Sunnuntain extra:The Clashin tripla-albumin singlehitti

 The Call Up on brittiläisen punkrockyhtyeen The Clashin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin marraskuussa 1980 ensimmäisenä singlenä yhtyeen seuraavassa kuussa ilmestyneeltä tripla-albumilta Sandinista! b-puolellaan kappale Stop the World. Vuonna 1981 Epic Records julkaisi The Call Upin uudelleen Yhdysvalloissa erilaisen kansikuvan kera. Yhdysvaltain-julkaisussa singlen b-puolena oli The Call Upin dub-versio nimeltään The Cool Out. The Clashin tuotannosta kootuista kokoelma-albumeista The Call Up on päässyt mukaan The Clash on Broadwaylle sekä The Singlesille. Essential Clashilta mainittu kappale sitä vastoin puuttuu, vaikka sen b-puoli Stop the World on sisällytetty mainitulle kokoelma-albumille. Stop the World on lisäksi mukana Clash on Broadwayllä sekä The Clashin tuotannon b-puolista koostuvalla kokoelma-albumilla Super Black Market Clash. Cd-formaatissa single julkaistiin uudelleen The Singles Boxin 12:na levynä. Mukana on originaali kansitaide, mutta sitä vastoin ei The Cool Out-kappaletta. Kyseessä on näin ollen setin ainoa levy, joka ei sisällä kaikkia Britanniassa julkaisemattomia kappaleita. The Cool Out on sitä vastoin mukana 14:llä levyllä osana The Magnificent Seven-julkaisua. Chris Whitley levytti The Call Upista akustisen coverinsa vuonna 2004 ilmestyneelle albumilleen War Crime Blues. Kokoelma-tribuuttialbumilla The Sandinista! Project The Call  Upista esittää coverinsa The Lothars. The Call Up menestyi parhaiten Ruotsissa, missä kappaleen korkein listasijoitus oli kolmantenatoista. Brittilistalla kappale saavutti sijan 40.

Lauantain pitkä:70-luvun loppupuolelta vaikuttanut merkittävä laulajatar ja näyttelijätär

Viides kesäkuuta 1951 syntynyt Ellen Foley on amerikkalainen laulajatar ja näyttelijätär, joka on esiintynyt Broadwayllä ja televisiossa esimerkiksi tilannekomediassa Nightcourt. Musiikin osalta hän on julkaissut neljä sooloalbumia ja tullut tunnetuksi erityisesti Meatloafin kanssa tekemästään musiikillisesta yhteistyöstä. St. Louisissa, Missourissa syntynyt Foley kävi Websterin yliopistoa. Hän saavutti tunnettuutta levyttämällä Meatloafin kanssa dueton Paradise by The Dashboard Light vuonna 1977 ilmestyneellä Meatloafin klassikkoalbumilla Bat Out of Hell. Foleyn debyyttialbumi Night Out julkaistiin vuonna 1979 ja siltä poimittu single What's A Matter Baby nousi Yhdysvaltojen sadan suosituimman singlen joukkoon. Ian Hunterin ja Mick Ronsonin tuottama pitkäsoitto saavutti sijan 152. Vuonna 1980 Foley levytti Hunterin kanssa unohtumattoman dueton We Gotta Get Out Here ja hän oli myös mukana Iron City Houserockersin samaisena vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Have a Good Time But Get Out Alive! Albumin tuottajina olivat Hunter, Ronson sekä E Street Bandin Steven Van Zant. Samaisena vuonna Foley vieraili taustalaulajattarena Blue Öyster Cultin pitkäsoiton Mirrors nimiraidalla sekä The Clashin tripla--albumin Sandinista! kappaleissa Hitsville UK ja Corner Soul. Vuonna 1981 kaikki The Clashin jäsenet olivat mukana Foleyn kakkosalbumilla The Spirit of St. Louis. Joe Strummer ja Mick Jones olivat myös mukana kirjoittamassa pitkäsoitolle useita kappaleita. Jonesin tuottamalla albumilla vieraili The Blockheadsin jäseniä ja pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa sijan 137. Jonesin kirjoittama ja leadvokalisoima The Clashin hittikappale Should I Stay Or Should I Go kertoo Jonesin tuonaikaisesta suhteesta Foleyhin. Artistin kolmas albumi, vuonna 1983 ilmestynyt Another Breath, ei noussut listoille. Seuraavana vuonna Foley lauloi taustoja Joe Jacksonin albumilla Body & Soul ja hänellä oli merkittävä rooli Utopian kappaleesta Crybaby tehdyllä musiikkivideolla. Foley oli yksi neljästä naissolistista yhtyeessä Pandora's Box, jonka Jim Steinman oli perustanut vuonna 1989. Yhtyeen albumilla Original Sin kuullaan Elaine Caswellin vokalisoima alkuperäisversio kappaleesta It's All Coming Back to Me Now, jonka vuosia myöhemmin menestyksekkäästi omina levytyksinään versioivat Meatloaf ja Celine Dion. Foley asuu Manhattanin Upper West Sidella ja jatkaa aktiivista uraansa musiikin parissa. Broadwaylla hän on esiintynyt esimerkiksi Me and My Girlissä sekä Hairin uusioversiossa. Night Courtin vuosien 1984-85 kaudella Foley näytteli Billie Youngin roolia, mistä hän onkin tullut erityisen tunnetuksi. Hänellä oli rooli Milos Formanin Hairista vuonna 1979 tekemässä elokuvaversiossa ja Foleyn muista elokuvista mainittakoon vuoden 1987 Fatal Attraction sekä seuraavana vuonna valmistuneet Cocktail ja Married to the Mob. 2000-luvun puolivälistä lähtien Foley on opettanut laulua New Yorkin The Paul Green School of Rockissa.

Perjantain pohjat:Boogierockin instituution vuoden 1975 menetysalbumi

 Status Quo:On the Level

21. helmikuuta 1975 Vertigon julkaisemana ilmestynyt On the Level on Status Quon kahdeksas studioalbumi, joka työstettiin yhtyeen legendaarisella Frantic Four-kokoonpanolla, johon kuuluivat kitaristi/solisit Francis Rossi ja Rick Parfitt, basisti/solisti Alan Lancaster ja rumpali John Coghlan. Albumin originaalipainos on avattavakantinen sisäkannen sisältäessä yhtyeen jäsenten toisistaan ottamia kuvia. Ainoa albumilta julkaistu single oli ilmestynyt jo edellisen vuoden marraskuussa. Editoitu versio kappaleesta Down Down toi Status Quolle yhtyeen ainoan listaykkössinglen Britanniassa. Sen b-puolella julkaistiin Parfittin ja Bob Youngin käsialaa oleva ja niin ikään myös On the Level-albumilta löytyvä Nightride. Pitkäsoiton ilmestyessä helmikuussa 1975 Status Quon voi todeta olleen levymyynnillisesti uransa huipulla. On the Level nousi suoraan Britannian albumilistan kärkeen. Albumin päättävää Chuck Berry-coveria Bye Bye Johnny lukuun ottamatta kaikki pitkäsoiton kappaleet edustavat yhtyeen omaa tuotantoa. Rick Parfittin käsialaa olevasta ja myös hänen vokalisoimastaan avausraidasta Little Lady muodostui keikkastandardi. On the Levelin harvinaisempiin helmiin lukeutuvat kevyet ja raskaammat osionsa mainiosti yhteen niputtava Most of the Time, mitä mainioimmin rullaavat Over and Done ja What to Do, balladikaunokki Where I Am sekä Lancasterin käsialaa oleva ja myös hänen vokalisoimansa rivakka Broken Man. Vuonna 2005 On the Levelistä julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältävä versio. Down Downin singleversion lisäksi niihin lukeutuvat livetulkinnat Roll Over Lay Downista, Junior's Wailingista, Gerdundulasta sekä yli 12-minuuttinen näkemys The Doorsin Roadhouse Bluesista, jonka Status Quo nauhoitti studioversiona joulukuussa 1972 ilmestyneelle lopulliselle läpimurtoalbumilleen Piledriver.

Torstain terävä:Eräs kaikkien aikojen rumpusooloista

 Moby Dick on brittiläisen rockyhtyeen Led Zeppelinin tuotantoa edustava instrumentaalikappale, joka julkaistiin sen toisella, lokakuussa 1969 ilmestyneellä albumilla. Kappale on ottanut nimensä Herman Melvillen samannimisen ja vuonna 1851 ilmestyneen novellin mukaan. Moby Dickin varhainen, vuosina 1968-69 soitettu versio oli nimeltään Pat's Delight ja tuolloin kappaleessa oli tyystin erilainen kitarariffi. Zeppelinin myöhäisemmän uran aikana vuonna 1977 Moby Dickin vaihtoehtoinen nimi oli Over the Top ja tuolloin kappaleen versiossa kuultiin lisäksi biisin Out on the Tiles intro sekä originaali loppuosan uusinta. Musiikkijournalisti Steve Pilkington on kuvannut Moby Dickia ensisijaisesti rumpusooloksi, jota täydentää merkittävä blueskitarariffi. Kappale syntyi Zeppelinin kitaristin ja tuottajan Jimmy Pagen kuultua rumpali John Bonhamin jammailevan ja improvisoivan studiossa. Page nauhoitti Bonhamin rumpusoolon osat ja liitti ne yhteen. Led Zeppelin II-albumin nauhoituksista löytyneet outtakesit ovat paljastaneet rumpusoolon olleen alun perin selkeästi pitempi ja varsinaiselle albumille päätynyt Moby Dickin rumpusoolo on editoitu. Kappaleen kitarariffi palautuu kesän 1969 aikana BBC:tä varten nauhoitettuun, mutta käyttämättä jääneeseen kappaleeseen The Girl I Love She Got Long Black Wavy Hair. Kitarariffi muistuttaa lisäksi Bobby Parkerin vuoden 1961 singlehittiä Watch Your Step, joskin Moby Dick kehittyy eri sävellajissa ja tempossa. Moby Dickin liveversioissa John Bonhamin rumpusoolon kesto vaihteli kuudesta minuutista puoleen tuntiin. Varhaisin Moby Dickista julkaistu liveversio löytyy Led Zeppelinin esikoisalbumin Deluxe Editionin kakkoslevyltä, joka sisältää yhtyeen Pariisin Olympiassa kymmenes lokakuuta 1969 soittaman konsertin. Ensimmäinen julkaistu liveversio on The Song Remains the Same-tupla-albumilta ja samannimisestä elokuvasta. Originaali albumi- ja elokuvaversio sisältävät eri esitykset kolmesta, 27.-29. heinäkuuta 1973 Madison Square Gardenissa soitetusta konsertista. Royal Albert Hallissa yhdeksäs tammikuuta 1970 soitettu versio sisältyy Led Zeppelin-dvd:lle ja 25. kesäkuuta 1972 LA Forumilla soitettu näkemys on mukana livealbumilla How the West Was Won.

Keskiviikon klassikko:John Fogertyn nimikkoalbumi

 John Fogerty:John Fogerty

Syyskuussa 1975 Yhdysvalloissa Asylum Recordsin ja muualla Fantasyn julkaisemana ilmestynyt John Fogerty on aikaisemmin  Creedence Clearwater Revival -yhtyeen  johtohahmona vaikuttaneen John Fogertyn nimikko- ja samalla järjestyksessään toinen sooloalbumi. Fogerty on itse kutsunut nimikkoalbumiaan nimellä Old Shep, sillä sen kansikuvassa nähdään hänen itsensä lisäksi  Fogertyn koira Shep. Albumin molempien levypuoliskojen avauskappaleista Rocking All Over the World ja Almost Saturday Night muodostui menestyksekkäitä Status Quon ja Dave Edmundsin mainituista kappaleista levyttämien coverversioiden myötä. Dave Edmundsin näkemys Almost Saturday Nightista nousi Mainstream Rock-listalla sijalle 18. ja myös Billboardilla sijalle 54. Mainitusta  upean melodisesta kappaleesta on levytetty myös useita muita versioita, joiden esittäjistä mainittakoon Gene Clark, The Searchers sekä Georgia Satellites. Fogertyn itsensä Rocking All Over the Worldistä levyttämä versio oli niin ikään suhteellisen menestyksekäs, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 27. Status Quon mainitusta kappaleesta vuonna 1977 levyttämä cover kohosi brittilistalla parhaimmillaan jopa kolmanneksi. Fogerty on itse antanut Status Quon Rocking All Over the Worldistä levyttämästä versiosta myönteistä palautetta ja maininnut sen menestyksen tulleen hänen oman uransa kannalta synkässä vaiheessa ja tuoneen hänelle paljon paremman mielen. Vuoden 1985 Live Aid-esiintymisessään Status Quo avasi osuutensa Rocking All Over the Worldillä ja yhtye on levyttänyt samaisen kappaleen uudelleen albumilleen Riffs.   Creedence Clearwater Revivalin albumien tavoin myös John Fogertyn kakkossooloalbumi sisältää oman tuotannon lisäksi covereita, joista tunnetuimpia lienevät Huey Piano Smithin Sea Cruise sekä ensisijaisesti Jackie Wilsonin levytyksenä muistettu Lonely Teardrops. BMG julkaisi John Fogertyn nimikkoalbumin cd-formaatissa ja striimauspalveluissa vuonna 2021. Yhdysvalloissa albumi oli ollut edellisen kerran saatavilla 1970-luvun lopussa.

Tiistain tukeva:Eräs heartland rockin tuntemattomammista edustajista

The Iron City Houserockers oli Pittsburghista, Pennsylvaniasta kotoisin ollut ja vuosien 1976 ja 1984 välillä toiminut rockyhtye, jonka johtohahmona oli solisti/kitaristi Joe Groshecky. Hän perusti nimeä Brick Alley Band käyttäneen yhtyeen vuonna 1976. Kyseessä oli melko tyypillinen baareissa soittanut rockyhtye. Brick Alley Bandin erottivat silti massasta Grosheckyn elämästä sydänmailla kertoneet tekstit ja huuliharpun ja kitaroinnin dominoima soundi, jonka jonkinlaisina vertailukohtina voisi mainita Rolling Stonesin ja J. Geils Bandin. Brick Alley Bandin musiikillisessa ilmaisussa oli lisäksi elementtejä rujosta punkrockista. Tulevan The Iron City Houserockersin jäsenistä basisti Art Nardini oli mekaanikon poika ja osa-aikainen yliopisto-opiskelija, Groshecky hiilikaivostyöntekijän poika ja kosketinsoittaja Gil Snyderin isä oli rakennusmies. Vuonna 1977 yhtye solmi levtytyssopimuksen Cleveland International Recordsin kanssa, jota johti aikaisemmin Epic Recordsilla työskennellyt ja Pittsburghista kotoisin ollut Steve Popovitch. Hän nimesi yhtyeen The Iron City Houserockersiksi. Mainittu nimivalinta aiheutti kuitenkin hankaluuksia Pittsburghin ulkopuolella. Kun yhtye soitti Clevelandissa, sen auton renkaat puhkottiin. The Iron City Houserockersin esikoisalbumi Love's So Tough julkaistiin huhtikuussa 1979. Popovichin ja Martin Mooneyn, eli The Slimmer Twinsin tuottama albumi vangitsi siloittelemattomuudessaan onnistuneesti yhtyeen livesoundin. Pitkäsoiton keskeisimmiksi kappaleiksi kohotettiin ensimmäinen single Hideaway sekä Dance with Me. The Iron City Houserockersin seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Have a Good Time But Get Out Alive! vastaanotti Rolling Stonessa otsikon New American Classic ja The Village Voice nimesi sen vahvimmaksi minkään yhdysvaltalaisyhtyeen mainittuna vuonna työstämäksi albumiksi. Pitkäsoiton kappaleista kehuttiin erityisesti kaksikkoa Old Man Bar ja Junior's Bar. Tuotannosta vastasivat The Slimmer Twins ja Mick Ronson, sovituksista Ian Hunter ja Steven Van Zant. Kokoelma-albumin Pumpin Iron & Sweating Steel:The Best of The Iron Houserockers kansitekstien mukaan Van Zant lähti tuotettuaan viisi kappaletta vedoten musiikillisiin erimielisyyksiin itsensä, Ronsonin ja Hunterin välllä. The Iron City Houserockersin kolmannen albumin, vuonna 1981 ilmestyneen pitkäsoiton Blood on the Bricks tuotannosta vastasi Steve Cropper. Rolling Stone Record Guiden vuonna 1983 ilmestynyt painos nimesi mainitun albumin yhtyeen parhaaksi, tosin ne kaikki olivat vastaanottaneet hyvät pisteytykset. Yhtye lyhensi nimensä The Houserockersiksi välttääkseen ne maantieteelliset rajoitukset, joita Iron City -tarkenteella oli. Huuliharpisti Marc Reisman ja rumpali Ned Rankin jättivät yhtyeen. Viimeksi mainitun paikan otti aikaisemmin hiljattain hajonneessa The Silencersissa, Sweet Lightningissa ja Roy Buchananin yhtyeessä soittanut Ron "Byrd" Foster. Gil Snyder täydensi tavaramerkeistään käyneitä pianoa ja urkuja syntetisaattorilla. Vuonna 1983 ilmestynyt albumi Cracking Under Pressure koki saman kohtalon kuin edeltäjänsä, eli kriitikot ylistivät levyä, mutta se ei menestynyt kaupallisesti. MCA Records pudotti Houserockersin pian albumin ilmestymisen jälkeen ja yhtye lopetti toimintansa muutamaa kuukautta myöhemmin. Joe Grushecky loi suhteellisen menestyksekkään soolouran esiintyen usein nimellä Joe Grushecky and The Houserockers. Hän on kirjoittanut useita kappaleita yhteistyössä Bruce Springsteenin kanssa ja esiintynyt hänen kanssaan myös konserteissa. The Iron City Houserockersin kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät cd-formaatissa vuonna 1999. Kaksi jälkimmäistä pitkäsoittoa eivät toistaiseksi ole saaneet julkaisuaan cd:nä. The Iron City Houserockersin Best of-kokoelma sisältää näytteitä myös yhtyeen kahdelta jälkimmäiseltä albumilta.  Rod "Byrd" Foster menehtyi maksasyöpään viimeinen päivä kesäkuuta 2011 Daytonassa, Floridassa 61 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Lenny Kravitzin Mama Said-albumin ensimmäinen single

 Always on the Run on yhdysvaltalaisen rockmuusikon Lenny Kravitzin tuotantoa edustava kappale, jonka Virgin Records julkaisi 18. maaliskuuta 1991 ensimmäisenä  singlenä hänen toiselta albumiltaan Mama Said. Mainitussa biisissä vierailee Guns N' Rosesin kitaristi Slash. Hän oli kirjoittanut kappaleen musiikin ja oli alun perin aikeissa julkaista sen Guns N' Rosesin albumilla. Yhtyeen tuonaikaisella rumpalilla Steven Adlerillä oli kuitenkin vaikeuksia oppia kyseistä biisiä ja niinpä Slash päätti lopulta säästää sen yhteistyölleen Lenny Kravitzin kanssa. Always on the Runista työstetty musiikkivideo oli Jesse Dylanin ohjaama. Guns N' Rosesin Use Your Illusion-kiertueen pysähtyessä Pariisiin kesäkuun kuudentena 1992 Kravitz vieraili mainitussa Guns N' Rosesin konsertissa esittäen Mama Saidin ja vastaten vokalisointinsa lisäksi myös kitaroinnista. Slash tapasi Kravitzin huuruisessa biisinkirjoitussessiossa välittömästi Euroopan-kiertueensa lopetettuaan. Viime hetkellä hän hyppäsi aamuyhdeksältä koneeseen Lontoosta New Yorkiin. Mama Said syntyi nopeasti, Kravitz soitti rummut ja Slash kitaraosuutensa. Kravitz lisäsi kitara- ja basso-osuutensa ja lauloi leadvocalsit. Puhallinsoittajat täydensivät kappaleen ja se oli valmis. Kyseessä oli rankka päivä. AXS:n retrospektiivisessä arviossa Carla Hay mainitsi Always on the Runin todistavan Kravitzin olevan voimakas rockari, joka yhdisti retrovaikutteita moderneihin soundeihin. Melody Makerin Simon Raynoldsin tuoreessa arviossa hän vertasi Kravitzin laulusoundia Hendrixiin, Sly Stoneen ja Elvis Costelloon. Eurooppalaisen Music and Median arvion mukaan Kravitziin ovat aina vaikuttaneet Lennonin ja Hendrixin kaltaiset 60-luvun artistit. Mainitun kappaleen tapauksessa keskeinen vaikuttaja on sitä vastoin James Brown. Always on the Run nojaa terävään rytmikitaraan ja puhallinsektioon ja tarjoaa hyviä grooveja. Billboardin Modern Rock Tracks-listalla Always on the Run kohosi top teniin kappaleen parhaan sijoituksen ollessa kahdeksantena. Alankomaissa Always on the Run oli kahdeksantena. Singlen muita kappaleita olivat Butterfly, Light Skin Girl from London sekä Always on the Runin instrumentaaliversio.