Kymmenes tammikuuta 1995 Epitaph Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hard Stuff on ensisijaisesti detroitilaisen esipunkyhtyeen MC 5:n kitaristina muistetun Wayne Kramerin esikoissooloalbumi. Suurimmalla osalla pitkäsoiton kappaleista taustamuusikkoina kuullaan yhtyettä Claw Hammer, joka koostui Bad Religionissa, The Melvinsissä ja Suicidal Tendenciesissä soittaneista muusikoista. Piiloraitansa So Long Hank ansiosta Kramerin esikoissooloalbumi koostuu 11 kappaleesta ja pitkäsoitto sai suurimmaksi osaksi osakseen myönteisiä arvioita. Esimerkiksi New Yorkiin laaditussa arviossa ylistettiin albumin vitaalia raakuutta. Trouser Pressiin Hard Stuffista kirjoittaneiden David Spraguen ja Ira Robbinsin mukaan jokainen albumin kappaleista vastasi rajuudessaan ja villeydessään Kramerin kultaista kautta. Sitä vastoin Entertainment Weeklyyn ja Washington Postiin albumista kirjoitetut arviot olivat varauksellisempia. Perfect Sound Foreveriin kirjoittanut Alan Crandall lukeutui albumista pitäneiden kastiin.
28. huhtikuuta 1952 syntynyt Charles Alfred Leavell on yhdysvaltalainen muusikko, joka vaikutti 70-luvulla The Allman Brothers Bandissa yhtyeen suosion huippuaikaan. Leavell on jazzrockiksi kategorioitavissa olevan yhtyeen Sea Level perustajajäsen. Vuodesta 1982 lähtien Leavell on vaikuttanut Rolling Stonesin kiertuekosketinsoittajana ja musiikillisena johtajana. Vuonna 1997 ilmestynyttä Bridges to Babylonia lukuun ottamatta Leavelliä kuullaan kaikilla Rolling Stonesin vuodesta 1983 eteenpäin julkaistuilla studioalbumeilla. Lisäksi Leavell on konsertoinut ja levyttänyt esimerkiksi Eric Claptonin, George Harrisonin, David Gilmourin, Gov't Mulen ja John Mayerin kanssa. Birminghamissa, Alabamassa syntynyt Leavell on muusikkona ensisijaisesti itseoppinut. Hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli piano ja kitaran soittoa Leavelille opetti hänen serkkunsa Winston. Leavellin ensimmäinen yhtye oli vuonna 1966 perustettu Misfitz. Säännöllisesti NMKY:n perjantai-illoissa soittanut yhtye pääsi lopulta tv:n lauantai-aamuisin esitetyn ohjelman Tuscaloosa Bandstand housebändiksi. Yhtyeen hajottua Leavell siirtyi sessiomuusikoksi ja ensimmäisen kultalevynsä hän saavutti Freddie Northin singlellä Don't Take Her She's All I've Got. Vuonna 1968 Leavell liittyi toisten paikallisten muusikoiden kanssa yhtyeeseen The South Camp. Sen kokoonpanoon kuului muun muassa Leavellin varhainen mentori Paul Hornsby, joka oli soittanut The Allman Brothers Bandin esiasteessa The Hour Glassissä. Vuonna 1969 Leavell muutti Maconiin, Georgiaan työskennelläkseen Capricorn Recordsilla studiomuusikkona ja myöhemmin tuottajana esimerkiksi The Charlie Daniels Bandille, Marshall Tucker Bandille ja Wet Willie -yhtyeelle. Hornsbyn ehdotuksesta Leavell auttoi kasaamaan yhtyettä Sundown, joka levytti vuonna 1970 yhden albumin Ampex-yhtiölle. Yhtye hajosi pian ja Leavell löysi itsensä James Taylorin isoveljen Alex Taylorin kiertueelta.Taylorin kanssa Leavell levytti vuonna 1972 ilmestyneen albumin Dinnertime. Seuraavaksi Leavell konsertoi Dr. Johnin kanssa ja tässä vaiheessa Gregg Allman kiinnostui hänen soitostaan. Leavell päätyikin soittamaan Allmanin ensimmäiselle ja Johnny Sandlinin tuottamalle sooloalbumille Laid Back. Allman ja Sandlin esittelivät loput Allman Brothersin jäsenistöstä Leavelille ja tämä liittyi yhtyeeseen syyskuussa 1972. Duane Allmanin lokakuussa 1971 tapahtuneen kuoleman jälkeen yhtyeeseen ei päätetty ottaa toista soolokitaristia, vaan toiseen leadiin valittiin toisen instrumentin soittaja. Leavellin osuus The Allman Brothers Bandin vuonna 1973 ilmestyneellä ja varsin suositulla albumilla Brothes and Sisters oli varsin keskeinen erityisesti instrumentaalikappaleessa Jessica. Hän ehti olla mukana myös sen seuraajalla, vuonna 1975 ilmestyneellä pitkäsoitolla Win, Loose Or Draw. Leavellia kuultiin myös Allman Brothersien livealbumilla Wipe the Windows, Check the Oil, Dollar Gas. 70-luvun puolivälissä Leavel oli lisäksi mukana Dickey Bettsin ensimmäisellä sooloalbumilla Highway Call. Capricorn Recordsin artisteista Leavell oli mukana esimerkiksi Bobby Whitlockin, Bonnie Bramlettin ja Marshall Tucker Bandin levyillä. Häntä kuultiin myös muiden levy-yhtiöiden artistien, kuten Charlie Danielsin albumeilla. The Allman Brothers Band lopetti toimintansa siltä erää vuonna 1976 ja saman vuoden lopussa Leavell perusti oman yhtyeensä Sea Level. Sen originaalikokoonpanoon kuului myös The Allman Brothers Bandin rytmiryhmä, basisti Lamar Williams, rumpali Jaimoe sekä lisäksi kitaristi Jimmy Nails. Yhtye oli toiminnassa viiden vuoden ajan ja julkaisi hieman muuttuvin kokoonpanoin yhtä monta albumia. Leavell ei tullut vielä valituksi kosketinsoittajaksi Rolling Stonesin vuoden 1981 Yhdysvaltain-kiertueelle, jolloin pestin vastaanotti ensisijaisesti Small Facesin ja The Facesin kosketinsoittajana muistettu Ian McLagan. Leavell oli kuitenkin jo mukana Atlantassa 26. lokakuuta 1981 soitetussa konsertissa. Hän tuli valituksi Stonesien vuoden 1982 Euroopan-kiertueelle Ian Stewartin kanssa. Leavell oli mukana Stonesien albumeilla Undercover ja Dirty Work, joiden tiimoilta yhtye ei konsertoinut. Yhtyeen ainoa kosketinsoittaja hänestä tuli 80-luvun puolivälissä Ian Stewartin kuoltua. Matt Clifford oli tosin mukana Steels Wheels-albumilla ja sen tiimoilta tehdyllä kiertueella. Leavell on osallistunut myös Mick Jaggerin ja Keith Richardsin sooloalbumien levytyksiin. Vuonna 2006 Leavell oli mukana Bigger Bang-kiertueella, jolla hän vastasi jokaisen illan settilistasta Jaggerin kanssa. Leavell on työskennellyt lisäksi esimerkiksi The Black Crowesin, The Fabulous Thunderbirdsin ja Blues Travelerin kanssa. Vuonna 2004 Leavell pääsi Georgia Hall of Fameen ja hän on myös Alabama Hall of Famen jäsen. Helmikuussa 2012 Leavell vastaanotti muiden hengissä olleiden The Allman Brothers Bandin jäsenten tavoin Grammyn elämäntyöstään. Vuonna 2008 Leavell oli Chuck Berryn konserttia Bostonissa lämmitelleen superyhtyeen jäsen. Marraskuussa 2018 Gregg Allmanin ja Dickey Bettsin pojat kertoivat perustamastaan The Allman Betts Bandistä.
Crystal Blue Persuasion on Tommy James and The Shondells-yhtyeen kesäkuussa 1969 julkaisema single, josta muodostui eräs yhtyeen suurimmista hittikappaleista. Sen kirjoitustyöstä vastasivat James, Eddie Gray ja Mike Vale. Urkuosuutensa dominoima Crystal Blue Persuasion muistuttaa tyylillisesti voimakkaammin esimerkiksi The Rascals-yhtyettä kuin sitä psykedeelistä rockia, joka oli tuossa vaiheessa Tommy Jamesin keskeisin tyylilaji. Kappaleen instrumentaatiossa merkittäviä olivat lisäksi akustinen kitara ja basso, jälkimmäinen erityisesti biisin bridgen ja kolmannen säkeistön välillä. 80-luvun puolivälissä antamassaan haastattelussa James mainitsi saaneensa idean Crystal Blue Persuasioniin luettuaan Raamatun Ilmestyskirjaa. Crystal Blue Persuasionin paras sijoitus Billboardin singlelistalla oli toisena. Kanadassa kappale nousi viikon ajaksi listakärkeen. Crystal Blue Persuasionin singleversio eroaa albumilla julkaistusta, sillä ensiksi mainittu sisältää puhaltimien päälleikkäisäänityksiä ja pidemmän bongojen päällekkäisäänityksen ennen kolmatta säkeistöään. Crystal Blue Persuasionista on työstetty musiikkivideo, jossa kuvataan 60-luvun lopun kulttuurillista ja poliittista levottomuutta sekä rauhaan ja rakkauteen liittyvää kuvastoa. Kappale on päässyt mukaan useisiin elokuviin, joista mainittakoon A Walk on the Moon, Zodiac ja The Nanny Diaries.
Catwalk oli vuosien 1984 ja 1987 välillä toiminut ja kokeneista tamperelaismuusikoista koostunut yhtye. Sen kokoonpanon muodostivat lisäksi esimerkiksi yhtyeissä Tabula Rasa, Frendtz ja Q. Stone vaikuttanut kitaristi Heikki Silvennoinen, hiljattain edesmennyt ja ensisijaisesti jäsenyydestään Juice Leskinen Slamissa muistettu rumpali Matti A Takala, esimerkiksi Frentzistä ja Q. Stonesta muistettu basisti Mikko Löytty ja solisti Heikki "Pointero" Vihinen. Catwalkin musiikillisena tyylinä oli vahvasti bluesiin pohjannut hardrock ja yhtyeen keskeisistä esikuvista mainittakoon The Jimi Hendrix Experiencen ja Creamin kaltaiset perusvaikuttajat. Niistä ensin mainitulta Catwalkin levytysohjelmistoon päätyi yhtyeen esikoisalbumilta löytyvä ja myös Levyraadin voittanut Fire ja viimeiselle singlelleen yhtye tulkitsi Creamin perusteoksiin lukeutuvan White Roomin. Useamman muun Heikki Silvennoisen yhtyeen tavoin myös Catwalkin levytysura oli kahden pitkäsoiton mittainen. Niistä yhtyeen nimeä kantanut ja vuonna 1985 ilmestynyt esikoisalbumi koostui valitsemassaan tyylilajissa melkoisen vahvasta biisimateriaalista. Sen kappaleista If You Wanna oli ilmestynyt singleformaatissa jo vuoden 1984 puolella ja toinen single Take Me sekä sen b-puolella julkaistu Why Can't I Do It Right? ilmestyivät lisäksi Catwalkin vuonna 1986 ilmestyneellä toisella ja samalla joutsenlauluksi jääneellä albumilla Love is on the Line. Mainitun ja niin ikään varsin onnistuneen pitkäsoiton kappalemateriaalissa riffivetoisuus korostui jossakin määrin sooloilun kustannuksella. Catwalk keikkaili ahkerasti, mutta taidoistaan huolimatta yhtye ei koskaan täysin saavuttanut ansaitsemaansa menestystä.Vuonna 1999 Catwalk soitti reunion-keikkansa Tullikamarilla järjestetyssä Manserockin legendat -konsertissa.
Kymmenes syyskuuta 1975 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt tuplakonserttitaltiointi Alive! oli se albumi, joka lopullisesti nosti Kissin pinnalle. Paul Stanley, Gene Simmons, Ace Frehley ja Peter Criss
olivat aikaisemmin julkaisseet kolme studioalbumia, eli Kiss, Hotter than
Hell sekä Dressed to Kill. Mainitut pitkäsoitot olivat osoittautuneet kohtuullisiksi menestyksiksi, mutta koska Kiss oli alusta asti ollut myös visuaalinen
ilmiö, tiukat livetulkinnat mainittujen pitkäsoittojen laadukkaimmista raidoista osoittautuivat oikeaksi formaatiksi yhtyeen
lopulliseen läpimurtoon. Alive! sisältääkin suurimmaksi osaksi varsin laadukkaina versioina parhaimmiston Kissin kolmelta ensimmäiseltä ja
joidenkin mielestä parhaalta albumilta
Erityisesti debyytti on erinomainen ja siltä mukana
ovat mainiot Firehouse, Deuce ja Nothin’ to Lose sekä
suorastaan klassikkotasoiset Strutter ja Black Diamond, joista
jälkimmäisessä leadvokalistina on Criss, Stanleyn jälkeen ehkä toiseksi
paras solisti yhtyeessä. Hotter than Hellin huippuhetki on sen tyylillisesti
Free -yhtyeelle kunniaa tekevä nimiraita. Dressed to Kill kärsi tuhnuista soundeista, mutta
kappalemateriaaliltaan kyse on selkeästi mainettaan paremmasta albumikokonaisuudesta. Siltä
mukana ovat Rock Bottom, C’mon and Love Me sekä debyyttihitti Rock N’
Roll All Nite, joka nousi menestykseksi nimenomaan liveversionaan. Alive!:n nauhoitukset on taltioitu Detroitissa, Clevelandissa, New Jerseyssä ja Iowassa touko- ja heinäkuun 1975 välisenä aikana. Albumin nimi tekee kunniaa brittirockin keskeisiin edustajiin lukeutuvan Slade-yhtyeen vuonna 1972 ilmestyneelle studiolivenä toteutetulle albumille Slade Alive.
Läpimurroksi muodostunutta Alivea Kissin diskografiassa seurasi kolme todellista menestysalbumia. Bob Ezrinin
tuottama Destroyer on eräs Kissin keskeisimmistä levyistä. Sen merkittävimmästä tuotannosta
mainittakoon Detroit Rock City, Shout It Out Loud, Beth sekä unohdettu
helmi Flamin, Youth. Destroyeria seurannut Rock and Roll Over on mainio studiolivenä toteutettu albumi. Sen kappalemateriaalista kohokohtia edustavat ainakin balladihelmi Hard Luck Woman, I Want You ja myös Gene Simmonsin sooloalbumilla versioitu See You in Your
Dreams, mutta Love Gunilla ikävä kyllä enää reilu puolet pitkäsoitosta tarjoaa ykkösluokan tuotantoa huippuhetkinään nimiraita, I Stole Your Love sekä Shock Me.
1980-luvun alkupuolella julkaistuista Kissin albumeista Unmasked
Shandi-hitteineen edustaa mainiota powerpoppia, Creatures of the Night kaikista tiukinta hevanderia ja onpa myös niitä, jotka vannovat haaasteellisemman
Music from the Elderin nimeen.
Elokuussa 1971 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Barbra Joan Streisand on Barbra Streisandin 13. studioalbumi. Samalla kyseessä on artistin järjestyksessään toinen Richard Perryn tuottamista pitkäsoitoista ja taustamuusikkoina albumilla kuullaan muun muassa keskeisen 70-luvun alussa vaikuttaneen naisrockyhtyeen Fannyn jäseniä kitaristi June Millingtonia, kosketinsoittaja Nickey Barclaytä sekä rumpali Alice de Buhria. Barbra Joan Streisand sisältää tulkintoja useiden aikakautensa keskeisten laulaja/lauluntekijöiden, kuten John Lennonin ja Laura Nyron tuotannosta. Carole Kingin niin ikään vuonna 1971 ilmestyneeltä ja sittemmin kiistattomaksi klassikkoalbumiksi kohotetulta pitkäsoitolta Tapestry Barbra Joan Streisandillaversioituu kolme kappaletta; Beautiful, Where You Lead sekä erityisesti James Taylorin coverversiona menestynyt You've Got a Friend. Lisäksi Barbra Joan Streisand sisältää ensimmäisen julkaistun version Steely Danin jäsenten Donald Fagenin ja Walter Beckerin käsialaa olevasta kappaleesta I Mean to Shine. Billboardin popalbumilistalla Barbra Joan Streisand oli parhaimmillaan yhdennellätoista sijalla ja albumi saavutti kultalevyn. Kanadassa mainitun albumin paras sijoitus oli 25. ja Cash Boxin loppuvuoden 1971 listalla pitkäsoitto saavutti sijan 99. Streisandin retrospektiivisessä boxissa Just for the Recordjulkaistujen kansitekstien mukaan Barbra Joan Streisand saavutti kultalevyn myös Belgiassa ja Ruotsissa. Carole Kingin käsialaa olevista Barbra Joan Streisand-albumilla julkaistuista kappaleista Where You Lead ilmestyi singlenä kesäkuussa 1971 ja mainittu versio saavutti Billboardin Hot 100 -listalla sijan 40. ja oli Adult Contemporary -listalla parhaimmillaan aina kolmantena. Toisena singlenä albumilta julkaistiin John Lennon-cover Mother, jonka sijoitus Billboardilla oli 79. ja Adult Contemporary -listalla 24. Kolmantena singlenä pitkäsoitolta ilmestynyt ja Matthew Mooren käsialaa oleva Space Captain ei sitä vastoin laadukkuudestaan huolimatta saavuttanut listasijoitusta.
Long as I Can See the Light on Creedence Clearwater Revivalin vuonna 1970 ilmestynyttä tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen viidennellä, mainitun vuoden heinäkuussa julkaistulla ja samalla menestyneimmäksi osoittautuneella albumilla Cosmo's Factory. Singleformaatissa Long as I Can See the Light ilmestyi Lookin' Out My Backdoorin b-puolella. Vaikka kyseessä oli siis singlen kakkospuoli, se saavutti Cash Boxilla sijan 57., Britanniassa sijan 20. ja nousi Norjassa listakärkeen. Britanniassa Long as I Can See the Light ilmestyi singlen a-puolena ja Yhdysvalloissa kaksi a-puolta sisältäneenä singlenä, joka nousi listakakkoseksi. Kappaleen levytetyssä versiossa John Fogerty vastasi sekä pianosta että saksofonisoolosta. Vaikka Long as I Can See the Light on mukana lähes jokaisella Creedence Clearwater Revivalin kokoelma-albumeista, yhtye ei milloinkaan soittanut kyseistä kappaletta konserteissaan. Sitä vastoin John Fogertyn soolokonserteissa Long as I Can See the Light on ollut mukana keikkasetissä. John Fogerty-elämäkerturi Thomas M. Kittsin mukaan sanalla valo on kappaleessa sekä henkinen että maallinen merkitys. Tekstissä kynttilä on metafora merkkitulelle, joka johdattaa solistin kotiinsa. Musiikillisesti Kitts on kuvannut Long as I Can See the Lightin olevan hymnimäinen ja hän on löytänyt kappaleesta jopa kirkollista henkeä. Rockyhtye My Mornng Jacketin kanssa John Fogerty nauhoitti Long as I Can See the Lightista uuden version vuonna 2013 ilmestyneelle albumilleen Wrote a Song for Everyone. Uusioversion nauhoitukset tapahtuivat Blackbird-studioilla Nashvillessa toinen toukokuuta 2012.
Between Today and Yesterday on aikaisemmin jäsenyydestään keskeisessä brittiläisessä rhythm and blues- yhtyeessä The Animalsissa muistetun brittiläisen urkurin, solistin ja biisintekijän Alan Pricen omaelämäkerrallinen albumi, joka ilmestyi Warner Brosin julkaisemana vuonna 1974. Originaalissa vinyyliformaatisssaan albumin ykköspuoli oli nimeltään Yesterday ja kakkospuoli Today. Yesterday-puoli koostui kuudesta kappaleesta, jotka lyriikoidensa osalta kertoivat työväenluokan ympäristöstä Pohjois-Britanniassa, missä Price oli varttunut. Musiikillisesti kyseiset kappaleet edustavat rockia edeltäneitä tyylisuuntia, kuten Music Hall -perinnettä ja työväenluokan anthemeita. Albumin Today-puoli sisälsi niin ikään kuusi kappaletta, mutta ne edustava sekä musiikillisesti että lyriikoiltaan tuoreempaa Pricea. Nimikappale Between Today and Yesterday oli nauhoitettu albumille Savaloy Dip ennen Between Today and Yesterday-albumia. Savaloy Dip -pitkäsoitto sai kuitenkin julkaisunsa vasta vuonna 2016. Between Today and Yesterday- albumista muodostui menestys sekä kaupallisesti että kriitikoiden keskuudessa. Vuonna 2003 albumista julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältänyt cd-versio. Niistä kaksi edusti albumilla julkaistujen kappaleiden singleversioita.
The Cure on brittiläinen Crawleyssä, Länsi-Sussexissa vuonna 1978 perustettu rockyhtye. Sen kokoonpano on vaihtunut useaan otteeseen kitaristi/solisti/biisintekijä Robert Smithin säilyessä ainoana pysyvänä jäsenenä. The Curen vuonna 1979 ilmestynyt esikoisalbumi Three Imaginary Boys ja useat varhaiset singlet tekivät yhtyeestä erään britiläisen punkrockvallankumouksen myötä syntyneiden post-punkin ja uuden aallon keskeisimmistä edustajista. Vuonna 1980 ilmestyneen toisen albuminsa Seventeen Seconds myötä The Cure omaksui enenevässä määrin tummemman ja tuskaisan tyylin, jolla Smithin lavaimagoon yhdistettynä oli voimakas vaikutus nousevaan goottirock-tyyliin ja sen ympärille syntyneeseen alakulttuuriin. Vuonna 1982 ilmestyneen The Curen kolmannen albumin Pornography jälkeen Smith lisäsi yhtyeen musiikkiin popherkkyyttä. Just Like Heavenin (1987), Lovesongin (1989) ja Friday I'm in Loven (1992) kaltaisten singlejensä ansiosta The Cure saavutti kaupallista suosiota. Tähän mennessä The Curen diskografia sisältää 13 studioalbumia, kaksi ep:tä ja yli 30 singleä. Rock and Roll Hall of Fameen yhtye pääsi vuonna 2019. The Curen perustajajäsenet kävivät koulua Crawleyssä. Ensimmäisen keikkansa he soittivat huhtikuussa 1973 ainutkertaisessa kouluhtyeessä Obelisk. Yhtyeen muodostivat pianisti Robert Smith, kitaristi Michael "Mick" Dempsey, perkussionisti Laurence "Lol" Tolhurst, soolokitaristi Marc Ceccagno ja basisti Alan Hill. Tammikuussa 1976 Ceggagno perusti viisijäsenisen rockyhtyeen, johon kuuluivat lisäksi kitaristi Smith, basisti Dempsey ja kaksi muuta koulutoveria. Yhtye käytti nimeä Malice ja treenasi David Bowien, Jimi Hendrixin ja Alex Harveyn tuotantoa paikallisen kirkon aulassa. Huhtikuun lopussa 1976 Ceccagno ja kaksi koulutoveria olivat lähteneet ja rumpali Tolhurst, solisti Martin Creasy ja kitaristi Pearl Thompson täydentäneet yhtyeen kokoonpanon. Mainittu kokoonpano soitti joulukuun 1976 aikana Malicen kolme dokumentoitua keikkaa. Seuraavan vuoden tammikuussa Creasy lähti ja yhtyeen jäljelle jäänyt, punkrockista voimakkaasti vaikutteita ottanut kokoonpano alkoi käyttää nimeä Easy Cure Tolhurstin kirjoittaman kappaleen mukaan. Voitettuaan kykykilpailun Easy Cure solmi levytyssopimuksen saksalaisen levy-yhtiön Ariola-Hansan kanssa 18. toukokuuta 1977. Syyskuussa 1977 Peter O' Toole jätti yhtyeen ja muutti Israeliin. Mainitussa kuussa sekä Malice että Easy Cure koelaulattivat useita solisteja, kunnes päätyi Smithiin. Dempseystä, Smithistä, Thompsonista ja Tolhurstista muodostunut nelikko nauhoitti ensimmäiset demonsa Easy Curen nimellä Hansalle SAV-studioilla Lontoossa loka-marraskuussa 1977. Niistä ainuttakaan ei julkaistu. Vuosina 1977-1978 yhtye soitti ahkerasti Crawleyn clubiskenessä. 19. helmikuuta 1978 The Rocketissa soitetussa konsertissa Easy Curella oli ensi kertaa lämmittely-yhtye, Horleystä kotoisin ollut Lockjaw, jonka kokoonpanoon kuului basisti Simon Gallup. Hansa ei ollut tyytyväinen yhtyeen tekemiin demoihin, eikä halunnut julkaista kappaletta Killing an Arab. Levy-yhtiössä toivottiin yhtyeen levyttävän covereita. Bändi ei suostunut pyydettyyn käytäntöön ja maaliskuuhun 1978 mennessä Easy Curen sopimus Hansan kanssa oli ohi. 22. huhtikuuta 1978 Three Bridgesissä soitettu keikka jäi kitaristi Pearl Thompsonin viimeiseksi yhtyeen riveissä. Hänen soolokitaratyöskentelynsä ei sopinut Smithin uuteen minimalistiseen laulunkirjoitustyyliin. Pian tämän jälkeen Smith nimesi jäljelle jääneen trion Cureksi. Myöhemmin samassa kuussa yhtye teki ensimmäiset demonauhoituksensa triona Chestnut -studioilla Sussexissa. Demonauha lähetettiin noin tusinalle keskeiselle levy-yhtiölle. Demo kantautui Polydor Recordsin Chris Parryn korviin. Syyskuussa 1978 hän sainasi Curen uudelle, Polydorin jakelemalle Fiction-yhtiölleen. The Curen esikoissingle Killing An Arab ilmestyi joulukuussa 1978. Julkaisijana oli Small Wonder, sillä Fictionin jakelusopimus Polydorin kanssa ei ollut vielä viimeistelty. Killing an Arab herätti sekä kehuja että hämmennystä. Kappale ei tosi asiassa sisältänyt rasistisia konnotaatioita, vaan perustui ranskalaisen eksistentialistin Albert Camusin novelliin The Stranger. Vuonna 1979 Fiction julkaisi singlen uudelleen ja mukana seuranneessa tarrassa kiellettiin kappaleen rasistiset viittaukset. NME:ssä julkaistussa varhaisessa artikkelissa mainittiin The Curen olevan raikas henkäys alakaupungin ilmaa.
The Curen esikoisalbumi Three Imaginary Boys ilmestyi toukokuussa 1979. Koska yhtyeellä ei entuudestaan ollut kokemusta studiossa levyttämisestä, Perry ja insinööri Mike Hedges huolehtivat nauhoituksesta. Yhtye ja erityisesti Smith ilmaisivat myöhemmin tyytymättömyytensä albumiin. The Curen toinen single Boys Don't Cry ilmestyi samaisen vuoden kesäkuussa. Elo-lokakuussa 1979 The Cure soitti Siouxsie and the Bansheesin Join Hands -kiertueen kakkosbändinä Britanniassa, Pohjois-Irlannissa, Skotlannissa ja Walesissa. Kitaristi John McKayn jätettyä The Bansheesin Aberdeenissa Smith esiintyi paitsi oman yhtyeensä kanssa, myös The Bansheesin kitaristina. Mainitulla musiikillisella kokemuksella oli Smithiin suuri vaikutus. The Curen kolmas single Jumping Someone Else's Train ilmestyi lokakuun alussa 1979. Pian tämän jälkeen Dempsey sai lähteä yhtyeestä, sillä hän suhtautui kylmäkiskoisesti Smithin The Curen uudelle albumille kirjoittamiin kappaleisiin. Dempsey liittyi yhtyeeseen The Associates ja The Magspies-yhtyeen basistista Simon Gallupista ja kosketinsoittajasta Matthieu Hartleystä tuli The Curen jäsenistöä. The Associates soitti The Curen ja The Passionatesin lämmittelijänä Future Pastimes-kiertueella Britanniassa. Kaikki kolme yhtyettä kuuluivat Fiction Recordsin artisteihin ja The Curen uusi kokoonpano soitti jo joitakin yhtyeen kakkosalbumilla julkaistavaksi kaavailtuja kappaleita. Samaisen vuoden joulukuussa The Curen sivuprojekti, Frankie Bellin vokalisoima Cult Hero julkaisi seitsentuumaisen singlen. Robert Smith vastasi The Curen kakkosalbumin Seventeen Seconds tuotannosta Mike Hedgesin kanssa. Pitkäsoitto nousi brittilistalla sijalle 20. ja siltä poimittu single A Forest muodostui yhtyeen ensimmäiseksi brittihititiksi saavuttaen sijan 31. Tyylillisesti albumi merkitsi huomattavaa irtiottoa Three Imaginary Boysista. Yhdysvaltain-markkinoita varten The Curen esikoisalbumi julkaistiin nimellä Boys Don't Cry uuden kansitaiteen ja muunnellun biisilistan kera. The Cure promosi molempia albumijulkaisuja ensimmäisellä maailmankiertueellaan. Sen päätyttyä Matthieu Hartley jätti yhtyeen. Hän on maininnut yhtyeen lähestyneen musiikkityyliä, josta hän ei ollut lainkaan kiinnostunut. Hedges vastasi myös The Curen kolmannen, vuonna 1981 ilmestyneen albumin Faith tuotannosta. Tyylillisesti se jatkoi edeltäjänsä viitoittamalla linjalla ja saavutti brittilistalla sijan 14. Albumin kasettiversion mukana oli yhtyeen vuoden 1981 Picture-kiertueen alussa nähdyn animaatioelokuvan Carnage Visors soundtrack. Loppuvuodesta 1981 The Curelta julkaistiin albumilta löytymätön single Charlotte Sometimes. Robert Smith eläytyi lavapersoonaansa siinä määrin voimakkaasti, että joskus hän lähti lavalta kyynelissä. Vuonna 1982 ilmestyi The Curen triokokoonpanon viimeiseksi jäänyt albumi Pornography, jolla yhtye vahvisti vankkaa vaikutustaan goottirockiin. Parry oli varma, ettei albumi sisältänyt radiostävällistä singleä, mutta kehotti julkaisemaan ensimmäisenä pikkulevynä kappaleen The Hanging Garden. Epäkaupallisesta soundistaan huolimatta Pornographystä tuli The Curen siihen mennessä suurin menestysalbumi, joka saavutti brittilistalla kahdeksannen sijan. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Fourteen Ecplicit Moments- kiertue, jolla yhtyeen imagoksi muodostuivat suuret tukat ja huulipunan käyttö. Kiertueella tapahtuneiden sattumusten sarjan vuoksi Simon Gallup jätti The Curen kiertueen päätyttyä. Hän ja Smith eivät puhuneet keskenään puoleentoista vuoteen. Marraskuussa 1982 Gallup palasi Siouxsie and The Bansheesin kitaristiksi yhtyeen täysaikaisena jäsenenä. Hän oli mukana livelevyllä ja -videolla Nocturne sekä sitä seuranneella studioalbumilla Hyena. Gallup jätti yhtyeen kuitenkin kahta viikkoa ennen mainitun albumin kesäkuuhun 1984 ajoittunutta julkaisua keskittyäkseen jälleen The Cureen. Välillä The Cure jatkoi toimintaansa Smithin ja Tolhurstin muodostamana duona, jossa jälkimmäinen soitti koskettimia rumpujen sijaan. Loppuvuodesta 1982 ilmestynyt single Let's Go to Bed saavutti brittilistalla sijan 44., mutta nousi top 20:een Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuonna 1983 ilmestynyt syntetisaattorivetoinen single The Walk saavutti sijan 12. ja sitä seuranneesta Love Catsista muodostui yhtyeen ensimmäinen top ten-menestys Britanniassa, joka saavutti seitsemännen sijan. Mainitut singlet ja niiden b-puolet olivat mukana joulukuussa 1983 ilmestyneellä kokoelma-albumilla Japanese Whispers. Vuonna 1984 Curelta ilmestyi jota kuinkin psykedeeliseksi kuvailtavissa oleva albumi The Top, jolla Smith vastasi kaikista instrumenteista Andy Andersonin rumpuja ja Pearl Thompsonin saksofonia lukuun ottamatta. Britanniassa albumi nousi top teniin ja saavutti Billboardilla sijan 180. ollen The Curen ensimmäinen Billboardin listalle kohonnut albumi. Melody Maker kirjoitti pitkäsoitosta ylistävän arvion. Maailmankiertueelle Top Tour otti Smithin, Thompsonin ja Andersonin lisäksi osaa aikaisemmin tuottajana vaikuttanut basisti Phil Thornalley. Loppuvuodesta 1984 ilmestynyt The Curen ensimmäinen livealbumi The Concert koostui mainitulta kiertueelta taltioidusta tuotannosa. Lähellä kiertueen loppua Anderson sai lähteä yhtyeestä tuhottuaan hotellihuoneen. Hänen paikkansa otti Boris Williams. Myös Thornalley jätti yhtyeen kiertueen aiheuttaman stressin vuoksi. The Curen roudari Gary Biddles saattoi Smithin ja yhtyeessä Fools Dance viimeksi soittaneen ex-basisti Simon Gallupin uudelleen yhteen.
Vuonna 1985 Smithistä, Tolhurstista, Gallupista, Thompsonista ja Williamsista muodostunut The Curen uusi kokoonpano julkaisi albumin The Head on the Door, joka nivoi yhteen yhtyeen musiikin negatiiviset ja positiiviset aspektit. Britanniassa albumi nousi seitsemänneksi ja saavutti Billboardilla sijan 59. Menestykseen Yhdysvalloissa vaikuttivat osaltaan singleformaatissa julkaistut kappaleet In Between Days ja Close to Me. Albumia seuranneen maailmankiertueen jälkeen yhtye julkaisi kolmessa eri formaatissa, erityisillä nimillä ja toisistaan eronneilla biisilistoilla kokoelma-albumin Standing on a Beach. Yhdysvalloissa kokoelma nousi top 50:een ja sen myötä singleformaatissa julkaistiin uudelleen kappaleet Boys Don't Cry, Let's Go to Bed ja Charlotte Sometimes, joista ensiksi mainitusta kyseessä oli uusi versio. Kokoelma-albumia seurasi VHS ja kotivideo Staring at Sea, joka sisälsi videoversiot kaikista albumin kappaleista. The Cure konsertoi myös kokoelma-albumin tiimoilta ja julkaisi Etelä-Ranskassa soittamastaan konsertista VHS-formaatissa konserttivideon The Cure in Orange. Näihin aikoihin The Curesta tuli erityisen suosittu Euroopan maista Ranskassa, Saksassa ja Benelux-maissa sekä myös Yhdysvalloissa. Vuonna 1987 ilmestynyt tupla-albumi Kiss Me, Kiss Me, Kiss Me nousi Britanniassa kuudenneksi ja kymmenen suosituimman joukkoon monissa maissa. Yhdysvaloissa albumin sijoitus oli 35., mikä teki siitä The Curen ensimmäisen Billboardilla top 40:ään nousseen pitkäsoiton. Yhdysvalloissa albumi saavutti platinaa, mikä osaltaan heijasti yhtyeen saavuttamaa valtavirran suosiota. Albumilta kolmantena julkaistusta singlestä Just Like Heaven muodostui The Curen siihen mennessä suurin menestys Yhdysvalloissa; kappale nousi top 40:ään. Albumilta julkaistiin myös kolme muuta singleä ja sen ilmestymisen jälkeen The Cure täydensi kokoonpanoaan Psychedelic Fursin kosketinsoittajalla Roger O' Donnellilla. Kuusimiehinen kokoonpano konsertoi menestyksekkäästi, mutta kiertueen Yhdysvaltain-osuudella Tolhurstin alkoholinkäyttö alkoi vaikuttaa hänen soittoonsa. Vuonna 1989 The Cure julkaisi kriitikoiden kehuman albumin Disintegration, josta muodostui myös yhtyeen siihen mennessä suurin menestys. Britanniassa pitkäsoitto nousi kolmanneksi ja sekä saarivaltakunnassa että Saksassa top 30:een siltä nousivat singlet Lullaby, Lovesong ja Pictures of You. Myös Yhdysvalloissa Disintegration saavutti sijan 12. Siellä albumilta ensimmäisenä julkaistu single Fascination Street nousi Modern Rock -listan kärkeen. Yhdysvalloissa kolmantena ilmestynyt single Lovesong nousi kuitenkin poplistan kakkossijalle ollen samalla The Curen ainoa Yhdysvalloissa top teniin noussut single. Vuoteen 1992 mennessä Disintegration oli myynyt maailmanlaajuisesti yli kolme miljoonaa kappaletta. Disintegrationin nauhoitusten aikaan muut yhtyeen jäsenet ilmoittivat Smithille, että joko Tolhurstin oli lähdettävä tai he lähtisivät. Helmikuussa 1989 Tolhurstin lähdöstä yhtyeestä ilmoitettiin lehdistölle. O' Donnellista tuli yhtyeen täysivaltainen jäsen ja Smithistä The Curen ainoa jäljellä oleva perustajajäsen. Vaikka Tolhurst on kreditoitu Disintegrationin kansitiedoissa, hän osallistui tosi asiassa ainoastaan kappaleen Homesick kirjoittamiseen. The Cure teki menestyksekkään stadionkiertueen Yhdysvalloissa ja kuudes syyskuuta 1989 yhtye esitti Just Like Heavenin MTV Video Music Awardsissa Los Angelesin Universal Amphitheatressa. Toukokuussa 1990 O' Donnell lähti ja hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeen kitarateknikkona toiminut Perry Bamonte. Mainitun vuoden marraskuussa The Curelta ilmestyi remixeistä koostunut albumi Mixed, jonka ainoa uutta tuotantoa edustanut kappale Never Enough julkaistiin singlenä. Vuonna 1991 The Cure vastaanotti parhaan brittiläisen yhtyeen palkinnon. Vuonna 1992 ilmestynyt seuraava albumi Wish nousi Britanniassa listakärkeen ja Yhdysvalloissa kakkossijalle. Pitkäsoitolta poimittiin kansainväliset listahitit High ja Friday I'm in Love. Syksyllä 1993 The Cure julkaisi livealbumit Show ja Paris, jotka oli taltioitu Wishin tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella. Ennen The Curen seuraavaa studioalbumia yhtyeen kokoonpano vaihtui jälleen. Thompson jätti yhtyeen ja ryhtyi yhteistyöhön Jimmy Pagen ja Robert Plantin kanssa. Bamonte siirtyi soolokitaristiksi ja O' Donnell palasi kosketinsoittajaksi. Boris Williamsin paikan otti aikaisemmin My Life Storyssa soittanut Jason Cooper.
Uuden albumin nauhoitukset alkoivat vuonna 1994 ainoastaan Smithin ja Bamoren ollessa läsnä. Gallup, O' Donnell ja Cooper osallistuivat myös albumin nauhoituksiin. Viimein vuonna 1996 ilmestynyt albumi Wild Mood Swings menestyi heikosti edeltäjiinsä verrattuna. Alkuvuodesta 1996 The Cure soitti festivaaleilla Etelä-Amerikassa ja myöhemmin albumin tiimoilta tehtiin maailmankiertue. Vuonna 1997 ilmestynyt kokoelma-albumi Galore sisälsi kaikki The Curen vuosien 1987 ja 1997 välillä julkaisemat singlet. Mukana oli myös uusi kappale Wrong Number, jonka levyttämiseen osallistui ennen muuta David Bowien kitaristina tunnetuksi tullut Reeves Gabrels. Jälleen voimakkaammin yhtyeen vakavampaa puolta edustanut ja Grammy-ehdokkuuden saavuttanut albumi Bloodflowers ilmestyi vuonna 2000, vaikka sen julkaisuajankohdaksi oli aluksi kaavailtu vuotta 1998. Smithin mukaan kyseessä oli kolmas osa trilogiasta, jonka muut osat muodostivat albumit Pornography ja Disintegration. Yhdeksän kuukautta kestäneellä Dream-kiertueella The Cure soitti mm. 20 konserttia Britanniassa. Vuonna 2001 The Cure jätti Fictionin ja julkaisi Greatest Hits-kokoelmansa sekä useiden klassisten kappaleidensa videoversiot sisältävän dvd:n. The Cure:Trilogyn yhtye julkaisi tuplalivealbumivideona, kahtena tupladv:nä ja lopulta yksittäisenä blue raynä. Se dokumentoi The Trilogy-konsertteja, joissa albumit Pornography, Distintegration ja Bloodflowers soitettiin kokonaisuudessaan toinen toisensa jälkeen ja kappaleet kuultiin samassa järjestyksessä, kuin ne olivat albumeilla. Trilogy nauhoitettiin 11.-12. marraskuuta 2002 Berliinin Tempodrom Areenalla soitetuista konserteista. Vuonna 1993 The Cure solmi sopimuksen Geffen Recordsin kanssa. Seuraavana vuonna Fiction Records julkaisi yhtyeeltä neljän cd:n boxin Join the Dots:B-Sides & Rarities 1978-2001 (The Fiction Years). Billboardin albumilistalla se saavutti sijan 106. Vuonna 2004 The Cure julkaisi Geffenin kautta nimikkoalbuminsa. Se debytoi top tenissä Atlantin molemmin puolin heinäkuussa 2004. Albumia promotoidakseen The Cure soitti Coachella Valley Music and Arts Festivaalin pääesiintyjänä mainitun vuoden toukokuussa. 24. heinäkuuta - 29. elokuuta välisenä aikana The Cure soitti Yhdysvalloissa liikkuneen Curiosa Concert -kiertueen pääesiintyjänä ja muista esiintyjistä mainittakoon Interpol ja Muse. Vaikka yleisöä oli odotettua vähemmän, Curiosasta muodostui eräs vuoden 2004 suosituimmista kesäfestivaaleista. Samana vuonna The Cure vastaanotti MTV Icon-palkinnon Marilyn Mansonin isännöimässä televisio-showssa. Toukokuussa 2005 Bamonte ja O' Donnell saivat lähteä yhtyeestä. Smith, Gallup ja Cooper soittivat useita keikkoja triona, kunnes Pearl Thompson palasi yhtyeeseen kesän 2005 kiertueelle. Heinäkuussa 2005 The Cure esiintyi Live 8:n hyväntekeväisyyskonserttien sarjassa Pariisissa. Vuonna 2006 The Cure alkoi kirjoittaa ja nauhoittaa materialia seuraavalle albumilleen. Yhtye julkaisi neljä singleä; The Only One, Freakshow, Sleep When I'm Dead ja Perfect Boy sekä ep:n Hypnagogic States. Ne ilmestyivät noin kuukausien puolivälissä ennen albumia. Lokakuussa 2013 ilmestynyt 4:13 Dream oli kaupallisesti pettymys, sillä se pysytteli listalla ainoastaan kahden viikon ajan parhaan listasijoituksen ollessa 33. Helmikuussa 2009 NME palkitsi The Curen. O' Donnell teki virallisen paluun yhtyeeseen vuonna 2011 ennen sen esiintymistä Vivid Sydney-festivaalilla Australiassa. Kyseessä oli The Curen Reflections-konserttisarjan ensimmäinen konsertti ja niissä yhtye soitti kolme ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan. Reflections-konserteista yksi soitettiin Lontoossa, kolme New Yorkissa ja kolme Los Angelesissa. 27. syyskuuta The Cure mainittiin yhdeksi ehdokkaaksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2012. NME:n kansikuvajutussa maaliskuussa 2012 The Cure ilmoitti soittavansa pääesiintyjänä useilla musiikkifestivaaleilla kesän aikana mukaan lukien Leeds/Reading-festivaali. Ensimmäinen toukokuuta Pearl Thompson ilmoitti jättävänsä yhtyeen. Kaikkiaan 19 konsertista koostuneen kesäkiertueensa Euroopassa The Cure aloitti 26 toukokuuta Pink Pop Festivaalilta. Kitaristi Reeves Gabrels osallistui kiertueelle täysivaltaisena jäsenenä. The Cure oli mukana 18. marraskuuta 2014 julkaistulla Paul McCartneylle työstetyllä tribuuttialbumilla The Art of McCartney. The Cure versioi The Beatlesin Hello Goodbyen ja mukana levytyksessä kosketinsoittajana ja taustavokalistina oli McCartneyn poika James. Yhdeksäs syyskuuta kappaleesta julkaistiin Brighton Electric studiossa kuvattu musiikkivideo. Albumin bonuslevyllä Smith coveroi McCartneyn soolokappaleen C Moon. Seitsemäs kesäkuuta 2018 The Cure soitti 40-vuotisjuhlakonserttinsa Hyde Parkissa osana British Summer Time -konserttisarjaa. The Cure soitti myös Lontoossa järjestetyn ja järjestyksessään 25:n Meltdown Festivaalin pääesiintyjänä. Robert Smith oli valinnut festivaalin muut esiintyjät, joihin lukeutuivat mm. Nine Inch Nails, Placebo ja Manic Street Preachers. Levykauppapäivänä 2018 The Cure julkaisi Mixed Upista remasteroidun deluxe-version. Samalla julkaistiin toinen remix-albumi Torn Down, jonka 16 remiksauksesta Smith vastasi itse. The Curen vuoden 2019 kesäkiertue koostui 23 konsertista pääosin festivaaleilla. Lisäksi mukana oli neljä konserttia Sydneyssä, Australiassa. Lokakuussa 2019 yhtye soitti Austin City Limits Music -festivaalilla. Myöhemmin samassa kuussa ilmestynyt 40 Live: CURÆTION-25 + Anniversary oli blue ray, dvd ja cd-boxi, joka sisälsi kokonaisuudessaan Meltdownissa ja Hyde Parkissa vuonna 2018 soitetut konsertit. NME Awardseissa helmikuussa 2020 Smith ilmoitti uuden albumin olevan tulossa, mutta julkaisupäivä jätettiin avoimeksi. Maaliskuussa 2022 Smith ilmoitti The Curen ensimmäisen uuden albumin olevan nimeltään Songs of the Lost World. Pitkäsoiton oli tarkoitus ilmestyä ennen lokakuussa alkanutta yhtyeen Euroopan-kiertuetta. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka konserteissa soitettiin uutta tuotantoa.Maaliskuussa 2023 The Cure ilmoitti tekevänsä touko-heinäkuussa Yhdysvalloissa 30 konsertista koostuvan kiertueen, joka on Shows of a Lost World-kiertueen Yhdysvaltain-osuus.. Kyseessä on yhtyeen ensimmäinen Amerikan-rundi sitten vuoden 2016. The Cure on ennen kaikkea yksi niistä vaihtoehtorockyhtyeistä, joka saavutti menestystä ja listasuosiota jo ennen vaihtoehtorockin nousua valtavirtaan. Maailmanlaajuisesti yhtyeen levyjä on myyty yli 30 miljoonaa kappaletta.
Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldn't Have) on Pete Shelleyn kirjoittama ja vokalisoima ja hänen yhtyeensä The Buzzcocksin vuonna 1978 julkaisema kappale, jonka paras sijoitus brittien singlelistalla oli sijalla 12. Mainittu kappale on lisäksi mukana Buzzcocksin albumilla Love Bites. Marraskuun 1977 aikana Buzzcocks oli kiertueella Britanniassa. Ennen Edingurhissa soittamaansa konserttia yhtye katsoi tv:stä Guys and Dollsia ja Shelley sai inspiraation kappaleen nimeen erään ohjelman henkilöhahmon, eli Adelaiden repliikistä "Wait til you fall in love with someone you shouldn't have." Shelley kirjoitti kappaleen tekstit seuraavana päivänä Waterloo Placen pääpostia vastapäätä pysäköidyssä asuntovaunussa. Sävellys syntyi pian tekstin jälkeen. Haastattelussa Shelley on maininnut, että kappale kertoi miehestä nimeltä Francis Cookson, jonka kanssa hän asui noin seitsemän vuoden ajan. Ever Fallen in Loven soinnut eroavat tavanomaisista 70-luvun punkrockkkapaleista ja myös kappaleen lyriikka on rakkauslauluksi varsin kypsä. NME valitsi Ever Fallen in Loven vuoden 1978 parhaaksi kappaleeksi. Biisistä on levytetty useampia coverversioita, joista Fine Young Cannibalsin vuonna 1986 kappaleesta soundtrackille Something Wild nauhoittama näkemys nousi brittilistan yhdeksänneksi. Myöhemmin kappale oli mukana kyseisen yhtyeen vuonna 1988 ilmestyneellä toisella albumilla The Raw and the Cooked.
Kill City on Iggy Popin ja James Williamsonin The Stoogesin hajoamisen jälkeen ilmestynyt albumi. Alun perin kyseessä oli ainoastaan demo, mutta marraskuussa 1977 levy-yhtiö Bomp! julkaisi sen muutetussa muodossa virallisena albumina. Kill Cityllä julkaistuista kappaleista The Stooges soitti loppuaikoinaan, eli vuosina 1973-74 biisejä Johanna ja I Got Nothing. Kill Cityn originaalista miksauksesta kolme kappaletta, eli Johanna, Consolation Prizes ja nimikappale Kill City on julkaistu eri kokoelma-albumeilla, joisa mainittakoon A Million in Prizes:The Anthology. Mainitut kappaleet eroavat soundillisesti voimakkaasti virallisesti julkaistuista versioistaan. Niissä on eri kitaraosuudet ja Johannan instrumentaatiosta puuttuu saksofoni. Vuonna 2010 James Williamson ja insinööri Ed Cherney remiksasivat albumin originaaleilta moniraitanauhoilta.Mainitut miksaukset muodostivat albumin uuden version, jonka Bomb! julkaisi lokakuussa 2010. Kill City saavutti yleisesti myönteisiä arvioita. Albumia ylistäneisiin lukeutui esimerkiksi New Musical Expressiin siitä arvion laatinut Nick Kent. All Musicin Mark Demingin mukaan Kill Cityn kappaleet ovat Raw Powerin tuotantoa bluesvaikutteisempia ja James Williamsonin kitarointi vahvaa, vaikka hän antaa lisäksi tilaa pianolle, akustisille kitaroille ja saksofonille. Sovitusten dynamiikka on kypsempää kuin Raw Powerilla. BBC Musicin Martin Aston piti Kill Cityä aliarvostetuimpana albumina Iggy Popin tuotannosta. Brittiläisessä musiikkilehdessä The Wiressa Kill City listatiin niiden sadan albumin joukkoon, jotka saivat maailman tuleen siitä huolimatta, ettei kukaan kuunnellut niitä.
Lokakuun ensimmäisenä 1975 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Last Record Album on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Little Featin viides studioalbumi. Vaikka se ei ole saavuttanut mainitun yhtyeen diskografiassa yhtä legendaarista mainetta kuin esimerkiksi vuonna 1972 ilmestynyt Little Featin toinen pitkäsoitto Sailing Shoes ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Feats Don't Fail Me Now, The Last Record Albumin kappaleista klassikkostatuksen ovat saavuttaneet All That You Dream, Mercenary Territory sekä yhtyeen johtohahmon Lowell Georgen käsialaa oleva todella kaunis balladikappale Long Distance Love. Sekä nimensä että kansi-ideansa osalta Last Record Album viittaa Neon Parkin vuonna 1971 valmistuneesen elokuvaan The Last Picture Show ja siitä työstetyn elokuvajulisteen typografiaan. Pitkäsoiton takakannesta ovat löydettävissä albumin kappaleiden lyriikat. Yksi biiseistä, Hi Roller, on viivattu yli ja sen kohdalla on teksti Maybe Next Time. Mainitun niminen kappale pääsi tosi asiassa mukaan Little Featin Last Record Albumia seuranneelle pitkäsoitolle, vuonna 1977 ilmestyneelle albumille Time Loves a Hero. The Last Record Albumilla julkaistuista kappaleistaLong Distance Love saavutti sijan 26. John Peelin vuoden 1976 50 parasta kappaletta listanneessa Festive Fifyssa. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Last Record Albumin sijoitus oli 555.
Toinen joulukuuta 1967 Immediate Recordsin julkaisemana ilmestynyt Tin Soldier on Steve Marriottin käsialaa oleva Small Facesin single. Vaikka kyseinen kappale on niin sävellykseltään kuin lyriikoiltaan kokonaan Steve Marriottin tekemä, se kreditoitiin lähes kaikista Small Facesin hittikappaleista ja suurimmasta osasta myös yhtyeen muuta tuotantoa vastanneiden Steve Marriottin ja Ronnie Lanen nimiin. Brittilistalla Tin Soldier nousi yhdeksänneksi ja saavutti Kanadassa sijan 38. Sittemmin useat keskeiset rockyhtyeet ja -artistit ovat levyttäneet kappaleesta coverversioitaan. Steve Marriott kirjoitti Tin Soldierin alun perin laulajatar P. P. Arnoldille, mutta piti kappaleesta siinä määrin runsaasti, että päätti pitää sen itsellään. Arnoldia kuullaan taustavokalistina kappaleen levytyksessä ja myös biisin tv-esityksissä. Tyylillisesti Tin Soldier merkitsi paluuta Small Facesin R&B-juurille tietynlaista psykedeelisen rockin vaikutusta ja muita musiikillisia kokeiluja silti unohtamatta.Kun Tin Soldier julkaistiin, BBC ilmoitti, että kappaleen viimeinen lause tulee poistaa kaikista radio ja tv-esityksistä. Marriottin oletettiin nimittäin laulavan sleep with you, vaikka tosi asiassa kyseinen rivi kuului sit with you. Haastattelussa Marriott selitti kappaleen kertovan pääsemisestä jonkun tietoisuuteen, ei hänen iholleen. Brittilistalla yhdeksänneksi noussut Tin Soldier on säilyttänyt asemansa eräänä Small Facesin tunnetuimmista kappaleista. Sen lyriikkaan on vaikuttanut Hans Christian Andersenin satu The Steadfast Tin Soldier. Billboardin listalla Tin Soldierin sijoitukseksi jäi 73., eikä levy-yhtiö Immediate Records ollut enää aikeissa markkinoida Small Facesiä Yhdysvalloissa. Tin Soldier jäi Small Facesin orginaalikokoonpanon viimeiseksi livenä soittamaksi kappaleeksi. Yhtye esitti sen Jerseyn Theatre of Jerseyssä kahdeksas maaliskuuta 1969. Newcastlessa Tin Soldierista taltioitu liveversio julkaistiin vuonna 1969 ilmestyneellä tupla-albumilla The Autumn Stone. Vuonna 1997 lähes 30 vuotta julkaisunsa jälkeen Tin Soldier tulivalituksi Mojo-lehden lukijaäänestyksessä kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi singleksi. Sen sijoittui toisin sanoen paremmin kuin esimerkiksi yksikään The Whon tai The Rolling Stonesin kappaleista. The Jam-yhtyeen johtohahmo Paul Weller on useasti viitannut Tin Soldieriin ja OasiksenNoel Gallagher on sijoittanut kyseisen kappaleen kaikkien aikojen suosikkibiisiensä top teniin. Tin Soldierista ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Quiet Riot, Lou Grahm, Uriah Heep, Todd Rundgren, Guess Who, Paul Weller ja myös Humble Pie vuonna 1981 ilmestyneelle ja viimeiseksi jääneelle albumilleen Go for the Throat.
Magic Carpet Ride on John Kayn ja Rushton Moreven kanadalais-amerikkalaiselle hardrockyhtyeelleen Steppenwolfille kirjoittama kappale, joka julkaistiin mainitun yhtyeen vuonna 1968 ilmestyneellä ja otsikkonsa mukaisesti toisella albumilla The Second. Kyseessä oli mainitun pitkäsoiton ensimmäinen singlejulkaisu, joka kohosi Billboardin listalla parhaimmillaan kolmanneksi ja pysytteli listoilla 16 viikon ajan, eli toisin sanoen pitempään kuin yksikään toinen Steppenwolfin singleformaatissa julkaistuista kappaleista. Magic Carpet Riden singleversio ei ole ainoastaan albumilla julkaistua versiota lyhempi, vaan se sisältää ensimmäisen säkeistönsä osalta eri laulusuorituksen. Steppenwolfin valmistautuessa nauhoittamaan toista albumiaan basisti Rushton Morevella oli mielessään tarttuva riffi. Steppenwolfin rumpalin Jerry Edmontonin veli Mars Bonfire alkoi soittaa kitaraa ja yhtye viimeisteli riffin. Magic Carpet Riden alussa kitaristi Michael Monarch hyödynsi feedbackiä. Kirjoitettuaan lyriikat ja vokalisoituaan lauluraidan solisti John Kay päällekkäisäänitti falseton ja ääni-insinööri Bill Cooper lisäsi raidan loppuun ylimääräisen kertosäkeen. John Kay on maininnut Magic Carpet Riden tekstin sisältävän viittauksen hänen vaimoonsa Juttaan. Magic Carpet Ridesta levytetyistä coverversioista mainittakoon Billy Paulin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Going East julkaistu näkemys. Grandmaster Flash & The Furious Five levytti Magic Carpet Riden vuonna 1988 ilmestyneelle albumilleen On the Strenght. Kotimaassa kappaleen versioi Heikki Silvennoinen vuonna 1999 julkaistulla albumillaan Sweet Surrender.
In English on nimensä mukaisesti Dave Lindholmin englanninkielinen, rumpali Anssi Nykäsestä, kitaristi Mika "Lamppari" Lamminsivusta ja basisti/solisti Maria Hännisestä koostuvan yhtyeen kanssa työstetty ja vuonna 2006 ilmestynyt konserttitaltiointi. Sen 15 biisin kattauksessa on mukana runsaahkosti Daven Canpaza Gypsys-yhtyeensä kanssa alun perin julkaisemaa tuotantoa. Rouhevalla riffillä kruunattu Rock and Roll and Richards potkaisee albumin onnistuneesti käyntiin ja Put on Your Monkey Hat ja varsin ärhäkkä Mama jatkavat vakuuttavaa operointia verevän rhythm and blues-ilmaisun parissa. Soul Deep ja Marian upeaa taustavokalisointia keskeisesti hyödyntävä Train of Fire edustavat balladeihin kallistuvaa tuotantoa. Wounded Knee tekee paluun suorastaan rönsyilevän kitaroinnin dominoimaan ilmaisuun ja kappaleessa on myös todella iskevä riffi. Mau Mau edustaa vanhaa sävellystuotantoa, sillä kappaleen tekijöiksi mainitaan Limpun itsensä lisäksi Alf Forsman, Hessu Hiekkala ja Markku Leivonen. Paralyzed on Maria Hännisen käsialaa oleva ja hänen leadvokalisoimansa sielukas slovarikappale, joka ilmestyi alun perin Daven, Ladyn ja Canpaza Gypsysin vuonna 1997 julkaistulla ja samalla ainoalla albumilla Hot. Cryin' Won't Do You No Good edustaa melko perinteistä bluesilmaisua Sari Does Itin kiristäessä ansiokkaasti tahtia. Needless to Say on erinomainen poiminta Daven vuonna 1988 Teksasissa nauhoittamalta albumilta Jose Blues ja Yippee vastaavanlainen tapaus White Midnight -yhtyeen ainoaksi jääneeltä ja vuonna 1989 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Creampistols. In Englishin loppuun on säästetty kolme Daven tuotannon iäkkäämpää ikiklassikkoa. Rock N' Roll Bandin legendaarisen I'm Gonna Rollin mainiosti rullaavassa versiossa leadvokalistina on Hänninen, Do I Have to Throw Stones lukeutuu Pen Leen legendaarisimpiin paloihin ja The World on Bluesoundsin kiistaton merkkiteos yhtyeen vuonna 1980 ilmestyneeltä erinomaiselta esikoisalbumilta Black. In English on mainio keikkadokumentti Daven englanninkielisestä, suurimmaksi osaksi revittelevästä osastosta upeiden muusikkokollegoiden kanssa.
Sugarloaf oli yhdysvaltalainen rockyhtye, joka aloitti toimintansa vuonna 1968 nimellä Chocolate Hair. Denverissä, Coloradossa perustetettu yhtye saavutti top teniin kohonneet singlet Green-Eyed Lady ja Don't Call Us, We'll Call You. Solisti/kosketinsoittaja Jerry Corbetta vaikutti Bob Webberin kanssa Denveristä käsin operoineessa yhtyeessä The Moonrakers. Tower oli aikaisemmin julkaissut mainitulta yhtyeeltä neljä singleä, joista kolme ilmestyi vuonna 2005 Coloradon garagerockskeneä esitelleellä albumilla Highs in Mid-Sixties Volume 18 ja yksi aikaisemmin albumilla Pebbles Volume 10. The Moonrakers oli kehittynyt 60-luvun alussa vaikuttaneesta yhtyeestä (The Surfin)Classics. Useat mainituissa yhtyeissä soittaneista muusikoista olivat myöhemmin mukana The Moonrakersin levytyksillä. Loppuvuodesta 1968 Corbetta ja Webber perustivat yhtyeen Chocolate Hair, jonka kokoonpanon täydensivät aikaisemmin Corbettan kanssa soittanut rumpali Myron Pollock sekä Webberin ystävä, basisti Bob Raymond. Corbetta oli aloittanut muusikonuransa neljävuotiaana rumpalina ja siirtynyt seitsemänvuotiaana kosketinsoittajaksi. The Moonrakersissa Corbetta oli vaikuttanut jälleen rumpalin tehtävissä, mutta yksi keskeisistä syistä siihen, että hän halusi perustaa uuden yhtyeen, oli halu palata kosketinsoittajaksi. Corbetta ja Webber solmivat levytyssopimuksen Frank Slayn kanssa ja vuoden 1969 aikana kaksikko alkoi nauhoittaa demoja. Liberty Records vakuuttui yhtyeen mainitulle levy-yhtiölle esittelemistä demoista ja sainasi yhtyeen. Demot kuulostivat siinä määrin laadukkailta, että Slay päätti julkaista ne albumiformaatissa. Syyskuussa 1969 Myron Pollock päätti jättää yhtyeen ja aikaisemmin The Moonrakersissa ja Surfin' Classicsissa soittanut rumpali Bob MacVittie otti hänen paikkansa. The Moonrakersin solisti Veeder Van Dorn kutsuttiin vokalisoimaan albumille ja hän teki huomattavimmat laulusuorituksensa kappaleissa Things Gonna Change Some ja West of Tomorrow, hänestä ei tosin tullut yhtyeen pysyvää jäsentä. Original Sound-studioilla nauhoitettu ja MacVittien rumpaloima Green-Eyed Lady lisättiin viime hetkellä mukaan loppukeväästä 1970 ilmestyneelle albumille. Juuri ennen sen julkaisua Liberty suositteli yhtyeelle nimenvaihdosta, sillä Chocolate Hair saatettiin kokea rasistisena. Yhtye suostui vaihtamaan nimekseen Sugarloafin lähellä Boulderia, Coloradoa sijainneen vuoren mukaan, jossa Bob Webber asui. Green-Eyed Ladyn Corbetta kirjoitti ystävänsä Ray Paynen kanssa Sweet Painissä vaikuttaneiden J. C. Phillipsin ja David Riordanin kanssa. Billboardin listalla Green-Eyed Lady nousi parhaimmillaan kolmossijalle lokakuussa 1970 ja Sugarfloafin nimettömän esikoisalbumin paras sijoitus oli 24. Heti esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen Sugarloaf täydensi kokoonpanoaan solisti/kitaristi/biisintekijä Bob Yeazelilla. Tämä oli aikaisemmin ollut mukana kahdella denveriläisen, psykedeelistä rockia edustaneen Beast- nimisen yhtyeen albumilla ja vaikuttanut Superbandissa sittemmin Three DogNightiin siirtyneen Jimmy Greenspoonin kanssa. Yeazelin osuus oli keskeinen Sugarloafin toisella ja tammikuussa 1971 ilmestyneellä albumilla Spaceship Earth. Itse albumin listasijoitukseksi jäi 111. ja siltä poimitut singlet Tongue- in- Cheek ja Mother Nature's Wine saavuttivat sijat 55. ja 88. Niistä jälkimmäinen jäi kaikkien aikojen viimeiseksi Liberty Recordsin julkaisemaksi singleksi ennen kuin yhtiö muuttui osaksi United Artistsia. Vuosien 1970 ja 1971 aikana Sugarloaf keikkaili ahkerasti ja soitti esimerkiksi The Whon, Deep Purplen ja Eric Burdon & Warin lämmittelijänä. 16. maaliskuuta 1971 yhtye esiintyi esimerkiksi Aretha Franklinin ja Three Dog Nightin kanssa 13:n vuosittaisen GrammyAwardsin jatkoilla. Kyseisellä keikalla aikaisemmin Maul & The Kutupsissa bassotellut Bobby Pickett täydensi yhtyeen kokoonpanon. Kyseessä ei kuitenkaan hitin Monster Mash levyttänyt Bobby Pickett. Samalla yhtyeestä tuli kuusimiehinen ja kuusi päivää myöhemmin Sugarloaf esiintyi American Bandstandissa, missä yhtye esitti kappaleet Green-Eyed Lady ja Mother Nature's Wine. Vuonna 1972 Sugarloaf soitti taustat näyttelijä Butch Patrickin vokalisoimalla ja Frank Slayn tuottamalla versiolla Bee Geesin tuotantoa edustaneesta kappaleesta I.OIO.Yeazell ja Pickett jättivät Sugarloafin kesän 1972 aikana. Pickett esiintyi myöhemmin Etta Jamesin, Gregg Allmanin, rockyhtye Detectiven ja Cafe R&B:n kanssa. Yeazell jatkoi yhtyeuraansa jonkin aikaa, piti sen jälkeen kahdeksan vuoden tauon musiikkibisneksestä ja aloitti sen jälkeen jälleen keikkailun, biisien kirjoittamisen ja demojen nauhoittamisen. Vuoden 1972 loppuun mennessä myös Webber, Raymond ja MacVittie olivat jättäneet Sugarloafin. Corbettalle jäivät oikeudet yhtyeen nimeen. Vuonna 1973 Corbetta solmi sopimuksen Neil BogartinBrut Recordsin kanssa. Bogartin perustaman yhtiön jakelusta vastasi Brut Feberge. Loppuvuodesta 1973 ilmestynyneestä albumista I Got a Song suunniteltiin aluksi Corbettan soololevyä, mutta siitä muodostui Sugarfloafin kolmas albumi, kun kyseisen pitkäsoiton levytykseen osallistuivat Webber, Raymond sekä rumpali Larry Ferris. Mainittu lineup päätyi myös konsertoimaan. Se esiintyi esimerkiksi 19. huhtikuuta 1974 lähetetyssä The Midnight Special-ohjelman jaksossa. Brut Faberge-yhtiön lopetettua toimintansa Corbetta ja Frank Slay ostivat albumin takaisin Bogartilta ja menivät ystävänsä levytysstudioon Denveriin nauhoittamaan uuden kappaleen Don't Call Us, We'll Call You. Mukana nauhoituksissa olivat studiomuusikkoja edustaneet rumpali Paul Humphries, basisti Maxx Bennett, kitaristi Ray Payne ja Jason Hickmanista, Mikkel Saksista ja David Queenistä muodostunut taustalauluyhtye The Flying Saucers. Kappaleessa lainataan riffejä Beatlesin I Feel Finesta ja Stevie Wonderin Superstitionista. Slayn Claridge Records julkaisi Corbettan ja John Carterin käsialaa olleen kappaleen marraskuussa 1974. Seuraavan vuoden huhtikuussa se saavutti singlelistalla yhdeksännen sijan. I Got a Song julkaistiin pian mainitulla hittisinglellä ryyditettynä ja albumin nimeksi oli myös vaihtunut Don't Call Us We'll Call You. Kyseinen biisi korvasi originaalilla albumilla julkaistun kappaleen Easy Evil. Silti pitkäsoiton uusi painos joutui tyytymään Billboardin listalla sijaan 152. Albumilta löytymätön single Stars in My Eyes saavutti sijan 87. kesäkuussa 1975. Don't Call Usin... suosion siivittämänä Corbetta, Webber, Raymond ja originaalirumpali Myron Pollock keikkailivat vuoden 1975 aikana. Heinäkuussa 1975 Ebbet's Fieldissä pienessä clubissa taltioitu konsertti julkaistiin viimein vuonna 2006 cd-formaatissa nimellä Alive in America. I Got a Songin nimikappale julkaistiin singleformaatissa lokakuussa 1975, mutta se jäi Billboardilla Hot 100-listan ulkopuolelle. Samoihin aikoihin nauhoitettu Corbettan soolosingle You Set My Dreams to Music päätyi mukaan vuonna 1977 valmistuneeseen elokuvaan The Legend of Frank Woods. Sugarloafin viimeinen single Satisfaction Guaranteed jäi vaille listasijoitusta. Don't Call Us:ista lähtien Sugarloafin singlejen julkaisijana oli Claridge-yhtiö. Vuoden 1975 loppuun mennessä Webber ja Raymond olivat jättäneet Sugarloafin. Corbetta jatkoi keikkailua nimellä Jerry Corbetta and Sugarloaf rumpali Pollockin, kitaristi Ray Paynen ja myöhemmin Playerissä soittaneen basistin Rusty Buchananin kanssa. Vuonna 1978 Corbetta päätti lopettaa Sugarloaf-nimen käytön ja siirtyi sooloartistiksi. Samana vuonna Warner Bros julkaisi Jerry Corbettan ainoaksi jääneen ja hänen nmeään kantaneen sooloalbumin. Vuosien 1980 ja 1984 välillä Corbetta oli mukana Frankie Valli & The Four Seasonsissa. 12. kesäkuuta 1985 Sugarloaf soitti yhden reunion-konsertin Colorado Cream Festivaalilla lineupilla, jossa olivat Corbettan, Pollockin ja Yeazellin lisäksi mukana uudet jäsenet kitaristi Larry Wilkins ja basisti Bryan Grassmeyer. Vuosien 1989 ja 1991 välillä Corbetta ja Wilkins jatkoivat Sugarloafia Bob Crewen kanssa, mutta ilman suurempaa menestystä. Vuonna 1991 Corbetta oli mukana kiertäneessä nostalgiashowssa 30 Years of Rock and Roll. Tämä johti Corbettan musiikilliseen yhteistyöhön aikaisemmin Blues Imagessa ja Iron Butterflyssa soittaneen solisti/kitaristi Mike Pineran ja aikaisemmin Cannibal&The Headhuntersissa vaikuttaneen basistin Dennis Nodan kanssa. Myöhemmin samaisena vuonna muodostui toinen konsertoinut yhtye The Sugarloaf/Iron Buterfly/Cannibal&The Headhunters Revue. Vuonna 1992 yhtyeen nimeksi vaihtui The Classic Rock All Stars ja sen kokoonpanon täydensi aikaisemmin Rare Earthissä vokalisoinut ja rummuttanut Peter Rivera. Vuosien mittaan yhtyeen riveissä vierailivat esimerkiksi Mickey Dolentz ja Spencer Davis. Corbettan mukaan The Classic Rock All Stars teki 90-luvun aikana sekä vuonna 2005 joitakin keikkoja The Sugarloafin nimellä lineupilla, jossa Riviera ei ollut mukana. 19. tammikuuta 2008 Corbetta ja Noda sekä aikaisemmin Paul Revere and the Raidersissa soittanut Omar Martinez sekä paikallinen kitaristi Michael Furlong esiintyivät Carson Cityssä Breweryn Legends of Rock -showssa. Vuonna 2010 Corbetta joutui lopettamaan esiintymiset terveyssyistä. Kahdeksas syyskuuta 2012 Jerry, Bob Webber, Bob Raymond, Bob MacVittie, Bob Yeazel, Bobby Pickett ja Myron Pollock soittivat Sugarloafin nimellä reunion-keikan päästyään Colorado Music Hall of Fameen. Seuraavana iltana Bob Webber, Corbetta, Raymond ja Pollock soittivat Sugarloafin nimellä vielä yhden keikan golfclubilla Denverissä. Basisti Bob Raymond menehtyi 11. helmikuuta 2016 Centennialissa, Coloradossa 69 vuoden ikäisenä. Kitaristi Bob Yeazell menehtyi Stuartissa, Floridassa yhdeksäs kesäkuuta 2016 niin ikään 69-vuotiaana. Taisteltuaan seitsemän vuoden ajan Corbetta menehtyi Denverissä 16. syyskuuta 2016 68 vuoden ikäisenä. Bob Webberistä tuli ilmakehää ja avaruutta tutkinut insinööri ja Arkansasiin muuttaneesta Bobby McVittiestä ravintola-alan yrittäjä.
Goin' Back on Gerry Goffinin ja Carole Kingin vuonna 1966 kirjoittama kappale, joka tekstinsä osalta kuvaa aikuisuuden myötä väistämätöntä viattomuuden menetystä ja kappaleen kertojaminän pyrkimystä tavoittaa uudelleen kyseinen viattomuus. Goin' Backistä on levytetty lukuisia versioita, joista tunnetuimmista vastaavat Dusty Springfield, The Byrds ja The New Seekers. Carole King levyti kappaleen itse vuonna 1970 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Writer. Vaikka Goldie and the Gingerbreads-yhtyeen solisti Goldie ehti levyttää Goin' Backista ensimmäisenä oman versionsa, se vedettiin markkinoilta, koska artistilla oli Goffinin ja Kingin kanssa eripuraa kappaleen lyriikoista. Carole King oli aikeissa levyttää Goin' Backin itse, mutta tarjosikin kappaletta sitä vastoin Dusty Springfieldille, jonka Goin' Backistä levyttämästä versiosta muodostui kansainvälinen hitti. Juuri Dustyn levytys kappaleesta on muodostunut kaikista tunnetuimmaksi. Springfield nauhoitti Goin' Backin Philips -studioilla Lontoossa kesäkuun puolivälissä 1966. Musiikin johdosta vastasi Peter Knight ja tuotannosta Johnny Frantz. Springfieldin levytys julkaistiin ensimmäisenä heinäkuuta 1966 ja se saavutti brittilistalla kymmenennen sijan. Yhdysvalloissa Dustyn levytys Goin' Backistä ei ilmestynyt singleformaatissa. Vaikka Goin' Backia ei 60-luvun aikana julkaistu yhdelläkään Dusty Springfieldin studioalbumeista, kappale pääsi mukaan useille artistin kokoelmalevyille, kuten Greatest Hits, Goin' Back: The Very Best of Dusty Springfield, Songbooks, Complete A and B-sides: 1963–1970, Live at the BBC sekä Golden Hitsin brittipainokselle.
I Hear You Knocking on Dave Bartholomewin kirjoittama rhythm and blues-kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi vuonna 1955 New Orleansista kotoisin ollut rhythm and blues-solisti Smiley Lewis. Hänen versionsa mainitusta kappaleesta saavutti toisen sijan Billboardin R&B-listalla. Walesista kotoisin olevan kitaristin ja solistin Dave Edmundsin I Hear You Knockingista levyttämä coverversio nousi brittilistan kärkeen kuuden viikon ajaksi ja tavoitti top tenin myös monissa muissa maissa. Hänen levytyksessään dominoivana instrumenttina on kitara ja versiossaan hyödynnetään melko suoraviivaista rocktyyliä. Edmunds vastasi levytyksessään itse kaikista instrumenteista bassoa mahdollisesti lukuun ottamatta. Soolossa hän soitti slidekitaraa ja huusi instrumentaalibreikin aikana 50-luvun artistien Fats Dominon, Smiley Lewisin, Chuck Berryn ja Huey Smithin nimet. Billboardin Hot 100 -listalla Edmundsin versio saavutti neljännen sijan vuoden 1971 aikana. Se myi yli kolme miljoonaa kappaletta saavuttaen samalla kultalevyn. Vuonna 1972 I Hear You Knocking oli mukana Edmundsin ensimmäisellä sooloalbumilla Rockpile. Hänen alkuperäisenä ideanaan oli ollut levyttää Wilbert Harrisonin käsialaa ollut kappale Let's Work Together, mutta Canned Heat ehti versioida sen ensin. Edmunds kertoi myöhemmin United Artistsin julkaisseen Smiley Lewisin albumin Britanniassa. I Hear You Knocking soi radiossa Edmundsin ollessa automatkalla. Hän havaitsi, että sama tausta olisi hyödynnettävissä molemmissa kappaleissa ja päätti levyttää I Hear You Knockingista oman versionsa.
Heinäkuussa 1971 ilmestynyt Charity Ball on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fannyn toinen studioalbumi. Yhtyeen originaalikokoonpanon muodostivat Millingtonin sisarukset June (kitara/laulu) ja Jean (basso/laulu), kosketinsoittaja/solisti Nickey Barclay sekä rumpali/solisti Alice de Buhr. Charity Ballin nimikappaleella Fanny saavutti ensimmäisen top 40:ään kohonneen singlemenestyksensä. Edellisen vuoden lopussa ilmestyneen Fannyn esikoisalbumin tavoin Charity Ballin tuotannosta vastasi Richard Perry. Kaikki albumin kappaleet olivat yhtyeen omaa käsialaa lukuun ottamatta Stephen Stillsin säveltämää ja alun perin Buffalo Springfield-yhtyeen levyttämää kappaletta Special Care. Musiikillisilta vaikutteiltaan Charity Ballia voi pitää edeltäjäänsä monipuolisempana albumina. Suoran rocktyylin lisäksi sen tuotantoon sisältyy balladeita ja funkia. Revittelevämmästä osastosta kirkkaimpiin timantteihin albumilla lukeutuu Barclayn käsialaa oleva Cat Fever ja koukukkaammista raidoista niin ikään Nickeyn säveltämä Person Like You. Jean Millingtonin käsialaa oleva sävykäs balladikappale What's Wrong with Me? kärsii ainoastaan vajaa kaksiminuuttisesta kestostaan. Slovarituotantoon kallistuu myös June Millingtonin singer/songwriter-osastoa tyylitajuisesti edustava ja mainion kitarasoolon sisältävä Thinking of You. Barclayn rivakka Place in the Country julkaistiin myös Charity Ball-singlen b-puolella. Pitkäsoiton päättää liki pitäen pakahduttava balladi A Little While Later. Laadukkuudestaan huolimatta Charity Ballin listasijoitukseksi Billboardilla jäi 150. Fannyn huipputöihin lukeutui vielä Charity Ballia seurannut ja helmikuussa 1972 ilmestynyt yhtyeen kolmas albumi Fanny Hill, jonka nauhoitukset tapahtuivat Abbey Roadilla. Yhtyeen jäsenistä Millingtonin sisarukset ovat jatkaneet aktiivisesti musiikin parissa ja julkaisseet vuonna 2018 uuden albumin nimellä Fanny Walked the Earth. Barclay osallistui Keith Moonin 70-luvun puolivälissä ilmestyneen sooloalbumin Two Sides of the Moon levytykseen. Jo maaliskuussa 1970 hän oli ollut mukana Joe Cockerin Mad Dogs & Englishmen-kiertueella. Koko Fanny-yhtye oli mukana Barbra Streisandin vuonna 1971 ilmestyneellä albumilla Barbra Joan Streisand. Yhtye konsertoi esimerkiksi Jethro Tullin, Humble Pien, Chuck Berryn, Deep Purplen jaSladen lämmittelijänä. 80-luvulla Barclay perusti Nickey Barclay Bandin. Kokoonpano, johon hänen lisäkseen kuuluivat ennen kaikkea Rory Gallagherin yhtyeestä tutuiksi tulleet Wilgar Campbell ja Lou Martin sekä Procol Harumissa kitaroinut Dave Ball, konsertoi eri puolilla Lontoota.
Keravalainen Teddy & The Tigers oli Suomen kaikkien aikojen suosituin rockabillyn edustaja ja samalla ensimmäinen Poko Rekordsille levyttänyt yhtye. Se aloitti toimintansa vuonna 1974 nimellä Fancy Dan. Helmikuussa 1977 yhtyeen nimeksi vaihtui American Graffiti, eli suomenkieliseltä nimelään Svengijengi '62 -elokuvasta hieman muunnellussa muodossa napattu Teddy & The Tigers. Yhtyeen kokoonpanon muodostivat juuri edesmennyt kitaristi/solisti Alpo "Aikka" Hakala, basisti Ari-Pekka "AP" Niemi ja rumpali Paavo "Pale" Martikainen. Fancy Danin koulukeikalla Keravalla nähneestä Kari Heimosesta tuli yhtyeen manageri. Teddy & The Tigers työsti Keravan yhteiskoululla demonauhan, joka ei kuitenkaan vielä vakuuttanut levy-yhtiöitä. Tamperelaisen levykauppayrittäjän Kari "Epe" Heleniuksen suunnitelmissa oli oma levy-yhtiö ja Heimonen tarjosi Teddy & The Tigersia hänelle. Heimonen kiinnitti yhtyeen uudelle yhtiölleen sen musiikkia kuulematta ja Teddy& The Tigersista muodostui ensimmäinen Poko Rekordsille levyttänyt yhtye. Ensisingle oli lokakuussa 1977 Lahden Microvoxissa nauhoitettu versio Cliff Richard & The Shadowsin Dancing Shoesista. Muut singlelle päätyneet kappaleet olivat yhtyeen omaa sävellystuotantoa edustanut Balls ja Buddy Hollyn harvinaisempaan tuotantoon lukeutunut Rock Around with Ollie Vee. Joulukuussa 1977 ilmestyneen nelivitosen paras listasijoitus oli kuudentenatoista ja DJ-listalla aina kolmantena. Teddy & The Tigersin esikoisalbumi oli 11. toukokuuta 1978 ilmestynyt Bobbin'. Vaikka Tigersin albumin koodi oli PÄLP 1, Eppu Normaalin koodilla PÄLP 2 julkaistu debyyttialbumi Aknepop oli julkaistu kolmea päivää aikaisemmin. 23500 kappaletta, eli varsin lähelle kultalevyyn oikeuttavaa 25 000 kappaletta myynyt Bobbin' pysytteli listalla 28 viikon ajan ja sen paras listasijoitus oli neljäntenä. Pekka Nurmikallion tuottaman albumin nauhoituksia tehtiin lokakuun 1977 lisäksi tammi- ja huhtikuussa seuraavana vuonna. Bobbin':in kansiteksteistä vastannut Jussi Raittinen oli todentanut Teddy & The Tigersin keikan Dr. Feelgoodin lämmittelijänä vuonna 1977 ja vakuuttunut kuulemastaan. Kesän 1978 aikana Teddy&The Tigers ohitti Hurriganesin suosion keikkabändinä. Elokuussa 1978 ilmestyi Teddy & The Tigersin toinen single Blue Moon of Kentucky/Tear It Up, jonka ykköspuoli oli Elvis Presleyn ja flipside Johnny Burnetten originaalituotantoa. Pale Martikainen piti jälkimmäistä parhaana yhtyeensä levytyksistä. Teddy & The Tigers esiintyi Mäntsälän lavalla syksyllä 1978 kuvatussa Jenkki-purukumin tv-mainoksessa. Kyseinen Jenkki Rock on yhtyeen ainoa suomenkielistä tuotantoa edustava kappale. Teddy & The Tigersin kakkosalbumi, marraskuussa 1978 ilmestynyt Burn It Up saavutti yhtyeen pitkäsoitoista ainoana kultalevyn alkuvuodesta 1979. Albumia myytiin Sen paras listasijoitus oli kakkosena. Nauhoitukset tapahtuivat jälleen Microvoxilla, ja vaikka ne oli aloitettu jo ennen yhtyeen esikoisalbumin ilmestymistä, suurin osa albumista taltioitiin syksyn 1978 aikana. Burn It Upin tuotannosta vastasivat Heimonen ja Richard Stanley, joista jälkimmäisen käsialaa olivat lisäksi yhtyeen omaa tuotantoa edustavien kappaleiden tekstit. Yksi biiseistä oli Hillel Tokazierin sävellys. Vuoden 1978 lopussa yhtye äänitti neljästä harvinaisesta Buddy Holly -coverista koostuvan ep:n Tribute to Buddy Holly, joka julkaistiin Hollyn kuoleman 20-vuotispäivänä kolmas helmikuuta 1979. Mainittua ep:tä on pidetty jopa kaikista Teddy & The Tigersin levytyksistä laadukkaimpana. Samaisen vuoden alussa yhtye siirtyi Tukholmaan nauhoittamaan materiaalia jopa kahta albumia varten. Kokonaan saatiin silti valmiiksi ainoastaan yksi pitkäsoitto, varhaisempaa levytystuotantoa revittelevämpää tyyliä edustanut Rock-A-Billy Rebel. Se ei enää menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta myi 17 000 kappaletta parhaan listasijoituksen ollessa kolmantena. Mainitun albumin nauhoituksista ylijääneet kappaleet ilmestyivät vuoden 1979 aikana valikoidun iäkkäämmän ja aikaisemmin julkaistun tuotannon kera K-Telin julkaisemalla ja pelkästään coverbiiseistä koostuneella kokoelma-albumilla Tiger Tracks. Heimonen jätti yhtyeen manageroinnin terveydellisistä syistä elokuussa 1979. Pelkällä Tigers-nimellä yhtye äänitti siltä erää viimeisen albuminsa, vuoden 1980 huhtikuussa ilmestyneen pitkäsoiton White Hot Rock, joka oli jo tyylillisesti lähempänä esimerkiksi Dave Edmundsia sekä yleisesti rhythm and bluesia ja näin ollen samalla Hakalan tuossa vaiheessa tulevan Bad Sign -yhtyeen musiikillista ilmaisua. Albumista ei muodostunut menestystä ja Tigers lopettikin toimintansa loppusyksystä 1980. Vuosina 1990-1992 Aikka Hakala esiintyi kokoonpanolla Teddy & The New Tigers ja ohjelmistossa oli Teddy & The Tigersin tuotannon lisäksi muita rockabilly-klassikoita. Teddy & The Tigersin kokoelma-albumeihin lukeutuvat vuonna 1993 ilmestynyt 20 Greatest Hits ja vuonna 2005 julkaistu tupla Golden Years. Vuonna 2008 ilmestyi uutta ja vanhaa materiaalia sisältänyt dvd + cd Dancing Shoes, jonka cd sisälsi Martikaisen arkistoista yllättäen löytyneen ja huhtikuun puolivälissä 1978 taltioidun keikkanauhan. Varsinainen uutta tuotantoa sisältänyt Teddy & The Tigersin albumi oli vuonna 2012 ilmestynyt Master Cuts. Tuossa vaiheessa yhtyeen kokoonpanoa oli täydentänyt kitaristi Ykä Putkinen. Samaisena vuonna ilmestyi Janne Salmen käsialaa oleva elämäkertakirja Tigers Story:Teddy & The Tigersin tarina.
Kahdeksas huhtikuuta 1944 syntynyt ja 26. marraskuuta 20011 edesmennyt Keith "Keef" Hartley oli brittiläinen rumpali ja yhtyeenjohtaja. Hartley liidasi omaa Keith Hartley Bandiaan, jonka kanssa hän konsertoi myös Woodstockissa. Myöhemmin Hartley vaikutti yhtyeessä Dog Soldier ja työskenteli Rory Stormin, The Artwoodsin ja John Mayallin kanssa. Prestonissa, Lancashiressa syntynyt Hartley opiskeli rumpujen soittoa Lloyd Ryanin opastuksella. Tämän oppilaisiin kuului lisäksi esimerkiksi Phil Collins. Hartleyn muusikonura alkoi Ringo Starrin korvaajana liverpoolilaisyhtyeessä Rory Storm and the Hurricanes. Soitettuaan ja levytettyään The Artwoodsin kanssa Hartley saavutti jonkinasteista huomiota John Mayallin rumpalina. Hän oli muun muassa ainoa maestron itsensä lisäksi vuonna 1967 ilmestyneellä albumilla The Blues Alone soittanut muusikko. Jazzia, bluesia ja rockia yhdistänyt The Keef Hartley (Big) Band soitti Woodstockissa, mutta lukeutui niihin harvoihin festivaalin esiintyjiin, jonka konserttia ei lainkaan julkaistu ennen vuotta 2019. The Keef Hartley Band julkaisi viisi albumia, niiden joukossa esimerkiksi pitkäsoitot Halfbreed ja The Battle of Northwest Six. Albumeista jälkimmäistä kuvattiin Vancouver Sunissa julkaistussa arviossa ihmeellisenä virtuoositeetin esittelynä. John Mayall kehotti Hartleyta perustamaan oman yhtyeensä. Hänen erottamiseensa Mayllin yhtyeestä viitataan Halfbreed-albumin avauskappaleessa Sacked. Ensimmäisellä Keef Hartley Bandin albumilla musisoivat lisäksi solisti/kitaristi Miller Anderson, myöhemmin Uriah Heepin kuuluisimmassa kokoonpanossa vaikuttanut basisti Gary Thain, urkuri Peter Dines ja kitaristi Ian Cruicshank. Hartleyn yhtyeen myöhäisempiin kokoonpanoihin kuuluivat urkuri Mick Weaver, trumpetisti/huilisti Henry Lowther, saksofonisti Jimmy Jewell, huilisti Johnny Almond, rumpali John Hiseman ja trumpetisti Harry Beckett. Woodstock-keikallaan Keef Hartley Bandia verrattiin positiivissävyisesti Blood Sweat and Tearsiin. Kolmanteen albumiin ehdittäessä Lowther ja Jewell olivat jättäneet kokoonpanon, mutta Hartley korosti yhtyeensä olevan kuin jazzbändi, jossa muusikot saivat tulla ja mennä omien musiikillisten intressiensä mukaan. Vuonna 1973 Hartley julkaisi sooloalbuminsa Lancashire Hustler, jonka jälkeen hän muodosti yhtyeen Dog Soldier kitaristi Miller Andersonin, basisti Paul Blissin, kitaristi Derek Griffithsin ja kosketinsoittaja Mel Simpsonin kanssa. Yhtyeen nimeä kantanut albumi ilmestyi 70-luvun puolivälissä ja alkuvuodesta 2011 Esoteric julkaisi siitä remasteroidun cd-version. Vuonna 2007 ilmestyi Hartleyn elämäkerta Halfbreed (A Rock and Roll Journey That Happened Against All the Odds). Hartley kirjoitti nuoruudestaan Prestonissa ja urastaan rumpalina ja yhtyeenjohtajan Woodstockin-keikkaa unohtamatta. Hartley menehtyi 67 vuoden ikäisenä Royal Preston Hospitalissa.
Stray Cat Strut on Stray Catsin levyttämä ja Brian Setzerin käsialaa oleva kappale, joka julkaistiin Britannissa 17. huhtikuuta 1981 kolmantena singlenä Stray Catsin samaisen vuoden helmikuussa ilmestyneeltä ja yhtyeen nimeä kantavalta esikoisalbumilta. Yhdysvalloissa EMI America julkaisi Stray Cat Strutin singlenä 11. kesäkuuta 1982. Atlantin toisella puolella kappale pääsi lisäksi mukaan samassa kuussa ilmestyneelle Stray Catsin albumille Built for Speed. Tuolloin kappale jäi niukasti Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle, sillä sen listasijoitus oli 109. Kun Stray Catsin seuraava single Rock This Town kohosi Yhdysvalloissa top teniin, päätettiin myös Stray Cat Strut julkaista uudelleen singleformaatissa. Joulupäivänä 1982 mainittu kappale saavutti sijan 43. ja nousi lopulta listan kolmanneksi seuraavan vuoden maaliskuussa. Stray Cat Strutista työstetty musiikkivideo saavutti runsaasti näkyvyyttä MTV:n toiminnan varhaisvaiheessa. Guitar Worldin lokakuussa 1998 ilmestyneessä numerossa Brian Setzerin Stray Cat Strutiin soittama soolo saavutti sijan 92. sadan kaikkien aikojen parhaan kitarasoolon listalla. Brian Setzer Orchestran kanssa Brian Setzer on levyttänyt Stray Cat Strutista useita liveversioita, jotka ilmestyivät vuonna 2001 julkaistulla albumilla Jumpin' East of Java sekä vuonna 2010 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Don't Mess with a Big Band (Live!) ja Christmas Comes Alive!
The Skids on skotlantilainen Dunfermlinessa, Fifessä vuonna 1977 perustettu punkrockia ja uutta aaltoa edustava yhtye. Sen perustajajäseniin lukeutuivat kitarasta, koskettimista, perkussioista ja taustalaulusta huolehtinut Stuart Adamson, basisti/taustalaulaja William Simpson, rumpali Thomas Kellichan ja solisti, kitaristi ja kosketinsoittaja Richard Jobson. The Skidsin suurimpia menestyksiä olivat vuonna 1979 ilmestynyt single Into the Valley ja seuraavana vuonna julkaistu pitkäsoitto The Absolute Game. Vuonna 2016 The Skids ilmoitti tekevänsä Britanniassa 40-vuotisjuhlakiertueensa originaalin solistinsa Richard Jobsonin kanssa. Ensimmäisen keikkansa Skids soitti Dumferlinessa 19. elokuuta 1977 ja puolta vuotta myöhemmin ilmestyi yhtyeen debyytti-ep Charles No Bad-levy-yhtiön julkaisemana. Yhtiön omisti musiikkikauppias Sandy Muir, josta tuli myös yhtyeen manageri. Ep:n myötä BBC Radio 1:n dj John Peel osoitti kiinnostuksensa The Skidsin musiikkia kohtaan. Yhtye pääsi soittamaan The Clashin lämmittelijänä ja huhtikuussa 1978 Virgin Records solmi The Skidsin kanssa levytyssopimuksen. Singlet Sweet Suburbia ja Saints Are Coming herättivät jo jonkinasteista huomiota, mutta yhtyeen nelivitosista Into the Valley nousi top teniin alkuvuodesta 1979. Samana vuonna ilmestyi The Skidsin esikoisalbumi Scared to Dance. The Townhouse -studioilla Lontoossa nauhoitetun albumin tuotannosta ja kosketinsoittimista vastasi David Batchelor. Adamson jätti yhtyeen nauhoitusten loppuvaiheessa ja sessiokitaristi Chris Jenkinsin soittoa kuultiin neljällä albumin kappaleista, niiden joukossa Into the Valley ja albumin nimibiisi. Stuart Adamson oli jälleen mukana The Skidsin kokoonpanossa abumin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Scared to Dancen kappaleista U2 ja Green Day versioivat vuonna 2006 The Sains Are Comingin ja kyseessä oli hyväntekeväisyyssingle. Skidsin singleistä Masquerade ja Working for the Yankee Dollar nousivat Britanniassa top 20:een. Niistä jälkimmäinen on yhtyeen toiselta, niin ikään vuonna 1979 ilmestyneeltä albumilta Days in Europa. Tuotannosta ja koskettimista vastasi tällä kertaa muun muassa yhtyeen Be-Bob Deluxe jäsenenä muistettu Bill Nelson. Hän vaikutti voimakkaasti Adamsonin kitaransoittotyyliin ja oli näin ollen ilmeinen valinta tuottajan tehtäviin. Nelsonilla oli myös vaikutuksensa Jobsonin lyriikoiden kehittymiseen. Kellichanin rumpalina korvasi väliaikaisesti muun muassa Rich Kidsistä ja Visagesta muistettu Rusty Egan, joka oli mukana albumilla ja sen tiimoilta tehdyllä rundilla. Kiertueeseen otti lisäksi osaa kosketinsoittaja Alistair Moore. Marraskuussa 1979 Mike Bailliesta tuli The Skidsin pysyvä rumpali, perkussionisti ja taustavokalisti. Vuonna 1980 Days in Europa julkaistiin uudella kansikuvalla, albumin kappaleet oli remiksattu ja Masquerade lisätty mukaan biisilistaan. Helmikuussa 1980 The Skidsin perustajajäseniin lukeutunut William Simson jätti yhtyeen. Hänen paikkansa otti kitarasta, bassosta, koskettimista taustalaulusta ja perkussioista huolehtinut Russell Webb. Hän liittyi The Skidsin pysväksi jäseneksi ja oli mukana yhtyeen kolmannella albumilla The Absolute Game. Vuonna 1980 ilmestyneen albumin tuotannosta vastasi Mick Glossop. Mainitusta pitkäsoitosta muodostui The Skidsin suosituin. Se nousi Britanniassa top teniin ja sisälsi pienen hitin Circus Games. Albumin ensipainos sisälsi myös bonuslevyn Strength through Joy. Baillie jätti yhtyeen The Absolute Gamen tiimoilta tehdyn kiertueen päätyttyä ja hieman myöhemmin myös Adamson lähti The Skidsin rivistöstä. Baillie palasi Skotlantiin ja Adamson perusti uuden yhtyeen Big Country. Jobson ja Webb levyttivät useiden tuttujen muusikoiden kanssa The Skidsin joutsenlauluksi jääneen albumin Joy. The Skids lopetti toimintansa vuonna 1982 ja Virgin julkaisi yhtyeeltä postuumisti kokoelma-albumin Fanfare, joka koostui ensisijaisesti singlekappaleista ja niiden b-puolista. Johnson ja Webb perustivat uuden yhtyeen The Armoury Show. Se nauhoitti vuonna 1985 albumin Waiting for The Floods ja lopetti sen jälkeen toimintansa. Soolourallaan Jobson on ollut lisäksi biisintekijä. Lisäksi hän on toiminut tv-kuuluttajana, runoilijana ja viimeksi elokuvaohjaajana. Britanniassa hänen sooloalbumiensa julkaisijana oli Parlophone Records ja Belgiassa Les Disques du Crepuscule. Webb siirtyi soolouralle ja oli mukana Public Image Ltd:n viimeiselllä, vuoteen 1992 ajoittuneella kiertueella. Nykyisin hän toimii videopelien suunnittelijana. The Skidsin ensimmäiset reunion-keikat ajoittuivat vuoteen 2007. Marraskuun lopussa 2009 The Skids oli eräs Glasgowssa järjestetyn Homecoming Liven pääesiintyjistä. Maaliskuussa 2010 yhtye konsertoi ABC:llä Glasgowssa. Vuoden 2017 reunion-kiertue oli kymmentä vuotta aikaisemmin soitettua laajempi ja Britannian lisäksi siihen sisältyi konsertteja Irlannissa. The Skids soitti The Rebellion-festivaalin päätösillan pääesiintyjänä lineupilla Jobson, Simpson, Baillie sekä Watsonit Bruce ja Jaimie. The Skidsin tuoreinta tuotantoa edustavat vuosina 2018 ja 2019 ilmestyneet albumit Burning Cities ja Peaceful Times, joista jälkimmäinen kohosi brittilistalla seitsemänneksi.
14 Years on Izzy Stradlinin käsialaa oleva ja Guns N' Rosesin levyttämä kappale, joka julkaistiin yhtyeen elokuussa 1991 ilmestyneellä albumilla Use Your Illusion II. Kyseessä on yksi niistä harvoista kappaleista Gunnareiden tuotannossa, joka on lähes pelkästään Izzy Stradlinin vokalisoima. Yhtyeen varsinainen solisti Axl Rose on silti äänessä mainitun biisin kertosäkeessä. 14 Years oli mukana Guns N' Rosesiin keikkaohjelmistossa ainoastaan silloin, kun Stradlin kuului vielä yhtyeen line-upiin. 14 Yearsin tekstin on oletettu kertovan Stradlinin ja Rosen ystävyydestä, jota oli kestänyt noin 14 vuoden ajan kappaleen kirjoitusvaiheessa. Yhtye ei kuitenkaan itse ole koskaan vahvistanut mainitun seikan paikkansapitävyyttä. 14 Yearsista aikaisemmin nauhoitetussa demoversiossa kappaleen ensimmäisen säkeistön lyriikat ja kertosäe erosivat jossakin määrin levytetystä versiosta, kun taas toinen ja kolmas säkeistö olivat levytysversioonsa ehditäessä kokeneet voimakkaampia muutoksia. Joitakin osia demoversion toisesta säkeistöstä hyödynnettiin levytetyn version kolmannessa säkeistössä. Suurimmaksi osaksi levytysversion kolmas säkeistö on hienoisesti muunneltu versio demoversion ensimmäisestä säkeistöstä. 14 Years kuului Guns N' Rosesiin keikkasettiin vuonna 2012 niissä konserteissa, joihin Izzy Stradlin otti osaa.
26. maaliskuuta 1990 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Still Got the Blues on irlantilaiskitaristi, solisti ja biisintekijä Gary Mooren kahdeksas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto merkitsi tyylillisesti voimakasta irtiottoa Mooren varhaisemmasta tuotannosta. Tuohon mennessä Moore oli nimittäin tullut ensisijaisesti tunnetuksi hardrockin esittäjänä yhtyeiden Skid Row, Thin Lizzy ja G Force riveissä, Greg Laken kanssa tekemillään levytyksillä sekä varhaisemmalla soolotuotannollaan. Colosseum II- yhtyeen kanssa tehdyillä levytyksillä Mooren tyyli oli ollut lähempänä jazzfuusiota. Still Got the Blues koostui sitä vastoin nimensä mukaisesti ensisijaisesti sähköisestä bluesista. Albumin nimikappale julkaistiin singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla sijan 97. helmikuussa 1991. Kyseessä oli ainoa Gary Mooren Billboardin Hot 100 -listalle kohonnut single. Billboardin albumilistalla Still Got the Blues saavutti sijan 83. niin ikään helmikuussa 1991. Yhdysvalloissa Still Got the Blues saavutti kultalevyn marraskuussa 1991 ja kyseessä onkin Mooren suosituin albumi Atlantin toisella puolella. Perusalbumin kappaleista Mooren omaa tuotantoa edustavat nimiraidan lisäksi avauskappale Moving On, Texas Strut, King of the Blues sekä Midnight Blues. Bluesklassikoiden coverversioihin albumilla lukeutuvat näkemykset Oh, Pretty Womanista, jossa kitaristina vieraili Albert King, Jimmy Rodgersin Walking by Myselfistä, Albert Collinsin kanssa levytetystä Johnny "Guitar" Watsonin Too Tiredista ja Deadric Malonen käsialaa olevasta balladikappaleesta As the Years Go Passing By. Albumin tuoreeltaan ilmestynyt cd-versio sisältää kolme bonusraitaa, joista klassikoihin lukeutuvat Otis Rushin All Your Love ja Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin Stop Messin' Round. That Kind of Woman on George Harrisonin käsialaa ja mainitussa kappaleessa häntä kuullaan lisäksi rytmikitaristina ja taustavokalistina. Vuonna 2002 Still Got the Bluesista ilmestyi remasteroitu cd-versio, jolla oli neljä bonuskappaletta lisää. Niistä Left Me with the Blues ja Mean Cruel Woman olivat Mooren omaa tuotantoa ja klassikoita edustavat Elmore Jamesin The Sky is Crying, Freddy Kingin instrumentaali The Stumble ja ensisijaisesti Eric Claptonin näkemyksenä muistettu, Don Robeyn ja Joe Medwickin käsialaa oleva Further on Up the Road. Still Got the Blues-albumin levytykseen otti osaa useita keskeisiä muusikoita, kuten basisti Andy Pyle, kosketinsoittaja Don Airey, pianisti Nicky Hopkins, basisti Bob Daisley ja rumpali Brian Downey.
Whispering Pines on kosketinsoittaja Richard Manuelin ja kitaristi Robbie Robertsonin kirjoittama kappale, joka ilmestyi alun perin kanadalaisen rockyhtyeen The Bandin nimeä kantavalla, vuonna 1969 ilmestyneellä ja järjestyksessään toisella albumilla. Ranskassa kappale julkaistiin myös singleformaatissa b-puolellaan niin ikään Manuelin vokalisoima ja The Bandin vaikutusvaltaisella esikoisalbumilla Music from The Big Pink ensiksi julkaistu kappale Lonesome Suzie. Tekstinsä osalta Whispering Pines on yksinäisyyden teemaa käsittelevä balladikappale. Manuel vastasi sen melodiasta ja laulumelodiasta ja Robertson lyriikoista. Kappaleen teksti vilisee yksinäisyyteen liittyvää kuvastoa, kuten rantaan lyöviä aaltoja ja mäntyjä. AllMusiciin kirjoittanut Bill Janovitz huomioi, että männyt olivat yleisiä The Bandin jäsenten asuinpaikassa Woodstockissa ja Kanadassa, mistä suurin osa yhtyeen jäsenistä oli alun perin lähtöisin. Barney Hoskynsin mukaan Robertsonin kirjoittama Whispering Pinesin teksti on eräs hänen kauneimmistaan ja siinä meri symboloi solistin loppumatonta tietoisuutta katoavaisuudesta. The Bandin managerin Joe Fornon mukaan Manuel oli kirjoittanut Whispering Pinesin melodian pianolla, jonka koskettimista yksi oli epävireessä ja hän päätti käyttää levytyksessä vastaavalla tavalla viritettyä pianoa, jonka soittamaa toistuvaa kuviota kuullaan kappaleen alussa. Surullisesta kuvastosta huolimatta Hoskins kuulee rauhaa kappaleen musiikissa ja sen viimeisissä riveissä "The Lost Are Found." Rolling Stoneen kirjoittanut Grale Marcus löysi niin ikään kappaleesta toivoa, koska se on täynnä halua. Up on Cripple Creekin ja Jemina Surrenderin tavoin Whispering Pines oli yksi kolmesta viimeisestä The Bandin kakkosalbumia varten nauhoitetusta kappaleesta. Robertsonin mukaan Manuelin vokalisoinnissa oli tiettyä tuskaa. Rumpali Levon Helmiä kuullaan kappaleessa toisena vokalistina sen viimeisessä säkeistössä ja kyseinen kysymys-vastaus-rakenne on Barney Haskinsin mukaan eräs rockin historian sekä surullisimmista että kauneimmista. Manuelin vokalisoinnin ja pianon soiton lisäksi kappaleessa on kehuttu Robertsonin akustista kitarointia, Garth Hudsonin Lowrey-urkujen soittoa sekä Helmistä ja basisti Rick Dankosta koostuneen rytmiryhmän musisointia. Janovitz on kuvannut Whispering Pinesia erääksi The Bandin tuotannon kauneimmista kappaleista, joka on päässyt lisäksi mukaan The Bandin boxeille Across The Great Divide ja A Musical History sekä kokoelma-albumin The Best of the Band bonusraidaksi.
