Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen blueskitaristeista

29. huhtikuuta 1935 syntynyt ja 29. syyskuuta 2018 halvaukseen menehtynyt Otis Rush  oli yhdysvaltalainen blueskitaristi ja -solisti. Hänen soittotyylinsä muistuttaa Magic Samia ja Buddy Guyta ja on tullut tunnetuksi niin kutsuttuna länsipuolen Chicago Bluesina. Vasenkätisesti soittaneen Rushin soittotyylistä ovat  maininneet saaneensa vaikutteita esimerkiksi sellaiset suuruudet, kuin Michael Bloomfield, Eric Clapton ja Peter Green. Solistina Rushin ääniala oli tenori ja hän omasi laaja-alaisen, voimakkaan äänen. Rush syntyi Philadelphiassa, Missisipissä ja muutti Chicagoon, Illinoisiin vuonna 1948. Siellä hän loi itselleen mainetta soittamalla kaupungin etelä- ja länsiosien bluesclubeissa. Vuosien 1956 ja 1958 välillä Rush levytti Cobra Recordsille kahdeksan singleä, joilla kitaristina kuultiin lisäksi Ike  Turneria tai Jody Williamsia. Rushin debyyttisingle I Can't Quit You Baby saavutti Billboardin R&B-listalla kuudennen sijan. Rushin Cobra Recordsille tekemät levytykset sisälsivät hänen tunnetuimpiin kappaleisiinsa lukeutuvat Double Troublen ja All Your Love (I Miss Lovingin). Cobra Recordsin lopetettua toimintansa vuonna 1959 Rush solmi uuden sopimuksen Chess Recordsin kanssa. Mainitulle yhtiölle hän levytti kahdeksan kappaletta, joista neljä julkaistiin kaksipuoleisina singleinä kyseisenä vuonna. Kuusi Rushin Chessille levyttämää kappaletta kaksi singleä mukaan lukien julkaistiin vuonna 1969 kokoelma-albumilla Door to Door, joka sisälsi myös levytyksiä Albert Kingiltä. Duke Recordsille Rush levytti ainoastaan yhden singlen, vuonna 1962 ilmestyneen pikkulevyn Homework/I Have to Laugh. 1960-luvun puolivälissä Rush teki levytyksiä Vanguard-yhtiölle. Ne julkaistiin kokoelma-albumilla  Chicago/The Blues/Today! Vol. 2. Rush alkoi esiintyä Yhdysvaltojen muiden kaupunkien  lisäksi myös Euroopassa. Vuonna 1969 Cotillion Records julkaisi Rushilta albumin Mourning in the Morning. Muscle Shoalsissa, Alabamassa äänitetty albumi oli Mike Boomfieldin ja Nick Gravenitesin tuottama ja merkitsi soulvaikutteissaan Rushille uutta musiikillista aluevaltausta. Vuonna 1971 hän levytti Capitolille albumin Right Place, Wrong Time, mutta sen julkaisi vasta viisi vuotta myöhemmin japanilainen P-Vine Records. Yhdysvalloissa albumin julkaisijana oli pian myöhemmin Bullfrog Records ja sitä pidetään yleisesti Rushin parhaimpiin töihin lukeutuvana. 1970-luvulla Rush julkaisi Euroopassa albumeja Delmark Recordsille ja Sonet Recordsille, mutta vuosikymmenen loppuun mennessä hän lopetti sekä levytykset että esiintymiset. Rush teki paluun 80-luvun puolivälissä. Yhdysvaltain-kiertueelta julkaistiin myös livelevy Tops, joka oli äänitetty San Francisco Blues Festivalilla. The Blues Hall of Fameen artisti oli päässyt jo vuotta aikaisemmin. Vuonna 1994 ilmestynyt Ain't Enough Comin' In oli Rushin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt studioalbumi 16 vuoteen. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyneestä pitkäsoitosta Any Place I'm Goin' Rush vastaanotti ensimmäisen Grammynsa parhaasta traditionaalisesta bluesalbumista. Sen jälkeen hän ei ole julkaissut uutta studiossa nauhoitettua materiaalia, mutta jatkoi konsertointiaan vuoteen 2004 saakka. Kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneellä Bo Diddleylle työstetyllä tribuuttilevyllä Hey Bo Diddley-A Tribute Rush versioi kappaleen I'm a Man.Vuonna 2006 Blues Express Records julkaisi Rushin vuoden 1999 konsertin nimellä Live and in Concert from San Francisco. Kuvamateriaalia samaisesta konsertista julkaistiin vuonna 2003 dvd:llä Live Part 1. Vuonna 2015 Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Rush saavutti sijan 53.

Tiistain tukeva:Brittiläisen bluesrockin harvinaisempi klassikkoyhtye

Lokakuun alussa 1969 perustettu Juicy Lucy on brittiläinen bluesrockyhtye, joka syntyi The Misunderstood -nimisen yhtyeen lopetettua toimintansa. Juicy Lucyn perustajajäseniin lukeutuivat steelkitaristi Glenn Ross Campbell sekä Blackburnista kotoisin ollut saksofonisti Chris Mercer. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät kitaristi Neil Hubbard, basisti Keith Ellis ja rumpali Pete Dobson. Nimeensä yhtye sai inspiraation Leslie Thomasin vuonna 1966 ilmestyneestä novellista The Virgin Soldiers. Yhtye saavutti välittömästi top 20 -hitin näkemyksellään Bo Diddleyn kappaleesta Who Do You Love. Juicy Lucyn nimeä kantanut yhtyeen esikoisalbumi jäi Britanniassa juuri ja juuri top 40:än ulkopuolelle. Sen kannessa nähtiin hedelmien peittämä kuva burlesque-tanssijatar Zelda Plumista. Yhtye koki useita miehistönvaihdoksia, sillä mukaan tulivat aikaisemmin Zoot Moneyssa vokalisoinut Paul Williams, kitaristi Micky Moody ja rumpali Rod Coombes. Kyseinen Juicy Lucyn kokoonpano levytti vuonna 1970 ilmestyneen albumin Lie Back and Enjoy It, joka saavutti brittilistalla sijan 53. Kyseisen vuoden toukokuussa yhtye esiintyi New Musical Expressin vuosittaisessa äänestysvoittajien konsertissa. Ellisin paikan basson varressa otti Jim Leverton Juicy Lucyn vuonna 1971 ilmestyneellä pitkäsoitolla Get a Wiff a This. Elokuussa 1971 Juicy Lucy esiintyi Weeley Festivaalilla, jonka pitopaikka oli lähellä Essexin Clacton-on-Seata. Juicy Lucyn perustajajäsenet Campbell ja Mercel sekä myös Coombes jättivät yhtyeen ennen sen vuonna 1972 ilmestynyttä albumia Pieces. Kyseinen pitkäsoitto työstettiin kokoonpanolla, jossa olivat Williamsin ja Moodyn lisäksi mukana kosketinsoittaja Jean Roussel ja aikaisemmin Bloodwyn Pig - yhtyeen rytmiryhmän muodostaneet basisti Andy Pyle ja rumpali Ron Berg. Pian albumin levyttämisen jälkeen Juicy Lucy lopetti siltä erää toimintansa.

Vuosien 1973 ja 1976 välillä Micky Moody soitti yhtyeessä Snafu. Vuonna 1978 hänestä tuli Whitesnaken jäsen. Kyseisessä brittihardrockin klassikkoyhtyeessä Moody soitti vuonna 1982 ilmestyneeseen albumiin Saints and Sinners asti. Vuonna 1996 Paul Williams ja Micky Moody julkaisivat Juicy Luicyn nimellä albumin The Blue Thunder. Kyseisellä pitkäsoitolla vierailivat Mick Taylor ja Andy Summers. Vuonna 2002 Moodylta ja Williamsilta ilmestyi albumi Smokestacks, Broomdusters and Hoochie Coochie Men. Vuonna 1995 Ray Owen otti käyttöön Juicy Lucy -nimen ja julkaisi albumin There She Comes Again, jonka levyttämiseen osallistuivat kitaristi Mike Jarvis, basisti Andy Doughty ja rumpali Spencer Blackledge. Kyseinen versio yhtyeestä hajosi vuonna 1997, mutta Owen lyöttäytyi yhteen kitaristi Steve Fishin kanssa. Laillisista syistä Juicy Lucy -nimen käyttöä ei sallittu, joten yhtyeen nimeksi valikoitui Ray Owen's Moon. Moon oli ollut myös Owenin vuonna 1971 ilmestyneen sooloalbumin nimenä. Vuonna 2004 yhtyeeseen liittyivät basisti Colin Fudge ja rumpali Paul Fletcher. Vuonna 2006 mainittu Juicy Lucy-kokoonpano levytti albumin Do That and You'll Lose It ja keikkaili Britanniassa Nazarethin kanssa. Seuraavana vuonna yhtye soitti Cambridgen rockfestivaalilla. Vuonna 2009 muotoutui Juicy Lucyn uusi kokoonpano, sillä Owen ei terveydellisistä syistä pystynyt keikkailemaan säännöllisesti. Yhtyeen solisti/kitaristiksi siirtyi Steve Fish Fletcherin jatkaessa rumpalina ja basistiksi vaihtui James Morris. Kyseinen yhtyeen inkarnaatio jatkoi keikkailuaan ympäri Britanniaa. Syyskuussa 2012 Britannista käsin operoineen yhtyeen basistiksi vaihtui Frank Cokayne. Jo seuraavan vuoden maaliskuussa hänen paikkansa otti Michael Phillips. Kyseisen triokokoonpanon keikkaohjelmistossa ovat edelleen Who Do You Love ja Missisippi Woman Juicy Lucyn esikoisalbumilta. Owen esiintyy silloin tällöin Ranskassa nimellä Ray Owen's Juicy Lucy kokoonpanolla, johon hänen lisäkseen kuuluvat Mike Jarvis ja Spencer Blackledge yhtyeen 90-luvulla vaikuttaneesta versiosta. Owen heittää myös akustisia soolokeikkoja ympäri Britanniaa ja esiintyy säännöllisesti esimerkiksi Lewes Con Clubilla.

Maanantain mainio:Kissin uran kunnianhimoisin albumi

Kiss:Music from the Elder

Kymmenes marraskuuta 1981 ilmestynyt Music from the Elder on Kissin yhdeksäs studioalbumi. Orkestraatiossaan ja eeppisissä elementeissään kyseinen pitkäsoitto erosi voimakkaasti kaikesta yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta. Albumin menestys oli siinä määrin vaatimaton, että ensimmäistä kertaa uransa aikana Kiss ei tehnyt uuden pitkäsoittonsa tiimoilta kiertuetta, vaan tyytyi sarjaan promootioesiintymisiä. Music from the Elder oli ensimmäinen pitkäsoitto Kissin uudelle rumpalille Eric Carrille ja viimeinen, jonka työstämiseen kitaristi Ace Frehley täysipainoisesti osallistui. Elderin kappaleista World Without Heroesia esitettiin Kissin vuoden 1995 Unplugged-konsertissa ja mainitun kappaleen lisäksi myös The Oath ja I kuultiin vuonna 1982 ABC-ohjelmassa Fridays. Vuosina 2013 ja 2014 The Oath soitettiin kokonaisuudessaan Kiss Kruisessa. Kissin originaalirumpali Peter Criss oli jättänyt yhtyeen vuoden 1980 toukokuussa ja hänen korvaajansa Eric Carr esiteltiin heinäkuussa. Kiss oli tehnyt menestyksekkään kiertueen Australiassa ja Uudessa Seelannissa, mutta kotimaassa yhtyeen suosio oli laskenut selvästi vuosiin 1975-1979 ajoittuneesta menestyksestä. Kissin edellinen pitkäsoitto Unmasked oli edustanut edeltäjiään poporientoituneempaa tyyliä. Äänitykset sen seuraajalle käynnistyivät maaliskuussa 1981 Torontossa, New Yorkissa ja Frehleyn kotistudiossa Connecticutin Wiltonissa. Valmisteilla olevaa albumia kuulivat ainoastaan Kissin jäsenet ja sen tuottajana toiminut Bob Ezin. Vaikka The Elder saavutti diggareiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton ja katosi listoilta vuoden 1982 alkuun mennessä, olivat albumista laaditut arvostelut selkeästi myötämielisempiä. The Elderin avaintuotantoon lukeutuvia kappaleita ovat raskaampaa tyyliä edustava The Oath, Frehleyn, Carrin ja Bob Ezrinin käsialaa oleva ja heidän soittamansa instrumentaalikappale Escape from the Island sekä Frehleyn vokalisoima, Anton Figin kitarariffistä alkanut ja  myös Frehleyn säveltämä Dark Light. Niin ikään parhaimmistoon lukeutuva singlekappale A World Without Heroes on toinen albumin kappaleista, jolla Frehley ei soittanut. Kyseisestä kappaleesta tehty musiikkivideo on ensimmäinen MTV:llä näytetyistä Kissin videoista.

Sunnuntain extra:Eräs 80-luvun suosituimmista naisartisteista

27. huhtikuuta 1959 syntynyt Sheena Shirley Easton on skotlantilaissyntyinen laulajatar ja näyttelijätär, jolla on sekä Yhdysvaltain että Englannin kansalaisuus. Ensiksi hän tuli yleisön tietoisuuteen brittiläisessä musiikkirealityohjelmassa The Big Time:Pop Singer. Sen tiimoilta Easton ryhtyi metsästämään levytyssopimusta ja solmi sellaisen EMI Recordsin kanssa. Artistin kaksi ensimmäistä singleä; Modern Girl ja 9 to 5 nousivat samanaikaisesti brittilistan top teniin. Easton oli ensimmäinen brittiläinen naisartisti, joka ylsi mainitunlaiseen listasijoitukseen Ruby Murrayn jälkeen. Vuonna 1981 9 to 5 nousi Billboardin listan kärkeen. Eastonista tuli kolmas mainitun listasijoituksen saavuttanut brittiläinen naislaulajatar Petula Clarkin ja Lulun jälkeen. Eastonista muodostuikin eräs 80-luvun suosituimmista brittiläisistä naisartisteista. Yhdysvalloissa Easton on ollut kuudesti Grammy-ehdokkaana. Hän on saavuttanut kaksi Grammya. Vuonna 1981 Easton oli paras uusi artisti ja vuosikymmenen puolivälissä hän saavutti parhaan meksikolais-amerikkalaisen esityksen Grammyn duetostaan Luis Miguelin kanssa kappaleella Me Gustas Cal Tomo Eres. Yhdysvalloissa Easton on saavuttanut viisi kultalevyä ja yhden platinalevyn. Kaiken kaikkiaan Eastonin levytetty tuotanto käsittää 16 pitkäsoittoa ja 45 singleä. Niiden joukossa on vuosien 1981 ja 1991 välillä 15 Yhdysvalloissa top 40:ään, seitsemän top teniin ja yksi listakärkeen noussut pikkulevy. Kansainvälisillä listoilla Easton on saavuttanut 25 top 40:ään noussutta singleä. Kanadassa Eastonilla on plakkarissaan kolme kulta-, ja kaksi platinalevyä. Maailmanlaajuisesti artisti on myynyt yli 20 miljoonaa albumia ja singleä. Eastonista tuli historian ainoa artisti, joka sai singlensä peräkkäisesti Billboardin viidelle eri listalle viiden suosituimman kappaleen joukkoon. Morning Train (9 to 5)  nousi sekä Pop että Adult Contemporary -listoille, Kenny Rogersin kanssa levytetty duetto We've Got Tonight countrylistalle ja Sugar Walls Dance ja R&B-listalle. Eastonin muista hiteistä nostettakoon esiin James Bond -tunnari For Your Eyes Only, Strut, U Got the Look ja The Arms of Orion Princen kanssa, The Lover in Me sekä What Becomes Naturally. Hän on tehnyt lisäksi yhteistyötä esimerkiksi merkittävän tuottajan Nile Rodgersin kanssa.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen yhdysvaltalaiskitaristeista

26. huhtikuuta 1938 syntynyt Duane Eddy on yhdysvaltalaiskitaristi, joka työsti 50-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa sarjan Lee Hazlewoodin tuottamia menestyssinglejä, joista tunnetuimpia ovat Rebel Rouser, Peter Gunn sekä Because They're Young. Jo vuoteen 1963 mennessä Eddy oli myynyt 12 miljoonaa levyä. Corningissa, New Yorkissa syntynyt Eddy aloitti kitaransoiton viisivuotiaana. 16-vuotiaana hänen instrumentikseen valikoitui Chet Atkins -mallinen Gretsch ja Eddy muodosti duon Jimmy and Duane ystävänsä Jimmy Delbridgen kanssa. Jälkimmäinen levytti myöhemmin nimellä Jimmy Dell. Esiintyessään paikallisella radioasemalla KCKY:lla kaksikko tapasi tiskijukka Lee Hazlewoodin, joka tuotti duon singlen Soda Fountain Girl, joka levytettiin ja julkaistin Phoenixillä 50-luvun puolivälissä. Delbridge ja Eddy esiintyivät eri radioasemilla ennen liittymistään Buddy Longin Western Melody Boysiin, joka esitti countrya kaupungin ja sen lähiympäristön keikkapaikoissa. Eddyn tekniikaksi muodostui soittaa leadia kitaransa bassokielillä ja tästä oli seurauksena tunnusomainen matala soundi. Marraskuussa 1957 Eddy levytti itsensä ja Hazlewoodin yhteistyötä edustavan instrumentaalikappaleen Movin' an' Groovin'. Seuraavana vuonna Eddy solmi levytyssopimuksen Hazlewoodin ja Lester Sillin kanssa levyttääkseen Phoenixin Audio Recorders -studioilla. Hazlewood ja Sill vuokrasivat kaikkien Eddyn singlejen ja albumien nauhat Philadelphiassa vaikuttaneelle Jamie Recordsille. Alkuvuodesta 1958 Movin' an' Groovin saavutti Billboardin listalla sijan 72. Kappaleen avaava riffi oli velkaa Chuck Berryn kappaleelle Brown Eyed Handsome Man, mutta tuli itsessään muutamaa vuotta myöhemmin kopioiduksi Beach Boysin kappaleeseen Surfin' U.S.A.  Sitä seuranneen singlen Rebel Rouserin dubatusta saksofoniosuudesta vastasi Los Angelesista kotoisin ollut studiomuusikko Gill Bernal ja kättentaputuksista ja kiljahduksista doowop-yhtye The Rivingtons. Billboardin listalla kuudennen sijan saavuttaneesta kappaleesta muodostui Eddyn läpimurtohitti ja yli miljoonan kappaleen myynnillään artisti ansaitsi sillä ensimmäisen kultalevynsä. Eddy saavutti useita menestyslevyjä seuraavien vuosien aikana ja hänen yhtyeensä, johon kuuluivat esimerkiksi saksofonisti Jim Horn ja kosketinsoittaja Larry Knetchel, työskenteli myös osana Phil Spectorin Wrecking Crewta. Kirjoittaja Richie Unterbergerin mukaan Eddyn singlet Peter Gunn, Cannonball, Shazam ja Forty Miles of Bad Road edustivat kenties artistin laadukkainta tuotantoa ja pitivät osaltaan yllä rockin henkeä  aikana, jolloin se oli vaarassa hukkua. Yhdeksäs tammikuuta 1959 ilmestyi Eddyn esikoisalbumi Have 'Twangy' Guitar Will Travel, joka saavutti parhaimmillaan viidennen sijan ja pysytteli listoilla 82 viikon ajan. Vuonna 1960 ilmestyneellä Eddyn neljännellä albumilla Songs of Our Heritage hänen instrumenttinsa kussakin levyn kappaleessa oli joko akustinen kitara tai banjo. Samaisen vuoden syyskuussa Eddy saavutti suurimman singlemenestyksensä elokuvan Because They're Young nimikappaleella. Se sisälsi jousisovituksen ja saavutti Yhdysvalloissa neljännen ja Britanniassa toisen sijan. Kyseessä oli Eddyn toinen kultalevyksi myynyt single. Eddy saavutti suosiota siis myös briteissä ja samaisena vuonna New Musical Expressin lukijat äänestivät hänet maailman parhaaksi musiikkipersoonaksi Elvis Presleyn jäädessä kakkossijalle. Vuonna 1960 Eddy solmi suoran sopimuksen Jamie Recordsin kanssa ohittaen Hazlewoodin ja Sillin. Kyseisen seikan seurauksena Eddy vastasi Jamien aikaisen sopimuksen kestoajan omien singlejensä ja albumiensa tuottamisesta. Duane Eddy & The Rebelsistä muodostui säännöllinen esiintyjä Dick Clark Showssa.

1960-luvun aikana Eddy lanseerasi elokuvauran ja esiintyi esimerkiksi elokuvissa A Thunder of Drums, Wild Westerners, Kona Coast ja The Savage Seven sekä kahdesti tv-sarjassa Have Gun- Will Travel. Vuonna 1961 Eddy meni naimisiin laulajatar Jessi Colterin kanssa ja solmi kolmevuotisen sopimuksen Paul Ankan tuotantoyhtiön Camyn kanssa. Sille tehtyjen levytysten julkaisijana oli RCA Victor. Tehdessään varhaisia levytyksiä kyseisissä studioissa Eddy uudisti sopimuksena Hazlewoodin kanssa. Tämä osallistui useiden Eddyn kyseiselle yhtiölle levyttämien singlejen ja albumien tuottamiseen. Hazlewoodin kanssa kirjoitettu ja vuonna 1962 julkaistu (Dance with ) the Guitar Man muodostui yli miljoonan kappaleen myynnillään Eddyn kolmanneksi kultaa myyneeksi singleksi.  70-luvulla Eddy oli tuottajana Phil Everlyn ja Waylon Jenningsin albumeilla. Vuonna 1972 hän työskenteli rytmikitaristi Al Gorgonin kanssa B J Thomasin albumilla Rock and Roll Lullaby. Samaisen vuosikymmenen puolivälissä tehty musiikillinen yhteistyö hittinikkari Tony Macaulayn ja The Seekersin perustajajäsen Keith Potkerin kanssa johti uuteen briteissä top teniin nousseeseen singleen Play with Me Like You Play Your Guitar. Willie Nelsonin ja Waylon Jenningsin kanssa levytetty You Are My Sunshine muodostui countryhitiksi kahta vuotta myöhemmin. Vuonna 1986 Eddy yhdisti voimansa Art of Noisen kanssa ja levytti uudelleen alun perin vuonna 1960 versioimansa Henry Mancinin käsialaa olevan Peter Gunnin. Uusioversiosta muodostui top ten -menestys ympäri maailmaa ja esimerkiksi Rolling Stonen tanssilistalla se oli ykkösenä kuuden viikon ajan kyseisen vuoden kesänä. Vuonna 1986 Peter Gunn voitti myös parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn. Seuraavana vuonna Capitol Records julkaisi Duane Eddyn nimikkoalbumin, jonka tuotantotyöstä vastasivat Paul McCartney, Jeff Lynne, Ry Cooder ja Art of Noise. Albumilla vierailivat esimerkiksi McCartney, John Fogerty, George Harrison, Ry Cooder, James Burton, David Lindley, Steve Cropper sekä originaalit The Rebelsin jäsenet Larry Knechtel ja Jim Horn. Kyseisellä albumilla coveroidaan Paul McCartneyn vuoden 1979 instrumentaalikappale Rockestra Theme. Vuonna 1992 Eddy versioi The Shadowsin Hank B. Marvinin kanssa The Chantaysin vuoden 1963 instrumentaalihitin Pipeline Marvinin albumille Into the Light. Keväällä 1994 Eddy pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Samana vuonna hänen menestyskappaleistaan Rebel Rouser oli mukana menestyselokuvassa Forrest Gump. Oliver Stonen elokuvassa Natural Born Killers hyödynnettiin Eddyn ja Ravi Shankarin yhdessä kirjoittamaa kappaletta The Trembler. Samana vuonna Eddy versioi Carl Perkinsin ja The Mavericksin kanssa edellisen keskeiseen levytystuotantoon lukeutuvan kappaleen Matchbox Red Hot Organisationin tuottamalle hyväntekeväisyyslevylle Red Hot + Country. Eddya kuultiin soolokitaristina vuonna 1995 Foreignerin Billboardin Adult Contemporary -listan kärkeen nousseella kappaleella Until the End of Time. Seuraavana vuonna Eddya kuultiin kitaristina Hans Zimmerin elokuvan Broken Arrow soundtrackillä.  Viides huhtikuuta 2000 Nashvillen Ryman Auditoriumissa pormestari myönsi Eddylle Twangin titaanin arvonimen. Vuonna 2004 musiikkilehti Guitar Player myönsi Eddylle järjestyksessään toisena legendan palkinnon. Ensimmäisen oli vastaanottanut Les Paul. Duane Eddyn vaikutuksen omaan musiikin tekemiseensä ovat tunnustaneet esimerkiksi Dave Davies, Hank B Marvin, The Ventures, John Entwistle, Bruce Springsteen, Adrian Belew ja Mark Knopfler. Lokakuussa 2010 Eddy teki paluun Britanniaan ja myi Lontoon Royal Festival Hallin täyteen. Menestystä seurasi Mad Monkey/EMI:n julkaisema ja Richard Hawleyn Sheffieldissä tuottama uusi albumi Road Trip. Se julkaistiin 20. kesäkuuta 2011. Kyseisenä vuonna musiikkilehti Mojon 50 parhaan albumin listalla Road Trip saavutti sijan 37. 26. kesäkuuta samaisena vuonna Eddy esiintyi Glastonbury Festivaalilla. Vuoteen 2018 ajoittuneella 80-vuotisjuhlakiertueellaan Eddy konsertoi Britanniassa liverpoolilaisen laulaja/lauluntekijän Robert Vincentin kanssa. 23. lokakuuta hän esiintyi London Palladiumissa ja 30. lokakuuta Bridgewater Hallissa Manchesterissa.

Perjantain pohjat:Eräs brittiläisen voimapopin klassikkoyhtyeistä

Badfinger oli englantilainen rockyhtye, jonka kuuluisimman kokoonpanon muodostivat Pete Ham, Mike Gibbins, Tom Evans ja Joey Molland. Se muotoutui vuonna 1961 Hamin, Ron Grifitsin ja David ”Dai” Jenkinsin Swanseassa, Walesissa perustaman yhtyeen The Iveysin raunioille. The Iveys oli ensimmäinen Beatlesin Apple-yhtiölle vuonna 1968 sainattu yhtye. Pian kiinnityksen jälkeen yhtyeen nimeksi vaihtui Badfinger. Seuraavana vuonna Molland korvasi Griffitsin ja vuonna 1970 amerikkalainen Stan Polley ryhtyi Badfingerin manageriksi. Seuraavien viiden vuoden aikana yhtye levytti Applelle useita pitkäsoittoja ja keikkaili ahkerasti, kunnes levy-yhtiön toiminnan loppuminen vaikutti negatiivisesti myös yhtyeen toimintaan. Vuosien 1970 ja 1972 välillä Badfinger saavutti neljä maailmanlaajuista menestyssingleä, jotka olivat Paul McCartneyn käsialaa ollut ja myös hänen tuottamansa Come and Get It, No Matter What, George Harrisonin tuottama Day After Day sekä Baby Blue. Kappaleista viimeksi mainittu nousi uudelleen Billboardin Rock Tracks listalla sijalle 14. vuonna 2013 päästyään mukaan tv-sarja Breaking Badin päätösjaksoon. Badfingerin levytysrepertuaariin kuuluvasta kappaleesta Without You on tehty useita coverversioita, joista Harry Nilssonin näkemys nousi Billboardin listan kärkeen. Badfingerin Applelle levyttämistä pitkäsoitoista suurin menestys oli kakkosalbumi No Dice, joka saavutti kotimaassaan 28. sijan.Yhtye solmi uuden levytyssopimuksen Warner Brosin kanssa, mutta manageri Polley oli sotkenut yhtyeen raha-asiat niin pahoin, että levy-yhtiö veti pitkäsoiton Wish You Were Here pois markkinoilta ainoastaan seitsemän viikkoa sen julkaisun jälkeen. Tämä taas merkitsi liki pitäen täydellistä yhtyeen tulojen loppumista ja 24. huhtikuuta 1975 Pete Ham hirtti itsensä vain muutamaa päivää ennen 28-vuotissyntymäpäiväänsä. Seuraavan kolmen vuoden aikana yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet pyrkivät saamaan sekä henkilökohtaisen elämänsä että uransa järjestykseen. Pitkäsoitot Airwaves ja Say No More ilmestyivät vuosina 1979 ja 1981. Evans ei milloinkaan täysin toipunut Hamin kuolemasta ja 19. marraskuuta 1983 hän riisti oman henkensä. Vuonna 1995 Evansilta julkaistiin postuumisti pitkäsoitto Over You:The Final Tracks. Joey Molland on jatkanut sooloartistina Badfingerin jälkeen ja hän on tähän mennessä julkaissut neljä sooloalbumia, joista viimeisin on vuonna 2013 ilmestynyt Return to Memphis. Hän on myös konsertoinut Yhdysvalloissa kokoonpanon, joka käyttää nimeä Joey Molland's Badfinger, kanssa.

Torstain terävä:Marillionin suurin menestysalbumi

Marillion:Misplaced Childhood

Kesäkuussa 1985 ilmestynyt Mislaced Childhoold on brittiläisen progressiivisen rockyhtyeen Marillionin kolmas studioalbumi. Se nauhoitettiin edeltäneenä keväänä Hansa Tornstudiossa Berliinissä aikaisemmin Rolling Stonesin kanssa työskennelleen Chris Kimseyn tuottamana. Kyseessä on Marillionin menestyksekkäin pitkäsoitto, joka nousi suoraan brittilistan kärkeen ja pysytteli listalla 41 viikon ajan. Platinaa myynyt Misplaced Childhood sisältää myös kaksi Marillionin suurinta singlemenestystä; kitaravetoinen rockballadi Kayleigh ja pianovoittoinen Lavener. Kappaleista ensin mainittu nousi singlelistalla kakkossijalle ja jälkimmäinen viidenneksi. Kerrang! listasi Misplaced Childhoodin vuoden 1985 kuudenneksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2003 Classic Rockin äänestyksessä kyseinen albumi valittiin kaikkien aikojen neljänneksi parhaaksi konseptialbumiksi. Misplaced Childhood on Marillionin ensimmäinen täysi konseptialbumi, joka koostuu kahdesta jatkuvasta musiikkikappaleesta, jotka on sijoitettu albumin eri puolille. Tarinan elementtejä ovat menetetty rakkaus, äkkinäinen menestys, hyväksytyksi tulemisen tarve ja lapsuuden menettäminen. Useat kappaleet ja niiden nimet sisältävät omaelämäkerrallisia viittausia. Lapsuuden viattomuutta kaipaava Lavender perustuu osittain traditionaalin folkkappaleeseen Lavender Blue. Kayleigh käsittelee aikuisiän rakkaussuhteen epäonnistumista. Vuonna 1998 Emi Records julkaisi Marillionin kahdeksasta ensimmäisestä albumista uudet versiot. Misplaced Childhoodin tapauksessa remasteroidun albumin kakkoslevy sisälsi bonuskappaleita. Kahta vuotta myöhemmin remasteroitu albumi julkaistiin uudelleen ilman bonuksia. Heinäkuussa 2017 Misplaced Childhoodista ilmestyi deluxe edition, joka sisälsi lisäksi muun muassa Utrechtissa soitetun konsertin, jossa Misplaced Childhood kuultiin kokonaisuudessaan. Pitkäsoitosta muodostui suuri menestys myös Keski-Euroopassa. Saksassa se nousi kolmanneksi ja kuudenneksi Sveitsissä ja Alankomaissa, joista jälkimmäisessä Marillion on aina ollut varsin suosittu. Norjassa albumi sijoittui kymmenenneksi ja Yhdysvalloissa Capitol Recordsin julkaisemana Misplaced Childhoodin sijoitus oli kyseisessä maassa Marillionin kaikkien aikojen paras, eli 47. Kyseisen albumin tiimoilta yhtye keikkaili vuoden verran ja kiertue käynnistyi jo ennen Misplaced Childhoodin julkaisua.

Keskiviikon klassikko:Brittirockin klassikon uuden vuosikymmenen upea avaus

Humble Pie:Humble Pie

Heinäkuussa 1970 ilmestynyt Humble Pien nimikkoalbumi on järjestyksessään yhtyeen kolmas studiolevy ja samalla ensimmäinen A&M-levy-yhtiölle työstetty pitkäsoitto. Nimikkoalbumillaan Humble Pien musiikillinen ilmaisu alkoi siirtyä raskaampaan suuntaan, mutta vahvasta kappalemateriaalista koostuva albumi sisältää myös muutaman  upean todella melodisen kaunokin. Sellaisiin lukeutuu Peter Framptonin käsialaa oleva ja myös hänen leadvokalisoimansa kuusiminuuttinen Earth and Water Song. Albumin päätöskappale on basisti Greg Riddleyn työstämä ja vokalisoima Sucking on the Sweet Vine, joka on teemastaan huolimatta pitkäsoiton vakavahenkisimpiä kappaleita. Pitkäsoiton avaa lähes kahdeksanminuuttinen, hidastempoinen ja Steve Marriottin sielukkaalla laulusuorituksella kruunattu Live with Me, jossa hän pääsee ääneen myös kosketinsoitinten osalta. Raskaampaa ja meluisampaa musiikillista ilmaisua tarjoavat koko yhtyeen yhteistyötä edustavat One-Eyed Snake Rumba, Marriottin tekstittämä boogiejyrä Red Light Mamma Red Hot sekä Willie Dixonin ohjelmistosta poimittu bluesklassikko I'm Ready, jonka Pie on sovittanut Led Zeppelinin tavoin varsin raskaaksi. Only a Roach on harvinaislaatuisesti Jerry Shirleyn käsialaa ja kappaleessa rumpalia kuullaan myös leadvokalistina. Tyylikkään linjakas Theme from the Skint (See You Later Liquidator) on täysin Marriottin käsialaa ja tekstissään se viittaa Humble Pien aikaisemman levy-yhtiön Immediate Recordsin konkurssiin. Yhtyeen 70-luku alkoi vahvana ja musiikillisesti jopa uusia ovia aukovana. Originaalilla kvartettikokoonpanollaan Humble Pie ehti nimikkopitkäsoittonsa jälkeen julkaista vielä yhden onnistuneen studioalbumin Rock On sekä 70-luvun alun laadukkaimpiin konserttitaltiointeihin vaivattomasti lukeutuvan tupla-albumin Performance:Rockin' at the Fillmore. 

Tiistain tukeva:Erään punkrockin avainhahmon vuoden 1977 menestysalbumi

Iggy Pop:Lust for Life

29. elokuuta 1977 ilmestynyt Lust for Life on Iggy Popin toinen sooloalbumi ja samalla artistin toinen David Bowien kanssa yhteistyönä toteutettu pitkäsoitto. Se on säilynyt Iggyn suosituimpana soolotyönä ja saavuttanut Britanniassa hänen albumeistaan ainoana kultalevyn. Iggyn edellisen pitkäsoiton The Idiotin tiimoilta tehty kiertue saatiin päätökseen 16. huhtikuuta 1977 ja Lust for Lifen äänitykset toteutettiin pian sen jälkeen. Iggy on maininnut halunneensa työstää kyseisen albumin David Bowien kanssa nopeasti ja biisien kirjoitus, äänitys ja miksaaminen hoituivat yhteensä kahdeksassa päivässä. Iggyn spontaani lyyrinen metodi inspiroi Bowieta omien tekstiensä improvisointiin seuraavalla albumillaan Heroes. Bowie, Pop ja insinööri Colin Thurston tuottivat Lust for Lifen käyttäen pseudonyymiä Bewlay Bros. Hansa by the Wall -studioilla Berliinissä tapahtuneisiin äänityksiin osallistuivat kitaristit Ricky Gardiner ja Carlos Alomar, rumpali Hunt sekä basisti Tony Sales. Koska Bowie huolehti koskettimista ja taustalauluista, kyseessä oli kolme neljäsosaa tulevasta Tin Machine -kokoonpanosta. Salesin veljeksistä tuli osa Bowien taustayhtyettä 12 vuotta myöhemmin. Edeltäjäänsä The Idiotiin verrattuna Lust for Lifea voi pitää rockorientoituneempana albumina. Silti sen kappaleista etenkin The Passenger,  Tonight ja Turn Blue käsittelivät varsin tummasävyisiä teemoja. Kappaleista viimeksi mainittu on yli seitsemän minuutin kestossaan albumin pisin. The Passenger oli saanut ideansa Jim Morrisonin runosta ja Bowien käsialaa oleva albumin nimikappaleen riffi morsetuskoodista. Lust For Lifen kappaleista Sixteen on ainoa täysin Popin käsialaa oleva, Some Weird Sin edustaa lähes hardrockia, Neighborhood Threat uuspunkia ja Fall in Love with Men sävellys syntyi yhtyeen jammailun pohjalta. Brittilistalla Lust for Life saavutti sijan 28. David Bowie levytti Tonightin Tina Turnerin kanssa vuonna 1984 ilmestyneen albuminsa nimikappaleeksi ja myös Neighborhood Threat versioitui samaiselle pitkäsoitolle. Runsaimmin versioituja Lust For Lifen kappaleista ovat silti The Passenger, jonka ovat coveroineet esimerkiksi Nick Cave, REM ja Siouxie and the Banshees ja albumin nimikappaleesta ovat levyttäneet omat versionsa The Damned, The Pretenders ja The Smithereens.

Maanantain mainio:Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen suurmenestysalbumi

Spin Doctors:Pocket Full of Kryptonite

Elokuussa 1991 ilmestynyt Pocket Full of Kryptonite on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Spin Doctorsin esikoispitkäsoitto, josta muodostui suurmenestys, tosin melko hitaasti. Viisinkertaista platinaa myynyt albumi nousi Billboardin Heat Seekers -listan kärkeen ja Hot 200-listalla sen sijoitus oli parhaimmillaan kolmas. Kyseessä on Spin Doctorsin suurin menestyslevy. Vuonna 2011 Pocket Full of Kryptonitesta julkaistiin 20-vuotisjuhlapainos, jonka perusalbumin sisältöön oli lisätty yksi ylimääräinen kappale. Kakkoslevy koostui demoista, jotka oli aikaisemmin julkaistu ainoastaan kasettiformaatissa sekä kahdesta livebiisistä. Albumin nimessä viitataan Teräsmies-sarjakuvasarjan fiktiiviseen aineeseen kryptoniittiin ja sen otsikko on napattu albumin avauskappaleen Jimmy Olsen's Blues tekstistä. Teräsmiehen hahmoista Jimmy Olsen oli ihastunut Louis Laneen ja tunsi mustasukkaisuutta tämän romanttisista tunteista Teräsmiestä kohtaan. Jimmy Olsen's Blues oli yksi albumin kolmesta singlemenestyksistä Two Princesin ja Little Miss Can't Be Wrongin kanssa. Pitkäsoiton kannessa nähdään puhelinkoppi. Se taas toimii referenssinä Clark Kentiin, joka siirtyy puhelinkoppiin muuttuakseen teräsmiesasuunsa. Pocket Full of Kryptoniten Euroopan-painokselta löytyvät kolme livebiisiä sisältyvät myös vuonna 1992 julkaistulle konserttitaltioinnille Homebelly Groove...Live. Pocket Full of Kryptonite koostui tarttuvista Eric Shenkmanin pätevästi kitaroimista ja Chris Barronin viriilisti vokalisoimista kappaleista. Jamitteluhengessään Spin Doctors sai keikkakontekstissa kunnian edustaa jopa Grateful Deadin kaltaisten yhtyeiden perintöä. Valitettavasti mitkään Spin Doctorsin debyyttiä seuranneista pitkäsoitoista eivät enää ole yltäneet yhtyeen esikoisalbumin veroiseen menestykseen.

Sunnuntain extra:Brittiläisen vaihtoehtorockyhtyeen suurin menestysalbumi

The Cure:Wish

Britanniassa Fictionin ja Yhdysvalloissa Elektran julkaisemana 21. huhtikuuta 1992 ilmestynyt Wish on brittiläisen vaihtoehtorockyhtye The Curen kymmenes studioalbumi. Kyseessä on viimeinen pitkäsoitto yhtyeen rumpali Boris Williamsille, ensimmäinen kitaristi/kosketinsoittaja Perry Bamontelle ja 16 vuoteen viimeinen, jonka työstämiseen soolokitaristi/kosketinsoittaja/saksofonisti/basisti Porl Thompson osallistui. Vaikka Wishillä oli tyylillisesti kuultavissa kaikuja The Curen edelliseltä albumilta, vuonna 1989 ilmestyneeltä Disintergrationilta, Wish siirtyi tyylillisesti silti lähemmäksi popmusiikkia. Albumin ensimmäinen single oli maaliskuun puolivälissä 1992 julkaistu High. Brittilistalla kyseinen kappale nousi kahdeksanneksi, Billboardin singlelistalla sijalle 42., mutta samaisen listan Modern Rock Trackseissa listakärkeen. Wishin toinen singlekappale Friday I'm in Love on eräs The Curen uran suosituimmista. Brittilistalla se nousi kuudenneksi, Billboardin singlelistalla sijalle 18. ja jälleen Modern Rock Tracks -listan kärkeen. Wish saavutti myönteiset arviot. Esimerkiksi Rolling Stonessa albumi sai neljä tähteä viidestä mahdollisesta. Pitkäsoitosta muodostui myös The Curen uran suosituin. Se nousi brittilistan kärkeen ja Billboardin listalla kakkossijalle. Yhdysvalloissa albumia myytiin 1, 2 miljoonaa kappaletta. Marraskuun puolivälissä 1993 julkaistiin rajoitettuna kasettipainoksena neljä uutta kappaletta sisältänyt ep Lost Wishes. Vuonna 1995 musiikkilehti Q juhlisti sadatta numeroaan  In Your Lifetime -nimisellä sadan parhaan albumin listalla, joka kattoi ajallisesti vuodet 1986-1994. Myös Wish sijoittui kyseiselle listalle.

Lauantain pitkä:Eräs 80- ja 90-lukujen taitteen suosituimmista melodisen metallin edustajista

Yhdysvalloissa, New Yorkissa perustettu rockyhtye Winger on tyylissään yhdistänyt vaikutteita glammetallista sekä progressiivisesta metallista. Yhtye oli suosituimmillaan 80-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Wingerin albumeista Winger ja In the Heart of the Young saavuttivat platinalevyn ja singleistä Seventeen, Headed for a Heartbreak ja Miles Away menestyivät 90-luvun alussa mainiosti. Samaisen vuosikymmenen puoliväliin mennessä grungesta oli muodostunut kitaravetoisen rockin suosituin genre ja Wingerin kolmas pitkäsoitto, vuonna 1993 ilmestynyt Pull ei yltänyt enää edeltäjiensä veroiseen menestykseen. Winger lopetti toimintansa vuonna 1994, mutta teki vuonna 2001 useita menestyksekkäitä paluukiertueita. Vuonna 2006 Wingerin vuoden 1993 kokoonpano, jossa John Roth oli korvannut Paul Taylorin, kokoontui yhteen ja levytti yhtyeen ensimmäisen uuden albumin yli 13 vuoteen. Kyseisen IV-pitkäsoiton tiimoilta Winger konsertoi vuoteen 2008 saakka. IV:n seuraaja Karma ilmestyi vuonna 2009. 2010-luvulla Winger tekee edelleen minikiertueita ja esiintyy yksityistilaisuuksissa. 

Atlantic Records julkaisi Wingerin nimeä kantavan esikoisalbumin elokuussa 1988. Se myi Yhdysvalloissa platinaa ja saavutti kultalevyn Kanadassa ja Japanissa. Seuraavan vuoden helmikuussa Wingerin debyytti saavutti Billboardin listalla korkeimman listasijoituksensa, joka oli 21. ja albumi pysytteli listoilla 63 viikon ajan. Pitkäsoiton hittejä sekä radiorotaation että MTV:n osalta olivat Madalaine, Seventeen, Headed for a Heartbreak ja Hungry. Vuonna 1990 Winger oli ehdokkaana American Music Awardseissa parhaan uuden heavy metal-yhtyeen kategoriassa. Pian debyyttilevynsä tiimoilta tekemänsä kiertueen jälkeen Winger julkaisi kakkosalbuminsa In the Heart of the Young, joka saavutti Yhdysvalloissa puolitoistakertaisesti platinaa ja myi Japanissa kultalevyksi. Sen singlemenestyksiä olivat Can't Get Enuff, Miles Away sekä Easy Come Easy Go. Kakkosalbumin julkaisua seurasi 13 kuukautta kestänyt ja yli 230 konsertista koostunut maailmankiertue. Sen aikana Winger soitti Kissin, Scorpionsin, ZZ-Topin ja Slaughterin kanssa. Kiertueen jälkeen Taylor jätti yhtyeen. Mike Shipleyn tuottama Wingerin kolmas albumi Pull äänitettiin triokokoonpanolla. Sen julkaisua seuranneella kiertueella John Roth esittäytyi yhtyeen uutena rytmikitaristina. Pull ilmestyi grungen suosion ollessa suurimmillaan ja kyseinen seikka vaikutti Wingerin edustaman melodisen popmetallin vähäisempään suosioon. Yhtyeen lopetettua toimintansa vuonna 1994 solisti/basisti Kip Winger siirtyi soolouralle ja kitaristi Reb Beachilla oli kiertuevelvoitteita Dokkenin ja Alice Cooperin kanssa. Hän on toiminut Whitesnaken kitaristina vuodesta 2002.Vuonna 2001 Wingerin originaalin line upin ilmoitettiin kokoontuvan yhteen levyttääkseen uuden kappaleen On the Inside Wingerin Best of -kokoelmalle. Seuraavana vuonna yhtye teki paluukiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa Poisonin kanssa. Vuonna 2003 Winger piti taukoa, sillä Reb Beach oli kiertueella Whitesnaken kanssa ja lisäksi hän työsti sooloalbuminsa Masquerade. Beach kuului myös superyhtye Mobiin Kings X-yhtyeen johtohahmon Doug Pinnickin ja Night Rangerin rumpalin Kelly Keagyn kanssa. Toukokuussa 2006 Wingerin ilmoitettiin palanneen yhteen ilman yhtä originaalijäsentään, eli Paul Tayloria. Yhtyeen suunnitelmissa oli uusi albumi ja sen tiimoilta tehty Euroopan-kiertue. Lokakussa ilmestyi albumi IV ja sen tiimoilta Winger teki kiertueen yhdeksässä maassa. 25. helmikuuta 2008 Winger soitti hyväntekeväisyyskonsertin Rhode Islandin Providencessa Stationin yökerhon palon uhrien omaisille. Kyseisessä konsertissa esiintyneiden artistien keikat nähtiin VH1 Classicilla 23. maaliskuuta 2008. Loppuvuodesta 2009 Wingerin vahvistettiin levyttävän uuden albumin Kharma ja tekevän sen tiimoilta kiertueen. John Rothista tuli kitaristi myös Giant-yhtyeeseen. Wingerin kuudes albumi Better Days Comin' ilmestyi huhtikuussa 2014. Näytteitä sen kappaleista oli jo aikaisemmin tarjolla Kip Wingerin virallisella kotisivulla ja Wingerin Facebook-sivustolla. Glammetallia ja progressiivista rockia yhdistävässä tyylissään Wingeriä on kuvattu tukkametalliversioksi Dream Theatresta.

Perjantain pohjat:Merkittävän brittipunkin edustajan erinomainen debyytti

The Buzzcocks:Another Music in Different Kitchen

Maaliskuussa 1978 United Artistsin julkaisemana ilmestynyt Another Music in Different Kitchen on brittipunkin merkittävimpiin ja melodisimpiin kokoonpanoihin lukeutuvan The Buzzcocks-yhtyeen esikoisalbumi.  Sen levytti yhtyeen kolmas kokoonpano, jossa kitaristi Pete Shelley huolehti myös vokalistin tehtävistä originaalin solistin Howard Devoton lähdettyä ja myös basisti Garth Smithin saatua lähtöpassit. Buzzcocksin debyyttialbumi sisältää muun muassa singlelistalla sijan 55. toukokuussa 1978 tavoittaneen pikkulevyn I Don't Mind, joka kelpasi coveriksi suomipunkin mitalisarjaan lukeutuvalle Ratsialle yhtyeen kakkosalbumille Elämän syke nimellä Ikuinen rakkaus (luulet vain). 15 kappaleesta koostuva Buzzcocksin debyyttialbumi sisältää useita yhtyeen tuotannon parhaimmistoon lukeutuvia kappaleita. Suurin osa niistä on punkhenkisesti varsin lyhyitä, mutta yli viisiminuuttinen ja pitkiä instrumentaalijaksoja sisältävä Moving Away form the Pulse Beat osoittaa yhtyeen kykenevän tarvittaessa myös laajempiin sävelteoksiin. Avausraita Fast Cars perustuu kitaristi Steve Digglen omakohtaiseen auto-onnettomuuteen. Upeariffinen Autonomy lukeutuu albumin ydintuotantoon ja sisältää kekseliään riffin. Singlekappaleista Another Music in Different Kitchenille ovat päässeet tarkoituksellisen hauska Orgasm Addict ja pelkistyneisyydestään huolimatta erinomaisen tarttuva What Do I Get?. Myös kyseisestä kappaleesta tehtiin suomennos, tosin Sensuuri-yhtyeen näkemys Mitä mä haluun pääsi alun perin ainoastaan demoasteelle. Another Music in Different Kitchen on suorastaan erinomainen esikoisalbumi Manchesterin punkrokkareilta, joiden laadukkain tuotanto lukeutuu tyylisuuntansa valioihin. Erinomaisen kappalemateriaalin lisäksi korkeassa rekisterissä vokalisoiva Shelley erottuu edukseen monista virkaveljistään.

Torstain terävä:The 69 Eyesin lopullinen läpimurtolevy

The 69 Eyes:Blessed Be

Vuonna 2000 ilmestyneestä The 69 Eyesin viidennestä pitkäsoitosta Blessed Be muodostui yhtyeen lopullinen läpimurtolevy. Kotimaan albumilistalla se saavutti korkeimmillaan neljännen sijan. Kyseessä oli lisäksi ensimmäinen melko puhtaasti goottityyliä edustanut yhtyeen albumi. Sen edeltäjä Wasting the Dawn tarjosi nimittäin goottisävyjä täydeltä laidalta ainoastaan nimikappaleensa osalta. Blessed Ben julkaisua oli edeltänyt suureksi hitiksi osoittautunut single Gothic Girl, joka oli myynyt kultaa. Pitkäsoiton muita hittejä olivat sen toinen singlejulkaisu Brandon Lee, joka jo nimensä osalta viittaa The Crow-elokuvan tapaturmaisesti menehtyneeseen pääroolin esittäjään.  Blessed Ben kolmas suuri singlemenestys oli The Chair, jossa taustavokalistina oli HIM-yhtyeen Ville Valo.  Hänen taustavokalisointiaan kuultiin myös toisella pitkäsoiton raidalla, eli Angel on My Shoulder -kappaleella. Blessed Ben kappalemateriaalista vanhaa tuotantoa edustaa uusi näkemys biisistä Velvet Touch, jonka originaaliversio kuultiin vielä 69 Eyesin sleazy-tyyliä edustaneella ja viisi vuotta aikaisemmin ilmestyneellä kakkospitkäsoitolla Savage Garden. Avauskappale Framed in Blood lukeutuu myös Blessed Ben tunnetuimpiin ja pitkäsoiton loppuosaan sijoitetuista kappaleista Stolen Season edustaa balladimaisempaa tuotantoa ja Wages of Sin yhdistää kitarajyräyksen kone-elementteihin. Albumin päättävät raidat Graveland ja 30 edustavat hienoista täytettä, vaikka niistä jälkimmäisellä onkin tarjottavanaan melkoisen vakuuttavaa jyräystä. Albumin sävellyksistä vastaa pääosin soolokitaristi Bazie, mutta rumpali Jussi 69 on ollut mukana säveltämässä raitoja Gothic Girl ja Stolen Season ja kakkoskitaristi Timo-Timo avausraitaa Framed in Blood. Velvet Touch on sävellyksensä osalta Bazien, Timo-Timon ja basisti Archien yhteistyötä. Pitkäsoiton teksteistä vastaa totutuun tapaan solisti Jyrki 69. Blessed Ben rajoitetun painoksen bonuksina ovat Heaven/Hell, Brandon Leen ja The Chairin miksaukset sekä singlekappaleiden videot. Yhdessä seuraajansa Paris Killsin kanssa Blessed Be lukeutuu vaivattomasti The 69 Eyesin kaikkein vahvimpiin albumikokonaisuuksiin.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen livelevyistä

UFO:Strangers in the Night

Strangers in the Night (Double Live Album) on brittiläisen heavyrockyhtye UFO:n tammikuussa 1979 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi. Sen nauhoitukset ovat syksyltä 1978 Chicagosta, Illinoisista ja Kentuckysta. Kyseessä oli UFO:n viimeinen keikkanauhoitus kitaristi Rudolf Schenckerin kanssa ennen yhtyeen vuoteen 1993 ajoittunutta reunionia. Schencker jätti UFO:n kyseisellä vuoden 1978 kiertueella ja yhtye joutui korvaajana turvautumaan kitaristi Paul Chapmaniin, joka oli UFO:n lisäksi soittanut yhtyeessä Lone Star. On huhuttu, ettei Schencker soittanut Strangers in the Nightille mitään päällekkäisäänityksiä studiossa, vaan kaikki kitarat ovat liveottoja. Schencker on itse maininnut tyytymättömyytensä tupla-albumille valikoituneisiin kappaleisiin ja kertonut tarjolla olleen parempia ottoja käytettäväksi. Brittilistalla Strangers in the Night saavutti parhaimmillaan seitsemännen sijan ja oli myös Billboardilla korkeimmillaan sijalla 42. Sekä kriitikot että diggarit ovat kohottaneet albumin kaikkien aikojen parhaiden livelevyjen joukkoon. Kerrang!:in sadan kaikkien aikojen parhaan heavyalbumin listalla Strangers in the Nightin sijoitus oli 47. Guns N' Rosesin kitaristi Slash on nimennyt kyseisen albumin kaikkien aikojen suosikkilivelevykseen. Kyseessä on myös originaalin UFO-basistin Pete Wayn suosikkialbumi yhtyeensä tuotannosta. Vuonna 1979 UFO julkaisi myös kaksi menestyksekästä live-ep:tä. Albumilta poimittu Doctor Doctor, samaiselta kiertueelta taltioitu On with the Action ja studioraita Try Me muodostivat ep:n, joka saavutti brittilistalla sijan 35. Kyseessä oli UFO:n debytointi Britannian top 40:ssä. Kappaleista Shoot Shoot, Only You Can Rock Me ja I'm a Loser koostunut ep saavutti brittilistalla sijan 48. huhtikuussa 1979. Osa äänityksistä oli UFO:n Blue Öyster Cultin kanssa soittamalta kiertueelta. Elokuussa 1999 EMI julkaisi Strangers in the Nightista uusintapainoksen, jolla oli mukana kaksi bonuskappaletta; raidat Hot 'n' Ready ja Cherry. Niiden äänitykset ovat peräkkäisiltä illoilta Ohion Youngstownista ja Clevelandista lokakuun 15:ltä ja 16:ltä päivältä 1978. Vuonna 2008 ilmestyneen Strangers in the Nightin remasteroidun cd-version  kansiteksteistä selviää, että kaksi kappaleista eli Mother Mary ja This Kid's ovat itse asiassa studioäänityksiä ja yleisön äänet on ainoastaan dubattu päälle. Kyseisen vuoden uusintapainos ei sisällä enää uusia bonusraitoja.

Tiistain tukeva:Ritchie Blackmoren ensimmäinen uroteko Deep Purplen jälkeen

Richie Blackmore's Rainbow

Neljäs elokuuta 1975 ilmestynyt Richie Blackmore's Rainbow on aikaisemmin ennen muuta Deep Purplen kitaristina kunnostautuneen Richie Blackmoren uuden yhtyeen debyyttialbumi. Kun Blackmore teki äänityksiä Floridan Tampa Bayssa joulukuussa 1974, hänen tarkoituksenaan oli  levyttää aluksi ainoastaan single, jonka paraatipuolelle olisi tullut coverversio The Quatermass-yhtyeen vuonna 1970 levyttämästä kappaleesta Black Sheep of the Family ja kakkospuolelle Blackmoren uutta tuotantoa edustanut 16:th Century Greensleeves. Kyseisiin levytyksiin osallistuneita muita muusikoita olivat aikaisemmin bluesrockyhtye Elfissä vaikuttaneet solisti/tekstintekijä Ronnie James Dio ja rumpali Gary Driscoll sekä lisäksi ELO-yhtyeen sellisti Hugh McDowell.  Blackmore oli tyytyväinen kyseisten levytysten laatuun ja niinpä hän päätti levyttää kokonaisen albumin. Elf-yhtyeen muut jäsenet; kosketinsoittaja Micky Lee Soule ja basisti Craig Gruber osallistuivat myös Rainbown esikoisalbumin muiden kappaleiden äänityksiin. Ne tapahtuivat Saksassa, Munichissa helmi-maaliskuussa 1975. Alun perin sooloprojektiksi suunnitellusta albumista kehkeytyi uusi yhtye. Richie Blackmore's Rainbown levytyksen jälkeen Elfin jäsenet saivat kuitenkin Dioa lukuun ottamatta lähtöpassit. Rainbown ensimmäinen kokoonpano ei soittanut livekeikkoja ja debyyttilevyn sisäkannen keikkakuvat olivat Blackmoren osalta Deep Purplen ja muiden soittajien tapauksessa Elfin ajoilta. Black Sheep of the Familyn lisäksi albumin covertuotantoa edustaa näkemys The Yardbirdsin hittikappaleisiin lukeutuvasta Still I'm Sadista. Keikkakontekstissa kyseinen kappale venyi Rainbown käsittelyssä suorastaan maratonmittoihin. Rainbown esikoisen klassikkokappaleisiin lukeutuvat erityisesti avausraita, todelliseksi keikkastandardiksi muodostunut Man on the Silver Mountain sekä balladiosastoa upeasti edustavat kaunokit Catch the Rainbow, Temple of the King sekä jo debyyttisinglen kakkospuolella julkaistu 16:th Century Greensleeves. Richie Blackmore's Rainbow sai kriitikoiden taholta erinomaisen vastaanoton sekä musiikillisen innovatiivisuutensa että tekstiensä fantasia- ja sankariaiheiden ansiosta. Monet albumin kappaleista jäivät pitkäksi aikaa keikkaohjelmistoon Rainbown myöhempien kokoonpanojen esitettäviksi. Myös Ronnie James Dio on nimennyt kyseisen albumin suosikikseen Rainbown levyistä. Richie Blackmore's Rainbow ilmestyi remasteroituna cd-versiona Yhdysvalloissa huhtikuussa 1999 ja Euroopassa myöhemmin samaisena vuonna. Sen kasettiversion a-puoli sisältää albumiversion viisi viimeistä kappaletta ja b-puoli neljä ensimmäistä.

Maanantain mainio:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista livelevyistä

Little Feat:Waiting for Columbus

Helmikuussa 1978 ilmestynyt Waiting for Columbus on arvostetuimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuvan Little Featin ensimmäinen konserttitaltiointi, joka nauhoitettiin seitsemästä konsertista vuoden 1977 aikana. Neljä ensimmäistä konserttia pidettiin elokuun ensimmäisinä päivinä Lontoon Rainbow-teatterissa ja kolme jälkimmäistä George Washingtonin Auditoriumissa, Washingtonissa elokuun kahdeksannen ja kymmenenennen päivän välillä. Waiting for Columbuksella Little Featin peruskokoonpanoa täydensi puhallinsektio Tower of Power, jonka kanssa yhtye oli aikaisemmin työstänyt studiolevytyksiä. Monista Little Featin tuotannon keskeisistä kappaleista Waiting for Columbuksella esitettiin voimakkaasti sovitettuja tai pidennettyjä versioita. Esimerkiksi Dixie Chicken-albumin nimikappaleesta kuultiin yhdeksänminuuttinen versio, johon sisältyi kosketinsoittaja Bill Paynen soolo-osuus, Dixieland-tyyppinen puhallinsovitus ja lopulta yhtyeen kitaristien Lowell Georgen ja Paul Barreren välinen jamittelu. Rocket in My Pocketin ja Mercenary Territoryn kaltaiset kappaleet oli sovitettu uudelleen puhallinsektion kanssa. A Apolitical Bluesissa kitaristina vieraili Rolling Stonesin muutamaa vuotta aikaisemmin jättänyt Mick Taylor. Kaikkien aikojen livelevyihin yleisesti tunnustetun Waiting for Columbuksen huippuhetkistä nostettakoon esiin vielä pitkät näkemykset Tripe Face Boogiesta sekä Sailin' Shoes ja Feats Don't Fail Me Now -albumien nimikappaleista. Kyseisistä konserteista nauhoitettiin ja miksattiin tarpeeksi materiaalia tripla-albumia varten, mutta taloudellisista syistä Waiting for Columbus typistettiin tuplalevyksi. Kolme virallisella albumilla julkaisematonta livebiisiä pääsi mukaan vuonna 1981 ilmestyneelle Little Featin kokoelmalevylle Hoy Hoy. Vuonna 2002 Waiting for Columbuksesta julkaistiin viimein Deluxe Edition cd-versio, joka sisälsi kaikki 27 nauhoitettua kappaletta. Niiden joukossa oli oman tuotannon lisäksi muun muassa Allen Toussaintin ohjelmistosta poimittu On Your Way Down.

Sunnuntain extra:Ramonesin 80-luvun viimeinen pitkäsoitto

Ramones:Brain Drain

23. maaliskuuta 1989 ilmestynyt Brain Drain on The Ramonesin yhdestoista studioalbumi. Se oli viimeinen yhtyeen pitkäaikaiselle basistille Dee Dee Ramonelle, ensimmäinen rumpali Marky Ramonelle sitten vuonna 1982 julkaistun pitkäsoiton Subterranean Jungle ja Ramonesin viimeinen Sire Recordsin julkaisema albumi. Brain Drainin kappaleista Charles Barrisin kirjoittama Palisades Park kuului alun perin Freddy Cannonin levytysohjelmistoon. Hänen originaaliversionsa kappaleesta ilmestyi vuonna 1962. Brain Drainin tunnetuimpaan antiin lukeutuvan I Believe in Miraclesin levyttivät Ramonesin tribuuttialbumille We're a Happy Family Eddie Vedder ja Zeke ja mainittu kappale kuului myös Pearl Jamin keikkaohjelmistoon. Single Pet Semetary kirjoitettiin Stephen Kingin samannimiseen elokuva-adaptaatioon. Kappaleesta muodostui eräs Ramonesin suurimmista radiohiteistä ja myös standardi yhtyeen 90-lukuiseen keikkaohjelmistoon. Pet Semetarysta on levytetty myös useita coverversioita. Esimerkiksi industrial metal-yhtye Ramstein versioi sen vuonna 2001 Ich will-singlensä kakkoskappaleeksi. Pet Semetaryn videoversiossa nähtiin vielä Dee Dee Ramone, mutta albumin kahdella muulla musiikkivideolla, jotka työstettiin kappaleista I Believe in Miracles ja Merry Christmas ( I Don't Want to Fight Tonight), basistiksi oli vaihtunut C. J. Ramone. Kappaleista viimeksi mainitun Joey Ramone versioi toiselle ja kuoleman jälkeen julkaistulle sooloalbumilleen Ya Know? Merry Christmas pääsi myös mukaan elokuvan Christmas with The Kranks soundtrackalbumille. Muista Brain Drainin huippuhetkistä nostettakoon esiin lähes hardcorepunkkina kaahaava Ignorance is Bliss, Learn to Listen sekä Zero Zero UFO. Esimerkiksi armoton Ramones-diggari, Apulannan Sipe Santapukki on maininnut Brain Drainin edustavan yhtyeen 80-luvun laadukkainta tuotantoa End of the Centuryn jälkeen.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen naisyhtyeistä

Fanny oli 70-luvun alkupuolella aktiivikauttaan viettänyt naismuusikoista koostunut yhtye. Goldie & The Gingerbreadsin ja The Pleasure Seekersin jälkeen se solmi järjestyksessään kolmantena naisyhtyeenä levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Esikoispitkäsoittonsa julkaisijana Fanny oli ensimmäinen suuren levy-yhtiön kautta albumin julkaissut naisyhtye. Se sai plakkariinsa kaksi Billboardilla 40 suosituimman joukkoon noussutta singleä ja julkaisi uransa aikana viisi albumia. Sisarukset June (s. 14. huhtikuuta 1948) ja Jean (s. 25. toukokuuta 1949) Millington muuttivat vuonna 1961 perheineen Filippiineiltä Sacramentoon ja muodostivat koulussa yhtyeen, jossa June oli kitaristina, Jean basistina, Addie Lee kitaristina ja Brie Brandt rumpalina. Viimeksi mainitun paikan otti 4. syyskuuta 1949 Mason Cityssä, Iowassa syntynyt Alice de Buhr. The Sveltsin hajottua de Buhr ja Lee kasasivat toisen naissoittajista koostuneen yhtyeen Wild Honeyn. Millingtonin sisarukset liittyivät myöhemmin samaiseen yhtyeeseen, jonka ohjelmisto koostui Motown -covereista. Yhtyeen tukikohdaksi vaihtui Los Angeles. Menestyksen ja arvostuksen puutteeseen kyllästynyt yhtye lopetti toimintansa soitettuaan viimeisen keikkansa Troubadour Clubilla vuonna 1969. Richard Perry oli etsinyt naisyhtyettä ja kyseisen keikan tiimoilta Wild Honey tapasi hänen sihteerinsä. Perry kehotti Warner Bros. Recordsia kiinnittämään edelleen nimeä Wild Honey käyttäneen yhtyeen Reprise Recordsille. Ennen esikoisalbuminsa levyttämistä yhtyeen kokoonpanon täydensi Washington DC:ssä 21. huhtikuuta 1951 syntynyt kosketinsoittaja Nickey Barcley ja sen nimeksi vaihtui Fanny. Yhtyeen lopullisen kokoonpanon muodostivat siis Millingtonin sisarukset, de Buhr, Barclay sekä aikaisemmin The Sveltsissä rummuttanut ja Fannyn Perryn kehotuksesta pian jättänyt Brie Brandt solistina ja perkussionistina. Leadvokaaliosuudet jakaantuivat Millingtonin sisarusten ja Barcleyn kesken ja myös de Buhr lauloi soolona myöhemmillä levytyksillä. Perry oli tuottajana Fannyn kolmella ensimmäisellä albumilla; Fanny (1970), Charity Ball (1971) ja Fanny Hill (1972). Pian esikoisalbumin levyttämisen jälkeen Barclay jätti yhtyeen väliaikaisesti ja oli mukana Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen -kiertuekokoonpanossa. Yhtyeen kakkosalbumin Charity Ball nimikappale oli singleformaatissa top 40-menestys. Fannyn soittajat olivat myös sessiomuusikkoina esimerkiksi Barbra Streisandin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Barbra Joan Streisand. Fannyn neljäs albumi, vuonna 1973 ilmestynyt Mother's Pride oli Todd Rundgrenin tuottama. Leslie Ann Jonesin miksaamana Fanny konsertoi ympäri maailmaa ja soitti esimerkiksi Humble Pien, Sladen ja Jethro Tullin lämmittelijänä. Erityisesti Britanniassa yhtyeestä muodostui suosittu.

June Millington ja Alice de Buhr jättivät yhtyeen Mother's Priden ilmestymisen jälkeen. Kitaristiksi vaihtui Suzin sisko Patti Quatro ja Brie Brandt palasi rumpaliksi. Kyseinen kokoonpano solmi sopimuksen Casablanca Recordsin kanssa ja levytti yhtyeen viimeisen albumin Rock N' Roll Survivors. Säveltäjä James Newton Howardin kanssa naimisiin mennyt Brandt jätti yhtyeen kyseisen pitkäsoiton levytyksen jälkeen ja Cam Davis otti hänen paikkansa. Pian Fanny tuli kuitenkin tiensä päähän siitäkin huolimatta, että sen viimeiseltä albumilta poimittu single Butter Boy muodostui yhtyeen suurimmaksi hitiksi; se saavutti Billboardin listalla sijan 29. huhtikuussa 1975. Yhtyeen hajoamisen jälkeen Millingtonin sisarukset kasasivat lyhytaikaisen kiertuekokoonpanon, jonka ohjelmistossa ei kuitenkaan ollut Fannyn vanhaa tuotantoa. Siitä kehittyi uusi naisyhtye The L. A. All-Stars, joka herätti kiinnostusta levy-yhtiöissä, mutta sillä ehdolla, että sen olisi pitänyt soittaa kiertueella Fannyn vanhoja kappaleita. June Millington vastusti kyseistä käytäntöä. Hän julkaisi 80-luvulla kolme sooloalbumia ja on toiminut myös levytuottajana. Nykyisin June työskentelee Institute for Musical Artsissa, organisaatiossa, joka kannustaa naismuusikoita.  Bowien kitaristeihin lukeutuvan Earl Slickin kanssa naimisissa ollut Jean Millington on nykyisin kasvisparantaja. Millingtonin sisarukset ovat jatkaneet yhteisiä levytyksiään myös Fannyn jälkeen ja viimeksi vuonna 2011 Junen levy-yhtiön Fabulous Recordsin julkaisemalla albumilla Play Like a Girl. Nickey Barclay julkaisi vuonna 1976 sooloalbumin Diamond in a Junkyard. Muutettuaan Britanniaan Barclay perusti 80-luvulla Lontoossa ja sen ympäristössä keikkailleen Nickey Barclay Bandin. Sen jäsenistöön kuuluivat Rory Gallagherin yhtyeestä muistetut rumpali Wilgar Campbell ja kosketinsoittaja Lou Martin, Procol Harumissa kitaroinut Dave Ball sekä basisti Pete Bingham.  Alice de Buhr työskenteli myöhemmin useiden levy-yhtiöiden markkinointipuolella ja ylläpitää Fannyn verkkosivua. Patti Quatro jatkoi työskentelyään sessiomuusikkona siskonsa lisäksi esimerkiksi Electric Light Orchestralle ja Keith Moonille. Hän työstää uusintajulkaisua varhaisen yhtyeensä The Pleasure Seekersin tuotannosta. Brie Brandtilla on sittemmin ollut aktiivinen musiikkiura, jonka aikana hän on levyttänyt ja keikkaillut esimerkiksi ELO:n, Carole Kingin ja Jack Wagnerin kanssa. Hän on johtanut vuonna 1986 albumin julkaissutta American Girlsiä  ja 90-luvun puolivälistä eteenpäin neljä albumia työstänyttä yhtyettä Boxing Gandhis. Vuonna 2002 Rhino Records julkaisi Fannylta boxin First Time in Long Time:The Reprise Recordings, joka sisältää yhtyeen neljä pitkäsoittoa, livebiisejä, varhaisia singlekappaleita ja outtakeseja. Fannyn pienimuotoinen reunion-keikka, johon Millingtonin sisarusten lisäksi otti osaa Alice de Buhr, järjestettiin Berklee College of Musicissa 20. huhtikuuta 2007. Real Gone Records on julkaissut uudelleen Fannyn pitkäsoitot uusina miksauksina ja informatiivisten kansivihkojen kera. Vuonna 2016 Brie Howard oli mukana Millingtonin siskojen livekeikalla. Se johti uuden yhtyeen Fanny Walked the Earth perustamiseen. Kolmikko on levyttänyt täysin uudesta tuotannosta koostuvan ja yhtyeen nimeä kantavan albumin, joka ilmestyi kevään 2018 aikana. Kyseessä ovat Junen, Jeanin ja Brien ensimmäiset yhteiset levytykset lähemmäs 50 vuoteen. Vuonna 2021 valmistui Fannyyn liittyvä ja Bobbi Jo Hartin ohjaama dokumenttielokuva The Right to Rock. 20. toukokuuta 2023 Fanny konsertoi Yearba Buena Gardensissa.  Real Gone Music julkaisee kesäkuussa 2024 levyformaatissa Fannyn vuosien 1971 ja 1972 Beat Club-konsertit.

Perjantain pohjat:Kulttiklassikon varhaisen johtohahmon tuoreehko taidonnäyttö

Roy Loney & The Long Shots:Shake It Or Leave It

Vaikka kulttiklassikkoyhtye The Flamin' Grooviesin varhaisen johtohahmon Roy Loneyn soololevytysten määrä ei ole erityisen runsaslukuinen,  hän on pystynyt säilyttämään tuotantonsa laadukkuuden varsin korkeatasoisena. Loneyn taustayhtyeenä on Seattlesta kotoisin oleva The Longshots, jonka jäsenistöön kuuluvat esimerkiksi Scott McCaughey ja Tad Hutchinson, jotka ovat vaikuttaneet myös yhtyeessä Young Fresh Fellows. Loneyn biisikynä on pysynyt terässä ja pitkäsoitto Shake It Or Leave It tarjoaa siitä 12 pätevää todistetta. Flamin' Grooviesin ohjelmistosta tutuiksi tulleet tyylisuunnat, eli garagerock ja rockabilly saavat albumilla seurakseen myös muita onnistuneita tyylilajeja. Shufflehenkinen Big Fat Nada, folkrockia edustava The Great Divide sekä psykedeliahenkinen Subterranean Waterfalls ovat kaikki mitä kiehtovimpia kappaleita. Shake It Or Leave Itillä vierailleista muusikoista nostettakoon esiin Radio Birdmanin Deniz Tek, Screaming Treesissä aikaisemmin perkussioista vastannut Mark Pickerel  sekä Windbreakersissä kitaroinut Bobby Sutcliff. Merkittävistä osuuksistaan huolimatta he antavat Loneylle tilaa loistaa. Shake It Or Leave It on varsin onnistunut albumi merkittävältä muusikolta, jonka ura on kestänyt reilusti neljän vuosikymmenen ajan.

Torstain terävä:Stray Catsin mainio kolmas albumi

Stray Cats:Rant and Rave

Vuonna 1983 ilmestynyt Rant and Rave with The Stray Cats on Stray Catsin kolmas pitkäsoitto, joka  saattaa kappalemateriaalinsa osalta hyvinkin päihittää edeltäjänsä Gonna Ballin. Rant and Rave with The Stray Cats kostuu kymmenestä omaa tuotantoa edustavasta kappaleesta. Niistä suurimmasta osasta vastaa kitaristi/solisti  Brian Setzer, mutta myös rumpali Slim Jim Phantom ja pystybasisti Lee Rocker ovat osallistuneet albumin kappaleista kahden työstämiseen. Koko kolmikon yhteistyötä olevia raitoja Rant and Ravella edustavat Something's Wrong with My Radio sekä How Long You Wanna Live, Anyway. Pitkäsoiton terävimpään kärkeen lukeutuvat ärhäkkä Too Hip Gotta Go, myös singleformaatissa menestynyt Sexy + Seventeen sekä albumin ainoa balladinomaisempi kappale I Won't Stand on Your Way. Myös kontrabassottelun juhlaa tarjoava Dig Dirty Doggy edustaa aavistuksen seesteisempää osastoa, tosin Setzerin kitarointi tarjoaa myös kyseisellä raidalla silkkaa dynamiittia. Hot Rod Gang muistuttaa myönteisesti Presleyn Sun-kauden tuotannosta ja päätösraita How Long You Wanna Live, Anyway tarjoaa silkkaa rockin ydintä. Muutama hieman keskinkertaisempi raita, eli Too Many Miles to Memphis ja Something's Wrong with My Radio laskevat kokonaisarvosanaa aavistuksen, mutta kokonaisuutena Rant and Rave edustaa siinä määrin vahvaa työtä, että jälkikäteen tarkasteltuna kyseinen albumi olisi laadukkuutensa ansiosta ansainnut saavuttaa  runsaammin huomiota, kuin mitä se ilmestymisaikanaan vastaanotti.

Keskiviikon klassikko:Steppenwolfin vuoden 1970 merkkialbumi

Steppenwolf:Steppenwolf 7

Marraskuussa 1970 ilmestynyt Steppenwolf 7 on Steppenwolfin viides Dunhill Recordsin julkaisema studioalbumi. Kun mukaan lasketaan yhtyeen livelevy sekä kokoelma Early Steppenwolf, kyseessä on Steppenwolfin seitsemäs albumijulkaisu. Steppenwolf 7 on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, jolla kuultiin George Biondon bassottelua. Mainittu pitkäsoitto edustaa muutamaa yhtyeen aikaisempaa albumia tuhdimpaa musiikillista ilmaisua. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin Hoyt Axtonin ohjelmistosta poimittu Snowblind Friend sekä Who Needs Ya. Molemmat mainitut kappaleet nousivat listoille, mutta eivät yltäneet top 40:ään. Sevenin raidoista Renegade on solisti John Kaylle omaelämäkerrallinen, sillä se kertoo hänen lentomatkastaan äitinsä kanssa Itä-Saksasta Länsi-Saksaan vuonna 1948. Iskevä Fat Jack päätyi Pate Mustajärven versioimaksi hänen kakkossooloalbumillaan Lago Nero vuonna 1988 nimellä Komee Jaska. Avausraita Ball Crusher on mainion kitaroinnin ja rytmiryhmän svengaavan komppauksen hallitsema onnistunut rockpala. Forty Days Forty Nights on hieman tavanomaisempi rockrypistys, joka löytää musiikilliseen ilmaisuunsa silti kaivattavaa draivia. Foggy Mental Breakdown on jälleen sovituksellisesti rikkaampi, Jerry Edmontonin erinomaista rumputyöskentelyä hyödyntävä raita. Earschplittenloudenboomer sisältää solisti John Kaylta saksankielisen puheintron ja kyseessä on jälleen suorastaan esimerkillisesti svengaava, sofistikoitunut ja tällä kertaa instrumentaali rockkappale. Päätösraita Hippo Stomp on pitkäsoiton tiukimpia rockrypistyksiä. Melkoisen vahvasta kappalemateriaalista koostuva Steppenwolf 7 lukeutuu yhtyeen laadukkaimpiin albumikokonaisuuksiin sen kahden ensimmäisen pitkäsoiton tavoin.

Tiistain tukeva:Keskeisen folkrockduon klassikoksi kohotettu debyyttialbumi

Richard & Linda Thompson:I Want to See the Bright Lights Tonight

Huhtikuussa 1974 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt I Want to See the Bright Lights Tonight on englantilaisen laulajan, kitaristin ja lauluntekijän Richard Thompsonin toinen albumi ja ensimmäinen, jonka hän levytti tuonaikaisen vaimonsa kanssa  Richard & Linda Thompsonin nimiin kreditoituna. Vaikka kyseisestä albumista ei muodostunut kaupallista menestystä ja sen ilmestymisaikaan myös kriitikot suhtautuivat levyyn yliolkaisesti, I Want to See the Bright Lights Tonight on sittemmin saavuttanut mestariteoksen aseman ja sitä pidetään niin Richard kuin Linda Thompsonin keskeisimpiin töihin kuuluvana albumina. Richard Thompsonin ensimmäinen sooloalbumi Henry The Human Fly ei menestynyt kaupallisesti ja sen ilmestyttyä Thompson aloitti sekä ammatillisen että henkilökohtaisen suhteen sessiolaulajana kunnostautuneen Linda Petersin kanssa. I Want to See the Bright Lights Tonightin äänitykset ajoittuivat kevääseen 1973 ja ne tapahtuivat Lontoon Chelsean Sound Techiniques -studiolla. Tuotannosta Thompson vastasi insinööri John Woodin kanssa. Työnimeä Hokey Pokey hyödyntänyt albumi äänitettiin pienellä budjetilla muutamassa päivässä, mutta taloudellisista syistä se julkaistiin vasta vuonna 1974. I Want to See the Bright Lights Tonight on sittemmin kohotettu klassikkoalbumiksi englantilaisen folkrockin saralla ja erääksi Thompsonin tuotannon merkkiteoksista. David Stuff kirjoitti albumin vuonna 2004 ilmestyneen cd-uudelleenjulkaisun kansivihossa Richardin tummasävyisiä kappaleita hallitsevan hänen kitaransa sekä Linda kuiskaavat henkiset lauluosuudet. Kappaleiden tekstit kuvaavat esimerkiksi kodittomien elämää ja ne ovat hengeltään varsin brittiläisiä. Esimerkiksi kappaletta End of the Rainbow Thompson ei pidä täysin pessimistisenä. Hänen mukaansa hänen kappaleidensa kolmansissa säkeistöissä on aina toivoa. Vuonna 2003 I Want to See the Bright Lights Tonight saavutti sijan 479. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Se pääsi myös mukaan musiikkilehti Mojon sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalle. Pitkäsoiton nimikappaleesta ovat levyttäneet omat coverinsa esimerkiksi Woody Guthrie ja Ocean Colour Scene. Elvis Costello on versioinut albumin kappaleista raidat Withered and Died ja End of the Rainbow. Maria McKee on levyttänyt esikoissooloalbumilleen I Want to See the Bright Lights Tonightin kappaleen Has He Got a Friend for Me.

Maanantain mainio:Maamme Beatles-fanaatikko vedossa yhtyeensä kanssa

Maamme Beatles-fanaatikko Jiri Nikkisen luotsaama Beatles Tribute Band heitti Kuopion Maximissa onnistuneen kahdesta setistä koostuneen konsertin. Muutaman agendan mukaisen avausnumeron (Twist and Shout, From Me to You, All My Loving, Lady Madonna) jälkeen siirryttiin suhteellisen nopeasti vapaamuotoisempaan osuuteen, jossa toteutettiin mahdollisuuksien mukaan myös yleisön ehdottamia toiveita. 60-luvun lopun tuotantoon päästiin Abbey Road -albumin avauskappaleen Come Together erinomaisen ja pitkällä kitarasoololla kruunatun version myötä. I Saw Her Standing There edusti varhaistuotantoa rockpainotteisimmillaan ja muilta osin ensimmäisessä setissä tarjoiltiin ensisijaisesti hieman harvinaisempia poimintoja 60-luvun puolivälissä julkaistusta tuotannosta tyyliin I'll Follow the Sun ja You Won't See Me, joista jälkimmäinen oli ainoa valinta loppuvuodesta 1965 ilmestyneeltä klassikkoalbumilta Rubber Soul. Help! -pitkäsoiton nimikappale lukeutui ykkössetin tunnetuimpiin, samoin pari vuotta uudempi singlehitti Penny Lane. Ensimmäisen osuuden päätti A Hard Day's Night -albumin todellisiin dynamiittilatauksiin lukeutuva Can't Buy Me Love. Toinen setti jatkoi vuoden 1964 tuotantoa onnistuneiden You Can't Do That ja Kansas City/ Hey Hey Hey -versiointien myötä. Ticket to Riden jälkeen päästiin Valkoisen tuplan tuotannon pariin mainiosti tulkittujen Back in the U.S. S. R.:n ja While My Guitar Gently Weepsin ansiosta. Niiden välissä kuultiin raaka rockcover Larry Williamsin ohjelmistosta. Kyseinen Slow Down lukeutuu Beatles-tulkintanaan John Lennonin leadvokalisoimiin kappaleisiin. Varsinaisen Beatle-manian aikaista tuotantoa edustivat She Loves You ja I Feel Fine ja niiden välissä kuultiin vielä iäkkäämpää biisiaarteistoa, eli Please Please Me -esikoisalbumin lähes erinomainen nimikappale. Kakkossetin varsinainen osuus päättyi kolmeen varsin tyylitajuiseen poimintaan Fab Fourin 60-luvun lopun tuotannosta. George Harrisonin Something, Lennonin Don't Let Me Down ja McCartneyn Hey Jude saivat kaikki ansaitsemansa käsittelyn. Encore-osuuden aluksi kuultiin pelkistetyn kauniisti tulkittu Yesterday ja lopuksi täydeltä laidalta ladattu ja loppuunsa raskasta kitaraherkkua säästänyt Helter Skelterin versio. Jiri Nikkinen  Beatles Tribute Bandin kokoonpanossa kuultiin tuuraavaa basistia ja näin ollen setistä jäi pois joitakin ehdottomia keikkavakioita. Settilistaan ei tällä kertaa sisältynyt ainuttakaan näytettä albumeilta Revolver, Sergeant Pepper ja Let It Be.  Silti kyseessä oli takuuvarman ammattitaitoisesti ja parhaalla mahdollisella tavalla retrohenkisesti toteutettu konsertti, joka kannatti ehdottomasti todistaa.

Jiri Nikkinen Beatles Tribute Band Kuopion Maximissa 7. huhtikuuta 2018.

Sunnuntain extra:Amerikan rockareiden viimeinen huipputyö

Grand Funk Railroad:Good Singing Good Playing

Elokuussa 1976 ilmestynyt Good Singing Good Playing on michiganilaisen, kotimaassaan varsin menestyksekkään rockyhtyeen Grand Funk Railroadin 11. studioalbumi. Yhtye oli itse asiassa jo ehtinyt lopettaa toimintansa ennen kyseisen pitkäsoiton äänittämistä, mutta  kokosi rivinsä kuultuaan Frank Zappan olleen kiinnostunut tuottamaan vielä yhden Grand Funkin albumin. Vuonna 1976 MCA Recordsille levytetyllä pitkäsoitolla Good Singing Good Playing Zappa oli tuottajan roolinsa lisäksi myös kitaristina. Hän vastasi soolosta kappaleessa Out to Get You. Vaikka yhteistyötä pidettiin pikaisesti ajatellen yllättävänä, Zappan ja Grand Funkin näkökulma rockin esittämiseen oli yhteneväinen. Zappan omien sanojen mukaan hän dokumentoi levylle sen, miltä Grand Funk Railroad todella kuulosti. Good Singing Good Playingillä kuulee ensi kertaa, miltä Grand Funk Railroad todella kuulostaa. Laadukkuudestaan huolimatta Good Singing Good Playing -albumista ei muodostunut suurta kaupallista menestystä. Se saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 52. Good Singing Good Playing nauhoitettiin pitkälti livenä ja se yhdisti Grand Funk Railroadin varhaistuotannon tiukan musiikillisen ilmaisun vahvuutensa lisäksi varsin melodiseen kappalemateriaaliin. Can You Do Itin kaltaiset kappaleet huokuvat hardrockin energiaa ja sen vastapainoksi Just Couldn't Wait yhdistää popkoukukkuuden upeisiin harmonioihin. Release Your Love sisältää tartuntapintaisen kertosäkeensä lisäksi tyylitajuista countryrockhenkeä. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu myös Miss My Babyn kaltainen tyylikäs voimapopballadi, joka tavoittaa yhtyeen soundin tietyllä tavalla maanläheisimmillään. Kokonaisuutena Good Singing Good Playing on eräs Grand Funk Railroadin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvista albumeista. Yhtyeen varsinaisten diggareiden lisäksi siihen saattavat varsin hyvin mieltyä yleisesti classic rockista pitävät, sillä iskevyyden ja voiman yhdistävä kappalemateriaali lyö saumattomasti kättä maanläheisen tuotantotyylin kanssa.

Lauantain pitkä:Eräs merkittävimmistä naissinger/songwritereista

Seitsemäs huhtikuuta 1951 syntynyt Janis Eddy Fink, joka tunnetaan paremmin taitelijanimellään Janis Ian, on yhdysvaltalainen laulaja ja lauluntekijä, joka oli suosituimmillaan 60 -ja 70-luvuilla. Hänen tunnetuin kappaleensa on artistin vuonna 1975 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Between the Lines poimittu single At Seventeen, joka nousi Billboardin listakärkeen. New Yorkissa syntynyt Ian liittyi osaksi 60-luvun puolivälin folkskeneä jo teini-ikäisenä. Vaikka hän oli musiikillisesti aktiivisimmillaan 60 -ja 70-luvuilla, Ian on jatkanut myös levyttävänä artistina vielä 2010-luvullakin. Ensimmäisen Grammynsa hän saavutti 70-luvun puolivälissä kappaleella At Seventeen ja toisen vuonna 2013. Tuolloin kyseessä oli paras puhuttu albumi, jonka hän vastaanotti omaelämäkerrastaan Society's Child. Ehdokkaaksi kyseinen biografia pääsi kahdeksassa kategoriassa. Ian on toiminut myös kolumnistina ja science fiction -kirjailijana. Pianotunnit hän aloitti kahden vanhana ja ensimmäisen kappaleensa Ian kirjoitti kymmenen vuotta myöhemmin. Ensimmäisen singlensä Society's Child (I've Been Thinking) hän levytti 14-vuotiaana. George "Shadow" Mortonin tuottama kappale julkaistiin kolmeen otteeseen vuosien 1965 ja 1967 välillä. Hitti kappaleesta kehkeytyi viimeisellä julkaisukerralla Leonard Bernsteinin otettua sen mukaan CBS:n tv-speciaaliin nimeltä Inside Pop:The Rock Revolution. Kyseinen single ja Ianin nimetön, vuonna 1967 ilmestynyt esikoisalbumi päätyivät lopulta Verve Forecastin julkaisemiksi. Vuonna 2001 Society's Child pääsi mukaan Grammy Hall of Fameen. Vuonna 1995 Ianin varhaiset levtykset koottiin tuplacd:lle Society's Child:The Verve Recordings. Suurelle yleisölle Ian jäi pitkäksi aikaa yhden hitin ihmeeksi. Vuonna 1975 ilmestynyt At Seventeen saavutti Billboardin listalla kolmannen sijan ja nousi Adult Contemporary -listan kärkeen. Seuraavana vuonna Ian voitti kyseisellä kappaleella parhaan naislaulusuorituksen Grammyn. Hän vei kyseisen palkinnon Linda Ronstadtin, Olivia Newton-Johnin ja Helen Reddyn sijaan. 11. lokakuuta 1975 Ian vieraili Saturday Night Livessa esittäen At Seventeenin sekä kappaleen In the Winter. Pitkäsoitto Between the Lines muodostui myös suureksi menestykseksi ja nousi kärkeen Billboardin albumilistalla. Se saavutti platinalevyn. Jodie Fosterin elokuvan Foxies soundtrackilla Ian oli mukana Georgio Moroderin tuottamalla kappaleella Fly Too High, joka pääsi myös mukaan Ianin albumille Night Rains, joka ilmestyi soundtrackin tavoin vuonna 1979. Siitä muodostui Ianin ensimmäinen kansainvälinen singlemenestys, joka nousi listakärkeen esimerkiksi Belgiassa, Australiassa ja Alankomaissa. Myös Japanissa Ian on ollut varsin suosittu artisti ja paikallisilla listoilla kärkeen on noussut kaksi hänen singleään; vuoden 1976 Love is Blind sekä vuonna 1980 ilmestynyt You Are Love. Listakärkeen Oreconin listalla nousi myös Ianin vuoden 1976 pitkäsoitto Aftetones. Ian julkaisi useita singlejä pelkästään Japanin markkinoille. Niistä mainittakoon vuonna 1998 ilmestynyt The Last Great Place. Yhdysvalloissa Ian menestyi singlelistalla At Seventeenin jälkeen ainoastaan Adult Contemporary-listalla. Ian perusti oman levy-yhtiönsä Rude Girl Recordsin alkuvuodesta 1992. Vuosien 1982-1992 välillä Ian jatkoi biisien kirjoittamista ja vuonna 1993 artistilta ilmestyi pitkäsoitto Breaking Silence. Vuonna 2006 ilmestynyt albumi The Folk is the Black oli Ianin ensimmäinen pitkäsoitto yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ianin kappaleista ovat levyttäneet coverversioita esimerkiksi Roberta Flack, Nina Simone, Joan Baez ja Cher. Heistä ensiksi mainitun levyttämä cover kappaleesta Jesse nousi Billboardin poplistalla sijalle 19. marraskuussa 1973. At Seventeen on Ianin tuotannon runsaimmin versioitu kappale, josta on levytetty yli 50 coveria. In the Winteristä ovat levyttäneet näkemyksensä Dusty Springfield ja Sheena Easton.  Ian on jatkanut keikkailua sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa aivan viime vuosiin saakka. Vuonna 2018 hän esiintyi Britanniassa Cambridge Folk Festivaalilla. Ian on maininnut vuoden 2022 kiertueen Yhdysvalloissa olleen uransa viimeinen.

Perjantain pohjat:Merkittävän 80-luvun brittiyhtyeen kakkosalbumi

The Housemartins:People Who Grinned Themselves to Death

Syyskuussa 1987 ilmestynyt People Who Grinned Themselves to Death on hullilaisyhtye The Housemartinsin toinen ja samalla viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kolme kappaletta; Five Get Over Exited, Me and the Farmer ja Build. Pitkäsoiton nimikappale kertoo Englannin kuningasperheestä. Mainitun kappaleen myötä The Housemartins sai lehdistössä osakseen myös hämmentynyttä palautetta esimerkiksi Sex Pistolsin tavoin. Vaikka Housemartinsin kakkosalbumin kappalemateriaalissa reippailla popralleilla on vankka edustuksensa, albumin yleisilme on edeltäjäänsä London 0 Hull 4:ää vakavahenkisempi. Singlekappaleidensa lisäksi People Who Grinned Themselves to Deathilla on tarjottavanaan myös monia muita ässäbiisejä. I Can't Put My Finger on It ja The World's on Fire lukeutuvat mainioiden melodioiden kuljettamiin menopaloihin You Better Be Doubtfulin hävitessä niille iskevyydessään vain hieman. We're Not Going Back edustaa onnistuneesti aavistuksen raskassoundisempaa musiikillista ilmaisua. Pitkäsoiton balladiosastosta Johannesburg on Paul Heatonin vokalisoinnin kruunaama, varsin seesteinen tunnelmapala ja päätöskappale Build kaunis ja kokonaistotetuksessaan varsin onnistunut slovari. Kasvukertomus Bow Down lukeutuu Buildin tavoin pitkäsoiton kirkkaimpiin helmiin. Itse asiassa albumin ainoa selkeästi täytebiisiksi jäävä raita on lyhyt instrumentaalikappale Pirate Aggro. Vuonna 1988 Housemartinsin jäähyväisinä julkaistiin upea tuplakokoelma Now That's What I Call Quite Good. Yhtyeen musiikillista perintöä jatkoi tyylitajuisesti Paul Heatonin ja Dave Hemingwayn luotsaama yhtye The Beautiful South.

Torstain terävä:Haastattelussa Marjo Leinonen ja Jukka Orma

Maaamme blues- ja rootsvokalistien kärkeen lukeutuvan Marjo Leinosen uudessa yhtyeessä  Bigfeet & LaLa vaikuttavat luottorumpali Sande Vettenranta, kitaraässä Jukka Orma ja basisti Mikko Murtomaa. Leinonen ja Orma  ehtivät vastailla muutamaan kysymykseen yhtyeensä ja esikoisalbuminsa Pet Me! tiimoilta.

Kuinka ja milloin Bigfeet&LaLa:n kokoonpano muotoutui? Miksi yhtyeen aiemmasta nimestä Marjo Leinonen & Car Keys luovuttiin?

Marjo:"Big Feet &LaLa muotoutui niistä ensi metreistä, kun Jukka ilmestyi treenikämpälle ja todettiin jo paljon soitetusta kappalearsenaalista, että turhaa ruveta sovittamaan ja vääntämään niistä uudesti sytyttävää menomusaa ...parempi olis saada kokonaan uutta ja meille merkityksellistä musaa....mielummin vielä hittiainesta!  Tehtävä lankesi Jukalle, joka olikin huomattavan nopea ja tuottelias..."

Jukka:"Kokoonpano muotoutui Car-Keysin pohjalta sillä tavoin, että soitin Marjolle ja kysyin, pääsisikö bändiin.
Itse pidän siitä, että bändillä on oma saundi. Helpoiten se muotoutuu sillä, että soittaa sellaisia biisejä, joita muut ei soita. Siihen toimivin ratkaisu on tehdä uusia biisejä. Niitä treenatessa pääsee vääntämään bändisaundia sellaiseksi, että se kuulostaa itseltään. Ja kun lopulta oli läjä uusia biisejä, oli luontevaa hakeutua uuden nimen taakse. Se on tietysti kaupallisesti tyhmää, mutta päätimme ottaa riskin. Iso ero Marjon aikaisempiin bändeihin on se, että tiputettiin Marjon nimi pois edestä. Tällä haluttiin korostaa sitä, että tämä poikkeaa merkittävästi Marjon aiemmista yhtyeistä."


Musiikkinne perusta on edelleen juurimusiikin laajassa kirjossa. Kuinka uusi yhtye eroaa kaikista sen soittajien aikaisemmista kokoonpanoista?

Marjo:" Yhtye eroaa lähinnä materiaalinsa myötä. Rootpohjainen jytämusa, jota olen aiemmissa orkestereissani ollut vahvasti sanoittamassa ja säveltämässä, oli enemmän kuitenkin aihioiden jälkeen bändiyhteistyötä. Rock ja räyhän henkiset kappaleet ovat olleet rosoisia ja jääneet joissakin tapauksissa viimeistelyä vaille. Nyt musiikki on Jukan alusta loppuun säveltämää ja sanoittamaa pitkälle myös sovittamaakin, eikä hän kaivanut pöytälaatikosta soittamatta jäänyttä havinaa, vaan sävelsi juuri meitsille tilaustyönä biisejä. Ekaksi tais tulla  hoodoo henkinen rock biisi, mutta uskovaisena se suksi vähän ristiin mun sisäisten tienviittojen suhteen. Kun kieltäydyin sanoi Jukka tuohon ,että no tehdään sulle sitten vähä eri tyyppisiä biisejä ...sitten tulikin Holy, Brother Cain, Fly high ...jotka ovat mielestäni hengellisiä ..jopa saarnoja."

Jukka:"Varmaankin juuri biisimateriaalin suhteen. Ollaan käytetty paljon aikaa sovituksiin, kööreihin ja yleensäottaen juuri sellaisen saundin löytämiseen, joka hyödyntää soittajien laajaa kokemusta. Tarkoitus on kuulostaa erilaiselta kuin kunkin aiemmat projektit ja keskittyä juuri Marjon häkellyttävän potentiaalin esiintuomiseen. Marjo ei ole juurikaan julkaissut sellaista matskua, joka on nimenomaan häntä ajatellen tehty. Toki hän on niin paljon häikäisevämpi tulkitsija kuin mitä monet osaavat odottaa. Se on yleisessä tiedossa, että Marjo saa vanhat bluesbiisit puhkeamaan kukkaan keikoilla ilmiömäisellä otteellaan. Tämän levyn tarkoitus on esitellä Marjo tulkitsijana, jolle tekstit ovat tärkeitä ja joka osaa ottaa uusia biisejä omakseen ja puhaltaa ne henkiin. "


Miten pitkältä ajalta Pet Me! -albumin materiaali on? Lyhyt katsaus levytysprosessiin?

Jukka:"Mä aloin tehdä biisejä heti, kun olimme ekan kerran käyneet treenaamassa Car-Keys-biisejä. Tein niitä putkeen ja samalla Marjo - ja muut - esitti toiveita siitä, minkälaisia biisejä noin tyylillisesti halutaan. Tekstit tein Marjon laulettavaksi. Hän on tarkka laulamastaan materiaalista ja yksi biisi jäikin laulamatta juuri sen vuoksi, että teksti ei istunut hänelle. "



Taustaa levyn kappaleille Brother Cain, Skeleton Trees, Holy (Get a Life), Ground Woman Homesick Blues ja Dig a Hole (without You)

Jukka:"Brother Cain lähti Marjon pyynnöstä saada molliblues. Luin niihin aikoihin iltalukemisiksi Dylanin kaikki julkaistut biisit -kirjaa. Dylanilla on aina ollut länsimainen tarusto ja nimenomaan tarujen peruskirja Raamattu tärkeänä vaikuttajana. Desolation Row'n väkevä kuvasto oli myös tekstin inspiraationa.

Skeleton Trees; Stonesilta ilmestyi Blue&Sentimental, joka taas palautti mieleen perusasiat. Yksinkertainen kitarariffi ja vähän käännettyä bluesia, siitä ne Howlin' Wolf ja John Lee Hooker -biisit lähtee.

Holy tais olla eka biisi, joka treenattiin. Puhdasta gospelia, positiivista saarnaa elämän ainutkertaisuudesta ja rakkauden voimasta. Intro ja soolojuttu pohjautuvat Stonesin Undercover of the Night -biisiin. Jos bändillä on kitarasooloja, on mukavaa tehdä niitä välillä ihan toisiin rakenteisiin. Vanhassa jazzissa vedettiin sooloissa choruksia, mutta bluespop on erilaista.

Ground Woman Homesick Blues on puhdas kunnianosoitus naiselle, Dylanille ja Hurriganesille. Blues on pääasiassa niin machomusaa, että välillä ällöttää. Toi nimihän ei tarkoita kieliopillisesti mitään, se vaan saundaa hyvältä. (Gotta be a scugi in the neighbourhood, vai miten se meni?) Tekstin lomassa tuo Ground Woman kuitenkin saattaa jotenkin avautua.

Dig a Hole. Yksinkertainen bluesriffi A:sta ja sujuva melodianpätkä sekä toi nimen fraasi, jonka kaappasin jostain vanhasta bluesbiisistä, olivat lähtö tähän ralliin. Tekstihän nyt on ihan selkeetä tarinaa, tollasta maailmojasyleilevää ikieetosta ihmisenä olemisen ongelmista 😊"


Kuinka keskeisiä tekstit ovat  Bigfeet&LaLalle ja voisiko sanoituksista nostaa esiin joitakin ydinteemoja?

Marjo:"Sanoitukset ovat mulle biisissä ehkä kaikkein tärkeimmät ...meneväkin hyvä rytkytys saattaa muuttua tympeäksi, jos  sanoma ja sisältö ei värähdä ..tai on jotenkin vaihe virheessä omien näkemysteni kanssa. Laulu tyylini on "kaikki tai ei mitään ,eli aika väkevästi ja täysillä, vaikka kuiskaten ...silloin se mitä sanoo, pitää olla mulle totta. Jukka onnistui hyvin tunnistamaan meitsin henkilön lauluissaan. Johtunee siitäkin ,että ollaan tunnettu jo laulu-urani alkutaipaleella, kun Jukka tuotti melko myrskyisissä olosuhteissa pari Ballsin ratkaisevinta levyä ...ekan EP:n ja Jungle In the Barrelin, jonka jälkeen jouduttiin radiosoitto-kieltoon..?? ..ehe"

Jukka:"Tekstit on just niin tärkeitä, että Marjo voi seistä niiden takana. Ydinteemana - jos sellaista haluaa nähdä - on naisen näkökulma ja vollotuksen kritiikki. Näin on ainakin tarkoitus, mutta jokainen kuulee, miten haluaa. Nää on kuitenkin vain rokkibiisejä, joissa rytmiikka ja sanojen saundi on aa ja oo. Toki hyvät tarinat on aina mojova lisä, maailman tarina-arkku on pohjaton. Ehkä yks pointti olis sellainen, että oma napa on lopultakin aika riittämätön aihe biisille. " 

Yhtyeenne tulevaisuuden suunnitelmat kesän keikkojen jälkeen?

Marjo:"Nyt kun mielestäni bändi on soitossaan löytänyt ydinalueelle, eli  svengi ja puheenvuorot toimivat, näkisin kerska kulutuksena jättää yhteistyön yhteen levyyn.  .."

Jukka:"Seuraava levy pitää tehdä ens talvena. Toki paljon riippuu siitä, miten tää levy otetaan vastaan. Jos kukaan ei kuuntele eikä keikkoja sen myötä pääse tekemään, on aika vaikea vääntää lisää julkaisuja. Tää on niin raadollista nykyään."


Nimetkää muutama kaikkien aikojen suosikkilevynne.

Marjo:"lempilevyjäni  nyt ja kestosuosikkejani ovat
Astrud Gilberto : Talkin`Verve 
Mavis Stapels : We`ll never turn back
The Beach boys : Pet Sounds
Nina Simone : Silk and Soul
Marlena Shaw : California soul."

Jukka:"Lightnin' Hopkins: The King of the Blues
Hendrix:Electric Ladyland
Last Poets: This is Madness
Rosemary Clooney
Rolling Stones: Exile on Main Street, Blue&Sentimental
John Coltrane: Ballads, My Favourite Things
Bad Brains: Rock for Light
Maria Callas
Albert King: I Wanna Get Funky
Albert Collins: Frostbite
Euryhtmics: Be Yourself Tonight
Dave Lindholm: Aino
Bluesounds: Black
Amy Winehouse: Back to Black
Mantovani: The Christmas Album
D'Angelo: Voodoo
David Bowie: Blackstar
Miles Davis: Live Evil, Bitches Brew
Hurriganes: Roadrunner
Tony Williams Lifetime: Emergency
Michael Jackson: Bad
Toivo Kärki
Prince
Duke Ellington
Beatles: Stg. Pepper
Ry Cooder & Manuel Galban: Mambo Sinuendo
Pen Lee
Laila Kinnunen
Madonna
Lady Gaga
Sibelius
Esa Pulliainen&Agents
Ej. Rautavaara
Schönberg"

Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittirockin edustajan kakkoslive

Slade:Slade Alive, Vol 2

27. lokakuuta 1978 ilmestynyt Slade Alive Vol 2 on brittirockin ydinryhmään lukeutuvan Sladen toinen konserttitaltiointi, joka nimensä osalta viittaa kuusi vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen, sekä myönteiset arviot saavuttaneeseen että myynnillisesti menestyksekkääseen albumiin Slade Alive. Sladen kakkosliven äänitykset ovat syksyn 1976 Yhdysvaltain-kiertueelta ja Britannian turneelta seuraavan vuoden keväältä. Albumin tuottajana oli Chas Chandler. Palattuaan Yhdysvalloista  kotimaahansa loppuvuodesta 1976 Slade havaitsi musiikkibisneksen muuttuneen ratkaisevasti punkrockin myötä. Vaikka Slade oli edelleen mitä energisin livebändi, menetti se jossakin määrin merkitystään uudessa musiikillisessa ympäristössä. Sladen vuoden 1977 pitkäsoitto Whatever Happened to Slade oli tarjonnut yhtyeen primitiivisintä soundia kautta aikojen, mutta se ei ollut menestynyt kaupallisesti. Keikkayhtyeenä Slade myi edelleen pienemmät esiintymispaikat täyteen, mutta menestys livebändinä ei heijastunut enää levymyynnissä. Sladen levyjen julkaisijana ei enää ollut Polydor Records, vaan manageri Chas Chandlerin yhtiö Barn Records. Myöskään Slade Alive, Vol 2 ei laadukkuudestaan huolimatta  noussut listoille. Albumin kymmenen kappaleen kattauksesta tuoreempaa levytystuotantoa edustavat avaus Get On Up, Be, Burning in the Heat of Love, One-Eyed Jacks with Moustaches sekä Elvis Presley-cover My Baby Left Me. 70-luvun alkupuolen klassikkohiteistä mukana ovat Take Me Back 'Ome, Mama Weer All Crazee Now, Everyday, Gudbuy T' Jane sekä Cum On Feel the Noize. Kyseessä on varsin onnistunut mikstruura vanhaa, uutta lainattua ja sinistä ja niin versiot kuin soundit ovat kohdillaan. Vahva livelevy ei  vielä kuitenkaan palauttanut Sladen suosiota entisaikojen veroiseen menestykseen. Paria vuotta myöhemmin yhtye latasi rockia täysillä Readingin festivaaleilla ja palautti suosionsa lopullisesti ja ansaitusti.

Tiistain tukeva:Musiikillista suunnanmuutosta enteillyt The Hollies -albumi

The Hollies:Would You Believe

Ensimmäinen kesäkuuta 1966 ilmestynyt Woud You Believe on brittiyhtye The Holliesin neljäs studioalbumi. Pitkäsoiton covertuotantoa edustavat näkemykset Simon & Garfunkelin I Am A Rockista, Buddy Hollyn Take Your Timesta sekä Chuck Berryn klassikosta Sweet Little Sixteen. Lainakappaleista ensin mainittu osoittaa osaltaan yhtyeen tyylin alkavan kehittyä folkrockia kohti, mutta kaksi jälkimmäistä kertovat vielä yhtyeen vanhasta R&B-taustasta, joka alkoi yhtyeen uran kyseisessä vaiheessa siirtyä syrjään. Silkkaa soulia edusti alun perin David Porterin, Mabon Hodgesin ja Isaac Hayesin käsialaa oleva ja Sam and Daven levyttämä I Take What I Want. Kappaleen muista coverversioista mainittakoon irlantilaisen bluesrockkitaristi Rory Gallagherin ja kotimaisen hardrockyhtye Peer Güntin levyttämät näkemykset. Güntin coverin innoittajana oli luontevasti Gallagherin kappaleesta levyttämä versio. Myös Would You Believen hittisingle I Can't Let Go edustaa covertuotantoa, sillä kappaleen originaaliversiosta vastasi Evie Sands. Would You Believe sisältää myös useita yhtyeen omaa käsialaa olevia kappaleita, joiden tekijäksi oli mainittu pseudonyymi Ransford. Niistä erityisesti Hard Hard Year ja Oriental Sadness osoittavat osaltaan yhtyeen musiikillisten vaikutteiden laajenemisesta. Viimeksi mainitussa on otsikkonsa mukaisesti aasialaistyyppisiä sointuja ja edellinen edustaa folkahtavaa tyyliä. Everly Brothersin samaisena vuonna albumilleen Two Yanks in England versioimassa Fifi the Fleassa on tavanomaisesta eroava teksti ja I've Got a Way on My Own, joka oli ilmestynyt aikaisemmin Beatles-laina If I Needed Someonen b-puolella, keinahtelee folkahtavasti valssin tahdissa. Kyseessä oli The Holliesin viimeinen pitkäsoitto yhtyeen originaalille basistille Eric Haydockille, joka jätti yhtyeen Would You Believen äänityksiä seuranneen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen. Hän ei ollut enää mukana singlehitillä Bus Stop. Maaliskuussa 1998 Peter Mew remasteroi Abbey Roadin studioilla digitaalisesti Would You Believen mono- ja stereomiksaukset. Britanniassa remasteroitu albumi julkaistiin versiona, jossa molemmat miksaukset olivat samalla levyllä. Yhdysvalloissa The Holliesin kolmas albumi Beat Group! ilmestyi kuukautta aikaisemmin kuin Would You Believe Britanniassa. Kanadan julkaisu ilmestyi kuudes kesäkuuta 1966 singlen I Can't Let Go/Look Through Any Window julkaisemisen jälkeen. Jotta Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi olisi saatu täysmittaiseksi, sille sisällytettiin Britanniassa I Can't Let Go -singlen b-puolella julkaistu Running Through the Night, A Taste of Honey sekä jo vuonna 1963 äänitetty Mr Moonlight. Poisjääneisiin Would You Believen kappaleisiin lukeutuivat coverit Stewball, Sweet Little Sixteen ja I Am A Rock sekä yhtyeen omaa tuotantoa edustanut I've Got A Way on My Own. Kanadassa albumista julkaistu versio oli muilta osin identtinen, mutta mukana olivat lisäksi Stewball ja Look Through Any Window, joista jälkimmäinen oli ilmestynyt Yhdysvalloissa The Holliesin pitkäsoitolla Hear! Here. Poisjääneitä kappaleita edustivat Don't You Even Care sekä Stay with The Holliesin kanadanpainoksella ilmestynyt Mr Moonlight. Useita Would You Believen kappaleista pääsi mukaan myös The Holliesin seuraavalle Yhdysvalloissa ja Kanadassa julkaistulle albumille Bus Stop. Nimikappaleensa ja Would You Believe-raitojen lisäksi se sisälsi varhaisempia The Holliesin brittialbumeilla ja -singleillä julkaistuja kappaleita. Mainitulla albumilla kuultava versio A Taste of Honeysta oli äänitetty Would You Believeä varten, mutta jäi pois kyseiseltä albumilta, eikä sitä näin ollen julkaistu Britanniassa. Kyseinen versio eroaa The Holliesin vuonna 1968 äänittämästä ja A Long Road Home -nimisellä boxilla julkaistusta A Taste of Honey -versiosta.