sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Maanantain mainio:Kymmeniä miljoonia myynyt ysäriklassikko

 Alanis Morissette:Jagged Little Pill

Vuonna 1995 ilmestynyt Jagged Little Pill on kanadalaisen laulajan/lauluntekijän ja myös tuottajana ja näyttelijänä kunnostautuneen Alanis Morissetten kolmas albumi ja samalla ensimmäinen kansainvälinen julkaisu. Kyseessä oli Morissetten ensimmäinen pitkäsoitto kolmen vuoden tauon ja MCA Recordsin kanssa tapahtuneen yhteistyön päättymisen jälkeen. Albumista muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa. Jagged Little Pill on vuoteen 2009 mennessä myynyt maailmanlaajuisesti 33 miljoonaa kappaletta ja albumilta poimittiin kuusi singlehittiä. Morissette aloitti albumin äänitykset Torontossa, mutta siirtyi Los Angelesiin, missä hän tapasi Glen Ballardin. Tämä toimi albumin ainoana tuottajana ja osallistui myös sen kappaleiden kirjoittamiseen Morissetten kanssa. Kotimaassa Kanadassa albumi oli listakärjessä 24 viikon ja myös Billboardilla 12 viikon ajan. Billboard myös nimesi Jagged Little Pillin 90-luvun parhaaksi parhaiten myyneeksi popalbumiksi. Levy nousi listakärkeen kymmenessä maassa, myös Suomessa. 90-luvun kolmen viimeisen vuoden aikana albumi oli tarjolla yhdeksän Grammyn saajaksi. Morissette voitti niistä viisi. Voittaessaan vuoden albumin Grammyn vuonna 1996 21-vuotias Morissette oli  historian nuorin kyseisen palkinnon voittanut artisti. Mainittua ennätystä hän piti hallussaan 14 vuoden ajan. Morissette voitti myös parhaan rockalbumin Grammyn, ensimmäinen single You Oughta Know toi parhaan naispuolisen rockvokaaliesityksen ja parhaan rockkappaleen Grammyt. Lokakuussa 2002 Rolling Stone rankkasi albumin sijalle 31. 50:n essentiaalisen naisrockarin tekemän albumin listalla. Seuraavana vuonna Jagged Little Pill sijoittui sijalle 327. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vielä vuonna 2012 samainen musiikkilehti listasi 50 kaikkien aikojen parasta naisartistien tekemää albumia ja tuolloin Jagged Little Pill sijoittui juuri sijalle viisikymmentä.

Morissetten ensimmäiset dancepoppia edustaneet albumit Alanis ja Now is the Time olivat saavuttaneet menestystä ainoastaan Kanadassa. Jätettyään MCA Recordsin vuonna 1993 Morissette osoitti huomattavaa kiinnostusta alternative rockia kohtaan. Los Anglesiin muutettuaan hän työskenteli lukuisten muusikoiden kanssa. Keskeiseksi yhteistyökumppaniksi osoittautui tuottaja Glen Ballard. Kaksikolla natsasi välittömästi ja pian he testasivat erilaisia soundeja Ballardin kotistudiossa San Fernandossa, Kaliforniassa. Yhteistyön käännekohdaksi muodostui kahdessakymmenessä minuutissa kirjoitettu ja äänitetty kappale Perfect. Morissette improvisoi kappaleen tekstin Ballardin säestäessä häntä kitarallaan ja kappale äänitettiin ainoastaan yhdellä otolla.  Myöhemmin Morissette paljasti Los Angelesissa ollessaan tulleensa aseistetun miehen ryöstämäksi autiolla kadulla. Pysyäkseen emotionaalisesti kasassa Morissette purki kaiken angstinsa tulevan albumin teksteihin ja Ballard rohkaisi häntä toimimaan niin. Demonauhoitukset albumia varten alkoivat vuonna 1994 Ballardin kotistudiossa. Niistä vastasivat ainoastaan artisti ja tuottaja. Kaksikko kirjoitti ja äänitti keskimäärin yhden kappaleen päivässä 12-16 tunnin jaksoissa. Dubbaamiset jäivät vokaalisuorituksien osalta minimaalisiksi.  Myös itse pitkäsoitolla vokaaliosuudet tehtiin yhdellä tai kahdella otolla. Ensimmäinen levy-yhtiöille esitelty kappale oli Perfect. Sopimuksen Alanis solmi Maverick Recordsin kanssa. Tässä vaiheessa kaksikko vei demot studioon ja alkoi työstää bändisovituksia joihinkin pitkäsoiton kappaleisiin. Overdubbaamisen aikana Red Hot Chili Peppersissä vaikuttaneet Flea ja Dave Navarro saapuivat studioon, vakuuttuivat Morissetten työstä ja tarjoutuivat soittamaan kappaleessa You Oughta Know. Musiikillisesti albumi erosi luonnollisesti voimakkaasti Morissetten aikaisemmista töistä ja sitä onkin pidetty suoranaisena virstanpylväänä vaihtoehtorockin genressä. Albumi ilmestyi Yhdysvalloissa 13. kesäkuuta 1995 ja pian seurasi maailmanlaajuinen julkaisu. Kyseessä on eräs 90-luvun menestyneimmistä albumeista, ja myös kriitikot arvostivat sitä suuresti. Pitkäsoitolta poimittiin aina kuusi singleä:You Oughta Know, Hand in My Pocket, suhteessa suurin menestys Ironic, You Learn, Head over Feet ja All I Really Want.

lauantai 30. toukokuuta 2015

Sunnuntain extra:Brittipunkin klassikon rumpali

30. toukokuuta 1955 syntynyt Nicholas Bowen, alias Topper Headon on brittiläinen rockrumpali, joka identifioituu ensisijaisesti brittipunkin keskeisimpiin yhtyeisiin kuuluvan The Clashin rumpaliksi. Muun muassa Blue Öyster Cultin kanssa tekemästään yhteistyöstä tunnetuksi tullut tuottaja Sandy Pearlman oli Headonin rumpalintaidoista niin vakuuttunut, että nimitti häntä ihmisrumpukoneeksi. Headon vietti varhaislapsuuteensa Crockenhillissä, Kentin luoteisosassa. Hän aloitti rumpujensoiton nuorella iällä ja jazzdiggarina nimitti Billy Cobhamin tärkeäksi vaikuttajakseen. Vuonna 1973 hän liittyi kulttimainetta omanneeseen, progressiivista rockia edustaneeseen yhtyeeseen nimeltä Mirkwood. Headonin pesti yhtyeessä kesti puolitoista vuotta ja tuona aikana se toimi lämmittelyesiintyjänä muun muassa Supertrampille. Myöhemmin hän soitti yhtyeessä, joka lämmitteli soulyhtyeiden eliittiin lukeutuvaa The Temptationsia. The Clashiin Headon liittyi vuonna 1977. Hänen alkuperäisenä tarkoituksenaan oli ainoastaan saavuttaa mainetta kyseisessä yhtyeessä ja siirtyä sen jälkeen muiden musiikillisten projektien pariin. Pian hän kuitenkin oivalsi The Clashin täyden potentiaalin ja viihtyikin yhtyeen riveissä neljän ja puolen vuoden ajan. Hän soitti yhtyeen albumeilla vuoden 1978 Give 'em Enough Ropesta vuonna 1982 ilmestyneeseen Combat Rockiin ja oli myös mukana useilla keskeisillä singleformaatissa julkaistuilla kappaleilla. Headon oli leadvokalistina Sandinista! -triplan kappaleella Ivan Meets GI Joe ja lisäksi hänen panoksensa vuoden 1982 singlehitillä Rock The Casbah oli huomattava. Headon oli siinä säveltäjänä ja soitti rumpujen lisäksi pianoa ja bassoa. Clash-solisti/kitaristi Joe Strummer tunnusti Headonin kiistattomat taidot rumpalina, mutta tämän ja yhtyeen muiden jäsenten välit kiristyivät Headonin huumeongelman vuoksi.

 Headon jätti Clashin 10. toukokuuta 1982 Combat Rock -albumin tiimoilta tehdyn kiertueen alkuvaiheessa. Dokumentissa The Clash:Westway to the World Headon spekuloi, että jollei häntä olisi pyydetty eroamaan Clashistä, yhtye olisi saattanut jatkaa toimintaansa pitempään. Lisäksi hän pahoitteli sitä, että tunnetuin Clash-kokoonpano oli suunnitellut reunionia vain vähän ennen Joe Strummerin kuolemaa.  The Clashin jälkeen Headonia kaavailtiin rumpaliksi Mick Jonesin myöhäisempään yhtyeeseen Big Audio Dynamite. Hän soitti lyhytikäisessä yhtyeessä Samurai ja julkaisi debyyttisooloalbuminsa Waking Up vuonna 1986. Singlenä hän julkaisi coverin Gene Krupan instrumentaalista Drumming Man. 80-luvun aikana Headon tuotti levyjä new yorkilaisyhtyeelle Bush Tetras. Tammikuussa 2008 uusi yhtye Carbon/Silicon, jonka kokoonpanoon kuului Mick Jones, soitti keikan Portobellossa, Lontoossa. Headon liittyi seuraksi lavalle biisiin Train in Vain sekä encorena soitettuun Should I Stay or Should I Go:hun. Jonesille ja Headonille tämä merkitsi ensimmäistä yhteissoittoa sitten vuoden 1982. Vuonna 2012 rumpali Spike Webb haastatteli Headonia, jolla olikin paljon kerrottavaa ajoistaan The Clashissä. Nykyisin Headon asuu Kentin Doverissa, kaakkois-Englannissa. Scott Kenemoren mukaan Headonin vaikutus musiikkiin on hämmästyttävä ja hänen soittonsa jää turhan monille löytymättömäksi aarteeksi.

Lauantain pitkä:The Bandin rumpali/laulaja ja paljon muuta

26. toukokuuta 1940 syntynyt ja 19. huhtikuuta 2012 syöpään  menehtynyt Mark Lavon "Levon" Helm oli yhdysvaltalainen muusikko, biisintekijä, solisti ja näyttelijä. Ensisijaisesti hänet muistetaan jäsenyydestään kanadalaisen rockin klassikkoyhtyeessä The Bandissa. Helm tuli tunnetuksi soul- ja countryvaikutteisesta vokalisointityylistään, multi-instrumentalistin kyvyistään ja luovasta rummutustyylistään, joka dokumentoitui useille The Bandin klassikkokappaleille, kuten The Weight, Up on Cripple Creek ja The Night They Drove Old Dixie Down. Helm sai myös leadvokalisoitavakseen useita The Bandin keskeisimmistä kappaleista. Hän loi menestyksekkään uran myös näyttelijänä ja oli mukana esimerkiksi elokuvissa Coal Miner's Daughter, The Right Stuff sekä Shooter.Helm syntyi ja kasvoi Arkansasissa. Hän alkoi soittaa kitaraa kahdeksanvuotiaana ja harjoitteli myös rumpujen soittoa formatiivisina vuosinaan. Arkansas oli monipuolinen musiikin kehto, mutta Helmin keskeisiin vaikuttajiin lukeutui huuliharpisti, kitaristi ja solisti Sonny Boy Williamson II.  Hän todensi esimerkiksi Elvis Presleyn, Bo Diddleyn ja Ronnie Hawkinsin konsertit. 17-vuotiaana Helm alkoi soittaa clubiskenessä. Valmistuttuaan high schoolista Helm kutsuttiin mukaan Ronnie Hawkinsin yhtyeeseen The Hawksiiin. Se siirtyi Torontoon, Kanadaan vuonna 1959 ja solmi sopimksen Roulette Recordsin kanssa. Yhtye levytti useita singlejä ja saavutti myös muutamia hittejä. Alkuvuodesta 1960 The Hawksiin liittyivät kanadalaismuusikot kitaristi Robbie Robertson, basisti Rick Danko, pianisti Richard Manuel ja kosketinsoittaja Garth Hudson, jotka kaikki tosin olivat multi-instrumentalisteja. Vuonna 1963 yhteistyö Ronnie Hawkinkin kanssa päättyi ja yhtye jatkoi nimillä Levon & The Hawks ja myöhemmin The Canadian Squires. Lopulta nimeksi vaihtui uudelleen The Hawks. Keikkayhtyeenä se oli varsin suosittu Arkansasissa, Teksasissa, Kanadassa ja Yhdysvaltojen itärannikolla.

1960-luvun puolivälissä Bob Dylan pyysi The Hawksia taustayhtyeekseen soittamaan sähköistä rockia. Helm muisti Dylanin saaman vihamielisen vastaanton Newportin festivaaleilla. Niinpä hän poistui kuvasta lähes kahden vuoden ajaksi. Arkansasiiin palanneen Helmin korvasi Mickey Jones. Helm soitti välillä esimerkiksi Leon Russellin kanssa. Lopulta hän palasi Woodstockiin ja vanhaan yhtyeeseensä. The Hawks kiersi Euroopassa Dylanin kanssa ja palasi sitten Woodstockiin treenaten Dylanin kanssa lähes päivittäin. Lukuisia demoäänityksiä tehtiin ja osa niistä julkaistiin virallisesti vuonna 1975 tupla-albumilla The Basement Tapes. The Hawksin jäsenet alkoivat kirjoittaa kappaleita myös itsenäisesti ja Richard Manuel sekä Rick Danko tekivät lisäksi musiikkia yhdessä Dylanin kanssa. The Bandin lopetettua ansiokkaan uransa Helmillä oli luontevasti edessään sooloura. Albumia Levon Helm and RCO All Stars olivat lisäksi levyttämässä mm. Paul Butterfield, Steve Cropper ja Donald "Duck" Dunn. Vuosina 1980 ja 1982 ilmestyivät pitkäsoitot American Son ja Levon Helm. Vuonna 1983 oli vuorossa The Bandin reunion kokoonpanolla, jossa Jim Weider korvasi Robbie Robertsonin kitaran varressa. Vuonna 1986 Manuel teki itsemurhan. Helm, Danko ja Hudson jatkoivat nimellä The Band ja julkaisivat vuonna 1993 albumin Jericho. High on the Hog-niminen pitkäsoitto oli vuorossa kolmea vuotta myöhemmin ja 30-vuotisjuhla-albumi Jubilation ilmestyi vuonna 1998.

Vuonna 1989 Helm ja Danko olivat mukana Ringo Starrin All Star Bandissa. Vuonna 1993 ilmestyi Helmin elämäkerta This Wheel's on Fire-Levon Helm and Story of the Band. Helmin 2000-luvun esiintymisiä hallitsi yhtye Midnight Ramble. Sen kanssa vieraili huomattava määrä keskeisiä muusikoita, joista pikaisesti mainittakoon Elvis Costello, Emmylou Harris, Phil Lesh ja Chris Robinson. 2000-luvulla Helm keikkaili joka vuosi. Vuonna 2007 ilmestyi pitkäsoitto Dirt Farmer, joka oli Helmin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 1982. Se vastaanotti traditionaalisen folkalbumin Grammyn. Vuonna 2008 Helm esiintyi Warren Haynesin Mountain Jam Music Festivaaleilla New Yorkissa. Hän soitti myös Bob Weirin yhtyeen RatDogin kanssa. Kesäkuussa 2009 Helm julkaisi omalla yhtiöllään albumin Electric Dirt. Toukokuussa 2011 ilmestyi syyskuussa 2008 Nashvillen Ryman Auditoriumissa äänitetty livelevy Ramble at the Ryman. Kaksi viimeksi mainittua ansaitsivat parhaan Americana-albumin Grammyn.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisista singer/songwritereista

28. toukokuuta seitsenkymppisiään viettävä John Cameron Fogerty on amerikkalainen laulaja, kitaristi ja biisintekijä, joka oli huippusuositun Creedence Clearwater Revivalin johtohahmo ja on luonut myös menestyksekkään soolouran. Rolling Stonen sadan parhaan kitaristin listalla Fogerty sijoittui sijalle 40. Sadan parhaan solistin listalla sijoitus oli 72. Fogerty syntyi Berkeleyssa, Kaliforniassa. Hän on Creedencen komppikitaristina toimineen Tom Fogertyn pikkuveli. Muiden Creedencen jäsenten tavoin John kävi El Cerriton High Schoolia. Hän otti kitaratunteja Berkeley Folk Festivalin tuottajalta Barry Olivierilta. Kesälomansa Fogerty vietti Putah Creekissa, lähellä Wintersiä, Kaliforniaa. Kyseiseen paikkaan viitataan eräässä CCR:n vuoden 1969 suurimmassa hittikappaleessa Green Riverissä. Rockin pioneereista Johnia inspiroivat erityisesti Little Richard ja Bo Diddley. Yhdessä veljensä Tomin sekä Stu Cookin ja Doug Cliffordin kanssa John perusti 50-luvun lopussa yhtyeen Tom Fogerty & The Blue Velvets. Se solmi sopimuksen ensisijaisesti jazzia julkaisseen levy-yhtiö Fantasyn kanssa 60-luvun puolivälissä. Yhtye julkaisi useita singlejä, joista yksi, Brown Eyed Girl, oli pieni paikallinen menestys. John pääsi armeijasta heinäkuussa 1967. Samana vuonna yhtyeen nimeksi vaihtui Creedence Clearwater Revival ja Johnista tuli lopullisesti sen leadvokalisti. Seuraavana vuonna yhtye julkaisi onnistuneen debyyttialbuminsa ja sai ensimmäiset hittinsä covereilla Dale Hawkinsin Suzie Q:sta sekä Screaming Jay Hawkinsin I Put A Spell on Yousta. Kakkosalbumi Bayou Country oli vuorossa alkuvuodesta 1969 ja John Fogertyn omaa tuotantoa edustaneiden kappaleiden osalta hittihanat aukaisi Proud Mary. John Fogerty oli yhtyeen biisintekijä, laulaja ja kitaristi,  toisin sanoen kiistaton johtohahmo. Tammikuussa 1971 ylenkatsotuksi itsensä kokenut isoveli Tom erosi yhtyeestä.

Creedence Clearwater Revivalin viimeisellä, huhtikuussa 1972 ilmestyneellä albumilla Mardi Grass basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford nousivat tasavertaiseen rooliin John Fogertyn kanssa sävellysten ja leadvokalisoinnin osalta. Mardi Grassin hitit, eli Sweet Hitch Hiker ja Someday Never Comes olivat tuttuun tapaan John Fogertyn käsialaa, tosin niistä ensin mainittu oli julkaistu singlenä jo vuoden 1971 puolella. Mardi Grass sai huonot arvostelut, mutta myi sentään kultalevyksi ja nousi listoilla sijalle 12. CCR hajosi lokakuussa 1972. Yhtyeen legendaarinen kvartettikokoonpano teki ainoastaan yhden paluun ja tämä tapahtui vuonna 1980 Tom Fogertyn häissä. John, Doug ja Stu soittivat 45 minuutin setin 20-vuotisluokkakokouksessaan vuonna 1983 ja John ja Doug tekivät reunionin vielä 25-vuotisluokkakokouksessaan vuonna 1988. Creedence Clearwater Revivalin päästyä Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1993 John Fogerty ei enää suostunut esiintymään Cliffordin ja Cookin kanssa. Hän esiintyi sitä vastoin All Star Bandin kanssa, jonka kokoonpanossa olivat mukana Bruce Springsteen ja The Band-yhtyeen johtohahmo Robbie Robertson. Creedencen jälkeen John Fogerty aloitti odotustenmukaisesti soolouransa. Hänen vuonna 1973 ilmestynyt debyyttisoolonsa julkaistiin tosin nimellä Blue Ridge Rangers. Fogerty soitti kyseisellä albumilla itse kaikki instrumentit. Se koostui ensisijaisesti countrycovereista. Samana vuonna ilmestyi omaa tuotantoa ja rockia edustanut single You Don't Owe Me/Back in the Hills. Myös se julkaistiin nimellä Blue Ridge Rangers. Alkuvuodesta 1974 ilmestyi single Comin Down Road/Ricochet. Singlen kakkospuoli oli instrumentaali ja Fogerty julkaisi sen omissa nimissään. Artistin toinen, vuonna 1975 ilmestynyt sooloalbumi John Fogerty sisälsi muun muassa kotimaassaan top 40:ään kivunneen singlen Rockin All Over the World sekä toisen todellisen ässäbiisin Almost Saturday Night.

 Status Quo teki ensin mainitusta ison hitin omine versioineen, jolla se avasi mm. vuoden 1985 Live Aid -konsertin. Vuonna 1976 Fogerty äänitti valmiiksi albumin nimeltä Hoodoo. Pitkäsoittoa edelsi single You Got Magic. Asylum Records kuitenkin hylkäsi albumin ainoastaan viikkoja ennen sen sovittua julkaisua. Fogerty oli myös itse sitä mieltä, ettei kyseinen pitkäsoitto vastannut laadullisesti hänen korkeaa standardiaan. Perfektionistina tunnettu Fogerty kehotti Asylum Recordsia tuhoamaan Hoodoon masternauhat. Näihin aikoihin Fogerty ei kyennyt juurikaan kirjoittamaan musiikkia. Tähän vaikuttivat lailliset ja taloudelliset ongelmat Fantasy Recordsin kanssa. Amerikassa Fogerty oli edelleen Asylum Recordsin artisti, mutta Fantasylla oli oikeudet kaikkiin hänen levytyksiinsä muualla maailmassa. Fogerty onnistui lopettamaan sopimuksensa Fantasyn kanssa luopumalla kaikista tulevista CCR:n musiikin myyntirojalteista. Fogertyn mukaan kyseinen diili maksoi hänelle omaisuuden, mutta sen ansiosta hän säilytti mielenrauhansa. Vuonna 1985 ilmestynyt ja Warner Brosin kautta julkaistu pitkäsoitto Centerfield oli John Fogertyn komea paluu. Se nousi listakärkeen ja sisälsi top ten-hitin The Old Man Down the Road. Kyseisen vuoden toukokuussa Fogerty nauhoitti Showtimea varten tunnin mittaisen speciaalin nimeltä John Fogerty's All Stars. Sen ohjelmisto koostui Centerfieldin kappaleiden lisäksi rhythm and blues -covereista. Lisäksi mukana oli Textonesin debyyttialbumilta Midnight Mission Fogertyn korviin tarttunut Not in Love with You. Myöhemmin hän levytti kappaleen Textonesin johtohahmon Carla Olsonin kanssa. John Fogerty's All Stars nauhoitettiin Hollywoodissa ja yleisö koostui Warner Brosin henkilökunnasta ja kutsuvieraista. Yhtyeessä olivat mukana muun muassa Albert Lee Booker T Jones ja Duck Dunn.

Centerfieldiä seurannut vuoden 1986 pitkäsoitto Eye of the Zombie ei ollut edeltäjänsä veroinen menestys. Sen tekstit olivat edeltäjäänsä tummasävyisempiä. Kun albumin tiimoilta tehty kiertue, jolla Fogerty ei esittänyt CCR-tuotantoa, päättyi, Eye of the Zombien materiaalia oli seuraavan kerran ohjelmistossa vasta vuonna 2009. Creedence-klassikoita Fogerty sitä vastoin esitti HBO:n taltioimassa konsertissa Vietnamin veteraaneille 4. heinäkuuta 1987.  Eye of the Zombien jälkeen ilmestynyt pitkäsoitto, vuonna 1997 julkaistu Blue Moon Swamp oli suuri menestys. Se ansaitsi myös kyseisen vuoden parhaan rockalbumin Grammyn. Albumin tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistiin seuraavana vuonna niin ikään menestynyt livelevy Premonition. Seuraavaa uutta tuotantoa sisältänyttä Fogertyn pitkäsoittoa, klassikkotasoisen nimikappaleen sisältänyttä albumia Deja Vu All Over Again saatiin odottaa vuoteen 2004. Hänen uusi levytyssopimuksensa oli Dream Works Recordsin kanssa, mutta seuraavana vuonna Fogerty palasi Fantasyn talliin. Deja Vu All Over Againin jälkeen Fogertyn keikkatahti kiristyi. Lokakuussa 2004 oli vuorossa Vote for Change-kiertue. Kesällä 2005 Fogerty konsertoi John Mellencampin ja vuotta myöhemmin Willie Nelsonin kanssa. Vuoden 2006 Euroopan-kiertueellaan Fogerty soitti ensimmäisen konserttinsa pääesiintyjänä Englannissa sitten vuoden 1972. Sen tapahtumapaikkana oli Lontoon Hammersmith Apollo -teatteri. Sundsvallissa, Ruotsissa Fogertya saapui kaupunginaukiolle kuuntelemaan 25 000 ihmistä. Vuonna 2005 Fogerty pääsi lauluntekijöiden Hall of Fameen muun muassa Bill Withersin, Steve Cropperin ja David Porterin kanssa. Kesäkuussa 2007 Fogerty soitti Glastonburyn festivaaleilla Englannissa todella energisen, 17 kappaleesta koostuneen setin kappaleiden painottuessa Creedence-klassikoihin.

Hänen seuraava albuminsa, Revival julkaistiin saman vuoden lokakuussa. Se debytoi Billboardin listalla sijalla 14. Seuraavan vuoden helmikuussa Fogerty esiintyi Little Richardin ja Jerry Lee Lewisin kanssa Grammy Awardseissa. Ohjelmistossa oli tuolloin vuoden 1974 harvinainen singlekappale Comin' Down the Road ja sitä seurasivat Jerry Leen esittämä klassikko Great Balls of Fire ja eräs Little Richardin vastaavista, myös Creedencen coveroima Goodgolly Miss Molly. Fogertyn Australian-kiertue alkoi maaliskuussa 2008. Saman vuoden kesäkuussa Fogerty konsertoi Lontoon Royal Albert Hallissa, missä hän oli soittanut edellisen kerran Creedencen kanssa vuonna 1971. Kyseessä oli Fogertyn tuon vuoden Euroopan-kiertueen viimeinen konsertti. Se myös kuvattiin ja julkaistiin seuraavana vuonna. Heinäkuussa 2009 Fogerty esiintyi Lontoon Filharmonikkojen kanssa Hollywood Bowlilla loppuunmyydyissä konserteissa. Elokuussa ilmestyi uusi pitkäsoitto Blue Ridge Ranger Rides Again. Se sisälsi mm. uusioversion Eye of the Zombie -albumin parhaisiin kappaleisiin lukeutuvasta raidasta Change in the Weather ja albumilla vierailivat Bruce Springsteen sekä The Eaglesin Don Henley ja Timothy B Smicht. Springsteenin ja E Street Bandin vieraana Fogerty oli soittanut kyseisen vuoden lokakuussa Madison Square Gardenissa. Samaan aikaan ilmestyi Royal Albert Hallin konsertista taltioitu DVD Comin' Down the Road. Fogertyn 68-vuotispäivänä 28. toukokuuta 2013 häneltä julkaistiin uusi albumi Wrote A Song for Everyone. Se koostui silti ensisijaisesti Creedence-klassikoiden uusionäkemyksistä. Mukana oli myös kaksi uutta kappaletta. Saman vuoden marraskuussa Fogerty esitti kaksi CCR:n klassikkoalbumia, eli Green Riverin ja Cosmo's Factoryn kokonaisuudessaan New Yorkin Beacon teatterissa. Cosmo's Factoryn kappaleet soitettiin myös Atlantic Cityssä. Tammikuussa 2012 Fogertyn uusi kappale Swamp Water kuultiin Fox tv:n sarjan The Finder avauskrediiteissä. Fogerty kirjoitti kappaleen nimenomaan kyseistä sarjaa varten ja myös vieraili sen avausjaksossa. Fogertyn muistelmien pitäisi ilmestyä kuluvan vuoden lokakuussa.

tiistai 26. toukokuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Bowien luottokitaristi ja paljon muuta

26. toukokuuta 1946 syntynyt ja 29. huhtikuuta 1993 menehtynyt Michael "Mick" Ronson oli englantilainen kitaristi, biisintekijä, multi-instrumentalisti, sovittaja ja tuottaja. Parhaiten hänet muistetaan työstään David Bowien Spiders from Mars  -yhtyeen kitaristina. Ronson oli myös sessiomuusikko ja vaikutti useiden artistien, esimerkiksi Van Morrisonin kiertuekokoonpanoissa. Ronson levytti myös useita sooloalbumeita, joista debyytti Slaughter on 10:th Avenue nousi yhdeksänneksi brittilistalla. Vuonna 2012 Rolling Stone sijoitti hänet sijalle 41. kaikkien aikojen parhaiden kitaristien listallaan. Ronson syntyi ja vietti lapsuutensa Hullissa. Hän soitti klassista pianoa, nokkahuilua, viulua ja myöhemmin myös harmonia. Hän halusi soittaa selloa, mutta siirtyi kitaraan kiinnostuttuaan Duane Eddyn musiikista. Eddyn kitaran bassonuottien soundi nimittäin muistutti Ronsonin korvissa selloa. Ensimmäiseen yhtyeeseensä, The Marinersiin Ronson liittyi 17- vuotiaana marraskuussa 1963. Yhtyeen basistin John Griffitsin kehotuksesta Ronson siirtyi toiseen paikalliseen yhtyeeseen The Crestasiin, joka saavutti paikallistasolla jo menestystä. Vuonna 1965 Ronson lähti kokeilemaan onneaan Lontooseen. Siellä ollessaan hän korvasi Miller Andersonin yhtyeessä nimeltä The Voice. Crestasin rumpali Dave Bradfield saapui Lontooseen The Voicen rumpalin lähdettyä. Vain muutaman keikan jälkeen Ronsonille ja Bradfieldille selvisi, että muut yhtyeen jäsenet olivat muuttaneet Bahamalle. Ronson jäi Lontooseen ja liittyi The Wanted -nimiseen soulbändiin, kunnes lopulta palasi  kotiseudulleen. Vuonna 1966 Ronson liittyi Hullin ykkösbändiin The Ratsiin. Kotikaupunkinsa lisäksi yhtye keikkaili Lontoossa ja Pariisissa, tosin ilman suurempaa menestystä. Vuosina 1967-68 yhtye teki myös muutamia levytyksiä. John Campridgen siirryttyä yhtyeeseen Junior's Eyes yhtyeen rumpaliksi vaihtui Mick "Woody" Woodmansey. Marraskuussa 1969 yhtye teki viimeisen äänityssessionsa.

Seuraavan vuoden maaliskuussa Ronsonin kitarointia kuultiin Elton Johnin albumille Tumbleweed Connection tehdyillä äänityksillä kappaleessa Madman Across the Water. Se ei kuitenkaan päässyt mukaan vielä originaalille julkaisulle, vaan vasta vuonna 1992 ilmestyneelle kokoelmalle Rare Masters sekä vuoden 1995 uusintajulkaisulle Tumbleweed Connectionista. Alkuvuodesta 1970 John Campridge tuli Hulliin ja etsi Ronsonin käsiinsä. Tätä oli nimittäin pyydetty liittymään David Bowien uuteen yhtyeeseen nimeltä The Hype. Useiden epäonnistumisten myötä Ronson oli aluksi haluton, mutta suostui lopulta. 5. helmikuuta 1970 hän teki debyyttiesiintymisensä Bowien kanssa John Peelin BBC Radio 1:n ohjelmassa. The Hype soitti debyyttikeikkansa niin ikään helmikuussa 1970 Roundhousessa. Bowien, Ronsonin ja Campridgen lisäksi yhtyeessä vaikutti basisti/tuottaja Tony Visconti ja se esiintyi supersankarikostyymeissä. Kun yhtye ryhtyi työstämään Man Who Sold the World-albumia, Woodmansey korvasi Campridgen rumpalina. Ronsonin, Woodmanseyn ja Viscontin muodostama trio käytti edelleen nimeä The Hype. Se teki sopimuksen Vertigon kanssa ja julkaisi muutamia levytyksiä. Kun Bowien diskografiassa oli vuorossa klassikkoalbumi Hunky Dory, basistiksi oli vaihtunut Trevor Bolder. Myös ensisijaisesti progemammutti Yesin kosketinsoittajana tunnettu Rick Wakeman osallistui kyseisen albumin levytykseen. Viscontin lähtö taas merkitsi sitä, että Ronson täst edes vastasi sovituksista Bowien kanssa. Ronsonin osuus Bowien lopullisella läpimurtolevyllä The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars oli huomattava. Soolokitaristin pestinsä lisäksi hän vastasi albumin jousisovituksista. Vuonna 1972 Bowie tuotti Mott the Hoople -yhtyeen läpimurtolevyn All the Young Dudes, jolla Ronson vastasi kappaleen Sea Diver sovituksista. Bowie ja Ronson tuottivat yhdessä Lou Reedin niinikään vuonna 1972 ilmestyneen klassikkoalbumin Transformer. Ronson soitti sekä kitaraa että pianoa levyn tunnetuimmassa kappaleessa Perfect Day. Ronson ja Bowie tuottivat Lulun coverversion Man Who Sold the Worldista, joka julkaistiin Britanniassa myös singlenä.

Ronson oli mukana vielä Bowien vuonna 1973 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Aladdin Sane ja Pin Ups, joista jälkimmäinen koostui covereista. Kymmentä vuotta myöhemmin hän oli mukana Bowien Serious Moonlight -kiertueen Toronton osuudella. Bowien vuoden 1973 jäähyväiskiertueen jälkeen Ronson julkaisi kolme sooloalbumia. Vuonna 1974 Creem äänesti hänet toiseksi parhaaksi kitaristiksi Jimmy Pagen jälkeen. Ronsonilla oli myös lyhyt pesti Mott the Hooplen jäsenenä. Vuonna 1977 hän soitti Roger Daltreyn soololevyllä One of the Boys. Mott the Hooplen johtohahmon Ian Hunterin kanssa Ronson teki runsaasti yhteistyötä. Hunter Ronson Band myös keikkaili ja vuonna 1980 ilmestyi ensisijaisesti liveäänityksistä koostunut albumi Welcome to the Club. Kahta vuotta myöhemmin Ronson oli mukana John Mellencampin albumilla American Fool sen hittisinglellä Jack and Diane. Molemmat nousivat listakärkeen. Vuonna 1990 Ronson teki jälleen yhteistyötä Ian Hunterin kanssa ja kolme vuotta myöhemmin hän ehti osallistua Bowien kyseisenä vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Black Tie White Noise levytykseen. Lisäksi hän ehti olla muun muassa mukana Bob Dylanin Rolling Thunder -kiertueen taustabändissä ja muista yhteistyökumppaneista mainittakoon vielä T-Bone Burnet ja The Wildhearts-yhtye. Ronson menehtyi maksasyöpään ainoastaan 46-vuotiaana.

maanantai 25. toukokuuta 2015

Tiistain tukeva:Eräs vuosikymmenten vaihteen tärkeimmistä brittiyhtyeistä

The Jam oli englantilainen, Paul Wellerin johtama uuden aallon yhtye, jonka aktiivikausi sijoittui 70- luvun loppuun ja seuraavan vuosikymmenen alkuun. Vaikka yhtye omasi vihaisten nuorten miesten asenteen ja soitti nopealla tempolla aikakautensa punkyhtyeiden tavoin, sen musiikissa oli myös vaikutteita 60-luvun rockista ja rhythm and bluesista. Lisäksi yhtye omasi siistin ulkoisen imagon ja tulikin muodostumaan niin kutsutun mod revivalin tärkeäksi edustajaksi. Britanniassa The Jam saavutti 18 top teniin yltänyttä singleä, näiden joukossa neljä listaykköstä. Yhtyeen diskografia käsitti kuusi studioalbumia ja yhden livelevyn. Viimeinen pitkäsoitto, vuonna 1982 ilmestynyt The Gift nousi Britanniassa listakärkeen. Yhtyeen hajottua sen 15 ensimmäistä singleä julkaistiin uudestaan ja ne kaikki sijoittuivat top 100:aan. Musiikillisilta vaikutteiltaan The Jamia voi pitää varsin monipuolisena yhtyeenä ja jo mainittujen vaikutteidensa lisäksi se hyödynsi elementtejä beatista, soulista ja psykedeelisestä rockista. Parhaiten se tuli silti tunnetuksi melodisista popkappaleistaan. The Jamin hajottua Paul Weller jatkoi uraansa yhtyeessä Style Council ja hän loi myös menestyksekkään soolouran. Vaikka Weller oli yhtyeen solisti, soolokitaristi ja keskeinen säveltäjä, myös Bruce Foxtonin taustavokaalit ja jäntevät bassolinjat olivat oma keskeinen osansa The Jamin soundia myös useilla yhtyeen hittikappaleilla, kuten Down at the Tube Station at Midnight, Going Underground ja Town Called Malice. The Jam perustettiin Surreyssa, Englannissa jo vuonna 1972. Paul Weller toimi alusta asti solisti/kitaristina. Yhtyeen kokoonpano alkoi vakiintua vuosikymmenen puolivälissä toisen kitaristin Steve Brookesin ja rumpali Rick Bucklerin myötä. Yhtye soitti tässä vaiheessa ensisijaisesti 50-luvun legendaarisia rockcovereita, mutta Wellerin musiikillinen visio muuttui täysin hänen kuultuaan The Whon My Generationin. Hän ryhtyi diggaamaan Motownia ja modtyyliä. Yhtyeen coverointikohteiksi vaihtuivat Motown, Stax ja Atlantic levy-yhtiöiden artistit ja yhtyeet ja Weller hankki Rickenbacker-kitaran. Brookesin jätettyä yhtyeen ketään ei otettu tilalle. Weller oli soittanut tässä vaiheessa bassoa, mutta hän kehotti kakkoskitaristina toiminutta Bruce Foxtonia siirtymään nelikielisen varteen.

Wellerin rytmi- ja soolokitaristin tehtävät yhdistävään tyyliin vaikuttivat ensisijaisesti The Whon Pete Townshend ja Dr. Feelgoodin Wilko Johnson. Wellerin, Foxtonin ja Bucklerin muodostama line up tuli kestämään koko The Jamin uran ajan. Seuraavien kahden vuoden aikana The Jam keikkaili Lontoon ympäristössä kulttikannatusta saavuttaen. Virkaveljistään yhtye erosi ensisijaisesti soittotaidollaan ja 60-luvun rockista omituilla musiikillisilla vaikutteillaan.The Jam solmi sopimuksen Polydor Recordsin kanssa alkuvuodesta 1977. Huhtikuun lopussa ilmestynyt debyyttisingle In the City sijoittui top 40:ään brittilistalla. Toukokuussa ilmestyi samanniminen debyyttipitkäsoitto. 1960-lukuiset vaikutteet tulivat erityisesti esiin covereista, jotka olivat myös Beatlesin levyttämä Larry Wiliams-laina Slow Down ja tv-sarjan Batman tunnukappale, joka kuului esimerkiksi The Whon varhaiseen levytysrepertuaariin. Tekstiensä osalta The Jamilla oli myös poliittisia kappaleita, joista mainittakoon erityisesti Time for Truth. Teksteissään Paul Weller pyrki lähestymään idealistista Englantia esimerkiksi The Kinksin johtohahmon Ray Daviesin tavoin. Debyyttialbumilta löytymätön single All Around the World pääsi jo lähelle top teniä ja The Jamilta odotettiin nopeasti uutta tuotantoa. Kakkospitkäsoitto The Modern World ilmestyikin jo vuoden 1977 lopussa. Vaikka se edusti musiikilisesti monipuolisempaa tyyliä kuin edeltäjänsä, albumi ei saavuttanut erityisen myönteisiä arvioita. Poikkeuksiakin löytyi. Esimerkiksi John Peel soitti albumin kokonaisuudessaan eräässä ohjelmassaan. Maaliskuussa 1978 ilmestynyt single News of the World oli sekä Foxtonin sävellys että hänen leadvokalisoimansa. Sen saavuttama 27. sija oli siihen mennessä The Jamin toiseksi paras. Kyseessä oli myös ainoa Foxtonin käsialaa ollut The Jamin single koko yhtyeen historian aikana. Kolmatta pitkäsoittoa alettiinkin kasata ensisijaisesti Foxtonin sävellyksistä, mutta tuottajat olivat tyytymättömiä tuloksiin. Weller palasi kotiinsa ja sävelsi uutta tuotantoa ensisijaisesti The Kinksin innoittamana.

The Jamin seuraava single David Watts olikin Kinks-laina ja versiossa Weller ja Foxton jakoivat lauluosuudet. Singlen kakkospuoli A Bomb in Wardour Street lukeutui Wellerin aggressiivisimpiin kappaleisiin. Pikkulevystä muodostui The Jamin suosituin sitten All Around the Worldin. The Jamin seuraava single Down at the Tube Station at Midnight saavutti jälleen huomattavaa arvostusta myös kriitikoiden keskuudessa. Yhtyeen kolmannella pitkäsoitolla All the Mod Cons se teki yhteistyötä tuottaja Vic Coppersmith-Heavenin kanssa. Albumi sisälsi myös kaksi Polydorin aikaisemmin hylkäämää singlekappaletta; Billy the Hunt ja English Rose, joista jälkimmäinen oli akustinen balladi. Pitkäsoitolta löytymättömiä ja arvostettuja singlejä Strange Town ja When You're Young seurasi brittilistalla aina kolmanneksi kivunnut The Eton Rifles. Marraskuussa 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Settin' Sons menestyi totutusti kotimaassa ja nousi jopa Yhdysvalloissa top 200-listalle. Kolmesta lapsuusajan ystävästä kertova pitkäsoitto on tulkittavissa jopa konseptialbumiksi. Albumin keskeiseen tuotantoon lukeutuu esimerkiksi Foxtonin käsialaa oleva Smithers-Jones, joka julkaistiin alun perin When You're Young -singlen kakkospuolena. Albumilla se sai jousisovituksineen uuden käsittelyn ja kappaletta on pidetty Foxtonin parhaana suorituksena The Jamille. Uusi vuosikymmen alkoi The Jamin osalta singlellä Dreams of Children, jonka b-puoli Going Underground saavutti kuitenkin runsaammin radiosoittoa. Singlen noustessa brittilistan kärkeen sen mainittiin sisältävän kaksi a-puolta. Promotoidessaan viimeisintä pitkäsoittoaan Yhdysvalloissa The Jam esiintyi American Bandstandissa. Siellä yhtye esitti coverina Martha & The Vandellasin kappaleen Heatwave, joka oli kuulunut myös The Whon levytysohjelmistoon.

Samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Sound Affects hyödynsi psykedeliavaikutteita esimerkiksi hittikappaleessaan That's Entertainment. Se julkaistiin ainoastaan import-singlenä, mutta saavutti silti brittilistalla sijan 21. Vaikkei The Jam saavuttanut suurempaa menestystä Amerikassa, Rolling Stone listasi That's Entertainmentin 500 parhaan kappaleen listalleen. Ennen pitkäsoittoa julkaistu single Start! kohosi niinikään kotimaassaan listakärkeen. Itse pitkäsoitto nousi Britanniassa kakkoseksi ja se hyödynsi myös vaikutteita amerikkalaisesta rhythm and bluesista. Ilmeisintä tämä oli Foxtonin funkahtavassa bassolinjassa kappaleessa Pretty Green. Pitkäsoitolta löytymättömät singlet Funeral Pyre ja Absolute Beginners edustivat edellisen r&B ja jälkimmäisen uusi aalto-vaikutteineen viimeisimmästä albumista eroavaa tyyliä. Funeral Pyre on Sound Affectsilta löytyvän The Last Couplen ohella ainoa kappale, josta vastaa yhteisesti kolmikko Weller/Foxton/Buckler. Vuonna 1982 ilmestynyt viimeinen pitkäsoitto The Gift muodostui suureksi menestykseksi. Se nousi kotimaassaan listakärkeen ja erityisesti soul, funk ja r&b-vaikutteita hyödyntäneeltä albumilta lohkottu single Town Called Malice nousi myös ykköseksi. The Jam sai kunnian esittää sekä sen että kyseisen kaksi a-puolta sisältäneen singlen toisen kappaleen Precious Top of the Popsissa. Jousia hyödyntänyt soulballadi The Bitterest Pill (I Ever Had to Swallow) nousi Britanniassa kakkoseksi ja sitä seurasi The Jamin viimeinen listakärkeen noussut single Beat Surrender. Molemmissa kappaleissa solistina vieraili Tracie Young, joka vokalisoi myös Wellerin Jamia seuranneen yhtyeen The Style Councilin debyyttisinglellä Speak Like A Child. Beat Surrender EP menestyi brittilistalla ja muistutti tyylillisesti jo varhaista Style Councilia. Kotimaassa toteutetun jäähyväiskiertueen jälkeen Weller hajotti The Jamin joulukuussa 1982.

Style Councilin kanssa hän jatkoi vuoteen 1989. Kaupallisesti epäonnistuneen soolouransa jälkeen Foxton korvasi Ali McMordien uudelleen kasatussa Stiff Little Fingersissä vuonna 1990. Hän pysyi yhtyeessä aina tammikuuhun 2006. Jo samana vuonna hän liittyi Pete Townshendin veljen Simon Townshendin yhtyeeseen Casbah Club, johon kuului myös aikaisemmin Big Countrysta tutuksi tulleita muusikoita. Yhtye julkaisi pitkäsoiton nimeltä Venustraphobia. Buckler julkaisi kolme singleä levyttäneen yhtyeen Time UK. Vuonna 1986 Foxton ja Buckler yhdistivät voimansa yhtyeessä Sharp, joka julkaisi singlen Entertain Me. The Jamilta julkaistiin useita greatest hits -tyyppisiä kokoelmia ja vuonna 1997 ilmestyi viiden cd:n boxin Direction Reaction Creation, joka sisälsi kaiken The Jamin levyttämän materiaalin sekä harvinaisuuksista koostuneen levyn. Se nousi brittilistalla aina kahdeksanneksi. Vuonna 2002 Virgin Records listasi kuuntelijoiden äänestämänä 200 parasta brittiartistia ja The Jam sijoittui aina viidenneksi. Vuonna 2006 Buckler perusti yhtyeen The Gift, jonka kanssa hän soitti The Jamin tuotantoa. Solisti/kitaristina oli Russel Hastings. Foxton konsertoi yhtyeen kanssa muutamilla Englannin-keikoilla. The Jamin hajottua Weller ja Foxton eivät huhujen mukaan olleet puheväleissä kahteenkymmeneen vuoteen. Kesäkuussa 2006 kaksikon kerrotaan tavanneen The Whon Hyde Parkissa olleen konsertin jälkeen backstagella keskustelun merkeissä. Foxtonin mukaan kaksikko on ollut ystäviä keskenään vuodesta 2009 ja tämä johti yhteistyöhön parilla Wellerin alkuvuodesta 2010 ilmestyneen sooloalbumin Wake Up the Nation kappaleella. Samaisen vuoden toukokuussa Weller ja Foxton esiintyivät yhdessä ensikertaa 28 vuoteen Lontoon Royal Albert Hallissa. Tämä ei kuitenkaan tullut merkitsemään The Jamin reunionia, eivätkä Weller ja Buckler ole olleet tekemisissä keskenään. Foxton siirtyi The Giftin basistksi ja yhtyeen nimeksi vaihtui From the Jam. Se keikkaili ahkerasti ja julkaisi DVD:n. Paul Weller ei ollut kiinnostunut The Jamin reunionista. Buckler lähti From the Jamista vuonna 2009. Vuonna 2012 Bruce Foxton julkaisi myönteiset arviot saavuttaneen sooloalbuminsa Back in the Room. Levytyskokoonpanossa olivat mukana Russel Hastings ja rumpalina Big Countryn Mark Brzezicki. Paul Weller oli mukana useilla albumin kappaleilla. Lisäksi sillä vieraili Booker T  and the MG's-yhtyeestä ensisijaisesti tuttu kitaristi Steve Cropper. Pitkäsoitolla Smash the Clock vierailee muun muassa Wilko Johnson ja albumi julkaistiin toukokuussa 2016.

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Maanantain mainio:Saksan hardrockylpeyden ensimmäiset vuosikymmenet

Saksan hardrockylpeys Scorpions perustettiin rytmikitaristinsa Rudolf Schenkerin ansiosta niinkin varhain kuin vuonna 1965. Aluksi yhtyeen musiikissa oli vaikutteita beatmusiikista ja Schenker huolehti myös vokalistin tehtävistä. Vuonna 1970 mukaan liittyivät Rudolfin nuorempi veli, soolokitaristi Michael Schenker ja solisti Klaus Meine. Vuonna 1972 yhtye levytti ja julkaisi esikoisalbuminsa Lonesome Crow kokoonpanolla, jonka rytmiryhmän muodostivat rumpali Wolfgang Zhiony ja basisti Lothar Heimberg. Debyyttipitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella Scorpions toimi lämmittelyesiintyjänä U.F.O. -yhtyeelle. Kiertueen loppupuolella Michael Schenker hyväksyi tarjouksen liittyä U.F.O.:n soolokitaristiksi. Hänet Scorpionsissa aluksi kiertueen loppuosan ajan korvasi Schenkerin veljesten tuttu Uli Roth. Michael Schenkerin ero Scorpionsionsista johti yhtyeen hajoamiseen vuonna 1973. Uli Roth ei tässä vaiheessa hyväksynyt Scorpionsin soolokitaristin pestiä, vaan jatkoi työskentelyä entisessä yhtyeessään Dawn Roadissa. Rudolf Schenker päätti jatkaa soittamista Rothin kanssa, mutta ei viimeisimmällä Scorpions-kokoonpanolla.  Hän meni seuraamaan Dawn Roadin treenejä ja päätti liittyä yhtyeeseen, jonka muodostivat tuossa vaiheessa Roth, basisti Francis Bucholtz, kosketinsoittaja Achim Kirshning ja rumpali Jürgen Rosenthall. Roth ja Bucholtz kehottivat Schenkeriä kutsumaan Klaus Meinen mukaan vokalistiksi. Pian hän tekikin niin. Vaikka yhtyeessä oli runsaammin jäsenistöä Dawn Roadista kuin Scorpionsista, yhtye päätti käyttää jälkimmäistä nimeä, sillä Scorpionsilla oli jo jonkin verran nimeä saksalaisessa hardrock- scenessä ja julkaistuna yksi pitkäsoitto.  Vuonna 1974 Scorpionsin uusi line up julkaisi pitkäsoiton Fly to the Rainbow. Siitä muodostui edeltäjäänsä suositumpi nimikappaleen ja Speedy's Comingin kaltaisten raitojen määritellessä yhtyeen soundia.

 Achim Kirshning jätti Scorpionsin albumin levytyksen jälkeen. Myös Jürgen Rosenthalin oli erottava, sillä häntä odotti armeija. Vuonna 1976 hän liittyi saksalaiseen progeyhtyeeseen nimeltä Eloy, ja levytti sen kanssa kolme pitkäsoittoa. Rosenthalin tilalle tuli heinäkuussa 1974 Jurgen Fechter. Vuonna 1975 belgialaisesta Rudy Lennersista tuli Scorpionsin seuraava rumpali. Kyseisenä vuotena yhtye julkaisi pitkäsoiton In Trance, joka merkitsi pitkäaikaisen yhteistyön alkua saksalaistuottaja Dieter Dierksin kanssa. Albumi merkitsi yhtyeelle myös suurta musiikillista harppausta eteenpäin. Scorpions oli löytänyt hardrocktyylinsä ja saavutti digggarikuntaa niin Saksassa kuin ulkomailla Robot Manin, Dark Ladyn ja albumin nimikappaleen kaltaisten ässäbiisien ansiosta. Vuonna 1976 Scorpions julkaisi hyvät arviot saavuttaneen pitkäsoiton Virgin Killer, jonka kohokohdista mainittakoon Hell Cat ja Backstage Queen. Seuraavana vuonna Rudy Lenners erosi henkilökohtaisista syistä. Tilalle saatiin Herman Rarebell. Vuoden 1977 Scorpions-albumia Taken by Force RCA Records promosi edeltäjiään voimakkaammin. Sen kappaleista singleraita Steamrock Fever pääsi mukaan  RCA:n useammalle promolevylle. Uli Roth ei ollut tyytyväinen Scorpionsin uuteen, kaupallisempaan musiikilliseen tyyliin. Hän osallistui vielä Japanin-kiertueelle, mutta lähti perustamaan omaa yhtyettään Electric Sun ennen kyseiseltä kiertueelta kasatun, legendaarisen maineen saavuttaneen tuplaliven Tokyo Tapes julkaisua. Euroopassa ja Yhdysvalloissa albumi sai julkaisunsa vasta puoli vuotta Japania myöhemmin. Kesäkuussa 1978 testattuaan yli 140 kandidaattia Scorpions valitsi uudeksi kitaristikseen Mathias Jabsin. Scorpions siirtyi Yhdysvalloissa RCA:lta Mercury Recordsille ja muualla maailmassa Harvest/Electrolalle.

Vuonna 1979 ilmestynyt pitkäsoitto Lovedrive merkitsi Scorpionsin lopullista maailmanlaajuista läpimurtoa. Yhtye täydensi hardrocktyyliään balladeilla ja albumin klassikoiksi ovat muodostuneet Loving You Sunday Morning, Always Somewhere, todellinen slovarikaunokki Holiday ja instrumentaali Coast to Coast. Michael Schenker palasi hetkeksi Scorpionsiin Lovedriven levyttämisen aikana, mutta hän oli loppujen lopuksi mukana ainoastaan kolmella albumin raidalla. Lovedrive nousi jopa Yhdysvaltojen listalla sijalle 55. Michael Schenker kärsi alkoholiongelmista ja Mathias Jabs korvasi hänet Scorpionsissa lopullisesti huhtikuussa 1979. Lovedrivea seurannut Scorpionsin vuoden 1980 pitkäsoitto Animal Magnetism osoittautui myynti- ja arvostelumenestykseksi. Klassikkotuotantoa pitkäsoitolla edustavat erityisesti Make It Real sekä The Zoo. Klaus Meine kärsi tässä vaiheessa kurkkuongelmista ja hän joutui menemään leikkaukseen. Scorpions alkoi työstää seuraavaa pitkäsoittoaan Blackout Don Dokkenin huolehtiessa taustavokaaleista. Parhaaksi onneksi Meine toipui täysin. Hänen laulusuorituksensa Scorpionsin seuraavalla pitkäsoitolla, vuonna 1982 ilmestyneellä Blackoutilla olivat erinomaisia. Albumista muodostui Scorpionsin siihen mennessä suurin menestys ja siltä julkaistiin kolme singleä; No-One Like You, Dynamite ja nimikappale. Blackoutin suosion myötä Scorpions konsertoi 375 000:lle kuuntelijalle San Bernandinossa, Kaliforniassa pidetyllä festivaalilla 1983. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Love At First Sting julkaistiin vuonna 1984. Vasta sen myötä Scorpions saavutti sellaisen supertähtiaseman, jollaisesta se myös nykyisin tunnetaan. Albumin singlejulkaisuista, joihin lukeutuivat Rock You Like A Hurricane, Bad Boys Running Wild, Big City Nights ja voimaballadi, sittemmin lukuisille kokoelmalevyille päätynyt Still Loving You, tehtiin MTV:llä runsaasti näkyvyyttä saaneet videoversiot.

 Love at First Stingiä seurasi ahkera keikkailua ja yli vuoden kestäneeltä maailmankiertueelta Scorpions julkaisi vuonna 1985 toisen livetuplansa World Wide Live. Se nousi Yhdysvalloissa sijalle 14. ja Euroopassakin heltisi 18. tila. Pitkien kiertueiden jälkeen Scorpions palasi studioon. Seuraava studioalbumi Savage Amusement ilmestyi vasta 1988. Se edusti edeltäjiään kypsempää soundia esimerkiksi Def Leppardin tapaan. Pitkäsoitto ei saavuttanut erityisen hyviä arvosteluja, mutta sisälsi hitin Rhythm of Love. Savage Amusement -kiertueen myötä Scorpionsista tuli vuonna 1988 Uriah Heepin jälkeen toinen länsimainen Neuvostoliitossa konsertoinut rockyhtye. Heep oli konsertoinut Leningradissa jo joulukuussa 1987. Seuraavana vuonna Scorpions palasi konsertoimaan Moskovaan. Yhtye on saavuttanut Neuvostoliitossa vankan kannatuksen palaten esiintymään sinne säännöllisesti. Scorpions halusi etäännyttää itsensä edellisen albuminsa soundista ja lopetti yhteistyön pitkäaikaisen tuottajansa Dieter Dierksin kanssa. Scorpionsin uudeksi tuottajaksi tuli Keith Olsen. Yhtye palasi studioon 1990 ja samana vuonna ilmestynyt albumi Crazy World identifioitui melko runsaasti jättisuosion saavuttaneeseen, balladituotantoa edustaneeseen kappaleeseen Wind of Change. Tekstissään se heijasti niitä sosio-kulttuurisia muutoksia, joita tapahtui Itä-Euroopassa ja muissa osissa maailmaa kylmän sodan loppuvaiheessa. 21. heinäkuuta 1990 Scorpionsit saapuivat monien muiden artistien tavoin Roger Watersin vieraiksi Berliiniin. Esitettävänä oli massiivinen näkemys Pink Floydin The Wallista. Scorpionsin osalta työn alla olivat kumpikin versio kappaleesta In the Flesh. Crazy Worldin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen pitkäaikainen basisti Francis Bucholtz jätti yhtyeen.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Sunnuntain extra:Dylanin vuoden 1966 mestariteos

16. toukokuuta 1966 Columbia Recordsin kautta julkaistu tupla-albumi Blonde on Blonde on Bob Dylanin seitsemäs studiolevy.  Sen äänitykset alkoivat edellisen vuoden lokakuussa. Taustamuusikkoina kuultiin muun muassa Dylanin livebändin The Hawksin jäseniä Robbie Robertsonia, Levon Helmiä, Rick Dankoa, Garth Hudsonia ja Richard Manuelia, jotka tultiin myöhemmin varsin hyvin tuntemaan nimellä The Band. Kyseiset äänityssessiot jatkuivat tammikuuhun 1966, mutta varsinaiselle albumille niistä päätyi ainoastaan yksi kappale; One of Us Must Know (Sooner or Later) Tuottaja Bob Johnstonin kehotuksesta Dylan, kosketinsoittaja Al Kooper ja kitaristi Robbie Robertson siirtyivät CBS:n studioille Nashvilleen, Tennesseehen. Kyseiset äänityssessiot osoittautuivat huomattavasti hedelmällisemmiksi ja maaliskuuhun 1966 mennessä kaikki albumin jäljellä olevat kappaleet oli saatu äänitetyiksi. Blonde on Blonde päättää Dylanin ensimmäisten rockalbumien trilogian. Sen muut osat ovat vuonna 1965 ilmestyneet pitkäsoitot Bringing It All Back Home ja Highway 61 Revisited. Blonde on Blonde on yleisesti kohotettu paitsi Dylanin oman tuotannon parhaimmistoon, myös kaikkien aikojen parhaiden rockalbumien listoille. Albumi onnistui sekä musiikillisessa monipuolisuudessaan että tekstiensä suoranaisessa visionäärisyydessä. Lisäksi kyseessä on eräs rockin historian ensimmäisistä tupla-albumeista.

Billboardin listalla levy nousi yhdeksänneksi ja myi  lopulta tupla-platinaa ja Britanniassa aina kolmanneksi. Kotimaassa albumin top 20-menestyksiä singlepuolella olivat Rainy Day Women 12 & 35 sekä I Want You. Myös Just Like A Woman ja Visions of Johanna on nostettu Dylanin parhaiden sävellysten joukkoon ja ne pääsivät mukaan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle. Myös silkan rockin puitteissa Blonde on Blonde sisältää todellisia huippuhetkiä esimerkiksi Leopard Skin Pill Box Hatin, Most Likely You Go Your Way (And I'll Go Minen) ja Absolutely Sweet Marien ansiosta. Viimeksi mainitusta ovat tehneet coverin niin Flamin' Groovies kuin Jason & The Shorchers. Stuck Inside of Mobile with the Memphis Blues Again puolestaan on kuulunut ainakin Grateful Deadin keikkaohjelmistoon. Blonde on Blonde miksattiin Los Angelesissa huhtikuussa 1966 ja sen jälkeen Dylan jatkoi kyseisen vuoden maailmankiertuettaan Australiaan.

perjantai 22. toukokuuta 2015

Lauantain pitkä:Eräs retrorockin huipentumista


80-luvun lopussa Georgiassa perustettu The Black Crowes on eräs komeimmista retrohenkisen kitararockin ilmentymistä kautta aikojen. Yhtyeen keskeisistä vaikuttajista mainittakoon pikaisesti Rollarit, The Faces, Humble Pie, Led Zeppelin ja Lynyrd Skynyrd.  Black Crowesin johtohahmoja ovat veljekset Chris ja Ritch Robinson. Yhtyeen esiaste oli vuonna 1984 perustettu Mr Crowes Garden. Vuonna 1989 tehdyn demonauhan ansiosta Black Crowes solmi levytyssopimuksen Def Jam Recordingsin ja tuottaja George Drakouliasin kanssa. Erinomainen debyyttipitkäsoitto Shake Your Moneymaker julkaistiin seuraavana vuonna. Sen suurin singlemenestys oli cover Otis Reddingin harvinaisempaan tuotantoon kuuluvasta Hard to Handlesta. Kyseessä on varsin vahva albumikokonaisuus, jonka huippuhetkistä mainittakoon rivakat Jealous Again ja Struttin’ Blues sekä slovarihelmet Sister Luck ja Seeing Things. Vuonna 1990 Rolling Stonen lukijat äänestivät Black Crowesin parhaaksi uudeksi amerikkalaiseksi yhtyeeksi.

Vuonna 1992 ilmestynyt kakkospitkäsoitto Southern Harmony and the Musical Companion nousi jo Billboardin listakärkeen ja sisälsi useita singlehittejä, joista mainittakoon erityisesti Remedy, Sting Me sekä Thorn in My Pride. Vuonna 1994 ilmestynyt kolmas albumi Amorica saavutti sekin kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella Black Crowes ehti soittaa Grateful Deadin lämmittelijänä huhtikuussa 1995. Neljäs pitkäsoitto, varsin onnistunut Three Snakes and One Charm ilmestyi heinäkuussa 1996. Tähän mennessä Crowes oli ehtinyt työstää jo kaksi hyllytettyä albumia; Tall ja Band. Niiden kappaleet tulivat viimein virallisesti julkaistuiksi vuonna 2006 nimellä The Lost Crowes. Tammikuussa 1999 ilmestynyt By Your Side on tulkittavissa eräänlaiseksi Black Crowesin soulalbumiksi. Samaisen vuoden lokakuussa Black Crowes teki musiikillista yhteistyötä Led Zeppelin – kitaristi Jimmy Pagen kanssa. Tuloksena oli New Yorkissa ja Los Angelesissa soitettuja livekonsertteja ja levynä julkaistu konserttitaltiointi Live at the Greek. Kesällä 2000 Crowes keikkaili Pagen lisäksi myös The Whon kanssa. Seuraava, musiikillisesti varsin monipuolinen pitkäsoitto Lions ilmestyi toukokuussa 2001. Se pääsi juuri top 20:een ja kyseinen vuosi kului Crowesilta tien päällä ja yhtyeen kiertue ulottui Yhdysvaltojen lisäksi Eurooppaan ja Japaniin. Alkuvuodesta 2002 yhtye menetti luottorumpalinsa Steve Gormanin ja ilmoitti jäävänsä tauolle. Samaisen vuoden elokuussa julkaistiin tuplalive, joka oli nauhoitettu kahdesta konsertista Bostonin Orpheum Teatterissa edellisenä vuotena. Tauon aikana Chris Robinson julkaisi kaksi sooloalbumia, New Earth Mud vuonna 2002 ja This Magnificent Distance kahta vuotta myöhemmin. Ritch Robinson muodosti lyhytikäisen yhtyeen Hookah Brown ja julkaisi oman sooloalbuminsa Paper vuonna 2004.

Seuraavana vuonna oli vuorossa pienimuotoinen Black Crowesin reunion. Kyseinen vuosi kului melko tiiviisti keikkailun merkeissä. Siihen lukeutui muun muassa kesäkiertue, jolla Crowes lämmitteli Tom Petty & The Heartbreakersiä sekä konsertteja San Franciscossa Fillmoressa. Eräs niistä julkaistiin vuonna 2006 nimellä Freak n’ Roll into the Fog. Heinäkuussa 2007 oli vuorossa ensisijaisesti akustisista esiintymisistä koostunut Live at the Roxy. Maaliskuussa 2008 oli viimein vuorossa uutta tuotantoa sisältänyt studioalbumi Warpaint. Se saavutti myönteiset arvostelut ja nousi viidenneksi Billboardin listalla. Maailmankiertue ulottui Australiaan, Uuteen Seelantiin, Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. Huhtikuussa 2009 ilmestyi tupla Warpaint Live. Elokuussa 2010 oli vuorossa täysin akustisesta tuotannosta koostunut tupla-albumi Croweology. Sitä seurasi kiertue Say Goodnight to Bad Guys. Sen konsertit koostuivat kahdesta 90 minuutin setistä, joista ensimmäinen oli akustinen, jälkimmäinen sähköinen. Kiertueen Euroopan-osuus koostui yhdeksästä konsertista heinäkuussa 2011. Viimeisistä konserteista kaksi oli oli Lontoossa ja toisella Jimmy Page saapui vierailemaan encoressa.  Joulupäivänä 2012 Black Crowesin hiatuksen ilmoitettiin olevan ohi. Viittä brittikeikkaa seurasi pitempi kiertue Yhdysvalloissa huhti-toukokuussa 2013. Samaisen vuoden maaliskuussa Crowesit julkaisivat neljännen livelevynsä Wiser for the Time ja heinäkuussa oli vuorossa kiertue Tedeschi Trucks Bandin kanssa. Joulukuussa 2013 Crowes laittoi jälleen pillit pussiin määrittelemättömäksi ajaksi. Vuoden 2015 tammikuussa Rich Robinson ilmoitti yhtyeen hajoamisesta. Tiiviimmin musiikin parissa yhtyeen jäsenistä on jatkanut Chris Robinson Chris Robinson's Brotherhood -yhtyeensä kanssa. Rich Robinson on julkaissut useita sooloalbumeita.

torstai 21. toukokuuta 2015

Perjantain pohjat:Bowien ja Uriah Heepin klassikkobasisti

Yhdeksäs kesäkuuta 1950 syntynyt ja 21. toukokuuta 2013 menehtynyt Trevor Bolder oli englantilainen basisti, biisintekijä ja levytuottaja. Parhaiten hänet muistetaan pitkäaikaisesta jäsenyydestään Uriah Heepissä sekä David Bowien Spiders from Mars -yhtyeessä. 1970-luvun alusta lähtien hän soitti tosin myös useiden muiden muusikoiden kanssa. Bolder syntyi Yorkshiren Kingston Upon Hullissa. Hänen isänsä soitti trumpettia ja myös muut perheenjäsenet osoittivat musikaalisuutta. Bolder soitti klarinettia koulun yhtyeessä. 60-luvun puolivälin paikkeilla Bolderin instrumentiksi valikoitui basso. Ensimmäisen yhtyeensä hän perusti veljensä kanssa ja oli aktiivinen vuosikymmenen puolivälin R&B-skenessä. Bolderin ensimmäinen keskeinen yhtye oli The Rats, jonka kitaristina vaikutti Mick Ronson. Vuonna 1971 Bolder liittyi David Bowien taustabändiin Tony Viscontin tilalle. Yhtye tultiin varsin pian tuntemaan nimellä The Spiders from Mars. Bolderin bassottelua ja myös ajoittaista trumpetin soittoa kuultiin Bowien klassikkotuotantoon lukeutuvilla albumeilla vuoden 1971 Hunky Dorysta vuoden 1973 lopussa ilmestyneeseen coveralbumiin Pin Ups saakka. Bolder osallistui Mick Ronsonin vuonna 1974 ilmestyneen albumin Slaughter on the 10:th Avenue levytykseen. Kyseinen pitkäsoitto nousi top teniin. Vuonna 1976 Bolder liittyi Uriah Heeppiin John Wettonin tilalle. Hän oli ensiksi mukana Heepin albumeilla vuonna 1977 ilmestyneestä Fireflysta vuonna 1980 julkaistuun Conquestiin. Tuonaikaisen kokoonpanon hajottua Bolder liittyi Wishbone Ashiin ja oli mukana mainitun yhtyeen vuonna 1982 ilmestyneellä albumilla Twin Barrels Burning. Bolder toisin sanoen vaihtoi jälleen paikkaa John Wettonin kanssa. Vuonna 1983 Bolder palasi uudelleen Heepin riveihin. Hän ei ehtinyt olla mukana samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Head First, mutta kylläkin sen tiimoilta tehdyllä rundilla. Bolder soitti kaikilla seuranneilla Heepin pitkäsoitoilla aina edesmenoonsa saakka. Vuoden 1991 Heep-albumilla Different World Bolder toimi myös tuottajana. Vuonna 2012 ja seuraavan vuoden alussa Bolder teki musiikillista yhteistyötä brittipunkin keskeisiin edustajiin lukeutuvan UK Subsin Steve Robertsin kanssa. Bolder toimi sekä tuuottajana ja soittajana singleillä Wild Trash, Lady Rocker ja coverversiolla Ziggy Stardustista. Bolder menehtyi syöpään toukokuussa 2013 Cottinghamissa. Aikaisemmin mainittuna vuonna hän oli ollut leikkauksessa haimasyövän vuoksi.

keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Torstain terävä:Erään kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeen solistin tarina

Paremmin taiteilijanimellään Joey Ramone tunnettu, 19. toukokuuta 1951 syntynyt ja 15. huhtikuuta 2001 menehtynyt Jeffrey Ross Hyman oli legendaarisen amerikkalaisen punkrockyhtyeen The Ramonesin solisti ja biisintekijä. Imagonsa, äänensä ja Ramonesin keulakuvana toimimisensa ansiosta Joeysta muodostui suoranainen kulttuurienvälinen ikoni. Hän kasvoi Forest Hillsissä, New Yorkin Queensissä, missä tulevat Ramonesin jäsenet kävivät Forest Hillsin High Schoolia. Onnellisesta nuoruudestaan huolimatta Joey omaksui ulkopuolisen roolin.  Hän varttui veljensä Mickey Leighin kanssa. Joeyn äiti Charlotte Lesher erosi ensimmäisestä aviomiehestään Noel Hymanista. Charlotte meni uusiin naimisiin, mutta jäi leskeksi lomalla sattuneen auto-onnettomuuden vuoksi. Joeyn suurimpia musiikillisia diggauskohteita olivat Beatles, The Who, David Bowie, The Stooges ja Phil Spectorin tuottamat tyttöyhtyeet. Erityinen diggauskohde oli The Whon kitaristi Pete Townshend, jolla sattui myös olemaan Joeyn kanssa sama syntymäpäivä. Hyman alkoi soittaa rumpuja 13-vuotiaana ja jatkoi rumpujen parissa koko teini-ikänsä. Ennen Ramonesia hän toimi The Sniper -nimisen yhtyeen solistina. Kyseiseen glampunkia edustaneeseen yhtyeeseen Joey liittyi vuonna 1972. The Sniper soitti esimerkiksi Caventrylla muun muassa New York Dollsin kanssa. Sniperissa Hyman käytti taiteilijanimeä Jeff Starship. Sniperissa hän jatkoi vuoden 1974 alkuun, jolloin hänen paikkansa otti Alan Turner. Kyseisenä vuotena Hyman perusti Ramonesin ystäviensä John Cummingsin ja Douglas Colvinin kanssa. Colvin käytti jo tuolloin pseudonymiä Dee Dee Ramone ja sen myötä myös muut ottivat Ramonen sukunimekseen. Cummingsista tuli Johnny Ramone ja Hymanista Joey Ramone. Paul McCartneyn kerrotaan käyttäneen taiteilijanimeä Paul Ramone The Silver Beetles -aikoihin.

Joey toimi alkuvaiheessa Ramonesin rumpalina Dee Deen ollessa originaali vokalisti. Manageri Thomas Erdelyin kehotuksesta Joey siirtyi laulajaksi. Kun yritykset uuden rumpalin hankkimiseksi epäonnistuivat, Erdelyista itsestään tuli Ramonesin rumpali ja hän omaksui taiteilijanimen Tommy Ramone. The Ramonesista muodostui keskeinen vaikuttaja amerikkalaiselle punkrockille. Silti yhtye ei menestynyt kaupallisesti erityisen hyvin. Ramones sai ainoan kultalevynsä kokoelmasta Ramones Mania. Yhtyeen todellinen merkitys on oivallettu vasta vuosia myöhemmin ja Ramones on menestynyt erinomaisesti erilaisissa äänestyksissä, kuten Rolling Stonen 50 kaikkien aikojen parasta artistia, 25 kaikkien aikojen parasta livelevyä, VH1:n 100 parasta hardrockartistia ja Mojon 100 parasta albumia. Vuonna 2002 Spinin äänestyksessä Ramones sijoittui kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi rockyhtyeeksi heti Beatlesin jälkeen. Ramones hajosi vuonna 1996 tehdyn kiertueen jälkeen, jolloin yhtye soitti muun muassa Lollapalooza-festivaalilla. Joeyn ääniala oli tenori siitäkin huolimatta, ettei hänellä ollut koulutusta alalla, jolla laulullista pätevyyttä saattoi pitää suoranaisena normina suurimmalle osalle rockyhtyeistä. Joeyn laulutyyliä voikin pitää todellisena punkrockin äänenä Amerikassa. Joeyn ääni kypsyi ja kehittyi Ramonesin biisintekotaitojen tavoin ja tämä oli tuleva merkitsemään huomattavaa eroa hänen varhaiseen melodiseen tyyliinsä verrattuna.

Joeyn Ramonesin ulkopuolisista projekteista mainittakoon esimerkiksi Steve Van Zantin vuonna 1985 kasaama ryhmä Artists United Against Apartheid, joka julkaisi singlen Sun City. Sillä mukana olivat esimerkiksi Bruce Springsteeen, Keith Richards ja Lou Reed. Yhdeksää vuotta myöhemmin Joey oli mukana Helen Loven albumilla Love and Glitter, Hot Days and Music. Hänen viimeinen levytyksensä olivat taustavokaalit rockyhtye Blackfiren albumilla One Nation Under. Vuonna 2002 se voitti parhaan rock/popalbumin palkinnon Native American Music Awardsissa. Joey ehti myös toimia tuottajana Ronnie Spectorin vuonna 1999 ilmestyneellä pitkäsoitolla She Talks to Rainbows. Erinomaisista arvioista huolimatta albumi ei ollut menestys. Joey menehtyi imusolmukesyöpään 15. huhtikuuta 2001 taisteltuaan tautia vastaan seitsemän vuoden ajan. Samana vuonna Ramones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen.  Joeyn sooloalbumi Don't Worry About Me ilmestyi postuumisti seuraavana vuotena ja singlenä julkaistiin cover Louis Armstrongin standardista What A Wonderful World. Marraskuun lopusssa 2003 New Yorkin itäisen toisen kadun kortteli nimettiin uudelleen Joey Ramone Placeksi. Useiden vuosien valmistelujen jälkeen Joeyn toinen postuumi albumi Ya Know? julkaistiin toukokuussa 2012. Joey Ramonelle on tehty lukuisia tribuuttikappaleita. Niistä nostettakoon esiin U2:n viime vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Songs of Innocence avausraita The Miracle (of Joey Ramone) Se kunnioitti Ramonesin 70-luvun loppuun ajoittunutta konserttia, jota nuoret U2:n jäsenet olivat tulleet seuraamaan. Solisti Bonon mukaan Joey Ramone näytti hänelle, kuinka tulee laulaa.

tiistai 19. toukokuuta 2015

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen valkoisista soullaulajista

Johan Robert, eli Joe Cocker (20. toukokuuta 1944- 22. joulukuuta 2014) on eräs kaikkien aikojen laadukkaimmista ja sielukkaimmista valkoisista rock- ja soullaulajista. Sheffieldissä, Yorkshiressa syntyneen Cockerin ensimmäiset musiikilliset vaikuttajat olivat Ray Charles ja Lonnie Donegan. Seuraavaksi Cocker kehitti kiinnostuksen bluesiin ja hankki John Lee Hookerin, Muddy Watersin ja Howlin Wolfin tuotantoa. Hänen varhainen yhtyeensä Vance Arnold and the Avengers sai ensimmäisen merkittävän keikkansa vuonna 1963 lämmitellessään Rolling Stonesia Sheffieldin City Hallissa. Seuraavana vuonna Cocker solmi soolosopimuksen Deccan kanssa ja julkaisi ensisinglenään coverin Beatlesin Hard Day's Night -albumin kappaleesta I'll Cry Instead. Kitaristeina sillä toimivat Jimmy Page ja Big Jim Sullivan. Cockerin debyyttilevytyksestä ei muodostunut hittiä ja hänen sopimuksensa Deccan kanssa loppui saman vuoden lopussa. Vuonna 1966 Cocker palasi musiikin pariin. Hän lyöttäytyi yhteen jo vuosia aikaisemmin tapaamansa Chris Staintonin kanssa ja muodosti Grease Bandin. Se keikkaili Avengersin tavoin Sheffieldin pubeissa ja clubeissa. Grease Bandiin kiinnitti huomionsa Procol Harumin, The Moody Bluesin ja Georgie Famen tuottajana kunnostautunut Donnie Cordell. Hänen alaisuudessaan Cocker levytti Lontoossa soolona singlen Marjorie. Cocker ja Stainton muuttivat Lontooseen ja Grease Band hajosi. Cordell järjesti Cockerille kiinnityksen Lontoon Marquee -clubille ja Grease Bandin uusi kokoonpano rakentui Staintonin ja kosketinsoittaja Tommy Eyren ympärille. Marjorine oli ollut pieni menestys Yhdysvalloissa.

Cockerin lopullista läpimurtoa merkitsi huikea uusi sovitus Beatlesin Sergeant Pepperillä alun perin julkaistusta kappaleesta With A Little Help from My Friends. Kitaristina sillä kuultiin Jimmy Pagea, rumpalina Procol Harumin B J Wilsonia ja koskettimissa Eyreä. Single kipusi Brittien top teniin, pysyi siellä 13 viikon ajan ja saavutti lopulta ykkössijan marraskuussa 1968. Myös Jenkkilistalla se sijoittui sijalle 68. Kiertueelle lähteneen Cockerin Grease Bandin uutena soolokitaristina esittäytyi Henry Mc Cullough. Syksyllä 1968 Cocker yhtyeineen keikkaili The Whon kanssa. Seuraavan vuoden keväänä vuorossa oli ensimmäinen Amerikan-kiertue. Cockerin debyyttialbumi, niin ikään nimeltään With a Little Help from My Friends julkaistiin samoihin aikoihin. Se sijoittui Amerikassa sijalle 35. ja myi lopulta kultaa. Ensimmäisellä Amerikan-kiertueellaan Cocker esiintyi muun muassa Newport Rock Festivalilla ja Denver Pop Festivalilla. Kohokohta oli kuitenkin Woodstockin mammuttifestivaali elokuussa. Denny Cordell kuuli suunnitellusta festivaalista ja sai järjestäjä Artie Cornfeldin kiinnittämään Cockerin ja Grease Bandin mukaan. Valtavan yleisömassan vuoksi Cockerin ja Grease Bandin oli saavuttava paikalle helikopterilla. With a Little Help from My Friendsin lisäksi settiin kuuluivat muun muassa Let's Go Get Stoned, I Shall Be Released sekä Delta Lady. Woodtockin esiintyminen säilyi eräänä Cockerin uran todellisista huippuhetkistä. Heti sen jälkeen ilmestyi kakkosalbumi Joe Cocker!, joka oli nauhoitettu keväällä ja alkukesästä 1969 keikkatauon aikana. Se sijoittui yhdenneksitoista Brittilistalla. Leon Russellin käsialaa olleesta Delta Ladysta muodostui ansaitusti hitti ja Cockerin edellisen Beatles-coverin menestyksen rohkaisemina Paul McCartney ja George Harrison lupasivat Cockerin levytysohjelmistoon myös She Came in through the Bathroom Windown ja Somethingin. Elokuusssa 1969 Cocker ja Grease Band esiintyivät Isle of Wightin festivaalilla Englannissa. Loppuvuodesta Cocker esiintyi tv:n puolella esimerkiksi Ed Sullivan Showssa. Cocker oli haluton tekemään enää uutta Amerikan-kiertuetta ja aivan loppuvuodesta 1969 Grease Band hajosi.


Vaikka Cocker ei ollut halukas palaamaan tien päälle, uusi Amerikan-kiertue oli jo buukattu ja sopimuksellisten velvoitteiden täyttämiseksi tarvittiin uusi yhtye. Se muodostui yli 30 muusikosta, heidän joukossaan pianisti ja orkesterinjohtaja Leon Russell, kolme rumpalia ja taustavokalistit Rita Coolidge ja Claudia Linnear.  Denny Cordell nimesi yhtyeen Mad Dogs & Englishmeniksi Noel Cowardin samannimisen kappaleen mukaan. Cockerin musiikillinen ilmaisu siirtyi samalla lähemmäksi bluesrockia. Mad Dogs & Englishmen -kiertueella Cocker yhtyeineen esiintyi 48 kaupungissa, levytti tuplalivealbumin ja saavutti myönteisiä arvioita esiintymisistään Time ja Life -aikakauslehdissä. Kiertueen loputtua Cocker kärsi masennuksesta ja juopotteli. Samoihin aikoihin Cocker saavutti Yhdysvalloissa hittejä covereillaan Cry Me A Riverista ja Trafficin Feeling Alrightista. Ensimmäisen top ten- hittinsä Amerikassa Cocker saavutti näkemyksellään Box Tops-yhtyeen menestyskappaleesta The Letter. Asuttuaan kuukausia Los Angelesissa Cocker palasi takaisin kotiinsa Sheffieldiin, missä hoiti itsensä fyysisesti ja psyykkisesti kuntoon. Tässä vaiheessa Cocker kirjoitti alkusoiton, jonka esittäjäksi päätyi Britannian pääministeri Edvard Heath ja orkesteri. Cockerin seuraava singlehitti oli kesällä 1971 ilmestynyt High Time We Went. Se sijoittui Billboardin listalla sijalle 22., ja Cocker oli tavanomaisesta poiketen mukana kappaleen sävellystyössä. Kyseinen erinomainen rockkappale oli mukana myös Cockerin seuraavalla, vuonna 1972 ilmestyneellä ja artistin nimeä kantaneella pitkäsoitolla. Kyseinen albumi sisälsi sekä studio, että liveäänityksiä. Levyn julkaisua oli edeltänyt pitkästä aikaa runsaampaa keikkailua. Chris Stainton oli koonnut Cockerille uuden yhtyeen ja se konsertoi alkuvuodesta 1972 Madison Square Gardenissa yli 200 000 kuuntelijalle. Amerikan-kiertuetta seurasi turnee Euroopassa ja vielä toinen Amerikan-rundi saman vuoden syksynä.  Loppuvuodesta 1972 seurasi vielä kiertue Australiassa. Sen päätyttyä Chris Stainton jätti musiikkibisneksen ja perusti oman äänitysstudion. Myös yhteistyö tuottaja Denny Cordellin kanssa päättyi.

Cocker vajosi masennukseen ja dopingiin, mutta palasi studioon loppuvuodesta 1973. Seuraavan vuoden elokuussa ilmestynyt albumi I Can Stand A Little Rain nousi sijalle 11., ja singlenä julkaistu näkemys Billy Prestonin You Are So Beautifulista saavutti viidennen sijan. Vuoden 1974 live-esiintymisissä mies ei vielä ollut entisessä vedossaan. Alkuvuodesta 1975 seurasi jo seuraava pitkäsoitto Jamaica Say You Will, jota Cocker promosi uuden Australian kiertueen myötä. Kingstonissa, Jamaikalla äänitetty seuraava albumi Stingray menestyi heikosti. Vuonna 1978 ilmestyneen seuraavan pitkäsoiton Luxury You Can Afford tekemiseen osallistuivat  Steve Gadd ja Chuck Rainey. New Yorkin Central Parkissa 200 000 kuuntelijalle soitetusta konsertista julkaistiin tuplalive Live in New York ja Euroopan-kiertueellaan Cocker esiintyi muun muassa Saksassa eräässä ensimmäisistä Rockpalast-konserteista.Vuonna 1982 Cocker levytti Jennifer Warnesin kanssa dueton Up Where We Belong. Elokuvassa Upseeri ja herrasmies kuultu balladi nousi Billboardin listakärkeen ja voitti Grammyn parhaasta duoesityksestä. Vuonna 1983 Cocker osallistui Eric Claptonin, Jeff Beckin, Jimmy Pagen, Stevie Winwoodin ja Bill Wymanin kanssa Ronnie Lanen kiertueelle, jonka tarkoituksena oli kerätä varoja MS-taudin hyväksi tehtyä tutkimusta varten. Kiertueelle osallistuneiden kollegojensa tavoin keskeisimpiin brittimuusikoihin lukeutunut Lane oli itse sairastunut kyseiseen tautiin. Cocker jatkoi kiertueita menestyksekkäästi koko 80-luvun. Barclay James Harvestin ja Bob Dylanin jälkeen Cocker konsertoi ensimmäisenä Saksan demokraattisessa tasavallassa ja Itä-Berliinissä.

Mainitulla vuosikymmenellä ilmestyivät pitkäsoitot Civilized Man, Cocker, Unchain My Heart ja One Night of Sin, joista erityisen hyvin menestyivtä kaksi viimeksi mainittua. Suurimpia hittejä olivat You Can Leave Your Hat On, Unchain My Heartin nimiraita sekä When the Night Comes. Vuonna 1992 Cockerin versiosta Bryan Adamsin kappaleesta Feels Like Forever muodostui Britanniassa top 40-hitti.  Samaisena vuotena Cocker duetoi kanadalaisrokkari Sass Jordanin kanssa kappaleen Trust in Me, joka oli mukana Bodyguardin soundtrackilla. Vuonna 1993 Cocker palkittiin parhaana englantilaisena mieslaulajana ja seuraavana vuonna hän oli yksi niistä harvoista Woodstock 94 -festivaalin esiintyjistä, jotka olivat olleet mukana myös orginaalissa vuoden 1969 Woodstockissa. Huhti-toukokuussa 2009 Cocker teki Amerikan-kiertueen, jolla hän promosi uusinta albumiaan Hymn to My Soul.  Seuraavana vuonna Cocker vokalisoi Jimi Hendrix-klassikko Little Wingin Carlos Santanan albumilla Guitar Heaven:Greatest Guitar Classics of All Time. Saman vuoden syksyllä Cocker konsertoi Euroopassa viimeisimmän pitkäsoittonsa Hard Knocksin tiimoilta. Australiassa Cocker konsertoi jälleen vuosina 2008 ja 2011. Jälkimmäisellä kiertueella lämmittelyesiintyjän tehtävästä huolehti George Thorogood and the Destroyers. Kaikkien aikojen arvostetuimpiin brittivokalisteihin lukeutuva Cocker menehtyi kurkkusyöpään 22. joulukuuta 2014.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen brittikitaristeista ja biisintekijöistä

19. toukokuuta 1945 syntynyt Peter Dennis Blandford eli Pete Townshend on englantilainen kitaristi, laulaja, biisintekijä ja moni-instrumentalisti, joka identifioituu ensisijaisesti The Who -yhtyeen johtohahmoksi. Hänen uransa kyseisessä yhtyeessä kattaa 50 vuoden ajanjakson ja tuona aikana The Whosta on muodostunut eräs 60- ja 70-lukujen keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista rockyhtyeistä. The Whon keskeisimpänä biisintekijänä Townshend on kirjoittanut yhtyeensä yhdelletoista studioalbumille yli sata kappaletta. Hän on vastannut lähes yksin rockoopperoista Tommy ja Quadrophenia, albumiklassikosta Who's Next. Lisäksi Townshend on kirjoittanut lukuisia pitkäsoittojen ulkopuolella ilmestyneitä singlekappaleita sekä Who-albumien uusintajulkaisujen bonusraitoja. Myös Townshendin soololevyillä on ilmestynyt yli sata kappaletta ja lisäksi hän on työstänyt mainosmusiikkia ja televisiosarjojen tunnusmusiikkia. Vaikka Townshend identifioituu kitaristiksi, soittaa hän myös useita muita instrumentteja, kuten kosketinsoittimia, banjoa, rumpuja ja bassoa. Townshend on vieraillut myös useiden muiden artistien levyillä ja on kaikkien instrumenttien osalta itseoppinut. Lisäksi maininnan ansaitsee hänen kirjallinen työnsä, joka käsittää sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleita, kirja-arvosteluja, kirjoja, esseitä ja käsikirjoituksia. The Whon jäsenenä hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1990. Vuonna 2011 Rolling Stone rankkasi Townshendin kymmenenneksi sadan parhaan kitaristin listallaan. Länsi-Lontoossa syntynyt Townshend tuli musikaalisesta perheestä; hänen isänsä Cliff Townshend oli alttosaksofonisti  ilmavoimien tanssiyhtyeessä  The Squadronairesissa ja äitinsä Betty laulajatar Sydney Torchissa ja Les Douglass Orchestrasissa.

 Amerikkalaisesta rockista Townshend viehättyi aluksi Bill Haleyn myötä. Acton County Grammar Schoolissa opiskellessaan Townshend tutustui John Entwistleen, jonka kanssa hän perusti lyhytikäisen traditionaalista jazzia esittäneen yhtyeen The Confederates, jossa Townshendin instrumentti oli banjo ja Entwistlen puhaltimet. Loppuvuodesta 1961 Townshend liittyi Roger Daltreyn johtamaan skiffle/rockyhtyeeseen The Detoursiin. Alkuvaiheessa yhtyeen ohjelmisto koostui The Shadowsin ja The Venturesin kappaleista sekä poppia ja traditionaalista jazzia edustaneista covereista. Daltrey soitti tässä vaiheessa soolokitaraa, Townshend rytmikitaraa, John Entwistle bassoa, Doug Sandom rumpuja ja solistina oli Colin Dawson. Viimeksi mainittu lähti vuonna 1962, jolloin Daltrey siirtyi leadvokalistiksi ja vastaavasti Townshend Entwistlen rohkaisemana soolokitaristiksi. Managerisopimus syntyi promoottori Robert Drucen kanssa ja The Detours pääsi lämmittelemään esimerkiksi Screaming Lord Sutchia, Cliff Bennet & The Rebel Rousersia ja Johnny Kid & The Piratesia. Ensimmäinen Townshendin kirjoittama kappale oli It Was You. Helmikuussa 1964 selvisi, että oli olemassa myös toinen The Detours-niminen yhtye ja Townshendin ystävän Richard Barnesin ehdotuksesta nimeksi vaihtui The Who, joka sai osakseen erityisesti Roger Daltreyn kannatuksen. Pian nimenvaihdoksen jälkeen yhtyeen rumpaliksi vaihtui Keith Moon, joka oli soittanut useita vuosia puoliammattimaisesti yhtyeessä nimeltä The Beachcombers. Modkirjoittaja Peter Meadenin kehotuksesta yhtyeen nimeksi vaihtui vähäksi aikaa The High Numbers ja vuonna 1964 ilmestyi single I'm the Face/Zoot Suit, joka ei menestynyt. Meaden sai mennä ja yhtyeen, joka palasi käyttämään The Who- nimeä, managereiksi tulivat Kit Lambert ja Chris Stamp. Yhtyeen esiintyessä kesäkuussa 1964 Railway Tavernassa Townshend heilautti vahingossa kitaran kaulansa kattoon ja päätyi tuhoamaan koko instrumentin. Pian instrumenttien hajottamisesta konserttien lopuksi tuli osa The Whon lavashowta.

Lambertin avustuksella The Who kantautui amerikkalaisen tuottajan Shel Talmyn korviin. Tammikuussa 1965 ilmestyi Whon debyyttisingle I Can't Explain. Se nousi brittilistalla kahdeksanneksi ja Townshendin ja Daltreyn yhteistyötä ollut toinen single Anyway Anyhow Anywhere kapusi myös top teniin. Marraskuussa ilmestyneestä kolmannesta singlestä My Generation muodostui todellinen anthem ja listakakkosena yhtyeen suurin hitti. Samoihin aikoihin ilmestynyt samanniminen debyyttalbumi sisälsi sekä Townshendin originaaleja että Daltreyn suosimia James Brown-covereita. The Whon vuoden 1966 singlehittejä edustivat I'm a Boy, Substitute ja Happy Jack. Samaisen vuoden joulukuussa ilmestynyt kakkosalbumi A Quick One nousi neljänneksi. The Whon ensimmäinen Amerikan-kiertue alkoi maaliskuussa 1967.18. kesäkuuta yhtye soitti Montereyn Popfestivaaleilla. Joulukuussa ilmestynyt kolmas albumi The Who Sell Out oli kehitetty radio-ohjelman muotoon. Siltä poimittu single I Can See for Miles nousi yhdeksänneksi ollen Whon suurin menestys Yhdysvalloissa. Kuitenkaan siitä ei muodostunut Townshendin kaavailemaa superhittiä, sillä hänen mielestään kyseessä oli siihen mennessä laadukkain kirjoittamansa kappale. Vuonna 1968 Townshend kiinnostui Meher Baban opetuksista. Hän alkoi kehittää rockoopperaa kuurosta, mykästä ja sokeasta pojasta, joka silti koki sensaatioita musiikillisesti. Tuloksena oli 23. toukokuuta 1969 ilmestynyt tupla-albumi Tommy, joka oli sekä kaupallinen että taiteellinen menestys. Tommyn julkaisua seurasi kiertue, jolla Who esiintyi muun muassa Woodstockissa 17. elokuuta. Vuonna 1970 ilmestyi Live at Leeds, jota monet pitävät kaikkien aikojen parhaana livelevynä.

Towshendin suunnitelmissa oli uusi konseptialbumi Lifehouse, joka olisi symboloinut muusikon ja hänen yleisönsä välistä suhdetta. Muut yhtyeen jäsenet eivät lämmenneet ajatukselle, Townshend kärsi hermoromahduksen ja lopulta julkaistiin yksittäinen albumi Who's Next. Se nousi brittilistan kärkeen ja sisälsi kaksi suurta hittiä; Baba O' Riley ja Won't Get Fooled Again. Niistä ensin mainittu on kunnianosoitus Meher Baballe ja säveltäjä Terry Rileylle. Townshend alkoi kirjoittaa uutta rockoopperaa vuonna 1973. Sen teemana oli modien alakulttuuri ja rockersien kanssa koetut ristiriidat 60-luvun alkupuolen Englannissa. Rockooppera sai nimekseen Quadrophenia. Whon albumeista ainoana se koostui pelkästään Townshendin sävellyksistä. Marraskuussa 1973 ilmestynyt albumi nousi kakkoseksi Atlantin molemmin puolin. Quadrophenian tiimoilta tehdyllä kiertueella hyödynnettiin myös taustanauhoja. Tommyn elokuvaversio, jossa olivat mukana muun muassa Jack Nicholson, Tina Turner ja Elton John, sai ensi-iltansa maaliskuussa 1975. Marraskuussa ilmestynyt pitkäsoitto Who by Numbers nousi top teniin sekä Britanniassa että Amerikassa ja sisälsi singlemenestyksen Squeeze Box. Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Townshend piti ensimmäisen kunnon breikin ja vietti aikaansa perheensä kanssa. Vuonna 1978 ilmestyneestä pitkäsoitosta Who Are You tuli suuri menestys. Keith Moon menehtyi samana vuonna ja hänen tilalleen tuli Small Facesistä ja Facesistä tutuksi tullut Kenny Jones, jonka kanssa The Who levytti 80-luvun alussa albumit Face Dances ja It's Hard. Vuonna 1979 ilmestyi dokumenttielokuva The Kids Are Alright.

 The Who jatkaa levytyksiä ja keikkailua, vaikka myös John Entwistle menehtyi kesäkuussa 2002. Yhtye on tehnyt arvostettuja esiintymisiä esimerkiksi vuoden 2004 Isle of Wight-festivaalilla, vuoden 2005 Live 8:ssa ja vuoden 2007 Glastonbury Festivalilla. Townshendin debyyttisoolo oli vuonna 1972 ilmestynyt Who Came First. Vuonna 1977 ilmestyi Townshendin ja Ronnie Lanen arvostettu yhteinen albumi Rough Mix. Townshendin sooloalbumeista varsinaiseksi menestykseksi osoittautui vuonna 1980 ilmestynyt Empty Glass, joka sisälsi hittisinglet Let My Love Open the Door ja Rough Boys. Vuonna 1982 ilmestynyt albumi All the Best Cowboys Have Chinese Eyes sisälsi radiohitin Slit Skirts. Rockoopperaa muistuttaviin formaatteihin Townshend palasi albumeilla White City:A Novel, joka julkaistiin 80-luvun puolivälissä, vuonna 1989 ilmestyneellä albumilla Iron Man:The Musical sekä vuoden 1993 albumilla Psychoderelict. Nuoruuden sankarinsa Hank Marvinin kanssa Townshend esiintyi Paul McCartneyn Rockestra-sessioissa esimerkiksi John Bonhamin, David Gilmourin ja Ronnie Lanen kanssa. The Whon suurista esiiintymisistä mainittakoon vielä vuoden 2012 kesäolympialaisten päättäjäiset Lontoossa. Townshendin ovat nimenneet vaikuttajakseen esimerkiksi Rushin Alex Lifeson, Guns n' Rosesin Slash ja Sex Pistolsin Steve Jones.

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Maanantain mainio:Vuosikymmenten uran tehnyt postpunkin edustaja

18. toukokuuta 1958 syntynyt Toyah Ann Willcox on brittiläinen laulajatar ja näyttelijätär, jonka ura on kestänyt yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Hän on saavuttanut kahdeksan top 40-hittiä, julkaissut yli parikymmentä pitkäsoittoa ja ollut mukana useissa televisio-ohjelmissa. Vuosien 1977 ja 1983 välillä hän johti yhtyettä Toyah ja siirtyi soolouralle 80-luvun puolivälissä. Hänen suurimpiin hitteihinsä lukeutuvat It's a Mystery, Thunder in the Mountains ja I Want to Be Free. Willcox syntyi Kingsheathissa, Birminghamissa. Hänen muutettuaan Lontooseen 70-luvun puolivälissä musiikki- ja näyttelijäura kehittyivät samanaikaisesti. Hänen esiintymisensä vuonna 1976 Glitterissä oli ponnahduslautana musiikillisen uran käynnistämiselle. Vuonna 1977  esittäessään Emman roolia Lontoon kansallisteatterin esityksessä Tales from the Vienna Woodsista Toyah alkoi johtaa nimeään kantanutta yhtyettä, johon kuuluivat kitaristi Joel Bogen, basisti Mark Henry, rumpali Steve Bray ja kosketinsoittaja Peter Bush. Yhtye äänitti ensimmäiset demonsa Lontoossa paikassa nimeltä Mayhem. Willcox oli mukana myös vuonna 1979 valmistuneessa elokuvaversiossa The Whon Quadropheniasta. Willcoxin yhtye valitsi räikeän visuaalisen imagon ja alkoi saavuttaa huomiota lehdistössä. Sen keikoille saapui kahden tuhannen hengen yleisöjä, mikä oli varsin hyvin yhtyeeltä, jolla ei vielä ollut levytyssopimusta. Koe-esiintyminen tehtiiin Safari Recordsille, joka kiinnitti yhtyeen. Debyyttisingle Victims of the Riddle nousi kotimaassaan indielistan kärkeen. Steve Jamesin ja Keith Halen tuottama ep Sheep Farming in Barnet julkaistiin aluksi ainoastaan Saksassa. Toyahin debyyttialbumille tuli kyseisen ep:n aina kuuden originaalin kappaleen lisäksi mukaan debyyttisinglen molemmat puolet sekä kolme ennen julkaisematonta kappaletta.

Willcoxin toinen pitkäsoitto Blue Meaning nousi sijalle 40 kesäkuussa 1980. Samaan aikaan Volverhamptonin Lafayette-clubilla äänitettiin livealbumi Toyah! Toyah! Toyah!, joka julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa. Se nousi top 30:een, mutta tuossa vaiheessa originaali yhtye oli hajonnut. Vanhasta kokoonpanosta jäi ainoastaan Joel Bogen ja mukaan liittyivät Phil Spalding, Nickel Glocker ja Adrian Lee. Vuodesta 1981 muodostui Toyahille varsin menestyksekäs. Helmikuussa kappaleen It's a Mystery sisältänyt ep Four from Toyah nousi neljänneksi, toukokuussa kolmas albumi Anthem nousi aina kakkoseksi, single I Want to Be Free oli kahdeksas kesäkuussa ja Thunder in the Mountains neljäs lokakuussa. Smash Hitsin äänestyksessä Willcox voitti parhaan naislaulajan sarjan kyseisen vuoden lopussa. 1982 ilmestynyt Steve Lilywhiten tuottama pitkäsoitto Changeling nousi kuudenneksi. Goottisävyissään se merkitsi muutosta Toyahin soundissa. Samana vuonna ilmestyi myös tuplalive Warrior Rock:Toyah on Tour. Willcox oli myös mukana samana vuonna ilmestyneessä, mutta kahta vuotta aikaisemmin kuvatussa brittiläisessä musiikkielokuvassa Urg! A Music War, jossa esiintyi punkrockin, uuden aallon ja postpunkin edustajia. Saman vuoden lopussa Willcox äänestettiin parhaaksi naislaulajaksi British Rock and Pop Awardsissa. Vuoden 1983 pitkäsoiton Love is the Law levytys oli Toyahin elämässä erityisen onnellista aikaa. Silti albumi saavutti ainoastaan sijan 28. Single Rebel Girl nousi 24:ksi. Toyah hajottikin yhtyeensä, teki sopimuksen Portrait Recordsin kanssa ja julkaisi vuonna 1985 soolodebyyttinsä Minx, joka sisälsi useita coverversioita, muun muassa Alice Cooperin klassikosta School's Out. Seuraavana vuonna Willcox meni naimisiin Robert Frippin kanssa ja kaksikko perusti uuden yhtyeen Sunday All Over the World. Se julkaisi hyvät arvostelut saavuttaneen albumin Kneeling at the Shrine.

Vuonna 1987 oli vuorossa pitkäsoitto Desire. Seuraavana vuonna ilmestyi E G Recordsin julkaisemana konseptialbumi Prostitute, joka sai Yhdysvalloissa hyvän vastaanoton. Vuonna 1991 ilmestyneellä pitkäsoitolla Ophelia's Shadow Robert Fripp oli jälleen mukana. Albumi sai hyvät arvostelut, kuten myös seuraajansa, vuonna 1994 ilmestynyt Dreamchild. Kahta vuotta myöhemmin julkaistiin Aardvark Recordsin kautta Oliver Davisin tuottama The Acoustic Album, jolla jousia soittivat Royal Philharmonic Orchestran jäsenet. Vuoden 2001 toukokuun numerossaan musiikkilehti Q nimesi Toyahin 48. parhaaksi naispuoliseksi musiikintekijäksi lehden lukijoiden valitsemalla sadan parhaan artistin listalla. Seuraavana vuonna ilmestyi pienen painoksen saanut ep Little Tears of Love. Saman vuoden Here and Now -kiertueella Toyah myi lopppuun 11 stadionkonserttia. Vuonna 2003 oman Vertical  Species Recordsin kautta ilmestyi minialbumi Velvet Lined Shell. Vuonna 2004 Toyah oli mukana Britanniaa kiertäneellä Best of the 80's -kiertueella muun muassa Nick Heywardin ja Curiosity Killed the Catin kanssa. Toukokuussa 2007 Willcox esiintyi Eestissä Bill Rieflinin kanssa yhtyeessä The Humans Eestin presidentin kutsumana. Seuraava pitkäsoitto In the Court of the Crimson Queen ilmestyi syyskuussa 2008. Seuraavana vuonna Vampires Rockista tehtiin uusi versio ja Willcox oli jälleen tappajakuningattaren roolissa. The Humans äänitti debyyttialbuminsa We are the Humans in Seattle samana vuonna.  Eestissä se julkaistiin toukokuussa 2009 ja Amerikan digijulkaisu oli vuorossa syyskuussa. Kesäkuussa 2011 Willcox aloitti kiertueen, joka juhlisti Anthem-pitkäsoiton 30-vuotista olemassaoloa. Kiertue käynnistyi Lontoon Leicester Square Teatterista. Huhtikuussa 2012 alkoi kiertue The Changeling Resurrection Tour. Se taas juhlisti kyseisen albumin 30-vuotista taivalta. 16. heinäkuuta 2012 Toyah piti konsertin syntymäpaikassaan Birminghamin Kings Heathissa. Vuonna 2013 ilmestyi deluxe-edition vuoden 2008 albumista In the Court of the Crimson Queen. Sen tiimoilta tehdyllä kiertueella kuultiin runsaasti materiaalia myös vuoden 1983 suhteellisen vähälle huomiolle jääneeltä pitkäsoitolta Love is the Law. Vuoteen 2018 ajoittunut Toyah60 -show juhlisti artistin 60-vuotissyntymäpäivää ja 40:ää vuotta musiikkialalla. Samana vuonna ilmestynyt ja uudesta tuotannosta koostunut ep Four From Toyah Birthday Edition menestyi hyvin digitaalisilla listoilla. Vuonna 2019 uusintapainos alun perin vuonna 2008 ilmestyneestä Toyahin albumista In the Court of the Crimson Queen nousi brittilistalla sijalle 74. Independent-listalla samaisen pitkäsoiton sijoitus oli seitsemäntenä. Edellisen kerran Toyah oli noussut brittien albumilistalle 80-luvun puolivälissä ilmestyneellä pitkäsoitollaan Minx. Viime vuosina Toah on konsertoinut sekä ison bändinsä että Up and Personal- konserteissaan akustisen line-upin kanssa. Vuonna 2020 ilmestynyt boxi Toyah Solo sisältää kuusi artistin albumia bonusmateriaalin kera, cd:n Rare, Remixed and Revisited sekä musiikkivideoita ja haastatteluja sisältävän dvd:n. Samaisena vuonna Britannian sulkeuduttua Toyah aloiti lähetykset kotoaan sosiaalisessa mediassa ja YouTubessa. 21. elokuuta 2021 DMG:n julkaisemana ilmestynyt Posh Pop on Toyahin ensimmäinen sooloalbumi sitten vuoden 2008. Sen kappaleet ovat hänen itsensä ja Grace Jonesin 80-luvun puolivälin suurhitin Slave to the Rhythm kirjoittamiseen osallistuneen Simon Darlowin yhteistyötä. Albumin paras listasijoitus oli 22.

lauantai 16. toukokuuta 2015

Sunnuntain extra:Eräs kotimaisen garagerockin huipuista

Thee Ultra Bimboosin jäsenillä, solisti/ kitaristi Susanna "Suffeli" Rapinojalla, kitaristi Maria Hakkaraisella (nyk. Laiho), basisti Salla Mattilalla ja rumpali Milla Palovaaralla oli yhtyettä perustaessaan yhteinen päämäärä:He halusivat tehdä omia kappaleitaan eniten diggaamansa musiikkityylin puitteissa, päästä soittamaan keikoille ja pitää hauskaa. Kvartettti koostui todellisista rockdiggareista ja koska suuri osa heidän ystäväpiiristään oli rockin soittajia, päättivät nuoret naiset osaltaan lisätä kortensa kekoon. Garagerockin puitteissa yhtye loi hienoja kappaleita uransa alusta lähtien. Ensimmäisen ep:n Absolutely Fabulousin biisiaarteistoon kuuluvat erityisesti Who Stole My Underwear ja Hypnotized, joista jälkimmäinen oli El Bimbon käsialaa. Hänet tunnettiin paremmin Flaming Sideburnsin kitaristi Ski Williamsonina alias Jukka Suksena. El Bimbo oli mukana ensimmäisissä Ultra Bimboosien treeneissä ja toimi myöhemmin tuottajana, biisintekijänä, sovittajana ja ennen muuta hyvänä ystävänä. Jo aikaisemmin mainittu debyyttiep äänitettiin vain puoli vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen. Sitä seurasi toinen ep We Can Go On with Our Suspicious Minds ja vuonna 1996 esikoispitkäsoitto We Can Stop Whenver We Want, joka koostui pääosin sitä edeltäneiden ep:itten kappaleista. Kakkospitkäsoitto, hienostuneempaa garagesoundia tarjoillut Supermess oli vuorosssa vuonna 1998. Kyseisten albumien julkaisijana oli berliiniläinen TWANG Records.

 Vuonna 2000 ilmestyi Ultra Bimboosin mestariteos, pitkäsoitto Four Fans Can't Be Wrong. Sen julkaisi TWANG Recordsin kotimainen yhteistyökumppani Stupido Twins. Albumin keskeisestä tuotannosta mainittakoon erityisesti kappaleet Fool, Antonio, Liar Liar sekä Yellow Line. Four Fansin myötä suurempi yleisönosa kiinnostui Bimboosien musiikista ja vuonna 2001  yhtye pääsi konsertoimaan  esimerkiksi Roskilden Festivaaleille ja Ruotsin rockkokoontumisesta käyvään Hultsfrediin. Viimeisin pitkäsoitto ei saanut erityisen laajaa kansainvälistä jakelua, mutta Bimboosit konsertoivat ahkerasti ulkomailla useiden Skandinavian rockorkestereiden, kuten Hellacoptersin, The Nomadsin, The Launderettesin ja The Voladorasin kanssa vain keskeisimmät mainitaksemme. Vuoden 2003 alussa Bimboosit solmivat sopimuksen Spinefarm Recordsin alamerkin Ranchin kanssa. Neljättä albumiaan yhtye matkusti äänittämään Pohjois-Ruotsiin uusien taustavoimien kanssa. Tuottajina olivat Atomic Swingistä ja The Kooksista tuttu Michael Lohse sekä This Perfect Dayn jäsenistöön kuulunut Johan Nilsson. Pitkäsoitto Bimboo Wizard syntyi kahden intensiivisen äänityssession aikana ja miksaus tapahtui Tukholmassa Ronald Boodin vastuulla. Albumin huippuhetkistä mainittakoon esimerkiksi melodiset Sleeping Dogs ja Fadeaway, joista ensin mainittu julkaistiin singlenä kakkosbiisinään pitkäsoitolta löytymätön Twisted Sister -laina We're Not Gonna Take It, videobiisi No Return sekä ensimmäisen singlen Get There Fastin kakkosbiisinä julkaistu Hard to Say. Bimboo Wizardia seurasi jälleen ahkeraa keikkailua ja viimeiset konserttinsa Ultra Bimboosit soittivat vuonna 2005. Niihin sisältyi muun muassa keikka Kuopion Henkassa Riemu-festivaaleilla. Oman tuotannon lisäksi ohjelmistossa oli tuolloin Plimsoulsin ohjelmistosta poimittu helmi Hush Hush.