Syyskuun viimeisenä 1982 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nebraska on Bruce Springsteenin kuudes studioalbumi. Springsteen nauhoitti mainitun pitkäsoiton kappaleet ensiksi demoversioina neliraiturilla. Springsteenin oli tarkoitus äänittää kyseiset biisit uudestaan E Street Bandin kanssa, mutta hän päätti julkaista ne sellaisenaan. Springsteenin tuotannossa Nebraska lukeutuu kaikkein korkeimmalle arvostettujen albumien joukkoon. Albumin kappaleiden tekstit käsittelevät arki-ihmisiä, jotka kohtaavat elämässään haasteita tai käännekohdan. Nebraskan kappaleiden teemoja ovat myös ulkopuoliset, rikolliset ja massamurhaajat, joilla on jäljellä enää hyvin vähän tai ei lainkaan toivoa elämässään. Albumin nimikappaleen henkilöhahmo on tuomittu kuolemaan sähkötuolissa.Nebraskan ajattelemisen aihetta antavat ja tummasävyiset lyriikat yhdistetyinä sen yleistunnelmaan ovat musiikkikriitikko William Ruhlmannin mukaan tehneet Nebraskasta erään haasteellisimmista albumeista, jonka tunnettu artisti on julkaissut suurella levy-yhtiöllä. Nebraskasta muodostui Springsteenin ensimmäinen pitkäsoitto, jonka tiimoilta hän ei tehnyt kiertuetta. Vastaavaan ratkaisuun artisti päätyi seuraavan kerran vasta vuonna 2019 ilmestyneen pitkäsoittonsa Western Stars yhteydessä. Nauhoitettuaan Nebraskan kappaleista demot Springsteen työskenteli E Street Bandin kanssa niiden rockversioiden parissa huhtikuussa 1982. Mainitut nauhoitukset tunnetaan nimellä Electric NebraskaSessions ja niiden aikana syntyi myös kahdeksan Nebraskan seuraajan, vuonna 1984 ilmestyneen menestysalbumi Born in the USA:n 12 kappaleesta. Springsteen ja Jon Landau kokivat tietyt Nebraskan kappaleista liian henkilökohtaisina rockformaatissa julkaistaviksi ja niinpä albumista muodostui kappaleidensa originaaleista demoversioista. Born in the USA:n nimikappaleen demoversio ilmestyi myöhemmin kokoelma-albumilla Tracks. Demoversioiden nauhoitukset tapahtuivat usean päivän aikana, mutta suuri osa niistä ajoittui tammikuun kolmanneksi vuonna 1982. Demoista täysin julkaisematta jäivät ainoastaan kappaleet Child Bride ja Losin' Kind. Myöhemmin keväällä 1982 nauhoitettiin demo The Big Payback ja julkaisematta jäi lisäksi kappale Johnny Bye-Bye. Springsteen on maininnut Nebraskan lyriikoiden saaneen osittain innoituksensa historioitsija Howard Zinnin teoksesta A People's History of the United States. Ilmestymisvuonnaan Nebraska valittiin Village Voicen kriitikkoäänestyksessä vuoden kolmanneksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 1989 Rolling Stonen äänestyksessä 80-luvun sadasta parhaasta albumista Nebraskan sijoitus oli 43. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Nebraska saavutti sijan 224. Vuoden 2012 listalla albumin sijoitus oli kahta sijaa alempana. Nebraskan kappaleista Emmylou Harris versioi My Father's Housen vuonna 1986 ilmestyneelle albumilleen Thirteen ja Cowboy Junkies State Trooperin samana vuonna julkaistulle esikoisalbumilleen Whites Off Earth Now! Vuonna 1993 The Band versioi Atlantic Cityn albumilleen Jericho. Steve Earle coveroi State Trooperin vuonna 1996 ilmestyneelle livealbumilleen ja radioasemille lähetetyn singlen Copperhead Road kakkosbiisinä oli liveversio Nebraskasta.
18. joulukuuta 1970 ilmestynyt T. Rex on samannimisen brittiyhtyeen järjestyksessään viides albumi ja samalla ensimmäinen, joka ilmestyi kyseisellä nimellä. Varhaisemmat yhtyeen pitkäsoitot oli nimittäin julkaistu nimellä Tyrannosaurus Rex. Levy-yhtiöiden Fly ja Reprise julkaisema albumi merkitsi hienoista muutosta folkahtavammasta ilmaisusta kohti rockorientoituneempaa soundia. Vaikka kyseessä siis on T. Rexin ensimmäinen albumi, sen kansikuvassa nähtiin vielä ainoastaan Tyrannosaurus Rexin Marc Bolanista ja Mickey Finnistä muodostunut kokoonpan. Albumin tuottamisesta vastannut Tony Visconti vastasi bassosta muutamilla pitkäsoiton kappaleista. Virallisesti yhtyeen nimi vaihtui lokakuussa 1970, jolloin ilmestyi hitiksi muodostunut single Ride a White Swan. Howard Kaylan ja Mark Volman olivat taustavokalisteina albumin kappaleessa Seagul Woman. Kyseinen kaksikko tuli vastaamaan backing vocalseista monilla T. Rexin hittikappaleilla. T. Rex sisälsi sähköiset versiot kahdesta varhaisesta Tyrannosaurus Rexin kappaleesta. Niistä toinen, The Wizard, edusti huomattavan varhaista tuotantoa, sillä se oli levytetty jo ennen Marc Bolanin Tyrannosaurus Rexiä edeltäneen yhtyeen John's Childrenin toiminta-aikaa. Toinen uusioversio oli kappaleesta One Inch Rock, joka julkaistiin alun perin Tyrannosaurus Rexin järjestyksessään toisena pikkulevynä. T. Rex-albumin loput lyhyet kappaleet edustivat tuoretta tuotantoa. Pitkäsoiton aloittava ja päättävä, yhteensä reilun puolentoista minuutin mittainen The Children of Rarn oli osa pitempää alun perin ainoastaan demomuodossa äänitettyä teosta, joka julkaistiin vuonna 1998 kokoelma-albumilla The Music and Words of Marc Bolan. Ride a White Swan-singlestä oli muodostunut yllätyshitti ja vaikkei T. Rex-pitkäsoitto mainittua menestyskappaletta sisältänytkään, sen paras listasijoitus oli varsin tyydyttävä 13. T. Rex ennakoi seuraajansa, vuonna 1971 ilmestyneen Electric Warriorin aikaansaamaa myrskyä ja niinpä kyseistä albumia voikin pitää eräänlaisena vedenjakajana Marc Bolanin tuotannossa.
29. syyskuuta 1935 syntynyt ja 28. lokakuuta 2022 kotonaan DeSoto Countyssa, Mississippissä 87-vuotiaana keuhkokuumeeseen menehtynyt Jerry Lee Lewis oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja pianisti, joka tunnetaan myös
lempinimellään The Killer. Häntä on usein kuvailtu rock and rollin
ensimmäiseksi villimieheksi. Tyylisuunnan pioneereihin lukeutuva Lewis teki
ensimmäiset levytyksensä vuonna 1956 Sun-studioilla Memphisissä. Crazy Armsia
meni kaupaksi 300 000 kappaletta Yhdysvaltojen eteläosissa, mutta
seuraavana vuonna ilmestynyt menestyskappale Whole Lotta Shakin’ Goin’ On
merkitsi artistin maailmanlaajuista läpimurtoa. Sitä seurasivat niin ikään
klassikkostatuksen saavuttaneet singlemenestykset Great Balls of Fire, Breathless
ja High School Confidential. 22 vuoden iässä Lewisin rockuraa varjosti
kuitenkin hänen avioliittonsa ainoastaan 13-vuotiaan serkkunsa kanssa.
Menestyslevyt olivat vähissä ja myös keikkapalkkiot putosivat. 1960-luvun
alussa Lewis saavutti muutamia singlemenestyksiä, joista mainittakoon hänen
näkemyksensä Ray Charlesin klassikosta What’d I Say. Lewisin tuonaikaiset live-esiintymiset
olivat huomattavan villejä ja energisiä. Lewisin vuonna 1964 julkaistu
konserttitaltiointi Live at the Star Club Germany on kohotettu rockin saralla
sekä kriitikoiden että diggareiden taholta kaikkien aikojen keskeisimpien ja
raaimpien livelevyjen kastiin. Seuraavina vuosina Lewis sai plakkariinsa pieniä
menestyksiä, kuten I’m on Fire. Vuonna 1968 hän siirtyi tyylillisesti
countrymusiikin pariin ja saavutti menestystä esimerkiksi kappaleella Another
Place, Another Time. Countrytyyli nosti Lewisin uran uuteen kukoistukseen ja
hän saavutti mainitussa genressä jopa listakärkeen nousseita singlejä, joiden
joukkoon lukeutuvat To Make Love Sweeter for You, There Must Be More to Love Than This, Would You Take Another Chance on Me sekä Kris Kristoferssonin
säveltämä ja Janis Joplinin levytyksenä 70-luvun alussa postuumisti listakärkeen
noussut Me and Bobby McGhee.
Lewisin menestys jatkui koko 70-luvun ajan ja hän
muisti myös musiikillisia juuriaan levyttämällä esimerkiksi Big Bopperin
Chantilly Lacen sekä Mack Vickeryn Rockin’ My Life Awayn. Lewis on jatkanut
konsertointia ja julkaissut uusia albumeita aivan viime vuosiin saakka. Hänen
vuonna 2006 ilmestynyt pitkäsoittonsa Last Man Standing on yli miljoonan
kappaleen maailmanlaajuisella myynnillään artistin suurin menestys. Sitä
seurannut Mean Old Man lukeutuu myös Lewisin suosituimpiin albumeihin. Lewis on
vastaanottanut kultalevyjä niin rockin kuin countryn saralla. Hän on voittanut
useita Grammyja, niiden joukossa elämäntyöstä saavutettu palkinto. Rock and
Roll Hall of Fameen Lewis pääsi jo vuonna 1986 ja hänen pioneeriasemansa
ensiksi edustamalleen tyylilajille on huomioitu Rockabilly Hall of Famessa.
Vuonna 1989 Lewisin elämästä tehtiin elokuva Great Balls of Fire, jossa pääosaa
näytteli Dennis Quaid. Vuonna 2003 Lewisin boxi All Killer, No Filler:The
Anthology saavutti sijan 242. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan
albumin listalla. Seuraavana vuonna niin ikään Rolling Stonen sadan kaikkien
aikojen parhaan artistin listalla Lewisin sijoitus oli 24. Hän oli myös Sun
Recordsin Class of ’55 – pitkäsoiton levyttäneen Million Dollar Quartetin
viimeinen henkiin jäänyt jäsen. Ne muut olivat Elvis Presley, Carl Perkins sekä
Johnny Cash.
Live The 1971 Tour on varhaisen yhdysvaltalaisen hardrockin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Grand Funk Railroadin konserttitaltiointi, joka sisältää nauhoituksia keväältä ja kesältä yhtyeen mainittuna vuonna soittamalta kiertueelta. Laadukkuudestaan huolimatta albumi sai julkaisunsa vasta vuonna 2002. Nauhoitusten aikaan Grand Funk Railroadin edellinen konserttitaltiointi, siloittelemattomuudessaan suorastaan erinomainen Live Album oli ilmestynyt syksyllä 1970. Silti yhtyeen keikkasetti meni vuoden 1971 aikana siinä määrin uusiksi, että Live The 1971 Tourilla identtistä tuotantoa Live Albumilla julkaistun kanssa edusti ainoastaan puolet, eli ärhäkkä avaus Are You Ready, niin ikään omaa tuotantoa edustanut Paranoid, ensisijaisesti The Animalsin ohjelmistosta muistettu vanha vankilalaulu Inside-Looking Out, Don Brewerin rumpusoolonäytös T.N.U.C sekä molempien konserttitaltiointien päätöskappale Into the Sun. Aikaisemmin liveversioina julkaisemattomista kappaleista I'm Your Captain/Closer to Home, Hooked on Love sekä Get It Together olivat yhtyeen tuossa vaiheessa tuoreimmalta studioalbumilta Closer to Home, erinomaisesti versioitu Rolling Stones-klassikko Gimme Shelter ilmestyi studioversiona myöhemmin vuonna 1971 jopa Grand Funkin laadukkaimmaksi kohotetulta studioalbumilla Survival ja upeasti svengaava Footstompin' Music sen seuraajalla E Pluribus Funk. Yhdeksäs heinäkuuta 1971 soittamansa Shea Stadiumin konsertin, jolla lämmittely-yhtyeenä kuultiin tuonaikaisen brittirockin ydinryhmään lukeutunutta Humble Pieta, Grand Funk myi loppuun 72 tunnissa. Yhtye löi näin ollen Beatlesin ennätyksen. Mainitusta konsertista Live The 1971 Tourilla mukana ovat I'm Your Captain/Closer to Home, Hooked on Love, Get It Together sekä Gimme Shelter. Tuottaja David K Teddsin ryhtyessä vuonna 2001 työstämään Live The 1971 Tour-albumia, hän havaitsi aikaisemmin keväällä Detroitissa ja Chicagossa nauhoitettujen Grand Funkin konserttien olevan vielä Shea Stadiumilla soitettua laadukkaampia. Puolet albumin kymmenestä raidasta onkin taltioitu mainituista konserteista. 79 minuuttia kestänyt cd-versio jäi yhtä kiertueella soitettua kappaletta, eli Mark Says It's Alrightia vajaaksi. Vuonna 2014 Music on Vinyl julkaisi Live The 1971 Tourin Euroopassa tuplavinyylinä, mutta puuttuvaa kappaletta ei ehditty lisensoida myöskään vinyyliversiolle. Live The 1971 Tour päihittää äänitysteknisesti Live Albumin ja vangitsee Grand Funk Railroadin 70-luvun alun livesoiton tiukimmillaan. Lisäksi albumin biisilista on liki pitäen yhtyeen tuonaikaisen tuotannon best of-kokoelma.
Roxy Music oli vuonna 1970 perustettu brittiläinen yhtye, jonka
perustivat sen laulusolisti ja keskeinen biisintekijä Bryan Ferry sekä
basisti Graham Simpson. Ferryn lisäksi yhtyeen pitkäaikaisiin jäseniin
lukeutuivat kitaristi Phil Manzanera, saksofonia ja oboeta soittanut
Andy Mckay sekä rumpali/perkussionisti Paul Thompson. Muita Roxy
Musicissa vaikuttaneita muusikoita olivat syntetisaattoria soittanut
Brian Eno, syntetisaattorista ja viulusta vastannut Eddie Jobson ja
basisti John Gustafson. Vaikka Roxy Musicin toiminnassa oli luova tauko
vuosina 1976 ja 1983, yhtye kokosi rivinsä jälleen vuonna 2001 ja jatkoi
konsertointiaan vuoteen 2011 saakka. Useammat Roxy Musicin jäsenet
vaikuttivat sessiomuusikkoina Bryan Ferryn sooloalbumeilla. 1970-luvun
aikana Roxy Musicista muodostui suosittu yhtye erityisesti Euroopassa ja
Australiassa. Jo yhtyeen vuonna 1972 ilmestynyt esikoisalbumi oli
menestys. Glamrockin sofistikoituneiden elementtien hyödyntäjänä Roxy
Musicia voi pitää suorastaan uraa uurtaneena yhtyeenä. Se vaikutti myös
punkrockin ja erityisesti uuden aallon kehitykseen keksimällä sähköisen
säveltämistavan elementtejä. Roxy Musicin visuaalista ja musiikillista
sofistikoituneisuutta heijasti osaltaan myös yhtyeen hyödyntämä
glamourmuoti. Yhtyeen jäsenistä Bryan Ferry ja Brian Eno ovat lisäksi luoneet merkittävät soolourat ja heistä jälkimmäinen on ollut eräs
1900-luvun lopun keskeisimmistä levytuottajista. Rolling Stonen sadan
kaikkien aikojen parhaan artistin listalla Roxy Music saavutti sijan 98.
Roxy Musicin viimeinen studioalbumi, vuonna 1982 ilmestynyt Avalon
saavutti Yhdysvalloissa platinalevyn. Vuonna 2005 Roxy Music alkoi
levyttää uutta studioalbumia. Se olisi ollut järjestyksessään yhtyeen
yhdeksäs ja ensimmäinen, jonka työstämiseen Brian Eno osallistui
vuoden 1973 jälkeen. Eno oli kirjoittanut albumille kaksi kappaletta ja vastasi
sillä myös kosketinsoittimista. Bryan Ferry vahvisti kuitenkin lopulta,
että kyseisten äänitysten tulokset tultaisiin julkaisemaan hänen
sooloalbuminaan, jolla Eno vaikutti kosketinsoittajana muutamalla raidalla.
Samalla Ferry mainitsi, ettei uskoisi Roxy Musicin enää levyttävän.
Mainitusta albumista muodostui Bryan Ferryn vuonna 2010 julkaistu
soololevy Olympia. Vuonna 2011 Roxy Music soitti sarjan
40-vuotisjuhlakonsertteja, mutta on sittemmin lopettanut aktiivisen
keikkailunsa.
Joensuulaisen, katurockiksi luokiteltavissa olevan Salvador-yhtyeen esiaste syntyi syksyllä 1986. Basisti/solisti Janne "Hakki" Martikainen ja kitaristi Pekko Mantsinen olivat soittaneet aikaisemmin Striptease-nimisessä yhtyeessä ja rumpali Seppo "Korkki" Leppäsen varhaisempi yhtye oli ollut Voodoo Dolls. Salvadorin kokoonpanon täydensivät basisti Mika "Lärtsi" Karjalainen ja kitaristi Mikko Hintikka, joiden kummankin varhaisempi yhtye oli ollut Siiwu. Samalla Hakki siirtyi solistin tehtäviin. Salvadorin soundiin vaikuttivat erityisesti esipunkyhtyeet MC 5, The Stooges ja New York Dolls sekä kotimaisista nimistä Smack ja Pekon päävaikuttajaksi tulkittavissa oleva Hanoi Rocks. Ensimmäisen keikkansa Salvador soitti Honkalammen Montturockissa kesällä 1988 ja toisen samana iltana ravintola Kebabissa Neljän Ruusun lämmittelijänä. Ilosaarirockin clubilla Karjalantalolla vuonna 1988 Salvador soitti yhden parhaista keikoistaan. Mikko Hintikka ehti lähteä bändistä ennen kuin Salvador nauhoitti kesällä 1988 ensimmäisen demonsa, joka sisälsi omaa tuotantoa edustavat kappaleet City girl ja Wish I Were sekä The Wholta vaikutteita ottaneennäkemyksen Eddie Cochranin Summertime Bluesista. Pieneksi katurockklassikoksi muodostunut City girl on Salvadorin tuotannon ensimmäinen kappale. Sähköisten keikkojensa vastapainoksi Salvador esiintyi myös akustisesti esittäen tuolloin usein Pekon suomennoksia 60-luvun popaarteistosta, kuten The Byrdsin Mr Tambourine Manista ja Small Facesin Itchycoo Parkista ja My Mind's Eyesta. Salvadorin sähköisillä keikoilla katurockiksi kääntyivät esimerkiksi The Beatlesin I Wanna Be Your Man ja Freen Wishing Well. Smackin tuotannosta coverohjelmistoon päätyi Cemetary Walls. Syksyllä 1989 Lärtsi Karjalaisen oli jätettävä Salvador Jyväskylässä olleiden opiskelujensa takia, sillä niiden vuoksi Salvadorille tuli huomattavan pitkiä treenitaukoja. Uudeksi basistiksi tuli viimeksi Rozewater-yhtyeessä soittanut Antti Kohonen, joka soitti debyyttikeikkansa Salvadorissa Karsikkorockissa loppukesästä 1989. Samaista vuosikertaa edustaa Salvadorin toinen demo, joka koostuu omaa tuotantoa edustavista kappaleista (I'm Gonna) Turn My World Around, Some Kinda Love ja Most Beautiful Girl. Joillekin versioille säästettiin myös surfbiisi Unpleasent Love. Uusia akustisia suomennoksia syntyi esimerkiksi The Whon Substitutesta (Vararengas) ja Creedence Clearwater Revivalin Who'll Stop the Rainistä (Miks toit sä sateen). Alkuvuodesta 1990 Salvador taltioi Mixman-studiolla Polvijärvellä omakustannesinglen City girl/Killing Days, jonka upean melodinen b-puoli edusti tuossa vaiheessa yhtyeen repertuaarissa melko tuoretta tuotantoa. Pian singlen ilmestymisen Salvadorin kokoonpanon täydensi kitaristi Jani Kuronen, sillä Pekko halusi perehtyä kompin soittoon. Kesällä 1990 Salvador soitti Rozewaterin kanssa Vilnassa kaksi keikkaa. Samaisen vuoden syksyllä oli Korkin vuoro lähteä bändistä. Hänen viimeistä keikkaansa Tampereen Tullikamarilla bändikaverit muistelevat Korkin kaikkien aikojen parhaana. Uudeksi rumpaliksi Salvadoriin tuli Pasi "Typi" Typpö, joka oli ehtinyt vaikuttaa yhtyeessä vain viikkoja ennen Salvadorin kolmannen demon äänityksiä. Se koostui kappaleista Shames, Dark Side of Me sekä Riding on Time, joista ensin mainittua oli soitettu jo Lärtsin yhtyeessä vaikuttamisen aikaan. Loppuvuodesta 1990 Salvador lämmitteli Karjalantalolla Dave Lindholmin, Andy McCoyn ja Nicky Hopkinsin akustista keikkaa. Myös Salvador soitti tuolloin akustisesti esittäen ensisijaisesti omaa tuotantoaan. Tuossa vaiheessa yhtyeen sähköiseeen coverohjelmistoon lukeutuivat esimerkiksi Alice Cooperin I'm Eighteen ja The Sweetin Action. Kokoonpanolla Pekko, Hakki, Antti, Jani ja Typi Salvador jatkoi toimintaansa tammikuuhun 1992, jolloin Pekko lähti bändistä. Onnistuneen reunion-keikkansa Ravintola La Barressa Joensuussa kokoonpanolla Hakki, Pekko, Korkki, Lärtsi ja Jani Salvador soitti elokuussa 2011.
Don't Let the Sun Catch You Crying on brittiläisen beat-yhtyeen Gerry and the Pacemakersin jäsenten, eli Gerry Marsdenin, Freddie Marsdenin, Les Chadwikin ja Les Maguiren käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi kuitenkin Louise Cordet helmikuussa 1964. Hänen näkemyksensä ei kuitenkaan noussut listoille ja Gerry and the Pacemakers levyttikin kappaleen itse jo samaisen vuoden huhtikuussa. Yhtyeen versiosta muodostui kansainvälinen hitti ja se on säilyttänyt asemansa eräänä Gerry and the Pacemakersin tuotannon parhaiten tunnetuista kappaleista. Don't Let the Sun Catch You Cryingin ensimmäisestä levytysversiosta vastannut Louise Cordet oli Gerry and the Pacemakersin lisäksi konsertoinut The Beatlesin kanssa. Tony Meehanin tuottaman Cordetin levytyksen julkaisijana oli Decca Records. Kun Don't Let the Sun Catch You Crying Gerry and the Pacemakersin viidentenä singlenä Britanniassa huhtikuussa 1964, sen tuotannosta vastasi yhtyeen varhaisempien levytysten tavoin George Martin. Kappale pysytteli Britannian Record Trailer-listalla 11 viikon ajan ja sen paras listasijoitus oli kuudentena. Yhdysvalloissa Don't Let the Sun Catch You Cryingista muodostui Gerry and the Pacemakersin läpimurtohitti. Se viihtyi Billboardin Hot 100-listalla 12 viikon ajan ollen parhaimmillaan neljäntenä. Kanadan RPM Top Forty -5s -listalla kappale debytoi neljäntenä ja saavutti viidennen sijan samaisen maan CHUM Hit Paradessa. Uuden Seelannin Lever Hit Paradessa Don't Let the Sun Catch You Cryingin paras sijoitus oli kuudentena. Gerry and the Pacemakers esitti Don't Let the Sun Catch You Cryingin esiintyessään ensi kertaa Yhdysvalloissa tv:ssä Ed Sullivan Showssa kolmas toukokuuta 1964. Mainitun kappaleen saavuttaman menestyksen myötä Gerry and the Pacemakersin varhaisemmat brittihitit How Do You Do It, I Like It, You'll Never Walk Alone ja I'm the One julkaistiin uudelleen Yhdysvalloissa, mutta siellä Don't Let the Sun Catch You Crying on säilyttänyt asemansa Gerry and the Pacemakersin suurimpana singlemenestyksenä.
14. kesäkuuta 1994 ilmestynyt Pure and Simple on Joan Jett and The Blackheartsin yhdeksäs studioalbumi. The Blackheartsin jäsenistöstä pitkäaikainen kitaristi Ricky Byrd ja basisti Kasim Sutton olivat jättäneet yhtyeen sen edellisen albumin, vuonna 1991 ilmestyneen pitkäsoiton Notorious jälkeen. Heidän paikkansa yhtyeessä ottivat basisti Kenny Aaronson ja soolokitaristi Tony "Bruno" Ray. Pure and Simplen jälkeen The Blackheartsilta ilmestyi uutta tuotantoa vasta vuonna 2006 julkaistun pitkäsoiton Sinner myötä. Aaronson ja Ray siirtyivät muihin projekteihin jo vuonna 1995. Aaronsonista tuli lopulta uudelleen toimintansa aloittaneen New York Dollsin jäsen. Mainitussa yhtyeessä hän otti Sami Yaffan, joka taas myöhemmin siirtyi The Blackheartsiin, paikan. Rey teki sittemmin musiikillista yhteistyötä Enrique Iglesiaksen ja popsensaatio Rihannan kanssa. Pure and Simplen Japanin-painokselle lisättiin kappaleet Hostility ja World of Denial. Myös Pure and Simplen Japanin-painoksen kansi eroaa muualla julkaistuista versioista. Albumin sessioissa nauhoitettiin lisäksi kappale Get Off the Cross. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi kaikissa formaateissa, eli lp:nä, cd:nä ja kasettina kaikkien versioiden erotessa hienoisesti toisistaan. Vinyylin kannessa oli tarra All Rock. No Ballads ja se sisältää Jettin Kat Bjellandin kanssa kirjoittaman raidan Here to Stay. Pois jääneitä ovat sitä vastoin kappaleet As I Am ja Brighter Day. Yhdysvalloissa Jett julkaisi itsenäisesti seitsentuumaisena singlenä kappaleen Spinster kuvakannen kera. B-puolen kappaleita olivat Go Home ja Hostility. Kappale World of Denial ilmestyi lopulta Yhdysvalloissa Jettin greatest hits-tyyppisellä kokoelma-albumilla Fit to Be Tied.
Lokakuussa 1979 United Artistsin julkaisemana ilmestynyt Lovehunter on Deep Purplen hajoamisen jälkeen Rainbown kanssa brittiheavyn herruudesta kamppailleen Whitesnaken toinen studioalbumi, joka saavutti brittilistalla sijan 29. Pitkäsoitto työstettiin kokoonpanolla, jonka muodostivat solisti David Coverdale, kosketinsoittaja Jon Lord, kitaristit Mick Moody ja Bernie Marsden, basisti Neil Murray ja rumpali Dave Dowle. Viimeksi mainitun korvasi pian Lordin ja Coverdalen tavoin aikaisemmin Deep Purplen jäsenistöön kuulunut Ian Paice. Singleformaatissa Lovehunterilta julkaistiin sen Coverdalen käsialaa oleva avauskappale Long Way from Home, joka saavutti sijan 55. Albumin keskeisimpään klassikko-osastoon lukeutuu Coverdalen ja Marsdenin yhteistyötä edustava Walking in the Shadow of the Blues. Myös pitkäsoiton nimikappale Lovehunter lukeutuu albumin legendaarismpiin iskuihin ja albumin kakkospuolen avaavalla hardrockrypistyksellä Mean Business on tarjottavanaan Jon Lordin erinomainen urkusoolo. Coverdalen Medicine Manin riffi muistuttaa hieman Kissin God of Thunderia. Lovehunterin kappaleet ovat Whitesnaken omaa tuotantoa lukuun ottamatta coveria Leon Russellin käsialaa olevasta kappaleesta Help Me Thro' The Day. Ainoa slovarivoittoisempi biisi albumilla on sen päättävä pianoballadi We Wish You Well, mutta myös esimerkiksi Outlawn musiikilliseen ilmaisuun on annosteltu kaivattavaa sofistikoituneisuutta. Vuonna 2006 Lovehunterista julkaistiin remasteroitu ja neljä bonuskappaletta sisältänyt versio. Bonukset oli nauhoitettu 29. maaliskuuta 1979 Andy Peeblesin BBC Radio Onella kuultua ohjelmaa varten ja kyseiset biisit, eli Belgian Tom's Hat Trick, Love to Keep You Warm, cover Bobby Blandin Ain't No Love in the Heart of the Citystä sekä Trouble oli alun perin julkaistu Whitesnaken vuonna 1978 ilmestyneellä esikoispitkäsoitolla Trouble.
26. helmikuuta 1991 ilmestynyt 1916 on Motörheadin yhdeksäs studioalbumi ja ensimmäinen WTG Recordsin julkaisema yhtyeen pitkäsoitto. Singleformaatissa albumilta julkaistu kappale The One to Sing the Blues saavutti sijan 45. Kyseessä on Motörheadin pitkäsoitoista viimeinen, jonka työstämiseen rumpali Phil Philty Animal Taylor osallistui täysipainoisesti. Vuonna 1990 Lemmy Kilmister oli muuttanut Britanniasta Yhdysvaltoihin, West Hollywoodiin. Phil Carsonin manageroimana Motörhead aloitti 1916-albumin nauhoitukset. Ne käynnistyivät ensisijaisesti Living Colourin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Ed Stasiumin kanssa. Neljä kappaletta mainitun tuottajan kanssa nauhoitettuaan yhtye päätti antaa hänen lähteä. Uudeksi tuottajaksi valikoitui Pete Stasey. 1916 oli Motörheadin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi lähes neljään vuoteen ja sen kappaleista The One to Sing the Blues, I'm So Bad (Baby I Don't Care), No Voices in the Sky, Shut You Down ja Going to Brazil olivat kuuluneet Motörheadin keikkasettiin jo vuosien 1989 ja 1990 kiertueilla. Pitkäsoiton nimikappale on Motörheadin repertuaarissa harvinaislaatuisen hidas ja se on omistettu ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneille nuorille sotilaille. Toinen balladi albumilla on Love Me Forever ja Angel City sisältää instrumentaatiossaan Motörheadille harvinaisen saksofonin. R.A.M.O.N.E.S. on tribuutti kyseiselle yhdysvaltalaiselle punkrockin pioneeriyhtyeelle ja se päätyi myös mainitun yhtyeen coverohjelmistoon. Love Me Foreverin versioi myöhemmin Doro Pesch. 1916 oli ehdolla vuoden 1992 parhaan metallialbumin Grammyn vastaanottajaksi, mutta se hävisi puoli vuotta myöhemmin ilmestyneelle Metallican nimikkoalbumille, joka tunnetaan myös nimellä The Black Album. 1916 vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Esimerkiksi Select antoi albumille neljä tähteä viidestä ja piti sitä Motörheadin laadukkaimpana pitkäsoittona sitten vuonna 1980 ilmestyneen klassikkoalbumin Ace of Spades. 1916:n vuonna 1996 ilmestynyt uusintapainos sisälsi lisäksi kaksi bonuskappaletta; Eagle Rock ja Dead Man's Hand. Motörheadista työstetyssä dokumentissa The Guts and The Glory Lemmy mainitsee 1916:n olleen Motörheadille todellinen renessanssi-albumi, joka vastaanotti hienoja arvioita, toisin kuin edeltäjänsä Rock 'n' Roll.
19. tammikuuta 1995 A&M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Waiting for the Punchline on yhdysvaltalasen hardrockyhtyeen Extremen neljäs studioalbumi. Extremen diggarit muistavat mainitun pitkäsoiton varsin raakasoundisena albumina yhtyeen kahteen edelliseen, varsin pitkälle tuotettuun pitkäsoittoon verrattuna. Lisäksi sen nimessä ei mainita mitään numeroa, toisin kuin edeltäjillään. Waiting for the Punchlinen keskeisiä tyylisuuntia ovat grunge ja vaihtoehtorock, mutta myös kyseinen pitkäsoitto tuo edeltäjiensä tavoin esiin kitaristi Nuno Bittencourtin taitoja. Tekstiensä osalta Waiting for the Punchline käsittelee voimakkaasti sosiaalisia seikkoja ja sen on tulkittu olevan konseptialbumi. Kolmella Waiting for the Punchlinen kappaleista kuullaan rumpali Mike Manginin musisointia. Hän osallistui Bittencourtin ja solisti Gary Cheronen kanssa myös kappaleen Leave Me Alone sävellystyöhön. Basisti Pat Badger oli kaksikon kanssa mukana säveltämässä kappaleita There Is No God, Tell Me Something I Don't Know ja Naked. Waiting for the Punchlinen Yhdysvaltain-painokselta puuttui kappale Fair Weather-Faith ja albumin nimikappale on piiloraita. Waiting for the Punchlinen tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Extreme lopetti toimintansa Bittencourtin ilmoitettua siirtyvänsä soolouralle. Cheronesta tuli Extremen hajoamisen jälkeen Van Halenin uusi vokalisti, mutta hän jätti yhtyeen kolme vuotta myöhemmin.
21. maaliskuuta 1980 Vertigon julkaisemana ilmestynyt 12 Gold Bars on Status Quon kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen singlemenestyksiä vuosien 1972 ja 1979 välillä julkaistuilta levytyksiltä. Parhaimmillaan albumi oli brittilistalla kolmantena ja sille kertyi 48 listaviikkoa, mikä on enemmän, kuin millään muulla Status Quon pitkäsoitolla. Kokoelman iäkkäintä kappalemateriaalia edustaa Piledriverilta löytyvä Paperplane. Vuoden 1973 erinomaiselta pitkäsoitolta Hello! mukana ovat itseoikeutetut Caroline ja Roll Over Lay Down. Quo-pitkäsoiton ainoa valinta on singlekappale Break The Rules ja On the Levelin vastaava listakärkeen kohonnut Down Down. Vuoden 1976 satoa kokoelmalla edustavat Blue for Youlta löytyvä ja Rick Parfittin vokalisoima Rain ja cover Hank Williamsin alun perin tunnetuksi tekemästä Wild Side of Lifesta sekä ainoastaan singleformaatissa ilmestynyt Mystery Song. Rockin' All Over the Worldilta on itseoikeutetusti mukana albumin John Fogertyn orginaalituotantoa edustava nimikappale ja If You Can't Stand the Heatiltä Again and Again. Vuoden 1979 Whatever You Want-pitkäsoittoa edustaa nimiraidan lisäksi balladikaunokki Living on an Island. Kappalemateriaaliltaan melko suppeaa, mutta kiistattoman laadukasta 12 Gold Barsia seurasi vuonna 1984 ilmestynyt 12 Gold Bars Vol 2, joka sisälsi Status Quon levytystuotantoa vuosien 1980 ja 1984 väliltä. Mainitun aikakauden hittisinglejen lisäksi mukana oli Carolinen liveversio vuodelta 1982.
Joensuulaisen poppunkyhtye Töpselin ensimmäinen kokoonpano syntyi vuonna 1989. Koko yhtyeen toiminta-ajan siinä vaikuttaneiden basisti/solisti Antti Kohosen ja kitaristi Jukka Silvennoisen lisäksi ensimmäisessä line-upissa mukana oli rumpali Ema Hurskainen. Töpseli soitti ensimmäisen keikkansa vuoden 1989 Ilosaaripopissa ja teki varsin onnistuneen neliraitanauhoituksen, joka koostui kappaleista Tuntematon tyttö, Takaisin ja Kesäkissa, joista viimeksi mainittu oli Eman käsialaa. Silvennoinen keskittyi kuitenkin tässä vaiheessa johtamaan Rozewater-yhtyettään Kohosen liittyessä Joensuun kovimpaan katurockkokoonpanoon, eli Salvadoriin. Toden teolla Töpseli aloitti toimintansa kevään 1992 aikana. Rumpaliksi löytyi Rozewaterissa loppuaikoina soitellut Anssi Rosenius. Töpselin ensimmäinen iso keikka oli vuoden 1992 Ilosaarirockissa ja seuraavan vuoden syksynä yhtye nauhoitti livenä kahdeksasta kappaleesta koostuneen demonauhan Mix Man-studiolla Polvijärvellä Ari Hyvärisen äänittämänä. Sen kappaleista tulevia Töpseli-klassikoita edustivat etenkin Syksyn lapset ja yhtyeen omakustanne-ep:n nimikappaleeksi paria vuotta myöhemmin päätynyt Kuunnelkaa rokkia. Vuonna 1994 Joensuun Popmuusikot julkaisi kokoelmalevyn Maakuntasarjan mutapainia. Sille pääsyn varmistaakseen Töpseli oli aikaisemmin lähettänyt Poppareille uuden nauhan ja yhtye sai kappaleensa, eli Syksyn lapset ja Ei uutta uutisissa mainitun kokoelmalevyn avausraidoiksi. Kyseisten nauhoitusten myötä yhtye aloitti pitkän ja hedelmällisen yhteistyön miksaaja Timo Kurosen kanssa. Valkeakoskelta Joensuuhun muuttanut Kuronen oli itse soittanut uusi aalto-tyyppistä rockia vuonna 1981 pitkäsoiton Tyttöjä tyttöjä tyttöjä julkaisseessa Sika-yhtyeessä ja tuottanut Rudi-yhtyeen esikoisalbumin Taivas saa odottaa. Alkusyksystä 1994 Töpseli nauhoitti Kurosen kanssa kuudesta kappaleesta koostuneen demonauhan, joka sisälsi kolme tuoreempaa biisiä ja kolme vanhempaaa suosikkikappaletta. Mainittua demoa laitettiin myyntiin Karjalan Musiikkiin ja paikallinen nuoriso osti sitä varsin innokkaasti. Samaisen vuoden lopussa Töpseli pääsi esiintymään Itä-Suomen ja Venäjän-Karjalan väliselle kiertueelle. Sen järjestävinä tahoina olivat Kiteen nuorisotoimi ja Venäjän raittiustyöntekijät. Kiertueen, jonka venäläisenä bändinä soitti Bon Silver, ensimmäinen keikka oli Joensuussa Lasipalatsissa. Venäjän- Karjalan puolella pysähdyspaikkoina olivat Sortavala, Pitkäranta, Suojärvi ja Petroskoi, jossa keikkapaikkana oli Tavastiaa suurempi rockclubi, jossa lavarakennelmat olivat kolmessa tasossa. Helmikuussa 1995 Töpseli lämmitteli 40-vuotisjuhliaan viettäneen suomipunkin isähahmon Pelle Miljoonan Rockers-yhtyettä Kuopiossa ja Joensuussa. Mainittuna vuonna yhtye teki kimppakeikkoja myös Apulannan, Lehtivihreiden ja Pojat-yhtyeen kanssa. Töpselillä oli kasassa ykkösluokan biisimateriaalia jo melkoinen nippu ja viidestä kappaleesta koostuneelle omakustanne-ep:lle Kuunnelkaa rokkia yhtye nauhoitti omasta mielestään jo klassikoiksi muodostuneet rallatuksensa. Kotikonnuilla levyä meni mukavasti kaupaksi ja Töpseli oli usean viikon ajan Karjalan Musiikin listalla. Töpselin tuotannosta jäi demottamatta muutamia todellisia kultahippuja, joista mainittakoon Vuosi vaihtuu ja slovarituotantoa onnistuneesti edustava Muisto. Keikoillaan yhtye soitti coverina Kohosen keskeisiin vaikuttajyhtyeisiin lukeutuneen Ratsian kappaleita Idolit ja Ikuinen rakkaus (luulet vain) Jukka Silvennoinen muutti Ikaalisiin, mutta Kohosen ja Roseniuksen akustinen Töpseli-duo keikkaili mainitussa vaiheessa melko runsaasti ja yhtye teki akustisia keikkoja myös triokokoonpanolla. Vuoden 1996 satoa edustaa Töpselin viimeinen demo, varsin onnistunut ep Maailman paino. Nimikappaleensa lisäksi se sisältää omaa tuotantoa edustavat raidat Pahoinvointivaltio, Päästä irti eilinen ja Sinisilmäinen sekä bonuksena Misfits-coverin Attitude. Maailman painon nauhoituksissa Kohonen ja Rosenius soittivat tavanomaisesta poiketen ensiksi pohjat, Silvennoinen kitaraosuutensa myöhemmin ja myös Kohosen leadvocalsit nauhoitettiin myöhemmin. Underground Records oli julkaissut kokoelmalevyn Jäähyväiset aseille, jolla Töpseliltä on mukana biisi Paha palkitaan. Samaisen pienen levylafkan oli tarkoitus julkaista Maailman paino vinyyliep:nä, mutta valitettavasti kyseinen projekti ei lopulta toteutunut. Laadullisesti Maailman painosta olisi ollut varsin suotavaa tulla Töpselin läpimurto, mutta tuossa yhtyeen jäsenten intressit olivat siirtyneet jo toisiin yhtyeisiin. Kohonen treenasi jo tuolloin vuonna 1998 Seeds-albumin julkaisseen James the Beaverin kanssa ja Rosenius oli liittynyt Kumikameliin. Töpseli muistetaan erinomaisen tiukkana livebändinä, jolta jäi muistoksi myös liuta varsin laadukasta kappalemateriaalia.
Vuonna 1982 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Runaways -yhtyeen Best of -kokoelma on kappalemateriaalinsa niukkuudesta huolimatta suhteellisen mainio tapa tutustua mainitun naisrockin pioneeriyhtyeen tuotantoon. Kymmenestä kappaleesta koostuva kokoelma painottuu The Runawaysin kolmanteen ja kenties laadukkaimpaan studioalbumiin Waitin' for the Night, jolta mukana ovat herkkä nimikappale, iskevä Britanniassa singleformaatissa julkaistu School Days sekä revittelevät Wasted ja Dont' Go Away. Blackmail on ainoa poiminta The Runawaysin vuonna 1976 ilmestyneeltä esikoisalbumilta ja kaikkien aikojen ensimmäisestä Joan Jettin käsialaa olevasta kappaleesta You Drive Me Wild tarjolla on seuraavana vuonna albumilla Live in Japan alun perin julkaistu versio. Myös kakkosalbumi Queens of Noisen osuus on suhteellisen runsas, Best ofille siltä on kelpuutettu kevyemmät ja raskaammat osuudet onnistuneesti yhdistävä Born to Be Bad sekä rocksivallukset I Love Playin' with Fire ja Take It Or Leave It, joista jälkimmäinen sisältää Lita Fordin erinomaisen kitarasoolon. Best ofin huutavin puute on tietty Cherry Bomb ja myös The Runawaysin tuotannon joutsenlauluksi jääneeltä albumilta And Now The Runaways olisi toivonut mukana olevan vähintään balladikaunokin Little Lost Girls. The Runaways oli uraa uurtava yhtye ja Best of pätevä pintaraapaisu yhtyeen musiikin laadukkuuteen.
Syyskuussa 1978 perustettu ja muuttuneella kokoonpanolla vuoteen 1981 saakka toimintaansa jatkanut tamperelainen Sensuuri lukeutuu keskeisimpiin toisen polven kotimaisiin punkrockyhtyeisiin. Solisti/kitaristi Pepe Lempisen ja kitaristi Vesa-Pekka "Costello" Hautamäen tiet kohtasivat musiikillisesti rippileirillä rockklassikoiden soittelun merkeissä. Sensuurin kuuluisimman kokoonpanon täydensivät rumpali Pasi Pakarinen ja basisti Jaska Oinonen. Maaliskuussa 1979 äänitettiin Pantse Syrjän tuottamana yhtyeen ensisingle, varsin onnistunut Kirjoitan seinään/Olet sokea, jonka paraatipuolta Kari "Epe" Helenius on pitänyt kaikkien aikojen parhaana kotimaisena punkrocksinglenä. Samaisen vuoden kesäkuussa äänitettiin yhtyeen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Hulinaa, jolle kappaleita työstivät sekä Lempinen että Hautamäki. Singlebiisistä Kirjoitan seinään albumilla kuullaan aikaisempaa nopeatempoisempi näkemys. Hulinaa-albumin parhaimmistoa edustavat Ydinvoimaa, Raskas rock, ainoa slovarimpaan tuotantoon kallistuva kappale Fiilis puuttuu, ärhäkkä Maksat sen vielä, Tulevaisuus on sensuroitu sekä nimikappale Hulinaa, joka oli orginaalilta nimeltään USA ja lukeutui Kirjoitan seinään-singlen ja sen b-puolella julkaistun Olet sokea-raidan tavoin Sensuurin varhaistuotannon kappaleisiin. Ilmestymisaikanaan suomipunkin pieniin klassikoihin laskettavissa oleva Hulinaa- albumi myi reilut 3000 kappaletta. Sensuurin aktiiviaikana yhtyeen jäsenet olivat vielä koululaisia ja tekivät ensisijaisesti pistokeikkoja sinne tänne. Sensuuri esiintyi sekä kotimaisten punkkollegoidensa että rockabilly-yhtyeiden kanssa. Yhtyeen levytystuotannosta maininnan ansaitsevat myös Hulinaa -pitkäsoittoa seuranneet mainiot pikkulevyt Kaupunki nukkuu/Katurock (ei kuole koskaan), Hengissä läpi Helsingin/Kesäduuniblues sekä Costellon johtaman, muuttuneen kokoonpanon julkaisema Goodnight NYC/Kentucky Gentlemen. Hilse-lp:lle Sensuuri coveroi onnistuneesti Beatlesin Back in the USSR:n Paluukeikkoja Sensuuri on soittanut Tampereella ainakin vuosina 2009 ja 2011. Yhtyeen perustamisesta tuli 17. syyskuuta 2020 kuluneeksi 42 vuotta.
Lazy Sunday on brittiläisen rockyhtyeen Small Facesin vuonna 1968 singleformaatissa ilmestynyt kappale, joka nousi brittilistan kakkossijalle. Mainitusta biisistä muodostui samalla yhtyeen toiseksi suurin singlemenestys elokuussa 1966 ilmestyneen ja seuraavassa kuussa Small Facesin ainoaksi listakärkeen nousseeksi kappaleeksi osoittautuneen All Or Nothingin jälkeen. Totuttuun tapaan Small Facesin biisintekijäparivaljakon; Steve Marriottin ja Ronnie Lanen käsialaa olleesta Lazy Sundaystä muodostui varsin suosittu, vaikka kappale julkaistiinkin singlenä vastoin yhtyeen omia toiveita. Kappale on lisäksi mukana yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneellä ja Britanniassa listakärkeen nousseella albumilla Ogden's Nut Gone Flake, mutta singleformaatissa se ilmestyi ennen pitkäsoittoa. Musiikillisesti Lazy Sunday hyödyntää traditionaalista cockney Lontoon East Endin music hall-soundia. Tekstinsä osalta Lazy Sunday sai inspiraationsa riidoista, joita Steve Marriottilla oli naapureidensa kanssa. Kappaleessa keskeisiksi muodostuivat myös voimakkaasti vaihtelevat vokaaliosuudet. Suuren osan kappaleesta Marriott vokalisoi liioitellulla cockney-aksentilla, mutta viimeisessä bridgessä ja kahdessa viimeisessä säkeistössä hän palaa transatlanttiseen aksenttiinsa. Cockney-aksenttia Marriott hyödynsi Lazy Sundayssa myös siksi, että The Hollies-yhtye oli väittänyt, ettei hän ollut milloinkaan laulanut omalla aksentillaan. John Lydon on maininnut Small Facesin yhdeksi harvoista vaikuttajistaan ollessaan solistina Sex Pistolsissa. Lazy Sundayssa on kuultavissa todistetta Marriottin vaikutuksesta. Small Facesin kosketinsoittajan Ian McLaganin mukaan basisti Ronnie Lanen käsialaa olleet ja kappaleessa kuullut rooty dooty di -säkeet olivat erään The Whon roudarin imitointia. Small Faces ja The Who olivat hiljattain olleet yhteisellä kiertueella Australiassa. Taustalaulussa minuutin ja 45 sekunnin kohdalla imitoidaan hetki Rolling Stonesin (I Can't Get No) Satisfactionia. Kappaleen lopussa kuullaan linnunlaulua ja kirkon kellojen ääntä. Lazy Sunday pääsi mukaan vuonna 2009 valmistuneeseen brittiläiseen komediaelokuvaan The Boat That Rocked. Kappaleesta työstettiin edullinen promovideo, joka kuvattiin rumpali Kenney Jonesin vanhempien kotona Stepneyssä, Itä-Lontoossa. ja siinä hänen naapurinsa on kuristavinaan Marriottin. The Toy Dolls levytti Lazy Sundaysta coverin vuonna 1995 ilmestyneelle albumilleen Orcastrated. Lontoolainen indie/garagerockyhtye The Libertines versioi samaisen kappaleen vuonna 2003 brittiläisen elokuvan Blackball soundtrackille. Jack Wildin versio on löydettävissä hänen ensimmäiseltä studioalbumiltaan The Jack Wild Album. Vuonna 2008 Leedsistä kotoisin ollut indierockyhtye Kaiser Chiefs versioi Lazy Sundayn Ranskan radiolle.
Tammikuussa 1980 Anthem Recordsin julkaisemana ilmestynyt Permanent Waves on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin seitsemäs studioalbumi. Kun yhtyeen edellisen pitkäsoiton, vuonna 1978 ilmestyneen Hemispheresin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen, Rush piti pienen tauon ennen seuraavan albuminsa kirjoitustyön aloittamista. Permanent Waves merkitsi yhtyeen tuotannossa siirtymistä tiukempiin kappalerakenteisiin, mutta samalla kohti radioystävällisempää soundia. Albumi nauhoitettiin loppuvuodesta 1979 Quebecissä tuottaja Terry Brownin kanssa ja miksattiin Lontoossa Trident-studioilla. Permanent Waves vastaanotti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot. Albumista muodostui myös Rushin siltä erää suurin menestys. Pitkäsoitto nousi nimittäin Britanniassa ja Kanadassa kolmanneksi ja oli myös Yhdysvalloissa neljäntenä. Permanent Waves saavutti platinalevyn miljoonan kappaleen myynnillään ja albumilta julkaistiin singleformaatissa kappaleet The Spirit of Radio, Free Will ja Entre Nous. Permanent Wavesin julkaisua seurasi kiertue. Kahdeksan kuukautta kestänyt Hemispheres-kiertue oli päättynyt kesäkuussa 1979 ja samaisen vuoden syyskuussa alkoivat mainitun albumin seuraajan nauhoitukset. Sen kappaleista The Spirit of Radiolla yhtye teki ensimmäisiä kokeilujaan reggaen suuntaan. Ne kehittyivät yhtyeen Permanent Wavesia seuranneilla pitkäsoitoilla Moving Pictures, Signals ja Grace Under Preasure. Monenlaisia aikajaotuksia sisältävä Jacob's Ladder syntyi vaivattomasti ja sen liveversiot ovat mukana Rushin konserttitaltioinneilla Exit Stage Left (1981) ja R40 Live (2015). Singlekappaleista Entre Nousia Rush soitti keikoillaan vasta vuonna 2007 Snakes and Arrows -kiertueellaan. Kolmesta osasta koostuva Permanent Wavesin päätöskappale Natural Science on yli yhdeksänminuuttinen ja levytysversiostaan eroavalla sovituksella Rush on soittanut kappaletta vuoden 1996 Test for Echo -kiertueellaan, vuoden 2002 Vapor Trails -kiertueellaan, vuoden 2007 Snakes & Arrows -kiertueella ja vuoden 2015 R40 Live -kiertueellaan. Permanent Wavesin uudelleenjulkaisuista ensimmäisenä ilmestyi vuoden 1997 remaster. Alkuvuodesta 2008 Mobile Fidelity Sound Lab julkaisi Permanent Wavesista remasterin sekä lp, että cd-formaatissa. Vuonna 2011 Andy VanDette remasteroi Permanent Wavesin jälleen ja tällä kertaa osana Sector-boxia, jossa julkaistiin uudelleen kaikki Rushin Mercury-kauden albumit. Permanent Waves on osa Sector 2:ta. Vuonna 2015 Sean Magree remasteroi Permanent Wavesin vinyylille Abbey Roadin studioilla osana virallista 12 Months of Rush -promootiota.
Britanniassa 23. huhtikuuta 1971 Island Recordsin julkaisemana singleformaatissa ilmestynyt My Brother Jake on brittirockin ydinryhmään lukeutuvan Free-yhtyeen totutttuun tapaan solisti Paul Rodgersin ja basisti/kosketinsoittaja Andy Fraserin käsialaa oleva kappale. My Brother Jakesta muodostui All Right Nown jälkeen Freen toinen singlemenestys. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se saavutti neljännen sijan ja pysytteli singlelistalla kunnioitettavien 11 viikon ajan. Free esitti My Brother Jaken Top of the Popsissa 13. toukokuuta 1971. My Brother Jaken on yleisesti oletettu kertovan Freen kitaristista Paul Kossoffista. Vuonna 1991 julkaistussa haastattelussa Andy Fraser on kuitenkin maininnut kirjoittaneensa mainitun kappaleen tuonaikaisesta ystävästään, jamaikalaisesta reggaesolistista Horace Faithistä. Fraserin mukaan My Brother Jake soundasi hänen mielestään kuitenkin paremmalta kuin My Brother Horace. Albumiformaatissa My Brother Jake ilmestyi ensiksi vuonna 1974 julkaistulla ja menestyksekkääksi osoittautuneella tupla-albumilla Free Story. Kappale on lisäksi mukana esimerkiksi vuonna 1991 ilmestyneellä 14 kappaleesta koostuvalla Freen kokoelma-albumilla Best of Free All Right Now. Pianovoittoinen, Paul Rodgersin sielukkaan laulusuorituksen sisältävä ja Paul Kossoffin kitararevityksillä kuorrutettu My Brother Jake omaa tarttuvuutta, mutta lukeutuu selkeästi Freen syvintä olemusta kevyempään tuotantoon. My Brother Jaken b-puolella julkaistiin yhtyeen virallisilta albumeilta löytymätön balladikappale Only My Soul.
Vuonna 1970 Polydorin julkaisemana ilmestynyt ja Lontoon Advision-studioilla nauhoitettu Ode to John Law on skotlantilais-brittiläisen rockyhtyeen Stone the Crowsin toinen studioalbumi. Yhtyeen nimeä kantaneen ja samaisena vuonna ilmestyneen esikoisalbumin tavoin kyseinen pitkäsoitto työstettiin kokoonpanolla, johon solisti Maggie Bellin, kitaristi Leslie Harveyn ja rumpali Colin Allenin lisäksi kuuluivat myöhemmin Robin Trowerin kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt basisti/solisti Jimmy Dewar ja kosketinsoittaja John McGinnis. Albumin avaa verevä ja McGinnisin käsialaa oleva bluesrockkappale Sad Mary, jossa viimeksi mainitun kosketinsoitintaituriointi on keskeisessä asemassa. Harveyn ja Dewarin työstämä Friend on tyylitajuinen balladi, joka käy ensisijaisesti vokalisti Maggie Bellin ja kitaristi Leslie Harveyn taidonnäytteestä. McGinnisin käsialaa oleva ja pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Love 74 on sielukas, mutta hienoiseen ylikestoon syyllistyvä rockpala. Colin Allenin ja Harveyn yhteistyötä edustava ja albumin kakkospuolen käynnistävä Mad Dogs and Englishmen edustaa pitkäsoiton suoraviivaisempaa rockilmaisua ja vain hieman yli kolmen ja puolen minuutin kestossaan kyseessä on albumin lyhin kappale. McGinnisin Things Are Getting Better kallistuu slovariosastolle, ja tarjoaa vakuuttavaa vokalisointia ja kitarataiturointia. Pitkäsoiton nimiraita Ode to John Law on Allenin ja Harveyn käsialaa ja albumin kappaleista se sijoittuu tyylillisesti kaikkein lähimmäksi progressiivista rockia. Ode to John Lawn päättää pitkäsoiton ainoa coverkappale, onnistunut näkemys Percy Mayfieldin kappaleesta Danger Zone, josta Stone the Crowsilta on löydettävissä myös Beat Clubissa, Saksassa taltioitu livetulkinta. Vuonna 1971 ilmestynyt Stone the Crowsin kolmas albumi Teenage Licks on monien mielestä yhtyeen levytysuran huipentuma. Mainittuun pitkäsoittoon ehdittäessä Ronnie Leahy ja Steve Thompson olivat ottaneet McGinnisin ja Dewarin paikat yhtyeen line-upissa.
Coz I Luv You on brittiläisen rockyhtyeen Sladen Britanniassa lokakuussa 1971 ja Yhdysvalloissa samaisen vuoden joulukuussa singleformaatissa julkaisema kappale. Lukuisten tulevien Sladen hittien tavoin mainittu biisi oli solisti/rytmikitaristi Noddy Holderin ja basisti/kosketinsoittaja/ viulisti Jimmy Lean käsialaa ja sen tuotannosta vastasi yhtyeen manageri Chas Chandler. Coz I Luv Yousta muodostui Sladen ensimmäinen Britanniassa listakärkeen kohonnut single, joka pysytteli listalla 15 viikon ajan. Vuonna 1972 Sladelta julkaistiin Britannian ulkopuolella Coz I Luv You-niminen kokoelma-albumi ja mainittu kappale sisältyy myös seuraavana vuonna ilmestyneelle kokoelmalevylle Sladest. Kaupallista läpimurtoa Sladelle oli tullut merkitsemään yhtyeen toukokuussa 1971 julkaisema näkemys Bobby Marchanin kappaleesta Get Down and Get with It, joka saavutti brittilistalla sijan 16. Slade oli alkanut saavuttaa mainetta tiukkana live-esiintyjänä ja mainitusta biisistä muodostuikin eräs yhtyeen konserttien kohokohdista. Get Down and Get with Itin jatkoksi lokakuussa 1971 julkaistu Coz I Luv You nousi brittilistan kärkeen ja kappaleesta muodostui menestys myös useissa muissa Euroopan maissa. Lean sähköinen viulu on keskeisessä osassa Coz I Luv Youn instrumentaatiossa. Lea oli saanut idean kappaleeseen kuultuaan John Drummer Blues Bandin kappaleen Nine by Nine. Puolessa tunnissa syntyneestä Coz I Luv Yousta muodostui Holderin ja Lean varsin runsaaksi muodostuneen biisintekokumppanuuden alku. Seuraavana päivänä Slade soitti Coz I Luv Youn akustisesti Chas Chandlerille, joka uskoi yhtyeen työstäneen ensimmäisen hittikappaleensa. Coz I Luv You nauhoitettiin Olympic-studioilla Barnesissa kahdessa päivässä. Vaikka Chandler piti kappaleesta, yhtyeen omasta mielestä se kuulosti turhan popvaikutteiselta ja niinpä Coz l Luv You:hun päädyttiin lisäämään jalkojen tömistystä ja käsien taputusta. Yhtyeen mielestä kappaleen originaalinimi Because I Love You ei sopinut sen imagoon ja soundiin. Niinpä Holder ehdotti, että kappaleen nimessä heijastettaisiin yhtyeen Black County-murretta. Coz I Luv You aloitti Sladen tavaramerkiksi muodostuneen väärinkirjoittamisen tyylin. Polydor Records julkaisi Coz I Luv Youn seiskatuumaisena singlenä Britannian lisäksi Irlannissa, ympäri Eurooppaa, Skandinaviassa, Jugoslaviassa, Israelissa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Argentiinassa, Brasiliasssa ja Japanissa. Yhdysvalloissa singlen julkaisijana oli Cotilion. Myös Coz I Luv Youn b-puolella julkaistu kappale My Life is Natural pääsi mukaan vuonna 1972 ilmestyneelle Sladen kokoelma-albumille Coz I Luv You sekä vuonna 2007 julkaistulle kokoelmalle B-Sides. Saksassa Coz I Luv You julkaistiin uudelleen singleformaatissa vuosina 1977 ja 1987. Vuonna 1983 kappale sai uudelleenjulkaisunsa Belgiassa. Vuonna 1993 Coz I Luv You julkaistiin jälleen Saksassa, mutta tällä kertaa cd-formaatissa. Kappale pääsi lisäksi mukaan vuonna 1998 valmistuneeseen elokuvaan Velvet Goalmine ja vuonna 2004 ilmestyneeseen, espanjalaista terroristiryhmää ETA:a käsitelleeseen poliittiseen trilleriin El Lobo, joka tunnetaan myös nimellä The Wolf. Coz I Luv Yousta ei työstetty musiikkivideota, mutta Slade esitti kyseisen kappaleen Top of the Popsin lisäksi esimerkiksi belgialaisessa tv-showssa Popshop ja Saksassa Beat Clubissa. Coz I Luv Youn ilmestyttyä Record Mirror ja New Musical Express kirjoittivat kappaleesta myönteiset arviot. Jälkimmäisen mukaan kappale miellyttäisi sekä valtavirran popyleisöä että raskaamman musiikin diggareita.
Maaliskuussa 1990 Pokon julkaisemana ilmestynyt Kans'an Popeda on Popedan kymmenes studioalbumi. Kyseessä on vuosien 1986 ja 1990 välillä yhtyeessä vaikuttaneen ja aikaisemmin muun muassa Ramblersista muistetun kitaristi Timo "Törrö" Tapanisen aikaisen Popedan kolmesta studioalbumista onnistunein pitkäsoitto, joka päihittää selkeästi edeltäjänsä, vuosina 1987 ja 1988 ilmestyneetalbumit Ei oo valoo ja Hallelujaa. Vaikka nimensä osalta veikeästi Guns N' Rosesiin viittaava Kans'an Popeda ei sisältänyt ainuttakaan suurta hittikappaletta, kyseessä on Popedan mittakaavassa monipuolinen albumi. Sen avausraita Jäin täryjyrän alle Pispalassa edustaa Mansen rokkikoneen tuotannossa popvaikutteisempaa tuotantoa. Albumin kappaleista pisimpään keikkasetissä pysyivät perinteisempää rockrymistelyä edustavat Himo Mäkinen ja Kauheeta ja kamalaa. Nysse tulee lukeutuu pitkäsoiton hauskimpaan antiin ja slovarimmasta tuotannosta Kans'an Popedalla on tarjottavanaan pari todellista huippuhetkeä. Enkeliblues on palannut välillä keikkasettiin vielä vuosien jälkeen, mutta pitkäsoiton unohdetun klassikon titteliä saa kantaa sen ykköspuolen päättävä balladikaunokki Mustajärvellä 12. 7. 1989. Taustavokalisteina Kans'an Popedalla vierailivat Puntti Valtonen, Horsepowerin Juha Junttu, Frogley, Jari Yliaho sekä myös albumin tuotannosta vastannut Mika Sundqvist. Vaikka Kans'an Popedan seuraaja, vuonna 1992 ilmestynyt ja Kersantti Karoliina ja Repe ja Lissu -hiteillään ryyditetty albumi Svoboda myi platinalevyksi, lukeutuu Kans'an Popeda yhtyeen tuotannossa vähemmälle huomiolle jääneiden albumien kärkikastiin.
Dream On on Aerosmithin vuonna 1973 ilmestyneeltä esikoisalbumilta poimittu voimaballadi, joka ilmestyi singleformaatissa kesäkuussa 1973 b-puolellaan niin ikään Aerosmithin debyyttipitkäsoitolta löytyvä Somebody. Solisti Steven Tylerin kirjoittamasta Dream Onista muodostui Aerosmithin ensimmäinen suuri hitti ja sittemmin kappale on saavuttanut runsasta radiosoittoa classic rock -tyyppisillä kanavilla. Billboardin singlelistalla Dream Onin sijoitus oli 59., mutta Aerosmithin kotikaupungissa Bostonissa kappaleesta kehkeyhtyi huomattavasti suurempi menestys. Dream Onin originaali singleversio oli kolmen minuutin ja 25:n sekunnin kestossaan minuutin kappaleen albumiversiota lyhyempi. Loppuvuodesta 1975 Dream Onin albumiversio julkaistiin singleformaatissa. 14. helmikuuta 1976 kappale nousi top 40:ään ja kymmenes huhtikuuta se saavutti parhaimman listasijoituksensa, joka oli kuudes. Columbia Records lähetti kappaleesta top 40-radioasemille sekä lyhyemmän singleversion että albumiversion ja monille radion kuuntelijoille Aerosmithin ensimmäisestä top ten -menestyksestä tutummaksi muodostui sen lyhennetty singleversio. Dream On soitettiin keikkakontekstissa ensiksi Connecticutissa, Mansfieldin Shaboo Innissä. Steven Tyler on maininnut Dream Onin olevan Aerosmithin esikoisalbumin kappaleista ainoa, jossa hän lauloi todellisella äänellään. Alkuvaiheessa Tyler oli epävarma lauluäänestään ja hän vokalisoi matalammassa rekisterissä esimerkiksi James Brownin tyyliin. Dream Onin Tyler sävelsi Steinway-pystypianolla 17-18-vuotiaana noin neljä vuotta ennen Aerosmithin uran todellista käynnistymistä.Tuolloin Tyler ei voinut kuvitellakaan, että hänen varhaisesta sävellyksestään kehittyisi oikea kappale. Dream Onin teemana on unelmointi siihen saakka, että unelma toteutuu.
That'll Be the Day on Buddy Hollyn ja Jerry Allisonin kirjoittama kappale, jonka Buddy Holly and The Three Tunes levytti ensiksi vuonna 1956. Seuraavana vuonna Holly levytti kappaleen uudestaan uuden yhtyeensä The Cricketsin kanssa. Kyseinen vuoden 1957 levytys saavutti laajalle levinnyttä suosiota. Hollyn tuottaja Norman Petty on kreditoitu yhdeksi kappaleen kirjoittajista, vaikka hän ei osallistunut sävellystyöhön. That'll Be the Daystä on levytetty lukuisia coverversioita. Se on esimerkiksi ensimmäinen kappale, jonka skiffle-yhtye The Quarrymen, josta kehittyi The Beatles, nauhoitti koelevylleen. That'll Be the Daystä vuonna 1957 työstetty levytys saavutti vuonna 1969 kultalevyn yli miljoonan kappaleen myynnillään. Grammy Hall of Fameen kappale pääsi vuonna 1998 ja vuonna 2005 That'll Be the Day pääsi kansalliseen ääniterekisteriin. eli sellaisten ääninauhoitteiden joukkoon, jotka ovat kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti tärkeitä ja/tai informoivat tai heijastavat elämää Yhdysvalloissa. Kesäkuussa 1956 Holly, Allison ja Sony Curtis menivät katsomaan lännenelokuvaa The Searchers, jossa John Wayne toisteli lausetta "That'll Be the Day", joka inspiroi nuoria muusikoita. Buddy Holly and The Three Tunes levytti kappaleen ensiksi Decca Recordsille Bradley's Barnella, Nashvillessa 22. heinäkuuta 1956. Decca oli tyytymätön Hollyn kahteen edelliseen singleen, eikä näin ollen julkaissut kappaleita kyseisestä nauhoitussessiosta. Kun The Cricketsin levyttämästä uudesta versiosta tuli hitti, Decca julkaisi That'll Be the Dayn originaaliversion singlenä toinen syyskuuta 1957 b-puolellaan Rock Around with Ollie Vee. Kyseessä oli myös vuonna 1958 ilmestyneen albumin That'll Be the Day nimikappale. Vaikka Buddy Hollysta oli tullut suosittu, That'll Be The Dayn originaaliversio ei noussut listoille. Hollyn Deccan kanssa tekemä sopimus esti häntä viiden vuoden ajan levyttämästä uudelleen mitään Nashvillessa vuonna 1956 nauhoitetuista kappaleista. Niinpä tuottaja Norman Petty julkaisi Brunswick Recordsille levytetyn That'll Be The Dayn uuden version kreditoituna The Crickets-yhtyeelle. Brunswick oli Deccan alamerkki. Decca solmi Hollyn kanssa sopimuksen myös toiselle alamerkilleen Coral Recordsille. The Cricketsin levytykset oli tarkoitus julkaista Brunswickilla ja Hollyn soololevytykset Coralilla. That'll Be The Dayn uusi versio nauhoitettiin 25. helmikuuta 1957 Norman Petty -studioilla Clovisissa, New Mexicossa ja Brunswick julkaisi sen 27. toukokuuta samaisena vuonna. Kyseinen versio on mukana The Cricketsin 27. marraskuuta 1957 ilmestyneellä esikoisalbumilla The Chirping Crickets. Se on kohotettu rockklassikoksi ja saavutti sijan 39. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Se nousi myös Billboardin Best Sellers in Stores -listan kärkeen vuonna 1957 ja oli parhaimmillaan Billboardin R&B-listalla kakkosena. Marraskuussa 1957 That'll Be The Day nousi brittien singlelistan kärkeen ja piti sijoituksensa kolmen viikon ajan. 20. joulukuuta 1969 Coralin That'll Be The Day-singlestä julkaisema uusintapainos saavutti kultalevyn. Vielä 20. syyskuuta 1986 That'll Be The Day nousi viikon ajaksi brittilistalla sijalle 85. Vuonna 1976 Linda Ronstadt levytti That'll Be The Daystä version Grammyn voittaneelle ja platinaa myyneelle albumilleen Hasten Down the Wind. Mainittu albumi oli Peter Asherin tuottama ja sen julkaisijana oli Asylum Records. Sekä Billboardin Hot 100 -listalla että Cashboxissa Ronstadtin versio saavutti yhdennentoista sijan. Billboardin Country -singlejen listalla version sijoitus oli 27. Kanadassa Ronstadtin versio nousi listakakkoseksi ja siitä muodostui vuoden 1976 35:ksi suurin hitti. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Ronstadtin versio nousi myös Adult Contemporary -listoille. Se pääsi myös mukaan artistin vuonna 1976 ilmestyneelle ensimmäiselle Greatest Hits -kokoelma-albumille sekä vuonna 2011 julkaistulle tribuuttilevylle Listen to Me:Buddy Holly. Muista That'll Be The Daystä levytetyistä coverversioista mainittakoon pikaisesti Paul ja Barry Ryanin vuonna 1967 ilmestyneellä esikoisalbumilla Two of a Kind julkaistu näkemys, Flaming Grooviesin vuonna 1972 nauhoittama ja Teenage Head-albumin cd-version yhdeksi bonusraidaksi päätynyt näkemys ja Foghatin vuoden 1974 albumilla Energized julkaistu versio. Kotimaassa Muska versioi That'll Be the Dayn vuonna 1977 ilmestyneen toisen albuminsa Tää se päivä on nimiraidaksi. Mainitusta versiosta tamperelainen tyttöyhtye Ilona levytti coverin vuonna 1988 ilmestyneelle toiselle albumilleen Ähäkutti.
Lokakuun viimeisenä 1971 Harvest Recordsin julkaisemana ilmestynyt Meddle on Pink Floydin kuudes studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin tammikuun ja elokuun 1971 välillä Pink Floydin kiertueaikataulun antaessa mahdollisuuden. Nauhoitukset tapahtuivat Lontoon ympäristössä, muun muassa Abbey Roadin studioilla ja Morganin studioilla. Vaikka Roger Waters vastasi yksin Pink Floydin myöhäisemmillä albumeilla lyriikoista, Meddle edusti yhtyeen yhteistyötä. Tyylillisesti albumi merkitsi Pink Floydille siirtymävaihetta Syd Barrettin johtamasta yhtyeestä kohti sitä tyyliä, josta Pink Floyd tuli myöhemmin tunnetuksi. Meddle vastaanotti myönteisiä arvioita ja menestyi hyvin yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Sitä vastoin Pink Floydin yhdysvaltalainen levy-yhtiö Capitol Records markkinoi albumia säästeliäästi, ja tämä heijastui Meddlen myyntilukuihin. Vaikka Meddle on tyylillisesti monipuolinen albumi, sitä on pidetty selkeämpänä kokonaisuutena kuin edeltäjäänsä, vuonna 1970 ilmestynyttä albumia Atom Heart Mother. Suurimmaksi osaksi instrumentaalikappaleesta käyvää One of These Daysiä seuraava A Pillow of Winds on eräs harvoista akustisvoittoisista rakkauslauluista Pink Floydin repertuaarissa. Watersin säveltämä San Tropez on jazzvaikutteinen ja shuffle-tempoa hyödyntävä popkappale. Bluesvaikutteisessa kappaleessa Seamus kuullaan Small Faces ja Humble Pie-yhtyeiden johtohahmon Steve Marriottin koiran haukuntaa musiikin mukaan. Floydin kitaristi David Gilmour huolehti Marriottin koirasta. Eläinten ääniä Pink Floyd hyödynsi jälleen vuonna 1977 ilmestyneellä albumillaan Animals. Meddlen päättää 23-minuuttinen kappale Echoes, jonka parissa yhtye työskenteli lähes puolen vuoden ajan. Se nauhoitettiin lähes kokonaan AIR-studioilla ja viimeisteltiin heinäkuussa 1971. Ensiesityksensä keikalla kappale oli saanut 22. huhtikuuta 1971 Norwichissa, jolloin se tunnettiin vielä nimellä Return of the Son of Nothing. Echoes antoi myös nimen eräälle Pink Floydin kokoelma-albumeista. Sillä kyseinen kappale oli kuitenkin editoitu noin seitsemän minuutin mittaiseksi. Britanniassa Meddle nousi albumilistalla kolmanneksi, mutta joutui Yhdysvalloissa huonon promootion takia tyytymään sijaan 70. Albumin kappaleista Pink Floyd esitti One of These Daysin ja Echoesin Live at Pompeiissa, jälkimmäisen kahdessa osassa ja myös BBC:n 1971 In Concert-ohjelmassa. Meddle saavutti myönteiset arviot heti ilmestyttyään. Rolling Stoneen kirjoittanut Jean-Charles Costa kehui erityisesti kitaristi David Gilmourin osuutta. Vuonna 2000 ilmestyneessä Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums kolmannessa painoksessa Meddle saavutti sijan 255.
Seven Seas of Rhye on brittiläisen rockyhtyeen Queenin varhaistuotantoa edustava kappale, joka on useimmiten kreditoitu pelkästään solisti Freddie Mercuryn nimiin. Kappaleesta työstetty instrumentaaliversio päättää Queenin vuonna 1973 ilmestyneen ja yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin. Lopullinen, vokalisointia sisältänyt näkemys julkaistiin yhtyeen seuraavana vuonna ilmestyneellä kakkosalbumilla Queen II. Lopullinen versio kappaleesta ilmestyi Queenin kolmantena singlenä. Queenin esitettyä Seven Seas of Rhyen Top of the Popsissa helmikuussa 1974 kappaleesta muodostui yhtyeen ensimmäinen singlemenestys, joka saavutti brittilistalla kymmenennen sijan. Kyseessä on yhtyeen varhaisinta tuotantoa edustava kappale, joka pääsi mukaan Queenin vuonna 1981 ilmestyneelle kokoelma-albumille Greatest Hits. Joillakin albumista julkaistuilla versioilla on tosin mukana myös Queenin esikoissingle Keep Yourself Alive. Seven Seas of Rhye sai debyyttiesityksensä helmikuussa 1974, jolloin Queenille tarjoutui yllättäen tilaisuus esiintyä Top of the Popsissa. Kappale kiirehdittiin nauhoittamaan kahta päivää sen Top of the Pops-esitystä myöhemmin, eli 23. helmikuuta 1974. Single saavutti radiosoittoa BBC:n Radio Onella ja nousi sen myötä brittien singlelistan top teniin. Seven Seas of Rhyen menestyksen myötä Freddie Mercury päätti keskittyä täysipainoisesti muusikon uraansa Queenin riveissä. Seven Seas of Rhyen vokalisointia sisältävä versio käynnistyy piano-introlla ja loppuu instrumenttien feidaukseen, jonka aikana yhtyeen jäsenet laulavat brittiläistä music hall -kappaletta I Do Like Be Beside the Seaside. Seven Seas of Rhye päättää Queen II-albumin ja kappaleeseen tehdään eräänlainen takautuma yhtyeen kolmannen pitkäsoiton Sheer Heart Attack käynnistävän kappaleen Brighton Rock alkuvihellyksessä. Seven Seas of Rhye tiputettiin Queenin keikkasetistä vuonna 1976 ja seuraavan kerran mainittu kappale oli mukana vasta kahdeksan vuotta myöhemmin yhtyeen The Works- albuminsa tiimoilta tekemällään kiertueella. Syyskuussa 2016 Seven Seas of Rhye käynnisti Queenin ja Adam Lambertin Aasian-kiertueen Tel Avivin Park Ha Yakonissa, Israelissa.
Neljä Ruusua pääsi soittamaan Joensuun Kerubissa kaksi keikkaa poikkeusjärjestelyin. Ilkka Alanko, Kode Koistinen, Lade Laakkonen ja Kämy tarjosivat illan settilistassaan tarkkaan valikoitujen kultaisten koottujen lisukkeeksi myös uutta tuotantoa ja muutaman harvinaisemman kultahipun. Älä luovuta, Mustia ruusuja ja Surutulitus käynnistivät setin vakuuttavasti ja miltei hartaissa tunnelmissa. Uusi singlekappale Muuttolinnut edustaa upean melodista tuotantoa ja siitä saattaa kehittyä uusi klassikko Ruusujen tuotannon kaanoniin. Elän vain kerran lukeutuu Karelia Express-albumin kiistattomiin helmiin ja Valuva taivas -pitkäsoiton nimikappale on osoittanut turnauskestävyytensä jo lähemmäs parinkymmenen vuoden ajan. Seitsemän päivää selvinpäin edusti setin ainoana poimintana Ruusujen tekstillisesti selkeästi kevyempää tuotantoa. Akustisessa osuudessa kuultiin balladiklassikko Sun täytyy mennä vuoden 1992 menestysalbumilta Haloo ja Karjala-soulia puhtaimmillaan edustanut Anarkiaa Ruusujen vuoden 1989 eräänlaiselta läpimurtolevyltä Hyvää päivää. Kauppakeskuskuolema teki vahvan paluun 2000-luvun alun tuotantoon. Haloo-albumin avauskappale Viikatemies diilaa oli settilistassa miellyttävä yllätys ja Sininen sunnuntai, Sähkökitara ja Meidän maa todistivat kaikki osaltaan Ruusujen tuoreemman slovarimman tuotannon vakuuttavuutta. Varsinaisen setin päättivät suurhitit Juppihippipunkkari, Popmuseo, aina kylmiä väreitä nostattava slovarihelmi Tie ajatuksiin ja vuoden 1993 Pop-uskonto- albumin ainoa valinta Poplaulajan vapaapäivä. Encoreihin säästettiin Rakkauden erämaa ja Nuori ikäisekseen. Dramaturgillisesti ja kappalevalinnoiltaan kyseessä oli varsin onnistunut ja tyylitajuinen Ruusu-keikka, jonka aikana nelikko selvästi nautti esiintymisestään. Ruusujen iäkkäämmästä tuotannosta Haloo-albumilta kuultiin neljä poimintaa yllätysvetojen Anarkiaa ja Viikatemies diilaa tarjotessa harvinaisuudessaan setin varsinaisen suolan.
The Pretenders on englantilais-yhdysvaltalainen, maaliskuussa 1978 perustettu rockyhtye. Sen originaalin kokoonpanon muodostivat perustajajäsen ja keskeisin biisintekijä, solisti/rytmkitaristi Chrissie Hynde, soolokitaristi/kosketinsoittaja/taustalaulaja James Honeyman-Scott, basisti/taustalaulaja Pete Farndon ja rumpali/perkussionisti/taustalaulaja Martin Chambers. Honeyman-Scottin ja Farndonin huumeisiin liittyneiden kuolemien jälkeen The Pretendersin lineup on kokenut useita miehistönvaihdoksia Hynden säilyessä ainoana pysyvänä jäsenenä. The Pretendersin singlemenestyksiin lukeutuvat Brass in Pocket (1979), Talk of the Town (1980), Message of Love (1981), Back on the Chain Gang (1982), Middle of the Road ja 2000 Miles (1983), Don't Get Me Wrong ja My Baby (1986) sekä I'll Stand by You (1994). Rock and Roll Hall of Fameen The Pretenders pääsi vuonna 2005. Alun perin Akronista, Ohiosta kotoisin ollut Hynde muutti Lontooseen vuonna 1973. Hän työskenteli NME:n toimittajana ja Malcolm McLarenin sekä Vivienne Westwoodin vaateliikkeessä. Hynde oli kytköksissä The Clashin ja The Damnedin varhaisten versioiden kanssa ja hän soitti lyhytikäisissä yhtyeissä, joista mainittakoon Masters of the Backside vuonna 1976 sekä Moors Murderersin vuonna 1978 vaikuttanut kokoonpano. The Pretenders perustettiin vuonna 1978 Anchor Recordsin Dave Hillin kuunneltua joitakin Hynden musiikistaan työstämiä demoja. Hän järjesti treenistudion Denmark Streetille, missä Hynde, tämän ja Steve Strangen kanssa Moors Murderersissa soittanut basisti Mal Hart sekä Motörheadin rumpali Phil Taylor soittivat joukon Hynden originaalituotantoa edustaneita kappaleita. Hill vakuuttui ja järjesti yhtyeelle uuden studiopäivän Studio 51:ssä toisen demon nauhoittamista varten. Vaikka se oli raakile, Hill aisti siinä määrin runsaasti potentiaalia, että ehdotti Hyndeä kasaamaan pysyvämmän yhtyeen, joka levyttäisi hänen uudelle yhtiölleen Real Recordsille. Hynde muodosti yhtyeen, jossa olivat mukana Honeyman-Scott kitarassa, Farndon bassossa ja Gerry Mcilduff rummuissa. Kyseinen, vailla nimeä ollut yhtye levytti Regents Park -studiolla heinäkuussa 1978 viisi kappaletta, joiden joukossa oli The Kinks-cover Stop Your Sobbing. Pian tämän jälkeen Chambers otti Mcilduffin paikan yhtyeen rumpalina. Hynde nimesi yhtyeen The Pretendersiksi The Plattersin kappaleen The Great Pretender innoittamana. Se oli ollut erään hänen varhaisemman poikaystävänsä lempikappale.
Edellä mainittu, heinäkuussa 1978 Regents Parkin studioilla tehtyjä nauhoituksia edustanut The Kinks-cover julkaistiin The Pretendersin ensimmäisenä singlenä Nick Lowen tuottamana tammikuussa 1979 ja se herätti kriitikoiden huomiota. Kesäkuussa seurasi toinen pikkulevy Kid ja tammikuussa 1980 The Pretenders nousi brittilistan kärkeen kolmannella singlellään Brass in Pocket. Mainittu kappale oli menestyksekäs myös Yhdysvalloissa, missä se saavutti Billboardin listalla sijan 14. Tammikuussa 1980 ilmestynyt The Pretendersin nimeä kantanut yhtyeen esikoisalbumi oli menestys sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin ostavan yleisön taholta. Sitä pidetään eräänä kaikkien aikojen parhaista debyyttialbumeista ja myös yleisesti parhaista albumeista. Maaliskuussa 1981 ilmestynyt ep Extended Play sisälsi muun muassa snglemenestyksen Message of Love, toisen keskeisen kappaleen Talk of the Town sekä Central Parkissa taltioidun Precious -kappaleen liveversion. Yhtyeen toinen täyspitkä albumi The Pretenders II ilmestyi elokuussa 1981. Se sisälsi muun muassa Extended Play -ep:n singlemenestykset, MTV:n tehosoittoon päässeen kappaleen Day After Day sekä radiossa menestystä saavuttaneet albumiraidat The Adultress, Birds of Paradise, Bad Boys Get Spanked ja The English Roses. 18. syyskuuta 1981 The Pretenders esiintyi yhdysvaltalaisessa myöhäisillan ohjelmassa Fridays, jossa yhtye esitti kappaleet The Adultress, Message of Love sekä erityisesti The Kingsmenin versiona tunnetun garagerockklassikon Louie Louie. Vierailevana isäntänä ohjelmassa oli tuolloin Andy Kaufman. Hynden, Honeyman-Scottin ja Chambersin välisen neuvottelun tuloksena Farndon erotettiin yhtyeestä huumeiden käytön vuoksi 14. kesäkuuta 1982. Kahta päivää myöhemmin Honeyman-Scott menehtyi ja kuoleman syyksi todettiin intoleranssi kokaiinille. Farndom oli aikeissa perustaa uuden yhtyeen, kun hänen vaimonsa löysi hänet kuolleena 14. huhtikuuta 1983. Heroiinia ottaneen ja kylpyammeeseensa hukkuneen Farndomin kuoleman myötä The Pretendersissä oli enää kaksi hengissä olevaa jäsentä.
Hynde ja Chambers jatkoivat yhtyettä Honeyman-Scottin kuoltua. Heinäkuussa 1982 he levyttivät Rockpilen kitaristin Billy Bremenerin ja Big Countryn basistin Tony Butlerin kanssa singlen Back on the Chain Gang. Lokakuussa julkaistusta kappaleesta muodostui Yhdysvalloissa The Pretendersin suurin menestys, joka pysytteli Billboardin singlelistalla viidentenä kolmen yhtäjaksoisen viikon ajan. Hynden muodostamaan yhtyeen pysyvämpään lineupiin tulivat mukaan kitaristi Robbie McIntosh ja basisti Malcolm Foster. Mainitun lineupin työstämä ensimmäinen single Middle of the Road ilmestyi lokakuussa 1983 ja nousi Yhdysvalloissa top 20:een. Singlen b-puoli 2000 Miles julkaistiin Britanniassa singlen paraatipuolena. Tammikuussa 1984 ilmestynyt The Pretendersin kolmas albumi Learning to Crawl oli samalla yhtyeen uuden lineupin debyyttilevy. Se sisälsi muun muassa coverin The Persuaders-yhtyeen originaalikappaleesta Thin Line Between Love and Hate, jossa PaulCarrackiä kuultiin kosketinsoittajana. Sitä vastoin kiertueella yhtyeen kosketinsoittajana vaikutti Rupert Black. Heinäkuussa 1985 The Pretenders esiintyi Live Aidissä kokoonpanolla, jossa myös Black oli mukana. Pian sen jälkeen kun nauhoitukset uutta albumia varten olivat alkaneet ja yksi kappale saatu valmiiksi, Hynde erotti Chambersin, sillä hänen soittonsa ei ollut enää tarpeeksi laadukasta. Yhtyetoverinsa menettämisestä suivaantunut Foster jätti myös The Pretendersin. Hynde ja Mcintosh nauhoittivat loppuosan albumista New Yorkissa ja Tukholmassa eri studiomuusikoiden kanssa. Nauhoitusten loppuvaiheessa Hynde palkkasi sessiomuusikoista basisti T. M. Stevensin ja aikaisemmin Haircut One Hundredin rumpalina olleen Blair Cunninghamin The Pretendersin uudeksi rytmiryhmäksi. Vuonna 1986 ilmestynyt albumi Get Close sisälsi Britanniassa top teniin nousseet singlet Don't Get Me Wrong ja Hymn to Her, joista jälkimmäinen nousi kahdeksanneksi. Yhdysvalloissa sekä Don't Get Me Wrong että My Baby nousivat Mainstream Rock Tracks -listan kärkeen.Tuoreimmalla pitkäsoitolla julkaisemattomat kappaleet If There Was a Man ja Where Has Everybody Gone? ilmestyivät elokuvan The Living Daylights soundtrackillä. Get Closen tiimoilta tehdyllä kiertueella Bernie Worrell kiinnitettiin kosketinsoittajaksi. Kiertueen aikana Hynde koki yhtyeen etääntyneen uuden aallon rockia edustaneista juuristaan ja hän johti yhtyettä, joka ei ollut The Pretenders. Kesken kiertueen hän teki dramaattisen liikkeen ja erotti Stevensin ja Worellin. Foster palasi basistiksi ja Black kosketinsoittajaksi. Get Closen tiimoilta tehdyn kiertueen tultua päätökseen vuonna 1987 Mcintosh jätti The Pretendersin ja hänen paikkansa otti aikaisemmin TheSmithsissä soittanut Johnny Marr. Yhtye jatkoi konsertointia, jonka jälkeen Foster liittyi SimpleMinds -yhtyeeseen ja Cunningham palasi sessiomuusikoksi. Myöhemmin vuoden 1987 aikana ilmestynyt kokoelma-albumi Pretenders -The Singles sisälsi kaikki yhtyeen 15 siihenastista Britanniassa ja Yhdysvalloissa kymmenen vuoden aikana julkaisemaa singleä. Niiden joukossa oli Hynden ja UB40 -yhtyeen yhteislevytys I Got You Babe, joka on cover Sonnyn ja Cherin originaalihitistä. Alkuvuodesta 1989 The Pretenders julkaisi singlen Windows of the World/1969. Se työstettiin lineupilla, jossa olivat mukana Hynde, Marr, basisti James Eller ja rumpali James Hood. Riitannuttuaan Hynden kanssa Marr liittyi The The -yhtyeeseen ja vei Ellerin mukanaan.
Vuonna 1990 Hynde palkkasi studiomuusikoita mukaan lukien Bremenerin, Cunninghamin ja basisti John McKenzien ja levytti uuden The Pretenders-albumin Packed! Hänet oli yhtyeen ainoana jäsenenä kuvattu albumin kansikuviin ja hän oli myös The Pretendersin ainoa virallinen jäsen. Ensimmäinen albumilta lohkaistu single Never Do That menestyi parhaiten Kanadassa, missä se saavutti sijan 26. Vuoteen 1993 mennessä Hynde oli lyöttäytynyt yhteen aikaisemmin The Katydidsissä soittaneen kitaristin Adam Seymourin kanssa ja muodostanut uuden version The Pretendersistä. Mainittuna vuonna he nauhoittivat studiomuusikoiden kanssa uuden albumin Last of the Independents. Mukana olivat The Smithsin ex-basisti Andy Rourke, The Primitivesin ex-basisti Andy Hobson sekä rumpali James Hood, joka oli viimeksi soittanut The Impossible Dreamersissä ja Moodswingsissä. Albumin nauhoitusten loppuun mennessä ja sitä seuranneella kiertueella Pretendersin kokoonpanon muodostivat Hynde, Seymour, Hobson ja paluun tehnyt rumpali Martin Chambers. Vuonna 1993 The Pretenders levytti coverin Bold As Lovesta Jimi Hendrixille työstetyllä tribuuttialbumilla Stone Free ja näkemyksen 10CC:n I'm Not in Lovesta elokuvan Indecent Proposal soundtrackille. Kun Last of the Independents julkaistiin vuonna 1994, albumilta poimittu ensimmäinen single Night in My Veins nousi Kanadassa top teniin. Toisena singlenä julkaistu balladi I'll Stand by You nousi Britanniassa top teniin ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa 20 suosituimman joukkoon. Hynde kirjoitti suuren osan albumin kappaleista hittinikkareiden Billy Steinbergin ja Tom Kellyn kanssa. Vuonna 1995 ilmestynyt livealbumi ja dvd The Isle of View työstettiin Lontoon Jacob Street -studiolla ja pianistina sillä kuultiin Blur-yhtyeen Damon Albarnia. Kymmenes huhtikuuta 1999 Hynde johti muistokonsertin Here, There and Everywhere A Concert for Linda ystävälleen Linda McCartneylle Royal Albert Hallissa, Lontoossa. Konsertti oli Hynden ja Carla Lanen organisoima ja The Pretenders soitti taustayhtyeenä kaikille artisteille. Vuonna 1999 The Pretenders julkaisi albumin Viva El Amor ja teki Tom Jonesin kanssa musiikillista yhteistyötä albumilla Reload. Tribuuttilevyllä Return of the Grievous Angel:A Tribute to Gram Parsons The Pretenders esitti Emmylou Harrisin kanssa kappaleen She.
The Pretendersin Greatest Hits-kokoelma ilmestyi vuonna 2000 ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt uusi albumi Loose Screw saavutti myönteiset arviot Rolling Stonessa ja Blenderissä. Albumin julkaisijana oli kaikista edellisistä WEA:n julkaisemista The Pretendersin albumeista poiketen Artemis Records. Maaliskuussa 2005 The Pretenders pääsi Rock And Roll Hall of Fameen. Seremoniassa yhtye esitti kappaleet Precious ja Message of Love. The Pretenders jatkoi konsertointia kokoonpanolla Hynde, Seymour, Hobson ja Chambers. Vuoden 2005 aikana Hobsonin korvasi Nick Wilkinson, ja tämä merkitsi ensimmäistä muutosta yhtyeen kokoonpanossa kolmeentoista vuoteen. Samana vuonna Rhino Records julkaisi neljästä cd:stä ja dvd:stä koostuneen boxin Pirate Radio 1979-2005, joka kattoi koko yhtyeen uran. Samana vuonna ilmestyivät myös tuplacd:inä remasteroidut versiot The Pretendersin kahdesta ensimmäisestä albumista bonusmateriaalin kera. Vuoden 2007 aikana Rhino remasteroi Learning to Crawlin ja Get Closen ja mukana oli jälleen bonusmateriaalia. Pian tämän jälkeen kitaristi Seymour lähti tullakseen korvatuksi James Wallbournella. Seitsemäs lokakuuta 2008 Shangri-La Music julkaisi The Pretendersiltä uuden albumin Break Up the Concrete, joka oli yhtyeen ensimmäinen Yhdysvalloissa top 40:ään noussut pitkäsoitto 22 vuoteen ja samalla The Pretendersin viimeinen mainittuun sijoitukseen yltänyt albumi. Hynden kanssa pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Walbourne, pedal steel- soittaja Eric Heywood, basisti Nick Wilkinson ja rumpali Jim Keltner. Viimeksi mainitun tilalla kiertuekokoonpanossa kuultiin yhtyeeseen paluun tehnyttä Chambersia. Mainitulta kiertueelta heinäkuun puolivälissä 2009 Lontoon Shepherd's Bush Empiressa soitettu konsertti julkaistiin cd:nä bonudvd:n/blue rayn kera yhdeksäs helmikuuta 2010 nimellä The Pretenders:Live in London. Syyskuussa 2012 Hyndestä, Chambersistä, Heywoodista, Walbournesta ja Wilkinsonista muodostunut The Pretendersin kokoonpano teki paluun osana vuoden 2012 Singapore Grand Prixin lineupia. Mainittuna syksynä yhtyeen kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja/akustinen kitaristi Carwyn Ellis. Kuudes syyskuuta 2016 Stevie Nicks ilmoitti The Pretendersin tekevän mainitun vuoden lopussa hänen kanssaan kolmen kuukauden aikana 27 kaupungissa vierailevan kiertueen. The Pretendersin livekokoonpanon muodostivat jo totutusti Hynde, Chambers, Heywood, Walbourne ja Wilkinson. 21. lokakuuta 2016 The Pretenders julkaisi uuden albuminsa Alone. Aivan kuten Packed!-pitkäsoiton tapauksessa reilut 25 vuotta aikaisemmin, Chrissie Hynde oli albumilla ainoa The Pretendersin jäsen muiden soittajien koostuessa studiomuusikoista. Toukokuussa 2017 Ellis teki paluun The Pretendersiin ja yhtye konsertoi Stevie Nicksin kanssa Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Samaisen vuoden lokakuussa The Pretenders esiintyi Austin City Limitsissä. 17. heinäkuuta 2020 ilmestyi uusi albumi Hate for Sale. Kolmas syyskuuta 2022 The Pretenders esiintyi Wembleyllä Taylor Hawkinsin tribuuttikonsertissa Dave Grohlin bassottelemana. Soitetut kappaleet olivat Precious, Tattood Love Boys ja Brass in Pocket. The Pretendersin uuden albumin Relentless julkaisupäivämäärä on syyskuun puolivälissä 2023. Se on työstetty lineupilla Chrissie Hynde (laulu), James Walbourne (kitarat), Carwyn Ellis
(koskettimet, kitara), Kris Sonne (rummut), Chris Hill (pystybasso) ja Dave Page (basso).
Lokakuussa 1986 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Inside the Electric Circus on W.A.S.P.:in kolmas studioalbumi ja samalla yhtyeen viimeinen klassisimman kauden tuotantoa edustava pitkäsoitto. Mainitulla albumilla solisti Blackie Lawless siirtyi basson varresta rytmikitaristiksi ja nelikielisen soittajaksi vaihtui Johnny Rod soolokitaristi Chris Holmesin ja rumpali Steve Rileyn säilyttäessä edelleen paikkansa yhtyeen lineupissa . Albumin nimikappale, Ray Charlesin originaali ja myös Humble Pien tiukkana coverina muistettu I Don't Need No Doctor sekä 9.5 Nasty polkaisevat Inside the Electric Circusin melkoisen vakuuttavasti liikkeelle. Kaikissa edellä mainituissa kappaleissa on tartuntapintaa, mutta kenties tarkoituksellisestikin aikaisempaa vähemmän vaaran tunnetta. Inside the Electric Circusin toinen coverkappale on Uriah Heepin klassisista klassisin Easy Livin' ja kappaleen säveltäjä Ken Hensley vieraili myös ajoittain W.A.S.P.:in konserteissa muusikon ominaisuudessa. Inside the Electric Circuksen kappalemateriaalin loppupuolelta erottuvat todellisina kultahippuina upeiden laulumelodioiden kuorruttamat I'm Alive ja Restless Gypsy. Suomen albumilistalla Inside the Electric Circus saavutti parhaimmillaan sijan 16. ja oli Norjassa yhtä sijaa alempana. Brittilistalla pitkäsoiton paras sijoitus oli 53. ja Billboardin albumilistalla 60. Billboardilla Inside the Electric Circukselle kertyi 19 listaviikkoa. Vuonna 1997 Snapper Music julkaisi albumista remasteroidun version, joka sisälsi myös kaksi bonuskappaletta; raidat Flesh and Fire ja D. B. Blues. Inside the Electric Circus-kiertueellaan W.A.S.P. vieraili Helsingin jäähallissa lämmitellessään Iron Maidenin Somewhere in Time-kiertuetta.
Jetboy on yhdysvaltalainen, San Franciscosta kotoisin oleva hardrockyhtye, jonka perustivat vuonna 1983 kitaristit Billy Rowe ja Fernie Rod. Vuosikymmenen puoliväliin mennessä yhtye oli saavuttanut sekä musiikkidiggareiden että hollywoodilaisten levyalan ihmisten huomiota. Solmittuaan levytyssopimuksen Eletra Recordsin kanssa Jeboy siirtyi Los Angelesiin. Yhtyeen musiikilliset vaikutteet kattoivat punkrockin, rock n' rollin ja bluesin. Jetboyn esikoisalbumi Feel the Shake ilmestyi vuonna 1988 ja se saavutti Billboardin listalla sijan 135. Jetboyn originaali basisti Todd Crew jätti yhtyeen kesällä 1987. Hänen paikkansa otti ennen muuta jäsenyydestään Hanoi Rocksissa tunnetuksi tullut Sami Yaffa. Hanoi Rocks oli eräs Jetboyn keskeisimmistä vaikuttajayhtyeistä ja nyt sen basistista oli tullut Jetboyn jäsen. Heinäkuussa 1987 Chew menehtyi huumeiden yliannostukseen Guns N' Roses -kitaristi Slashin hotellihuoneessa. Jetboy jatkoi toimintaansa aluksi vuoteen 1992 saakka. Yhtye teki paluun lähemmäs parikymmentä vuotta myöhemmin. Jetboy palasi keikkailun pariin ja julkaisi vuonna 2010 ep:n Off Your Rocker. Yhtye oli ollut poissa levytysstudiosta lähes 20 vuoden ajan, joten mainittu ep nauhoitettiin mahdollisimman orgaanisessa hengessä. Kaikki yhtyeen jäsenet soittivat samassa huoneessa livenä pyrkimyksenään saavuttaa sama tunnelma, jossa kappaleet oli kirjoitettu. 70-luvun tyyliin yhtyeen jäsenet saivat energiaa toisiltaaan. Jetboy on jatkanut menestyksekkäästi soittaen useilla suurilla festivaaleilla ympäri Yhdysvaltoja. Niistä mainittakoon Rocklahoma, The South Texas Rock Fest, Rock the Bayou sekä kahdesti M 3 Festival. Ensimmäinen kesäkuuta 2012 Jetboy juhlisti Feel the Shake-albumin 25 vuotta aikaisemmin tapahtunutta julkaisua reunion-konsertilla Whiskey A Go Go:ssa Hollywoodissa. Mainittu keikka oli lisäksi Rock of Ages-elokuvan, joka sisälsi kuvamateriaalia myös Jetboysta, julkaisujuhla. Line-upissa olivat mukana kaikki hengissä olevat Jetboyn originaalijäsenet sekä nykyisin ensisijaisesti Michael Monroen yhtyeessä soittava Sami Yaffa. Kyseessä oli Jetboyn ensimmäinen keikka yli 20 vuoteen. Jetboy jatkoi toimintaansa kokoonpanolla, jossa basistiksi siirtyi Yaffan yhtyeen riveissä jo vuonna 1990 Damnednation-kiertueella korvannut Charles Norman. 25. tammikuuta Jetboy lämmitteli Faster Pussycatia loppuunmyydyssä konsertissa Whiskey A Go Go:ssa, joka juhlisti clubin 50-vuotista olemassaoloa. Elokuun puolivälissä 2015 Jetboy soitti Irvine Meadows Amphitheatressa Riki Rachmanin Cathouse Livessa. Feel the Shake-albumin kappaleista Bloodstone, Locked in a Cage ja Make Some Noise olivat mukana vuonna 1989 valmistuneessa ja Tom Hanksin tähdittämässä elokuvassa The Burbs. Feel the Skaken nimikappale sekä Make Some Noise pääsivät mukaan niin ikään vuonna 1989 valmistuneeseen elokuvaan She's Out of Control. Feel the Shake on myös NHL:n Philadelphia Flyersin maaleja juhlistava kappale. Jetboyn tuorein albumi on 25. tammikuuta 2019 Frontiers Recordsin julkaisemana ilmestynyt Born to Fly.
Yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fannyn, jonka originaalikokoonpanon muodostivat solisti/basisti Jean Millington, kitaristi/solisti June Millington, kosketinsoittaja/solisti Nickey Barclay ja ja rumpali Alice deBuhr, nimeä kantava esikoisalbumi ilmestyi joulukuussa 1970. Jamittelevaa ja funkpotkua sisältävää Cream-coveria Badge ja Booker T Jonesin käsialaa ollutta iskevää It Takes a Lot of Good Lovingia lukuun ottamatta albumi koostuu yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista. Mukana on kevyempää ja tyylitajuista poppia, johon lukeutuvat erityisesti avausraita Come and Hold Me, upean melodian kannattelema, liki pitäen pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva Candlelighter Man, Nickey Barclayn suorastaan pakahduttava balladikappale Conversation with a Cop ja tummasävyinen Bitter Wine. Revittelevyydessään liki pitäen hardrockin kallistuvaa tuotantoa Fannyn debyytillä edustavat I Just Realised, veikeä ja June Millingtonin upeaa kitaratyöskentelyä sisältävä Changing Horses sekä lähes tulkoon raivoisa albumin päätöskappale Seven Roads. Omien kappaleiden osalta Nickey Barclayn osuus säveltäjänä muodostui Fannyn debyytillä kaikkein keskeisimmäksi. Hän vastasi yksin viidestä biisistä, joista Shade Me on eräs Fannyn koko levytysrepertuaarin huipuista Take A Message to the Captainin edustaessa sitä vastoin hienoista täytemateriaalia. Fannyn esikoisalbumin Kanadassa julkaistussa painoksessa hyödynnettiin vääriä masternauhoja ja niinpä sen biisilistassa oli mukana myös cover Maxine Brownin originaalikappaleesta One Step at a Time. Real Gone Music julkaisi Fannyn debyytin cd-formaatissa vuonna 2013. Albumin uusintapainosvinyyli ilmestyi samaisen yhtiön ansiosta kesäkuussa 2020. Fannyn esikoispitkäsoitto saavutti ilmestyessään suhteellisen myönteiset arviot, mutta yhtye itse ilmaisi tyytymättömyytensä Richard Perryn tuotantoon. Myöhemmin All Musicin Thomas Erlewine kirjoitti albumista myönteisen arvion ja vertasi Fannyn soundia ja sovituksia Badfinger-yhtyeeseen. Myös Fannyn seuraavat pitkäsoitot, vuosina 1971 ja 1972 ilmestyneet Charity Ball ja Fanny Hill onnistuivat lähes erinomaisesti. Niistä ensin mainitun nimikappaleella yhtye saavutti ensimmäisen top 40:ään yltäneen singlensä.
