lauantai 30. syyskuuta 2017

Sunnuntain extra:Yhdysvaltalaisen hardrockmenestyjän vuoden 1973 pitkäsoitto

Grand Funk Railroad:We're An American Band

Heinäkuun puolivälissä 1973 ilmestynyt We're An American Band on yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Grand Funk Railroadin seitsemäs studioalbumi. Se saavutti kultalevyn hieman yli kuukausi julkaisunsa jälkeen. Pitkäsoiton nimikappale ilmestyi singleformaatissa hieman ennen albumin julkaisua ja toinen pikkulevy Walk Like A Man julkaistiin lokakuun lopussa samaisena vuonna. Yhtyeen rumpali Don Brewer oli tavanomaisesta poiketen solistina molemmmilla singlekappaleilla. We're An American Band -pitkäsoitto on julkaistu uudelleen useaan otteeseen ja se on nykyisin saatavilla myös cd-formaatissa. Kyseisellä albumilla Grand Funk hyöydynsi tuottajana ensi kertaa Todd Rungrenia. Pitkäsoitto nauhoitettiin Floridan Miamin Criteria- studioilla kolmessa päivässä kesäkuun puolivälissä 1973. Rundgren toimi tuottajana myös Grand Funkin seuraavana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Shinin' On, mutta sen jälkeen yhtyeen tuottajaksi vaihtui Jimmy Ienner. Ilmestyessään We're An American Band saavutti yhtyeen pitkäsoitoista tuohon mennessä myönteisimmät arvostelut. Tuoreemmissa arvioissa albumia on pidetty irtiottona yhtyeen varhaisemmasta tyylistä erityisesti Rungrenin tuotannon ja Don Brewerin aikaisempaa runsaamman leadvokalisoinnin vuoksi. Pitkäsoiton huippuhetkistä mainittakoon lisäksi kakkospuolen avaava, pitkä ja vakuuttava The Railroad, stemmalaulua hyödyntävä, upeasti svengaava Ain't Got Nobody, albumin toinen pitkä teos, yhteiskunnallisesti kantaaottava ja erinomaista urkutyöskentelyä sisältävä Creepin'  sekä solisti/kitaristi Mark Farnerin intiaanitaustaa tekstissään esiin tuova pitkäsoiton päätöskappale The Loneliest Rider.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Lauantain pitkä:T Rexin vuoden 1972 merkkiteosalbumi

T Rex:The Slider

21. heinäkuuta 1972 EMI:n ja Reprisen julkaisemana ilmestynyt The Slider on T Rexin seitsemäs studioalbumi, jolta poimittiin kaksi singlemenestystä, eli Telegram Sam ja Metal Guru. The Slider saavutti kriitikoiden taholta erinomaiset arvostelut ja nousi brittilistalla neljänneksi. Myös Yhdysvalloissa albumin sijoituksena oli hyvänä pidettävä 17. sija. Pitkäsoitto äänitettiin Pariisin ulkopuolella  Chauteau D' Herouvillessa ja pohjien äänitykset viimeisteltiin Strawberry -studioilla viiden päivän aikana. Äänityksiä jatkettiin Kööpenhaminan Rosenberg- studioilla maaliskuussa ja Flon ja Eddien taustalaulut äänitettiin huhtikuussa Elektran studioilla Los Angelesissa. The Sliderin tuottamisesta vastasi edellisten T Rexin pitkäsoittojen tapaan Tony Visconti. Molemmat The Sliderin singlejulkaisuista nousivat Britanniassa listakärkeen ja Telegram Sam saavutti Yhdysvalloissa 67. sijan. Itse pitkäsoitto pysyi Englannin listalla 18 viikon ajan. Yhdysvalloissa parhaimmillaan saavutettuun 17. sijaan saattoi osaltaan vaikuttaa The Sliderista tehty tv-mainos. Vuonna 1994 Edsel Records julkaisi Sliderista remasteroidun ja bonuskappaleita sisältävän version osana T Rexin uudelleenjulkaisuja. Rabbit Fighter (The Alternate Slider) -niminen albumi oli vuorossa seuraavana vuonna. Se sisälsi vaihtoehtoisia versioita ja radiotallenteita perusalbumin ja myös bonusraitojen kappaleista. Kyseisistä julkaisuista yhdistetty digipack julkaistiin vuonna 2002. Samana vuonna Thunderwing Promotions Limited julkaisi muita The Sliderin äänityksissä nauhoitettuja kappaleita. Kyseiset äänitykset ilmestyivät nimellä The Slider Recordings. Vuonna 2010 Fat Possum Records julkaisi Sliderista remasteroidun uusintapainoksen. The Sliderin kappaleista Ballrooms of Mars päätyi coverina The Bongos-yhtyeen Richard Baronen vuonna 1997 ilmestyneelle sooloalbumille Between Heaven and Cello. Monet kriitikot ovat kohottaneet The Sliderin jopa T Rexin laadukkaimmaksi albumikokonaisuudeksi.

torstai 28. syyskuuta 2017

Perjantain pohjat:Roxy Musicin upea joutsenlaulu

Roxy Music:Avalon

Toukokuussa 1982 ilmestynyt Avalon on brittiyhtye Roxy Musicin kahdeksas ja samalla viimeinen studioalbumi. Se nauhoitettiin Compass Point- studioilla Bahamalla ja mainittua pitkäsoittoa on yleisesti pidetty yhtyeen sofistikoituneemman tyylin huipentumana. Kyseessä on myös Roxy Musicin menestynein albumi, joka nousi brittilistan kärkeen kolmen viikon ajaksi ja pysytteli listoilla yli vuoden ajan. Billboardilla Avalon saavutti parhaimmillaan ainoastaan sijan 53., mutta ylsi silti miljoonamyyntiin ja saavutti platinalevyn. Pitkäsoittoa edeltänyt single More Than This oli top ten- menestys Britanniassa, monissa muissa Euroopan maissa sekä Australiassa. Toisena singlenä julkaistu pitkäsoiton nimikappale oli sekin top 20 -hitti Britanniassa. Kolmantena pikkulevynä julkaistu Take a Chance with Me kääntöpuolellaan remiksattu versio albumiraidasta The Main Thing kohosi vielä Britanniassa top 30:een jääden samalla Roxy Musicin viimeiseksi singlehitiksi. More Than This ja Take a Chance with Me menestyivät suhteellisen hyvin myös Yhdysvalloissa ja jäivät täpärästi sadan suosituimman singlen ulkopuolelle. Bryan Ferry aloitti pitkäsoiton kappaleiden kirjoittamisen Irlannin länsirannikolla. Phil Manzaneran mukaan suurin osa albumin kappaleista kirjoitettiin studiossa. Avalonin kansikuva on Peter Savillen käsialaa ja kyseinen pitkäsoitto saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot. Avalonin kymmenestä kappaleesta seitsemän on täysin Bryan Ferryn käsialaa. While My Heart is Still Beating ja Tara edustavat yhteistyötä saksofonisti Andy McKayn kanssa ja Take a Chance with Me on kirjoitettu soolokitaristi Phil Manzaneran kanssa.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Torstain terävä:Liverpoolin toiseksi suosituin yhtye

Gerry and the Pacemakers oli eräs keskeisimmistä 60-luvun puolivälin merseybeat-soundin edustajista. Beatlesin tavoin kyseinen yhtye oli kotoisin Liverpoolista, Brian Epsteinin manageeroima ja George Matinin tuottama. Historiaan Gerry and the Pacemakers on jäänyt ensimmäisenä brittiyhtyeenä, jonka kolme ensimmäistä singleä; How Do You Do It, I Like It ja You'll Never Walk Alone nousivat kaikki brittilistan kärkipaikalle. Vastaavaan menestykseen ylsi seuraavaksi vasta Frankie Goes to Hollywood 80-luvun puolivälin tienoilla. Gerry and the Pacemakers on päässyt Liverpoolin toiseksi suosituimmaksi yhtyeeksi. Eräs yhtyeen suurimmista menestyssinglesistä, Ferry Cross the Mersey, viittaa Liverpoolin läpi virtaavaan Mersey-jokeen. Gerry Marsden perusti yhtyeen vuonna 1959 veljensä Fredin, Les Chadwickin ja Arthur McMahonin kanssa. Viimeksi mainitun paikan otti Les Maguire vuonna 1961. Yhtyeen originaalinimi Gerry Marsden & The Mars Bars jouduttiin muuttamaan Mars Bar -suklaayhtiön huomautettua kyseisestä seikasta. Gerry and the Pacemakers oli Brian Epsteinin toinen kiinnitys ja myöhemmin hän kiinnitti yhtyeen Beatlesin levy-yhtiön Parlophonen sisaryhtiölle Columbia Recordsille. Ensisingle, Mitch Murrayn kirjoittama How Do You Do It? nousi  listakärkeen ja sen syrjäytti vasta Beatlesin kolmas pikkulevy From Me to You. Oli lähellä, että Gerry and the Pacemakers olisi saanut neljä singleä Britannian listakärkeen, mutta I'm the One -pikkulevyn pääsyn ykkössijalle helmikuussa 1964 esti toinen liverpoolilaisyhtye The Searchers kappaleellaan Needles and Pins. I'm the One -singlestä eteenpäin Gerry Marsden vastasi yhtyeensä sävellyksistä. Muita suuria menestyssinglejä edustivat It's Gonna Be All Right, Ferry Cross the Mersey ja Don't Let the Sun Catch You Crying. Viimeksi mainitun kappaleen Marsden antoi Decca-artisti Louise Cordetille, mutta hänen vuonna 1963 ilmestynyt versionsa ei menestynyt kaupallisesti. Muista Don't Let the Sun Catch You Cryingin coverversioista mainittakoon Jackie DeShannonin, Dr. Johnin, Rickie Lee Jonesin ja Gloria Estefanin levytykset. Gerry and the Pacemakers oli myös mukana alkuvuodesta 1965 työstetyssä elokuvassa Ferry Cross the Mersey, jonka soundtrackin musiikista Gerry Marsden vastasi. Vuonna 1989 Ferry Cross the Merseystä levytettiin uusioversio hyväntekeväisyyssinglelle, jonka tuotto meni Hillsboroughin jalkapallokatastrofin uhrien omaisille. Kyseisen version levytykseen osallistuivat Marsdenin lisäksi esimerkiksi Paul McCartney ja Frankie Goes to Hollywoodin Holy Johnson ja siitä muodostui brittiykkönen. Yhdysvalloissa yhtyeen levyjen julkaisijana oli pieni newyorkilaisyhtiö Laurie. Don't Let the Sun Catch You Cryingin menestyttyä julkaisunsa saivat myös How Do You Do It/You'll Never Walk Alone ja I Like It jonkinasteisen menestyksen kera. Vuoden 1965 loppuun mennessä yhtyeen suosio laski nopeasti Atlantin molemmin puolin ja se lopetti toimintansa lokakuussa 1966. Monet Gerry and the Pacemakersin viimeisistä levytyksistä jäivät julkaisematta yhtyeen kotimaassa. Rumpali Freddie Marsden menehtyi yhdeksäs joulukuuta 2006 Southportissa 66 vuoden ikäisenä ja yhtyeen johtohahmo Gerry Marsden kolmas tammikuuta 2021 78-vuotiaana.

tiistai 26. syyskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Vaihtoehtorockin popularisoinut merkkialbumi

Nirvana:Nevermind

24. syyskuuta 1991 DGC Recordsin julkaisemana ilmestynyt Nevermind on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Nirvanan toinen studioalbumi ja samalla ensimmäinen mainitun levy-yhtiön julkaisu. Butch Vigin tuottama pitkäsoitto oli yhtyeen ensimmäinen, jonka työstämiseen rumpali Dave Grohl osallistui. Vaikka Nevermindiin ei kohdistettu erityisen suuria kaupallisia odotuksia, albumista muodostui yllätysmenestys loppuvuodesta 1991 pitkälti sen ensimmäisen singlejulkaisun Smells Like Teen Spiritin ansiosta. Tammikuuhun 1992 mennessä Nevermind oli syrjäyttänyt Michael Jacksonin Dangerousin Billboardin listan kärkipaikalta. Pitkäsoitolta poimittiin myös kolme muuta singlemenestystä; Come As You Are, Lithium sekä In Bloom. Maailmanlaajuisesti Nevermind on myynyt yli 30 miljoonaa kappaletta, josta yli kymmenen miljoonaa Yhdysvalloissa. Nevermind oli merkittävä albumi etenkin esitellessään grungen ja vaihtoehtorockin valtavirran yleisölle. Se on menestynyt erinomaisesti erilaisilla kaikkien aikojen paras albumi -tyyppisillä listoilla esimerkiksi Rolling Stonessa ja Time -aikakauslehdessä. Solisti/kitaristi Kurt Cobain ja basisti Krist Novoselic perustivat Nirvanan Aberdeenissa, Washingtonissa vuonna 1987. Seattlelainen pienlevy-yhtiö Sub Pop kiinnitti yhtyeen ja julkaisi sen esikoisalbumin Bleach vuonna 1989. Mainitulla pitkäsoitolla rumpalin vakanssista huolehti vielä Chad Channing. Hän jätti Nirvanan seuraavana vuonna ja yhtye oli vailla pysyvää rumpalia. Hardcorepunkyhtye Screamin rumpali Dave Grohl teki soitollaan vaikutuksen Cobainiin ja Novoseliciin ja Screamin hajottua Grohl otti yhteyttä Novoseliciin ja hänestä tuli Nirvanan uusi rumpali. Novoselic on myöhemmin maininnut kaiken osuneen kohdalleen Grohlin liityttyä yhtyeeseen. Samoihin aikoihin Cobain kirjoitti runsaasti uusia kappaleita ja esimerkiksi REM:in, The Smithereensin ja The Pixiesin innoittamana hänen uusista biiseistään tuli melodisia. Tyylillisesti vuonna 1990 julkaistu single Sliver merkitsi Nirvanalle tyylinmuutosta. Grohl ei vielä osallistunut kyseisen kappaleen levytykseen. 90-luvun aluksi Sub Pop koki taloudellisia vaikeuksia. Nirvana valitsi uudeksi levy-yhtiökseen Geffenin alaisuudessa toimineen DGC Recordsin, sillä kyseistä levy-yhtiötä oli suositellut Sonic Youth- yhtyeen Kim Gordon ja yhtyeen manageriporras. Nevermindilla Cobain hyödynsi erityisesti voimasointuja yhdistettyinä popkoukkuihin. Cobainille keskeisiä vaikuttajayhtyeitä olivat esimerkiksi The Knack, The Black Flag sekä Black Sabbath. Nevermind debytoi Billboardin listalla sijalla 144. Yhtyeen aloittaessa Euroopan-kiertueensa marraskuussa 1991 albumi saavutti sijan 35. ja Smells Like Teen Spiritin huomattavan suosion myötä nousi lopulta listakärkeen 11. tammikuuta 1992. Syyskuussa 2011 Nevermindin julkaisusta oli kulunut 20 vuotta ja albumista julkaistiin tuplacd-Deluxe Edition ja neljästä cd:stä sekä dvd:stä koostunut Super Deluxe Edition. The Village Voicen Pazz and Jop- kriitikkoäänestyksessä Nevermind valittiin vuoden albumiksi ja suurin osa albumista tehdyistä arvioista on sekä Nevermindin ilmestymisaikaan että myöhemmin ollut varsin myönteisiä. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Nevermindin sijoitus oli 17.

maanantai 25. syyskuuta 2017

Tiistain tukeva:Erään kaikkien aikojen lauluyhtyeen aliarvostettu joutsenlaulu

The Mamas & The Papas:People Like Us

Marraskuussa 1971 ilmestynyt People Like Us on kaikkien aikojen keskeisimpiin lauluhtyeisiin ja samalla folkrockkokoonpanoihin lukeutuvan The Mamas & The Papasin viides ja samalla viimeinen studioalbumi. Se julkaistiin ainoastaan siksi, että yhtyeessä vaikuttaneilla jäsenillä oli edelleen sopimus Dunhill Recordsin kanssa. Kun The Mamas & The Papas alun perin kiinnitettiin kyseiselle yhtiölle, sitä johti yhtyeen originaalina tuottaja toiminut Lou Adler. Vuoteen 1971 mennessä Dunhillin jakelijana toiminut ABC Records oli ostanut kyseisen yhtiön itselleen ja havainnut yhtyeen sopimukseen sisältyneen ehdon. Sen mukaan yhtyeen oli työstettävä vielä yksi albumi, tai muussa tapauksessa rikottava sopimus ja olla mahdollisten muutosten kohteena. Vaikka People Like Us -pitkäsoitolla on kiistattomat huippuhetkensä, kyseistä pitkäsoittoa on jostakin syystä pidetty jonkinasteisena pettymyksenä The Mamas & The Papasin diskografiassa sekä kriitikoiden että diggareiden keskuudessa. John Phillipsin tuottama albumi myi joka tapauksessa suhteellisen hyvin saavuttaen Billboardin listalla parhaimmillaan 84. sijan. Michelle Phillips kirjoitti myöhemmin The Mamas & The Papasin cd-kokoelman kansiteksteihin People Like Usin kuulostaneen siltä, mitä se oli, eli neljän ihmisen pyrkimykseltä välttää oikeusjuttu. Kaikki kyseisen pitkäsoiton kappaleet olivat John Phillipsin käsialaa lukuun ottamatta pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuvaa raitaa  I Wanna Be A Star, joka edusti yhteistyötä Michelle Phillipsin kanssa. Näin ollen kyseessä on ainoa pelkästään yhtyeen jäsenten originaalikappaleista koostuva The Mamas & The Papasin pitkäsoitto. Jotkin albumin kappaleiden teksteistä viittaavat Johnin romanssiin näyttelijätär Genevieve Waiten kanssa. Pari avioitui vuonna 1972. People Like Usin kappaleista nostettakoon ensiksi esiin Janis Joplinille omistettu upean melodian ja vaihtuvien leadvokalistien ansiosta erinomaisesti toimiva  Pearl, singeformaatissa julkaistu, Billboardin listalla sijalle 81. ja Adult Contemporary -listalla aina 25:ksi kohonnut, tyylikkään  sofistikoitunut popkappale Step Out sekä tyylitajuista folkrockia mainiosti edustava nimiraita, joka jäi kaikkien aikojen viimeiseksi yhtyeen äänittämäksi kappaleeksi. Rivakka Pasific Coast Highway rikastaa instrumentaatiotaan saksofonilla Snowqueen of Texasin edustaessa yhtyeen ydinosaamista, melodista ja stemmojen hallitsemaa folkrockia. Shooting Star on melodisine leadeineen ja sanattomine stemmoineen vielä aavistuksen edeltäjäänsä onnistuneempi.  Lady Genevieve tavoittaa kaivattavan ripauksen edustamansa tyylisuunnan iloittelevuutta. Jälleen upeaa stemmalaulua sisältävä No Doubt tarjoaa instrumentaatiossaan jälleen myös hieman saksofonia. European Blueboy toimii laulelmamaisessa melodiassaan mainiosti ja Grasshopper sisältää kyseisessä kontekstissa jopa harvinaislaatuisen kitarasoolon. Blueberries for Breakfast päättää erään kaikkien aikojen lauluyhtyeen joutsenlauluksi jääneen pitkäsoiton juuri sen toimivimpia elementtejä korostaen. Pelkästään omaa tuotantoa sisältävänä pitkäsoittona People Like Usia voinee pitää hienoisesti aliarvostettuna albumina The Mamas & The Papasin tuotannossa. Huomioitavaa on lisäksi, että Cass Elliott oli kyseisen albumin äänitysten aikoihin melko huonossa kunnossa, ja suurimmasta osasta sen leadvokaaleista vastasivatkin Denny Doherty ja Michelle Phillips. Cass Elliottin vokalisointia kuullaan silti myös osalla People Like Usin kappaleista. Kyseisen pitkäsoiton uusintajulkaisuista vastasivat MCA Records ja Geffen Records. Albumin laajennettu cd-versio sisältää yhdeksän bonusraitaa, joista osa on outtakeseja.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Maanantain mainio:Irina vedossa Joensuun Ilonassa

Viime keväänä seitsemännen pitkäsoittonsa julkaissut, maamme naisartistien kärkikaartiin lukeutuva Irina saapui yhtyeineen keikalle Joensuuhun toistamiseen kuluvan vuoden aikana. Keikkapaikka oli tosin vaihtunut keväisestä Kimmelistä Ilonaan. Yleisöä oli saapunut paikalle selkeästi Irinan edellistä Joensuun-keikkaa runsaammin. Askeleita-albumilta löytyvä Kokokuva käynnisti setin lupaavasti ja sitä seurasi tuoreimpiin menestyskappaleisiin lukeutuva iskevä Parane parane. Näe minut tässä edusti onnistuneesti setin vakavampaa tuotantoa ja sitä seurasi keikan ensimmäinen cover, Laura Voutilaisen Teippaa mut kasaan, joka on päätynyt Irinan ohjelmistoon Vain elämää -jäsenyyden kautta. Hiljaisuus-balladin, uutuusalbumin ensimmäisen singlen En olekaan valmis ja toisen selkeästi iäkkäämmän iskusävelmän Älä riko kaavaa muodostamaa hittikolmikkoa seurasi setin toinen cover, Nikke Ankaran Bang Bang. Kahden uutuuslevyn laadukkaan albumiraidan, eli Puhalluksen ja suukon ja rankemman Tanssi hengittämättä- kappaleen välissä kuultiin todella onnistunut näkemys Irinan varhaisimpiin hitteihin lukeutuvasta kappaleesta Kuurupiiloa, jonka lopussa kitaristikaksikko Janne Kasurinen ja Miika Colliander pääsi revittelemään täydeltä laidalta. Miksi hänkin on täällä kuuluu Irinan keskeisimpiin vanhempiin hitteihin ja tuoreimman albumin balladihelmen Kaaoksen keskellä jälkeen debyyttialbumi Vahvan nimikappaleesta tarjolla oli tarkoituksellisesti tyngäksi jäänyt näkemys. Varsinainen setti päättyi Kymmenen kirosanan vakuuttavaan rokkaukseen ja encoreissa tarjolla oli ensiksi tuoreimman albumin aidon puhutteleva päätöskappale Kuljetaan tämä loppuun ja lopuksi suurimpiin yleisönsuosikkeihin lukeutuva Pokka. Irinan taustayhtye on odotustenmukaisen ammattitaitoinen ja laulajatar itse vakuuttaa paitsi solistin tehtävissään, myös veikeänä ja aitona lavaesiintyjänä.
 
Irina Joensuun Ilonassa 23. 9. 2017.

lauantai 23. syyskuuta 2017

Sunnuntain extra:Lita Fordin edeltäjäänsä menestyksekkäämpi kakkossoolo

Lita Ford:Dancin' on the Edge

Toukokuun lopussa 1984 ilmestynyt Dancin' on the Edge on Lita Fordin toinen sooloalbumi. Kyseessä on myös Litan viimeinen albumi Marcury Recordsille, sillä seuraavaksi hän solmi sopimuksen RCA Recordsin kanssa. Dancin' on the Edgellä kuultiin Litan uutta taustayhtyettä, jonka muodostivat myöhemmin Ozzy Osbournen ja Mötley Crüen kanssa soittanut rumpali Randy Castillo, kosketinsoittaja Aldo Nova ja Alec John Suchin jälkeen Bon Jovissa soittanut basisti Hugh McDonald. Dancin' on the Edgestä muodostui suosiollisesti Litan soolodebyyttiä Out for Bloodia menestyksekkäämpi. Pitkäsoiton kappaleista Gotta Let Go ja Dressed to Kill työstetyt musiikkivideot olivat kovassa rotaatiossa MTV:llä. Niistä jälkimmäisessä nähtiin myös Black Sabbathin kitaristi Tony Iommi. Dancin' on the Edgen kappaleista Hit n' Run sisältää  melodisuudessaan ja tartuntapinnassaan hittipotentiaalia ja nopeatempoisen Fire in My Heartin kekseliäässä riffittelyssä Litan kitaristin taidot pääsevät mainiosti oikeuksiinsa Don't Let Me Down Tonightin ollessa pitkäsoiton ainoa, mutta sitäkin laadukkaampi balladikappale. Sen vastapainoksi Run with the $ päättää Dancin' on the Edgen vakuuttavaan, nopeatempoiseen, iskevään ja ärhäkällä kitarasoololla kruunattuun rokkaukseen. Ford keikkaili tiiviisti Dancin' on the Edgen tiimoilta lähes koko vuoden 1984. Keikkailun huipentumana voi pitää Headbanger's Ballia edeltänyttä konsertti-speciaalia MTV:lle. Billboardin listalla Dancin' on the Edge saavutti parhaimmillaan sijan 66. Albumin nimikappaleesta Ford sai parhaan naispuolisen rocklaulusuorituksen Grammy-ehdokkuuden vuonna 1985.

perjantai 22. syyskuuta 2017

Lauantain pitkä:Eräs rockin suurista vähemmän tunnetuista kitaristeista

23. syyskuuta  1939 syntynyt ja 14. elokuuta 1988 menehtynyt Roy Buchanan oli yhdysvaltalainen kitaristi ja bluesmuusikko. Niin kutsutun Telecaster-soundin pioneereihin lukeutunut Buchanan vaikutti sekä sooloartistina että studiomuusikkona ja uransa alkupuolella hän saavutti kaksi kultalevyä. Vastaavasti kaksi Buchananin tuotannon myöhäisempää pitkäsoittoa nousi Billboardin listalle. Vaikka Buchanan ei milloinkaan saavuttanut supertähtiasemaa, hänestä muodostui varsin vaikutusvaltainen kitaristi. Guitar Player listasi Buchananin 50 kaikkien aikojen  parhaan joukkoon. Vuonna 1977 Buchanan oli mukana PBS:n Austin City Limits-ohjelman toisella tuotantokaudella. Leroy Buchanan syntyi Ozarkissa, Arkansasissa ja varttui Pixleyssä, Kaliforniassa. Mustaan musiikkiin hän tutustui aluksi gospelin kautta. Buchanan osoitti aluksi lahjakkuutta steel-kitaran soittajana ennen siirtymistään kitaraan 50-luvun alussa. Buchanan aloitti ammattilaisuransa 15-vuotiaana Johnny Otisin kanssa. Buchananin debyyttilevytys tapahtui Chess Recordsille vuonna 1958. Tuolloin hän soitti kitarasoolon Dale Hawkinsin versioon kappaleesta My Babe. Kaksi vuotta myöhemmin ollessaan kiertueella Torontossa Buchanan lopetti musiikillisen yhteistyönsä Dale Hawkinsin kanssa ja ryhtyi musisoimaan serkkunsa Ronnie Hawkinsin ja viimeksi manitun kitaraopettajan Robbie Robertsonin kanssa. Buchanan palasi pian Yhdysvaltoihin ja Ronnie Hawkinsin taustayhtye saavutti myöhemmin merkittäviä musiikillisia ansioita nimellä The Band. 1960-luvun alussa Buchanan soitti useissa rockyhtyeissä ja osallistui kitaristin ominaisuudessa esimerkiksi Freddy Cannonin levytyksiin. Seuraavan vuosikymmenen alussa hän saavutti menestystä sooloartistina Washington DC:n alueella. Debyyttisinglensä Mule Train Stomp Buchanan oli levyttänyt vuonna 1961 Swan-levy-yhtiölle. Seuraavana vuonna rumpali Bobby Greggin kanssa tehdyt levytykset esittelivät Buchananille tunnusomaisen soundin. The British Walkersin riveissä Buchananin tyylisuuntana oli britti-invaasion henkinen musiikki. Buchananin ura lähti toden teolla käyntiin vuonna 1971 PBS:n työstämän tunnin mittaisen musiikkiohjelman ansiosta. Introducing Roy Buchanan -nimisen dokumentin myötä Buchanan solmi levytyssopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Kyseiselle yhtiölle Buchanan levytti viisi pitkäsoittoa, joista Second saavutti kultalevyn. Seuraavaksi Buchanan työsti kolme albumia Atlantic Recordsille. Niistä vuonna 1977 ilmestynyt Loaded Zone myi niin ikään kultalevyksi. Buchanan lopetti levytykset vuonna 1981 ja ilmoitti, ettei enää koskaan palaisi studioon, ellei saisi levyttää haluamaansa musiikkia haluamallaan tavalla. Neljä vuotta myöhemmin Alligator Records sai Buchananin levytysten osalta toisiin ajatuksiin.  Keväällä 1985 ilmestyi uusi pitkäsoitto When the Guitar Plays the Blues. Kyseessä oli ensi kerta, kun Buchananilla oli studiossa täysi taiteellinen vapaus. Syksyllä 1986 ilmestyneellä albumilla Dancing on the Edge vokalistina kolmella raidalla kuultiin Delbert McClintonia.Vuonna 1987 ilmestyi Buchananin 12. ja samalla hänen joutsenlaulukseen jäänyt pitkäsoitto Hot Wires. Viimeisen keikkansa Buchanan soitti seitsemäs elokuuta 1988 Guilfordissa, Connecticutissa. Hänen kuolemansa on virallisesti vahvistettu itsemurhaksi. Buchananin edesmenon jälkeen häneltä on julkaistu useita kokoelma-albumeita ja vuonna 2004 vuorossa oli aikaisemmin julkaisematta jäänyt, Polydor-levy-yhtiölle levytetty pitkäsoitto The Prophet.

torstai 21. syyskuuta 2017

Perjantain pohjat:Kotimaisen katurockin klassikon kova kakkosalbumi

Smack:Rattlesnake Bite

Syksyllä 1985 ilmestynyt Rattlesnake Bite on Suomen tärkeimmän katurockyhtyeen Smackin toinen täyspitkä, jolla yhtye laajensi onnistuneesti musiikillista ilmaisuaan edellisenä vuonna ilmestyneestä rujosta, mutta tyylisuunnassaan täydellisesti onnistuneesta debyytistään Smack On You. Rattlesnake Biten aikaan yhtyeen kakkoskitaristiksi oli vaihtunut aikaisemmin Lamassa ja Fast Beethovensissa soittanut Rane Raitsikka, alias Harri Jäntti. Rattlesnake Biten tunnetuinta antia edustavat Smackin harvinaislaatuisen balladituotannon huippuhetkiin lukeutuva Somewhere Out of the Day sekä revittelevä cover I'm Not Your Stepping Stone, joka muistetaan parhaiten The Monkeesin näkemyksenä. Roses Have Faded tavoittaa melankolisen tunnelmansa Ilari "Claude" Peltolan upean vokalisoinnin kruunaamana erinomaisesti. Nearby the Hanging Tree on teemansakin vuoksi uhkaava ja rytmiikaltaan kiinnostava pala, joka löytää kertosäkeeseensä todellista vimmaa. Nimiraita Rattlesnake Bite ja erityisesti keikkastandardiksi muodostunut Pass That Bottle edustavat Rattlesnake Biten revittelevintä osastoa. Aavistuksen nyansikkaampi Shade of the Blade lukeutuu niin ikään pitkäsoiton todellisiin kultahippuihin ja myös Oh Lord ansaitsee kiistatta katurockklassikon tittelin. Nyansikkaampiin raitoihin lukeutuvat upeita kitaraviidakoita tarjoava pitkäsoiton kakkospuolen avausraita Weird is the Sea sekä seesteisyydessään muusta albumin tuotannosta ratkaisevasti eroava päätösraita Icedrops. Ainoastaan instrumentaalikappale On the Run edustaa kovassa seurassa hienoista täytettä. Rattlesnake Bite on klassikko lähes kaikkien muiden Smack-albumien tavoin. Ainoastaan pitkäsoiton vajaan puolen tunnin mittainen kokonaiskesto on hienoinen pettymys.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Torstain terävä:Whitesnaken vuoden 1982 klassikkoalbumi

Whitesnake:Saints & Sinners

20. marraskuuta 1982 ilmestynyt Saints & Sinners on brittiläisen hardrockin ydinryhmään lukeutuvan Whitesnaken viides studioalbumi. Kyseinen pitkäsoitto saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan ja sen kappaleista kaksi, eli Here I Go Again ja Crying in the Rain versioitiin uudelleen Whitesnaken vuonna 1987 ilmestyneelle ja samannimiselle pitkäsoitolle. Saints & Sinnersin äänitykset alkoivat vuonna 1981 heti kun yhtyeen edellisen pitkäsoiton Come an' Get Itin tiimoilta tehty kiertue oli saatu päätökseen. Yhtyeen sisällä alkoi kuitenkin esiintyä skismoja. Kitaristi Mick Moodyn vuonna 1997 antaman haastattelun mukaan Whitesnake bailasi liikaa, väsyi eikä vastaanottanut riittävästi rahaa kuuteen kultalevyynsä verrattuna. Moodyn mukaan oli täysin luontevaa, että kolmessa, neljässä intensiivisessä vuodessa yhtyeen jäsenet väsyvät toisiinsa ja alkavat kadottaa mielenkiintonsa. Jokainen Whitesnaken jäsenistä halusi tehdä jotakin muuta tai kirjoittaa kappaleita muiden kanssa. Moody jätti yhtyeen vuoden 1981 joulukuussa ja pian tämän jälkeen  johtohahmo, solisti David Coverdale järjesti tapaamisen kaikkien Whitesnaken jäsenten kesken ja pisti yhtyeen tauolle. Myös Coverdale oli huolissaan yhtyeen taloudellisesta tilanteesta ja hän lopetti yhteistyön manageri John Colettan kanssa, joka oli toiminut myös Deep Purplen managerina vuosien 1968 ja 1976 välillä. Vuoden 1982 aikana musiikkilehdistössä alkoi kiertää huhuja, joiden mukaan myös toinen kitaristi Bernie Marsden, basisti Neil Murray ja rumpali Ian Paice olivat jättämässä Whitesnaken. Ainoastaan kosketinsoittaja Jon Lord jatkoi yhteistyötään Coverdalen kanssa. Elokuussa 1982 David Coverdale pyysi Mick Moodya tekemään paluun yhtyeeseen. Moodyn mukaan Coverdale otti häneen yhteyttä loppuvuodesta 1982 ja ilmoitti haluavansa viimeistellä Saints & Sinners -pitkäsoiton tekemällä taustalauluja ynnä muuta. Kyseisessä vaiheessa uutta miehistöä Whitesnakessa edustivat aikaisemmin yhtyeessä Trapeze kitaroinut Mel Galley, viimeksi Rainbowssa rumpaloinut Cozy Powell sekä basisti Colin Hodgkinson. Koska Saints & Sinnersin äänitykset olivat lähes valmiit, yhtyeen uutta kokoonpanoa kuultiin albumilla ainoastaan Galleyn Moodyn kanssa levyttämien taustalaulujen osalta. Legendaarisen rytmiryhmän, eli Paicen ja Murrayn osuudet jäivät koskemattomiksi. Kokonaisuutena kyseessä lienee eräs Whitesnaken vahvimmista albumikokonaisuuksista. Jo Rough & Ready, Crying in the Rain ja balladiklassikko Here I Go Again tekevät albumista omalta osaltaan liki pitäen klassikon. Varsin lähelle kyseistä kolmikkoa albumin kappaleista sijoittuvat laadullisesti vähintään Victim of Love ja Rock N' Roll Angels.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Merkittävän naisrockarin menestynein pitkäsoitto

Joan Jett and The Blackhearts:I Love Rock N' Roll

18. marraskuuta 1981 ilmestynyt I Love Rock N' Roll on Joan Jettin toinen studioalbumi ja ensimmäinen, jonka hän työsti taustayhtyeensä The Blackheartsin kanssa. Pian ensimmäisten äänitysten päätyttyä Soundworks -studioilla originaalin The Blackheartsin kitaristin Eric Ambellin korvasi Ricky Byrd. Yli kymmenen miljoonan kappaleen myynnillään I Love Rock N' Roll on Jettin uran menestynein pitkäsoitto. Sen menestykseen vaikutti osaltaan ratkaisevasti albumin nimikappale, joka ilmestyi singleformaatissa pian pitkäsoiton julkaisun jälkeen. Jett kuuli The Arrowsin originaaliversion I Love Rock N' Rollista vuonna 1976 ja olisi halunnut sen jo tuonaikaisen yhtyeensä The Runawaysin levytysohjelmistoon. Jettin versio ilmestyi toisin sanoen vasta seitsemän vuotta hänen kyseiseen kappaleeseen kohdistamansa ensidiggauksen jälkeen. I Love Rock N' Rollin joulukuussa 1981 ilmestynyt ensimmäinen painos päättyi joululauluun Little Drummer Boy. Pitkäsoiton toisella painoksella sen oli korvannut uudelleen levytetty näkemys kappaleesta Oh Woe Is Me. Vinyylinä I Love Rock N' Roll julkaistiin uudelleen vuonna 2009. Kyseisellä versiolla olivat mukana sekä Little Drummer Boy että Oh Woe Is Me. Lisäksi sillä kuultiin treeniversio kappaleesta You Don't Know What You've Got, joka oli alun perin ilmestynyt Boardwalk Recordsin julkaiseman I Love Rock N' Roll -singlen kakkospuolella. Vastaavasti Oh Woe Is Me oli julkaistu aikaisemmin I Love Rock N' Roll -albumin toisen singlemenestyksen, Tommy James & The Shondells-laina Crimson and Cloverin kakkospuolella. Pitkäsoiton muita lainakappaleita ovat The Halosin originaali Nag, Jettin vanhan yhtyeen The Runawaysin ohjelmistosta poimittu You're Too Possessive sekä The Dave Clark Fiven Bits and Pieces. Oman tuontannon huippuhetkiin pitkäsoitolla lukeutuvat erityisesti iskevä (I'm Gonna) Runaway sekä puhutteleva Love Is Pain. Bonuskappaleita edustavat Richard Berryn säveltämä ja The Kingsmenin levytyksenä tunnetuimmaksi muodostunut garagerockklassikko Louie Louie sekä Eddie Cochranin Summertime Blues.  Viimeksi mainittu julkaistiin Kanadassa yksipuoleisena singlenä ja Australiassa 12-tuumaisena singlenä Do You Wanna Touch Me (Oh Yeah):in kanssa. Blackheart Recordsin I Love Rock N' Rollista vuonna 1992 julkaisema cd-versio sisälsi 13 kappaletta. Vielä vuonna 1998 ilmestyi remasteroitu cd-versio bonuskappaleinaan Summertime Blues ja lauluhtye The Coastersin kanssa versioitu Nag.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tiistain tukeva:Eräs keskeisimmistä heavy metallin kehitykseen vaikuttaneista albumeista

Black Sabbath:Paranoid

18. syyskuuta 1970 Vertigon julkaisemana ilmestynyt Paranoid on Black Sabbathin toinen studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen ainoa brittilistan kärkeen noussut pitkäsoitto ennen vuonna 2013 julkaistua paluulevyä 13. Paranoid-albumi sisältää useita yhtyeen tunnuskappaleita, kuten Iron Man, War Pigs sekä pitkäsoiton nimikappale, joka neljännen sijan tavoittaneena oli yhtyeen ainoa top teniin noussut single. Paranoid-pitkäsoittoa pidetään yleisesti eräänä heavy metallin kehitykseen keskeisesti vaikuttaneista albumeista. Black Sabbath palasi studioon tuottaja Rodger Bainin kanssa kesäkuussa 1970 ainoastaan neljä kuukautta nimettömän esikoisalbuminsa ilmestymisen jälkeen. Paranoid-pitkäsoitto nauhoitettiin Lontoossa Regent Sound - ja Island-studioilla. Pitkäsoiton nimikappale oli täytebiisi, joka saatiin teksteineen valmiiksi kahdessa tunnissa. Suuri osa Paranoid-albumin kappaleista syntyi lavalla soitetuista jamitteluista. Esimerkiksi War Pigs syntyi Warning-kappaleen aikana yhtyeen jammaillessa clubissa. Pitkäsoiton yleislinjasta eroavassa Planet Caravanissa Ozzy Osbourne lauloi Leslie-speakkerin läpi. Kyseisessä seesteisessä kappaleessa Sabbath osoitti kykenevänsä työstämään myös huomattavasti rauhallisempaa musiikkia Tony Iommin raskaiden riffien vastapainoksi. War Pigsin originaalinimeksi kaavailtiin Walpurgisia. War Pigsiä suunniteltiin myös albumin nimeksi, mutta koska Paranoid osoitti potentiaalinsa menestyä singlenä, muutettiin se myös albumin nimeksi. Iron Manin originaalinini oli Iron Bloke ja kappaleen riffi on suorastaan ikoninen heavykitaristien keskuudessa. Kappaleen Electric Funeral tekstissä hyödynnetään ilmestymiskirjamaista kuvastoa. Uhkaavan riffin varaan rakennettu Hand of Doom kertoo Vietnamin sodasta palanneista sotilaista, jotka olivat tulleet riippuvaisiksi heroniinista. Geezer Butlerin mukaan Bill Wardin rumpusoolo kappaleessa Rat Salad oli saanut alkunsa niistä monta tuntia kestäneistä keikoista, joita Black Sabbath oli joutunut soittamaan uransa alkuvaiheessa. Pitkäsoiton päätöskappaletta Fairies Wear Boots Sabbath-elämänkerturi Mick Wall on kuvannut raa'aksi riffiksi, jota sievisti kauniin pahaenteinen melodia. Paranoid-albumin sisäkannessa on kuva yhtyeestä kuvattuna ruohoisan kukkulan juurella. Kyseessä on ensi kerta, kun Black Sabbath esiintyi albuminsa kansikuvassa. Yhdysvalloissa albumi julkaistiin vasta tammikuussa 1971 ja parhaimmillaan se saavutti 12:n sijan samaisen vuoden maaliskuussa täysin ilman radiosoittoa. Paranoid-pitkäsoiton on todettu määritelleen heavy metallin soundia ja tyyliä kenties enemmän kuin mikään muu mainittua tyylisuuntaa edustava albumi. Black Sabbath on vaikuttanut heavy metal ja rockyhtyesiin kolmella vuosikymmenellä ja esimerkiksi Metallica, Nirvana ja Slipknot lukeutuvat avoimesti Sabbathin diggareihin.  Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Paranoid saavutti sijan 131. Yhdysvalloissa Sabbath konsertoi ensiksi lokakuussa 1970. Vaikka Paranoid-pitkäsoitolta julkaistu toinen single Iron Man jäi Yhdysvalloissa top 40 -listan ulkopuolelle, on kyseinen kappale Sabbathin suosituin single Atlantin toisella puolella. Monet arvostetut raskaan rockin tekijät ovat ylistäneet Paranoid-albumin kappaleita. Alice in Chainsin Jerry Cantrell on nimennyt Hand of Doomin mestariteokseksi, Anthraxin Scott Ianin mukaan War Pigs on ilmestyskirjan ääni ja Motörheadin Lemmy Kilmister on maininnut Iron Manin erääksi kaikkien aikojen muistettavimmista riffeistä. Slayerin Kerry Kingin mukaan Electric Funeral sisältää erinomaisesti aikaa kestäviä tapporiffejä. Vuonna 1994 ilmestyneellä tribuuttialbumilla Nativity in Black coveroidaan kolme Paranoid-albumin kappaletta. Therapy? versioi Iron Manin Ozzy Osbournen vokalisoimana, nimiraita kuullaan Megadethin esittämänä ja Faith No Morelta tarjolla on livetulkinta War Pigsistä. Yhtyeen studioversio mainitusta kappaleesta löytyy sen vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta The Real Thing. Nativity in Black II julkaistiin vuonna 2000 ja tribuuttialbumin kakkososalla Slayer versioi Hand of Doomin ja Pantera Electric Funeralin.

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Maanantain mainio:Eero Raittinen & Noisy Kinda Men hyvässä iskussa

Kuudes lokakuuta 1944 syntynyt Eero Raittinen lukeutuu kotimaisen rockin ja bluesin virstanpylväisiin. The Boys-yhtyeen lisäksi hänet muistetaan esimerkiksi jäsenyydestään yhtyeissä Tasavallan presidentti, Ball, Rotox, ja Eero Raittinen & Kansainväliset seikkailijat. Eeron ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1970 julkaistu ja jo edellisenä vuonna nauhoitettu Eeron elpee, joka ilmestyi uudestaan vuonna 1977 nimellä Blues from the North. Tämänvuotiseen Kolin Ruskabluesiin Eero saapui Noisy Kinda Menin solistina. Yhtye julkaisi esikoisalbuminsa vuonna 2004 ja sen soittajiston muodostavat kitaristi Jarkka Rissanen, rumpali Janne Haavisto, basisti Tom Nyman ja kosketinsoittaja Pekka Gröhn. Keikka käynnistyi aikataulussaan Jarkka Rissasen vokalisoimalla Hank Williams-biisillä My Sweet Love, jonka jälkeen Eero saapui lavalle ja aloitti osuutensa intensiivisesti rokkaavalla näkemyksellä Down the Linesta, jonka hän on käynyt levyttämässä Noisy Kinda Menin kanssa Woodstockissa. Seuraavaksi vuorossa oli pari poimintaa Teksas-bluesin helmiin lukeutuvan The Fabulous Thunderbirdsin ohjelmistosta. Niihin lukeutuivat seesteisempi ja myös Nick Lowen levytyksenä muistettu One's Too Many ja rullaavampi Sugar Coated Love. Geraint Watkinsin gospelhenkisestä Blessed with Happinessistä kuultiin vakuuttava näkemys. Eeron ja Noisy Kinda Menin levytysversio kappaleesta löytyy Woodstock-albumilta, samoin kuin toinen setissä versioitu Watkins-laina Soldier of Love. Niiden välissä tarjoiltiin Chuck Berryn harvinaisempi balladihelmi Drifting Heart sekä Little Richardin vähemmän tunnettua tuotantoa edustava ja maittavasti svengannut Poor Dog. Timo Kiiskisen 90-luvun puolivälin tienoilla julkaisemasta kappaleesta Pohjanmaan helmi settiin sisällytettiin sen iskevä englanninnos Pearl The Kitchen Maid. Noisy Kinda Menin vuoden 2004 albumilta tarjoiltiin Soon ja pari vuotta myöhemmin ilmestyneeltä Pubrock-pitkäsoitolta Joe Josean Hit Git and Split. Keikka päättyi verevään tulkintaan The Fabulous Thunderbirdsin menopalasta Can't Tear It Up Enough. Lähes 73-vuotias Eero oli tulkintojensa osalta edelleen vedossa ja Noisy Kinda Men soitti kiitettävän tiukasti ja svengaten. Biisivalinnat olivat monipuolisia ja myös tyylisuuntansa klassikoilta tarjolla oli vähemmän tunnettuja ja kiinnostavia poimintoja.

Eero Raittinen ja Noisy Kinda Men Kolin Ruskabluesissa 16. 9. 2017.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Sunnuntain extra:Kenney Jonesin ensimmäinen studioalbumi The Whon riveissä

The Who:Face Dances

Maaliskuun puolivälissä 1981 ilmestynyt Face Dances on The Whon yhdeksäs studioalbumi. Yhdysvalloissa sen julkaisijana oli Warner Bros ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa Polydor Records. Lisäksi kyseessä oli yhtyeen Warner-debyytti ja ensimmäinen niistä kahdesta studioalbumista, jolla rumpalina oli Kenney Jones kolme vuotta aikaisemmin tapahtuneen Keith Moonin kuoleman jälkeen. Vaikka Face Dances saavutti kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, on yhtyeen solisti Roger Daltrey vuoden 1994 haastattelussaan maininnut pitävänsä kyseisestä albumista. Britanniassa Face Dances saavutti parhaimmillaan toisen ja Yhdysvalloisa neljännen sijan. Pitkäsoiton kansi sisältää maalauksia yhtyeen jäsenistä ja niistä vastaavat useat kuuluisat taiteilijat, kuten Tom Phillips, Richard Hamilton ja Allen Jones. Sincer Recordsin Face Dancesista vuonna 1992 julkaisema cd-versio sisälsi ainoastaan originaalin albumin kappaleet. Sitä vastoin viittä vuotta myöhemmin Face Dancesistä ilmestyi uudelleen miksattu ja remasteroitu versio, joka sisälsi lisäksi bonuskappaleinaan outtakeseja ja liveversioita. Kappaleen How Can You Do It Alone livetulkinta on editoitu versio. Pitkäsoiton ensimmäisestä singlestä You Better You Bet tehty video oli ensimmäisiä MTV:llä vuonna 1981 näytettyjä ja se pääsi myös tehosoittoon. Daily Recordsia lukuun ottamatta kaikkia Face Dancesin kappaleista on soitettu livenä, joko The Whon, tai jonkun yhtyeen jäsenistä esittämänä. Vuoden 1981 kiertueella Face Dancesiltä oli ohjelmistossa viisi poimintaa. Pitempiaikaisiksi keikkasuosikeiksi niistä muodostuivat You Better You Bet, John Entwistlen käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa The Quiet One sekä Another Tricky Day. Niistä You Better You Bet on päässyt mukaan lähes kaikkien myöhempien kiertueiden settilistaan. Vuoden 1982 kiertuetta tuoreemmilla kiertueilla John Entwistlen käsialaa olleista kappaleista klassikkoalbumilta Who's Next löytyvä My Wife syrjäytti jälleen The Quiet Onen.

perjantai 15. syyskuuta 2017

Lauantain pitkä:Amadeus 45 vuotta

Joensuulaisyhtye Amadeuksen perustamisesta on näinä hetkinä tullut kuluneeksi 45 vuotta. Solisti Hannu "Heavy" Tikkanen kertaa yhtyeen vaiheita.
.
Amadeus perustettiin vuonna 1972?

Hannu:"Syksyllä 1972 rumpali Antti Riikonen ja basisti Juhani "Ykä" Kokkonen kokosivat bändin ja keksivät nimen. Mukaan he pyysivät kosketinsoittaja Seppo Haukan, kitaristi Veli-Matti Kimasen ja laulusolisti Hannu Tikkasen (viimeksi mainitun Tikkasen opiskelijatoverin Nissisen Pepen suosittelemana). Kaiken kaikkiaan yhtyeessä on ollut 12 eri kokoonpanoa ja 21 soittajaa. Ohjelmistoa alkuvaiheessa mm. Nashville Teensin Tobacco Road, Chuck Berryn Johnny B. Goode, The Rolling Stonesin Jumping Jack Flash ja The Doorsin Light My Fire."

Amadeus on soittanut lämmittelykeikkoja useille keskeisille kotimaisille rockyhtyeille?

Hannu:"70- ja 80-luvuilla lämppärinä mm. Royalsille, Baddingille,Epuille, Juicelle, Alwari Tuohitorvelle, Defiersille, Pave Maijaselle, Kontra Virtaselle.Säestäjänä mm. Frank Robsonille, Irwinille, Arto Sotavallalle, Paula Koivuniemelle, Markku Suomiselle, Beritille,Tuulikki Kuorikoskelle, Tapani Kansalle, Martti Innaselle, Kai Lindille, Eija-Sinikalle ym. ym. 70-luvulla keikkoja parhaimmillaan 120 vuodessa. Joukossa tanssilavoja ja -taloja sekä ravintoloita. 90- ja 2000-luvuilla lämppärinä Ilovaarissa Pete Best Bandille, The Tremeloesille, The Manfredsille, Dr. Feelgoodille ja Uriah Heep Legendsille + lukuisille suomalaisille rock-legendoille."

Amadeus menestyi myös Rockin SM-kilpaluissa 70-luvun lopulla?

Hannu:" Vuonna 1978 voitettiin Rockin SM:n Itä-Suomen aluekarsinta ja sijoituttiin Lappeenrannan loppukisassa 8. sijalle."

70- ja 80-lukujen taitteessa Amadeus teki useampia levytyksiä?

Hannu:"Vuonna 1979 Amadeus levytti neljä laulusolisti Hannu Tikkasen tekemää kappaletta kokoelmakasetille Kesämusa (äänitys legendaarisessa Lahden Microvoxissa ja levy-yhtiönä silloinen Finndisc) Nykyisin tuon levytyksen kappaleista Kivikylän Rock´n Roll on kohonnut retrohenkisten diggareiden yllättävän suureen suosioon. Vuonna 1980 Amadeus äänitti Kuopion Rolling-studiossa Tikkasen kappaleen Asfaltti elää, joka päätyi Nuorisoyhtyeet esittävät -kokoelmavinyylille. (Otto-Elektroniikka julkaisijana).Myös tästä kappaleesta on tullut indie-porukoiden diggaamiskohde.Vuonna 2005 Amadeus levytti Gorin tuottamalle kokoelmalevylle Radio G.O.R. Tikkasen tekemän kappaleen Tutut kadut (äänitys Jussi Karttusen Jokiaudio-studiossa)."

Tiivistä Amadeuksen uran viimeisimmät 20 vuotta?

Hannu:"Viimeisten 20 vuoden aikana Amadeus on tehnyt nostalgia-keikkoja Pohjois-Karjalassa harvakseltaan. (+ tuo 2005 levytys). Edelleen löytyy aina täysi tuvallinen yleisöä siellä, missä Amadeus esiintyy."

Yhtyeen tulevaisuudensuunnitelmat?

Hannu:" Amadeus on tehnyt yhteensä n.850 keikkaa. Tulevaisuudessa bändi esiintyy edelleen muutaman keikan vuosivauhtia. Nykyinen kokoonpano on hyvässä kunnossa eikä lopettamisesta ole vielä puhettakaan.Nykyinen kokoonpano on: Laulusolisti-harpisti Hannu Tikkanen, basisti Matti Pesonen, komppikitaristi Heikki Hirvonen, soolokitaristi Risto Riikonen, kosketinsoittaja Ilkka Korjus ja rumpali Ilkka Auvinen. Perustajajäseniä on siis enää vain Hannu Tikkanen, mutta Pesonen, Hirvonen ja Korjus ovat olleet bändissä myös jo 43 vuotta."

Nimeä kolme huippuhetkeä Amadeuksen uran varrelta?

Hannu:" Hienoimpia hetkiä Amadeuksen historiassa on mm. voitto Rockin SM:n Itä-Suomen aluekarsinnoissa Kuopiossa v. 1978, ensimmäinen levytys v. 1979 Lahden legendaarisessa Pekka Nurmikallion Microvox-studiossa, missä Hurriganesinkin ensimmäinen levy äänitettiin ja Ilovaarirockien keikat 90- ja 2000-luvuilla, jolloin Amadeus oli monina vuosina koko festareiden suosituin bändi saaden aikaan suoranaisen massahysterian yleisön joukossa."

torstai 14. syyskuuta 2017

Perjantain pohjat:Rushin vuoden 1982 suurmenestys

Rush:Signals

Syyskuussa 1982 ilmestynyt Signals on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin yhdeksäs studioalbumi. Se on edellisenä vuonna julkaistun menestyksekkään pitkäsoiton Moving Pictures seuraaja ja hyödynsi instrumentaatiossaan syntetisaattoreita, sekvenssereitä ja sähköviulua. Billboardin albumilistalla Signals saavutti kymmenennen sijan ja myi platinalevyksi jo illmestymisvuotensa marraskuussa. Signalsin kappaleiden kirjoitustyö alkoi Moving Picturesin tiimoilta tehdyn kiertueen nauhoitetuissa soundcheckeissä. Kappaleen Chemistry osat yhtyeen jäsenet kirjoittivat itsenäisesti. Geddy Lee kirjoitti kosketinsoitinmelodian, Alex Lifeson säkeistön kitarariffin ja Neil Peart kertosäkeen rumpukompin. Tavanomaisesta poiketen Lifeson ja Lee saivat idean kappaleen aiheesta ja esittelivät raakatekstin Peartille viimeisteltäväksi. Countdown sai inspiraationsa Space Shuttle Columbian lähdöstä. Syyskuussa Quebecin Le- studiossa alkanut jamittelu sai kunnian olla lähtölaukauksena kappaleelle Subdivisions. Peart vastasi kappaleen teksteistä Leen ja Lifesonin kirjoittaessa sen loput osat. Signalsin kappaleista The Weapon sai alkunsa Leen kotona Torontossa hänen kokeillessaan sekvenssereitä ja rumpukoneita. Tammikuussa 1982 Neitsytsaarilla Peart esitteli Analog Kidin tekstin Leelle ja kaksikko päätti, että kappaleesta tulisi pehmeällä kertosäkeellä kuorrutettu rockbiisi. Digital Man syntyi maaliskuussa Ontariossa ja kappaleen ska-tyylinen bridgeosuus luotiin Le-studiossa ja New World Man kirjoitettiin ja nauhoitettiin samana päivänä toukokuun aikana. Vielä kesäkuussa FM-yhtyeen Ben Mink soitti sähköviuluosuudet kappaleeseen Losing It. Signals oli viimeinen Terry Brownin tuottama Rushin pitkäsoitto. Hän oli  ollut tuotannon osalta yhteistyössä yhtyeen kanssa sen kakkosalbumista Fly by Night lähtien.  Remasteroidut versiot Signalsista ovat vuosilta 1994, 1997, 2011 ja 2015. Niistä viimeisin on vinyyliversio.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Torstain terävä.Eräs southern rockin klassikon voimahahmoista

14. syyskuuta 1949 syntynyt ja 20. lokakuuta 1977 lentokoneturmassa menehtynyt Steven Earl eli Steve Gaines oli amerikkalaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti southern rock-yhtye Lynyrd Skynyrdin kitaristiksi, solistiksi ja säveltäjäksi. Hänen pestinsä yhtyeessä alkoi 11. toukokuuta 1976 ja jatkui kuolemaan saakka. Steven isosisko Cassie menehtyi samaisessa lentoturmassa ja hän kuului Skynyrdin taustakuoron solisteihin. Gaines syntyi Senecassa, Missourissa ja varttui Miamissa, Oklahomassa. 15-vuotiaana Steve todensi Beatlesin konsertin Kansas Cityssä ja sai sen jälkeen isänsä hankkimaan hänelle ensimmäisen kitaransa. Gainesin yhtye Manalive teki äänityksiä Memphisin kuuluisilla Sun-studioilla. 70-luvun alkupuolella Steve soitti yhtyeissä Riot Smokehouse,  Rusty Dayn kanssa yhtyeessä Detroit sekä vuoden 1974 paikkeilla toimintansa aloittaneessa Crawdadissa. Vuonna 1975 Gaines teki Crawdadin kanssa äänityksiä Capricorn-studioilla Georgian Maconissa. Vuonna 1988 kyseiset äänitykset julkaistiin postuumisti Gainesin sooloalbumina nimellä One in the Sun. Kyseessä on Steven ainoa virallinen sooloalbumi. Gainesin lesken Teresan ansiosta markkinoilla on ollut myös kaksi harvinaista cd:tä. I Know A Little sisältää Crawdadin ja Manaliven liveäänityksiä ja Okie Special Crawdadin ja Detroitin vastaavia. Kumpaakin cd:tä on painettu ainoastaan 100 kappaletta. Joulukuussa 1975 Steven isosiskosta Cassiesta tuli Lynyrd Skynyrdin taustakuoron The Honkettesin jäsen. Näihin aikoihin Skynyrd etsi riveihinsä uutta kitaristia kesällä 1975 eronneen Ed Kingin tilalle. Cassie suositteli pikkuveljeään yhtyeeseen ja hän pääsi soittamaan debyyttikeikkansa Skynyrdissä Kansasin yliopistossa 11. toukokuuta 1976. Kyseistä konserttia seurasi muutama jamittelusessio ja Gainesista tuli Skynyrdin jäsen juuri ennen livealbumi One More from the Roadin levyttämistä. Ensimmäinen kyseistä tupla-albumia varten äänitetyistä konserteista oli Gainesin kolmas keikka Skynyrdin riveissä. Gainesin osuus kitaristina ja myös biisintekijänä oli merkittävä Street Survivorsilla, joka oli ainoa Skynyrdin studioalbumi, jonka levyttämiseen hän ehti osallistua. Nopean boogiekappaleen I Know A Little Gaines oli säveltänyt jo ennen Skynyrdiin liittymistään, raidalla You Got That Right hän jakoi vokaalisuudet Ronnie Van Zantin kanssa ja omaa käsialaansa olevassa ja albumin päättävässä bluesnumerossa Ain't No Good Life Gaines oli harvinaislaatuisesti myös leadvokalistina.

maanantai 11. syyskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen bluesrockin helmen tuonaikainen jäähyväislive

Free:Free Live!

Syyskuussa 1971 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Free Live! oli ilmestyessään postuumi kunnianosoitus brittiläisen bluesrockin parhaimmistoon lukeutuvalle yhtyeelle, joka oli siltä erää lopettanut toimintansa samaisen vuoden huhtikuussa. Freen jäähyväislivestä muodostui menestys osittain myös yhtyeen hajoamisen aiheuttaman huomion vuoksi. Se nousi brittilistalla neljänneksi ja Billboardilla albumin sijoitus oli 89. Samoihin aikoihin Free saavutti myös singlehitin pianovoittoisella ja yleiseen tyyliinsä verrattuna melko popahtavalla kappaleellaan My Brother Jake. Free Liven! ja myös sen cd-version bonuskappaleiden äänitykset ovat Sunderlandista ja Croydonista vuoden 1970 tammikuulta ja syyskuulta. Äänittäjän tehtävistä levyllä huolehtinut Andy Johns kelpuutti Livelle Sunderlandin-keikalta ainoastaan kappaleet All Right Now ja The Hunter. Debyytiltä Tons of Sobs mukana on The Hunterin lisäksi letkeä I'm a Mover ja bonuskappaleissa raaka Walk In My Shadow ja yli yhdeksänminuuttinen bluesvaikutteinen Moonshine. Fire and Waterilta kuullaan All Right Nown lisäksi ehdotonta klassikkotuotantoa edustava nimikappale ja toinen kiistaton merkkiteos Mr Big. Highway-pitkäsoiton valinnat ovat balladikaunokki Be My Friend ja ärhäkkä Riding on a Pony. Kahdeksasta kappaleesta koostuva albumin perusversio päättyy lempeään studioraitaan Get Where I Belong, joka kuului tuolloin neljän viimeisen yhtyeen nauhoittaman kappaleen joukkoon. Vuoden 2002 cd-version bonusraitoihin lukeutuvat vaihtoehtoiset otot All Right Nowsta, Mr Bigistä sekä studioraita Get Where I Belongista, joista viimeksi mainitussa solisti Paul Rodgers unohtaa hetkeksi kappaleen tekstin. Lisäksi mukana on kaksi näytettä yhtyeen mainiosti onnistuneelta kakkosalbumilta Free; Woman sekä studioversiotaan rokkaavampi näkemys kappaleesta Double on Trouble Time. Originaali Free Live! on myös harvoja sataprosenttisia livelevyjä ilman studiotohtorointia. Kyseinen seikka lisää upean albumin ansioita entisestään.

Tiistain tukeva:Eräs suomipunkin keskeisimmistä edustajista

Vuonna 1978 perustettu tamperelainen Sensuuri-yhtye sai alkunsa rippileirillä Petri "Pepe" Lempisen ja Vesa-Pekka "Costello" Hautamäen soittaessa rockklassikoita. Lempisen varhaisemmista yhtyeistä Lepakon Nuoruus oli soittanut jo muutaman keikan. Aloitteleva basisti Kari Larmila alkoi soittelunsa ohessa tehdä omia kappaleitaan, joten yhtyeen perustaminen vaikutti väistämättömältä. Virallisesti Sensuuri perustettiin 19. syyskuuta 1978 Sorsapuiston jalkapallokentällä. Rumpali Pasi Pakarinen tuli Lempiselle tutuksi hänen kotikulmiltaan Saukonmäestä. Kaksikko treenasi taloyhtiön pommisuojassa tässä vaiheessa ilman basistia. Sensuurin kvartettikokoonpano soitti ensin Costellon naapuritalon pommisuojassa, mutta ensimmäinen kunnon treenikämppä löytyi Tampereen keskustasta puolihylätystä tehtaasta, jonka paikalla tuli myöhemmin sijaitsemaan Työväenteatteri. Sensuuri sai pitää tehdassalin treenitilanaan talon purkutuomioon saakka. Pasi Pakarisen liityttyä mukaan Sensuurilla oli valmiina debyyttisinglen kappaleet Kirjoitan seinään ja Olet sokea, sekä ainoan julkaistun albuminsa nimikappale Hulinaa, joka tosin oli alkuperäiseltä nimeltään USA. Kolme viikkoa treenattuaan Sensuuri soitti debyyttikeikkansa Safety Pins -clubilla. Levytyssopimus Epe Heleniuksen kanssa solmittiin Tampereen YO-talolla, jolloin Sensuurilla oli takanaan jo useampi keikka. Basisti Kari Larmila vaihtui tässä vaiheessa Jaakko "Jaska" Oinoseen, joka oli tuttu Safety Pins -clubilta ja päätyi yhtyeeseen Larmilan hyväksynnästä. Oinosen soitettua Sensuurissa muutaman keikan yhtye levytti esikoissinglensä Kirjoitan seinään/Olet sokea. Vaikka Sensuurilla ei entuudesaan ollut kokemusta levyttämisestä, yhtyeen debyyttisinglestä tuli Pantse Syrjän ja Mika Sundqvistin ohjauksessa varsin kelvollinen. Singlen julkaisun myötä Sensuuri alkoi saada lisää esiintymistilaisuusia. Helmikuussa 1979 Sensuuri soitti Tampereella Hilse-konsertissa Kollaa Kestään, Se-yhtyeen ja Eppu Normaalin kanssa varsin onnistuneen keikan. Esikoispitkäsoitosta alkoi tulla ajankohtainen, mutta koska valmista materiaalia ei ollut tarpeeksi, Sensuuri pääsi treenaamaan uutta tuotantoaan Eppujen soittokämpälle. 12 kappaleesta koostunut ja Pantse Syrjän tuottama Sensuurin pitkäsoitto Hulinaa äänitettiin miksaamisineen neljässä, viidessä päivässä ja se sai julkaisunsa elokuussa 1979. Albumia on mennyt kaupaksi noin 3000 kappaletta. Kirjoitan seinään -kappaleesta oli mukana entistä nopeampi versio ja pitkäsoiton muista huippuhetkistä mainittakoon Termiitti, Raskas rock, Tulevaisuus on sensuroitu ja ainoa balladimaisempi kappale Fiilis puuttuu. Pitkäsoiton käännöskappale Vice Creemsin 01-01-212 otettiin mukaan Epe Heleniuksen kehotuksesta ja se sai nimekseen 682226. Originaalikappaleen otsikkona oli Melody Makerin ja Sensuurin näkemyksessä Soundin tuonaikainen puhelinnumero. Hilse-lp:llä Sensuuri oli mukana Beatles-coverilla Back in the U.S.S.R.

 Hulinaa -pitkäsoiton julkaisua seurasi managerisopimus Jouko Karppasen kanssa ja Sensuurin keikkamäärät lisääntyivät entisestään. Maakunnissa Sensuuri soitti usein rockabilly-yhtyeiden kanssa, mutta teki toki myös  yhteiskeikkoja virkaveljiensä kanssa. Esimerkiksi Pelle Miljoona & 1980:n kanssa Sensuuri soitti Nokialla elokuussa 1979. Yhtyeen coverohjelmissa olivat esimerkiksi Rolling Stonesin Connection, Sex Pistolsin Did You No Wrong, useampiakin poimintoja Ramonesin tuotannosta sekä Buzzcocksin What Do I Getin suomennos Mitä mä haluun. Vuonna 1980 ilmestyi Sensuurin seuraava single Kaupunki nukkuu/Katurock (ei kuole koskaan) Kappaleen paraatipuoli on Costello Hautamäen käsialaa ja siinä hyödynnetään myöhemmin Bon Jovin suosituksi tekemää suu-wahia. B-puolen kappaleesta Sensuuri taltioi myös liveversion tv:n Tuubi-ohjelmaa varten. Niin ikään vuonna 1980 julkaistun pikkulevyn Hengissä läpi Helsingin/Kesäduuniblues ykköspuoli oli reipas kuvaus senaikaisesta arkitodellisuudesta ja b-puolen Eddie Cochran -klassikon suomennos lukeutui Sensuurin keikkabravuureihin. Hellää terroria korville ep:llä Sensuurilta julkaistiin kappale Vaarallinen rakkaus. Muut kyseisellä ep:llä mukana olevat yhtyeet olivat Karanteeni, Widows ja Loose Prick. Jaska Oinosen ura Sensuurissa loppui näihin aikoihin. Yhtyekemia ei palannut entiselleen ja niinpä myös Lempinen päätti lähteä. Kokoonpanolla Hautamäki, Pakarinen, basisti Matti Hamppunen ja kosketinsoittaja Vesa Kujala julkaistiin vielä single Goodnight NYC/Kentucky Gentleman, jonka ykköspuoli lukeutuu Sensuurin tuotannon parhaimmistoon. Viimeiset keikkansa Sensuuri heitti lokakuussa 1981. Sensuuri sai valmiiksi myös kakkosalbuminsa, joka on edelleen vailla julkaisua. Sen kappaleista Goodnight NYC:in toinen versio julkaistiin Rock Disko- kokoelmalevyllä, Ei muusikoita koskaan Manserock-levyllä ja Tänään ja huomenna -kappaleen vuonna 2009 levytetty versio Sensuurin kokoelmacd:llä Enemmän kuin koko tuotanto. Myöhemmin muun muassa Pojat-yhtyeessä soittanutta Pakarista odottivat valtiolliset velvoitteet ja Hautamäkeä paria taukoa lukuun ottamatta edelleen jatkuva pesti Popedan kitaristina ja musiikillisena primus motorina. Costello on vieraillut myös Hanoi Rocksissa ja on mukana yhtyeen 2000-luvun alkupuolella julkaistulla 12 Shots on the Rocks-albumilla ja Sleepy Sleeperissä vuoden 1983 Almatädin illuusio -levyllä. Teatteritöissä ja opetusalan sekatyömiehenä toiminut Lempinen julkaisi vuonna 1982 soolosinglen Kun kellot soivat/Mä haluan aamun, jolla hän vastasi kaikista instrumenteista. Yliopistoaikanaan Lempinen oli solistina viitisen vuotta toimineessa UNI-yhtyeessä. Vuonna 2003 hän oli mukana Raivopäät featuring Friendsin albumilla Punkrock Jukebox Vol 3. Oinonen jatkoi soittamistaan Sensuurin jälkeen Kohu 63:n riveissä. Paluukeikat Sensuuri on soittanut ainakin maaliskuussa 2009 Tampereen Klubilla ja helmikuussa 2011 Pakkahuoneella.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Maanantain mainio:Sladen kaikkien aikojen raain pitkäsoitto

Slade:Whatever Happened to Slade



Vuonna 1977 Barn Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whatever Happened to Slade on brittiläisen rockyhtyeen Sladen seitsemäs pitkäsoitto. Laadukkuudestaan huolimatta se jäi kaikkien listasijoitusten ulkopuolelle. Albumin julkaisun aikaan Sladen suosio ja levymyynti olivat kääntyneet laskuun, sillä yhtyeen edustama glamrock oli saanut väistyä punkrockin tieltä. Whatever Happened to Sladella yhtye esittäytyi kursailemattomana rockyhtyeenä. Vaikka albumi siis epäonnistui kaupallisesta aspektista tarkasteltuna, se saavutti myönteiset arvostelut ja esimerkiksi punkrockin piirissä Whatever Happened to Slade sai osakseen ansaitsemaansa arvostusta. Whatever Happened to Sladesta otettiin suhteellisen pieni painos, ja siksi albumi oli pitkään diggareiden etsimä aarre. Vuonna 2007 kyseisestä pitkäsoitosta julkaistiin viimein remasteroitu cd-versio. Myöhemmin  albumin arvostus on ainoastaan kasvanut, sillä grungemuusikoista esimerkiksi Smashing Pumpkinsin Billy Corgan ja Nirvanan Kurt Cobain ovat tunnustaneet siltä saamaansa vaikutteet. Vuonna 1979 Whatever Happened to Slade sijoittui Sladen pitkäsoitoista kärkeen yhtyeen Fan Clubin äänestyksessä. Myös albumien kansikuvien äänestyksessä Whatever Happened to Sladelle heltisi toinen sija. Albumin singlehitti oli sijan 48. saavuttanut Gypsy Roadhog. Pitkäsoiton avauskappaleesta Be muodostui keikkasuosikki ja se on mukana myös livealbumilla Slade Alive Vol 2. Saman kohtalon Whateverin kappaleista koki myös One Eyed Jack with Moustaches. Soundillisesti albumi edusti Sladen vanhaa perustaa ja sitä verrattiin esimerkiksi Kissin varhaistuotantoon. Ainoa hidastempoisempi pitkäsoiton kappaleista oli Dead Men Tell No Tales. Noddy Holderin kirjoittama teksti perustui vuonna 1949 ilmestyneeseen James Cagneyn tähdittämään gangterielokuvaan White Heat. Nimensä albumi otti London Bridgeen kirjoitetusta graffitista. Slade oli oikeasti pysynyt pitkään poissa kotimaastaan, minne yhtye palasi Yhdysvaltain-visiittinsä jälkeen alkuvuodesta 1977. Kun Sladen fan club-lehden loppuvuodesta 1986 ilmestyneessä numerossa listattiin yhtyeen 70-luvun parhaat albumit, Whatever Happened to Slade saavutti toisen sijan. Albumikansien osalta Whateverille heltisi kyseisellä kerralla ykkössija.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Sunnuntain extra:Bostonin hardrockjätin livelevy 70-luvun lopulta

Aerosmith:Live! Bootleg

Lokakuussa 1978 ilmestynyt Live! Bootleg on Aerosmithin tuplakonserttitaltiointi. Suurin osa sen kappaleista on taltioitu vuosina 1977 ja 1978 soitetuista konserteista. Sitä vastoin The Yardbirds -laina I Ain't Got You ja toinen coverbiisi, ensisijaisesti James Brownin näkemyksenä muistettu Mother Popcorn, ovat bostonilaisesta radiolähetyksestä ja ne on taltioitu niinkin varhain, kuin 20. maaliskuuta 1973.  Mother Popcornin jälkeen kuullaan Draw The Line -pitkäsoiton nimikappale, vaikka sitä ei mainita biisilistassa. Johnny Burnettelta napattua  coveria The Train Kept A Rolling väritetään pätkällä Strangers in the Nightista. Legendaarisilla Montereyn  popfestivaaleilla Jimi Hendrix oli tehnyt vastaavantyyppisen lainan esittäessään The Troggsin näkemyksenä ensisijaisesti muistettua garageklassikkoa Wild Thing. Live! Bootlegille on sisällytetty myös eräs Aerosmithin varhaisimmista coverversioista The Beatlesin Come Togetheristä. Kyseisen kappaleen Aerosmith esitti studioversiona vuonna 1978 valmistuneessa elokuvassa Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Band. Richie Cupan originaalina muistettu Chip Away the Stone saa Live! Bootlegilla ensiesityksensä  Aerosmithin albumilla ja sen studioversio pääsi mukaan yhtyeen vuonna 1988 julkaistulle kokoelma-albumille Gems. Aerosmithin muistelmateoksessa Walk This Way yhtyeen kitaristi, kymmenes syyskuuta 67 vuotta täyttävä Joe Perry on maininnut, ettei hän olisi halunnut  tuossa vaiheessa julkaista livelevyä. Kappalevalinnoiltaan Live! Bootleg on joka tapauksessa pätevä 16 kappaleen kattaus, joka sisältää keskeisimmän aineksen  Aerosmithin neljältä ensimmäiseltä studioalbumilta. Kattaukseen kuuluvat esimerkiksi kiistattomat klassikkokappaleet Dream On, Mama Kin, Toys in the Attic, Walk This Way, Back in the Saddle, Sweet Emotion sekä Last Child.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Lauantain pitkä:Keskeisen soulartistin kakkosalbumi

Otis Redding:Sings Soul Ballads

Maaliskuussa 1965 ilmestynyt Sings Soul Ballads on yhdysvaltaisen soullaulajan/lauluntekijän Otis Reddingin toinen studioalbumi. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä Stax Recordsin alamerkin Volt Recordsin julkaisemista albumeista ja samalla Reddingin debyyttilevy kyseiselle yhtiölle. Hänen esikoisalbuminsa Pain In My Heartin tavoin myös Sings Soul Ballads sisältää sekä soulklassikoita että Reddingin itsensä ja muiden Stax Recordsille levyttäneiden artistien käsialaa olevia kappaleita. Albumin nauhoitukset tapahtuivat Staxin studioilla Memphisissä. Insinööri Tom Dowdin työstämä stereomiksaus korvasi varhaisen monomiksauksen. Sings Soul Balladsin työstämiseen osallistuivat The Booker T and the MG's, The Memphis Horns sekä pianisti Isaac Hayes, joka ei tosin saanut kredittiiä kansitiedoissa. Toisin kuin Reddingin debyyttialbumi, Sings Soul Ballads julkaistiin sekä Atlanticin alamerkillä Atco Recordsilla että Staxin Volt Recordsilla. Sekä itse pitkäsoitto että siltä julkaistut singlet olivat melko suosittuja musiikkilistoilla. Albumilta löytyvästä Mr Pitifulista muodostui Reddingin ensimmäinen top teniin noussut single, mutta itse pitkäsoitto sai kriitikoiden keskuudessa ristiriitaisen vastaanoton. Sen työstämiseen osallistuivat Booker T and the MG':sin urkuri Booker T Jones, pianisti/kitaristi Steve Cropper, basisti Donald "Duck" Dunn, rumpali Al Jackson Jr., sekä The Memphis Horns, jonka muodostivat trumpetisti Wayne Jackson, tenorisaksonisti Charles "Packy" Axton ja baritonisaksofonisti Floyd Newman. Albumi koostuu 12 kappaleesta, joista suurin osa edustaa pitkäsoiton otsikon mukaisesti soulballadeita. Pitkäsoiton avaa Roosevelt Jamisonin käsialaa oleva That's How Strong My Love Is. Kappaleen originaalilevytyksestä vastasi O. V. Wright Goldwax Recordsille ja Redding levytti versionsa ainoastaan päiviä Wrightin jälkeen. The Rolling Stonesin näkemys kyseisestä kappaleesta ilmestyi myös pian yhtyeen kolmannella brittijulkaisulla Out of Our Heads. Isaac Hayes debytoi pianistina Otis Reddingin levytyksellä kappaleen ollessa joko Come to Me tai Security. Ennen vuotta 1966 The Memphis Musicians Union nimittäin dokumentoi äänityssessioita tuskin lainkaan. Staxin vuonna 1977 ostanut Fantasy ei pitänyt minkäänlaista dokumentaatiota ennen vuotta 1966. Hayesin tiedetään soittaneen Reddingin levyllä jo vuonna 1964, mutta kyseessä oleva kappale on epävarma. Come to Me oli Reddingin neljäs Volt Recordsin julkaisema single. Kyseinen Reddingin ja Phil Waldenin kirjoittama kappale on Volt-äänitysten jälkeen toinen kappale, jossa puhallinsektio ei ole mukana. Kyseessä on tyypillinen 6/8-tempossa kulkeva balladi, joka saavutti Billboardin listalla 69. sijan. Mr Pitiful nauhoitettin Staxin studioilla joulukuussa 1964. Kyseessä on ensimmäinen Steve Cropperin ja Reddingin yhteistyötä edustava kappale. Se oli kirjoitettu vastauksena radiodj Moohah Williamsille, jonka mukaan Redding kuulosti surkealta laulaessaan balladeita. Cropper kuuli asiasta ja hänen mielestään kyseessä oli hyvä idea hyödynnettäväksi. Autossa matkalla studioon Cropper hyräili keksimänsä melodian Reddingille. Kaksikon saapuessa studiolle kappale oli valmis ja se saatiin äänitetyksi parilla, kolmella otolla. Mr Pitiful julkaistiin myös singleformaatissa b-puolellaan That's How Strong My Love Is ja siitä muodostui Sings Soul Balladsin suosituin. Billboardin R&B-listalla tuloksena oli nimittäin kymmenes sija ja Hot 100-listalla Mr Pitifulin sijoitus oli 41. Kaiken kaikkiaan Sings Soul Balladsilta julkaistiin singleformaatissa neljä kappaletta. Atco julkaisi Elektran kautta albumista remasteroidun cd-version vuonna 1991. Maaliskuussa 2002 oli vuorossa vinyyliuudelleenjulkaisu 4 Men with Beardsin ansiosta. Digitaalinen julkaisu MP3-formaatissa seurasi Rhino/Atlanticin ansiosta heinäkuun lopussa 2008. Sings Soul Ballads sai ristiriitaisen vastaanoton. All Musicin Lindsay Planer kehui joitakin albumin kappaleista, kuten That's How Strong My Love Isia ja Mr Pitifulia, mutta toiset edustivat hänelle kopioita Sam Cooken kappaleista. Hän vertasi esimerkiksi Reddingin käsialaa ollutta kappaletta I Want to Thank You Cooken Another Saturday Nightiin. Sitä vastoin Rolling Stone Album Guide antoi albumille täydet viisi tähteä.

torstai 7. syyskuuta 2017

Perjantain pohjat:Al Stewartin vuoden 1976 klassikkohitti

Heinäkuussa 1976 ilmestynyt Year of the Cat on Al Stewartin samannimiseltä pitkäsoitolta julkaistu single. Se nauhoitettiin Abbey Roadin studioilla saman vuoden tammikuussa Alan Parsonsin toimiessa insinöörinä. Parhaimmillaan kyseinen kappale nousi Billboardin singlelistalla kahdeksanneksi seuraavan vuoden maaliskuussa. Vaikka Stewartin singlekappaleista vuoden 1978 tuotantoa edustava Time Passages nousi singlelistalla korkeammalle, Year of the Cat on säilynyt Stewartin tunnuskappaleena ja se on saanut osakseen säännöllistä radiosoittoa sekä classic rock- että folkasemilla. Kappale on tullut tunnetuksi pitkistä instrumentaaliosistaan. Kuusi minuuttia 40 sekuntia kestävästä kappaleen albumiversiosta neljä minuuttia koostui instrumentaalimusiikista. Sooloinstrumentteja ovat sello, piano, viulu, akustinen ja sähkökitara, syntetisaattori ja saksofoni. Akustisesta kitarasoolosta vastaa Peter White ja sähköisestä Tim Renwick. Phil Kenzien saksofonisoolo toi kappaleeseen jazzvaikutteita, jotka osaltaan helpottivat Year of the Catin nousua listoille. Stewartin Peter Woodin kanssa kirjoittama Year of the Cat on onnettomasti päättyvästä romanssista kertova narratiivi toisessa persoonassa. Year of the Catin siemenet olivat Stewartin jo vuonna 1966 kirjoittamassa kappaleessa Foot of the Stage. Vaikka kyseistä kappaletta ei koskaan levytetty, sen melodiaa hyödynnettiin Year of the Catissa, ja Stewart kirjoitti kappaleen tekstit vuonna 1975. Peter Wood sai kirjoituskrediitin pianoriffinsä ansiosta.   Year of the Catista muodostui top ten -menestys Belgiassa, Kanadassa, Italiassa ja Alankomaissa. Suomeksi kappaleen levytti onnistuneesti Hector nimellä Kissojen yö vuonna 1978 ilmestyneelle albumilleen Kadonneet lapset.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Torstain terävä:Eräs rock and rollin avainhahmoista


Seitsemäs syyskuuta 1936 syntynyt ja kolmas helmikuuta 1959 lentokoneturmassa menehtynyt Charles Hardin Holley, joka tunnetaan paremmin nimellä Buddy Holly, oli amerikkalaismuusikko ja lauluntekijä, joka ehti lyhyen uransa aikana muodostua 1950-luvun puolivälin rock and rollin keskushahmoksi. Lubbockissa, Teksasissa syntynyt Holly varttui musiikillisessa perheessä. Kitaransoiton ja vokalisoinnin hän oppi serkkujensa avustuksella. Hollyn musiikillisessa tyylissä oli vaikutteita gospelista, country and westernistä ja rhythm and blues – artisteilta. Kotikaupungissaan Holly esiintyi koulutovereidensa kanssa. Ensiesiintymisensä paikallistelevisiossa Holly teki vuonna 1952 ja seuraavana vuonna hän perusti duon Buddy and Bob ystävänsä Bob Montgomeryn kanssa. Lopullinen päätös musiikkiuralle siirtymisestä ajoittui 50-luvun puoliväliin Hollyn esiinnyttyä Elvis Presleyn lämmittelijänä. Holly esiintyi yhtyeineen Presleyn lämmittelijänä  kyseisen vuoden aikana  kolmesti musiikillisen ilmaisun vaihdellessa country and westernistä suoraan rock and rolliin. Hollyn esiinnyttyä kyseisen vuoden lokakuussa Bill Haley & His Cometsin lämmittelijänä Nashvillesta kotoisin ollut kykyjenetsijä Eddie Crandall auttoi levytyssopimuksen solmimisessa Decca Recordsin kanssa. Hollyn Deccalla tapahtuneiden äänitysten tuottamisesta vastasi Owen Bradley.Holly ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Bradleyn saavuttamaan soundiin ja niinpä hän siirtyikin työskentelemään tuottaja Norman Pettyn kanssa New Mexicosssa. Siellä nauhoitettujen kappaleiden joukossa oli muun muassa demo kappaleesta That’ll Be the Day. Pettysta tuli yhtyeen manageri ja hän lähetti kyseisen demon Brunswick Recordsille. Yhtiö julkaisi That’ll Be the Dayn singleformaatissa kreditoituna The Cricketsille. Siitä kehkeytyi yhtyeen nimi.

Syyskuussa 1957 yhtyeen ollessa kiertueella That’ll Be the Day nousi Yhdysvaltojen Best Sellers in Stores – listan sekä Britannian singlelistan kärkeen. Sitä seurasi heti saman vuoden lokakuussa toinen suuri menestyssingle Peggy Sue. Marraskuussa 1957 julkaistu esikoispitkäsoitto The Chirping Crickets nousi Englannin albumilistalla viidenneksi. Hollyn toinen esiintyminen The Ed Sullivan Showssa ajoittui tammikuuhun 1958. Pian sen jälkeen hän konsertoi Australiassa ja Britanniassa. Alkuvuodesta 1959 Holly kasasi uuden taustayhtyeen. Sen muodostivat basisti Waylon Jennings, joka loi myöhemmin menestyksekkään uran countrymusiikin parissa, kuuluisana sessiomuusikkona kunnostautunut kitaristi Tommy Allsup ja rumpali Carl Burns. Yhtye teki kiertueen Yhdysvaltojen keskilännessä. Iowan Clearlakessa soitetun konsertin jälkeen Hollyn oli tarkoitus matkustaa lentokoneella seuraavaan keikkapaikkaan, joka olisi ollut Minnesotan Moorheadissa. Pian lentokoneen nousun jälkeen se murskaantui tappaen Hollyn, samalle kiertueelle osallistuneet Big Bopperin ja Ritchie Valensin sekä lentäjän. Kyseinen tragedia on dokumentoitu Don McLeanin vuoden 1972 klassikkohittiin American Pie päivänä, jona musiikki kuoli. Lyhyen uransa aikana Holly kirjoitti, äänitti ja tuotti oman materiaalinsa. Häntä pidetään usein artistina, joka määritteli kahdesta kitarasta, bassosta ja rummuista muodostuneen perinteisen rock and roll – kokoonpanon. Holly oli keskeinen vaikuttaja esimerkiksi Beatlesille, Stoneseille ja Eric Claptonille. Hän oli ensimmäisten vuonna 1986 Rock and Roll Hall of Fameen päässeiden artistien joukossa. Rolling Stonen sadan merkittävimmän artistin listalla Hollyn sijoitus oli kolmastoista.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Keskiviikon klassikko:Keskeisen uuden aallon yhtyeen merkittävä esikoisalbumi

The Pretenders:The Pretenders

Seitsemäs tammikuuta 1980 Real Recordsin ja Yhdysvalloissa Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Pretenders on Pretendersin esikoisalbumi. Tyylillisesti rockia, poppia ja punkia yhdistänyt pitkäsoitto nosti yhtyeen tunnetuksi. Se sisälsi singleformaatissa julkaisut kappaleet Brass in Pocket, Kid ja Stop Your Sobbing, joista viimeksi mainittu on cover britti-invaasion ydinryhmään lukeutuvan The Kinksin ohjelmistosta. Kyseisen kappaleen tuottajana oli Nick Lowe, mutta muilta osin The Pretendersin esikoisen tuotannosta vastasi Chris Thomas. The Pretendersin debyytti nousi brittilistan kärkeen julkaisuviikollaan ja piti sijoituksensa neljän yhtäjaksoisen viikon ajan. Myös Billboardin listalla kyseinen albumi nousi top teniin ja saavutti platinalevyn vuonna 1982. VH1:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla The Pretenders saavutti 52:n sijan. Rolling Stone listasi Pretendersin esikoisen sijalle 155. 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listallaan ja vuonna 1989 sijalle 20. 80-luvun parhaiden albumien listallaan. Vuonna 2012 Slant Magazinen 80-luvun parhaiden albumien listalla The Pretendersin sijoitus oli 64. Vuonna 2006 The Pretendersin debyytistä julkaistiin remasteroitu uusintapainos, jonka kakkoslevy sisälsi demoja, singlejen b-puolia ja liveversioita. Cuban Slide ja Porcelain ilmestyivät alun perin Talk of the Town ja Message of Love -singlejen b-puolilla. Vastaavasti Swinging London ja Nervous But Shy ilmestyivät ensiksi Brass in Pocket-singlen b-puolella. Extended Play -nimisellä ep:llä julkaistiin pian debyytin ilmestymisen jälkeen kappaleet Message of Love, Talk of the Town, Porcelain, Cuban Slide sekä Preciousin liveversio. Tequilan lyhennetty versio ilmestyi lähes 15 vuotta myöhemmin Pretendersin pitkäsoitolla Last of the Independents. Sabre Dancessa Chrissie Hynde laulaa pätkiä Stop Your Sobbingista James Honeyman-Scottin kitarasoolojen ja Martin Chambersin intensiivisen rumputyöskentelyn päälle ja kyseessä onkin todella autenttinen näkemys.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Tiistain tukeva:Steve Jonesin ja Paul Cookin musiikillista elämää Pistolsin jälkeen


The Professionals on englantilainen punkrockyhtye. Sen aktiivikausi ajoittui vuodesta 1979 vuoden 1982 alkupuolelle. Yhtye on jatkanut toimintaansa jälleen vuodesta 2015 eteenpäin. The Professionalsin perustivat Sex Pistolsista tutuiksi tulleet kitaristi Steve Jones ja rumpali Paul Cook. Johnny Rottenin jätettyä Pistolsin vuonna 1978 Cook ja Jones olivat olleet solisteina Pistolsin myöhäisillä levytyksillä Silly Thing ja Lonely Boy. Basistina niillä kuultiin sessiomuusikkona Lightning Raidersin Andy Allania. Kun Sex Pistols hajosi virallisesti ja lopetti yhteistyönsä managerinsa Malcolm McLarenin kanssa, kyseinen line up ryhtyi käyttämään nimeä The Professionals ja solmi sopimuksen Virgin Recordsin, joka oli ollut myös Sex Pistolsin levy-yhtiö, kanssa. Heinäkuussa 1980 The Professionals julkaisi debyyttisinglensä Just Another Dream, josta yhtye teki myös promovideon. Kakkossingle 1-2-3 seurasi samaisen vuoden lokakuussa ja se nousi sijalle 43. brittilistalla. Pian kyseisen singlen jälkeen Jonesin ja Cookin suunnitelmissa oli julkaista yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi, mutta edessä oli laillisia ongelmia. Allanilla ei nimittäin ollut levytyssopimusta Virginin kanssa. The Professionalsin kappaleen Kick Down the Doors sisältänyt kokoelma-albumi Cash Cows vedettiin pois markkinoilta. Allanin jätettyä yhtyeen hänet korvasi Subway Sectin basisti Paul Myers ja The Professionalsin line upia täydensi kakkoskitaristi Ray McVeigh. Yhtye äänitti varhaisemmat kappaleensa uudelleen, eikä Allan vastaanottanut enää mitään rojalteja. The Professionalsin ensimmäisenä managerina toimi Dave Hill, joka teki yhteistyötä The Pretendersin kanssa ja oli aikaisemmin toiminut Johnny Thundersin managerina. Yhtye teki äänityksiä John Peelin Radio Onelle ja ne kuultiin 10. marraskuuta 1980. Samalla tarkoituksena oli promotoida tulevaa singleä Join the Professionals.

Yhtyeelle tuotti kuitenkin vaikeuksia löytää sopivaa tuottajaa. Valinta kohdistui lopulta Mick Glossopiin, mutta kyseinen single näki päivänvalon lopulta vasta kesäkuussa 1981. Hill keskittyi The Pretendersiin ja The Professionalsin managerin tehtävät otti hoitaakseen John Curd. Yhtye teki lisää äänityksiä BBC:lle. Tällä kertaa kyseessä oli Mike Readin The Evening Show ja lähetyspäivä joulukuun puolivälissä. Esikoistäyspitkänsä I Didn’t See It Coming yhtye äänitti Nigel Gran tuottamana. Albumi julkaistiin marraskuussa 1981. Sitä seurasi kiertue Britanniassa ja Yhdysvalloissa ja singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale Magnificent. Kiertueen Amerikan-osuus oli kuitenkin keskeytettävä Cookin, Myersin ja McVeighin loukkaannuttua auto-onnettomuudessa. Yhtye palasi Yhdysvaltoihin keväällä 1982, mutta Jonesin ja Myersin kemikaaliset ongelmat vaikuttivat osaltaan yhtyeen toimintaan. The Professionals kieltäytyi lämmittelyesiintyjän paikasta The Clashin kiertueella ja lopetti toimintansa. Myöhemmin samaisena vuonna kappale Join The Professionals oli mukana elokuvassa Ladies and Gentlemen, The Fabulous Stains. Samaisessa elokuvassa kuultiin myös kolme muuta Jonesin ja Cookin käsialaa ollutta kappaletta; Conned Again, La La La sekä Don’t Blow It All Away. Vuonna 2005 The Professionalsilta julkaistiin Best of – kokoelma. Se sisälsi materiaalia yhtyeen esikoisalbumilta, neljä singleä sekä pitkäsoitollisen verran demoja, jotka oli äänitetty Andy Allanin kanssa. Kymmenen vuotta myöhemmin vuorossa oli kolmen cd:n boxi The Complete Professionals, joka sisälsi kaikki yhtyeen studioäänitykset, vaihtoehtoisia ottoja ja radionauhoitteita. Universal julkaisi kyseisen kolmen cd:n paketin lokakuun puolivälissä 2015 ja sen tiimoilta The Professionals heitti myös paluukeikan 100 Clubilla line upilla, jossa Tom Spencer korvasi Steve Jonesin. Lämmittelykeikka oli kolmea päivää aikaisemmin Bristolin Fleecessä. Kesäkuuhun 2016 ajoittui yhteiskeikka Rich Kidsin kanssa Islington Academyssä. Vuonna 2018 The Professionals soitti Britanniassa muutamia keikkoja muun muassa Isle of Wightilla. Kitaristina oli tuolloin 3Colours Redin Chris McCormick. Toshi JC Ogawa otti terveyssyistä yhtyeestä lähteneen Paul Meyersin paikan basistina ja The Professionals lämppäsi menestyksekkäästi Billy Idolin konsertteja Britanniassa. Vuonna 2005 The Professionalsita julkaistiin Best of -kokoelma, joka sisälsi tuotantoa yhtyeen albumilta ja neljältä singleltä. Lisäksi mukana oli albumin verran demoja, jotka oli nauhoitettu Andy Allanin kanssa.