Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen konserttitaltioinneista

The Doors:Absolutely Live

The Doors on kiistatta eräs kaikkien aikojen keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista amerikkalaisyhtyeistä. Siksi onkin myönteistä, että se ehti julkaista yhden merkittävän konserttitaltiointinsa aktiiviaikanaan. Doorsin voinee silti todeta olleen luovuutensa huipulla kahdella ensimmäisellä pitkäsoitollaan The Doors ja Strange Days, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1967 aikana. Varhaisimmat Absolutely Liven nauhoituksista ovat loppuvuodesta 1969, jolloin yhtyeen live-esiintymisten laadun voi jo solistinsa vuoksi todeta olleen vaihteleva. Kappalemateriaalinsa osalta Absolutely Livella on joka tapauksessa tarjottavanaan varsin kiinnostava kattaus. Mukana on heti alkajaisiksi coverherkkua Bo Diddleyn klassikon Who Do You Love näkemyksen muodossa. Omaa muualla aikaisemmin julkaisematonta tuotantoa edustavat bluesrevittely Build Me A Woman, Doorsille tunnusomaisempaa psykedeelistä tyyliä tarjoava varsin upea Universal Mind sekä harvinaislaatuisesti Ray Manzarekin vokalisoima Close to You. Debyyttialbumilta mukana on melko runsaasti poimintoja. Alabama Song ja Back Door Man-covereiden lisäksi kuullaan erinomaiset näkemykset esikoisen kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuvasta voimalatauksesta Break on Through (To the Other Side) sekä hieman harvinaisemmasta helmestä Soul Kitchen. Yhtyeen kolmannelta studioalbumilta Waiting for the Sun mukana on ainoastaan yksi näyte ja valinta kohdistuu kyseisen pitkäsoiton keskeiseen tuotantoon lukeutuvaan päätösraitaan Five to One. Waiting for the Sunilla julkaistavaksi suunniteltu, mutta lopulta pois jäänyt Morrisonin suurteos Celebration of the Lizard kuullaan myös Absolutely Livella koko komeudessaan. Doorsin tuotantoon sisältyy kunnioitettava määrä ässäbiisejä  ja Absolutely Liven julkaisun aikoihin yhtye oli studioalbumiensa osalta työstänyt jo kaikki klassikkotasoiset pitkäsoittonsa legendaarisen kvartetin joutsenlauluksi jäänyttä LA Womania lukuun ottamatta. Siksi Absolutely Livella painottuminen harvinaisempaan ja osittain myös aikaisemmin julkaisemattomaan tuotantoon on onnistunut ratkaisu. Kyseessä on eräs rockin historian kaikkien aikojen konserttitaltioinneista ja sen sisarteokseksi sopii mainiosti 80-luvun alkupuolella julkaistu Alive She Cried, joka sisältää muun muassa erinomaisen näkemyksen Van Morrisonin luotsaaman Them-yhtyeen klassikkokappaleisiin lukeutuvasta Gloriasta.

Keskiviikon klassikko:Tyylillisesti muuttunutta sateenkaariheavya

Rainbow:Down to Earth

28. heinäkuuta 1979 ilmestynyt Down to Earth on brittiläisen hardrockyhtyeen Rainbown neljäs studioalbumi. Samalla kyseessä oli viimeinen pitkäsoitto yhtyeen pitkäaikaiselle rumpalille Cozy Powellille ja ainoa albumi, jolla vokalistina kuultiin Graham Bonnettia. Pitkäsoitolta löytyy myös Rainbown ensimmäinen singlehitti Since You Been Gone ja yleisesti sitä voi pitää siirtymänä kohti kaupallisempaa tyyliä yhtyeen soundissa. Kirjoitusprosessi Down to Earthia varten käynnistyi Ritchie Blackmoren kotitalossa Connecticutissa joulukuussa 1978. Solisti Ronnie James Dion jätettyä yhtyeen Rainbown johtohahmo oli antanut lähtöpassit myös basisti Bob Daisleylle ja kosketinsoittaja David Stonelle. Tuottajaksi Blackmore kiinnitti vanhan yhtyetoverinsa Deep Purplesta, eli basisti Roger Gloverin ja aloitti koesoitot puuttuville yhtyeen jäsenille. Biisinteko tapahtui miehityksellä, jonka muodostivat Blackmore, Powell sekä basistin tehtävästä vastannut sessiomuusikko Clive Chaman. Vuoden 1978 loppuun mennessä Blackmore oli kiinnittänyt Powellin kehotuksesta kosketinsoittajaksi Don Aireyn. Solistiksi Dion paikalle olivat tarjolla Ian Gillan sekä Trapeze-yhtyeen vokalisti Peter Goalby. Basistiksi Etelä-Ranskassa tapahtuneisiin äänityksiin kiinnitettiin The Pretty Things – yhtyeestä tuttu Jack Green, mutta hänen pestinsä jäi lyhyeksi. Tuottajana toiminut Glover päätyi nimittäin bassottelemaan albumilla ja hän vastasi myös kaikkien Down to Earth - pitkäsoiton kappaleiden teksteistä.  Solistikandidaatteja Ranskassa etsittäessä Glover iski korvansa aikaisemmin The Marbles-yhtyeessä vokalisoineeseen Graham Bonnettiin, joka sai välittömästi kiinnityksen Rainbowhun. Kappaleita sävellettäessä Bonnett vastasi laulumelodioista Down to Earthilla, vaikkei saanutkaan krediittejä työstään. Hänen lauluosuuksiaan ei äänitetty Ranskassa, vaan myöhemmin Kingdom Sound – studioilla Long Islandilla, kun kaikki muut albumiin liittyvät äänitykset oli saatu valmiiksi.

Down to Earth jäi ainoaksi Graham Bonnettin vokalisoimaksi Rainbown pitkäsoitoksi, vaikka hän oli vielä mukana yhtyeessä, kun kirjoitustyö kyseisen albumin seuraajalle Difficult to Curelle käynnistyi. Bonnettin vokalisoimana Rainbow levytti myös version Gerry Goffinin ja Carole Kingin käsialaa olevasta Will You Love Me Tomorrowsta. Toukokuussa 1980 ennen Down to Earth – kiertueen Japanin-osuutta äänitettyä versiota kaavailtiin Rainbown seuraavaksi singleksi, mutta Bonnettin erottua yhtyeestä se jäi julkaisematta. Bonnett oli levyttänyt kappaleen jo aikaisemmin vuonna 1977 ilmestyneelle esikoissooloalbumilleen ja se oli myös mukana Down to Earth - kiertueen keikkasetissä. Vuonna 1980 Rainbow soitti Doningtonissa järjestetyn Monsters of Rock – konsertin pääesiintyjänä. Bonnett on esittänyt Down to Earthin kappaleita myös soolokeikoillaan ja vuonna 2001 Don Aireyn ja kuusi vuotta myöhemmin Joe Lynn Turnerin kanssa soittamissaan konserteissa. Since You Been Gone – singlen b-puolella albumin sessioista julkaistiin kappale Bad Girl. Tammikuussa 1980 Kööpenhaminassa äänitetty instrumentaali Weiss Heim päätyi All Night Long – pikkulevyn kakkospuolelle. Vuonna 2011 Down to Earthista julkaistiin Deluxe Edition, jonka jälkimmäinen cd sisälsi ennen julkaisemattomia kappaleita sekä instrumentaaliversioita perusalbumin biiseistä. Vaikka Down to Earth erosi tyylillisesti voimakkaastikin Dion aikaisesta Rainbown tuotannosta, albumi saavutti myönteiset arvostelut. Sen todettiin sisältävän kahdeksan iskevää rockraitaa ja kehuja saivat osakseen niin Blackmoren aikaisempaa pelkistetympi ilmaisu kuin Bonnettin energiset vokaalisuoritukset.

Tiistain tukeva:Blue-eyed soulin taitajien ainoa tupla-albumi

The Rascals:Freedom Suite

Maaliskuussa 1969 ilmestynyt Freedom Suite on yhdysvaltalaisen blue-eyed soulia ja rockia edustaneen  The Rascalsin ainoa tupla-albumi, joka saavutti Billboardin listalla 17. sijan. Kyseessä oli kunnianhimoinen yritys, ja pitkäsoittoa voi pitää myös eräänlaisena konseptialbumina, jollaiset olivat ajankohtaisia noihin aikoihin. Albumin hopeinen kansi sisälsi yhtyekuvan, mutta kansien extrana mukana olivat myös kappaleiden tekstit ja yhtyeen jäsenten käsialaa ollutta kuvitusta. Freedom Suiten kakkosalbumi koostui kolmesta instrumentaalista. Niistä Adrian’s Birthday oli kunnianosoitus ääni-insinööri Adrian Barberille, Cute oli koko kvartetin ( Solisti Eddie Brigati, solisti/kosketinsoittaja Felix Cavaliere, kitaristi Gene Cornish ja rumpali Dino Danelli) käsialaa ollut 15-minuuttinen jaminumero ja Boom viimeksi mainitun 13 minuutin mittainen rumpusoolo. Kyseisillä instrumentaaleilla The Rascals pyrki osaltaan luomaan mainettaan myös albumiorientoituneena yhtyeenä singlehittien sijaan. Freedom Suiten levytykseen osallistui The Rascalsin peruslineupin lisäksi sessiomuusikoita, joihin lukeutuivat ainakin basisti Chuck Rainey sekä saksofonistit King Curtis ja David ”Fathead” Newman. Albumin julkaisu erosi maanosan mukaan. Yhdysvalloissa kaikki tupla-albumin materiaali julkaistiin yksittäisenä pitkäsoittona ja Britanniassa Freedom Suite ilmestyi yksittäisenä albumina, jolta instrumentaalit oli jätetty kokonaan pois. Freedom Suite sisälsi Rascalsin viimeisen listakärkeen nousseen singlen. Kyseessä ollut kappale People Got to Be Free oli tosin julkaistu etukäteismaistiaisena jo edellisen vuoden kesäkuussa. Pitkäsoitolta ilmestyivät singleformaatissa myös kappaleet  A Ray of Hope ja Heaven. People Got to Freen tekstiä oli inspiroinut Martin Luther Kingin ja A Ray of Hopen vastaavaa Robert F. Kennedyn murha. Jälkimmäisen kappaleen otsikolla viitattiin henkiin jääneeseen veljekseen Edward Kennedyyn. Billboard Magazinen haastattelussa Cavaliere mainitsi, että Kingin ja Kennedyn tapausten ja yleisen poliittisen ilmapiirin myötä yhtyeen oli ollut pakko sanoa jotakin. Ennen Freedom Suitea Rascalsin keskeiset biisintekijät Cavaliere ja Brigati olivat työskennelleet pääosin yhdessä, mutta kyseinen albumi sisälsi neljä yksin Cavalieren käsialaa ollutta raitaa. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään Freedom Suite saavutti kultalevyn jo 21. huhtikuuta 1969. Pitkäsoitto ei kuitenkaan saavuttanut erityisen hyviä arvosteluja, vaan yleisen mielipiteen mukaan yksittäinen albumi olisi ollut riittävä ja kakkoslevyllä julkaistut instrumentaalikappaleet edustivat jonkinasteista täytemateriaalia.

Maanantain mainio:Tyylisuuntansa klassikon keskimmäinen pitkäsoitto

Nick Drake:Bryter Layter

Vuonna 1970 äänitetty ja seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistu Bryter Layter on englantilaisen folkmuusikon Nick Draken toinen ja samalla virallisen diskografian keskimmäinen sooloalbumi. Edeltäjänsä Five Leaves Leftin tavoin kyseinen pitkäsoitto koostuu ainoastaan kappaleista, joilla kuullaan myös taustamuusikoita. Heihin lukeutuvat folkrockyhtye Fairport Conventionin jäsenet, Velvet Undergroundin John Cale sekä Beach Boysin Mike Kowalski ja Ed Carter. Alun perin Bryter Layteria kaavailtiin julkaistavaksi jo vuoden 1970 marraskuussa. Promokappaleet pitkäsoitosta lähetettiinkin aikanaan, mutta koska kansitaiteeseen ei oltu tyytyväisiä, albumin julkaisu siirtyi seuraavan vuoden puolelle. Bryter Layter on menestynyt hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi-tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 2000 pitkäsoitto saavutti sijan 23. Q-musiikkilehden kaikkien aikojen sadan parhaan brittiläisen albumin listalla. New Musical Expressin listalla 70-luvun parhaista albumeista Bryter Layterin sijoitus oli 14. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Bryter Layter saavutti 245. sijan. Pitkäsoiton käynnistävä puolitoistaminuuttinen instrumentaali Introduction sisältää upeita jousia. Yllättävän ripeätempoinen Hazey Jane II tarjoaa tyylikkäitä puhaltimia, iskevää kitarointia ja Draken soljuvaa tarinankerrontaa. At the Chime of the City Clock edustaa nyanssikasta laulaja/lauluntekijägenreä niin jousilla kuin puhaltimilla sävytettynä. Ray Warleigh saa kappaleessa aikaan komeaa jälkeä alttosaksofoneineen.  Upean melodian kannattelema One of These Things First lukeutuu pitkäsoiton kaikkein kirkkaimpiin timantteihin. Hazey Jane I on jatko-osaansa säyseämpi, niin joustensa kuin kitaraosastonsa osalta vakuuttava raita. Tyylikkään seesteistä nimikappaletta Bryter Layter rikastaa erityisesti Lyn Dobsonin huilu. Kyseessä on instrumentaaliraita. John Calen viulu värittää pitkäsoiton ehkäpä herkintä balladiraitaa Flyingia. Chris McGregorin kilkattavan pianon hallitsema, tyylitajuisesti polveileva Poor Boy saa taustalaulajattarikseen kaksi upeaa ääntä, eli P. P. Arnoldin sekä Doris Troyn ja myös Warleigh pääsee saksofoneineen ääneen kelpo tavalla. Bryter Layterin kenties tunnetuinta antia edustaa todella upa balladi Northern Sky, jonka instrumentaatiota hallitsee John Cale erilaisine kosketinsoittimineen. Warleighin huilu sävyttää tyylikkäästi niin ikään onnistuneesti balladiosastoa edustavaa instrumentaalia päätöskappaletta Sunday. Kokonaisuutena Bryter Layter on mainiosti aikaa kestänyt albumikokonaisuus ja kyseessä onkin eräs melankolisen singer/songwriter-osaston todellisista merkkipaaluista.

Sunnuntain extra:Suomirockin ikonin tuotannon edustava kattaus uuden yhtyeensä kera

Uuden Pölyä, hiuksia, risuja – pitkäsoittonsa julkaissut Pauli Hanhiniemi saapui Retkue-kokoonpanonsa kanssa konsertoimaan Joensuun Kerubiin jo uutukaisensa tiimoilta tehtävän kiertueen alkuvaiheessa. Kiitettävän pitkäksi osoittautunut setti käynnistyi  kolmella uutuuslevyltä tarjotulla näytteellä. Niistä radiohitti Suru teki lähtöään kuultiin jo toisena. Perunateatterin ohjelmistosta ensimmäisenä poimittu Heinäkuu huhtikuu sai osakseen uutta tiukkaa sovituksellista ilmettä. Kolmannen naisen tuoreempaa ja harvinaisempaa tuotantoa edustava Tuli vain mieleen lukeutui koko konsertin huippuhetkiin ja harvinaislaatuisiin kylmien väreiden nostattajiin. Perunateatterin varhaistuotantoon lukeutuva Kaikille joskus käy niin ja Hanhiniemen repertuaarin populäärimpää siipeä edustava Muutkin mokaa saivat seurakseen artistin kirkkaimpiin timantteihin lukeutuvan Siipen jos sain – raidan. Tuoreelta pitkäsoitolta tarjoiltiin seuraavaksi kolmen kappaleen rypäs, jonka muodostivat vakuuttavasti rokannut  Käteni oli kerran vakaa, Mä en koskaan sekä jo vuoden 1992 harvinaisuustuotantoon alun perin kuulunut slovari Joutilas.  Kolmannen naisen klassikkotuotantoa tarjoiltiin Valehtelisin jos väittäisin – kappaleen jo totutusti osittain ranskankielisen version myötä ja uutuusalbumin nimikkoraita Pölyä hiuksia risuja kruunautunee ajan mittaan niin ikään uudeksi klassikoksi. Perunateatterin Hopealuoti lukeutuu yhtyeen ydintuotantoon, ja varsinaisen setin päätöskappale Kolmannen naisen Äiti pojasta pappia toivoi tarjoiltiin suorastaan viiltävänä bluesina. Encoreiden päätteeksi kuultiin onnistuneena valintana oivasti versioitu  On kun ois syksy. Retkueen kokoonpanosta erityisesti kitaristi Riku Kettunen esitti koko konsertin ajan varsin inspiroitunutta soitantaa, eikä rytmiryhmän; basisti Ville Rauhalan ja rumpali Juppo Paavolan työskentelylle jäänyt moitteen sijaa. Rauhala on tosin joissakin yhteyksissä kohotettu ensisijaisesti kontrabasson taitajaksi.  Maestro Hanhiniemi oli itse totutunlaisessa vedossa. Kokonaisuutena kyseessä voi todeta olleen ohjelmistoltaan monipuolinen ja tarpeeksi kattava katsaus Hanhiniemen tuotantoon. Vaikka livemusiikkitarjontaa olisi ollut myös useammassa muussa paikallisessa ravintolassa, oli Kerubi ansaitusti lähes täynnä.

Pauli Hanhiniemen Retkue Kerubissa 25. 11. 2016

Lauantain pitkä:The Jimi Hendrix Experiencen viimeinen ja suosituin

The Jimi Hendrix Experience:Electric Ladyland

Lokakuussa 1968 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Electric Ladyland on The Jimi Hendrix Experiencen viimeinen pitkäsoitto. Kyseessä on myös yhtyeen ainoa tupla-albumi ja Jimi Hendrixin itse tuottama pitkäsoitto. Marraskuun puoliväliin mennessä albumi oli noussut Yhdysvalloissa listakärkeen. Se piti sijoituksensa kahden viikon ajan. Electric Ladyland onkin Experiencen menestynein ja samalla ainoa listaykköseksi noussut levy. Britanniassa albumin korkein listasijoitus oli kuudes ja se pysytteli listoilla 12 viikon ajan. Electric Ladylandin tunnetuimpaan antiin lukeutuu cover Bob Dylanin kappaleesta All Along the Watchtower. Yhdysvalloissa se nousi singleformaatissa sijalle 20. ollen siellä Experiencen suurin singlemenestys. Britanniassa kappaleen listasijoitus oli upeasti viides. Ilmestymisaikanaan Electric Ladyland jakoi kriitikoiden mielipiteet, mutta myöhemmin albumi on yleisesti tunnustettu paitsi Hendrixin parhaaksi työksi, myös erääksi kaikkien aikojen rockalbumeista. Electric Ladyland on menestynyt hyvin erilaisissa kaikkien aikojen paras albumi –tyyppisissä äänestyksissä. Se sijoittui esimerkiksi Q-musiikkilehden vuonna 2003 laatimalle sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalle. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Electric Ladylandin sijoitus oli 54. The Jimi Hendrix Experiencen viimeisen albumin äänitykset alkoivat uudelleen avatuilla Record Plantin studioilla Chas Chandlerin toimiessa tuottajana ja Eddie Kramerin sekä Gary Kellgrenin insinööreinä. Äänitysten edetessä Chandler turhautui Hendrixin perfektionismiin ja vaatimuksiin toistuvista otoista. Hendrix salli useiden vieraiden ja ystävien saapumisen studioon ja äänityssessioiden suorastaan kaoottinen ilmapiiri johti Chandlerin ja Hendrixin ammatillisen suhteen päättymiseen. Experiencen basisti Noel Redding oli perustanut oman yhtyeensä Fat Mattressin vuoden 1968 puolivälissä ja hän koki omien sitoumustensa täyttämisen Experiencen riveissä entistä vaikeammaksi. Hendrix päätyikin soittamaan useita basso-osuuksia Electric Ladylandillä. Albumin kansitekstien mukaan se oli Hendrixin tuottama ja ohjaama. Experiencen pitkäsoitoista ainoana Electric Ladyland oli miksattu kokonaan studiossa.

Electric Ladylandin äänityksiin osallistuivat Jefferson Airplanen basisti Jack Casidy sekä kosketinsoittajan ominaisuudessa Stevie Winwood, jotka olivat mukana 15-minuuttisessa hitaassa bluesjamittelussa Voodoo Chile. Albumin tuottamisen aikaan Hendrix päätyi jammailemaan BB Kingin, Al Kooperin ja Elvin Bishopin kanssa. Hendrixin studioperfektionismista mainittakoon, että Electric Ladylandin kappaleista Gypsy Eyesista hän äänitti rumpali Mitch Mitchellin kanssa yli 50 ottoa kolmessa äänityssessiossa. Hendrix oli epävarma laulusuorituksistaan. Silti hän vastasi Electric Ladylandilla myös taustalauluista nimikappaleessa ja Long Hot Summer Nightissa, joista ensin mainittuun hän oli erityisen tyytyväinen. Uncut-musiikkilehden John Robinsonin mukaan Electric Ladyland yhdistää Hendrixin varhaisemmilta levytyksiltä tutuksi tullutta psykedeelistä poppia aggressiiviseen funkiin, jota hän pääsi tutkimaan erityisesti vuonna 1970 ilmestyneellä konserttitallenteellaan The Band of Gypsys. Electric Ladylandin äänityksissä Eddie Kramer kokeili useita innovatiivisia studiotekniikoita. Albumia voi pitää osoituksena Hendrixin laajasta musiikillisesta talentista. Kyseessä onkin varsin monipuolinen levy, jonka tyylilajien kirjo vaihtelee jo edellisenä vuotena singleformaatissa julkaistun ja Britanniassa sijalle 18. yltäneen, wah wah-pedaalia hyödyntäneen Burning of the Midnight Lampin psykedeliasta New Orleansin R&B:ihin Earl Kingin Come On – kappaleen coverin myötä ja 1983 (A Merman I Should Turn to Be)-kappaleen eeppisestä studiotuotannosta House Burning Downin sosiaalisen osallistuvuuteen. Vuosikymmenen brittipop-tyyliä pitkäsoitolla edustaa selkeimmin Noel Reddingin käsialaa oleva Little Miss Strange. All Along the Watchtower – cover saavutti hyvän vastaanoton niin kriitikoilta kuin kappaleen originaaliesittäjältä Bob Dylanilta itseltään. Voodoo Chile (Slight Returnista) muodostui eräs rockradioiden ja yleisesti kitararockin virstanpylväistä ja Rolling Stonen Holly George-Warren ylisti Crosstown Traffic – kappaleen hardrockia edustanutta kitarariffiä. Psykedeelisen rockin kiistattomaksi klassikoksi kohotettu Electric Ladyland on sijoittunut kymmenenneksi Classic Rock – lehden sadan kaikkien aikojen parhaan rockalbumin listalla ja sijalle 37. The Timesin sadan kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.