Torstain terävä:Kotimaisen äijärockin klassikon esikoisalbumi

 Ronski & Exotic:Ronski & Exotic

Vuonna 1975 ilmestynyt Ronski & Exotic on samannimisen Åminneforsissa vuonna 1968 perustetun kotimaisen classic rockin sanansaattajan esikoisalbumi. Aluksi yhtye toimi hieman laajemmalla kokoonpanolla nimellä Exotic ja vuodelta 1970 sillä on plakkarissaan Lahdessa voitettu popmestaruus. Ronski & Exoticin kokoonpanon muodostivat myös sen toimintaa jatkaneessa Ronski Gangissa vaikuttavat Sjöblomin veljekset Harry, eli Ronski (laulu) ja Hans, eli Hate (rummut/laulu) sekä basisti Kaj "Misteri" Eklund. Exoticin kitaristina vaikutti joitakin vuosia sitten sitten edesmennyt Kaj "Kajje" Lindström. Ronski & Exoticin ensisingle oli myös yhtyeen esikoisalbumin avaava tanakka näkemys Sam Cooken originaalituotantoa edustavasta kappaleesta Shake. Ronski & Exoticin debyyttipitkäsoitto sisältää myös useampia muita lainakappaleita. Niistä ehdottomasti tunnetuin on Chuck Berryn Rock N' Roll Music. Peter Greenin aikaiselta brittibluesin ydinryhmään lukeutuvalta Fleetwood Macilta versioituvat Someones' Gonna Get Their Heads Kicked In Tonite sekä instrumentaaliversio kaunokista Man of the World. Brian Poole and The Tremeloesin levytyksenä kenties tunnetuin Do You Love Me versioituu vakuuttavasti ja Hate Sjöblom vokalisoi 10CC-yhtyeen tuossa vaiheessa melko tuoreen hitin Rubber Bullets. Omasta tuotannosta Ronski & Exoticin debyytillä parhaimmistoon lukeutuvat koko yhtyeen yhteistyötä edustava svengaava instrumentaalikappale Railroad Boogie, vallaton Bad Lover sekä albumin päättävä otsikkonsa veroinen We Gotta Feel Good. 1970-luvun puoliväliin mennessä jo varsin ahkerana keikkayhtyeenä tunnetun Ronski & Exoticin esikoisalbumi saavutti mukavasti vastakaikua yleisöltä. Kakkosalbuminsa Here We Come yhtye nauhoitti Tukholmassa ja mainitusta pitkäsoitosta muodostui yli 20 000 kappaleen myynnillään Ronskin ja kumppaneiden suurin myyntimenestys.

Keskiviikon klassikko:Humble Pien vuoden 1973 tupla-albumi

 Humble Pie:Eat It

Huhtikuussa 1973 A& M Recordsin julkaisemana ilmestynyt Eat It on brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien kuudes albumi. Billboardilla mainitun pitkäsoiton paras sijoitus oli sijalla 13., Britanniassa sijalla 34. ja Australiassa yhdeksäntenä. Steve Marriott oli kaavaillut taustalaulajattaria mukaan Humble Pien lineupiin jo varhain. Hän oli yhteydessä Venetta Fieldsiin ja pyysi tätä hankkimaan kaksi muuta solistia. Fieldsin valinnat kohdistuivat aikaisemmin Raelettsissä vokalisoineisiin Clydie Kingiin ja Sherlie Matthewsiin. Kolmikko muutti Lontooseen ja alkoi esiintyä nimellä The Blackberries. Matthews jättäytyi keikkailuista perhesyihin vedoten ja hänen paikkansa otti Billie Barnumin. Tupla-albumi Eat Itin ensimmäinen levypuolisko koostuu Steve Marriottin kirjoittamista rockkappaleista, toinen sisältää klassisia R&B-covereita, joista tunnetuimmat ovat näkemykset Ray Charlesin I Believe to My Soulista sekä Ike and Tina Turnerin Black Coffeesta, kolmas Marriottin akustisia kappaleita ja neljäs Green's Playhousessa, Skotlannissa taltioituja livebiisejä.Kyseessä on Humble Pien toinen tupla-albumi vuonna 1971 ilmestyneen konserttitaltioinnin Performance:Rockin' the Fillmoren jälkeen. Steve Marriottin itsensä tuottama Eat It nauhoitettiin Humble Pien tuotannosta ensimmäisenä hänen uudessa, Moretonissa, Essexissä sijainneessa kotistudiossaan.

Tiistain tukeva:1960-luvun puolivälissä vaikuttanut brittiläinen mod-yhtye

St. Louis Union oli Manchesterista kotoisin ollut ja 60-luvun puolivälissä vaikuttanut brittiläinen rockyhtye, joka lukeutui osaksi modrock-skeneä. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Tony Cassidy, kitaristi Keith Millar, tenorisaksofonisti/huilisti Alex Kirby, kosketinsoittaja David Tomlinson, basisti John Nichols ja rumpali Dave Webb. 15. elokuuta 1965 yhtye voitti Wimbledon Palaisissa pidetyn ja Melody Makerin järjestämän National Beat Contestin. Samaisessa kilpailussa The Pink Floyd jäi kakkossijalle. Raadissa olivat mukana The Holliesin Graham Nash, Radio Londonin dj Kenny Everett ja tv:n musiikkiohjelman Ready Steady Go Vicki Wickham. St. Louis Unionin kilpailuvoiton palkintoihin sisältyi Hammond-urku, levytyssopimus Decca Recordsin kanssa sekä esiintyminen ABC TV:n ohjelmassa Lucky Stars. Yhtyeen managerina vaikutti Terry Smith ja agentteina Kennedy St. Artists. Kilpailuvoiton seurauksena St. Louis Union teki ensimmäisen tv-esiintymisensä 18. elokuuta 1965 Granada TV:n ohjelmassa Scene at 6:30. Yhtyeen ensimmäinen single oli alkuvuodesta 1966 ilmestynyt cover Beatlesin kappaleesta Girl, joka nousi mainitun vuoden helmikuussa brittilistalla sijalle 11. Yhdysvalloissa singlen julkaisijana oli Parrott. Erityisen suosittu St. Louis Unionista muodostui kotikonnuillaan Manchesterissa. Girlin jälkeen St. Louis Union julkaisi singlet Behind the Door ja West Side Story, jotka eivät kuitenkaan enää menestyneet. 12. huhtikuuta 1966 yhtye esiintyi Top of the Popsissa, jossa se esitti kappaleet Behind the Door, Respect ja Down in the Valley. Toistamiseen yhtye esiintyi samaisessa ohjelmassa samana vuonna marraskuun ensimmäisenä ja tällä kertaa se esitti kappaleet West Side Story, Things Get Better ja Don't Worry Girl. Samana vuonna syyskuun puolivälissä yhtye soitti Otis Reddingin lämmittelijänä Manchester Apollossa. Elokuvassa Ghost Goes Gear St. Louis Union soitti kappaleet English Tea ja I Got My Pride. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1967. Kitaristi Keith Millar liittyi Rod Stewartin yhtyeeseen, mutta hän menehtyi 17. toukokuuta 2005. Solisti Tony Cassidy menehtyi samoihin aikoihin toimittuaan bändiuransa jälkeen opettajana. 70-luvun aikana hän oli Britannian nuorin opettaja. Ennen St. Louis Unionia David Tomlinson soitti yhtyeissä Lorraine Gray and The Chapperones ja The Roadrunners. Myöhemmin hän loi taiteilijanimellä Dave Formula uraa uuden aallon skenessä yhtyeissä Magazine, Visage, Ludus ja Luxuria. Lisäksi hän teki yhteistyötä Howard Devoton ja Tuxedomoon's Wingston Tongin kanssa. Basisti John Nichols on sittemmin luonut Manchesterissa uran näyttelijöiden henkilökuvien valokuvaajana ja tullut myös palkituksi työstään. Bernie Brown on jatkanut saksofonistina Espanjassa ja Costa Del Solissa coveryhtyeissä. Dave Webb vaikuttaa nykyisin Wiganista kotoisin olevan yhtyeen The Soul Messengersin rumpalina.

Maanantain mainio:Ramonesin suurin singlemenestys

 Rockaway Beach on yhdysvaltalaisen punkrockyhtyeen Ramonesin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa bändin kolmannelta, marraskuussa 1977 ilmestyneeltä albumilta Rocket to Russia. Rockaway Beach on yhtyeen basistin Dee Dee Ramonen käsialaa ja mainittu kappale on kirjoitettu The Beach Boysin ja surfyhtyeiden hengessä. Rockaway Beach viittaa Queensissä, New Yorkissa sijaitsevaan Rockaway Beachiin, jossa Dee Dee vietti aikaansa ja solisti Joey Ramone oli varttunut. Singlejulkaisuna Rockaway Beachistä muodostui Billboardin listalla Ramonesin suurin hitti, joka saavutti sijan 66. Esimerkiksi AllMusic Guidessa Rockaway Beachin kehuttiin sisältävän vastustamattomia koukkuja. Lyriikkansa osalta Rockaway Beach lukeutuu Ramonesin kevyimpiin kappaleisiin. Siinä juhlistetaan kuumaa kesää New Yorkissa. Robert Christgau piti Rockaway Beachiä potentiaalisena hittinä ja Slant Magazineen kappaleesta arvion kirjoittanut Zachary Hopskins laskee Rockaway Beachin Ramonesin kivenkovien klassikkokappaleiden kastiin.

Sunnuntain extra:Merkittävän bluesartistin 90-luvun puolivälin albumi

 Bobby "Blue" Bland:Years of Tears

Vuonna 1993 ilmestynyt Years of Tears on yhdysvaltalaisen bluesmuusikon Bobby Blandin 90-luvun tuotannon parhaimmistoon lukeutuva albumi. Mainittu pitkäsoitto saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 80. ja albumin tiimoilta Bland teki lisäksi kiertueen Yhdysvalloissa. Soul/blues-kategoriassa Years of Tears vastaanotti W. C. Handy Awardin. Wolf Stephensonin ja Tommy Couchin tuottama Years of Tears nauhoitettiin Alabamassa, Muscle Shoalsin studioilla. Bland työskenteli albumin parissa yli vuoden ajan. Sen kymmenestä kappaleesta kolme oli Frederick Knightin käsialaa ja suurin osa Malaco Recordsin biisintekijöiden kappaleita. Years of Tears vastaanotti myönteisiä arvioita esimerkiksi San Antonio Express-Newsissä, Los Angeles Timesissa, The Denver Postissa, The Commercial Appealissa ja Texas Monthlyssa.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun lopun keskeisimmistä englantilaisyhtyeistä

Kula Shaker on Chrispian Millsin johtama englantilainen rockyhtye, joka nousi suosioon 90-luvun loppupuolella brittipopin suurimman valtakauden jälkeen. Sen menestyksen huippukausi ajoittui vuosiin 1996-1999. Tuolloin Kula Shaker saavutti kotimaassaan top teniin nousseet singlet Tattva, Hey Dude, Govinda, Sound of the Drums sekä Hush, joista viimeksi mainittu on cover Joe Southin käsialaa olevasta ja Deep Purplen vuonna 1968 jenkkihitiksi nostamasta kappaleesta. Yhtyeen debyyttialbumi K nousi kotimaassaan listakärkeen. Kula Shaker on tullut tunnetuksi kiinnostuksestaan traditionaaliseen intialaiseen musiikkiin, kulttuuriin ja mystisyyteen. Yhtyeen tunnetuimmista kappaleista esimerkiksi Tattva ja Govinda sisältävät sanskriitinkielisiä tekstejä. Yhtyeen nimeen on tarjonnut inspiraatiota intialainen 900-luvun hallitsija King Kulasekhara. Lisäksi monet yhtyeen kappaleista hyödyntävät traditionaalista intialaista instrumentaatiota, kuten sitaria, tambouraa ja tablaa, joiden vastapainoksi Kula Shaker on suosinut raskasta kitarariffittelyä. Kula Shaker lopetti toimintansa syyskuussa 1999, mutta kokosi rivinsä vuonna 2004 School of Braja -nimisen kokoelmalevyn levyttämistä varten. Se johti suunnitelmiin täystoimisesta paluusta. Yhtyeen reunionista ilmoitettiin tosin vasta vuoden 2006 alussa. Yhtyeen kolmas pitkäsoitto Strangefolk ilmestyi vuonna 2007 ja sen seuraaja Pilgrim's Progress kolme vuotta myöhemmin. Ensi vuodeksi yhtyeen suunnitelmissa ovat kiertue Euroopassa sekä uusi albumi. Kula Shakerin siemenet kylvettiin vuonna 1988 Chrispian Millsin tavattua Alonza Bevanin Richmond upon Thamesin Collegessa lounais-Lontoossa. Myöhemmin kyseisenä vuonna kaksikko perusti yhtyeen Objects of Desire. Soolokitaristi Millsin ja basisti Bevanin lisäksi yhtyeeseen kuuluivat rumpali Marcus French, rytmikitaristi Leigh Morris ja solisti Marcus McLaine.

Mills ja Bevan pyörittivät myös psykedeelistä yökerhoa nimeltä Mantra Shack, jossa Objects of Desire usein esiintyi. Yhtye hajosi alkuvuodesta 1993, jonka jälkeen Mills teki henkisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan. Sillä oli voimakas vaikutus kitaristiin ja hän kiinnostui intialaisesta kulttuurista ja hinduismista. Palattuaan Englantiin Mills perusti yhtyeen The Kays Bevanin, Winterheartin ja serkkunsa Saul Dismontin kanssa. Yhtye soitti debyyttikeikkansa vuoden 1993 Glastonburyn festivaaleilla. Vuotta myöhemmin Dismont erosi yhtyeestä ja hänet korvasi kosketinsoittaja Jay Darlington, joka oli aikaisemmin soittanut useissa modrevivalytyeissä. Kahden vuoden konsertoinnin ja äänitysten jälkeen The Kays päätti muuttaa nimeään ja musiikillista suuntaansa. Toukokuussa 1995 Mills ehdotti yhtyeelle nimeä Kula Shaker. Yhtyeen musiikki muuttui henkisempään ja mystisempään suuntaan, sillä Mills oli kiinostunut Gaudiya Vaishnavismin filosofiasta. Musiikillisesti Kula Shakerin vaikutti erityisesti 60-luvun psykedeelinen rock.  Syyskuussa 1995 Kula Shaker menestyi Placebon tavoin kilpailussa In the City. Palkintona oli levytyssopimus Columbia Recordsin kanssa. Tammikuussa 1996 ilmestynyt debyyttisingle Tattva ei ollut vielä suuri menestys, mutta Hendrix-vaikutteinen kakkossinkku Grateful When You're Dead oli kotimaassaan top 40-menestys. Uudelleen levytetty ja julkaistu Tattva nousi jopa neljänneksi Brittien singlelistalla. Kolmas pikkulevy, perinteisempää rocktyyliä edustanut Hey Dude oli listakakkonen. Lokakuussa ilmestynyt yhtyeen debyyttialbumi K myi tuplaplatinaa seuraavan vuoden tammikuuhun mennessä. Neljäs ja viimeinen pitkäsoitolta julkaistu single Govinda nousi joulukuussa seitsemänneksi ja sen tekstit olivat täysin sanskriitinkieliset. Vuoden 1997 Brit Awardseissa Kula Shaker voitti brittiläisen läpilyöjän palkinnon.

Niin ikään samaisen vuoden helmikuussa julkaistu coverversio Hushista nousi listakakkoseksi. Yhdysvalloissa se pääsi elokuvan I Know What You Did Last Summer soundtrackille ja vielä vuonna 2014 elokuvan Kingsman:The Secret Service trailerille. Kesällä 1997 Kula Shaker soitti kotimaassaan useita keskeisiä festivaalikeikkoja ja loppuvuodesta yhtye keskittyi Yhdysvaltain markkinoille. Tattva ja Hey Dude muodostuivat radiohiteiksi ja Yhdysvalloissa julkaistiin kuudesta kappaleesta koostunut ep Summer Sun, joka koostui brittisinglejen b-puolista. Huhtikuussa 1998 kotimaassa julkaistu single Sound of the Drums nousi kolmanneksi. Kyseisen vuoden kesäksi kaavailtu uusi albumi konkretisoitui vasta helmikuussa 1999. Pitkäsoitto Peasants, Pigs & Astronauts oli äänitetty osittain ulkomailla, Pink Floyd -kitaristi David Gilmourin omistamalla Astro-studiolla. Brett Findlay liittyi yhtyeeseen perkussionistiksi ja oli mukana Kula Shakerin vuoden 1999 lopussa tapahtuneeseen hajoamiseen asti. Pitkäsoittoa edeltänyt single Mystical Machine Gun  nousi sijalle 14. ja itse albumi saavutti kotimaassaan yhdeksännen sijan ja yli 100 000 kappaleen myynnillään kultalevyn. Kolmas single Shower Your Love oli niinikään 14. Kesäkuussa yhtye soitti muun muassa Glastonburyn festivaaleilla ja viimeinen esiintyminen siltä erää oli elokuussa Alankomaissa. Hajoamisestaan yhtye ilmoitti syyskuussa.
Rumpali Alonza Bevan liittyi vuonna 2000 yhtyeeseen Johnny Marr & The Healers. Rumpali Paul Winter-Heartin uusi yhtye oli Thirteen:13 ja hän soitti myös Aqualung-yhtyeen albumilla. Jay Darlinton liittyi vuonna 2002 Oasiksen kiertuekokoopanon kosketinsoittajaksi ja pysyi kyseisessä roolissa yhtyeen vuonna 2009 ajoittuneeseen hajoamiseen saakka.

Chrispian Millsin sooloura ei lähtenyt liikkeelle toivotulla tavalla. Vuonna 2002 hän perusti The Straw-yhtyeen Andy Nixonin ja Dan Mckinnan kanssa trion The Jeevas. Se julkaisi kaksi pitkäsoittoa ja saavutti suosiota erityisesti Japanissa, mutta myös kotimaassaan. Joulukuussa 2002 Sony julkaisi Kula Shakerin Kollected:Best of-kokoelman, joka sisälsi myös yhtyeen viimeisen levytyksen, coverin Dylanin Ballad of Thin Manista, joka pääsi mukaan Leo Gregoryn tähdittämän vuoden 2005 elokuvan Stoned soundtrackille. Ensimmäinen askel Kula Shakerin reunionille oli hyväntekeväisyyslevy School of Braja, jonka erästä kappaletta olivat työstämässä Mills, Bevan ja Winter-Hart. Pysyvästä paluustaan yhtye ilmoitti tammikuussa 2006. Keväällä seurasi pieni brittikiertue ja kesällä yhtye soitti festivaaleilla. Kolmas pitkäsoitto Strangefolk ilmestyi Japanissa ja Euroopassa kesällä 2007 ja Yhdysvalloissa helmikuussa 2008. Kaikki versiot sisältävät bonuskappaleen ja Japanin-versio kaksi. Kesäkuussa 2007 ilmestyi myös yhtyeen Tattva: Very best of -kokoelma, joka sisälsi kaikki kappaleet yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä pitkäsoitolta sekä liudan  aikaisemmin albumien ulkopuolella julkaistuja  kappaleita. Yhtye ei itse ollut mielissään kyseisestä julkaisusta ja kielsi diggareitaan hankkimasta sitä. Kesäkuun alussa yhtye soitti lämmittelykeikkoja kotimaassaan ja kesään mahtui viisi festivaalikeikkaa. Syksyllä seurasi lisää keikkoja kotimaassa sekä kiertue Euroopassa. Heinäkuussa 2008 yhtye ilmoitti olevansa studiossa työstämässä neljättä albumiaan. Pitkäsoitto Pilgrims Progress ilmestyi lopulta kesäkuussa 2010. Yhtyeen albumeista se sai toiseksi parhaat arvostelut sitten Kula Shakerin debyytin. Albumin julkaisukeikka soitettiin Lontoon Garagessa ja sitä seurasi kiertue Kauko-idässä. Syyskuussa 2011 ilmestyi debyyttialbumi K:n 15-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi tuplacd:n sekä dvd:n. Syyskuussa 2015 Kula Shaker ilmoitti uudesta albumistaan K2.0, joka ilmestyi 12. helmikuuta 2016. Samaisena vuonna julkaistiin K-debyytin 20-vuotisjuhlapainos. Yhtyeen kuudes albumi 1:st Congregational Church of Eternal Love and Free Hugs ilmestyi 10. kesäkuuta 2022. Sitä oli edeltänyt single The Once and Future King. Samaisen vuoden marraskuussa Kula Shakerilta ilmestyi John Lennon-cover Gimme Some Truth. Joulukuussa yhtye ilmoitti originaalin kosketinsoittajan Jay Darlingtonin palanneen yhtyeen riveihin. Vuoteen 2023 ajoittui Kula Shakerin maailmankiertue, joka pysähtyi Britanniassa, Japanissa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Heinäkuussa ilmestyi uusi single Waves ja Yhdysvalloissa yhtye konsertoi syyskuussa. Kula Shakerin seitsemännen albumin Natural Magick alustava julkaisuajankohta on helmikuun toisena 2024. Pitkäsoitto koostuu 13:sta kappaleesta.

Perjantain pohjat:Etta Jamesin esikoisalbumi

 Etta James:At Last!

Marraskuussa 1960 Argo Recordsin julkaisemana ilmestynyt At Last! on Etta Jamesin esikoisalbumi. Phil ja Leonard Chessin tuottama pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla kahdennentoista sijan. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla At Last! kohosi sijalle 191. Pitchfork rankkasi mainitun albumin 60-luvulla ilmestyneistä 62:ksi parhaaksi. Originaali At Lastin vinyyliversio koostuu kymmenestä kappaleesta. Chessien mielestä Jamesin äänessä oli crossover-potentiaalia ja niinpä muutamilla albumin kappaleista hyödynnettiin jousitaustoja. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen nimikappale, All I Could Do Was Cry, Trust in Me sekä My Dearest Darling. At Last! sisältää lisäksi covereita pop- ja jazzstandardeista, joista mainittakoon Stormy Weather ja Sunday Kind of Love. Vuonna 1987 MCA/Chess teki albumista ensijulkaisunsa vinyylinä ja digitaalisesti remasteroitu cd-versio ilmestyi vuonna 1999. Perusalbumin lisäksi se sisälsi neljä Jamesin Harvey Fuquan kanssa levyttämää coveria, joihin lukeutuvat muun muassa It's a Crying Shame sekä My Heart Cries.  At Lastin nimiraidasta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Stevie Wonder, Joni Mitchell, Cyndi Lauper sekä Randy Crawford. At Last! on vastaanottanut suorastaan ylistäviä arvioita esimerkiksi AllMusicissa sekä Rolling Stonessa.

Torstain terävä:Sleeppareiden vuoden 1984 pitkäsoitto

 Sleepy Sleepers:Voikkaa ja huikkaa

Vuonna 1984 Sony Musicin julkaisemana ilmestynyt Voikkaa ja huikkaa on lahtelaisen protopunk-yhtyeenä aloittaneen Sleepy Sleepersin yhdestoista studioalbumi. Samalla kyseessä on viimeinen yhtyeen pitkäsoitoista, jonka työstämiseen solisti Kristiina Helander alias Tiina Tiikeri osallistui. Mainitun pitkäsoiton levyttäneessä Sleeppari-kokoonpanossa olivat lisäksi mukana ensisijaisesti jäsenyydestään Hassisen Koneessa muistetut rumpali Harri Kinnunen ja kitaristi Reijo Heiskanen, Lahden legendaarisimpiin yhtyeisiin lukeutuneessa Charliesissa aikaisemmin musisoinut basisti Pitkä Lehtinen, sittemmin muun muassa merkittävän soolouran luonut Sakari Kuosmanen ja toki myös yhtyeen keskeisimmät puuhamiehet Sakke Järvenpää ja Mato Valtonen. Tiina Tiikerin jätettyä Sleepparit Reijo Heiskanen jatkoi musiikillista yhteistyötään hänen kanssaan ja vastasi suuresta osasta sävellyksistä Tiina Tiikerin vuonna 1985 ilmestyneellä ja samalla ainoaksi jääneellä sooloalbumilla Etsin. Huittisten ala-asteen koeäänilevyksi tituleerattu Voikkaa ja huikkaa pilailee tietty koulun kustannuksella. Albumin suurin hitti on samalla sen tunnetuinta kappalemateriaalia edustava Järkee vai ei. Onko kuu juustoa-biisi sisältää Heiskasen antaumuksellisen kitarasoolon.  Tiina Tiikeri on leadvokalistina biiseissä Igor, Nai nai nainen ja Simpeleen ilotalo, joista kaksi viimeksi mainittua lukeutuvat albumin huippuhetkiin. Simple-biisistä työstettiin lisäksi tanssimiksaus. Voikkaa ja huikkaa-albumin ykköspuolen päättävä Luoksesi uin on Tiina Tiikerin ja Sakari Kuosmasen duetto. Pitkäsoiton paras listasijoitus Suomen virallisella albumilistalla oli kolmantenatoista ilmestymisvuotensa joulukuussa.

Keskivikon klassikko:Eräs Doobie Brothersin merkkiteoksista

 Long Train Running on The Doobie Brothersin levyttämä ja yhtyeen kitaristin Tom Johnstonin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin Doobie Brothersin vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla The Captain and Me. Singleformaatissa Long Train Runningista muodostui hitti ja se saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan kahdeksannen sijan. Italialaisyhtye Tracks levytti Long Train Runningista coverinsa vuonna 1982 ja vuonna 1991 kappaleesta ilmestyi brittiläisen tyttöyhtyeen Bananaraman levyttämä versio. Kahta vuotta myöhemmin Doobie Brothersin omasta levytyksestä ilmestyi remiksattu versio, joka sekin nousi listoille useissa maissa ollen esimerkiksi Britanniassa parhaimmillaan sijalla seitsemän. Long Train Running sai alkunsa The Doobie Brothersin jo vuosia ennen kappaleen levytystä ajoittuneesta jamittelusta. Kappaleen työniminä olivat Rosie Pig Moseley ja myöhemmin Osborn. Tom Johnstonin omasta mielestä kappaleella ei ollut erityistä meriittiä, mutta Ted Templeman oli toista mieltä ja kehotti Johstonia laatimaan kappaleeseen lyriikat. Levytysversiolla Johnston vastasi vokalisonnista, rytmikitaroinnista ja huuliharppusoolosta. Ultimate Classic Rockin Michael Galluccin mukaan kyseessä on Doobie Brothersin levytystuotannon toiseksi paras kappale.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen Steve Perryn leadvokalisoima Journeyn albumi

 Journey:Infinity

Tammikuussa 1978 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Infinity on yhdysvaltalaisen Journey-yhtyeen neljäs studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen tuotannon ensimmäinen Steve Perryn vokalisoima ja vastaavasti viimeinen Ansley Dunbarin rumpaloima pitkäsoitto. Aikaisempaa voimakkaampaa leadvokalistia etsiessään Journey teki joitakin nauhoituksia Robert Fleichmanin kanssa. Niistä kappale For You ilmestyi myöhemmin Journeyn kokoelma-albumilla  Time3  sekä Fleichmanin sooloalbumilla Perfect Stranger. Musiikillisten sekä managementtiin liittyvien erimielisyyksien vuoksi Journeyn uudeksi solistiksi valikoitui Steve Perry. Robert Fleichman tuli myöhemmin esiin glammetalyhtye Vinnie Vincent Invasionin ensimmäisenä vokalistina. Infinityn kappaleista Feeling That Way on Perryn ja Gregg Rolien duetto. Vastaavasti Rolie on leadvokalistina kappaleessa Anytime. Infinityn biiseistä Patiently oli ensimmäinen Perryn ja Neal Schonin yhdessä kirjoittama. Perry vastasi lyriikoista, joissa toisaalta podetaan koti-ikävää tien päällä, mutta toisaalta arvostetaan yhtyeen musiikin diggareita, ja Schon kappaleen sävellyksestä. Infinityn suosittuihin singleformaatissa julkaistuihin kappaleisiin lukeutuivat Lights ja Wheel in the Sky, joista viimeksi mainitun kirjoitustyöhön Fleichman oli osallistunut. Infinityn tuotannosta vastannut Roy Thomas Baker oli tehnyt aikaisemmin yhteistyötä esimerkiksi Queenin kanssa. Hänen ansiostaan Journeyn solistit Perry ja Rolie lauloivat aika ajoin Valoryn ja Schonin kanssa kunkin harmoniaosuuden unisonossa. Albumin biiseistä moniäänilaulu oli erityisen keskeisessä osassa kappaleissa Feeling That Way ja Anytime, joita kuultiin usein medleynomaisesti radiosoitossa. Perry toi Journeylle kaivattua valtavirran soundia ja hänen myötään yhtye saavutti suurimmat listamenestyksensä. Infinityn singleformaatissa ilmestyneistä kappaleista Cash Box kuvasi Anytimea dynaamiseksi ja vastustamattomaksi ja kehui mainitun kappaleen harmonioita sekä kitarointia.

Maanantain mainio:Ahkerasti coveroitu Sam Cooken postuumi hitti

 Shake on Sam Cooken kirjoittama ja levyttämä kappale. Hän nauhoitti sen 11. joulukuuta 1964 juuri ennen kuolemaansa. Billboardin listalla kappaleesta muodostui Cookelle postuumi hitti. Se saavutti seitsemännen sijan helmikuussa 1965. Cash Boxin R&B-listalla Shake oli parhaimmillaan kakkossijalla kolmen viikon ajan. Shakesta ovat levyttäneet coverversionsa  Eric Burdon and The Animals, Otis Redding, Ike and Tina Turner, Rod Stewart, Small Faces sekä The Supremes 60-luvun puolivälissä ilmestyneelle albumilleen We Remember Sam Cooke. Otis Reddingin versio pääsi Rock and Roll Hall of Famen ja Museumin 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Booker T and the MG's:in säestämänä Redding esitti kyseisen kappaleen Montereyn popfestivaaleilla kesäkuussa 1967. Konsertti on julkaistu levyformaatissa Reprisen (1970) ja Rhino Recordsin (1997) ansiosta. Vuonna 1966 brittiläinen tv-ohjelma Ready Steady Goes Live, joka oli Ready Steady Go!-ohjelman liveversio, omisti yhden jaksoistaan Otis Reddingille. Setin huippuhetkiin lukeutui juuri Shake, jonka versioon tulivat mukaan Eric Burdon sekä Chris Farlowe. Shake lukeutui Small Facesin keskeiseen varhaiseen keikkaohjelmistoon. Mainittu kappale avaa myös bändin toukokuussa 1966 ilmestyneen esikoisalbumin ja on päässyt lisäksi mukaan kokoelmalle Decca Anthology. Liveversio on löydettävissä vuonna 1999 ilmestyneeltä tuplacd:ltä BBC Sessions. Eddie and the Hot Rods levytti Shakesta coverin vuonna 1976 ilmestyneen singlensä Teenage Depression b-puolelle ja australialaisrockari Ian Moss kuudennen albuminsa Soul on West 53:rd singlebiisiksi.

Sunnuntain extra:Eräs Kissin varhaistuotannon merkkiteoksista

Strutter on Kissin helmikuussa 1974 ilmestyneen esikoisalbumin avauskappale, joka julkaistiin lisäksi mainitun pitkäsoiton kolmantena singlenä samaisen vuoden heinäkuussa, mutta se ei saavuttanut listasijoitusta. Strutter on eräs harvoista Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin yhteisesti kirjoittamista Kissin kappaleista. Stanley kirjoitti uudet lyriikat kappaleeseen Stanley the Parrot, joka oli Gene Simmonsin sävellys. Stanleyn teksti tuo esiin hänen Bob Dylanin kappaleesta Just Like a Woman vastaanottamiaan vaikutteita. Strutter on yleisesti tunnustettu Kissin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvaksi biisiksi. Cash Boxin mukaan kyseessä on yhtyeen tuotannon dynaamisin kappale, joka sisältää runsaasti kitaroita ja bassoa sekä voimakasta vokalisointia, jotka kaikki osaltaan tekevät Strutterista erinomaisen singlevalinnan. Record World piti Strutteria kovana boogiepohjaisena rockkappaleena parhaassa tyylissä ja traditiossa. Vuonna 2014 Paste rankkasi Strutterin kakkossijalle 20 parhaan Kiss-kappaleen listallaan. Vuonna 2019 Louder Sound laati 40 parhaan Kiss-kappaleen listansa, jolla Strutterin sijoitus oli viidentenä. Strutterista ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Extreme ja The Donnas.

Lauantain pitkä:The Tempationsin varhaisen kulta-ajan leadvokalisti ja muutakin

18. tammikuuta 1941 syntynyt ja ensimmäinen kesäkuuta 1991 edesmennyt David Eli Ruffin oli yhdysvaltalainen soulvokalisti ja muusikko, joka muistetaan ensisijaisesti yhtenä solisteista  The Temptations-yhtyeessä vuosien 1964-68 aikana. Mainittua ajanjaksoa on sittemmmin yhtyeen historiassa alettu kutsua nimellä Classic Five. Ruffin oli leadvokalistina useissa The Temptationsin tuotannon keskeisissä kappaleissa, joista mainittakoon pikaisesti My Girl ja Ain't Too Proud to Beg. Vuonna 2008 Rolling Stone listasi tenoriäänisen Ruffinin sadan kaikkien aikojen parhaan solistin listalleen. Rock and Roll Hall of Fameen Ruffin valittiin vuonna 1989 hänen Temptationsille tekemänsä työn ansiosta. Marvin Gaye on maininnut kuulleensa Ruffinin äänessä sitä vahvuutta, jota hänen oma äänensä kaipasi. Vuonna 1956 Ruffin meni Hot Springsiin, Arkansasiin, missä hän esiintyi jazzmuusikko Phineas Newbornin kanssa. Hänestä tuli Dixie Nightingalesin jäsen. Johnie Taylorin lähdön jälkeen Ruffin vaikutti myös The Soul Stirrersissä. Teini-ikäisillä matkoillaan Ruffin tapasi esimerkiksi Elvis Presleyn, Little Richardin ja The Staple Singersin. Eddie Bush ja hänen vaimonsa Dorothy Helen toivat 16-vuotiaan Davidin Detroitiin, Michiganiin, missä hänen veljensä Jimmy oli aloittelemassa musiikkiuraansa. Ensimmäisen singlensä You and I/Believe Ruffin levytti Vega Recordsille nimellä Little David Bush. Doo wop-vaikutteisessa yhtyeessä The Voice Masters Ruffin vaikutti sekä solistina että rumpalina. Sen riveissä hän levytti vuonna 1961 Anna Recordsille singlen I'm in Love/One of These Days. Yhtyeen jäsenistöön kuului lisäksi mm. tuleva Motownin tuottaja Lamont Dozier sekä The Originals-yhtyeessä lisäksi vaikuttaneet Ty Hunter, CP Spencer, Hank Dixon ja sekä The Originalsin että Voice Mastersin perustaja Walter Gaines. Tulevista The Temptationsin jäsenistä The Originalsiin kuului lisäksi Melvin Franklin. Ruffin solmi soolodiilin Anna Recordsin kanssa, mutta hänen varhaiset levytyksensä eivät menestyneet. Jimmy Ruffin meni Motortown Revue-kiertueelle The Temptationsin kanssa. Hän kertoi Davidille, että yhtyeen kokoonpanoon tarvittiin tenoriääntä. Ruffinista tuli The Temptationsin jäsen tammikuussa 1964 perustajajäsen Elbridge Al Bryantin lähdettyä yhtyeestä. Ruffinin ensimmäinen levytys The Tempationsin riveissä ajoittui tammikuun yhdeksänteen. Koelaulussa kävivät sekä Jimmy että David, mutta jälkimmäinen tuli valituksi sen jälkeen, kun hän oli esiintynyt Motownin uudenvuodenjuhlissa vuonna 1963. The Temptationsiin liityttyään Ruffin lauloi ensisijaisesti taustoja ja leadeista vastasivat Eddie Kendricks ja Paul Williams. David lauloi jonkin verran leadia sekä lavalla että studiossa ensimmäisen Temptationsissa vaikutusvuotensa aikana. Smokey Robinson oli tuottajana ja yhtenä kirjoittajista suurella osalla Temptationsin tuonaikaista levytysmateriaalia. Hän piti Davidia nukkuvana jättiläisenä ja tahtoi kirjoittaa kappaleen, jossa hänen talenttinsa pääsisi toden teolla esiin. Lopputuloksena oli marraskuussa 1964 levytetty ja seuraavassa kuussa julkaistu single My Girl. Se nousi listakärkeen seuraavana vuonna ja muodostui The Tempationsin tunnuskappaleeksi. Samalla Davidista tuli yhtyeen leadvokalisti. My Girlillä alkanutta menestyssinglejen sarjaa jatkoivat Davidin leadvokalisoimat  "It's Growing" (1965), "Since I Lost My Baby" (1965), "My Baby" (1965), "Ain't Too Proud to Beg" (1966), "Beauty Is Only Skin Deep" (1966), "(I Know) I'm Losing You" (1966), "All I Need" (1967), "(Loneliness Made Me Realize) It's You That I Need" (1967), "I Wish It Would Rain" (1967), ja "I Could Never Love Another (After Loving You)" (1968). Vuoteen 1967 mennessä Ruffin oli kehittänyt itselleen kokaiiniaddiktion. Hänet erotettiin Tempationsin riveistä 27. kesäkuuta 1968. Ruffinin paikan otti aikaisemmin The Contoursissa vaikuttanut Dennis Edwards. Ruffinin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1969 ilmestynyt My World Ended, jonka singleformaatissa ilmestynyt nimikappale nousi top teniin Yhdysvaltojen pop- ja R&B-listoilla. Toinen sooloalbumi Feelin' Good ehti niin ikään ilmestyä vuoden 1969 aikana. Kolmas sooloalbumi David nauhoitettiin vuosien 1970-71 aikana, mutta se säilyi hyllytettynä vuoteen 2004 saakka. Vuonna 1970 ilmestyi Ruffinin veljesten Davidin ja Jimmyn yhteinen albumi I Am My Brother's Keeper, jolta singleformaatissa julkaistut When My Love Hand (Comes Tumblin Down) ja   Your Love Was Worth Waiting for olivat pieniä hittejä. Vuonna 1973 ilmestyi David Ruffinin nimikkoalbumi. Hänen viimeinen top ten-hittinsä oli vuonna 1975 ilmestynyt ja Van McCoyn tuottama Walk Away from Love. Se nousi Yhdysvalloissa yhdeksänneksi ja Ruffinin soolosingleistä ainoana Britanniassa top teniin, eli juuri kymmenenneksi alkuvuodesta 1976. Single saavutti saarivaltakunnassa kultalevyn. Ruffinin soolouran keskeisiin kappaleisiin lukeutuvat lisäksi  "I Lost Everything I've Ever Loved" (1969); gospelvaikutteinen "I'm So Glad I Fell For You" (1970); "Blood Donors Needed (Give All You Can)" (1973); "Common Man" (1973) , "No Matter Where" (1974); "Who I Am" (1975); "Statue of a Fool" (1975) sekä coverit Jackson Fiven I Want You Backista ja etenkin Brook Bentonin popularisoimasta Rainy Night in Georgiasta sekä Harold Melvin and the Blue Notesin I Miss Yousta. Jätettyään Motownin vuonna 1977 Ruffin levytti Warner Brosille vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneet albumit So Soon We Change ja Gentleman Ruffin. Myöhemmin hän solmi niin ikään The Temptationsiin kuuluneen Eddie Kendrickin kanssa sopimuksen RCA Recordsin kanssa. Vuonna 1982 kaksikko teki paluun The Tempationsiin ja oli mukana albumilla Reunion sekä sen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Albumilta löytyi Rick Jamesin kanssa työstetty R&B-hitti Standing on the Top. Jouluna 1982 Ruffin ja Kendricks saivat lähteä Tempationsista. Vuonna 1985 Ruffin ja Kendrick alkoivat esiintyä duona. Pitkäaikaiset The Temptations-diggarit Hall ja Oates esiintyivät kaksikon kanssa uudelleen avatussa New Yorkin Apollo Theatressa. Konsertista julkaistiin menestyksekäs livealbumi ja single. Neljä solistia esiintyivät myös Live Aidissa heinäkuussa 1985 esittäen medleyn The Tempationsin hiteistä. The Way You Do the Things You Dosta ja My Girlistä julkaistu medley menestyi parhaiten Adult Contemporary-listalla, jolla se saavutti sijan 12. Mainitusta singlestä Ruffin sai ainoan Grammy-ehdokkuutensa. Päästyään Rock and Roll Hall of Fameen The Temptationsin jäseninä Ruffin, Kendrick ja Edwards aloittivat konsertoinnin ja levytykset nimellä "Ruffin/Kendrick/Edwards: Former Leads of The Temptations". Ennen Ruffinin yliannostuksen aiheuttanutta kuolemaa kolmikko oli tehnyt menestyksekkään kuukauden mittaisen kiertueen Britanniassa ja suunnitteli Euroopan-kiertuetta. Ruffin ehti levyttää Motorcity Recordsille singlen Hurt the One You Love.

Perjantain pohjat:The Banglesin keulahahmon toinen sooloalbumi

 Susanna Hoffs:Susanna Hoffs

24. syyskuuta 1996 ilmestynyt Susanna Hoffs on The Bangles-yhtyeestä ensisijaisesti muistetun Susanna Hoffsin toinen ja samalla nimikkosooloalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto edustaa folkorientoituneempaa tyyliä, kuin Hoffsin vuonna 1991 ilmestynyt esikoissooloalbumi When You're a Boy. Columbia Records ei pitänyt mainitusta tyylistä ja pudotti Hoffsin. Niinpä hänen kakkossooloalbuminsa julkaisijana olikin London Records. Sen kappaleista melko voimakasta rocktyyliä edustava Enormous Wings ja kevyemmät Happy Place ja Darling One olivat Columbian hylkäämiä. Donovan-cover Catch the Wind ilmestyi myös singleformaatissa julkaistun All I Wantin kakkosbiisinä. Paraatipuoli saavutti Billboardin listalla sijan 77. Susanna Hoffsin kakkossooloalbumin lyriikat ovat edeltäjäänsä vakavampia ja esimerkiksi Weak with Love liittyy John Lennonin salamurhaan. Albumin rockorientoituneemmista kappaleista parhaimmistoon lukeutuu Enormous Wingsin lisäksi King of Tragedy. Edeltäjänsä tavoin Susanna Hoffs-albumista laaditut arviot olivat positiivissävyisiä, mutta kaupallisesti albumin menestys oli pettymys. Stephen Thomas Erlewinen mukaan pitkäsoitto on tarttuva kokoelma voimapoppia ja balladeita. Toisen sooloalbuminsa  tiimoilta Hoffs teki kiertueen bändin kanssa.

Torstain terävä:Janis Joplinin merkittävä postuumi tuplalivealbumi

 Janis Joplin:In Concert

Vuonna 1972 ilmestynyt In Concert on keskeisen teksasilaislaulajattaren Janis Joplinin tuplalivealbumi, joka julkaistiin lähes kaksi vuotta artistin edesmenon jälkeen. Tupla-albumin ensimmäinen levy sisältää Joplinin Big Brother and the Holding Companyn kanssa työstämiä nauhoituksia vuodelta 1968 ja jälkimmäinen Joplinia Full Tilt Boogie Bandin solistina vuoden 1970 aikana. In Concertille ei sisälly lainkaan Joplinia Kozmic Blues Bandin solistina, tosin Full Tilt Boogie Bandin kanssa Janis esitti myös In Concertille päätyneitä, alun perin Kozmic Blues Bandin kanssa levyttämiään kappaleita. Big Brother and the Holding Companyn kanssa In Concertilla esitetyt versiot Down on Mestä ja Ball and Chainista päätyivät myös vuotta myöhemmin ilmestyneelle Joplinin Greatest Hits-kokoelmalle. All Is Lonelinessista ja Ego Rockista taltioidut versiot Joplin esitti Big Brother and the Holding Compayn kanssa Fillmore Westissä, San Franciscossa. Kyseessä oli Joplinin reunion-keikka Big Brotherin kanssa yli vuosi sen jälkeen, kun hän oli jättänyt mainitun yhtyeen. In Concertille päätyneet Joplinin biisit Full Tilt Boogie Bandin kanssa ovat Festival Express-kiertueelta Torontosta 28. kesäkuuta 1970 ja Calgarysta, Kanadasta heinäkuun neljänneltä samaiselta vuodelta. Originaalilla tuplavinyylillä ensimmäinen ja neljäs levypuolisko olivat samalla levyllä ja toinen ja kolmas levypuolisko toisella. AllMusicin William Ruhlmann laati In Concertista varsin myönteisen arvion, jossa hän muun muassa mainitsi Joplinin kuvaavan elämäänsä esitystensä kautta yleisölleen. Lester Bangsin Rolling Stoneen In Concertista laatima arvio oli varauksellisempi. Hänen kritiikkinsä kohdistui ensisijaisesti Joplinin Full Tilt Boogie Bandin kanssa tekemiin nauhoituksiin.

Keskiviikon klassikko:Yhdysvaltalaisen hardrockin edustajan vuoden 1971 albumi

 Cactus:Restrictions

18. lokakuuta 1971 Atcon julkaisemana ilmestynyt ja Electric Lady -studioilla New Yorkissa nauhoitettu Restrictions on Vanilla Fudgen, Mitch Ryder & Detroit Wheelsin ja Amboy Dukesin ex-jäsenistä koostuneen yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Cactuksen kolmas studioalbumi. Singleformaatissa mainitulta pitkäsoitolta julkaistiin cover Howlin Wolfin bluesklassikosta Evil sekä omaa tuotantoa edustavat kappaleet Token Chokin, Alaska ja Sweet Sixteen. Omista biiseistä etenkin ensiksi mainittu on siinä määrin rullaava ja kertosäkeensä osalta tarttuva boogierokkaus, että sen olisi sekä uskonut että toivonut menestyvän singlelistoilla. Cactuksen Evil-sovitusta hyödynsi stoner rockia edustava yhtye Monster Magnet vuonna 1993 albumilleen Superjudge mainitusta kappaleesta levyttämällään versiolla. Mean Night in Cleveland ja Alaska lukeutuvat Restictions -albumin akustisvoittoisempiin blueskappaleisiin, jotka osaltaan laajensivat Cactuksen musiikillista ilmaisua. Albumin avaava nimikappale Restrictions ja lähemmäs yhdeksänminuuttinen Guiltless Glider edustavat niin ikään laadukasta tasoa. Yli viisiminuuttinen Bag Drag tarjoaa albumin tiukinta hardrockpaahtoa. Cactus koostui varsin pätevistä muusikoista ja myös yhtyeen kappalemateriaali ylsi kaivattaviin laatuvaatimuksin. Silti Cactuksesta ei milloinkaan tullut todella suosittua yhtyettä, toisin kuin sen michiganilaisesta virkaveljestään Grand Funk Railroadista. Bluesvaikutteisen hardrockin edustajana Cactus oli useiden muiden saman tyylisuunnan yhtyeiden tavoin elementissään keikkakontekstissa.

Tiistain tukeva:Suomipunkin klassikkoyhtyeen koko tuotanto

 Ratsia:Johanna Vuodet 1979-1981

Pihtiputaalta, Keski-Suomesta kotoisin ollut Ratsia edusti kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan kenties kaikkien aikojen parhaiten toiminutta suomipunkkia. Laulaja/kitaristi/biisintekijä Jyri Honkavaaran luotsaama yhtye voitti vuoden 1979 Rockin SM-kilpailujen uuden aallon sarjan ja esikoissingle Lontoon skidit oli ansaitusti hitti ja sittemmin siitä on muodostunut eräs genrensä suurimmista klassikoista. Ennen virallisia levytyksiä Ratsialta oli tosin jo ehtinyt ilmestyä omakustannekasetti Kloonattu sukupolvi, joka sisälsi suuren osan sittemmin yhtyeen debyyttialbumilla julkaistuista kappaleista. Sillä oli tosin myös mukana covereina pitkäsoitolta löytymättömät Veltto Virtasen ja Moog Konttisen luotsaaman Virtanen-yhtyeen Rolls Royce sekä nimikappale Kloonattu sukupolvi, suomennos keskeisen irlantilaisen varhaisen punkrockyhtyeen Stiff Little Fingersin Alternative Ulsterista. Pian SM-kisavoittonsa jälkeen Ratsia teki yhteiskeikkoja Pelle Miljoona & 1980-yhtyeen kanssa ja samaisen vuoden syksynä ilmestynyt Ratsian nimeä kantava yhtyeen esikoisalbumi olikin yhtyeen kitaristin Rubberduck Jonesin, alias Nisse Poutasen tuottama. Mainittu pitkäsoitto  on yleisesti kohotettu erääksi tyylilajinsa kotimaisista merkkipaaluista. Vahvan kokonaisuuden huippuhetkistä mainittakoon Yksin, Mä haluan RE-aktion, Päästäkää mut irti, Pikkuaikuinen, Me noustiin kellareistamme sekä New York Dollsille omistettu Kaatopaikan enkelit. Lainoja edustivat Honkavaaran keskeisimmän vaikuttajan The Clashin 48 Hoursin (48 tuntia) ja Stiff Little Fingersin Wasted Lifen (Ne ei haluu kuunnella) suomennokset. Alkuvuodesta 1980 ilmestynyt triplalivealbumi Metropolis sisälsi todella kovassa iskussa olleelta Ratsialta aina kymmenen biisiä, eli lähes pitkäsoiton verran materiaalia. Ratsian osuudessa pääpaino oli energisissä coverbiiseissä, joista mainittakoon The Damnedin New Rose, Iggy & The Stoogesin Raw Power sekä The Kingsmenin garageklassikko Louie Louie.
Vuoden 1980 puolella julkaistiin hieno single Tämä hetki ja tulevaisuus/Älä näytä, että pelkäät, jonka melodisella, Gösta Sundqvistin tuottamalla kakkospuolella kitarasoolosta vastasi kakkoskitaristi Juha Aunola. Singlen ykköspuoli oli Ari Taskisen tuottama ja sen Ratsia esitti vuoden 1980 aikana tv:ssä ohjelmassa Oi maamme, jossa nähtiin myös yhtyeen jäsenten haastatteluosuus. Samaisen vuoden syksyllä julkaistiin ilmestymisaikanaan turhan vähälle huomiolle jäänyt Ratsian kakkospitkäsoitto Elämän syke, jonka tuotannosta vastasi Vaavi-yhtyeen johtohahmo Kari Hipponen. Ratsia oli edistynyt soitannollisesti huomattavasti ja albumin voikin todeta edustaneen musiikillisesti uutta aaltoa. Sen huippuhetkistä mainittakoon Spector-rummutusta sisältänyt voimakas singlebiisi Täältä tulee yö, Ruumis ja sielu sekä klassikkotasoiset Päiviä ja öitä, lyriikaltaan pasifistinen Ei enkeleitä, todellinen positiivinen manifesti Täynnä elämää sekä varsin onnistunut nimiraita Elämän syke. Vuonna 1981 Ratsia muutti voimakkaasti musiikillista tyyliään. Basisti Rudi Lukkarisen tilalle tuli Kari Starck ja yhtyeen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Visa "Brandy" Ruokosella, joka oli aikaisemmin vaikuttanut Shadowplay-yhtyeessä ja ehtinyt vierailla jo Elämän syke- albumilla. Postpunkia edustanut ja vasta yhtyeen hajoamisen jälkeen vuonna 1982 ilmestynyt Ratsian kolmas pitkäsoitto Jäljet oli taltioitu osittain livenä, sillä sen pohjina käytettiin yhtä Aitoossa soitettua keikkaa.
Aika on kohdellut albumia hyvin ja singlenä julkaistujen kappaleiden Eilisen jälkeen ja Hiljaisuus lisäksi albumin parhaimmistoon lukeutuvat nimikappale Jäljet sekä Tulen saalis/Punainen kyynel. Ratsian hajoamisen jälkeen Rudi Lukkarinen, Juha Aunola ja rumpali Pasi Kuusjärvi jatkoivat solisti/kitaristi/biisintekijä Jussi Ketun kanssa Rudi-yhtyeessä, jolta muistetaan etenkin singlehitistään Taivas saa odottaa. Jyri Honkavaara julkaisi Johanna vuosille sisällytetyn soolosinglen Leija/Niele valoa, jonka ykköspuoli on versio Kirkan varhaisesta hitistä. 80-luvun aikana Honkavaara lisäksi mukana yhtyeissä Hefty Load, Innerspacemen ja Killer Poodles, joista yhdenkään ura ei lähtenyt toden teolla käyntiin. Rappioestetiikka kiehtoi liikaa ja valitettavasti surullisen hahmon ritariksi muodostunut Honkavaara menehtyi vuonna 1997 vain 37-vuotiaana. Pelkästään Ratsian kaksi ensimmäistä albumia riittäisivät kuitenkin nostamaan hänet suomalaisen rockin klassikoihin.

Maanantain mainio:Rockin väriläiskiin lukeutuvan artistin seitsemäs albumi

 Captain Beefheart and the Magic Band:Clear Spot

Lokakuussa 1972 ilmestynyt Clear Spot on Captain Beefheartin ja hänen yhtyeensä Magic Bandin seitsemäs albumi. Beefheartin kolmas pitkäsoitto, tupla-albumi Trout Mask Replica oli ollut arvostelumenestys, mutta myynyt kaupallisesta aspektista tarkasteltuna huonosti. Seuraavalle albumilleen Beefheart toivoikin suurempaa kaupallista menestystä. Niinpä hän ryhtyi yhteistyöhön tuottaja Ted Templemanin ja insinööri Donn Landeen kanssa. Clear Spot kokoaa yhteen runsaasti lyyristä materiaalia, jonka Beefheart oli luonut tai muotoillut edellisen albuminsa Spotlight Kidin nauhoituksissa. Mothers of Inventionissa ja Little Featissä aikaisemmin soittanut basisti Roy Estrada osallistui Clear Spotin nauhoituksiin. Perkussionistina albumilla kuullaan tunnettua sessiomuusikkoa Milt Hollandia. Pitkäaikaisen rumpalin John Frenchin paikan Magic Bandissa oli Clear Spotilla ottanut Art Tripp. Cd-formaatissa Clear Spot on ollut saatavilla ainoastaan edeltäjänsä Spotlight Kidin kanssa. The Spotlight Kid Outtakesin ja Lick My Decals Off, Babyn kanssa Clear Spot ilmestyi vuonna 2015 Rhino Recordsin julkaisemalla neljän cd:n boxilla Sun Zoom Spark. Levykauppapäivänä vuonna 2022 Clear Spotista ilmestyi Rhino Entertainmentin julkaisemana 50-vuotistuplajuhlavinyyli, jonka jälkimmäinen levy koostuu outtakeseista, vaihtoehtoisista versioista ja instrumentaali rough mixeistä albumin nauhoituksista. Musiikkilehti Q:n maaliskuussa 2005 laatimalla sadan parhaan kitarakappaleen listalla Clear Spotin biiseistä Big Eyed Beans from Venus saavutti sijan 53. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Clear Spot saavutti sijan 126.

Sunnuntain extra:Nirvanan Nevermindin toinen singlekappale

Come as You Are on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Nirvanan levyttämä ja sen johtohahmon Kurt Cobainin käsialaa oleva kappale, joka ilmestyi yhtyeen maaliskuussa 1992 julkaistulla toisella pitkäsoitolla Nevermind ja lisäksi mainitun albumin toisena singlepoimintana. Kappaleesta muodostui Nirvanan toinen singlemenestys sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Billboardilla sen sijoitus oli 32. ja brittilistalla yhdeksäs. Top teniin Come as Yu Are nousi kahdeksassa maassa ja 40 suosituimman joukkoon yhdessätoista muussa maassa Yhdysvaltojen lisäksi. Nevermind-pitkäsoitto julkaistiin ainoastaan kaksi viikkoa Smells Like Teen Spirit-singlen yllätysmenestyksen jälkeen. Toiseksi singleksi albumilta kaavailtiin Come as You Aren lisäksi myös In Bloomia, sillä Cobain itse tiedosti Come as You Aren yhtäläisyyden Killing Joke-yhtyeen vuonna 1984 ilmestyneeseen kappaleeseen Eighties. Asian tiimoilta kaavailtu oikeusjuttu ei milloinkaan toteutunut, mutta Killing Joken kitaristin Geordie Walkerin mukaan Nirvana, jonka väitettiin kiistäneen kahden biisin välinen samankaltaisuus, käsitteli asian huonosti. Come as You Aren oli lisäksi havaittu muistuttavan brittipunkyhtye The Damnedin tuotantoon lukeutuvaa kappaletta Life Goes On.Come as You Aresta työstettiin Kevin Kerslaken ohjaama musiikkivideo. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Come as You Are saavutti sijan 445.

Lauantain pitkä:Useiden huippunimien kanssa työskennellyt yhdysvaltalaismuusikko

 Kolmas tammikuuta 1943 syntynyt Van Dyke Parks on yhdysvaltalainen muusikko, lauluntekijä tuottaja ja sovittaja, joka on vastannut useista tv- ja elokuvasoundtrackeistä. Dyke Parksin soolotuotannosta tunnetuin lienee hänen vuonna 1967 ilmestynyt albuminsa Song Cycle. Dyke Parks on tehnyt runsasta yhteistyötä Brian Wilsonin ja Beach Boysien kanssa etenkin albumilla Smile. Dyke Parks on vaikuttanut tuottajana tai sovittajana  Randy Newmanin, Harry Nilssonin, Phil Ochsin, Little Featin, Happy Endin, Ry Cooderin ja Joanna Newsomin albumeilla. Lisäksi hän on työskennellyt  Syd Strawin, Ringo Starrin, U2:n, Grizzly Bearin, Inara Georgen, Kimbran, Suzy Williamsin ja Silverchairin kaltaisten artistien ja yhtyeiden kanssa. Hattiesburgissa, Mississippissä syntynyt Parks opiskeli nuoruudessaan klarinetin ja pianonsoittoa ja kuului Princetonissa, New Jerseyssä toimineeseen poikakuoroon. 1950-luvulla hän työskenteli elokuvien ja tv:n parissa. Carnegie Institute of Techologyssa Parksin pääaineena oli musiikki. Hän jätti yliopiston vuonna 1963 ja muutti Los Angelesiin. Parksin ensimmäinen maksettu keikka oli vuonna 1967, jolloin hän vaikutti sovittajana kappaleessa The Bare Necessities Disney-elokuvassa The Jungle Book. Parks päätyi osaksi länsirannikon musiikkiskeneä ja hän oli mukana  the Mothers of Inventionin, the Byrdsin, Judy Collinsin, Paul Revere & the Raidersin ja Harper's Bizarren levyillä. Parksin vuoden 1967 albumi Song Cycle oli tyylillisesti monipuolinen sisältäen esimerkiksi bluegrassia, ragtimea ja showkappaleita 60-luvun popmusiikin kontekstiin sijoitettuina. Vaikka albumi ei ollut ilmestyessään menestys, on se saavuttanut sittemmin kulttistatuksen. 1970-luvulta lähtien Parks on ollut tekemisissä afro-kuubalaisen musiikin kanssa. Mainittua tyylisuuntaa edustaa hänen vuonna 1972 ilmestynyt albuminsa Discover America sekä Esso Trinidad Steel Bandille ja Mighty Sparrowlle tuottamansa levyt. Samaan aikaan Dyke Parks oli managerina Warner Bros Recordsin audio/visuaalisella osastolla, joka oli lajissaan varhaisin tuottaessaan musiikkivideoita yhtyeille ja artisteille. Vuosien aikana Parks on säveltänyt, ohjannut, tuottanut ja sovittanut musiikkia elokuvien soundtrackeille ja tv:n showohjelmiin, kuten s Popeye (1980), Sesame Street Presents: Follow That Bird (1985), ja The Brave Little Toaster (1987). Myöhäisempinä töinään Parks on työstänyt orkesterisovituksia useille vähemmän tunnetuille indieartisteille ja -yhtyeille.

Perjantain pohjat:Kiehtovan yhdysvaltalaisyhtyeen kakkosalbumi

 The Continental Drifters:Vermilion

Saksassa vuonna 1998 ja Yhdysvalloissa seuraavana vuonna ilmestynyt Vermilion on Los Angelesissa perustetun rockyhtyeen The Continental Driftersin toinen studioalbumi. Sen nauhoituksissa Russ Broussard oli rumpalina ottanut Carlo Nuccion paikan. Vermilion nauhoitettiin Mauricessa, Louisianassa Dockside-studiossa. Albumista laaditut arviot olivat yleisesti suorastaan ylistäviä. Robert Christgau kehui yhtyeen jäsenistä etenkin Susan Cowsillin osuutta. Trouser Pressiin albumista laaditussa arviossa sitä kuvattiin kypsäksi, taiteelliseksi ja vaikuttavaksi. Kahdeksanminuuttista Daddy Just Wants It to Rainia pidettiin monumentaalisena ja voimakkaana perhe-elämäkertana. CMJ New Music Reportiin laaditun arvion mukaan koskettavat country-gospel-harmoniat hallitsevat albumia, joka pääsee syvälle yhdysvaltalaisen juurimusiikin sieluun. Stereo Review's Sound & Vision piti kitaristi Robert Machea yhtyeen keskeisimpänä jäsenenä ja hänen mainittiin löytävän persoonallista otetta sooloilunsa Neil Youngista ja Robbie Robertsonista kumpuavaan traditioon. The Chicago Tribunen mukaan Vermilion edustaa juurevaa rockia spektrin kaikissa väreissä.

Torstain terävä:Rod Stewartin lopullinen läpimurtoalbumi

 Rod Stewart:Every Picture Tells a Story

28. toukokuuta 1971 ilmestynyt Every Picture Tells a Story on Rod Stewartin kolmas studioalbumi. Tyylillisesti hardrockia, folkia ja bluesia yhdistänyt pitkäsoitto nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Artistin kotimaassa se pysytteli listakärjessä kuuden viikon ja Yhdysvalloissa kuukauden ajan. Jazz & Popin vuoden 1971 kriitikkoäänestyksessä Every Picture Tells a Story saavutti kolmannen sijan. Albumista on muodostunut myös muilta osin arvostelumenestys. Esimerkiksi Rolling Stonen vuonna 2003 laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Every Picture Tells a Story saavutti sijan 172. Albumi sisältää Stewartin läpimurtohitin Maggie May ja covereihin lukeutuu näkemys Tim Hardinin vuoden 1966 tuotantoa alun perin edustavasta kappaleesta Reason to Believe. Pete Searsin pianon soittoa sisältävä versio julkaistiin singlen a-puolena ja Maggie May kakkospuolena; kääntöpuoli oli kappaleista kuitenkin se, joka nousi listakärkeen Atlantin molemmin puolin. Covereihin lukeutuvat lisäksi Arthur Crudupin käsialaa oleva Elvis Presleyn debyyttisingle That's All Right Mama sekä Bob Dylanin Tomorrow is a Long Time, joka oli alun perin outtake hänen vuoden 1963 kakkosalbuminsa The Freewheelin' Bob Dylan nauhoituksista. Kaikki The Faces-yhtyeen jäsenistä osallistuivat Every Picture Tells a Storyn nauhoituksiin; kitaristi Ronnie Wood ja kosketinsoittaja Ian McLagan heistä eniten. Koko Facesin lineup on mukana The Temptations-coverissa (I Know) I'm Losing You, joka saavutti Billboardin listalla singleformaatissa sijan 24. Skotlantilaislaulajatar Maggie Belliä kuullaan toisena solistina albumin nimikappaleessa ja Lindisfarne-yhtyeen Ray Jackson soitti mandolinia raidalla Mandolin Wind. Sekä Every Picture Tells a Storysta tuoreeltaan laaditut että retrospektiiviset arviot ovat olleet varsin myönteisiä. Jimmy Gutermanin vuonna 1992 ilmestyneessä teoksessa The Best Rock N' Roll Records of All Time:A Fan's Guide to the Stuff You Love albumi nousi aina ykkössijalle.

Keskiviikon klassikko:Kotimaisen rock n' rollin kiistaton merkkipaalualbumi

 Hurriganes:Roadrunnner

Vuoden 1974 jouluksi ilmestynyt Hurriganesin kakkospitkäsoitto Roadrunner on  kotimaisen rockin kiistaton klassikkoalbumi, joka on ansainnut hypetyksensä. Kaiken kaikkiaan kyseessä voinee todeta olleen useiden onnistuneiden osatekijöiden summa:Laadukas kappalevalikoima, erinomainen Leif Mosesin äänitys ja Richard Stanleyn tuotanto sekä tyylitajuinen Risto Vuorimiehen käsialaa oleva kansi. Albumin kappalevalikoimasta todella tanakka avausraita It Ain’t What You Do kamppailee vahvasti kaikkien aikojen parhaan Hurriganes-biisin tittelistä esimerkiksi Albert Järvisen Hurriganesin parhaaksi albumiksi kohottaman 10/80– pitkäsoiton sekä esikoisalbumi Rock and Roll All Night Longin, ensimmäisen Ile Kallion kitaroiman Hurriganes-albumin Crazy Daysin ja vuonna 1978 ilmestyneen pienen mestariteoksen Hangerin muutaman tarkkaan valitun raidan kanssa. Freddy Cannonin alun perin jo vuonna 1959 levyttämä Talahassee Lassie versioituu erinomaisesti Albert Järvisen loistaessa kitaran varressa. Hey Groupie ei lukeutunut Remun henkilökohtaisiin suosikkeihin, mutta Cisse Häkkisen laulama The Phone Rang on pelkistyneisyydessään ja svengaavine sooloineen pieni mestariteos. I Will Stay poimittiin tanskalaisen teiniyhtyeen The Lollipopsin ohjelmistosta ja originaaliasussaan sen nimi oli I’ll Be Stay by Your Side. European Pop Juryn voittanut Get on ei syntynyt studiossa, toisin kuin legenda on kertonut. Kappaleen runko ja kertosäe olivat olemassa entuudestaan ja sitä oli soitettu ainakin soundcheck-kontekstissa. Instrumentaali In the Nude on väännös Glenn Millerin In the Moodista ja Hurriganesin näkemykseen on vaikuttanut The Shadowsin vuonna 1964 Dance with The Shadows- pitkäsoitolleen levyttämä versio.
Richard Stanleyn vokalisoima Mr X lukeutuu albumin parhaimmistoon ja Järvinen soitti siinä erään upeimmista suorituksistaan. Oowee Ooh-la on niin ikään todella tiukka rockrypistys, jossa Albert pääsi sooloilemaan pariinkin otteeseen. Little Richardin Slippin’ and Slidingia Aaltonen ja Järvinen olivat soittaneet jo aikaisemmin Kalevalan riveissä. Järvinen soitti kappaleessa slidekitaraa ja sen alkuriffi oli lainattu muun muassa Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin coveroimasta Otis Rushin kappaleesta Homework. Näkemys Elias McDaniellin alias Bo Diddleyn Roadrunnerista on todella rankka. Intro on tarkoituksellisesti kakofoninen, mutta kappaleen päästessä vauhtiin pääosassa on kaksi todella upeaa sooloa revittänyt Järvinen. Hurriganesin versioon vaikutti ensisijaisesti rujon brittiläisen rhythm and blues- yhtyeen The Pretty Thingsin vuonna 1965 ilmestyneelle esikoisalbumilleen mainitusta kappaleesta levyttämä näkemys.  Nopeasti timanttilevyksi myynyt Roadrunner toimi tienraivaajana kovalle kotimaiselle rockille, ja tähän mennessä albumia on myyty yli 170 000 kappaletta.  Englanninkieliset, jossakin mielessä Hurriganesin perintöä vaalineet tyylisuunnan keskeiset edustajat, joista mainittakoon esimerkiksi Peer Günt ja Melrose, antoivat kuitenkin odottaa läpimurtoaan runsaan kymmenen vuoden ajan.

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä brittiläisistä folkrockalbumeista

 Fairport Convention:Liege & Lief

Joulukuussa 1969 ilmestynyt Liege & Lief on brittiläisen folkrockyhtyeen Fairport Conventionin neljäs studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen kolmas vuoden 1969 aikana ilmestynyt pitkäsoitto ja kolmas tuotannon albumi, jolla kuultiin Sandy Dennyn vokalisointia. Denny ei ollut vielä mukana Fairport Conventionin vuonna 1968 ilmestyneellä esikoisalbumilla. Viulisti/mandolinin soittaja Dave Swarbrick ja rumpali Dave Mattacks osallistuivat Fairportin albumeista ensimmäisenä Liege & Liefin levytykseen. Molemmista tuli sittemmin varsin pitkäaikaisia jäseniä yhtyeen kokoonpanoon. Swarbrick oli jo aikaisemmin vieraillut Fairportin albumilla Halfbricking. Fairportin tuotannosta Liege & Lief on ensimmäinen albumi, joka sisältää  sekä traditionaalisia brittiläisiä tai kelttiläisiä folkkappaleita ja niiden kanssa samanhenkisiä omaa tuotantoa edustavia biisejä. Vaikka Fairport Convention on kokenut useita miehistönvaihdoksia, yhtye on jatkanut toimintaansa viime vuosiin saakka samantyyppisen kappalemateriaalin työstäjänä. Liege & Lief-albumista muodostui suhteellisen menestyksekäs. Brittilistalla sen paras sijoitus oli seitsemäntenätoista ja listaviikkoja kertyi 15. John Peel promosi albumia ohjelmassaan Top Gear. Liege & Liefiä on sittemmin tituleerattu ensimmäiseksi merkittäväksi brittiläistä folkrockia edustavaksi albumiksi. Mainittua termiä ei pidä sekoittaa yhdysvaltalaiseen folkrockiin, jonka suosituimpiin edustajiin lukeutuvat The Byrds ja The Lovin' Spoonful. Vuonna 2006 BBC Radio 2:n Folk Awardseissa Liege & Lief äänestettiin kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimmaksi folkrockalbumiksi. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa albumi saavutti sijan 254. Vuonna 2007 albumista ilmestyi kahdesta cd:stä koostuva Deluxe Edition, jonka jälkimmäinen levy koostui ensisijaisesti BBC:lle tehdyistä nauhoituksista. Lisäksi mukana ovat outtakesit kahdesta standardista; kappaleista The Lady is a Tramp ja Fly Me to the Moon.

Maanantain mainio:Bowien tuotannon suurin menestysalbumi

 David Bowie:Let's Dance

14. huhtikuuta 1983 EMI Americana Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let's Dance on David Bowien 15. studioalbumi. Vuonna 1980 ilmestyneen edellisen pitkäsoittonsa Scary Monsters (and Super Creeps) julkaisun jälkeen Bowie oli aloittanut musiikillisten yhteistöiden ja elokuvaroolien sarjan. Edellisen levy-yhtiönsä RCA Recordsin toimintatapoihin kyllästyneenä Bowie oli loppuvuodesta 1982 solminut uuden sopimuksen EMI Americanan kanssa. Hän tahtoi raikkaan alun ja valitsi seuraavan albuminsa tuottajaksi funkyhtye Chicistä tutuksi tulleen Nile Rodgersin. Let's Dance-albumin nauhoitukset tapahtuivat joulukuussa 1982 Powerstation-studioilla New Yorkissa. Albumilla soittaneisiin muusikohin lukeutui muun muassa vielä tuossa vaiheessa tuntematon teksasilainen blueskitaristi Stevie Ray Vaughan. Bowien tuotannossa Let's Dance on ensimmäinen albumi, jolla hän ei soittanut lainkaan instrumentteja, vaan vaikutti ainoastaan vokalistina. Musiikillisesti Let's Dancea on kuvattu post-discoalbumiksi, joka sisältää vaikutteita dancepopista, dancerockista ja uudesta aallosta. Albumin kappaleista China Girl edustaa Bowien ja Iggy Popin yhteistyötä ja se nauhoitettiin ensiksi Popin vuoden 1976 albumille Idiot. Criminal World on brittiläisen rockyhtyeen Metron originaalituotantoa ja Putting Out Firen Bowie nauhoitti alun perin Georgio Moroderin kanssa samannimisen elokuvan soundtrackille. Let's Dancesta muodostui Bowien tuotannon suosituin albumi, joka nousi listakärkeen useissa maissa. Albumilta poimittiin neljä singleä, joista suurimmat menestykset olivat nimikappale sekä China Girl, joiden musiikkivideot saavuttivat rotaatiota MTV:llä. Hiteistä kenties laadukkain on albumin avauskappale Modern Love. Bowien vanhakantaista taiteellisempaa tyyliä Let's Dancellä edustaa ainoastaan albumin kakkospuolen avauskappale Ricochet. Kriitikoiden keskuudessa albumi sai silti ristiriitaisen vastaanoton ja se käynnisti Bowien uralla taiteellisesti vähemmän antoisan kauden, jonka seuraavat pitkäsoitot Tonight (1984) ja Never Let Me Down (1987) olivat edeltäjäänsä heikompia albumikokonaisuuksia. Myöhemmin Bowie kuvasi mainittua aikakautta uransa Phil Collins-vuosiksi. Vuonna 2018 Let's Dancesta julkaistiin remasteroitu versio ja albumi pääsi lisäksi mukaan boxille Loving the Alien (1983-1988). Let's Dancen tiimoilta tehdylle ja Bowien uralla varsin hittipainotteiselle Serious Moonlight Tourille ottivat osaa kitaristit Carlos Alomar ja Earl Slick.

Sunnuntain extra:Edgar Winterin tuorein sooloalbumi

 Edgar Winter:Brother Johnny

Huhtikuun puolivälissä 2022 Quarto Valley Recordsin julkaisemana ilmestynyt Brother Johnny on Edgar Winterin tähän mennessä tuoreinta tuotantoa edustava albumi. Mainitun pitkäsoiton nauhoitukset tapahtuivat Capitol -studioilla ja EastWest-studioilla Hollywoodissa sekä Infinite Spin Recordersilla. Tuotannosta vastasivat Ross Hogarth ja Winter itse Bruce Quatron toimiessa apulaistuottajana. Albumilla vieraili koko joukko artisteja, eli  Andrew Duckles, Billy Gibbons, Bill Payne, Bobby Rush, Bob Glaub, Charlie Bisharat, David Grissom, Derek Trucks, Doug Rappoport, Doyle Bramhall II, Gregg Bissonette, Harry Kim, Jacob Braun, Joe Bonamassa, Joe Walsh, John McFee, Josefina Vergara, Keb' Mo', Kenny Aronoff, Kenny Wayne Shepherd, Michael McDonald, Phil X, Ringo Starr, Robben Ford, Sean Hurley, Stephen Kupka, Steve Lukather, Taylor Hawkins, Tim Pierce, Waddy Wachtel, Warren Haynes  ja Wayne Bergeron. Billboardin listalla Brother Johnny saavutti parhaimmillaan sijan 21. ja nousi Yhdysvalloissa blueslistan kärkeen. Helmikuun alussa 2023 albumi vastaanotti parhaan bluesalbumin Grammyn. Brother Johnny on tribuuttialbumi Edgar Winterin pikkuveljelle Johnny Winterille, joka menehtyi Sveitsissä 16. heinäkuuta 2014 70 vuoden ikäisenä. Brother Johnny vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita.

Lauantain pitkä:Eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä voimapopyhtyeistä

 Big Star oli Memphisissä, Tennessseessä vuonna 1971 perustettu rockyhtye, jonka originaalin lineupin muodostivat solisti/kitaristit Alex Chilton ja Chris Bell, rumpali Jody Stephens ja basisti Andy Hummel. Yhtye lopetti toimintansa loppuvuodesta 1974. 18 vuotta myöhemmin ajoittui osittain muuttuneella kokoonpanolla toteutettu Big Starin reunion-konsertti Missourin yliopistossa. Aktiiviaikanaan Big Starin keskeisimmät esikuvat olivat Beatles, Stones ja The Byrds. Big Starin luomalla tyylillä oli keskeinen vaikutuksensa 80  ja 90-luvuilla syntyneeseen vaihtoehtorockiin. Ennen toimintansa loppumista Big Star ehti luoda tyylin, joka ei ole lakannut kiehtomasta sitä seuranneita muusikkosukupolvia. Rolling Stonen mukaan kyseessä on essentiaalinen voimapopyhtye ja eräs myyttisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista kulttinimistä koko rockin historiassa. Rolling Stonen laatimalle 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalle ovat päässeet kaikki Big Starin kolme studioalbumeista. Niistä vuonna 1972 ilmestynyt esikoisalbumi  #1 Record vastaanotti myönteisiä arvioita, mutta Stax Records markkinoi sitä huonosti ja myös jakelussa olisi ollut parantamisen varaa ja niinpä albumi jäi vaille merkittävämpää kaupallista menestystä. Ensimmäisenä yhtyeen jätti vähäisestä menestyksestä lannistunut Bell. Hummel lähti viimeistelemään opintojaan kun yhtyeen toinen albumi, muun muassa The Banglesin 80-luvun puolivälissä toiselle albumilleen Different Light coveroiman kappaleen September Gurls sisältävä Radio City oli saatu valmiiksi joulukuussa 1973. Myös mainitusta albumista laaditut arviot olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä kertaa Columbia Recordsin vastuulla ollut jakelu takkuili edelleen. Kolmas ja tuossa vaiheessa julkaisematta jäänyt nimetön albumi nauhoitettiin syksyllä 1974 ja Big Star lopetti toimintansa samaisen vuoden lopussa. Neljä vuotta myöhemmin Big Starin kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät Britanniassa tupla-albumilla. Pian tämän jälkeen julkaistiin myös yhtyeen kolmas albumi nimellä Third/Sister Lovers. Edeltäjiensä tavoin se saavutti kulttiklassikon aseman. Chris Bell menehtyi auto-onnettomuudessa päätyen 27-kerhoon. Big Starin pitäessä 80-luvun aikana taukoa yhtyeen musiikin vaikutuksen tunnustivat esimerkiksi R.E.M. ja The Replacements. Vuonna 1992 Rykodisc julkaisi yhtyeen albumit uusintapainoksina Chris Bellin soolotuotannolla ryyditettynä. Vuonna 1993 Chilton ja Stephens kokosivat Big Starin uudelleen lineupilla, jonka täydensivät Posies-yhtyeen jäsenistöön kuuluneet Jon Auer ja Ken Stringfellow. Missourin yliopistossa soitettua konserttia seurasivat kiertueet Euroopassa ja Japanissa. Vuonna 2005 ilmestyi uusi albumi In Space. Sydänvaivoista kärsinyt Chilton menehtyi maaliskuussa 2010. Hummel kuoli syöpään ainaostaan neljä kuukautta myöhemmin jättäen Stephensin ainoaksi henkiin jääneeksi Big Starin originaalijäseneksi. Vuonna 2014 yhtye pääsi Memphis Music Hall of Fameen. Joulukuusta 2010 eteenpäin albumin Third/Sisters Lovers tiimoilta soitettiin useita tribuuttikonsertteja. Mainittu projekti säilyi aktiivisena vuoteen 2017 saakka. Syyskuun puolivälissä 2009 Rhino Records julkaisi Big Starin tuotannosta  boxin Keep an Eye on the Sky, joka koostuu 98:sta vuosien 1968 ja 1975 välillä työstetystä levytyksestä.

Perjantain pohjat:Ted Nugentin 80-luvun avaus

 Ted Nugent:Scream Dream

Kesäkuussa 1980 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Scream Dream on Ted Nugentin kuudes studioalbumi. Pitkäsoiton paras listasijoitus Billboardilla oli kolmantenatoista ja kyseessä on Nugentin albumeista viimeinen, jonka työstämiseen rumpali Cliff Davies osallistui. Scream Dreamin avauskappaleesta Wango Tango muodostui standardi Nugentin keikkaohjelmistoon. Biisi sisältää hauskan väliosan, jossa kuullaan jopa rapia. Muihin albumin huippuhetkiin lukeutuvat etenkin Terminus El Dorado, pitkäsoiton nimikappale sekä Hard as Nails. Scream Dreamillä alun perin julkaistusta tuotannosta Nugentin Playlist:Best of Ted Nugent -kokoelma-albumille tulivat myöhemmin päätymään Wango Tango sekä Scream Dream. Billboardilla Scream Dream saavutti myönteisen vastaanoton. Vaikka albumi ei arvioijan mukaan sisältänyt mitään sellaista, mitä Nugent ei olisi tehnyt jo aikaisemmin, hän jatkoi Scream Dreamillä hyväksi havaitsemallaan paahtavien kitaralickien ja tietoisesti humorististen lyriikoiden polulla.

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaismuusikon esikoisooloalbumi

Stephen Stills:Stephen Stills

Marraskuussa 1970 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stephen Stillsin nimeä kantanut esikoissooloalbumi on yksi Crosby Stills Nash and Youngin mestariteoksen Deja Vu vanavedessä ilmestyneistä yhtyeen jäsenistön korkean profiilin albumeista. Stills omisti esikoissoolonsa pari kuukautta ennen sen ilmestymistä edesmenneelle Jimi Hendrixille. Stillsin debyytillä vierailee useita varsin tunnettuja muusikoita, kuten lauluosuuksissa mukana olleet John Sebastian, David Crosby ja Graham Nash. Ringo Starr vieraili rumpalina kahdessa kappaleessa pseydonyymiä Ritchie käyttäen. Samaisella salanimellä Starr osallistui samaisena vuonna nauhoitettuihin Howlin Wolfin London Sessions -albumin äänityksiin. Kyseessä on myös ainoa albumi, jolla vierailivat sekä Jimi Hendix että Eric Clapton, tosin eri raidoilla. Hendrixiä kuultiin kappaleessa Old Times Good Times ja Claptonia biisissä Go Back Home. Toisin kuin on usein oletettu, kappale We Are Not Helpless ei ollut Stillsin vastaus Neil Youngin Deja Vu -albumilla julkaistuun kappaleeseen Helpless. Stillsin esikoisalbumin avausraita Love the One You're With oli hänen suurin soolohittinsä ja se saavutti Billboardin listalla sijan 14. Toisena singlenä albumilta poimittu Sit Yourself Down nousi sijalle 37. seuraavan vuoden maaliskuun lopussa. Stillsin debyytti nousi Billboardin albumilistan kolmanneksi vuoden 1971 ensimmäisellä viikolla. Remasteroitu versio albumista julkaistiin joulukuussa 1995. We Are Not Helpless ja Love The One You're With olivat saaneet ensiesityksensä toukokuussa 1970 CSN&Y:n Deja Vu -albumin tiimoilta tekemällä kiertueella. Viimeksi mainitusta julkaistiin varhainen versio vuonna 2009 Crosby, Stills and Nashin Demos-nimisellä albumilla.Stillsin esikoisalbumin saavuttamat arviot vaihtelivat suhteellisen myönteisistä kehuviin.

Keskiviikon klassikko:Pearl Jamin legendaarisen esikoisalbumin kolmas singlekappale

 Jeremy on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Pearl Jamin kappale, jonka lyriikasta vastaa bändin vokalisti Eddie Vedder ja sävellyksestä basisti Jeff Ament. Jeremy julkaistiin elokuussa 1992 kolmantena singlenä Pearl Jamin edellisenä vuonna ilmestyneeltä ja arvoon arvaamattomaan kohonneelta esikoispitkäsoitolta Ten. Kappaleen lyriikan inspiraationa Vedderille oli ollut hänen  Jeremy Wade Dellestä lukemansa lehtiartikkeli. Tämä oli ampunut isensä englannin tunnilla luokkatovereidensa edessä kahdeksas tammikuuta 1991. Jeremy saavutti viidennen sijan Billboardin Album ja Modern Rock-listoilla. Billboardin Hot 100-singlelistalla kappale ilmestyi uudelleenjulkaisuna vasta heinäkuussa 1995, ja tuolloin se saavutti sijan 79. Jeremystä työstetty musiikkivideo oli Mark Pellingtonin ohjaama. Se julkaistiin vuonna 1992 ja saavutti voimakasta rotaatiota MTV:llä. Kyseessä oli toinen kappaleesta työstetty videoversio. Originaalin, sittemmin hylätyksi tulleen videon ohjauksesta ja tuotannosta oli vastannut Chris Cuffaro. Vuoden 1993 MTV Video Music Awardseissa Jeremy vastaanotti neljä palkintoa. Se valittiin muun muassa vuoden parhaaksi videoksi.