The Call Up on brittiläisen punkrockyhtyeen The Clashin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1980 ensimmäisenä singlenä yhtyeen seuraavassa kuussa ilmestyneeltä tripla-albumilta Sandinista! b-puolellaan kappale Stop the World. Vuonna 1981 Epic Records julkaisi The Call Upin uudelleen Yhdysvalloissa erilaisen kansikuvan kera. Yhdysvaltain-julkaisussa singlen b-puolena oli The Call Upin dub-versio nimeltään The Cool Out. The Clashin tuotannosta kootuista kokoelma-albumeista The Call Up on päässyt mukaan The Clash on Broadwaylle sekä The Singlesille. Essential Clashilta mainittu kappale sitä vastoin puuttuu, vaikka sen b-puoli Stop the World on sisällytetty mainitulle kokoelma-albumille. Stop the World on lisäksi mukana Clash on Broadwayllä sekä The Clashin tuotannon b-puolista koostuvalla kokoelma-albumilla Super Black Market Clash. Cd-formaatissa single julkaistiin uudelleen The Singles Boxin 12:na levynä. Mukana on originaali kansitaide, mutta sitä vastoin ei The Cool Out-kappaletta. Kyseessä on näin ollen setin ainoa levy, joka ei sisällä kaikkia Britanniassa julkaisemattomia kappaleita. The Cool Out on sitä vastoin mukana 14:llä levyllä osana The Magnificent Seven-julkaisua. Chris Whitley levytti The Call Upista akustisen coverinsa vuonna 2004 ilmestyneelle albumilleen War Crime Blues. Kokoelma-tribuuttialbumilla The Sandinista! Project The Call Upista esittää coverinsa The Lothars. The Call Up menestyi parhaiten Ruotsissa, missä kappaleen korkein listasijoitus oli kolmantenatoista. Brittilistalla kappale saavutti sijan 40.
Johnnyn katu
Klassista rockia yltympäriinsä
lauantai 10. toukokuuta 2025
Lauantain pitkä:70-luvun loppupuolelta vaikuttanut merkittävä laulajatar ja näyttelijätär
Perjantain pohjat:Boogierockin instituution vuoden 1975 menetysalbumi
Status Quo:On the Level
21. helmikuuta 1975 Vertigon julkaisemana ilmestynyt On the Level on Status Quon kahdeksas studioalbumi, joka työstettiin yhtyeen legendaarisella Frantic Four-kokoonpanolla, johon kuuluivat kitaristi/solisit Francis Rossi ja Rick Parfitt, basisti/solisti Alan Lancaster ja rumpali John Coghlan. Albumin originaalipainos on avattavakantinen sisäkannen sisältäessä yhtyeen jäsenten toisistaan ottamia kuvia. Ainoa albumilta julkaistu single oli ilmestynyt jo edellisen vuoden marraskuussa. Editoitu versio kappaleesta Down Down toi Status Quolle yhtyeen ainoan listaykkössinglen Britanniassa. Sen b-puolella julkaistiin Parfittin ja Bob Youngin käsialaa oleva ja niin ikään myös On the Level-albumilta löytyvä Nightride. Pitkäsoiton ilmestyessä helmikuussa 1975 Status Quon voi todeta olleen levymyynnillisesti uransa huipulla. On the Level nousi suoraan Britannian albumilistan kärkeen. Albumin päättävää Chuck Berry-coveria Bye Bye Johnny lukuun ottamatta kaikki pitkäsoiton kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa. Rick Parfittin käsialaa olevasta ja myös hänen vokalisoimastaan avausraidasta Little Lady muodostui keikkastandardi. On the Levelin harvinaisempiin helmiin lukeutuvat kevyet ja raskaammat osionsa mainiosti yhteen niputtava Most of the Time, mitä mainioimmin rullaavat Over and Done ja What to Do, balladikaunokki Where I Am sekä Lancasterin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa rivakka Broken Man. Vuonna 2005 On the Levelistä julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältävä versio. Down Downin singleversion lisäksi niihin lukeutuvat livetulkinnat Roll Over Lay Downista, Junior's Wailingista, Gerdundulasta sekä yli 12-minuuttinen näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista, jonka Status Quo nauhoitti studioversiona joulukuussa 1972 ilmestyneelle lopulliselle läpimurtoalbumilleen Piledriver.
Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen rumpusooloista
Moby Dick on brittiläisen rockyhtyeen Led Zeppelinin tuotantoa edustava instrumentaalikappale, joka julkaistiin sen toisella, lokakuussa 1969 ilmestyneellä albumilla. Kappale on ottanut nimensä Herman Melvillen samannimisen ja vuonna 1851 ilmestyneen novellin mukaan. Moby Dickin varhainen, vuosina 1968-69 soitettu versio oli nimeltään Pat's Delight ja tuolloin kappaleessa oli tyystin erilainen kitarariffi. Zeppelinin myöhäisemmän uran aikana vuonna 1977 Moby Dickin vaihtoehtoinen nimi oli Over the Top ja tuolloin kappaleen versiossa kuultiin lisäksi biisin Out on the Tiles intro sekä originaali loppuosan uusinta. Musiikkijournalisti Steve Pilkington on kuvannut Moby Dickia ensisijaisesti rumpusooloksi, jota täydentää merkittävä blueskitarariffi. Kappale syntyi Zeppelinin kitaristin ja tuottajan Jimmy Pagen kuultua rumpali John Bonhamin jammailevan ja improvisoivan studiossa. Page nauhoitti Bonhamin rumpusoolon osat ja liitti ne yhteen. Led Zeppelin II-albumin nauhoituksista löytyneet outtakesit ovat paljastaneet rumpusoolon olleen alun perin selkeästi pitempi ja varsinaiselle albumille päätynyt Moby Dickin rumpusoolo on editoitu. Kappaleen kitarariffi palautuu kesän 1969 aikana BBC:tä varten nauhoitettuun, mutta käyttämättä jääneeseen kappaleeseen The Girl I Love She Got Long Black Wavy Hair. Kitarariffi muistuttaa lisäksi Bobby Parkerin vuoden 1961 singlehittiä Watch Your Step, joskin Moby Dick kehittyy eri sävellajissa ja tempossa. Moby Dickin liveversioissa John Bonhamin rumpusoolon kesto vaihteli kuudesta minuutista puoleen tuntiin. Varhaisin Moby Dickista julkaistu liveversio löytyy Led Zeppelinin esikoisalbumin Deluxe Editionin kakkoslevyltä, joka sisältää yhtyeen Pariisin Olympiassa kymmenes lokakuuta 1969 soittaman konsertin. Ensimmäinen julkaistu liveversio on The Song Remains the Same-tupla-albumilta ja samannimisestä elokuvasta. Originaali albumi- ja elokuvaversio sisältävät eri esitykset kolmesta, 27.-29. heinäkuuta 1973 Madison Square Gardenissa soitetusta konsertista. Royal Albert Hallissa yhdeksäs tammikuuta 1970 soitettu versio sisältyy Led Zeppelin-dvd:lle ja 25. kesäkuuta 1972 LA Forumilla soitettu näkemys on mukana livealbumilla How the West Was Won.
Keskiviikon klassikko:John Fogertyn nimikkoalbumi
John Fogerty:John Fogerty
Syyskuussa 1975 Yhdysvalloissa Asylum Recordsin ja muualla Fantasyn julkaisemana ilmestynyt John Fogerty on aikaisemmin Creedence Clearwater Revival -yhtyeen johtohahmona vaikuttaneen John Fogertyn nimikko- ja samalla järjestyksessään toinen sooloalbumi. Fogerty on itse kutsunut nimikkoalbumiaan nimellä Old Shep, sillä sen kansikuvassa nähdään hänen itsensä lisäksi Fogertyn koira Shep. Albumin molempien levypuoliskojen avauskappaleista Rocking All Over the World ja Almost Saturday Night muodostui menestyksekkäitä Status Quon ja Dave Edmundsin mainituista kappaleista levyttämien coverversioiden myötä. Dave Edmundsin näkemys Almost Saturday Nightista nousi Mainstream Rock-listalla sijalle 18. ja myös Billboardilla sijalle 54. Mainitusta upean melodisesta kappaleesta on levytetty myös useita muita versioita, joiden esittäjistä mainittakoon Gene Clark, The Searchers sekä Georgia Satellites. Fogertyn itsensä Rocking All Over the Worldistä levyttämä versio oli niin ikään suhteellisen menestyksekäs, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 27. Status Quon mainitusta kappaleesta vuonna 1977 levyttämä cover kohosi brittilistalla parhaimmillaan jopa kolmanneksi. Fogerty on itse antanut Status Quon Rocking All Over the Worldistä levyttämästä versiosta myönteistä palautetta ja maininnut sen menestyksen tulleen hänen oman uransa kannalta synkässä vaiheessa ja tuoneen hänelle paljon paremman mielen. Vuoden 1985 Live Aid-esiintymisessään Status Quo avasi osuutensa Rocking All Over the Worldillä ja yhtye on levyttänyt samaisen kappaleen uudelleen albumilleen Riffs. Creedence Clearwater Revivalin albumien tavoin myös John Fogertyn kakkossooloalbumi sisältää oman tuotannon lisäksi covereita, joista tunnetuimpia lienevät Huey Piano Smithin Sea Cruise sekä ensisijaisesti Jackie Wilsonin levytyksenä muistettu Lonely Teardrops. BMG julkaisi John Fogertyn nimikkoalbumin cd-formaatissa ja striimauspalveluissa vuonna 2021. Yhdysvalloissa albumi oli ollut edellisen kerran saatavilla 1970-luvun lopussa.
Tiistain tukeva:Eräs heartland rockin tuntemattomammista edustajista
Maanantain mainio:Lenny Kravitzin Mama Said-albumin ensimmäinen single
Always on the Run on yhdysvaltalaisen rockmuusikon Lenny Kravitzin tuotantoa edustava kappale, jonka Virgin Records julkaisi 18. maaliskuuta 1991 ensimmäisenä singlenä hänen toiselta albumiltaan Mama Said. Mainitussa biisissä vierailee Guns N' Rosesin kitaristi Slash. Hän oli kirjoittanut kappaleen musiikin ja oli alun perin aikeissa julkaista sen Guns N' Rosesin albumilla. Yhtyeen tuonaikaisella rumpalilla Steven Adlerillä oli kuitenkin vaikeuksia oppia kyseistä biisiä ja niinpä Slash päätti lopulta säästää sen yhteistyölleen Lenny Kravitzin kanssa. Always on the Runista työstetty musiikkivideo oli Jesse Dylanin ohjaama. Guns N' Rosesin Use Your Illusion-kiertueen pysähtyessä Pariisiin kesäkuun kuudentena 1992 Kravitz vieraili mainitussa Guns N' Rosesin konsertissa esittäen Mama Saidin ja vastaten vokalisointinsa lisäksi myös kitaroinnista. Slash tapasi Kravitzin huuruisessa biisinkirjoitussessiossa välittömästi Euroopan-kiertueensa lopetettuaan. Viime hetkellä hän hyppäsi aamuyhdeksältä koneeseen Lontoosta New Yorkiin. Mama Said syntyi nopeasti, Kravitz soitti rummut ja Slash kitaraosuutensa. Kravitz lisäsi kitara- ja basso-osuutensa ja lauloi leadvocalsit. Puhallinsoittajat täydensivät kappaleen ja se oli valmis. Kyseessä oli rankka päivä. AXS:n retrospektiivisessä arviossa Carla Hay mainitsi Always on the Runin todistavan Kravitzin olevan voimakas rockari, joka yhdisti retrovaikutteita moderneihin soundeihin. Melody Makerin Simon Raynoldsin tuoreessa arviossa hän vertasi Kravitzin laulusoundia Hendrixiin, Sly Stoneen ja Elvis Costelloon. Eurooppalaisen Music and Median arvion mukaan Kravitziin ovat aina vaikuttaneet Lennonin ja Hendrixin kaltaiset 60-luvun artistit. Mainitun kappaleen tapauksessa keskeinen vaikuttaja on sitä vastoin James Brown. Always on the Run nojaa terävään rytmikitaraan ja puhallinsektioon ja tarjoaa hyviä grooveja. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Always on the Run kohosi top teniin kappaleen parhaan sijoituksen ollessa kahdeksantena. Alankomaissa Always on the Run oli kahdeksantena. Singlen muita kappaleita olivat Butterfly, Light Skin Girl from London sekä Always on the Runin instrumentaaliversio.