James "Roto" Rotondi, basisti David C. Gross ja rumpali Bobby Marks. Yhtyeen 15 konsertista koostunut kiertue alkoi elokuun viimeisenä 2018 Riverheadista, New Yorkista. Humble Pie-kataloogin lisäksi kyseinen line-up esitti covereita, kuten Bad Companyn Can't Get Enough ja Freen All Right Now.

Perjantain pohjat:Ramonesin ensimmäinen singlemenestys

Joey Ramonen käsialaa oleva Sheena is a Punk Rocker lukeutuu Ramonesin levytystuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin. Mainitussa biisissä tulevat esiin Joeyn 60-luvun alkupuolen surfmusiikista ja purukumipopista omaksumat vaikutteet. Kappale ilmestyi ensiksi singlenä Britanniassa toukokuussa 1977 ja saavutti sijan 22. Yhdysvalloissa Sheena ilmestyi samaisen vuoden heinäkuussa ja singlen sijoitus oli 81. Yhdysvalloissa Sheena is a Punk Rocker julkaistiin albumilla ensiksi Ramonesin kakkoslevyn Leave Home toisella painoksella, jolla se korvasi biisin Carbona Not Glue. Sheenan ja singlen b-puolen I Don't Care remiksatut versiot ilmestyivät Ramonesin kolmannella ja kenties legendaarisimmalla pitkäsoitolla Rocket to Russia. Sheena is a Punk Rocker on eräs ensimmäisistä kappaleista, jonka otsikossa punkrock mainitaan alakulttuurina. New Musical Express valitsi Sheenan vuoden 1977 viidenneksi parhaaksi kappaleeksi. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Sheena is a Punk Rocker saavutti sijan 461. Kappale on päässyt lisäksi mukaan Rock and Roll Hall of Famen 500 rock and rollia muokanneen kappaleen listalle. Kappaleen Sheena on itse asiassa sarjakuvakirjan hahmo Sheena, viidakon kuningatar. Ideana on, että hän diggaisi punkrockista päästyään sivistyksen pariin. Joey Ramonelle Sheena is a Punk Rocker oli ensimmäinen surfia/punkrockia edustanut teinikapinakappale ja siinä Sheena tuotiin osaksi nykyhetkeä. Sheena is a Punk Rockerista levytetyistä covereista mainittakoon Rancidin, Hüsker Dun ja Die Toten Hosenin näkemykset. Kotimaisista kappaleesta levytetyistä versioista tunnetuin lienee Problemsin Tiina on niin nuori.

Torstain terävä:Kotimaisen hard/classic rockin edustajan odotettu esikoinen

 Mount Mary:Mount Mary

Mount Mary on kotimaisista rautaisista rockammattilaisista koostuva ja vuonna 2019 perustettu, classic/hardrockia edustava yhtye, joka useiden singlemaistiaisten jälkeen on ehtinyt nimeään kantavaan ja hartaasti odotettuun esikoisalbumiinsa. Mount Maryn line-upin muodostavat tähän mennessä yli sadalla levytyksellä mukana ollut ja esimerkiksi yhteistyöstään Ken Hensleyn ja kotimaassa Dave Lindholmin ja Pelle Miljoonan kanssa muistettu Maria Hänninen (laulu, basso, kitara, viulu, piano, perkussiot), ennen muuta jäsenyydestään Havana Blackissä tutuksi tullut kitaristi Petri Majuri, Kingston Wallin lisäksi esimerkiksi Zook-yhtyeessä ja Five Fifteenissä vaikuttanut basismin klassikko Jukka Jylli sekä nuorempi rumpalilahjakkuus, muun muassa Jenna & Jytäurpoissa sekä Dingossa musisoinut Otto Haapanen. Mount Maryn esikoisalbumin käynnistää yhtyeen tuotannon esikoissingle, nimensä veroista vakuuttavaa classic rockia edustava I'm Like a Mountain. Mean Old Woman jatkaa onnistununeesti raskaan riffittelyn ja svengaavuuden yhdistäen. Silent Hell hidastaa tempoa  ja  mainitulla, hienoisesti stoner rockiin kallistuvalla kappaleella on kitaraosastossaan tarjottavanaan todellista herkkua. October on eräs Mount Maryn esikoisen kirkkaimmista helmistä. Tiivistunnelmainen ja upean kitarasoolon kruunaama  kappale tekee tyylitajuisesti kunniaa eräille classic rockin keskeisille edustajille. Michael Monroen huuliharpismi värittää rouhevaa Holy Matrimony -kappaletta. No Getaway lukeutuu Mount Maryn esikoisalbumin progevivahteisempaan tuotantoon jälleen vakuuttavalla kitarismilla ryyditettynä. Spine Made Out of Willow ja todella upea Ode to the Forest sijoittuvat Mount Maryn esikoisalbumin kappaleista lähimmäksi progressiivista rockia. Pitkäsoiton päättää sen suurteos Footprints in the Dark, jonka musiikillisessa kokonaistoteutuksessa keskeisessä osassa on ruotsalainen, esimerkiksi Opethin, Spritual Beggarsin ja Candlemassin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut kosketinsoitintaituri Per Wiberg. Maria Hänninen on aikaisemmin työstänyt raskaampaa englanninkielistä rockia yhden albumin julkaisseessa yhtyeessä Extra Virgin kitaristi Kai Järvisen ja rumpali Pete Lehtelän kanssa, mutta toisin kuin Extra Virginin tapauksessa, Mount Maryn esikoisalbumilla kaikki kappaleet ovat Hännisen käsialaa. Rockin saralla Mount Mary on saanut jo tammikuun lopussa aikaan siinä määrin laadukkaan debyyttilevyn, että tyylilajissaan kyseessä saattaa hyvinkin olla vuoden kotimainen albumi. Toivottavasti yhtye pääsisi soittamaan musiikkiaan myös keikoille mahdollisimman pian.

Keskiviikon klassikko:Peer Güntin legendaarisen kokoonpanon jäähyväislive

 Peer Günt:Live at Rockperry

Heinäkuun puolivälissä 2005 Vaasan Rockperry-festivaaleilla taltioitu ja seuraavan vuoden toukokuussa julkaistu Live at Rockperry on Kouvolan hardrockylpeyden Peer Güntin konserttitaltiointi, joka on samalla arvokas dokumentti yhtyeen legendaarisen Timo Nikistä, Tsöötz Kettulasta ja Twist Twist Erkinharjusta koostuneen kokoonpanon parhaimmillaan loppuun saakka mainiosta keikkakunnosta. Kyseessä on kaksipuoleinen cd, joka toinen puoli sisältää ääniraidat ja toinen dvd:n. Live at Rockperryn ainoa kritisoimisen varaa jättävä seikka on ainoastaan kymmenestä biisistä koostuva setti. Se starttaa tavanomaisesta poiketen legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluksi jääneen  No Piercing, No Tattoo -albumin parhaimmistoon lukeutuvalla Motorcycle Womanilla, jota seuraa saman pitkäsoiton ärhäkintä osastoa tarjoava Backdoor Men, joka ilmestyi ennen albumia singleformaatissa ja tarjosi samalla Peer Güntin uutta levytystuotantoa kymmenen vuoden tauon jälkeen. Hard through the Night ja bluesahtava helmi Street 69 edustavat Peer Güntin kevättalvella 1985 ilmestyneen ja suorastaan erinomaisen esikoisalbumin biisiaarteistoa. Niin ikään hieman sinisävyisempi Scarecrow Shoes tekee paluun tuoreeseen tuotantoon. Let the Boys Run the Business on harvinaisempi albumiraita vuoden 1987 Günt-pitkäsoitolta Good Girls Don't... ja Years on the Road samaisella albumilla alun perin ilmestynyt balladihelmi.  Vuoden 1986 jytäklassikoiden Bad Boys Are Here ja Backseat väliin sijoittuu vuoden 1988 Günt-albumi Fire Wiren tunnetuimpaan antiin lukeutuva T-Bone Steak and a Bottle of Beer. Live at Rockperryn dvd-version lopussa on Motorcycle Woman-kappaleesta työstetty musiikkivideo. Live at Rockperryn kera on silloin tällöin mainiota muistella Peer Güntin vuoden 2005 keikkoja, joita tuli tsekatuksi varastoon tuolloin kolme; Joensuun Be Bopissa, Liperin Rantamakasiineilla ja Kuopion Puijonsarvessa. Keikoista viimeksi mainittu oli todella onnistunut ja se oli Teijojen ja Timon kolmen viimeisen esiintymisen joukossa.

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen rockkitaristeista

 26. tammikuuta 1955 syntynyt ja kuudes lokakuuta 2020 edesmennyt Edward Van Halen oli yhdysvaltalainen muusikko ja lauluntekijä. Hän oli Van Halen-yhtyeen kitaristi ja tärkein biisintekijä. Mainitun yhtyeen Edward perusti vuonna 1972 veljensä rumpali Alex Van Halenin, basisti Mark Stonen ja solisti David Lee Rothin kanssa. Edward Van Halen on tunnustettu erääksi rockin historian kaikkien aikojen parhaista kitaristeista. Edward syntyi Amsterdamissa ja vuonna 1962 hänen perheensä muutti Pasadenaan, Kalforniaan. Edward ei opetellut musiikin teoriaa, mutta voitti vuosien 1964 ja 1967 välillä vuosittain järjestetyn ja Long Beach Collegessa pidetyn pianokilpailun.Van Halenin veljekset perustivat kolmen muun nuorukaisen kanssa yhtyeen The Broken Combs, jonka esiintymisten innoittamana Edward halusi ryhtyä ammattimuusikoksi. Edward on kuvannut Creamin versiota kappaleesta I'm So Glad albumilla Goodbye tajuntaa räjäyttäväksi. Hän opetteli lähes kaikki Eric Claptonin Creamin aikaiset soolot nuotti nuotilta. Silti kitaristina Edwardin keskeisin esikuva oli Claptonin asemesta Jimmy Page. Edwardin ja Alexin vuonna 1972 perustaman yhtyeen nimeksi vaihtui kahta vuotta myöhemmin Van Halen ja se teki itseään tunnetuksi Los Angelesin musiikkiskenessä esiintymällä useissa tunnetuissa clubeissa, kuten Whiskey A Go Gossa. Vuonna 1977 Warner Bros tarjosi Van Halenille levytyssopimusta.Yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyt esikoisalbumi saavutti Billboardin listalla sijan 19. ja siitä muodostui eräs rockin historian menestyneimmistä esikoislevyistä. Samalla kyseessä on varsin arvostettu albumi sekä heavy metallin että hardrockin saralla. 80-luvun alkuun mennessä Van Halenista oli muodostunut eräs aikakautensa suosituimmista rockyhtyeistä. Albumi 1984 saavutti viisinkertaisesti platinaa vuosi ilmestymisensä jälkeen. Siltä poimittu single Jump oli Van Halenin ainoa listakärkeen noussut pikkulevy. Vuonna 1992 Van Halen vastaanotti Grammyn parhaista hardrocklaulusuorituksista albumillaan For Unlawful Carnal Knowledge. Vuonna 2019 Recording Industry Assosiation of America listasi Van Halenin 20:ksi eniten levyjä myyneeksi artistiksi. Billboardin Mainstream Rock -listan kärkeen yhtye sai 13 hittiään. VH1:n sadan parhaan hardrockartistin listalla Van Halen sijoittui seitsemänneksi. Vuonna 2007 Van Halen pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Musiikillista yhteistyötä Edward teki esimerkiksi Gene Simmonsin, Nicolette Larsonin, Brian Mayn, Sammy Hagarin, Black Sabbathin, Roger Watersin ja Toto-kitaristi Steve Lukatherin kanssa. Hän vastasi kitarasoolosta Michael Jacksonin kappaleessa Beat It albumilla Thriller, josta muodostui kaikkien aikojen myydyin.

Maanantain mainio:Erään kotimaisen naisrockin pioneerin ainoa sooloalbumi

 Tiina Tiikeri:Etsin

Vuonna 1985 Pyramidin julkaisemana ilmestynyt Etsin on aikaisemmin Sleepy Sleepersissä vuosien 1980 ja 1984 välillä vokalisoineen ja sen jälkeen vuoteen 1986 saakka musiikkikuvioissa vaikuttaneen Tiina Tiikerin, alias Kristiina Helanderin ainoa sooloalbumi. Pitkäsoitolla musisoi laadukas Dave Lindholmin kasaama kokoonpano, jossa vaikuttivat Reijo Heiskanen, Markku Petander, Sami Saari, Pertsa Tolonen ja Arto Rautajoki. Albumin tekstit olivat Tiinan itsensä käsialaa Heiskasen vastatessa ensisijaisesti sävellyksistä. Etsin-albumilla on tarjottavanaan elämänmakuisia tekstejä ja musiikillisesti pääosin ärhäkkään kitararockiin kallistuvia kappaleita. Pitkäsoiton ainoa selkeästi slovarituotantoa edustava biisi on Sleeppareille omistettu aidon puhutteleva Kiitos pojat. Hieno nainen, albumin nimikappale ja Ota minut kainaloon saivat ilmestymisaikanaan osakseen kaivattua radiosoittoa. Pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin lukeutuvat sen b-puolelle sijoitetut Rokkimimmi ja päätösraita Tiikerinä viidakossa sekä a-puolen päättävä nimensä veroinen Tulta ja tulikiveä. Pohjasakkaa-biisin tekstissä sivutaan perheväkivaltaa ja pelon tunteita tuodaan esiin myös Autossa pitkässä kapeassa -kappaleen tekstissä. Sleeppareiden jälkeen Etsin oli Tiina Tiikerin soolouralla varsin onnistunut ja osittain myös vakavahenkinen pelinavaus, jolle ei ikävä kyllä seurannut jatkoa. Myös tekijänsä tasavuosien vuoksi albumista toivottaisiin viimein julkaistavaksi myös cd-versiota ja mahdollisesti myös uusintapainosvinyyliä. Sooloalbuminsa tiimoilta Tiina keikkaili parin vuoden ajan. Säestysyhtyeen muodostivat ensiksi Etsin-albumilla soittaneet muusikot; myöhemmin keikkailtiin line-upilla, jossa olivat mukana Reijo Heiskanen, Jussi Kinnunen, Pekka "Devil" Virtanen, Kari Pakkanen ja Markku Kanerva. 

Sunnuntain extra:Keskeisen suomirockin edustajan esikoisalbumi

Kolmas Nainen:Kolmas Nainen

Kotimaisen rockin instituutioihin lukeutuvan Kolmas Nainen-yhtyeen vuonna 1986 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt esikois- ja samalla nimikkoalbumi esitteli yhtyeen pohjalaisena boogierockin edustajana verrokkinaan esimerkiksi Wilko Johnsonin aikainen Dr. Feelgood. Albumin avausraidasta Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita muodostui yhtyeen eräänlainen varhainen tunnuskappale ja samalla ensimmäinen hitinpoikanen. Vanhat äijät lukeutuu debyytin keskeisimpään tuotantoon ja kappaleen kehityskaari on todennettavissa siitä dokumenteiksi jääneissä tv-tallenteissa. Niin ikään esikoisalbumin parhaimmistoon kuuluvaa Ilman sydäntäni elelen -kappaletta Kolmas Nainen soitti keikoillaan vielä 90-luvun alussa. Iso tyttö & pikkytyttö lienee kitararevittelyssään ja makoisissa bassojuoksutuksissaan albumin tiukin rockrypistys ja esikoisen ydintuotantoon lukeutuvat lisäksi etenkin veikeä Etsikää Asseri ja Kolmannen naisen debyytin harvoja synkkäsävyisempiä kappaleita edustava Mies vain hymyilee. Mä jään kääpiöksi-kappaletta kakkoskitaristi Timo Löyvä ei ensin meinannut klaarata ja päätösraidassa Olen sekaisin Pauli Hanhiniemi pääsee vokalisointinsa lisäksi soittamaan verevää rhythm and blues-harppua. Vaikka Kolmas Nainen työsti keskeisimmiksi näytöikseen osoittautuneet albuminsa vasta myöhemmin, Hanhiniemen, kitaristi/säveltäjä Sakari Pesolan ja kumppaneiden esikoitäyspitkä tarjoaa makoisan palan suomalaisen rockin historiaa ja on sen lisäksi varsin veikeä albumi.

Lauantain pitkä:Voimapopin klassikkoyhtyeen toinen varhainen johtohahmo

 12. tammikuuta 1951 syntynyt ja 27. joulukuuta 1978 edesmennyt Christopher Andrew Bell oli yhdysvaltalainen muusikko, kitaristi, solisti ja biisintekijä. Yhdessä Alex Chiltonin kanssa hän johti voimapopyhtyettä The Big Star sen ensimmäisen, vuonna 1972 ilmestyneen albumin aikaan. 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Bell loi soolouraansa, jolta julkaistiin postuumisti albumi I Am the Cosmos. Chris Bellin musiikilla on ollut keskeinen vaikutuksensa esimerkiksi Beckiin, REM:iin, Teenage Fanclubiin, Pixiesiin, Primal Screamiin, The Posiesiin ja The Replacementsiin. Bellin elämä on dokumentoitu Magnolia Picturesin vuonna 2013 julkaisemaan elokuvaan Big Star:Nothing Can Hurt Me. Vuonna 2018 Bellistä ja Big Starista ilmestyi teos There Was a Light:The Cosmic History of Chris Bell and Rise of Big Star. 400-sivuinen kirja sisältää harvinaisia Bellin, hänen yhtyetovereidensa, ystäviensä, perheensä ja keskeisten diggareidensa haastatteluja. Memphisissä Bell vaikutti garageyhtyeissä 60-luvun alkupuolelta eteenpäin. Hän aloitti soittamisen 12-vuotiaana britti-invaasio keskeisimpänä innoittajanaan. Erään varhaisimman yhtyeen lineupiin kuuluivat lisäksi memphisläiset Richard Rosebrough ja Terry Manning, joiden kanssa Bell jatkoi musiikilista uraansa koko loppuelämänsä ajan. 16. syyskuuta 1949 syntynyt Rosebrough menehtyi 18. lokakuuta 2015 pitkäaikaisen sairauden jälkeen. Vuosina 1964-65 Bell vaikutti soolokitaristina britti-invaasiovaikutteisessa yhtyeessä The Jynx, johon kuuluivat lisäksi solisti Mike Harris, rytmikitaristi David Hoback, rumpali DeWitt Shy ja basisti Bill Cunningham, jonka paikan otti myöhemmin Leo Goff. Solisteina joillakin yhtyeen keikoilla, mutta ei sen levytyksillä vaikuttivat lisäksi paikalliset nuoret Ames Yates, Vance Alexander ja Alex Chilton. Jynxin lopetettua toimintansa vuonna 1966 Chiltonin ja Cunninghamin uudeksi yhtyeeksi vaihtui The Box Tops. Bell jatkoi musiikkiuraansa Memphisissä 60-luvun loppuun saakka. Hän vaikutti muun muassa raskaampaa psykedeelistä rockia edustaneessa yhtyeessä Christmas Future Terry Manningin ja Steve Rhean kanssa. Vuosikymmenen loppuun mennessä Bellin kiinnostus oli siirtynyt originaalikappaleiden kirjoittamiseen ja Manning järjesti Bellille ensimmäiset nauhoitukset studiossa studiokitaristin ominaisuudessa. Sittemmin nimellä Big Star tunnettu yhtye syntyi Bellin kahdesta 60-luvun lopussa toimintansa aloittaneesta projektiyhtyeestä Icewater ja Rock City. Niihin kuului useita muusikoita, kuten Jody Stephens ja Andy Hummel. Mainittujen yhtyeiden nauhoituksia on löydettävissä vuosina 2003 ja 2017 ilmestyneillä various artists-kokoelma-albumeilla Rockin' Memphis 1960's–1970's Vol. 1, Rock City ja Looking Forward:The Roots of Big Star. Bell pyysi Chiltonia mukaan yhtyeeseen, kun se oli treenannut jo useiden kuukausien ajan. Nimi Big Star otettiin käyttöön vaiheessa, jolloin yhtye oli nauhoittanut jo useita kappaleita esikoisalbumileen. Kokoonpanon muodostivat solisti/kitaristit Bell ja Chilton, basisti Hummel ja rumpali/solisti Stephens. Bell ja Chilton vastasivat suurimmasta osasta yhtyeen sävellystuotannosta. Manning soitti koskettimia ja lisäksi mukana oli useita sessiomuusikoita puhaltimissa. Britti-invaasio vaikutti Belliin vielä Chiltonia voimakkaammin. Insinööri Terry Manningin ja Ardent-studioiden perustajan John Fryn kanssa Bell vastasi suuresta osasta Big Starin ensimmäisen albumin miksauksia. Kun Big Starin esikoisalbumi ei juurikaan saavuttanut kaupallista menestystä, Bell jätti yhtyeen vuoden 1972 aikana. Hän nauhoitti demoja Ardent-studioilla. Bellin tunnetuimpaan soolotuotantoon lukeutuu kappale You and Your Sister, jossa Chiltonia kuullaan taustavokalistina ja kappale sisältää myös Cunninghamin jousisovituksen ja bassottelua. Vuosina 1975-76 Bell tuotti voimapopyhtyettä Prix, jossa hän vaikutti myös taustavokalistina ja kitaristina. Bellin 70-luvun loppupuolen kappaleiden teksteissä hänen kristillisyytensä alkoi tulla esiin. Chris Stameyn Car Records julkaisi Belliltä vuonna 1978 singlen I Am the Cosmos/You and Your Sister, mutta täyspitkä albumi Belliltä ilmestyi vasta lähes 14 hänen edesmenonsa jälkeen. Vuonna 1992 Rykodisc julkaisi albumin I Am the Cosmos. Big Starin levyjen tavoin myös mainittu albumi saavutti varsin myönteiset arviot. Vuonna 2009 I Am The Cosmosista ilmestyi Rhino Handmaden julkaisemana tuplacd-versio vaihtoehtoisine versioineen, bonusbiiseineen ja laajoine kansiteksteineen. Bell menehtyi 27. joulukuuta 1978 27-vuotiaana menetettyään urheiluautonsa hallinnan. Hänen hautajaisensa pidettiin jo seuraavana päivänä, joka sattui olemaan myös Alex Chiltonin syntymäpäivä.

Perjantain pohjat:Janis Joplinin tuotannon ydintä

 Janis Joplin:18 Essential Songs

Tammikuussa 1995 Columbian julkaisemana ilmestynyt 18 Essential Songs on Janis Joplinin kokoelma-albumi, joka sisältää tuotantoa sekä Janis Joplinin vokalisoimalta Big Brother and the Holding Company -yhtyeeltä että Joplinin soolouralta. Mainittu kokoelma-albumi saavutti kultalevyn huhtikuussa 1999. 18 kappaleen ja 70 minuutin mitassaan 18 Essential Songs on selkeästi kattavampi Joplinin kokoelma-albumi kuin vuonna 1973 ilmestynyt ja kymmenestä kappaleesta koostunut Greatest Hits. Varhainsinta tuotantoa 18 Essential Songsilla edustaa vuoden 1963 demo Trouble in Mind. Big Brother and the Holding Companylta mukana on kappaleita sekä yhtyeen esikoislevyltä että menestysalbumilta Cheap Thrills. Tunnetuinta antia 18 Essential Songsilla edustavat Down on Me ja Piece of My Heart sekä Summertimen vaihtoehtoinen versio. Ball and Chainistä mukana on Montereyn festivaaleilla kesällä 1967 esitetty versio. I've Got D'em All Kozmic Blues Again, Mama! -albumilta mukana on kolme biisiä, niistä tunnetuimpina Kozmic Blues ja Try (Just a Little Bit Harder). Raise Your Handista mukana on Ed Sullivan Showssa maaliskuussa 1969 taltioitu versio ja vuonna 1982 julkaistun Farewell Songin ainoa kappale on Etta Jamesin originaalituotantoa edustava Tell Mama. Pearl-albumin osuus on viiden poimintansa (Move Over, Mercedez Bentz, Get It While You Can, Half Moon ja Trust Me) ansiosta runsas. Listaykköseksi kohonneesta ja Kris Kristoferssonin käsialaa olleesta singlestä Me and Bobby McGhee ei kuulla originaalia näkemystä, mutta sentään vaihtoehtoinen demoversio. Allmusiciin 18 Essential Songsin neljän ja puolen tähden arvoisesti arvioineen William Ruhlmanin mukaan albumi on tislaus Janis-boxista.

Torstain terävä:Suomipunkin ja kotimaisen rockin klassikon esikoisalbumi

Ratsia:Ratsia

Pihtiputaalainen, voimakkaasti kitaristi/solisti/biisintekijäänsä Jyri Honkavaaraan henkilöitynyt Ratsia-yhtye on ainoastaan kolmen studioalbumin mittaisesta levytysurastaan huolimatta ehtinyt jättää lähtemättömät jälkensä niin kotimaisen punkin, kuin yleisesti rockin historiaan. Kyseiset pitkäsoitot; Ratsia (1979), Elämän syke (1980) ja Jäljet (1982) eroavat tyylillisesti toisistaan voimakkaastikin ja jokainen niistä on löytänyt omat diggarinsa. Yhtyeen legendaarisimman kokoonpanon muodostivat Honkavaaran lisäksi kitaristi Juha Aunola, basisti Ari "Rudi" Lukkarinen ja rumpali Pasi Kuusjärvi. Keväällä 1979 Ratsia voitti Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan ja 11. toukokuuta samaisena vuonna Pantse Syrjän tuottamana Ylöjärvellä nauhoitettu yhtyeen legendaarinen esikoissingle Lontoon skidit/Kassapäät oli Atte Blomin uuden levy-yhtiön Johannan ensimmäinen julkaisu.  Syksyllä 1979 ilmestynyt Ratsian esikoisalbumi edustaa vielä melko perinnetietoista punkrockia. Singlekappaleesta Lontoon skidit se sisältää hidastempoisemman, Hepa Halmeen saksofonin soitolla rikastetun version. Covertuotantoa albumilla edustavat The Clashin 48 Hoursin (48 tuntia) ja irlantilaisen Stiff Little Fingersin Wasted Lifen (Ne ei haluu kuunnella) suomennokset. Albumin ykköspuolen päättävä Kaatopaikan enkelit on omistettu Honkavaaran keskeisiin musiikillisiin diggauskohteisiin lukeutuneelle esipunkyhtye New York Dollsille. Mainitun kappaleen tavoin Ratsian debyytin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvat aidon puhuttelevat Yksin, sekä pitkäsoiton päättävät ja tuossa vaiheessa Ratsian tuoreempaa kappalemateriaalia edustanut Ajat sitten luopuneet ja albumin ydintuotantoon lukeutuva, tekstinsä osalta kotimaisesta uudesta aallosta kertova Me noustiin kellareistammme. Basisti Rudi Lukkarisen vokalisoima kappale Aikakone edustaa hänen ja Honkavaaran yhteistyötä. Ole hyvä nyt oli Honkavaaran mukaan kirjoitettu vastavedoksi heavybändien machoilulinjalle ja varsin lähelle terävää kärkeä Ratsian esikoisalbumilla sijoittuvat myös raidat (Mä haluan) RE-aktion ja Päästäkää mut irti. Idolit kritisoi terävästi rocktähtiin kohdistunutta turhan voimakasta palvontaa ja Pikkuaikuinen vanhempien liiallista konservatiivisuutta. Ratsian debyytin tuotannosta vastasi Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen  myös nimellä Rubberduck Jones tunnettu kitaristihirmu Nisse Rikama. Ratsian esikoinen on paitsi eräs suomipunkin kiistattomista merkkiteoksista, myös yleisesti yksi laadukkaimmista vuonna 1979 ilmestyneistä kotimaisista rockalbumeista.

Keskiviikon klassikko:Stonesien uuden vuosikymmenen upea avaus

The Rolling Stones:Sticky Fingers

23. huhtikuuta 1971 ilmestynyt Sticky Fingers on Rolling Stonesin kotimaassaan Britanniassa yhdeksäs ja Yhdysvalloissa 11. albumijulkaisu. Lisäksi kyseessä on Stonesien ensimmäinen 70-luvulla julkaisema studioalbumi ja ensimmäinen yhtyeen oman Rolling Stones Recordsin kautta ilmestynyt Stonesien pitkäsoitto. Vuodesta 1963 lähtien Stonesien levy-yhtiönä oli ollut Britanniassa Decca ja Yhdysvalloissa London Records. Sticky Fingers on yhtyeen albumeista ensimmäinen, jonka työstämiseen kitaristi Mick Taylor osallistui täyspainoisesti ja samalla ensimmäinen, joka työstettiin kokonaisuudessaan Brian Jonesin kuoleman jälkeen. Sticky Fingers on yleisesti tunnustettu lukeutuvaksi Rolling Stonesin laadukkaimpien albumien joukkoon. Yhdysvalloissa se saavutti kolminkertaisesti platinaa ja pitkäsoiton keskeisestä tuotannosta mainittakoon singlemenestys Brown Sugar, balladiklassikot Wild Horses ja I Got the Blues, kahdesta osasta koostuva pitkä ja vakuuttava Can't You Hear Me Knocking sekä ärhäkkä rockrypistys Bitch. Vaikka Sticky Fingersin nauhoitukset olivat alkaneet jo joulukuussa 1969 ja jatkuneet seuraavan vuoden maaliskuussa, suurin osa albumista nauhoitettiin Stargrovesissa kesän ja syksyn 1970 aikana. Samoihin aikoihin treenattiin jo varhaisia versioita  suuresta osasta niitä kappaleita, jotka ilmestyivät Sticky Fingersin seuraajalla, vuonna 1972 julkaistulla tupla-albumilla Exile on Main Street. Sticky Fingers nousi brittilistan kärkeen toukokuussa 1971 ja se säilytti ykkössijansa neljän viikon ajan. Albumi nousi uudelleen listakärkeen viikon ajaksi kesäkuun puolivälissä. Yhdysvalloissa albumi nousi ykköseksi pian julkaisunsa jälkeen pysyen listakärjessä kuukauden ajan. Vaikka Sticky Fingers saavutti ilmestyessään ainoastaan suhteellisen hyvät arviot, Village Voicen kriitikkoäänestyksessä albumi äänestettiin ilmestymisvuotensa toiseksi parhaaksi. Vuonna 1994 Colin Larkinin tuhannen kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sticky Fingers saavutti kymmenennen sijan. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Sticky Fingersin sijoitus oli 63. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi Sticky Fingersistä remasteroidun uusintapainoksen. Vuonna 2009 Universal Music Enterprises julkaisi Sticky Fingersin jälleen uudelleen remasteroituna.  Kesäkuussa 2015 Stones julkaisi vuoden 2009 remasteroinnin albumista uudelleen useissa eri formaateissa uutta konserttikiertuettaan The Zip Code Touria mainostaakseen. Sticky Fingersistä julkaistut Deluxe - ja Super Deluxe-editionit sisälsivät formaatista riippuen tietyn määrän ennenjulkaisematonta bonusmateriaalia. Mukana oli joidenkin kappaleiden vaihtoehtoisia ottoja, livebiisejä, jotka oli taltioitu 14. maaliskuuta 1971 Lontoon The Roundhousessa sekä kokonaisuudessaan 13. maaliskuuta 1971 Leedsin yliopistossa soitettu konsertti. Sticky Fingers nousi vielä uudelleen top teniin Atlantin molemmin puolin. Britanniassa albumi saavutti parhaimmillaan seitsemännen sijan ollen Billboardin albumilistalla kahta sijaa ylempänä.

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen kolmas albumi

 Foo Fighters:There is Nothing Left to Lose

Toinen marraskuuta 1999 Roswellin ja RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt There Is Nothing Left to Lose on Foo Fightersin kolmas studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen rumpali Taylor Hawkins osallistui ja tyylillisesti albumia pidetään pehmeämmässä ja kokeilevammassa soundissaan irtiottona Foo Fightersin kahdesta edellisestä pitkäsoitosta. Dave Grohlin mukaan There is Nothing Left to Lose perutuu täysin melodioihin ja saattaa olla hänen oma suosikkinsa Foo Fightersin tuotannosta. There Is Nothing Left to Lose voitti vuoden 2001 parhaan rockalbumin Grammyn. Kyseessä oli ensimmäinen Foo Fightersin vastaanottama Grammy ja yhtye vastaanotti niitä myöhemmin ilmestyneistä albumeistaan kolme lisää. Ennen There is Nothing Left to Losen nauhoituksia Dave Grohl erotti kitaristi Franz Stahlin, sillä hänen mielestään tämä ei ollut löytänyt paikkaansa yhtyeessä. Niinpä Grohl päätti, että uusi albumi työstettäisiin puhtaasti triokokoonpanolla basisti Nate Mendelin ja rumpali Taylor Hawkinsin kanssa. Nauhoitukset tapahtuivat Alexandriassa, Virginiassa kellariolosuhteissa täysin ilman levy-yhtiön läsnäoloa. Mainittua seikkaa helpotti se, että Gary Gerschin jätettyä Capitol Recordsin myös Foo Fighters lähti mainitusta levy-yhtiöstä. Grohlin mukaan suurin haaste oli saada albumi kuulostamaan hyvältä ilman Proto Toolsin tai AutoTunen kaltaisia tietokone-ohjelmia. Kun albumi oli saatu valmiiksi, Foo Fighters solmi  levytyssopimuksen RCA Recordsin kanssa jakelua varten. Vaikka There Is Nothing Left to Lose oli nauhoitettu triona, Grohl päätti, että livekeikkoja varten yhtyeeseen tarvittiin kakkoskitaristi. 35 koesoitossa käyneestä valituksi tuli punkrocktaustaa omannut Chris Shifflet. Syyskuussa 1999 Foo Fighters soitti clubikeikkoja New Yorkissa ja Los Angelesissa testaten samalla sekä uutta tuotantoaan että kitaristiaan. Varsinainen There Is Nothing Left to Losen tiimoilta tehty kiertue käynnistyi vuoden 2000 puolella. Albumi saavutti yleisesti myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Rolling Stoneen There Is Nothing Left to Losesta arvion laatinut Greg Kot antoi albumille kolme ja puoli tähteä viidestä ja AllMusicin Thomas Erlewine neljä tähteä viidestä mahdollisesta.

Maanantain mainio:The Banglesin varhaistuotannon yhteen niputtava kokoelma-albumi

The Bangles:Ladies and Gentlemen...The Bangles

Ladies and Gentlemen...The Bangles on The Banglesin omalla Down Kiddie Recordsillaan kiitospäivänä 2014 julkaisema kokoelma-albumi, joka ilmestyi samalla digitaalisessa formaatissa. Se niputtaa yhteen yhtyeen varhaistuotannon ennen vuotta 1984, jolloin Columbia Records julkaisi Banglesin esikoispitkäsoiton All Over the Place. Vuonna 2016 Omnivore Records julkaisi albumin vinyylinä ja cd:nä. Remasteroitu tuotanto kattaa biisejä vuosien 1981 ja 1984 väliltä. Mukana on The Bangsin nimellä itsenäisesti julkaistu esikoissingle Getting Out of Hand/Call on Me sekä vuonna 1982 ilmestynyt yhtyeen nimikkoep, joista etenkin ensin mainittu on jo pitkään ollut loppuunmyyty harvinaisuus. Lisäksi mukana ovat Banglesin vuonna 1982 eri kokoelma-albumeilla alun perin julkaisemat kappaleet Bitchen Summer/Speedway, joka ilmestyi ensiksi Rodney On The ROQ Vol. III -kokoelmalla, No Mag Commercial sekä teksasilaisen radio-ohjelman Texas Radio Alternativen tunnuskappale. Kokoelmalle sisältyy niin ikään neljä aikaisemmin julkaisematonta demokappaletta vuodelta 1981. Niiden joukossa ovat coverit The Turtlesin Outside Chancesta ja Paul Revere & The Raidersin Steppin' Outista. Tuoreinta tuotantoa edustavat kaksi livebiisiä vuodelta 1984; cover Love-yhtyeen 7 and 7 Is-kappaleesta sekä Tell Me, joka julkaistiin All Over the Place -esikoisalbumilla. Mainitut kappaleet ovat ainoat Michael Steelen soittoa sisältävät; Debbi Petersonin bassottelemaa debyyttisingleä lukuun ottamatta basistina kaikilla muilla kappaleilla oli Annette Zilinskas. Nimensä albumi on napannut Bitchen Summer/Speedway-kappaleen puhutusta introsta.

Sunnuntain extra:Erään keskeisen folkrockin edustajan esikoisalbumi

Spanky and Our Gang:Spanky and Our Gang
 

Elokuun ensimmäisenä 1967  Mercuryn julkaisemana ilmestyi  Spanky and Our Gang-yhtyeen nimeä kantava esikoisalbumi. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kolme kappaletta, jotka olivat Billboardin listalla yhdeksänneksi noussut yhtyeen suurin hitti Sunday Will Never Be the Same, saman listan 14. sijan tavoittanut Lazy Day sekä Making Every Minute Count, jonka listasijoitus oli 31. Singlebiiseistä kaksi ensiksi mainittua myivät kumpikin yli miljoona kappaletta. Terry Cashmanin ja Gene Pistillin käsialaa oleva Sunday Will Never Be the Same oli Cashmanin mukaan alun perin balladikappale, mutta yhtye muutti sitä ja keksi kappaleeseen ba-da-da-da-da- koukun. All Musiciin Spanky and Our Gangin esikoispitkäsoitosta arvion laatineen Bruce Ederin mukaan mainittu albumi edustaa huonoimmin Spanky and Our Gangin syvintä musiikillista olemusta. Hittien lisäksi mukana on puolisen tusinaa laadukasta biisiä ja kaksi pitkää vähemmän keskeistä kappaletta, jotka kattavat ajallisesti lähes kolmanneksen koko pitkäsoiton pituudesta.

Lauantain pitkä:Southern rockin kenties legendaarisin edustaja

 Lynyrd Skynyrd on vuonna 1964 Jacksonvillessa, Floridassa perustettu yhdysvaltalainen rockyhtye. Sen originaalinimi oli My Backyard ja yhtyeen muodostivat solisti Ronnie Van Zant, kitaristit Gary Rossington ja Allen Collins, rumpali Bob Burns ja basisti Larry Junstrom. Seuraavien viiden vuoden ajan yhtye keikkaili pienissä keikkapaikoissa eri nimillä ja vaihtelevin kokoonpanoin. Vuonna 1969 otettiin käyttöön Lynyrd Skynyrd-nimi. Kun yhtyeen ensimmäinen albumi ilmestyi vuonna 1973, sen ydinkokoonpanon olivat täydentäneet kitaristi Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell ja basisti Leon Wilkeson. Burnsin paikan otti alkuvuodesta 1975 Artimus Pyle. Vuotta myöhemmin yhtyeestä eronneen Kingin paikan otti vuonna 1976 Steve Gaines. 70-luvun aikana suosionsa huippuaikaan Skynyrd teki southern rock-genreä tunnetuksi Free Birdin ja Sweet Home Alabaman kaltaisilla klassikkokappaleillaan. Kun Skynyrd oli julkaissut viisi studioalbumia ja yhden livelevyn, yhtyeen ura katkesi traagisesti 20. lokakuuta 1977 tapahtuneessa lento-onnettomuudessa, jossa Van Zant, Gaines ja taustakuorossa laulanut Cassie Gaines menehtyivät. Muut yhtyeen jäsenistä loukkaantuivat vakavasti. Lynyrd Skynyrd teki vuonna 1987 paluun kokoonpanolla, jossa solistina oli Ronnien veli Johnny Van Zant. Yhtyeen nykyisen lineupin ainoa originaalijäsen on Gary Rossington ja Skynyrdissä vuosina 1971-72 rumpalina mukana ollut Rickey Medlocke teki paluun bändin riveihin kitaristin roolissa vuonna 1996. Rolling Stonen  vuonna 2004 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalla Skynyrd saavutti sijan 95. Rock And Roll Hall of Fameen yhtye pääsi maaliskuussa 2006. Vuoteen 1970 mennessä Skynyrdistä oli muodostunut Jacksonvillen alueen suosituin yhtye. Yhtyeessä mainitun vuosikymmenen alussa vierailleet Rickey Medlocke ja Greg T. Walker siirtyivät Blackfoot-yhtyeeseen, mutta ehtivät olla mukana joillakin Muscle Shoalsissa 70-luvun alkuvuosina tehdyillä nauhoituksilla. Vuonna 1972 Van Zantista, Rossingtonista, Collinsista, Burnsista, Wilkensonista ja Powellista muodostuneen yhtyeen löysi  Al Kooper, joka oli ehtinyt muun muassa perustaa Blood, Sweat and Tears-yhtyeen. Atlantassa Skynyrdin keikan tsekannut Kooper kiinnitti yhtyeen Sounds from the South-yhtiölleen, jonka jakelijana oli MCA Records. Strawberry Alarm Clockista tuttu kitaristi Ed King vaikutti basistina Skynyrdin erinomaisella ja elokuussa 1973 ilmestyneellä esikoisalbumilla Pronounced Leh-Nerd Skin-Nerd. King siirtyi yhdeksi Skynyrdin kitaristeista ja Wilkeson teki paluun basson varteen.  Skynyrdin debyytti myi lopulta yli miljoona kappaletta ja runsaasti radiosoittoa saavuttanut Free Bird nousi singlelistalla sijalle 19. Vuoden 1973 aikana Skynyrd soitti Yhdysvalloissa The Whon Quadrophenia-kiertueen lämmittelijänä. Huhtikuun puolivälissä 1974 ilmestynyt yhtyeen toinen albumi Second Helping sisälsi mm. mainitun vuoden elokuussa singlelistan kahdeksanneksi nousseen Sweet Home Alabaman. Itse pitkäsoitto nousi sijalle 12. ja saavutti moninkertaisesti platinaa. Skynyrdin singlekappaleista Sweet Home Alabama on ainoa top teniin kohonnut. Euroopan-kiertueesta rasittunut Burns jätti Skynyrdin alkuvuodesta 1975 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti Artimus Pyle. Skynyrdin kolmas ja vuonna 1975 ilmestynyt albumi Nuthin' Fancy sisälsi muun muassa klassikkokappaleen Saturday Night Special, mutta 17 päivässä nauhoitettu pitkäsoitto ei ollut kahden edeltäjänsä veroinen menestys. Kooperin ja Skynyrdin yhteistyö päättyi yhteisellä päätöksellä. Ed King jätti bändin kesken Nuthin' Fancyn tiimoilta tehtyä kiertuetta. Kahdella kitaristilla varustettu Skynyrd julkaisi vuonna 1976 onnistuneen neljännen albuminsa Gimme Back My Bullets, mutta jotakin puuttui ja se oli kesäkuussa 1976 yhtyeen kokoonpanon täydentänyt ja aikaisemmin yhtyeessä Crawdad soittanut Steve Gaines. Hän oli mukana Fox Theatressa taltioidulla tuplalivealbumilla Once More from the Road ja Britannissa Knebworthin festivaalilla soitetussa konsertissa, jonka pääesiintyjänä oli The Rolling Stones. Kolmesta taustalaulajattaresta koostunut The Honkettes oli täydentänyt Skynyrdin kokoonpanon jo alkuvuodesta 1976, mutta sen jäseniä Cassie Gainesia, Leslie Hawkinsia ja JoJo Billingsleytä ei pidetty yhtyeen virallisina jäseninä. Vuonna 1977 ilmestyneestä albumista Street Survivors muodostui näytön paikka erityisesti Gainesille. Pitkäsoitto sisälsi muun muassa singlemenestykset What's Your Name ja That Smell ja se julkaistiin kolme päivää ennen kohtalokasta lento-onnettomuutta, jonka jälkeen Skynyrd lopetti toimintansa kymmeneksi vuodeksi. Rossington, Collins, Powell ja Wilkeson jatkoivat seuraavan vuosikynmenen alussa musisointia kaksi pitkäsoittoa julkaisseessa Rossington Collins Bandissa.

Perjantain pohjat:Raakaa soundia edustavan yhdysvaltalaisyhtyeen suurin menestysalbumi

 Paul Revere and the Raiders:Midnight Ride

Kuudes toukokuuta 1966 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Midnight Ride on Paul Reveren vokalisoiman The Raiders-yhtyeen neljäs studioalbumi. Sen kappaleisiin lukeutuu muun muassa Billboardin singlelistalla viiden suosituimman kappaleen joukkoon kohonnut varhainen huumeidenvastainen kappale Kicks, joka on sittemmin saavuttanut sijan 400. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Toinen albumin tunnettu kappale on (I'm Not Your) Stepping Stone, josta The Monkees saavutti levyttämällään coverilla top 20- hitin Yhdysvalloissa vuonna 1967. The Raidersin diskografiassa Midnight Ride on siinä mielessä harvinainen albumi, että sen kappaleiden kirjoittamiseen osallistuivat kaikki viisi yhtyeen jäsenistä. Tyylilliset muutokset yhdistettyinä riitaan siitä, ketkä yhtyeen jäsenistä saisivat kappaleitaan The Raidersin tuleville albumeille, johtivat soolokitaristi Drake Levinin eroamiseen yhtyeestä Midnight Ride -pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Mainitun albumin myötä myös yhtyeen suhde musiikkikustantamo Brill Buildingin kanssa tuli päätökseen. Sekä Kicks että Stepping Stone oli kirjoitettu Brill Buildingissa. Billboardin albumilistalla Midnight Ride saavutti yhdeksännen sijan ja albumi vastaanotti kultalevyn 20. maaliskuuta 1967. Albumi sai osakseen myönteisiä arvioita esimerkiksi Bruce Ederiltä ja Billboardilta. Se pääsi myös mukaan Michael Dimeryn ja Michael Lydonin käsialaa olevaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 1986 Michael Nesmithiä vajaa The Monkees levytti Kicksistä coverin albumilleen Then and Now-The Best of the Monkees. Helmikuun alussa 2000 Sundazed Records julkaisi Midnight Ridesta remasteroidun ja neljä bonuskappaletta sisältävän uusintapainoksen. Niiden joukossa on italiankielinen versio myös perusalbumilta löytyvästä kappaleesta Little Girl in the 4:th Row.

Torstain terävä:Merkittävän skotlantilaislaulajattaren 70-luvun puolivälin konserttitaltiointi

 Maggie Bell:Live in  Boston USA 1975

Live in Boston USA 1975 on aikaisemmin bluesrockia ja progea edustaneessa yhtyeessä Stone the Crows vokalisoineen Maggie Bellin livealbumi, joka on taltioitu artistin Suicide Sal -albuminsa tiimoilta tekemällä Yhdysvaltain-kiertueella ja ilmestynyt alun perin vuonna 2003. Coming on Strong käynnistää setin sielukkaasti ja vakuuttavasti ja seuraavaksi vuorossa on niin ikään myös Suicide Sal -albumilla versioitu, brittirockin klassikoihin lukeutuvan Free-yhtyeen merkkiteos Wishing Well. Bellin laulusuoritus on mainio, samoin kitarasoolo, mutta kappaleen sovitus ei kenties ole onnistunein mahdollinen. Balladikappale I Was in Chains edustaa niin ikään alun perin Suicide Salilla ilmestynyttä Bellin soolotuotantoa. Samaiselta albumilta poimittu What You Got lukeutuu ärhäkkiin, Bellin erinomaisella vokalisoinnilla kuorrutettuihin rockrypistyksiin. The Beatles-coveria I Saw Him Standing There lukuun ottamatta Live in Boston 1975-albumin loppuosa koostuu bluesiin kallistuvista kappaleista, jotka tyylillisesti edustavatkin Bellin ydinosaamista. Niihin lukeutuvat If You Don't Know (I Can Tell You) sekä myös Stone The Crowsin ohjelmistosta löytyvät Penicillin Blues sekä Going Down, joista ensiksi mainittu yltää 12 ja puolen minuutin maratonmittaan. Pitkä kitaraintro haukkaa tosin viisi minuuttia mainitun kappaleen alusta. Live in Boston USA 1975 on keskeinen dokumentti Maggie Bellin 70-luvun puolivälin mainiosta keikkakunnosta. Muutama lisäkappale biisilistaan olisi kuitenkin ollut suotavaa. Settilistasta jää kaipaamaan erityisesti Suicide Sal in upeaa nimibiisiä, joka täällä kotimaassa päätyi Marjo Leinosen vokalisoimana todellisen juurimusiikin helmen, eli The Balls -yhtyeen ohjelmistoon.

Keskiviikon klassikko:Erään brittirockin kulttiyhtyeen keskeisin albumi

 Barclay James Harvest:Everyone is Everybody Else

14. kesäkuuta 1974 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Everyone is Everybody Else on brittiläisen rockyhtyeen Barclay James Harvestin viides studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Polydor-julkaisu, sillä  yhtyeen varhaisempien pitkäsoitojen julkaisijana oli ollut EMI. Everyone is Everybody Elsen tuottajana vaikuttanut Rodger Bain muistetaan ensisijaisesti yhteistyöstään Black Sabbathin kanssa yhtyeen kolmella ensimmäisellä albumilla. Myöhemmin Bain tuli tuottamaan esimerkiksi brittiheavyn keskeisiin edustajiin lukeutuvaa Judas Priestiä. Vaikka Barclay James Harvestin jäsenet olivat itse jossakin määrin tyytymättömiä Everyone is Everybody Elseen, mainittu albumi on kohotettu yhtyeen tuotannon taiteelliseksi huipentumaksi. Radio Caroline soitti albumia tiiviisti ja erityisesti sen kappaleita For No One ja Child of the Universe, joista ensiksi mainitun teksti sisältää albumin otsikon. Radio Caroline lähetti myös Barclay James Harvestista työstetyn dokumentin, jonka miksaukset olivat tapahtuneet vaivihkaa Capital Radion studioissa Lontoossa. Sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Radio Carolinen kuuntelijat äänestivät Everyone is Everybody Elsen upeasti sijalle 13. Yhtye teki myös nauhoituksia John Peelin ohjelmaan Radio 1:llä. Vaikka Everyone is Everybody Else jäi vaille listasijoitusta, kyseessä on merkittävä albumi, jonka ansiosta Barclay James Harvest saavutti jonkinasteista suosiota Britanniassa ja huomattavaa menestystä Saksassa, Ranskassa sekä Sveitsissä.

Tiistain tukeva:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen toinen pitkäsoitto

 Steely Dan:Countdown to Ecstasy

Tammikuussa 1973 ABC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Countdown to Ecstasy on Steely Danin toinen studioalbumi. Sen nauhoitukset työstettiin Coloradossa ja läntisessä Los Angelesissa. Solisti David Palmerin jätettyä yhtyeen Donald Fagenia kuultiin leadvokalistina kaikilla albumin kappaleista. Vaikka Countdown to Ecstasy saavutti kriitikoiden taholta myönteiset arviot, albumilta ei poimittu singlehittiä ja sen listasijoitukseksi jäi 35. Yhdysvalloissa Countdown to Ecstasy saavutti silti kultalevyn vuonna 1978 puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Myös albumista myöhemmin laaditut arviot ovat olleet varsin positiivissävyisiä. Kuten Steely Danin vuonna 1972 ilmestyneen esikoisalbumin Can't Buy a Thrill tapauksessa, myös Coundown to Ecstasy nojaa rocksoundiin, jossa on lisäksi hyödynnetty voimakkaita vaikutteita jazzista. Albumi koostuu nopeatempoisista kappaleista, jotka ovat kestoltaan neljästä viiteen minuuttia. Bluesvaikutteista Bodhisattvaa ja Show Biz Kidsiä lukuun ottamatta Countdown to Ecstasyn kappaleiden väliosissa hyödynnetään jazzvaikutteita. Countdown to Ecstasy oli Steely Danin ainoa albumi, joka oli kirjoitettu varta vasten livebändiä varten. Pitkäsoiton kappaleista Old Schoolissa hyödynnetään puhaltimia ja aggressiivisia piano- ja kitarariffejä. The Boston Rag käynnistyy jazzvaikutteisena palana, mutta sisältää Jeff "Skunk" Baxterin efektejä hyödyntävän kitarasoolon. Jim Hodderin rumputyöskentelyssä on rockin lisäksi elementtejä sekä popista että jazzista. Bodhisattvaan on popkappaleen muodossa sisällytetty bop-tyylistä jazzsooloilua. Countdown to Ecstasyn lyriikoissa käsitellään esimerkiksi huumeidenkäyttöä ja luokkakateutta, mutta myös henkisempiä teemoja. Countdown to Ecstasy saavutti myönteisiä arvioita heti ilmestyttyään. Esimerkiksi Rolling Stonessa ja Billboardilla albumista kirjoitettiin positiivisesti ja Stereo Review kutsui omassa arviossaan albumia erinomaiseksi. Colin Larkinin vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa All Time Top 1000 Albums Countdown to Ecstasy saavutti sijan 307.

Maanantain mainio:Keskeisen laulaja/lauluntekijän menestynein albumi

 Jim Croce:You Don't Mess Around with Jim

Huhtikuussa 1972 Yhdysvalloissa ABC:n ja Britanniassa Vertigon julkaisemana ilmestynyt You Don't Mess Around with Jim on Jim Crocen kolmas studioalbumi. Sen nauhoituksiin käytettiin aikaa reilut kolme viikkoa, mutta pitkäsoitolle oli vaikeaa löytää julkaisijaa. Lopulta Cashmanista ja Westistä koostunut tuotantotiimi solmi sopimuksen ABC Recordsin kanssa kaksikon tavattua ABC:n promootiosta vastanneen Marty Kuppsin. Tämä oli vakuuttunut albumista kuuntelemastaan kasettikopiosta. You Don't Mess Around with Jim pysytteli listoilla 93 viikon ajan, eli pitempään kuin yksikään toinen Jim Crocen albumeista. Crocen tapaturmaisen kuoleman jälkeen albumilta postuumisti julkaistu single Time in a Bottle nousi listakärkeen sekä pop- että Adult Contemporary-listalla. Osittain mainitun kappaleen ansiosta You Don't Mess Around with Jim oli alkuvuodesta 1974 viiden viikon ajan Yhdysvaltojen myydyin albumi. Cash Boxin listalla albumi oli loppuvuodesta 1974 mainitun vuoden kuudenneksi myynein. Jo vuoden 1972 aikana pitkäsoitolta poimittiin kaksi singleä. Sen nimikappale saavutti kahdeksannen sijan ja Operator (That's Not the Way It Feels oli parhaimmillaan sijalla 17. Syyskuun lopussa 2008 Rhino Flashbacks julkaisi You Don't Mess Around with Jimistä cd-version. Albumin nimikappale käsittelee uima-altaalla tapahtunutta ampumavälikohtausta. Mainitusta kappaleesta ovat levyttäneet coverversionsa Ty Herndon, Josh Turner sekä Donna Fargo. Vuonna 1980 Jerry Reed levytti pelkästään Jim Croce-covereista koostuneen albumin Jerry Reed Sings Jim Croce. Kid Rock versioi vuonna 1995 kappaleen Box #1 osana Bootleg Seriesiä. Jesse Malin levytti Operatorista coverin vuonna 2008 ilmestyneelle albumilleen On Your Sleeve. Tori Amos esitti Operatoria livenä vuoden 2005 kiertueellaan Original Sinsuality Tour. Virallinen livenauhoitus on löydettävissä boxilta The Original Bootlegs.

Sunnuntain extra:Myös omaa uraansa luonut merkittävä taustavokalisti

21. elokuuta 1943 syntynyt ja 7. tammikuuta 2019 edesmennyt Clydie Mae King oli yhdysvaltalaissolisti, joka tuli ensisijaisesti tunnetuksi taustavokalistina muiden yhtyeiden ja artistien levyillä. Hän teki  tosin levytyksiä myös omissa nimissään. 70-luvulla King levytti nimellä Brown Sugar ja hänen singlensä Loneliness (Will Bring Us Together Again) saavutti vuonna 1973 Billboardin R&B-listalla sijan 44. King syntyi Dallasissa, Teksasissa. Hänen äitinsä kuoleman jälkeen Kingin kasvattajana oli hänen vanhempi siskonsa. King aloitti laulamisen paikallisessa kirkossa ja 50-luvun alussa hän muutti perheineen Los Angelesiin. Kingin levytysura käynnistyi vuonna 1956 Little Clydie and The Teensin riveissä. Kolmen vuoden ajan hän vaikutti solistina Ray Charlesin Raelettes-yhtyeessä ja oli mukana Phil Spectorin 60-luvun alussa tuottamilla levytyksillä. Soolosinglejä King levytti esimerkiksi Specialty Recordsille ja Kent Recordsille. Kingin vuoden 1971 soolosingle Bout Love saavutti Billboardin listalla sijan 45. Kingin esikoisalbumi oli vuonna 1972 ilmestynyt Direct Me. King oli taustavokalistina Yhdysvalloissa varsin suositulle Humble Pie -yhtyeelle ja Venetta Fieldsin ja Sherlie Matthewsin kanssa hän oli taustavokalistina esimerkiksi B. B. Kingille, The Rolling Stonesille, Steely Danille, Barbra Streisandille, Bob Dylanille, Linda Ronstadtille, Joe Cockerille, Dickey Bettsille ja Joe Walshille. Fieldsin ja Matthewsin kanssa King muodosti yhtyeen The Blackberries. Hän oli mukana Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen-kiertueella, jonka tiimoilta ilmestyi sekä tupla-albumi että elokuva. King oli mukana Beaverin ja Krausen vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Gandarva gospelvaikutteisessa ja Ray Brownin bassottelua sisältävässä kappaleessa Walkin' by the River. Merry Claytonin kanssa Kingiä kuultiin taustavokalistina Lynyrd Skynyrdin vuoden 1974 hittikappaleessa Sweet Home Alabama. King menehtyi 75-vuotiaana infektion jälkeisiin komplikaatioihin.

Lauantain pitkä:David Bowien viimeinen mestariteos

David Bowie:Scary Monsters

12. syyskuuta 1980 RCA:n julkaisemana ilmestynyt Scary Monsters (Super Creeps) on David Bowien 14. studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka hän levytti vuosien 1977 ja 1979 välillä ilmestyneen ja albumeista Low, Heroes ja Lodger muodostuneen niin kutsutun Berliini-trilogiansa jälkeen. Vaikka se koostui taiteellisesti varsin korkeatasoisista albumeista, niiden kaupallinen menestys oli ollut vähäisempää. Bowie-elämänkerturi David Buckleyn mukaan Scary Monstersilla artisti tavoitti täydellisen tasapainon luovuuden ja valtavirran suosion välillä. Scary Monsters saavutti erinomaiset arviot ja nousi Britanniassa listakärkeen saavuttaen platinalevyn. Myös Yhdysvalloissa albumi palautti Bowien suosion. Myöhemmin Scary Monsters on kohotettu Bowien viimeiseksi todella suureksi albumiksi. Se on julkaistu useasti uudelleen. Vuonna 2017 albumista ilmestyi remasteroitu versio osana Bowien vuosien 1977-1982 tuotantoa sisältävää boxia A New Career in a New Town. Scary Monstersin nauhoitukset tapahtuivat Power Station-studioilla New Yorkissa ja lauluosuudet taltioitiin Good Earth-studioilla Lontoossa. Carlos Alomar vastasi sekä soolo, että rytmikitaroista Pete Townshendin vieraillessa raidalla Because You're Young. Singleformaatissa albumilta julkaistiin Bowien toiseksi brittiykköseksi kohonnut Ashes to Ashes, Fashion, albumin nimikappale sekä Up the Hill Backwards. Fashion nousi viidenneksi, Scary Monsters saavutti sijan 20. ja Up the Hill Backwardsin sijoitus oli 32. Scary Monstersin ydintuotantoon lukeutuu myös albumin b-puolen avaava Teenage Wildlife, jonka lyriikassa Bowien on tulkittu tekevän viittauksen Gary Numanin kaltaisiin uutta aaltoa edustaneisiin artisteihin.Albumi alkaa ja päättyy tyylillisesti voimakkaastikin toisistaan eroaviin versioihin kappaleesta It's No Game, jonka teksteistä osan Bowie kirjoitti jo nuoruudessaan. Scary Monsters on menestynyt mainiosti erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 2000 musiikkilehti Q listasi Scary Monstersin sijalle 30. sadan kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listallaan. Vuonna 2002 Pitchfork sijoitti albumin sijalle 93. 80-luvun sadan parhaan albumin listallaan. Slant Magazinen vuonna 2012 laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Scary Monstersin sijoitus oli upeasti 27. NME:n vuonna 2013 laatimalla kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla Scary Monstersin sijoitus oli 381. Pitchforkin vuonna 2018 laatimalla 80-luvun 200 parhaan albumin listalla Scary Monsters saavutti sijan 53. Viimeksi vuonna 2020 albumi saavutti sijan 443. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Perjantain pohjat:Jälkimmäinen Snowy Whiten kitaroima Thin Lizzyn albumi

 Thin Lizzy:Renegade

Marraskuun puolivälissä 1981 ilmestynyt Renegade on Thin Lizzyn yhdestoista studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla kosketinsoittaja Darren Wharton on ensikertaa kreditoitu Thin Lizzyn täysaikaiseksi jäseneksi, vaikka kyseessä ei ole hänen ensiesiintymisensä Lizzyn albumilla. Wharton oli myös biisintekijänä Renegaden avauskappaleessa Angel of Death. Renegade jäi kitaristi Snowy Whiten viimeiseksi albumiksi Thin Lizzyn riveissä. Hänen tyylilajinsa oli pikemminkin blues hardrockin sijaan. White jätti Lizzyn seuraavana vuonna yhteisellä päätöksellä ja saavutti vuonna 1983 soolohitin kappaleellaan Bird of Paradise. Lizzyn diskografiassa Renegade on vastaanottanut ristiriitaisia arvioita. Esimerkiksi Allmusiciin albumista arvion laatineen Greg Praton mielestä kyseessä on yhtyeen huonoin albumi, jonka parhaisiin kappaleisiin lukeutuvat The Pressure Will Blow, Leave This Town ja Hollywood (Down on Your Luck). Myös Rolling Stoneen albumista kirjoittaneen David Fricken mielestä Renegade oli pettymys. Hänen suosikkikappaleitaan albumilla edustivat Hollywood (Down on Your Luck) ja It's Getting Dangerous. Sitä vastoin kanadalaisen journalistin Martin Popoffin mielestä Renegade on mestariteos syvän sielukkaan ja rikkaasti koostuneen hardrockin saralla. Singleformaatissa albumilta ilmestyivät Trouble Boys ja Hollywood ja brittien albumilistalla Renegade saavutti parhaimmillaan sijan 38.

Torstain terävä:Yhdysvaltalaisyhtyeen kattava kokoelma-albumi

 The Go Go's:Return to the Valley of the Go Go's

Vuonna 1994 ilmestynyt Return to the Valley of the Go Go's on The Go Go's -yhtyeen toinen kokoelma-albumi. Siitä on ilmestynyt sekä yksittäinen albumi, että tuplaversio. Vaikka tuplaversiolla on luonnollisesti enemmän biisejä, molemmilta versioilta löytyvät samat kappaleet ovat versioiltaan identtisiä. Kun The Go Go's oli lopettanut toimintansa vuonna 1985, yhtyeen jäsenet jatkoivat musiikillista yhteistyötään. Go Go's:in keskeisin biisintekijä Charlotte Gaffey kirjoitti suurimman osan Belinda Carlislen ensimmäisen sooloalbumin kappaleista. Kun yhtyeen jäsenet olivat sopineet luovat erimielisyytensä, Go Go's aloitti jälleen toimintansa bändinä. Yhtyeen ensimmäinen uusi julkaisu oli kokoelma-albumi, joka oli kappalemateriaaliltaan kattavampi kuin yhtyeen vuonna 1990 ilmestynyt greatest hits-kokoelma. Return to the Valley of Go Go's dokumentoi yhtyeen uran Los Angelesin punkskenen eräänlaisesta edustajasta valtavirran voimapopsuosikiksi. Kokoelmalla oli mukana treenejä, demoja sekä aikaisemmin julkaisemattomia livenauhoituksia. Lisäksi biisilistaan sisältyy originaali versio yhtyeen ensimmäisestä Stiff Recordsille levyttämästä singlestä We Got the Beat, hittejä, singlejen b-puolia ja albumiraitoja kaikilta Go Go's:in kolmelta pitkäsoitolta. Kokonaisuuden kruunaavat uudet livebiisit ja kolme uutta studiossa nauhoitettua kappaletta, jotka on taltioitu vuonna 1994 juuri mainittua kokoelma-albumia varten. Yksi uutuuskappaleista, The Whole World Lost Its Head, oli Go Go's:in ensimmäinen Britanniassa top 40:ään kohonnut single. Cd:n kansivihko sisälsi yhtyeen jäsenten laatiman historiikin ja anekdootteja sen jäsenten suosikkikappaleista.  Paul Corio laati Return to the Valley of the Go Go's:ista tuoreeltaan myönteisen arvion. Ned Raggettin käsialaa olevassa myöhäisemmässä arviossa mainittu albumi kohotetaan Go Go's:in kokoelmalevyistä laadukkaimmaksi.

Keskiviikon klassikko:Lahden rokujen lopullinen läpimurtolevy

 Tehosekoitin:Varoittava esimerkki

Syyskuussa 1998 Levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Varoittava esimerkki on Lahden rokujen, toivon mukaan ensi kesänä paluun keikkalavoille tekevän Tehosekoitin-yhtyeen kolmas ja varsin onnistunut studioalbumi. Sen pitkäkestoisimpiin hittikappaleisiin lukeutuvat tyylikkäästi slagermainen Pillitä Elli pillitä, upea slovarikaunokki Pakko päästä pois ja Mitch Ryder & The Detroit Wheelsistä muistuttava, liki pitäen revittelevä avausraita Fiksu ja kypsä. Sut vien minne vaan on riffissään hienoisesti Train Kept a Rollingia muistuttava rocksivallus ja Oh Boy en lopettaa mä voi kallistuu tyylillisesti toisaalta Stray Catsin, toisaalta 60-luvun britti-invaasion keskeisten edustajien suuntaan. Pikku narttu käy sitä vastoin liki pitäen silkasta pastissista Brian Setzerille, Slim Jim Phantomille ja Lee Rockerille. Rock n' roll-klisheillä albumilla leikitellään erityisesti raidoilla Elvari on mun faijani ja Susanna.  Upealla jousisovituksella kuorrutettu pianoballadi Fiilis jäi albumin kappaleista aikanaan melko vähälle huomiolle, mutta osoittaa osaltaan Tehosekoittimen laajentaneen musiikillista palettiaan melkoisesti jo reilua puolta vuotta  ennen keväällä 1999 ilmestynyttä neljättä albumiaan Freak Out. Mainittu pitkäsoitto olikin vaikutteidensa laaja-alaisuudessa suoranainen runsaudensarvi. Varoittavan esimerkin kappaleista Ei enempää blues, ei enempää down huokuu sinisävyjä tehokkaan rockriffittelyn ja tyylitajuisen paisuttelun kera. Syksy saapuu-vanha suola janottaa edustaa onnistuneesti romanttisempaa slovarituotantoa. Varoittavan esimerkin päättää kokonaan solisti Otto Grundströmin käsialaa oleva 14-minuuttinen suurteos Luulen niin, jonka instrumentaatiossa jouset ovat jälleen merkittävässä roolissa. Kappaleen loppuosassa päästään nauttimaan verevästä blueshuuliharpismista. Varoittavasta esimerkistä muodostui Tehosekoittimen lopullinen läpimurtolevy, joka nousi parhaimmillaan Suomen virallisen albumilistan kymmenenneksi ja listaviikkoja levylle kertyi kaikkiaan viisi. Varoittavan esimerkin aikaan tarjoutui tilaisuus myös tsekata Tehosekoitin jopa kahdella clubikeikalla Joensuun Kerubissa ja omien iskusävelmien lisäksi ohjelmistosta jäi mieleen The Sonicsin garagerockklassikko Have Love Will Travel.

Tiistain tukeva:Merkittävän artistin menestyksekäs soolodebyytti

 Stephen Stills:Stephen Stills

Marraskuussa 1970 sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa Atlanticin julkaisemana ilmestynyt Stephen Stills on mainitun artistin ensimmäinen sooloalbumi. Kyseessä on yksi niistä neljästä keskeisestä soololevystä, jotka Crosby, Stills, Nash and Youngin jäsenet julkaisivat niin ikään vuonna 1970 ilmestyneen ja listakärkeen nousseen menestysalbuminsa Deja Vu vanavedessä. Stephen Stillsin esikoissooloalbumi nauhoitettiin Lontoossa ja Los Angelesissa Crosby, Stills, Nash and Youngin kiertueiden välillä. Tekstiensä osalta Stillsin debyytillä käsitellään useita 60-luvun vastakultturiin liittyviä teemoja ja ihmissuhteita. Stillsin esikoisalbumista muodostui menestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Se nousi top teniin ja saavutti kultalevyn. Stillsin esikoisalbumilla vieraili useita tunnettuja muusikoita. John Sebastiania, David Crosbya ja Graham Nashia kuullaan albumilla taustavokalisteina. Ringo Starr on rummuissa kappaleissa To a Flame ja We're Not Helpless, tosin pseudonyymiä Richie käyttäen. Samaisen nimen taakse Starr kätkeytyi soittaessaan samaisena vuonna Britanniassa Howlin Wolfin albumilla London Sessions. Stillsin esikoisalbumi säilyy myös rockhistorian  ainoana levynä, jolla soolokitaristeina vierailivat sekä Jimi Hendrix että Eric Clapton. Viimeksi mainittu oli jammaillut Stillsin kanssa pitkään The Champsin hittiä Tequila ja Stillsin esikoisalbumille päätyneen kappaleen Go Back Home Clapton nauhoitti studiossa. Samoissa nauhoituksissa Clapton soitti kitarat myös Stillsin kakkosalbumilla Stephen Stills 2 julkaistuun kappaleeseen Fishes and Scorpions. Hendrixin kitarointia kuullaan albumin kappaleessa Old Times Good Times.  Esikoisalbumilta poimittu Love The One You're with on Stephen Stillsin suurin singlehitti, joka saavutti Billboardin listalla sijan 14. joulukuussa 1970. Toinen albumilta julkaistu single Sit Yourself Down saavutti sijan 37. maaliskuussa 1971. Albumin kappaleista Do for the Others oli kirjoitettu David Crosbylle ja se käsitteli hänen tyttöystävänsä Christine Hintonin kuolemaa. Stephen Stillsin debyytti pysytteli Blllboardin albumilistalla 39 viikon ajan ja sen paras sijoitus oli kolmantena tammikuussa 1971. WEA julkaisi digitaalisesti remasteroidun uusintapainoksen joulukuussa 1995. Stephen Stillsin esikoissooloalbumin kappaleista We're Not Helpless ja Love the One You're with saivat ensiesityksensä keikalla Crosby, Stills, Nash and Youngin Deja Vu -kiertueella toukokuussa 1970. Stillsin debyytti saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn ainoastaan kahdeksan päivää julkaisunsa jälkeen, mutta Neil Youngin albumi After the Gold Rush ohitti sen myyntiluvut. Ilmestymisaikanaan Stephen Stillsin esikoisalbumi vastaanotti ristiriitaisiakin arvioita, mutta esimerkiksi Record Worldiin, Cashboxiin ja Billboardiin albumista laaditut arviot olivat selkeän myönteisiä. Stillsin esikoinen pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Colin Larkinin vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa All Time Top 1000 Albums Stillsin esikoisalbumi saavutti sijan 129.