torstai 31. toukokuuta 2018

Perjantain pohjat:Retrorockin keskeisen edustajan laadukas kolmosalbumi

Black Crowes:Amorica

Vaikka retrorockin erinomaisen edustajan Black Crowesin kolmas pitkäsoitto Amorica ei ollut kaupallisesti yhtä suuri menestys kuin sen kaksi edeltäjää; Shake Your Money Maker ja Southern Harmony and The Musical Companion, kyseessä on varsin onnistunut albumikokonaisuus, joka rikastaa rockelementtejään blues- ja funkvaikutteilla. Marraskuun ensimmäisenä 1994 ilmestyneellä albumilla kuusimiehisen yhtyeen jokainen jäsen sai riittävästi tilaa, joskin kitaristit Rich Robinson ja Mark Ford ovat kokonaisuudessa voimakkaimmin esillä. Solisti Chris Robinson kirjoitti albumille introspektiivisiä tekstejä. Rumpali Steve Gormanin käynnistämä Amorican avausraita Gone on raaka kitarajamittelu ja sitä seuraava Conspiracy hienoisesti viimeistellymmän kuuloinen, Robinsonin ja Fordin kitarasovituksen hallitsema raita, joka soitantonsa voimassa sysää hienoisesti syrjään tekstin pelkoa värittävää tunnelmaa. High Head Blues on albumin ensimmäinen todella tarttuva ja nopeatempoinen rockrypistys, joka muistuttaa tyylillisesti esimerkiksi Eric Burdonia ja Waria. Perkussioista kappaleessa vastaa Eric Bobo ja sille ovat tunnusomaisia pitkät säkeistöt ennen biisin loppuun sijoitettua rockpaahtoa. Ensimmäinen albumin balladeista on Cursed Diamond. Kappaleessa kuullaan varsin rikasta instrumentaatiota, joka vain lisääntyy loppua kohden. Nonfiction on countryhenkinen raita, joka sisältää akustia ja slidektaroita sekä Eddie Harschin erinomaista kosketinsoitintyöskentelyä. Kappaleen She Gave Good Sunflower Harsch käynnistää 70-lukuhenkisellä sähköpianolla, josta siirrytään rock- ja soulvaikutteiseen, melko stardardiin Black Crowes-tyyliin. Loppuosa kappaleesta edustaa suhteellisen pelkistettyä wah wah-kitaroilla rikastettua jamittelua. Sorrettua lyriikkaa tarjoileva Ballad in Urgency on Amoricalla aivan oma lukunsa. Musiikillisesti se sisältää piano-osuuden sekä Johnny Coltin varsin onnistunutta bassottelua. Pitkäsoiton loppuosan huippuhetki lienee Gormanin erinomaisen rumputyöskentelyn, slidekitaroiden ja tuplaleadvokaaleiden kuorruttama Wiser Time. Kappaleen loppuosa tarjoaa bluesahtavaa akustista kitarointia, sähköpianoa, yksittäistä sähkökitaraa ja lopulta tuplakitarointia. Downtown Money Wasterilla on tarjottavanaan ragtime-pianoa ja akustisesti soitettua slidea Chris Robinsonin vokalisoidessa Delta blues-henkisesti. Päätöskappale Descending on pitkäkestoinen balladi, jolla on jälleen tarjottavanaan erinomaista slidekitaratyöskentelyä. Kappaleen väliosaa hallitsee Coltin bassoriffi ja se päättyy pianosooloon. Amorican originaali kansikuva oli Hustler-lehden vuoden 1976 numerosta. Albumin myöhäisempiä painoksia varten otettiin käyttöön siistimpi kansikuva. Amorica saavutti lopulta kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään ja sen ilmestymistä seuraavana vuonna Black Crowes teki menestyksekkään kiertueen. Vuonna 1996 ilmestynyt ja niin ikään varsin onnistunut albumi Three Snakes and One Charm oli Black Crowesin viimeinen kyseisellä kokoonpanolla työstämä pitkäsoitto.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Torstain terävä:Status Quon boogiekauden kolmas klassikkoalbumi

Status Quo:Quo

Toukokuussa 1974 ilmestyneeseen seitsemänteen albumiinsa Quo ehtiessään Status Quosta oli muodostunut jo eräs brittiläisen boogierockin instituutioista. Lopullista läpimurtoa yhtyeelle oli merkinnyt loppuvuodesta 1972 ilmestynyt viides pitkäsoitto Piledriver ja siltä poimittu singlemenestys Paper Plane. Vuoden 1973 albumi Hello! on Caroline ja Roll Over Lay Down -hitteineen ja monine muine erinomaisine raitoineen kenties yhtyeen kaikkein klassisin albumikokonaisuus. Quo-pitkäsoitto sijoittuu niin ikään vaivattomasti Status Quon laadukkaimpien albumien joukkoon. Kyseisen pitkäsoiton kappaleista muutamalla yhtye pehmensi soundiaan hieman ja onnistuneesti.  Mainittua kevyempää tyyliä edustavat kappaleet Fine Fine Fine ja  Lonely Man, joista erityisesti  viimeksi mainittu lukeutuu albumin unohdettuihin klassikoihin. Singlehitti, brittilistalla kahdeksanneksi noussut Break The Rules on tyypillinen yhtyeen perusboogie ja ulkopuolisina muusikkoina kappaleessa kuultiin Bob Youngia huuliharpistina ja Tom Parkeria pianistina. Basisti Alan Lancasterin vokalisoimat ja osittain myös kirjoittamat kappaleet edustavat Quo-albumin raskainta antia. Avausraidat Backwater ja rytmiikaltaan kiinnostava Just Take Me muodostavat medleyn. Ykköspuolen päättävä varsin tiukka Driftin' Away ja kakkospuolen käynnistävä riffijärkäle Don't Think It Matters lukeutuvat albumin parhaimmistoon, eikä kauaksi niistä jää myöskään Francis Rossin vokalisoima pitkäsoiton lähes kahdeksanminuuttinen päätöskappale Slow Train. Quo-albumi nousi brittilistalla parhaimmillaan kakkossijalle. Sen originaali brittipainos sisälsi liitteen, jonka toisella puolella olivat kappaleiden tekstit ja toisella puolella keikkakuva yhtyeestä. Status Quon todellisen ydintuotannon joukkoon ovat laskettavissa vaivattomasti vielä Quota seuranneet studioalbumit, sitä seuraavina vuosina ilmestyneet pitkäsoitot On the Level ja Blue for You. Vuonna 2005 ilmestyneen Quo-albumista julkaistun cd-version bonusraitana oli Break The Rules -singlen b-puolena alun perin ilmestynyt Lonely Night.

tiistai 29. toukokuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Erään brittirockin ydinryhmäläisen käänteentehnyt kolmas albumi

Led Zeppelin:III

Yhdysvalloissa 5. lokakuuta ja Britanniassa 23. lokakuuta 1970 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Led Zeppelin III on brittirockin dinosauruksiin lukeutuvan yhtyeen kolmas studioalbumi. Sen kappaleet nauhoitettiin hyödyntämällä Rolling Stones Mobile Studiota, Headley Grangea  East Hampshiressa sekä Lontoon Olympic-studioita. Kyseinen albumi merkitsi osaltaan yhtyeen musiikin kypsymistä tyylillisen painopisteen siirtyessä lähemmäksi folkrockia ja akustisia soundeja. Mainittu linjanmuutos yllätti sekä kriitikoita että diggareita ja ilmestymisaikanaan Zeppelinin kolmosalbumi sai ristiriitaisen vastaanoton. Myöhemmin kyseinen pitkäsoitto on tunnustettu erääksi yhtyeen tuotannon kulmakivistä ja eräänlaiseksi käännekohdaksi Zeppelinin musiikissa. Vaikka akustisia kappaleita oli kuultu myös yhtyeen edellisillä albumeilla, osoitti Led Zeppelin III  yhtyeen kykenevän siirtymään laajemmalle musiikilliselle alueelle, kuten folkiin. Kitaristi Jimmy Page ja solisti Robert Plant sävelsivät suuren osan albumin kappaleista 1700-luvulla rakennetussa kartanossa Gwynedissä, Walesissa Zeppelinin Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen. Musiikilliseen suunnanmuutokseen vaikutti osaltaan myös se, ettei työskentelytilaksi valitussa paikassa ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Kun kaksikko oli saanut uudet kappaleet valmiiksi, basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones ja rumpali John Bonham liittyivät mukaan East Hampshiren Headley Grangessa tapahtuneisiin harjoituksiin. Headley Grangen rento ilmapiiri tarjosi yhtyeelle miellyttävän vaihtoehdon tavanomaiseen studioon verrattuna. Kesä-heinäkuuhun 1970 ajoittuneet äänitykset tapahtuivat Headley Grangen lisäksi Lontoossa Olympic-studioilla. Heinäkuussa tehtiin vielä joitakin äänityksiä Island Recordsin uusilla studioilla Lontoon Notting Hillissä. Miksaus tapahtui elokuussa Ardent-studioilla, Memphisissä Zeppelinin kuudennen Yhdysvaltain-kiertueen aikaan. Pagen tuottaman albumin insinööreinä olivat Andy Johns ja Terry Manning. Samoissa äänityksissä nauhalle tarttui myös kuusi myöhemmin julkaistua kappaletta. Poor Tom pääsi mukaan vuonna 1982 ilmestyneelle albumille Coda ja Bron-Yr-Aur vuonna 1975 ilmestyneelle klassikkostatuksen saavuttaneelle tupla-albumille Physical Graffiti. Hey Hey What Can I Do ilmestyi jo niin ikään vuonna 1970 kolmosalbumilta poimitun singlen Immigrant Song  b-puolella. Myöhemmin se pääsi myös mukaan vuonna 1990 ilmestyneelle ensimmäiselle box-setille ja vuonna 2015 julkaistulle Codan deluxe-editionille. St. Tristan's Sword, Jennings Farm Blues ja Key to the Highway/Trouble in Mind julkaistiin vuonna 2014 kolmosalbumin deluxe-versiolla. Folkvaikutteissaan Led Zeppelin III miellytti myös progediggareita, jotka eivät juurikaan olleet kuunnelleet yhtyeen rock- ja bluespainotteista tuotantoa. Led Zeppelin III:lla muuttui myös yhtyeen laulunkirjoitusdynamiikka. Pagen aikaisemmilla albumeilla hallitsevasta asemasta siirryttiin demokraattisempaan tilanteeseen, jossa muut yhtyeen jäsenet vaikuttivat kokonaisuuteen omilla sävellyksillään ja ideoillaan. Kyseinen menetelmä tuli jatkumaan myös yhtyeen myöhäisemmissä äänityksissä. Led Zeppelin III sisältää kaksi yhtyeen keikkaohjelmiston standardeiksi muodostunutta kappaletta. Viikinkiaiheiseen Immigrant Songiin oli idean antanut yhtyeen tuossa vaiheessa tuore keikka Islannissa. Hidas blueskappale Since I Have Been Loving You sisältää yhtyeen jäsenten välistä sielukasta soittoa ja se otti I Can't Quit You Babyn paikan yhtyeen livekeikkojen bluesnumerona. Since I Have Been Loving Youn studioversiossa kuullusta kitarasoolosta tuli myös osansa kappaleen live-esityksiä. Rocksivalluksia  Zeppelinin kolmosalbumilla tarjoavat Celebration Day ja Out on the Tiles. Akustista tuotantoa edustavat a-puolen itämaisvaikutteinen Friends ja täysin akustisesti toteutetulla b-puolella nousee erityisesti esiin biisikolmikko Bron-Y-Aur-Stomp, Tangerine ja That's The Way, joista viimeksi mainittu oli Pagen mukaan Plantin läpimurto edelleen kehittyvänä lyriikoiden kirjoittajana. Gallows Pole on uusi sovitus traditionaalista folkkappaleesta The Maid Freed from the Gallows. Pitkäsoiton päätöskappale Hats off to (Roy) Harper oli omistettu yhtyeen aikalais- ja ystävämuusikolle Roy Harperille. Mainittu kappale kunnioitti hänen työtään ja osoitti osaltaan yhtyeen juurten palautuvan akustiseen musiikkiin. Led Zeppelin III:n vastaanottamat negatiiviset arviot vaikuttivat Pageen niin paljon, ettei hän antanut haastatteluja puoleentoista vuoteen albumin julkaisun jälkeen. Led Zeppelinin kolmannesta pitkäsoitosta tuli kaupallinen menestys, vaikka se myikin edeltäjiään niukemmin. Billboardin listalla Led Zeppelin III oli kärkisijalla neljän viikon ajan. Yhtyeen kotimaassa albumi nousi suoraan listaykköseksi ja piti paikkansa kolmen viikon ajan. Se palasi listakärkeen vielä yhdeksi viikoksi ilmestymisvuotensa joulukuussa. Vuoteen 1999 mennessä Led Zeppelin III oli myynyt kuusinkertaisesti platinaa ja vuonna 2014 albumista julkaistu Deluxe-versio nousi sekin Billboardin top teniin.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Tiistain tukeva:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeistä

Creedence Clearwater Revival, johon viitataan usein lyhenteellä CCR, oli yhdysvaltalainen vuosina 1967-1972 vaikuttanut rockyhtye, jonka muodostivat solisti, kitaristi ja biisintekijä John Fogerty, hänen isoveljensä, rytmikitaristi Tom Fogerty, basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford. Tyylillisesti Creedencen ilmaisu oli yhdistelmä juurevaa, blues- ja swamprockia. Yhtye soitti southern rock-tyylisesti, vaikka olikin kotoisin San Franciscon alueelta ja sen teksteissä oli runsaasti viittauksia Yhdysvaltojen eteläosien ikonografiaan. John Fogerty kirjoitti tosin myös poliittisia ja sosiaalisesti tiedostavia tekstejä esimerkiksi Vietnamin sodasta. Elokuussa 1969 yhtye esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Creedence lopetti toimintansa lokakuussa 1972 oltuaan listojen huipulla neljän vuoden ajan. Tom Fogerty oli jättänyt yhtyeen jo edellisenä vuonna ja John Fogertylla oli muiden jäljelle jääneiden yhtyeen jäsenten kanssa voimakkaita näkemyseroja bisnekseen ja taiteelliseen kontrolliin liittyvistä seikoista, jotka johtivat jopa oikeusjuttuihin. John Fogertyn erimielisyydet Fantasy Recordsin omistajan Saul Zaentzin kanssa johtivat vielä voimakkaampiin oikeustaisteluihin. John Fogerty kieltäytyi esiintymistä yhtyeen rytmiryhmän kanssa Creedencen päästyä vuonna 1993 Rock and Roll Hall of Fameen. Creedence Clearwater Revivalin hitit nauttivat edelleen voimakkaasta rotaatiosta Yhdysvaltojen radioasemilla ja yhtye on myynyt ainoastaan kotimaassaan 26 miljoonaa albumia. Rolling Stonen sadan parhaan artistin listalla Creedence Clearwater Revival saavutti sijan 82. John Fogerty, Doug Clifford ja Stu Cook tapasivat Portola High Schoolissa, Kalifornian El Cerritossa. The Blue Velvetsin nimellä kolmikko alkoi soittaa instrumentaaleja ja niin kutsuttuja jukebox-hittejä. The Blue Velvets toimi myös Johnin vanhemman veljen Tom Fogertyn säestysyhtyeenä sekä levytysstudiossa että keikoilla. Tom täydensi pian yhtyeen kokoonpanon ja vuonna 1964 se solmi levytyssopimuksen Fantasy Recordsin kanssa. Kyseinen itsenäinen ja tuohon mennessä jazziin erikoistunut yhtiö oli saavuttanut kansainvälisen hitin julkaisemalla jazzpianisti Vince Guaraldin kappaleen Cast You Fate to the Wind. Kyseisen levytyksen menestystä seurasi koulutuksellinen tv-speciaali, jonka innoittamana biisinkirjoituksen aloittanut John otti yhteyttä Fantasy Recordsiin. Ennen yhtyeen ensilevytystä Fantasy Recordsin omistajiin lukeutunut Max Weiss nimesi yhtyeen Colliwogsiksi lastenkirjallisuuden hahmon Colliwoggin mukaan. Yhtyeen jäsenten roolit ja heidän soittamansa instrumentit vaihtuivat tässä vaiheessa. Stu Cook siirtyi pianistista basistiksi, Tom Fogerty solistista rytmikitaristiksi ja John Fogertysta yhtyeen leadvokalisti ja ensisijainen biisintekijä. Tom Fogertyn sanoin hän osasi laulaa, mutta Johnilla oli soundi.

Vuonna 1967 Johnin ja Dougin asevelvollisuudet oli suoritettu ja Fantasy Recordsin ostanut Saul Zaentz tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta levyttää täyspitkän albumin, kunhan se vaihtaisi nimensä. Yhtyeen jäsenet suostuivat kukin keksimään kymmenen nimiehdotusta, mutta Zaentz valitsi nimiehdotuksista aivan ensimmäisen. Creedence Clearwater Revival-nimen yhtye lanseerasi käyttöön tammikuussa 1968. Yhtyeen jäsenten haastattelujen mukaan nimen eri osat on otettu seuraavista lähteistä. Creedence napattiin Tom Fogertyn ystävän Credence Newballin nimestä, tosin se kirjoitettiin kahdella e-kirjaimella, kuten sanassa creed. Clearwater-osio keksitiin Olympia Brewing Companyn tv-mainoksesta ja Revival heijasti yhtyeen jäsenten uutta vakavaa sitoutumista yhtyeeseensä.  Häviäjäehdokkinimiin oli kuulunut Creedence Nuball and the Ruby, joka oli lähtölaukauksena yhtyeen lopulliselle nimelle. Stu Cook kuvasi nimivalintaa Buffalo Springfieldiä tai Jefferson Airplanea kummallisemmaksi. Alkuvuodesta 1968 Creedencen jäsenet jättivät päivätyönsä keskittyäkseen täysipainoisesti yhtyeeseensä ja sen kanssa treenaamiseen ja clubikeikkailuun . Creecence Clearwater Revivalin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi samaisen vuoden toukokuussa. Musiikillisesti se sisälsi kaikuja pinnalla olleesta psykdedeelisestä rockista, mutta tekstiensä osalta John Fogertyn ideologia oli jo löydettävissä kappaleesta The Working Man. Creedencen debyytin singlekappaleet olivat tavanomaisesta poiketen covertuotantoa. Albumilla julkaistua versiota lyhyempi näkemys Dale Hawkinsin kappaleesta Suzie Q nousi singlelistalla varsin tyydyttävästi yhdenneksitoista. Screaming Jay Hawkinsin tunnetuimmasta palasta I Put a Spell on You tehty versio saavutti sijan 58. Singlekappaleista ensin mainittu vastaanotti myös rotaatiota radiossa erityisesti San Francisco Bayn alueella sekä Chicagon WLS:ssä.  Läpilyöntinsä jälkeen Creecence aloitti keikkailun ja yhtyeen kakkosalbumi Bayou Countryn äänitykset käynnistyivät loppuvuodesta 1968 Los Angelesin RCA-studioilla. Pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla seitsemännen sijan ja myi platinaa. Kyseisestä albumista käynnistyi yhtyeen kolme vuotta tauottomana jatkunut menestysalbumien ja -singlejen sarja. Niistä jälkimmäisen käynnisti listakakkoseksi noussut pikkulevy Proud Mary/Born on the Bayou. Yli sadan coverversionsa ansiosta tarina vanhasta jokilaivasta on Creedencen levytetyin ja covereista mainittakoon vuonna 1971 ilmestynyt Ike & Tina Turnerin niin ikään hitiksi muodostunut näkemys. John Fogerty on maininnut armeijasta vapautumisensa vaikuttaneen kappaleen hyviin fiiliksiin. Bayou Countryn vahvasta kappalemateriaalista mainittakoon vielä raaka Little Richard-cover Good Golly Miss Molly sekä albumin pitkä ja vakuuttava päätöskappale Keep on Chooglin', joka säilyi vuosien ajan myös Creedencen konserttien lopetusnumerona. Maaliskuussa 1969 ilmestyi uutta tuotantoa edustanut single Bad Moon Rising/Lodi, joka saavutti brittilistalla ensiksi kakkossijan ja nousi kolmeksi viikoksi listakärkeen samaisen vuoden syys-lokakuussa. Kyseessä on ainoa Creedencen listaykkössingle saarivaltakunnassa ja kotimaassaan Creedence oli singlejulkaisujensa osalta parhaimmillaan aina kakkosena. Elokuussa 1969 ilmestyi Creedencen kolmas pitkäsoitto Green River. Se saavutti samannimisen singlen tavoin kultalevyn. Singlen paraatipuoli oli listakakkonen ja sen b-puolella julkaistu rankka Commotion saavutti sekin sijan 30. Singlemenestystensä lisäksi Green Riverin avaintuotantoon lukeutuvat Tombstone Shadow ja Sinister Purpose ja yhtyeen vanhojen suosikkien coverointia jatkoi The Night Time is the Right Timesta levytetty näkemys.

Creecence jatkoi ahkeraa keikkailua ja vuoden 1969 heinäkuussa yhtye konsertoi Atlanta Pop Festivaaleilla ja elokuussa vuorossa oli Woodstockin mammuttifestivaaleilla heitetty  keikka. Viimeksi mainittua John Fogerty piti epäonnistuneena, eikä Creedence ollut näin ollen mukana Woodstock-elokuvassa, eikä festivaalista julkaistulla albumeilla. Yhtyeen 11 kappaleesta koostuneesta setistä julkaistiin lopulta vuonna 1994  neljä näytettä Woodstock:Three Days of Peace and Music -nimisellä boxilla. Sitä vastoin Stu Cookin mukaan keikka Woodstockissa edusti  klassista Creedencea ja hän on hämmästynyt siitä ihmismäärästä, joka ei edes tiedostanut yhtyeen lukeutuneen festivaalin pääesiintyjiin. Woodstockin keikan jälkeen Creedence työsti ahkerasti materiaalia neljännelle täyspitkälleen Willy and The Poor Boys, joka ilmestyi jo samaisen vuoden marraskuussa. Siltä poimittiin kaksi ykköspuolta sisältänyt single Down on the Corner/Fortunate Son. Se oli menestyksekäs kappaleiden noustessa singletilastoissa sijoille 3. ja 14. vuoden 1969 loppuun mennessä. John Fogertyn omien sävellysten lisäksi albumi sisältää kaksi Lead Bellyn ohjelmistosta poimittua coveria; Cotton Fields ja Midnight Special. Albumin unohdetun klassikon titteliä saa kantaa sen pitkä ja vaikuttava päätöskappale Effigy. Vuosi 1969 oli Creedencelle varsin menestyksekäs. Yhtye sai plakkariinsa kolme top teniin noussutta albumia ja neljä singlehittiä, jotka olivat kolmossijan saavuttanutta Down on the Corneria lukuun ottamatta listakakkosia. Myös kolme kyseisten pikkulevyjen b-puolina julkaistua kappaletta oli saavuttanut listamerkinnän. 16. marraskuuta 1969 Creedence esitti Ed Sullivan Showssa viimeisimmän singlensä molemmat kappaleet. Yhtyeen seuraava kaksipuoleinen singlemenestys Travelin' Band/Who'll Stop the Rain ilmestyi jo tammikuussa 1970 ja nousi jälleen kakkossijalle. Elvis Presleytä ja The Beatlesia lukuun ottamatta Creedencellä oli tuohon mennessä eniten kaksipuoleisia singlehittejä. John Fogertyn mukaan Who'll Stop the Rainiä olivat inspiroineet yhtyeen kokemukset Woodstockissa, mutta todennäköisesti kappaleen teksti heijasti silti Vietnamin sotaa. Tammikuun viimeisenä 1970 Creedence taltioi Oakland Coliseumilla soittamansa konsertin sekä livealbumia että tv-speciaalia varten. Samaisen vuoden helmikuussa yhtye pääsi Rolling Stonen kanteen, vaikka artikkelissa haastateltiin ainoastaan John Fogertya. Huhtikuussa 1970 käynnistyi Creedencen ensimmäinen kiertue Euroopassa. Kyseisten keikkojen suosiota vauhdittaakseen yhtye julkaisi keväällä jälleen uuden singlen Up Around the Bend/Run through the Jungle, joka saavutti neljännen sijan. Kesäkuussa yhtye palasi Hally Weiderin studioon San Franciscoon levyttämään seuraavaa albumiaan Cosmo's Factory. Nimensä osalta albumi viittasi yhtyeen useisiin harjoitustiloihin ja tehdasta muistuttavaan työskentelyetiikkaan. Rumpali Doug Cliffordin lempinimi Cosmo sisälsi viittauksen hänen kiinnostukseensa luontoon ja kosmisiin entiteetteihin. Singlehittien lisäksi albumin keskeisiin tuotantoon lukeutuvat pitkä avausraita Ramble Tamble sekä albumiversiona 11-minuuttinen, pitkän instrumentaaliosuuden sisältävä näkemys Marvin Gayen kahta vuotta aikaisemmin ilmestyneestä soulklassikosta I Heard It through The Grapevine. Cosmo's Factory ilmestyi jo saman vuoden heinäkuussa yhdessä yhtyeen viidennen kakkossijalle nousseen singlen Lookin' Out My Back Door/Long As I Can See the Light kanssa. Viidellä kakkossijan saavuttaneen singlensä ansiosta Creedencellä on kaikista yhtyeistä eniten kakkossijoja kuitenkaan ilman listakärkeen noussutta pikkulevyä.  Creedencen ohi ovat kuudella listakakkoseksi nousseella singlelllään päässeet ainoastaan Elvis ja Madonna.  Cosmo's Factorysta muodostui Creedencen myydyin albumi. Se nousi Billboardin albumilistan kärkeen ja saavutti yhdennentoista sijan myös Billboardin soulalbumilistalla.

Cosmo's Factoryn äänityksissä yhtyeen jäsenten välillä oli ilmennyt eripuraa. John Fogertylla oli täysi valta sekä bisnes, että taiteellisesta puolesta. Kyseisen vuoden Nebraskan-keikalla Fogerty päätti, ettei yhtye soittaisi enää encoreita livekeikoillaan.  Creedencen seuraava pitkäsoitto Pendulum ilmestyi jo samaisen vuoden joulukuussa. Single Have You Ever Seen the Rain/Hey Tonight oli top ten-menestys. John Fogerty soitti Hammond B3-urkuja useilla albumin kappaleilla. Kyse oli eräänlaisesta kunnianosoituksesta Booker T and the MG's -yhtyeelle, jonka kanssa Creedencen jäsenet olivat jammailleet. Tom Fogerty koki saaneensa tarpeekseen pikkuveljensä määräysvallasta ja hän jätti Creedencen heti Pendulumin äänitysten päätyttyä. Tomin erosta ilmoitettiin julkisesti vasta seuraavan vuoden helmikuussa. Toisin kuin alun perin suunniteltiin, yhtyeeseen ei otettu uutta jäsentä, vaan Creedence jatkoi triona. Keväällä 1971 Fogerty ilmoitti Cookille ja Cliffordille Creedencen jatkavan toimintaansa ainoastaan siinä tapauksessa, että yhtye valitsisi demokraattisen lähestymistavan. Jokainen yhtyeen jäsenistä kirjoittaisi  ja myös esittäisi omaa materiaaliaan. Yhtyetovereidensa kappaleilla Fogerty olisi ainoastaan rytmikitaristina. Enemmän määräysvaltaa halunneet Cook ja Clifford hyväksyivät kyseisen järjestelyn. Jollei näin olisi tapahtunut, Fogerty olisi eronnut yhtyeestä. Järjestely laitettiin testiin jo levytysstudiossa. Heinäkuussa 1971 ilmestyneen ja top ten-hitiksi osoittautuneen singlen Sweet Hitch- Hiker b-puolella oli Stu Cookin käsialaa oleva ja vokalisoima kappale Door to Door. Kyseisen vuoden kesällä ja syksyllä Creedencen triokokoonpano konsertoi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa Cookin biisi ollessa mukana keikkasetissä. Kaupallisen menestyksen jatkumisesta huolimatta yhtyeen jäsenten väliset henkilökemiat olivat jo varsin kireät. Creedencen viimeinen albumi Mardi Grass ilmestyi huhtikuussa 1972 ja se sisälsi kappaleita koko kolmikolta sekä Fogertyn vokalisoiman coverin Hello Mary Lou, jonka Gene Pitney oli kirjoittanut Ricky Nelsonille. Albumi saavutti kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton. Esimerkiksi Rolling Stoneen kirjoittaneen Jon Landaun mukaan kyseessä oli huonoin tunnetun rockyhtyeen koskaan levyttämä albumi. Myöskään kaupallisesti Mardi Grass ei menestynyt edeltäjensä veroisesti, mutta saavutti kultalevyn ja parhaimmillaan sijan 12. albumilistalla. Toisena singlenä julkaistu, Fogertyn balladikaunokin Someday Never Comes a-puolellaan ja Cliffordin Tearin' Up the Countryn b-puolellaan sisältänyt pikkulevy oli top 40-menestys. Tähän mennessä Fogerty ei ollut pettynyt ainoastaan yhtyetovereihinsa, vaan myös Saul Zaentzin kanssa solmittuun sopimukseen Fantasy Recordsin kanssa. Stu Cook, joka loppuaikoina huolehti yhtyeen bisnespuolesta, syytti Fogertya kaikkien aikojen huonoimmasta suuren yhdysvaltalaisartistin tekemästä levytytyssopimuksesta. Mardi Grassin heikohkosta vastaanotosta huolimatta Creedence teki vielä 20 konsertista koostuneen kiertueen Yhdysvalloissa.   16. lokakuuta 1972, vain puoli vuotta kiertueen päättymisen jälkeen Creedence ja Fantasy Records ilmoittivat yhtyeen toiminnan hiipumisesta. Sen myötä Creedence ei enää koskaan soittanut yhdessä. Tom Fogerty menehtyi lokakuussa 1990 ja Cook ja Clifford perustivat lopulta yhteisen yhtyeen Creedence Clearwater Revisited. Vuonna 1997 John Fogerty kommentoi Creedencen toiminnan loppumista ruotsalaislehdelle. Fogerty mainitsi, että hänen oli tehtävä Creedencen musiikki yksin, ja laulettava se. Muussa tapauksessa yhtye ei olisi menestynyt. Kyseinen ratkaisu oli tehtävä kakkosalbumi Bayou Countrya levytettäessä. Sen seurauksena oli yhteensä kahdeksan miljoonaa kappaletta myyneiden kaksipuoleisten hittisinglejen sarja sekä kuusi platinamyyntiin yltänyttä albumia.

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Maanantain mainio:Kanadalaisen rockin klassikon aliarvostettu neljäs albumi

The Band:Cahoots

Vuoteen 1971 ehdittäessä kanadalaisesta The Bandista oli muodostunut jo varsin suosittu rockyhtye. Sen kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, vuonna 1968 ilmestynyt Music from the Big Pink ja seuraavana vuonna julkaistu The Band olivat saavuttaneet kiistattoman klassikkostatuksen. Niiden seuraaja Stagefright edusti niin ikään varsin laadukasta tasoa ja The Bandin neljäs albumi Cahoots ansaitsee yhtyeen diskografiassa unohdetun klassikon tittelin. Se sisältää muutamia varsin hyvin muistettuja kappaleita, kuten albumin avaava keikkastandardi Life is a Carnival, When I Paint My Masterpiece sekä gospelhenkinen pitkäsoiton päätöskappale The River Hymn. Myös 4%Pantomime lukeutuu albumin huippuhetkiin. Kyseessä on Richard Manuelin ja vierailevan solistin Van Morrisonin onnistunut duetto. Last of the Blacksmiths ja Where Do We Go From Here? edustavat The Bandin levytysmateriaalissa harvinaislaatuisen tummasävyisempää tuotantoa. Balladi Moon Struck One päätyi kotimaassa Wigwamin coverohjelmistoon ja kappale versioitui myös kyseisen yhtyeen livealbumille Live Music from the Twilight Zone. Instrumentaatioltaan rikas Shoot Out in Chinatown muistuttaa tyylillisesti The Bandin kakkosalbumista ja Thinkin' Out Loud on soitannollisesti eräs Cahootsin huippuhetkistä. Kappaleessa kuullaan jopa Robbie Robertsonille harvinaislaatuinen kitarasoolo. Smoke Signal ja Volcano edustavat Cahootsin voimakkaimmin rokkaavinta antia. Kappaleista ensin mainittu sisältää Levon Helmin intensiivisen laulusuorituksen. Volcanossa leadvokalistina on Rick Danko ja sovitukseltaan rikas kappale sisältää lisäksi puhallinsektion. The Bandin repertuaarissa Cahoots noussee jopa lähelle terävintä kärkeä.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Sunnuntain extra:Skotlantilaisrockareiden pätevä pelinavaus

Nazareth:Nazareth

Skotlantilainen todella pitkän linjan hardrockyhtye Nazareth perustettiin joulukuussa 1968 Dunfermlinessa. Se syntyi jo seitsemän vuotta aikaisemmin toimintansa aloittaneen ja puoliammattimaisesti toimineen yhtyeen The Shadettesin raunioille. Yhtyeen kokoonpano oli alusta asti sen legendaarisin, eli siihen kuuluivat solisti Dan McCafferty, kitaristi Manny Charlton, basisti Pete Agnew ja rumpali Darrel Sweet. Charltonin varhaisempi yhtye oli ollut Mark V & The Red Hawks.   Nimensä Nazareth otti The Band- yhtyeen debyyttialbumin Music from the Big Pink klassikkokappaleesta The Weight. Musiikillisesti yhtyeen keskeisimpiin vaikuttajiin lukeutuivat brittirockin klassikot. Vuonna 1970 Nazareth otti tukikohdakseen Lontoon ja yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi seuraavan vuoden marraskuussa. Musiikillisesti varsin monipuolinen pitkäsoitto koostuu yhtyeen omaa tuotantoa edustavista kappaleista. Säännön vahvistavana poikkeuksena on pitkä näkemys Bonnnie Dobsonin ja Tim Rosen käsialaa olevasta ja edellisen levyttämästä kappaleesta Morning Dew. Singleformaatissa albumilta julkaistiin juuri Manuel Charltonin voimakkaan, mutta silti mielikuvituksellisen kitaroinnin suoranaisesta taidonnnäytteestä käyvä Morning Dew sekä Witchdoctor Woman. Tyylillisesti Nazarethin debyytti voi yllättää yhtyeen tuotannon tunnusomaisiin genreihin; hardrockpaahtoon ja voimaballadeihin tottuneet. Albumin vivahteikkaassa biisistössä ovat silti idullaan lähes kaikki ne musiikilliset elementit, joista Nazareth myöhemmin tuli tunnetuksi. Pitkäsoiton yleissoundi on yhtyeen myöhäisempää tuotantoa pehmeämpi, mutta sen kappalemateriaalissa on silti aimo annas hyvänhenkistä rockia.  Countrytyylisiä balladeita albumilla edustavat I Had a Dream ja Country Girl. Melodisuutensa lisäksi niiden tärkeitä elementtejä ovat instrumentaatiossa keskeisessä asemassa olevat steel-kitara ja kosketinsoittimet. Efektejä hyödyntävä lähestymistapa lisää Fat Manin kaltaisten kappaleiden eloisuutta. Raskaana kitararockina käynnistyvä Red Light Lady hyödyntää onnistuneesti orkestraatiota balladiksi muuttuessaan. Vaikka Nazarethin debyytin kappalemateriaalia vaivaa hienoinen hajanaisuus, albumi on  osaltaan pätevä osoitus yhtyeen laulunkirjoitustaidoista jo sen uran alkuvaiheessa. Nazarethin debyytistä julkaistu 30-vuotisjuhlapainos sisältää  vaihtoehtoisia versioita Morning Dewsta mukaan lukien pidennetty singleversio, kaksi versiota singlen b-puolena julkaistusta raidasta Friends sekä ennenjulkaisemattoman version Witchdoctor Womanista.

perjantai 25. toukokuuta 2018

Lauantain pitkä: Haamurakastajan Janne Suhonen haastattelussa

Haamurakastaja on edelleen kasassa olevan Trio Pohjalta-yhtyeen innoittamana syntynyt, omaa tuotantoaan esittävä ja kolmisen vuotta toiminut yhtye.  Sen kokoonpanoon kuuluvat solisti/kitaristi Janne Suhonen, kitaristi Mikko Asikainen, basisti/taustalaulaja Lade Laakkonen, kosketinsoittaja/taustalaulaja Martti Orre ja rumpali/taustalaulaja Ronski Rosenius. Suhonen vastasi muutamaan yhtyettään koskevaan kysymykseen.

Lyhyt Haamurakastaja-historia? Kuinka siirtymä Trio-pohjalta-yhtyeestä uuteen kokoonpanoon tapahtui ja mistä lisämuusikot löytyivät?

"Haamurakastaja syntyi Trio Pohjalta - cover-orkesterimme musiikin innoittamana, hiukan varkain. Oma ensimmäinen kappale syntyi ihan vahingossa ja tuon biisin innoittamana olinkin jo muutaman kuukauden sisällä tehnyt levyllisen samanhenkisiä kappaleita. Alun perin biisejä tehdessäni tein niitä vain omaksi iloksi, ilman tarkoitusperää tai ajatusta luoda sen ympärille jotain pysyvämpää projektia.Tein myös kappaleista demot ja soitin niitä kerran huvikseni Ronskille ja Ladelle, jotka innostuivatkin biiseistä sen verran, että päätimme kokeilla niitä kolmestaan. Soittaminen ja biisit alkoivat tuntua sen verran hyviltä, että päätimme jatkaa hommaa ja hankkia lisää soittajia, koska kappaleet sitä vaativat.Siirtyminen omien biisien pariin muutaman Trio P. -vuoden jälkeen, tuntui luonnolliselta jatkeelta, myös homman jatkuvuuden ja mielekkyyden kannalta. Orren Martin löysimme kapakka- ja soittoyhteyksien kautta koskettimiin ja Mikko Asikainen löytyi Ronskin kontakteista kitaraan. Haamurakastaja heitti ensimäisen keikkansa huhtikuussa 2017, bändin nimi oli keksitty paria kuukautta aikaisemmin."

Miten Haamurakastajan sävellykset syntyvät? Mitkä ovat keskeisiä elementtejä musiikillisessa ilmaisussanne?

"Ensimmäiset sävellykset (eli tulevan ensimmäisen levyn kappaleet) syntyivät hyvin intuitiivisesti ja erittäin nopeassa tahdissa, joka oli minulle normaalista poikkeavampi työtapa tehdä kappaleita. Biisejä vaan tuli ja annoin fiiliksen viedä ja niitä oli ihan pirun hauska tehdä.Toisekseen biisejä tehdessä olin siis tekemässä kappaleita vain itselleni pöytälaatikkoon, ei ollut bändiä, eikä sen tuomia paineita ja toiveita, joiden ympärille olisin biisit tehnyt, annoin vaan virran viedä. Sen jälkeen tulikin pitkä tauko ennen kuin sain tehtyä seuraavan kappaleen ja siitä tulikin taas ihan erilainen tyyliltään kuin edelliset, silloin oli myös jo bändin raakilekin olemassa. Ehkä se oli merkki, että on aika siirtyä eteenpäin ja tehdä taas ihan erityyllistä musiikkia seuraavaksi. Rupesin säveltämään seuraavia kappaleita tuon uuden biisin ympärille, joiden tekeminen oli taas ihan erilaista kuin aiemmin, nyt tekemisiin oli tullut myös toisenlainen tarkoitus bändin myötä ja se loi ja toi omat paineensa ja hienoutensa tehdä niitä."

Kuinka tärkeitä tekstit ovat yhtyeellenne ja voisiko niistä poimia esimerkiksi kuusi ehdotonta ydinteemaa?

"Tekstit ovat hyvin suuressa roolissa meidän musiikissa. Nämä tulevan ensimmäisen levyn kappaleen tekstit ovat aika tajunnanvirtaa ja iloittelua,mutta pidän erityisesti siitä, että siellä tekstin seassa on myös oikeaa sanottavaa ja ajateltavaa. Tarinat on aika resupekkaromantiikkaa, jossa ollaan useasti pienemmän ja huonompiosaisen puolella, vakavia aiheita käsitellään mustalla huumorilla tai sitten vaan vittuillaan ihan suoraan. Joensuussa on pitkät perinteet hiukan ironisesti kertovilla teksteillä ja meidän tekstit on oikeastaan jatketta tuolle hienolle perinteelle.  Ydinteemoina kappaleissa on erittäin perinteiset aiheet, kuten  rakkaus, toivo/epätoivo, hyvyys/pahuus, onni/epäonni, unelmat jne. Vaikka aiheet on vanhoja tuttuja ja loppuun käytettyjä, niin olen silti yrittänyt löytää joihinkin teemoihin hiukan myös uutta näkökulmaa. Nämä myöhäisemmät teokset ovat taas teksteiltään paljon vakavahenkisempiä, niin aiheiltaan kuin myös kerronnallisesti, mutta kyllä sielläkin välissä myös kieliposkessa ollaan."

Löytyykö teille musiikillisia/tekstillisiä sukulaissieluyhtyeitä?

"Sukulaisieluyhtyeistä tai yhteyksistä en osaa mainita ketään varsinaisesti, ehkä semmoisia ei suoranaisesti ole. On ennemminkin vivahteita sieltä ja täältä, niistä monista bändeistä joita on vuosien varrella tullut kuunneltua. Kun sävelsin ensimmäisen levyn biisejä, niin minulla pääteemana itselleni oli vanha tv-sarjan tunnusmusiikki, kuin "Kyllä Jeeves hoitaa", kuuntelin myös toisen vanhan tv-sarjan Pennies from heaven -soundtrackia silloin tällöin, sekä mustalaismusiikkia, Djangoa, Sinatraa jne. ja näitä vaan ihan fiilistelyn ja tunnelman luojan pohjaksi. Tekstityspuolelta esim. Gösta Sundqvist tai Nurmio on jättänyt varmaankin minuun oman pikku jälkensä, ihan vain nämä pari mainitakseni monien muiden mestarien lisäksi. Haamurakastaja on aika monen eri asian summa ja "vaikuttamattoman" vaikutuksen sekametelisoppa, jonka tarkoitus olisi kuulostaa ihan omalta jutulta, mutta ei se haittaa jos välillä joku meihin vaikuttanut artisti saattaa kuulua musiikistamme läpi, sehän on vain meidän kunnianosoitus sitä määrättyä hienoa artistia tai bändiä kohtaan. "

Miten runsaasti Haamurakastajalla on tällä hetkellä omaa tuotantoa ja koska sitä ollaan aikeissa julkaista ja millaisessa formaatissa?

 "Omaa tuotantoa löytyy tällä hetkellä parin levyllisen verran ja ensimmäinen levy on siis nyt äänitetty ja miksattu valmiiksi. Toinen levy taas tulee olemaan materiaaliltaan ihan toisenlaista kuin tämä ensimmäinen, emme näköjään ole siis genreuskollisia yhdelle tyylille ja se oikeastaan sopii meille erittäin hyvin. Homma pysyy tuoreena ja mielenkiintoisena, kun ei tiedä vielä itsekään, mitä seuraavaksi on tulossa, ainut sääntö on ehkä se, että vaikka tulevat levyt olisi keskenään erityylisiä musiikillisesti, niin aina yhdellä levyllä on selkeä linja sekä punainen lanka.  Tällä hetkellä etsimme mahdollista julkaisijaa tai jakelijaa ensimmäiselle levylle, tilanne on vielä avoin ja elää. Cd-formaatissa olisi tarkoitus julkaista levy ensiksi, sen jälkeen muut tahot, mutta katsotaan tilannetta sitten tarkemmin, kun tiedämme mitä kautta levy tulee ja saamme sen ulos."

Yhtyeenne muut tulevaisuuden suunnitelmat?

"Seuraava keikka meillä on 2.6.2018 Tuulaakissa, Joensuussa ja sen jälkeen pitäisi ruveta varmaankin tekemään ja suunnittelemaan jostain tulevan levyn kappaleesta videota. Toivotaan myös, että löydämme levylle mahdollisimman nopeasti julkaisijan, niin päästäisiin jo suunnittelemaan seuraavan levyn tekoa. Hiukan kauemmaksi tulevaisuuteen katsoen, toivomme Haamuille paljon hienoja keikkoja, pitkää ikää, sekä lisää hyviä ja erilaisia levyjä. Myös jotain ihan spesiaaliprojekteja olisi mukava tehdä, mitä ne sitten olisivat, se jää nähtäväksi? "

torstai 24. toukokuuta 2018

Perjantain pohjat:Eräs keskeisimmistä mersey beatin edustajista


The Swinging Blue Jeans on Liverpoolista kotoisin oleva merseybeatia edustanut kvartetti, jonka suurin suosio ajoittui vuoteen 1964. Mainittuna vuonna yhtye saavutti suurimmat singlemenestyksensä Hippy Hippy Shake, Goodgolly Miss Molly sekä You’re No Good. Vuonna 1966 Swinging Blue Jeans saavutti vielä hitin näkemyksellään Bacharachin ja Davidin kappaleesta Don’t Make Me Over, mutta sen jälkeen yhtyeen levytykset eivät enää saavuttaneet listasijoituksia. Swinging Blue Jeansin juuret ajoittuvat niinkin kauas, kuin vuoteen 1957, jolloin Bruce McCaskill perusti jazzvaikutteisen skiffleyhtyeen nimeltä The Bluegenes. Vuoteen 1962 mennessä useita miehistövaihdoksia kokenut yhtye toimi ammattimaisesti. Liverpoolin lisäksi yhtye kävi esiintymässä Hampurin Star-clubilla. Vastaanotto siellä ei ollut paras mahdollinen, joten yhtye päätti muuttaa musiikillista ilmaisuaan. Rockiin siirtymisen myötä yhtyeen nimeksi vaihtui Swinging Blue Jeans ja se solmi levytyssopimuksen HMV:n kanssa. Tuossa vaiheessa yhtyeen kokoonpanon muodostivat Ray Ennis, Les Braid, Ralph Ellis, Norman Kuhlke ja Paul Moss. Yhtyeen tuottajaksi valikoitui Walter Ridley. The Swinging Blue Jeansin ensilevytys, Ennisin käsialaa ollut It’s Too Late Now nousi top 30:een. Joulukuussa 1963 julkaistu Hippy Hippy Shake nousi listakakkoseksi ja merkitsi yhtyeelle läpimurtoa.  Seuraavan vuoden maaliskuussa näkemys Little Richardin Good Golly Miss Mollysta nousi sijalle 11. ja kahta kuukautta myöhemmin You’re No Good saavutti kolmannen tilan. Kesäkuussa 1964 julkaistiin yhtyeen esikoispitkäsoitto Blue Jeans A Swinging. Mossin jätettyä yhtyeen vuoden 1963 loppupuolella Swinging Blue Jeansin kokoonpanoon kuului rockille standardinomaisesti kaksi kitaraa, rummut ja basso. Erityisen suosittu Swinging Blue Jeans oli kotikonnuillaan The Mardi Grass Clubilla ja Cavern Clubilla. Swinging Blue Jeansin suursuosion aikaa kesti kolmen vuoden ajan. Alkuvuodesta 1966 Ralph Ellis, joka oli yhtyeen toinen keskeinen hahmo Ennisin lisäksi, jätti Swinging Blue Jeansin. Hänet korvasi The Escortsin Terry Sylvester, joka jatkoi yhtyeessä vuoteen 1968, jolloin hän otti Graham Nashin paikan The Holliesissa. Vuonna 1967 Ray Ennisille oli pyritty lanseeraamaan soolouraa singlellä Tremblin'. Se nauhoitettiin studiomuusikoiden säestämänä ja Madeline Bellin ja Kiki Deen taustavokalisoimana, mutta julkaistiin lopulta yhtyeen nimissä. Samana vuonna yhtyeen kokoonpanoa täydensi niin ikään aikaisemmin The Escortsissa soittanut basisti Mike Gregory Braidin siirtyessä kosketinsoittajaksi. Swinging Blue Jeans jatkoi aktiivista toimintaansa 70-luvun alkuun saakka. Les Braid menehtyi vuonna 2005. Ennis jatkoi ajoittain esiintymisiä yhtyeen kanssa, kunnes hän toukokuussa 2010 ilmoitti lopettavansa aktiiviuransa. Hän on esiintynyt edelleen silloin tällöin yhtyeensä Ray Ennis's Swinging Blue Jeans kanssa. Myös Swinging Blue Jeans on jatkanut toimintaansa kitaristi Alan Lovelin johdolla.Yhtyeen nykyisessä kokoonpanossa ei ole yhtään originaalijäsentä. Huippukauden Swinging Blue Jeans muistetaan eräänä merseybeatin energisimmistä edustajista.

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Torstain terävä:Bob Dylanin vuoden 1965 ensimmäinen klassikkoalbumi

Bob Dylan:Bringing It All Back Home

22. maaliskuuta 1965 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Bringing It All Back Home on Bob Dylanin viides studioalbumi. Artistin tuotannosta kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto, joka jakautuu sähköiseen ja akustiseen puoleen. Myös joissakin akustisissa kappaleissa Dylania ja hänen kitaraansa säestävät jotkin muut instrumentit rumpuja lukuun ottamatta. Albumin sähköisellä puolella Dylanin kanssa musisoi  sähköinen rockyhtye. Pitkäsoiton rokkaavammasta osastosta sekä tunnetuimpaan että kenties laadukkaimpaan antiin lukeutuvat avauskappale Subterranean Homesick Blues, Maggie's Farm sekä kuusi ja puoliminuuttinen levypuoliskon päätöskappale Bob Dylan's 115:th Dream. Myös albumin akustisella puolella Dylan vieraannutti tekstien osalta itseään varhaisemmasta folklaulajan imagostaan ja sen lyriikoille olivat tunnusomaisia abstraktius ja persoonallisuus. Akustisen puolen klassikkokappaleisiin lukeutuvat The Byrdsin näkemyksenä ykköshitiksi muodostunut Mr Tambourine Man, kunnianhimoinen It's Alright Ma (I'm Only Bleeding) sekä upean melodinen It's All Over Now Baby Blue. Billboardin listalla Bringing It All Back Home saavutti parhaimmillaan kuudennen sijan ja kyseessä oli artistin ensimmäinen Yhdysvalloissa kymmenen suosituimman joukkoon noussut pitkäsoitto. Britanniassa albumi kohosi jopa listakärkeen myöhemmin kevään 1965 kuluessa. Subterranean Homesick Blues saavutti Billboardin singlelistalla sijan 39. Kyseessä on eräs Dylanin tuotannon korkeimmalle arvostetuista pitkäsoitoista, joka on päässyt mukaan esimerkiksi Robert Christgaun 1960-luvun musiikkikirjastoon sekä teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Keskiviikon klassikko:Teksasin boogiekoneen ehkäpä kovin


ZZ-Top:Tres Hombres

Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ-Topin kolmas pitkäsoitto, vuoden 1973 satoa edustava Tres Hombres saattaa hyvinkin olla herrojen Billy Gibbons, Dusty Hill ja Frank Beard  laadukkain koskaan työstämä albumikokonaisuus. Espanjankielinen pitkäsoiton nimi tarkoittaa kolmea miestä ja viittaa yhtyeen jäseniin. Levy ei sisällä ainuttakaan selkeää täyteraitaa ja genressään sen kappalemateriaali on varsin monipuolista. Perusboogieta Waiting for the Bus seuraa aluksi medleynomaisesti erinomaisen tiukka ja upeaa kitarasooloilua tarjoava Jesus Just Left Chicago-revitys. Beer Drinkers and Hellraisers lukeutuu likipitäen pitkäsoiton tunnetuimpaan antiin;levyttihän muun muassa Motörhead kyseisestä kappaleesta coverin uransa alkuvaiheessa. Master of Sparks on nyanssikkaampi pala, mutta vahvan kokonaisuuden ainoa balladi on silti upea ja albumin ykköspuolen tyylitajuisesti päättävä Hot, Blue and Righteous. Kakkossiivu käynnistyy ehkäpä koko albumin riemullisimmalla svengiraidalla Move Me on Down the Line. Levyn hitiksi osoittautui tanakkariffinen ja tiukalla kitarasoolotyöskentelyllä kruunattu La Grande, joka tekstissään kertoi Teksasin kuuluisimmasta ilotalosta. Precious and Grace  kiinnostavine jaotuksineen ja paahtavine soolo-osuuksineen lukeutuu myös pitkäsoiton raskaimpiin ja ärhäkimpiin boogieraitoihin. Musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan mainiosti rullaavassa Shiek-kappaleessa on myös mitä tarttuvin melodia.  Sulavasti svengaava Have You Heard? jättää vahvasta albumista erinomaisen kuulokuvan. Tres Hombres on varsin onnistunut kokonaisuus, jolla boogiepoljento yhdistyy saumattomasti ZZ-Topin osaamisen muihin ydinalueisiin; blues- ja heavyvaikutteisiin. Sitä pari vuotta myöhemmin seurannut pitkäsoitto Fandango sisälsi erinomaisen studiopuolen Bluejean Blues, Heard It on the X ja Tush-klassikkoineen sekä harvinaisempine helmineen, joihin lukeutuvat erityisesti Mexican Blackbird sekä Down at the Balinese.

maanantai 21. toukokuuta 2018

Tiistain tukeva:Erään amerikkalaisen rockin merkkipaalun kosketinsoittaja ja paljon muuta

12. helmikuuta 1939 syntynyt ja 20. toukokuuta 2013 edesmennyt Raymond Daniel Manczarek Junior, joka tunnetaan paremmin nimellä Ray Manzarek, oli amerikkalainen laulaja, muusikko, tuottaja, elokuvaohjaaja ja kirjailija. Ennen muuta hän oli silti The Doorsin perustajajäsen ja kosketinsoittaja vuodesta 1965 vuoteen 1973. Kosketinsoittajana Manzarek vastasi myös basistin roolista. Hän oli mukana perustamassa vuosina 1977–1978 toiminutta Nite Citya ja Manzarek-Kriegeria, jossa hän vaikutti vuodesta 2001 aina kuolemaansa saakka. Manzarek oli syntynyt Illinoisissa, Chicagon eteläosissa. Nuorena hän otti pianotunteja esimerkiksi Bruno Michelottilta. Alun perin hän halusi pelata koripalloa, mutta valinta musiikin eduksi tapahtui 16-vuotiaana. Manzarek valmistui DePaulin yliopistosta taloustiede pääaineenaan ja soitti ahkerasti jo kouluaikanaan. Armeijasta päästyään Manzarek opiskeli elokuvataidetta Los Angelesin yliopistossa vuosina 1962-1965. Siellä hän tapasi sekä tulevan yhtyetoverinsa, eli Jim Morrisonin, että tulevan vaimonsa Dorothy Fujikawan. Noihin aikoihin Manzarek vaikutti yhtyeessä Rick & The Ravens veljiensä Rickin ja Jimin kanssa. 40 päivää opiskelujensa päättymisen jälkeen Manzarek ja Morrison tapasivat sattumalta Venice Beachilla Kaliforniassa. Morrison mainitsi kirjoittaneensa joitakin kappaleita ja Manzarek oli kiinnostunut kuulemaan niitä. Morrison esitti raakaversiot Moonlight Drivesta, My Eyes Have Seen Yousta ja Summer’s Almost Gonesta. Manzarek vakuuttui ja idea The Doorsista syntyi saman tien. Kitaristi Robbie Kriegerin ja rumpali John Densmoren Manzarek tapasi transendentaalisen mietiskelyn luennolla. Tammikuussa 1966 The Doorsista tuli housebandi Sunset Stripin London Fogissa. Vaikka yleisöä oli vähän, yhtyeelle tarjoutui tilaisuus intensiiviseen treenaamiseen. Kun kiinnitys London Fogissa päättyi, yhtye pääsi välittömästi Whiskey A Go Go:n housebandiksi. Ensimmäisen levytyssopimuksensa The Doors solmi Columbia Recordsin kanssa. Muutamaan kuukauteen ei tapahtunut käytännössä mitään ja yhtye oivalsi olevansa levy-yhtiön pudokkaiden joukossa.

The Doors vapautti itsensä sopimuksestaan ja kun yhtye oli keikkaillut muutaman kuukauden ajan, Jac Holzman löysi The Doorsin uudelleen ja uusi sopimus syntyi Elektra Recordsin kanssa. Livekeikoilla The Doorsilla ei ollut basistia, joten Manzarek soitti basso-osuudet Fender Rhodesin pianobassolla. Manzarek toimi solistina muutamilla Doorsin levytyksillä. Sellaisiin lukeutuivat Absolutely Livella julkaistu Close to You sekä Love Her Madly – singlen b-puolella julkaistu You Got Meat (Don’t Go No Further). Manzarek vokalisoi myös Jim Morrisonin kuoleman jälkeen julkaistuilla The Doorsin pitkäsoitoilla Other Voices ja Full Circle. Hän vastasi yhdestä kitaraosuudesta LA Woman – albumilla julkaistussa kappaleessa Been Down So Long. The Doorsin jälkeen Manzarek äänitti Philip Glassin kanssa rockadaptaation Carl Orffsin Carmina Buranasta. Lisäksi hän soitti Iggy Popin kanssa, yhdellä raidalla Echo & The Bunnymenin vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla, taustoitti sanfranciscolaisen runoilijan Michael McLuren runonlausuntaa ja työsti improvisationaalisen sävellyksen runoilija Michael C. Fordin kanssa. Lisäksi Manzarek työskenteli intensiivisesti Hearts of Firen käsikirjoittajan ja SRC-yhtyeen johtohahmon Scott Richardsonin kanssa. Tuloksena oli sarja bluesia ja puhetta yhdistäneitä levytyksiä otsikolla Tornado Souvenirs. Manzarek tuotti neljä punkyhtye X:n albumia, ja häntä kuultiin ajoittain myös kosketinsoittajana.  Manzarekin elämäkerta Light My Fire:My Life with The Doors julkaistiin vuonna 1998. Vuonna 2001 ilmestynyt Poet in Exile oli novelli, joka käsitteli urbaanilegendaa, jonka mukaan Jim Morrison saattoi lavastaa kuolemansa. Vuonna 2006 julkaistiin Manzarekin toinen novelli Snake Moon, joka on sisällissotaan liittyvä kummitusjuttu. Vuonna 2000 valmistui brittiläisen laulajan, runoilijan, näyttelijän ja uraauurtavan punkrockarin Darryl Readin kanssa työstetty albumi Freshly Dug. Jo vuonna 1994 kaksikko oli työstänyt pitkäsoiton The Beat Existentialist ja sen viimeinen yhteinen albumi oli vuonna 2007 julkaistu Bleeding Paradise

Vuonna 2000 Manzarek oli mukana kirjoittamassa ja myös ohjasi Jim Morrisonin ideaan perustuneen elokuvan Love Her Madly. Elokuva esitettiin vuonna 2004 Santa Cruzin elokuvafestivaalien päätösiltana, mutta muilta osin se sai osakseen vähäisesti jakelua ja arvosteluita. Vuonna 2006 Manzarek teki yhteistyötä säveltäjän ja trumpetistin Balin kanssa. Syntynyt albumi Atonal Head yhdisti jazzia, rockia sekä etnistä ja klassista musiikkia tietokoneella luotuihin pohjiin. Neljäs elokuuta 2007 Manzarek toimi isäntänä ohjelmassa BBC Radio 2. Siinä juhlistettiin Light My Firen levytyksen 40-vuotista uraa ja käsiteltiin The Doorsin musiikillisia ja henkisiä vaikutteita. Asuttuaan useita vuosia Hollywoodissa Manzarek muutti Napa Countyyn, Kaliforniaan. Viimeisinä vuosinaan hän myös soitti aktiivisesti paikallisten yhtyeiden kanssa. Vuonna 2009 Manzarek teki yhteistyötä Weird Al Yankovicin kanssa singlellä Craigslist, joka on tulkittavissa pastissiksi The Doorsille. Manzarekin kuolinpäivänä Al Yankovic julkaisi videon kyseisestä studiosessiosta ja mainitsi sen olevan elämänsä kohokohtia. Toukokuussa 2010 Manzarek levytti slidekitaristi Roy Rodgersin kanssa studio D:ssä Sausalitossa, Kaliforniassa. Kaksikon albumi Translucent Blues julkaistiin kesällä 2011 ja The Roots Music Report listasi sen kolmanneksi kyseisen vuoden sadan parhaan rootsalbumin listallaan. Helmikuussa 2012 Manzarek levytti kappaleen Breakn’ and a Sweat amerikkalaisen elektronisen musiikin tuottajan Skrillexin ja vanhojen yhtyetovereidensa Kriegerin ja Densmoren kanssa. Alkuvuodesta 2013 Manzarek sairastui harvinaiseen sappitien syöpään ja hän menehtyi Saksassa, rosenheimilaisessa sairaalassa 74 vuoden ikäisenä. Rock oli menettänyt yhden keskeisimmistä tekijöistään.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Maanantain mainio:Ainoa Rick Rubinin tuottama Ac/Dc:n pitkäsoitto

Ac/Dc:Ballbreaker

26. syyskuuta 1995 ilmestynyt Ballbreaker on Australian pettämättömän rockmasiinan Ac/Dc:n kahdestoista kansainvälisesti ja kolmastoista Australiassa julkaistu pitkäsoitto. Sen kaikki kappaleet ovat kitaristiveljesten Malcolm ja Angus Young käsialaa. Kyseinen pitkäsoitto julkaistiin uudelleen vuonna 2005 osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Ballbreaker merkitsi rumpali Phil Ruddin paluuta Ac/Dc:n riveihin. Hän oli soittanut kaikilla yhtyeen albumeilla TNT:n vuoden 1975 Australiassa ilmestyneestä versiosta vuonna 1983 julkaistuun albumiin  Flick of the Switch saakka. Marraskuussa 1991 Rudd meni seuraamaan Ac/Dc:n konserttia Aucklandissa ja tapasi yhtyeen backstagella ystävällisessä hengessä ilmoittaen, että voisi tarvittaessa liittyä Ac/Dc:hin uudelleen, mikäli tuossa vaiheessa yhtyeessä rumpalin vakanssia hoitaneen Chris Sladen tilanteessa tapahtuisi muutosta. Ruddin paluu Ac/Dc:n jäseneksi tapahtui elokuussa 1994 Sladen pettymykseksi. Slade oli nimittäin ottanut osaa yhtyeen uusien demojen äänityksiin. Slade teki osaltaan paluun Ac/Dc:hin vuonna 2015 Grammy Awardseissa ja samaan vuoteen ajoittuneella Rock Or Bust -albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Ballbreaker oli merkittävä Ac/Dc:n pitkäsoitto  myös siinä mielessä, että yhtyeen albumeista ainoana se oli Rick Rubinin tuottama. Yhtyeen ääni-insinööri Tony Platt oli vakuutunut hänen työskentelystään jo The Cultin vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla Electric. Ac/Dc:lle Rubin tuotti ensiksi elokuvan Last Action Hero soundtrackille päätyneen ja hitiksi muodostuneen kappaleen Big Gun. Ballbreakerin nauhoituksiin kului kaikkiaan viisi kuukautta. Yhtye aloitti äänitykset New Yorkin Record Plantilla, mutta siirtyi saavuttamiinsa tuloksiin tyytymättömänä Los Anglesin Ocean Way -studioille. Malcolm Youngilla ja Rick Rubinilla oli näkemyseroja albumin tuotannollisesta suunnasta ja Le Mondelle lokakuussa 2000 antamassaan haastattelussa Malcolm mainitsi työskentelyn Rubinin kanssa olleen erehdys. Pitkäsoiton kappaleista Burnin' Alive kertoi Wacossa, Teksasissa vaikuttaneista kultin seuraajista, jotka joutuivat viranomaisten polttamiksi. Ballbreakerin singleformaatissa julkaistu kappale Hard as Rock palautui ajallisesti Who Made Who -soundtrackin uusien kappaleiden äänitysten aikoihin. Kappaleen musiikkivideon ohjauksesta vastasi David Mallet. Australiassa albumi nousi listakärkeen ilmestymispäivänään 35 000 kappaleen myynnillään. Yhdysvalloissa se saavutti neljännen ja Britanniassa kuudennen sijan ja nousi kärkeen Suomessa, Ruotsissa ja  Sveitsissä. Yhdysvalloissa albumi on saavuttanut tuplaplatinaa kahden miljoonan kappaleen myynnillään. Ballbreakeriä kehuttiiin erityisesti Ultimate Classic Rockin arvostelussa, eikä vähiten Phil Ruddin yhtyeeseen paluun ansiosta.  Albumin tiimoilta tehdyn kiertueen Yhdysvaltain-osuudelta jouduttiin perumaan neljä konserttia Brian Johnsonin isän hautajaisten vuoksi. Keikkaohjelmistoon Ballbreakerin kappaleista päätyivät Hard as a Rock, nimiraita, Boogie Man, Cover You in Oil ja Hail Ceasar.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Sunnuntain extra:Eräs brittiläisen musiikin merkkiteoksista

Mike Oldfield:Tubular Bells

25. toukokuuta 1973 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tubular Bells on englantilaismuusikko Mike Oldfieldin esikoisalbumi. Muutamia lauluosuuksia lukuun ottamatta se on instrumentaalilevy, joka koostuu kahdesta pitkästä, originaalin vinyylilevyn eri puolille sijoitetusta kappaleesta. Oldfield nauhoitti albumin ollessaan 19-vuotias ja soitti itse suurimman osan Tubular Bellsillä kuultavista instrumenteista. Kyseessä oli myös Virgin-levy-yhtiön ensimmäinen albumijulkaisu ja sen saavuttama menestys vaikutti osaltaan keskeisesti levy-yhtiön myöhempään kasvuun. Vaikka Tubular Bellsin myynti oli ensimmäisten kuukausien aikana hidasta, albumi saavutti maailmanlaajuista huomiota, kun sen introa kuultiin akatemian palkinnon voittaneen elokuvan The Exorcist soundtrackillä. Se ilmestyi Yhdysvalloissa joulukuussa 1973 ja Britanniassa kolme kuukautta myöhemmin. Maailmanlaajuinen menestys Tubular Bellsistä muodostui vuoden 1974 aikana. Se nousi albumilistan kärkeen Britanniassa, Australiassa ja Kanadassa ja  Billboardin listalla kolmanneksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä Tubular Bellsistä muodostui Britanniassa 70-luvun kolmanneksi myydyin albumi. Originaali Tubular Bells on ilmestynyt myöhemmin useina eri versioina. David Bedford julkaisi albumista sen julkaisuvuoden jälkeisenä vuonna orkestroidun version nimellä The Orchestral Tubular Bells. Albumin uudelleenäänitetty 30-vuotisjuhlaversio on Tubular Bells 2003 ja vuonna 2009 Mercury Records julkaisi albumista uudelleen miksatun ja masteroidun version, joka sisälsi myös bonuskappaleita. 90-luvun aikana Oldfield levytti menestyalbumilleen myös kolme jatko-osaa:Tubular Bells II ilmestyi vuonna 1992, Tubular Bells III vuonna 1998 ja The Millenium Bell vuonna 1999. Maailmanlaajuisesti Tubular Bellsiä on arvioitu myydyn yli 15 miljoonaa kappaletta; kyseisestä määrästä yli kaksi ja puoli miljoonaa pelkästään Britanniassa. Albumin vaikutus brittiläisen musiikin historiaan tuli huomioiduksi viimeistään vuonna 2012, jolloin Oldfield soitti useita Tubular Bellsin osia  kesäolympialaisten avajaisseremoniassa Lontoossa.

Lauantain pitkä:Eräs punkrockin ikonisimmista hahmoista

19. toukokuuta 1951 syntynyt ja 15. huhtikuuta 2001 edesmennyt, paremmin taiteilijanimellä Joey Ramone tunnettu Jeffrey Ross Hyman oli yhdysvaltalainen muusikko ja laulaja/lauluntekijä, joka ensisijaisesti identifioituu The Ramonesin solistiksi. Asema mainitun yhtyeen johtohahmona yhdistettynä Joeyn imagoon ja lauluääneen tekivät hänestä kulttuuri-ikonin. Jeffrey syntyi juutalaisperheeseen Queensissä, New Yorkissa. Perhe asui Forest Hillsissä, missä Jeffrey ja muut tulevat The Ramonesin jäsenet kävivät Forest Hillsin High Schoolia. Vaikka Hyman oli onnellinen, hän koki ulkopuolisuutta ja  18-vuotiaana hänellä diagnosoitiin pakko-oireinen häiriö. Jeffrey varttui veljensä Mickey Leighin kanssa. Hänen äitinsä, Charlotte Lesher erosi ensimmäisestä aviomiehestäään Noel Hymanista. Charlotte meni uusiin naimisiin, mutta hänestä tuli leski loma-aikana tapahtuneessa auto-onnettomuudessa. Jeffreyn suuriin musiikillisiin diggauskohteisiin lukeutuivat esimerkiksi The Beatles, The Who, The Stooges ja Phil Spectorin tuottamat tyttöyhtyeet. Hymanin diggauskohteista The Whon Pete Townshendilla oli hänen kanssaan sama syntymäpäivä. Hyman aloitti rumpujensoiton 13-vuotiaana ja viihtyi niiden parissa teini-ikänsä. 17-vuotiaana hänen instrumentikseen vaihtui akustinen kitara. Vuonna 1972 Hyman liittyi glampunkyhtyeeseen nimeltä Sniper. Se soitti Mercer Arts Centerissä, Max's Kansas Cityssä ja Ceventryssä esimerkiksi Suiciden kanssa. Sniperissä Jeffrey käytti taiteilijanimeä Jeff Starship. Hänen lavakarismansa tuli jo hyvin esille ja Jeffrey jatkoi Sniperin jäsenenä vuoden 1974 alkuun, jolloin hänen paikkansa otti Alan Turner. Kyseisenä vuonna Hyman perusti punkyhtye The Ramonesin ystäviensä John Cummingsin ja Douglas Colvinin kanssa. Colvin käytti jo tuolloin taiteilijanimeä Dee Dee Ramone ja myös Hyman ja Cummings ottivat Ramone-loppuiset taiteilijanimet. Hymanista tuli Joey Ramone ja Cummingsista Johnny Ramone. Paul McCartney oli käyttänyt taiteilijanimeä Paul Ramon vuosina 1960-61 Silver Beatlesin tehdessä kiertueen Skotlannissa, jolloin kaikki yhtyeen jäsenet ottivat itselleen taiteilijanimet. Joey aloitti The Ramonesin rumpalina Dee Deen toimiessa solistina. Hänen laulutaitonsa oli kuitenkin rajallinen säännöllistä keikkailua ajatellen ja niinpä Ramonesin manageri Thomas Erdelyi ehdotti Joeyta siirtymään solistiksi. Uuden rumpalin löytämistä varten järjestetyt koesoitot eivät tuottaneet tulosta ja niinpä taiteilijanimen Tommy Ramone ottanut Erdelyi ryhtyi yhtyeen rumpaliksi. The Ramonesin vaikutus yhdysvaltalaiseen punkrockliikkeeseen oli varsin merkittävää siitä huolimatta, että yhtyeen kaupallinen menestys jäi melko vähäiseksi. Ainoa Yhdysvalloissa kultalevyn saavuttanut yhtyeen albumi on kokoelmalevy Ramones Mania. Vuosien myötä yhtyeen arvostus on kasvanut ja Ramones on päässyt mukaan monille arvostetusta rockmusiikista laadituille listoille. Ramones on sijoittunut esimerkiksi Rolling Stonen 50 kaikkien aikojen parhaan rockartistin ja 25 kaikkien aikojen parhaan livealbumin listoille, samoin VH1:n sadan parhaan hardrockartistin ja Mojon sadan parhaan albumin listoille. Vuonna 2002 yhdysvaltalainen musiikkilehti Spin listasi Ramonesin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi artistiksi heti Beatlesin jälkeen. Vuonna 1996 Ramones lopetti toimintansa soitettuaan kiertueen Lollapalooza-festivaalin mukana. Äänialaltaan Joey oli tenori. Vuonna 1985 hän oli mukana Steven Van Zantin kokoamassa musiikkiteollisuusaktivistiryhmässä Artists United Against Apartheid, joka levytti kappaleen Sun City. Levytykseen osallistuneista artisteista mainittakoon Bob Dylan, Keith Richards, Lou Reed ja Bruce Springsteen. Lokakuussa 1996 Ramone esiintyi yhtyeensä Joey Ramone & The Resistance kanssa Rock the Reservation-festivaalilla Arizonassa. Setissä kuultuja coverkappaleita olivat debyyttiesitys Louis Armstrongin What a Wonderful Worldista sekä Dave Clark Fiven Anyway You Want It, The Whon The Kids Are Alright sekä The Stoogesin No Fun. Joey tuotti Ronnie Spectorin vuonna 1999 ilmestyneen albumin She Talks to Rainbows. Se saavutti erinomaiset arviot, mutta ei ollut kaupallisesti erityisen menestyksekäs. Albumin nimikappale oli ilmestynyt aikaisemmin Ramonesin viimeisellä studioalbumilla Adios Amigos! Hymanilla diagnosoitiin imusolmukesyöpä vuonna 1995. Hän menehtyi sairauteen New Yorkissa kuukautta ennen 50-vuotispäiväänsä. Vuonna 2002 ilmestyi postuumisti Hymanin sooloalbumi Don't Worry About Me. Samana vuonna Ramones pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Joey Ramonelle on kirjoitettu useita tribuuttikappaleita, kuten Blondien Curse of Blondie-albumilta löytyvät Hello Joe. Ruusunpunaisissa laseissaan, nahkatakissaan, revityissä farkuissaan ja tunnistettavassa lauluäänessään Joey oli punkin ikoninen kummisetä.

torstai 17. toukokuuta 2018

Perjantain pohjat:Legendaarisimman kokoonpanon kolmas pitkäsoitto

Uriah Heep:Sweet Freedom

Syyskuussa 1973 ilmestynyt Sweet Freedom oli brittiläisen hardrockin kuninkuussarjaan kuuluvan Uriah Heepin legendaarisimman kokoonpanon (David Byron: laulu, Ken Hensley: koskettimet/laulu, Mick Box: kitara, Lee Kerslake: rummut ja Gary Thain: basso) kolmas pitkäsoitto. Kokonaisuutena se ei kenties aivan yllä kahden edeltäjänsä, eli erinomaisten albumien Demons and Wizardsin ja The Magician’s Birthdayn tasolle, mutta myös kyseisellä, tavanomaisesta poiketen Ranskassa äänitetyllä albumilla on tarjottavanaan todellisia kultajyviä.
Pitkäsoiton avauskappale, Gary Thainin ja Mick Boxin käsialaa oleva Dreamer edustaa Heepiä jyräävimmillään ja kitaravetoisesti. Sitä seuraa eräs albumin todellisista huippuhetkistä, upean melodian, David Byronin sielukkaan laulusuorituksen ja Mick Boxin revittelevän kitaroinnin kruunaama singlehitti Stealin’. One Day on aavistuksen yksioikoisempi revitys, mutta pitkäsoiton ylevä nimiraita Sweet Freedom edustaa  albumin kappalemateriaalin terävintä kärkeä. Kauaksi siitä eivät jää kakkospuolen avaava, tyylikkään melodinen If I Had the Time sekä akustisia sävyjä tarjoava, suorastaan harvinaislaatuisen nyanssikas Circus. Ken Hensleyn säveltämä If I Had the Time on kosketinsoitinvetoinen ja sisältää kolme vokaaliosuutta, joista jokainen on edeltäjäänsä vahvempi.
Circus on Mick Boxin ja Gary Thainin käsialaa ja sen tekstit oli kirjoitettu aikaisemmin Los Angelesissa. Box ja Thain viimeistelivät sävellyksen studiossa täydessä pimeydessä. Lopussaan aakkosia toistavan Seven Starsin melodia on kalloon iskostuvaa laatua. Sweet Freedomin pitkä päätösraita Pilgrim sitä vastoin on laadukkuudestaan huolimatta kokonaistoteutuksessaan kenties hieman turhan mahtipontinen, mutta edustaa samalla albumin raskainta antia.
Reilusti puolet Sweet Freedomin sisällöstä edustaa silkkaa timanttia ja myös Heepin diskografiassa sitä seuraava pitkäsoitto, vuonna 1974 ilmestynyt Wonderwold lukeutuu vielä vaivattomasti  yhtyeen parhaisiin töihin.