Maanantain mainio:Tommy James & The Shondellsin vuoden 1969 klassikkoalbumi

Tommy James & Shondells:Crimson and Clover

Tammikuun ensimmäisenä 1969 ilmestynyt Crimson and Clover on yhdysvaltalaisyhtye Tommy James & The Shondellsin menestynein pitkäsoitto. Sen nimikappale nousi singleformaatissa listakärkeen, toinen pikkulevy, upean melodinen Crystal Blue Persuasion ylsi kakkossijalle ja itse pitkäsoitto saavutti sekin kahdeksannen sijan. Kolmannen pitkäsoitolta julkaistun singlen, tarttuvan poppauksen Do Something to Me oli tyytyminen Billboardilla 38. sijaan, mutta Kanadassa kappaleen listasijoitus oli selkeästi parempi, eli kuudestoista. Kathleen McArthur on Jamesin ja Mike Valen käsialaa oleva tyylitajuinen, ja instrumentaatioltaan rikas balladikappale. Jamesin ja Peter Lucian yhteistyötä oleva I Am Tangerine edustaa psykedeelistä rockia ja myös Jamesin ja Valen työstämä Sugar on Sunday tarjoaa balladimaisuudestaan huolimatta kitarasoundeissaan psykedeelisiä vivahteita. Samaisen kaksikon tekosia olevia, rivakampi Breakaway on eräs pitkäsoiton onnistuneimmista raidoista. Täysin Jamesin käsialaa oleva Smoky Roads edustaa tyylikkäästi slovarimpaa osastoa. Pitkäsoiton nimikappaleen tavoin Jamesin ja Peter Lucian yhteistyötä oleva I'm Alive on eräs albumin rokkaavammista raidoista, joskaan se ei omaa aivan Breakawayn veroista tarttuvuutta. Radioasemilta vastaanottamiensa kehotusten myötä yhtye työsti pitkäsoiton nimikappaleesta kestoltaan viisi ja puoliminuuttisen version. Sen kaksi ensimmäistä säkeistöä oli dubattu Shondellsin kitaristin Ed Grayn hyödyntäessä steel ja fuzz-kitaroita. Nauhan kopioinnissa sattui pieni nopeuteen liittyvä virhe uusissa kitarasoolo-osuuksissa, ja niitä ei korjattu. Vuonna 1991 kyseisestä pitkäsoitosta julkaistiin cd-versio nimellä Crimson and Clover/Cellaphone Symphony. Kyseessä oli pitkäsoiton originaali versio, tosin Crimson and Cloverin pieni nopeusvirhe oli nyt korjattu. Cd-vihkon tekstin mukaan Crimson and Clover oli nyt siinä muodossa, missä se oli tarkoitettu kuultavaksi ja Tommy James on itse varsin tyytyväinen kyseisten äänitysten uusintajulkaisuun cd-formaatissa.

Sunnuntain extra:Brittirockin suosiollisen kakkosdivarin klassikon tunnetuin pitkäsoitto

Spooky Tooth:Spooky Two

Maaliskuussa 1969 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Spooky Two on englantilaisen rockyhtyeen Spooky Toothin nimensä mukaisesti toinen ja yhtyeen tuotannosta parhaiten suuren yleisön tuntema pitkäsoitto. Yhdysvalloissa kyseisen albumin julkaisijana oli A&M. Spooky Twon tunnetuinta antia edustaa kekseliään riffin varaan rakennettu Better by You, Better than Me, joka on päätynyt muun muassa Judas Priestin coverohjelmistoon. That Was Only Yesterday yhdistää sävykkäämmät osansa voimalliseen ja iskevään kertosäkeeseen. Yhdeksänminuuttinen Evil Woman palaa hardrokimpaan ilmaisuun, mutta varsin hyvin tartuntapintaa omaavalla kertosäkeellä kuorrutettuna. Waitin' for the Wind on rytmiikaltaan kiehtova, tyylitajuisesti melodisempaa siipeä edustava raita, jonka urkusoundissa on upeaa vanhakantaista hardrockhenkeä. Hangman Hang My Shell on a Tree on suorastaan riipaiseva balladi, joka sisältää kertosäkeessään tarttuvuutta ja rikasta instrumentaatiota. Lost in My Dream edustaa Spooky Toothin tunnetuimman albumin psykedeliahenkisintä antia, jälleen melodisesti ja instrumentaatioltaan varsin inspiroituneesti. Kappaleen jännite ei heikkene hetkeksikään sen viisiminuuttisen keston aikana. Feelin' Bad muistuttaa sielukkuudessaan tiettyjä Humble Pien varhaistuotannon kappaleita, eikä kestänyt kauaa, kun basisti Greg Ridley siirtyi kyseiseen, tahtomattaan brittiläisen rockin superyhtyeeksi niputettuun kokoonpanoon. Riipaiseva pianoballadi I've Got Enough Heartache päättää onnistuneesti erään hieman harvinaisemman 60-luvun lopun brittiläisen rockin klassikkoalbumin.

Lauantain pitkä:Jethro Tullin kolmas pitkäsoitto

Jethro Tull:Benefit

Huhtikuussa 1970 julkaistu Benefit on Jethro Tullin kolmas studialbumi. Se on yhtyeen pitkäsoitosta ensimmäinen John Evanille, joka ei tosin vielä tuossa vaiheessa ollut yhtyeen pysyvä jäsen ja viimeinen perustajäseniin lukeutuneelle originaalibasistille Glenn Cornickille. Edeltäjänsä, vuonna 1969 ilmestyneen pitkäsoiton Stand Up tavoin Benefit oli äänitetty Morgan-studioilla Lontoossa, mutta kyseisellä albumilla hyödynnettiin studiotekniikkaa aikaisempaa runsaammin. Johtohahmo, solisti/huilisti Ian Andersonin mukaan Benefit oli edeltäjäänsä synkkäsävyisempi albumi, ja kyseiseen seikkaan vaikuttivat raskas Yhdysvaltain-kiertue ja turhautuminen musiikkibisnekseen. Kitaristi Martin Barre piti Benefitiä äänityksiltään edeltäjäänsä helpompana levynä. Ian Andersonin mielestä John Evanin lisääminen yhtyeen kokoonpanoon teki hänen kirjoitustyöstään vapaampaa. Glenn Cornick painotti Benefitin livemäisempää tunnelmaa kylmäsoundiseen edeltäjäänsä verattuna. Musiikilliselta tyyliltään Anderson piti Benefitiä kitarariffivetoisena albumina. Se julkaistiin aikana, jolloin esimerkiksi Jimi Hendrixin, Creamin ja Led Zeppelinin läpimurrosta ei ollut kulunut kovin runsaasti aikaa. Vaikka Benefit ei Andersonin mielestä ollut yhtä vivahteikas albumi kuin Stand Up, hän piti sitä luonnollisena osana yhtyeen kehitystä. Benefitin kappaleista To Cry You a Song oli Martin Barren mukaan vastaus Blind Faithin kappaleelle Had to Cry Today. Kyseisessä kappaleessa taustaraidoilla kitaroista vastasivat niin Barre kuin Anderson. Anderson soitti Barren Gibson SG:tä ja Barre Les Paulia. Benefitin brittiläinen ja amerikkalainen painos eroavat toisistaan. Jenkkiversiolla albumin kakkospuolelle on sijoitettu instrumentaatiossaan huilun sisältävä Teacher ja kappale Alive and Well and Living in jätetty pois. Yhtyeen kotimaassa Teacher julkaistiin ainoastaan singlen Witch's Promise b-puolella ja kyseinen versio kappaleesta ei sisältänyt huilua. Vuonna 2013 Benefitistä julkaistiin Collector's Edition, joka sisälsi Steven Wilsonin miksaamia bonuskappaleita. Lisäksi mukana oli mono- ja stereomiksaukset harvinaisista ja ennenjulkaisemattomista versioista kyseisen pitkäsoiton kappaleista ja singlebiiseistä. Lisäksi mukana oli pelkän audion sisältävä dvd, joka sisältää surround sound-miksauksen originaalista albumista. Lisäksi mukana on Martin Webbin kirjoittama 8000 sanaa sisältävä essee, yhtyeen jäsenten haastatteluja ja valokuvia, joista osa on ennenjulkaisemattomia. Ilmestymisaikanaan Benefitin saamat arvostelut olivat ristiriitaisia, mutta esimerkiksi Village Voicen Robert Christgau ylisti riffejä, joiden ympärille pitkäsoiton kappaleet oli rakennettu. Myöhemmin Benefitin ansiot on tiedostettu aikaisempaa voimakkaammin.

Perjantain pohjat:Roy Orbisonin postuumi menestysalbumi

Roy Orbison:Mystery Girl

Seitsemäs helmikuuta 1989 ilmestynyt Mystery Girl on Roy Orbisonin joutsenlauluksi jäänyt viimeinen pitkäsoitto. Siitä muodostui maailmanlaajuinen menestysalbumi, sillä sijoituksena oli Billboardilla viides ja brittilistalla toinen sija. Ennen Mystery Girliä Orbisonin edellinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi oli ollut kymmentä vuotta aikaisemmin ilmestynyt Laminar Flow. Kaikki Mystery Girlin kappaleet nauhoitettiin loppuvuodesta 1988 ja niiden viimeistelystä Orbisonin edesmenon jälkeen vastanneet artistit lukeutuivat kaikki hänen ystäviinsä ja diggareihinsa. Nimensä albumi otti U2:n Bonon ja The Edgen sille kirjoittaman kappaleen She's a Mystery to Me kertosäkeestä. Dokumentissa In Dreams:The Roy Orbison Story Bono kertoo kuunnelleensa David Lynchin soundtrackia elokuvaan Blue Velvet ja saaneen mieleensä idean kyseisestä kappaleesta. In Dreams oli ainoa Orbisonin kappale kyseisellä soundtrackilla. U2:n soundcheckissä Bono esitteli kappaleen muille yhtyeen jäsenille, joiden mielestä se kuulosti aivan Roy Orbisonin biisiltä. Erään toisen U2:n konsertin jälkeen Roy Orbison oli tavannut yhtyeen ja ehdottanut sitä kirjoittamaan kappaleen hänelle, tai hänen kanssaan. Mystery Girl- albumin ansiosta Orbison sai postuumisti kaksi pitkäsoittoaan samanaikaisesti viiden suosituimman joukkoon. Toinen kyseisistä albumeista oli superyhtye Traveling Wilburysin Volume One. Vuonna 2014 Mystery Girlistä julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos. Se sisälsi perusalbumin lisäksi bonusmateriaalinaan demoja sekä ennenjulkaisemattoman kappaleen The Way is Love, jonka John Carter Cash ja Orbisonin pojat viimeistelivät vuonna 1986 kasetille nauhoitetun demoversion perusteella. Pitkäsoiton suurin hitti oli sen avausraita, Orbisonin, Jeff Lynnen ja Tom Pettyn yhteistyötä edustava You Got It, joka nousi brittilistalla kolmanneksi ja oli myös Billboardilla yhdeksäs. Ainoan liveversion kappaleesta Orbison ehti esittää 17 päivää ennen edesmenoaan Diamond Awards Festivaalilla Antwerpenissä, Belgiassa   19. marraskuuta 1988.

Torstain terävä:Space Acen upea soolo

Ace Frehley:Ace Frehley

Ace Frehleyn nimeä kantava sooloalbumi on yksi niistä neljästä soololevystä, jotka Kissin jäsenet julkaisivat samanaikaisesti 18. syyskuuta 1978. Frehleyn sooloalbumilla vaikuttaneista muusikoista nimekkäin oli sessiorumpali Anton Fig, joka oli myös mukana sooloalbumeita seuranneilla Kissin pitkäsoitoilla Dynasty ja Unmasked. Myöhemmin hänestä tuli Frehley's Comet -yhtyeen jäsen. Fig ja Frehleyn soololevyllä bassotellut Will Lee olivat myöhemmin CBS Orchestran jäseniä ja vaikuttivat lisäksi Paul Shafferin kanssa ohjelmissa Late Night with David Letterman ja Late Show with David Letterman. Loudwirelle antamassaan haastattelussa Frehley on maininnut, että jotkin hänen sooloalbuminsa kappaleista oli alun perin tarkoitettu julkaistaviksi Kissin viidennellä pitkäsoitolla Rock and Roll Over. Kissiläisten sooloalbumeista Frehleyn pitkäsoittoa on yleisesti pidetty kaikkein onnistuneimpana. Pitchforkin arvostelussaan Jason Josephes kuvasi albumia riffirockin, voimapopin ja hienoisten soulvaikutteiden yhdistelmäksi. Frehleyn sooloalbumin kappaleista New York Grooven oli alun perin levyttänyt vuonna 1975 brittiläinen glamrockyhye Hello. Frehleyn versio nousi Billboardin listalla sijalle 13. ja oli samalla korkeimman sijoituksen saavuttanut Kissiläisten sooloalbumeilta julkaistu single. Rip It Out käynnistää Frehleyn sooloalbumin iskevällä kertosäkeellä ja yleisesti tarttuvalla rokkauksella kitarasooloa unohtamatta. Speedin' Back to My Babylla on tarjottavanaan vielä astetta tarttuvampi kertosäe ja revittelevämpää sooloilua. Kahteen edelliseen pikkuhelmeen verrattuna Snowblind ei kertosäkeensä osalta nouse vastaavalle tasolle, mutta Acen kitarasoolosta löytyy inspiroituneisuutta myös tässä tapauksessa. Ozone tehoaa erityisesti riffinsä osalta ja kyseinen keskitempoisempi raita puree erilaisuudellaan pitkäsoiton yleislinjaan verrattuna. What's on Your Mind edustaa jälleen tartuntapintaa omaavaa rokkausta ja I'm in Need of Love on myönteisessä mielessä koukukkaampi raita. Wiped-Out löytää jälleen liki pitäen riemastuttavan svengin, mutta sisältää myös kimurantimpia instrumentaaliosuuksia. Pitkäsoiton päättää taidokas instrumentaalikappale Fractured Mirror.  Billboardin albumilistalla Frehleyn levy saavutti 26. sijan ja myi platinalevyksi jo julkaisuvuotensa lokakuussa. Se on myös menestynyt Kissin jäsenten soololevyistä parhaiten.

Keskiviikon klassikko:Vanhakantaisen hardrockin edustajan upea esikoinen

Havana Blacks:Faceless Days

Solisti Hannu "Guts" Leidenin ja kitaristi Markku "Crazy" Heiskasen luotsaama Havana Black on tehnyt tyylitajuisesti kunniaa vankantaiselle hardrockille. Yhtyeen kenties tunnetuimman rytmiryhmän muodostivat aikaisemmin Pave Maijasen Mistakes-yhtyeessä soittanut basisti Risto Hankala ja myös Remun serkkuna muistettu rumpali Paku Pakkanen. Havana Blacksin vuonna 1987 ilmestynyt esikoispitkäsoitto Faceless Days lukeutuu kyseisen vuoden vakuuttavimpiin kotimaisiin esikoisalbumeihin. Riffirockin juhlaa edustava instrumentaalikappale Cafe Interpol käynnistää albumin lupaavasti. Sheila lukeutuu niin riffinsä, kitarasoolonsa, kertosäkeensä kuin kokonaistoteutuksensa osalta pitkäsoiton kaikkein laadukkaimpiin raitoihin. Astetta iisimpi Bad Rhythm tarjoaa vallatonta svengiä. Peter Greenin aikaisen Fleetwood Macin legendaarisimpaan tuotantoon lukeutuva Oh Well versioituu vakuuttavasti Havana Blacksin käsittelyssä. Yhtyeen esikoisalbumin oman tuotannon vahvuudesta huolimatta juuri kyseinen cover saavutti pitkäsoiton kappaleista ehkäpä runsaimmin radiosoittoa. Koko albumin raivokkaimmassa rypistyksessä Love is a Lie loistavat niin Heiskanen keppinsä varressa, Leiden vokalisointeineen kuin Pakkanen rumputyöskentelyineen. Sitä laadullisesti varsin lähelle pääsevät nopeatempoisemmat Guts ja Trashtown, joista jälkimmäinen lukeutuu Havana Blacksin varhaistuotannon kirkkaimpiin klassikoihin. Hankalalle löytyy paikka lyhyelle bassosoololle, Leiden karjuu I'm Down I'm Out kuin sähköiskun saaneena ja Heiskanen saa aikaan todella vakuuttavaa jälkeä kitaroineen. Havana Blacksin esikoisalbumin slovariosastosta Night-Time tekee tyylitajuisesti kunniaa Leidenin keskeisiin diggauskohteisiin kuuluvalle Paul Rodgersille ja myös nimikappale Faceless Days on puhuttelevuudessaan silkka klassikko. Laadukkuudestaan huolimatta Faceless Days edusti Havana Blacksille vielä määrätynlaista etsikkoaikaa. Suurimpaan klassikkoalbumiinsa yhtye ylsi seuraavana vuonna ilmestyneellä kakkospitkäsoitollaan Indian Warrior.

Tiistain tukeva:Badfingerin vuoden 1970 menestysalbumi

Badfinger:No Dice

Marraskuussa 1970 Apple Recordsin julkaisemana ilmestynyt No Dice on brittiyhtye Badfingerin toinen pitkäsoitto. Siitä muodostui melkoinen menestys, joka sisälsi muun  muassa singlehitin No Matter What sekä Nilssonin coverversiona suurmenestykseksi muodostuneen kappaleen Without You. Kyseessä oli ensimmäinen kitaristi Joey Mollandin kanssa levytetty Badfingerin albumi. Hän korvasi basisti Ron Griffithsin ja kyseisen seikan seurauksena Tom Evans siirtyi rytmikitaristin vakanssistaan nelikielisen varteen. Kyseisellä miehityksellä Badfinger julkaisi kaikkiaan viisi albumia, jotka olivat samalla yhtyeen menestyksekkäimpiä levytyksiä. Suorastaan erinomaiset arvostelut saavuttanut No Dice nousi Billboardin listalla sijalle 28. Single No Matter What saavutti kahdeksannen sijan ja Harry Nilssonin coverversio kyseiseltä albumilta originaaliversiona löytyvästä Without Yousta nousi vuonna 1972 listakärkeen. Without You on myös Dan Matovinan vuonna 1997 ilmestyneen Badfingerin biografian Without You: The Tragic Story of Badfinger otsikkona. Myös Mariah Careyn vuonna 1994 kyseisestä kappaleesta levyttämästä versiosta muodostui hitti. Muiksi No Dicen terävimpään kärkeen kuuluviksi kappaleiksi on kohotettu erityisesti Better Days, I Don't Mind sekä pitkäsoiton päätösraita We're for the Dark. Kyseistä albumia on yleisesti pidetty eräänä niin kutsutun voimapopin varhaisimmmista voimannäytöistä. No Dice on mahdottomasta käytetty slangi-ilmaisu. Kyseessä on ensimmäinen kolmesta basisti Tom Evansin keksimästä Badfingerin albumin nimestä. Lokakuussa 1991 Ron Furmanek remasteroi No Dicen digitaalisesti Abbey Roadin studioilla. Remasteroitu, viidellä bonuskappaleella ryyditetty versio albumista ilmestyi seuraavana vuonna Capitolin ja Apple Recordsin julkaisemana. Kyseisistä bonusraidoista Friends Are Hard to Find oli samoista Mal Evansin tuottamista äänityssessioista, joissa nauhoitettiin No Matter What ja Believe Me. Get Down-kappaleesta julkaistu versio oli sitä vastoin Geoff Emerickin äänittämä. Hänen kanssaan nauhoitettiin myös kolme jäljellä olevaa bonuskappaletta, eli Mean Mean Jemima, Loving You sekä I'll Be The One, jotka äänitettiin tammi- ja maaliskuun 1971 välillä. Niitä kaavailtiin No Dicen seuraajalle, mutta kyseinen albumi ei konkretisoitunut.

Maanantain mainio:Peter Framptonin soolouraa edistänyt pitkäsoitto

Peter Frampton:Frampton

Maaliskuussa 1975 ilmestynyt Frampton on Peter Framptonin neljäs sooloalbumi. Se sisältää muun muassa studioversiot kappaleista Baby I Love Your Way ja Show Me the Way, jotka Frampton levytti uudelleen kyseisen pitkäsoiton jälkeisellä kiertueellaan suureksi menestykseksi osoittautuneelle tupla-albumilleen Frampton Comes Alive. Jo sitä edeltänyt studioalbumi oli kohtuullinen menestys, sillä se saavutti Billboardin listalla 32. sijan. Frampton oli jättänyt Steve Marriottin luotsaaman Humble Pie -yhtyeen, sillä sen musiikillinen ilmaisu oli siirtynyt kovaääniseen hardrocktyyliin, joka hukutti alleen ne tekniset taidot, joiden eteen Frampton oli kitaristina tehnyt paljon työtä. Niinpä hän panosti voimakkaasti kyseiseen melodiseen ja keskitempoiseen rockalbumiin. Framptonin taustayhtye koki miehistönvaihdoksia, sillä kosketinsoittaja/rytmikitaristi Andy Bown valitsi vuoden jälkeen soolouraansa ja basisti Rick Wills lopetti keikkailun keskittyäkseen perhe-elämään. Frampton-pitkäsoiton kappaleet Frampton kirjoitti kolmessa viikossa. Lokakuun 1974 ja seuraavan vuoden helmikuun välille ajoittuneet  äänitykset tapahtuivat Cloucestershiren Clearwell Castlessa. Sekä musiikillisesti että laulusuorituksiltaan kyseessä oli varsin monipuolinen pitkäsoitto. Day's Dawning käynnistää albumin suhteellisen rivakasti jopa hienoisessa stadionrockhengessä One More Timen ollessa tyylitajuinen melodinen popraita. Akustisvoittoinen The Crying Clown on todellinen kaunokki upealla kitarasoololla kruunattuna. Fanfare edustaa onnistuneesti rullaavaa poprockia ja Nowhere's Too Far on pitkäsoiton toinen stadionrockiin päin kallistuva menopala. Mukana on kaksi lyhyttä instrumentaaliraitaa; Nassau ja akustinen pikkuhelmi Penny for Your Thoughts. Apple of Your Eye jatkaa jo totutussa genressä silti lähes pitkäsoiton iskevimpään antiin lukeutuen.  Päätöskappale I'll Give You Money on ehkäpä albumin tiukin rypistys. Peter Framptonin uralla Frampton-pitkäsoittoa voi pitää varsin keskeisenä, sillä se edisti voimakkaasti hänen mainettaan sooloartistina.

Sunnuntain extra:Uriah Heepin viimeinen David Byronin aikainen huipputyö

Uriah Heep:Return to Fantasy

Kesäkuussa 1975 ilmestynyt Return to Fantasy on Uriah Heepin kahdeksas studioalbumi. Sen työstövaiheessa yhtyeen jäsenistössä oli tapahtunut yksi keskeinen miehistönvaihdos. Hengenvaarallisen sähköiskun Yhdysvaltain-kiertueella saaneen, ja jo seuraavana vuonna edesmenneen Gary Thainin tilalle basistiksi oli tullut progeyhteyksistä ensisijaisesti tuttu John Wetton. Myös singleformaatissa julkaistu ja pitkäsoiton avaava nimikappale edustaa hardrockvaikutteissaan Heepin vanhempaa perustaa yhtyeelle tunnusomaista melodisuutta kuitenkaan kaihtamatta. Shady Lady jatkaa vielä astetta kipakammissa tunnelmissa ja tarjoaa Mick Boxilta melkoisen vakuuttavaa soolokitaratyöskentelyä. Devil's Daughter on rytmiikaltaan varsin kekseliäs raita ja Beautiful Dream edustaa tyylitajuisesti slovariosastoa. Heepin tuotannossa harvoin hyödynnetyt puhaltimet rikastavat pitkäsoiton toista singleformaatissa julkaistua raitaa Prima Donna. Albumin kakkospuolen onnistunutta balladitarjontaa edustavat Why Did You Go sekä Your Turn to Remember. Niiden väliin sijoitettu Showdown rokkaa terhakalla kertosäkeellä kruunattuna ja Box loistaa jälleen keppinsä varressa. Ken Hensleyn käsialaa oleva päätösraita A Year or A Day yhdistää tiukat hardrockvivahteet seesteisempiin jaksoihin. Maininnan arvoista on, että Return to Fantasyn yhdeksästä raidasta aina kuutta ovat Hensleyn lisäksi olleet työstämässä Box, solisti David Byron sekä rumpali Lee Kerslake. Heepin tuotannossa kyseessä saattaa hyvinkin olla viimeinen todella vahva albumikokonaisuus, jonka levytykseen Byron osallistui.

Lauantain pitkä:The Stoogesin legendaarinen kakkosalbumi

The Stooges:Fun House

Seitsemäs heinäkuuta 1970 Elektra Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fun House on The Stoogesin toinen studioalbumi. Vaikkei kyseisestä pitkäsoitosta muodostunut kaupallista menestystä, sen kiistaton vaikutus punkrockin kehitykseen on seuraajansa, nimellä Iggy & The Stooges julkaistun Raw Powerin tavoin tunnustettu myöhemmin yleisesti. Elektra Recordsin Jac Holzman pyysi The Kingsmen-yhtyeen kosketinsoittajana aikaisemmin vaikuttanutta Don Galluccia tuottamaan kyseisen pitkäsoiton. Galluccin mielestä The Stooges oli mielenkiintoinen yhtye, mutta hän ei uskonut sen tunnelatauksen välittyvän levyltä. Holzman oli kuitenkin jo varannut studioajan Los Angelesissa sijainneelta Elektra Sound Recordersilta ja Fun Housen äänitykset tapahtuivat toukokuun 11. ja 25. päivän välillä 1970. Galluccin suunnitelmana oli äänittää kunakin päivänä noin tusina ottoa jokaisesta albumin kappaleesta ja valita niistä levylle onnistuneimmat versiot. Ensimmäinen päivä kului soundtsekkaukseen ja levylle valikoitujen  kappaleiden läpisoittoon. Yhtye ei ollut tyytyväinen ensimmäisiin nauhoituksiin ja niinpä studio muokattiin mahdollisimman lähelle livekeikkaolosuhteita. The Stooges kaavaili Loosea Fun Housen avausraidaksi, mutta Elektra Records oli Down on the Streetin kannalla. Kyseisen kappaleen singleversioon Gallucci lisäsi The Doorsia muistuttavan urkuosuuden ja se menestyi listoilla hieman pitkäsoittoa paremmin. Fun Housen saavuttamat arvostelut ovat olleet ristiriitaisia. Silti pitkäsoitto nousi vuonna 2003 sijalle 191. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Fun Housen useammista kappaleista on levytetty coverversioita. 1970:n nimellä I Feel Alright ovat versioineet The Damned vuoden 1977 esikoispitkäsoitolleen ja Hanoi Rocks legendaariselle All Those Wasted Years -livetuplalleen. Suosikkialbumikseen Fun Housen ovat nimenneet esimerkiksi Joey Ramone ja Nick Cave. Vuonna 1999 Rhino Records julkaisi kyseisestä pitkäsoitosta  rajoitettuna painoksena boxin, joka sisälsi kaikki äänitetyt versiot jokaisesta albumin kappaleesta sekä singleversiot Down on the Streetistä ja 1970:sta.

Perjantain pohjat: Humble Pien uuden kokoonpanon onnistunut debyytti

Humble Pie:On to Victory

Huhtikuussa 1980 ilmestynyt On to Victory on brittiläisen rockyhtyeen Humble Pien yhdeksäs studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen uuden kokoonpanon esikoispitkäsoitto. Solisti/kitaristi Steve Marriottin ja rumpali Jerry Shirleyn lisäksi mukana ovat aikaisemmin The Jeff Beck Groupissa mukana ollut kitaristi/solisti Bobby Tench sekä yhdysvaltalainen basisti Antohony "Sooty" Jones. Ensimmäinen uuden Humble Pien levytys, Marriottin jo aikaisemmin kirjoittama Fool for a Pretty Face oli siinä määrin vakuuttava, että yhtye solmi levytyssopimuksen Atcon kanssa vuonna 1980. Britanniassa yhtyeen levyjen julkaisijana oli Jet Records, jonka omisti aikaisemmin Marriottin varhaisemman yhtyeen Small Facesin managerina toiminut Don Arden.  On to Victory saavutti Billboardin listalla 60. sijan ja single Fool for a Pretty Face nousi kahta sijaa korkeammalle. On to Victoryn muista huippuhetkistä nostettakoon esiin tehokkaan kertosäkeen sisältävä Infatuation, upean melodian kannattelema You Soppy Pratt sekä musiikillisessa kokonaistoteutuksessaan mainiosti rullaava Take It from Here.Savin' It kulkee harvinaislaatuisesti reggaetempossa ja tanakka rockpala Get in the End tarjoaa Marriottilta kiitettävän sielukkaan laulusuorituksen. Edeltäjäänsä aavistuksen sofistikoituneempi Further Down the Road jatkaa Marriottin upeiden tulkintojen sarjaa.  Kokonaisuutena melko suoraa rocktyyliä edustaneen pitkäsoiton covereita olivat Holland-Dozier-Hollandin sävelaarteistoa edustava ja jo Small Facesin levytysohjelmistoon päätynyt Baby Don't You Do It, aikaisemmin ainakin Aaron Nevillen levyttämä, vokaaliosuuksissaan hienoisesti Ray Charlesia muistuttava Over You sekä Marriottin totutun sielukas tulkinta Otis Reddingin My Lover's Prayeristä. Pitkäsoiton tiimoilta tehty kiertue oli osa niin kutsuttua The Rock N' Roll Marathonia ja sen aikana Humble Pie soitti Ted Nugentin ja Aerosmithin lämmittelijänä.

Torstain terävä:Ruusujen rundin päätöskeikka kotimaisemissa

Neljän ruusun kevään keikkarupeama päättyi vanhoihin kotimaisemiin Joensuun Kerubissa. Kyseessä on entinen Karjalantalon sali, jossa yhtye konsertoi jo uransa alkutaipaleella 30 vuotta sitten. Tuoreimpaan kiertueeseen on sisältynyt esiintymisiä myös konserttisaleissa ja niissä akustinen osuus on ollut huomattavasti esimerkiksi Kerubissa soitettua runsaampi. Konsertin avauskappaleena kuullusta Saaronin liljasta lähtien setin viisi ensimmäistä poimintaa edustivat tuoreempaa tuotantoa. Niistä kaikkein uusin oli tuore ja mainio singlemaistiainen Sähkökitara. Erityisen hyvin uudemmasta materiaalista toimivat balladimaisempaan tuotantoon lukeutuvat Sininen sunnuntai ja Esirippu. Ruusujen klassikkokappaleista Elän vain kerran edustaa yhtyeen 2000-luvun alkupuolen tuotantoa ja edelleen rankka 2011 oli ensimmäinen poiminta yhtyeen vuoden 1992 lopulliselta läpimurtolevyltä Haloo. Edelleen tuoreempia Ajelen ja Maaninen poimintoja   seurasi setin kohokohta, eli kolmesta kappaleesta koostunut akustisvoittoinen osuus. Sen huippuhetket olivat vuoden 1989 erinomaiselta pitkäsoitolta Hyvää päivää poimitut Rakkauden varkaat ja Huonot tavat. Myös Popmuseosta kuultiin onnistunut akustinen tulkinta. Tie ajatuksiin ja Valuva taivas -kappaleiden mainiot versioinnit osoittivat Ruusujen balladituotannon kestävän aikaa erinomaisesti. Myös 90-luvun alkupuolen suurmenestykset Juppihippipunkkari ja Poplaulajan vapaapäivä olivat itseoikeutetusti mukana keikkasetissä. Varsinainen keikka päättyi taattuun yleisönsuosikkiin Hunningolla ja encoreiden parhaimmistoa tarjosi aluksi balladiklassikko Sun täytyy mennä ja sitten rokkaavampaa tuotantoa edustava Nuori ikäisekseen. Kerubi oli odotustenmukaisesti loppuunmyyty ja Ruusut soittivat takuuvarman ja onnistuneen keikan. Silti on tiedossa, mitä huippuhetkiä konserttisalien akustisissa osuuksissa on ollut tarjolla. Siksi jäi kaipaamaan ainakin akustisia tulkintoja varhaistuotannon kirkkaimpiin helmiin lukeutuvasta Itkupillistä sekä Karjala-soulia erinomaisesti edustavasta Bangkok-kappaleesta.

Neljä ruusua Kerubissa 16. 4. 2017.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen singlebändeistä ja -albumeista

Buzzcocks:Singles Going Steady

Syyskuussa 1979 I.R.S. Recordsin julkaisemana ilmestynyt Singles Going Steady on melodisen punrockin upeimpiin edustajiin lukeutuvan The Buzzcocks-yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi. Yhdysvaltojen osalta kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen julkaistu pitkäsoitto, ja sen tarkoitus oli tutustuttaa yleisö Buzzcocksin musiikkiin ennen yhtyeen Yhdysvaltoihin suuntautunutta kiertuetta. Siellä pitkäsoitto ei kuitenkaan saavuttanut listasijoitusta. Buzzcocksin lopetettua toimintansa Singles Going Steady julkaistiin yhtyeen kotimaassa greatest hits -tyyppisenä kokoelmana United Artists Recordsin ansiosta marraskuun puolivälissä 1981. Originaalin julkaisun a-puoli sisälsi kronologisessa järjestyksessä kahdeksan tuohon mennessä ilmestyneen Buzzcocksin singlen a-puolet ja b-puoli vastaavat kronologiset singlejen kakkospuolet. Vuonna 2001 Singles Going Steadysta julkaistiin kahdeksan bonusraitaa sisältänyt cd-versio. Kyseiset kappaleet olivat a- ja b-puolineen ne singlet, jotka ehtivät ilmestyä originaalin Singles Going Steadyn julkaisemisen ja yhtyeen hajoamisen välisenä aikana. NME:n arvio Singles Going Steadysta oli suorastaan ylistävä. Kahta vuotta myöhemmin originaalin brittijulkaisun tiimoilta tehty arvio ei eronnut innostukseltaan juurikaan edeltäjästään. Melody Makerin arvion mukaan Buzzcocksin kappaleet olivat nopeita, hauskoja ja muistettavia. Q:n arvioidessa Singles Going Steadyn uusintajulkaisun mainittiin, että Kurt Cobainin valittua Buzzcocksin Nirvanan viimeisen kiertueen lämmittelyesiintyjäksi kyseiset ikääntyneet punkrockarit saavuttivat viimein huomiota eräänä tyylisuuntansa hienoimmista singleyhtyeistä. Kahdeksan bonusraitaa sisältänyt Singles Going Steady ei ollut Q:n arvion mukaan menettänyt lainkaan vitaalisuuttaan. Rolling Stonen vuonna 2003 julkaiseman 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Singles Going Steady saavutti 360. sijan. Kokoelman klassisimmat hitit lienevät What Do I Get, Ever Fallen in Love (with Someone You Shouldn't Have), Harmony in My Head sekä Ratsian nimellä Ikuinen rakkaus (luulet vain) levyttämä I Don't Mind. Pitchforkin listalla Singles Going Steady valikoitui 70-luvun 16:ksi parhaaksi albumiksi.

Tiistain tukeva:Eräs vuoden 1967 kiistattomista klassikkolevyistä

Moby Grape:Moby Grape

Moby Grape on samannimisen San Franciscosta kotoisin olleen yhtyeen vuonna 1967 ilmestynyt esikoispitkäsoitto. Moby Grapen maine kasvoi suhteellisen nopeasti ja se nappasi itselleen levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Billboardin listalla Moby Grapen debyyttialbumi saavutti 24. sijan syyskuussa 1967. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat kuudessa viikossa maalis-huhtikuussa ja albumin tuottajana oli David Rubinson. Kansikuvasta vastasi tunnettu rockkuvaaja Jim Marshall. Skip Spencen takana kuvassa oleva lippu on itse asiassa Yhdysvaltojen lippu, mutta aikakauden poliittisen ilmapiirin vuoksi Columbia Records teki  kuvasta tarkoituksellisesti suttuisen. Levy-yhtiö julkaisi Moby Grapen esikoisen kuudes kesäkuuta 1967 ja samana päivänä kymmenen pitkäsoiton 13 kappaleesta sai lisäksi julkaisunsa viidellä singlellä. Niistä listoille nousivat Omaha sekä vuotta myöhemmin The Moven coverohjelmistoon yhtyeen mainiosti onnistuneelle esikoispitkäsoitolle päätynyt  Hey Grandma. Moby Grapen debyytti on tunnustettu yleisesti erääksi psykedeelisen rockin todellisista mestariteoksista. Yhtyeen esikoisalbumia on myös tituleerattu linkiksi psykedelian, countryrockin, glamin, voimapopin ja punkin välillä. Rolling Stone Record Guidessa vuodelta 1983 Moby Grapen debyyttiä pidettiin edelleen yhtä raikkaana, kuin se oli ilmestyessään rakkauden kesänä 1967. Vuonna 2003 albumi saavutti 121. sijan Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Arvostettu rockkriitikko Robert Christgau listasi Moby Grapen esikoislevyn vuoden 1967 40 keskeisimmän albumin joukkoon. Vuonna 2008 Skip Spencen Omaha listattiin sijalle 95. Rolling Stonen sadan parhaan kitarakappaleen listalla. Sitä kuvattiin Moby Grapen parhaaksi singleksi ja Spencen, Jerry Millerin ja Peter Lewisin kitarakamppailuksi, jossa kukaan ei ylitä toistaan. Vuonna 2007 Sundazed julkaisi Moby Grapen debyytin stereoversiona ja bonuskappaleilla höystettynä. Lisäksi kyseinen yhtiö julkaisi pitkäsoiton uusintapainosvinyylin monona ja ilman bonuskappaleita. Robert Plant on coveroinut albumin kappaleista Naked, If You Want Ton ja 8.05:n vuonna 1993 ilmestyneiden singlejensä b-puoliksi. Niistä jälkimmäinen on lisäksi mukana Rhino Recordsin julkaisemalla uusintapainoksella pitkäsoitosta Fate of Nations. Cat Power on levyttänyt Naked, If You Want to-kappaleesta kaksikin coveria ja Omaha on kuulunut Bruce Springsteenin keikkaohjelmistoon.

Maanantain mainio:Dusty Springfieldin 60-luvun lopun mestariteos

Dusty Springfield:Dusty in Memphis

Dusty in Memphis on englantilaislaulajatar Dusty Springfieldin viides pitkäsoitto, jonka hän nauhoitti American Sound – studioilla Memphisissä. Albumin työstämiseen osallistuivat esimerkiksi tuottajat Tom Dowd ja Jerry Wexler sekä lauluyhtye The Sweet Inspirations. Pitkäsoitto sisälsi muun muassa top teniin nousseen singlen Son of a Preacher Man. Kun Atlantic Records julkaisi albumin vuonna 1969, sen menestys jäi vaatimattomaksi. Myöhemmin Dusty in Memphisin arvo on tunnustettu ja sitä pidetään yleisesti Dusty Springfieldin tuotannon laadukkaimpana albumina. Kyseessä oli Springfieldin ensimmäinen ainoastaan r & b-kappaleista koostunut pitkäsoitto. Taustayhtyeenä toiminut The Memphis Cats oli  aikaisemmin ollut säestäjänä esimerkiksi Wilson Pickettille, Elvis Presleylle sekä King Curtisille. Pitkäsoiton kappalemateriaalista vastasivat säveltäjien ominaisuudessa esimerkiksi Carole King, Randy Newman sekä Barry Mann ja Cynthia Weill. Kyseessä oli ensimmäinen albumi, jolla Springfield hyödynsi ulkopuolista tuottajaa. Täydellisyyteen pyrkinyt artisti äänitti lopulta itse hyväksymänsä vokaaliosuudet New Yorkissa. Kun Dusty in Memphisiä nauhoitetttiin marraskuussa 1968, Dusty kehotti Atlantic Recordsin johtoporrasta kiinnittämään palkkalistoilleen uuden yhtyeen nimeltä Led Zeppelin. Bändin lineupista basisti John Paul Jones oli entuudestaan Springfieldin tuttu, sillä hän oli kuulunut Dustyn säestäjiin konserteissa. Vuosia ilmestymisensä jälkeen Dusty in Memphis on menestynyt erinomaisesti erilaisissa kaikkien aikojen paras levy – tyyppisissä äänestyksissä. Vuonna 1993 julkaistussa listassaan New Musical Express sijoitti Dusty in Memphisin kaikkien aikojen 54:ksi parhaaksi albumiksi. Rolling Stonen vuonna 2003 julkaisemalla kaikkien aikojen 500 parhaan albumin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 89. Kyseessä on merkittävä r & b:tä ja poppia yhdistänyt albumi, joka vaikutti osaltaan 70-luvun Philadelphia-soulin kehitykseen. Springfieldin tuonaikainen tyyli on sittemmin ollut inspiraation lähteenä esimerkiksi   Adelen ja Duffyn kaltaisille keskeisille solisteille.

Sunnuntain extra:Eräs Dave Edmundsin parhaista

Dave Edmunds:Repeat When Necessary

Yhdeksäs kesäkuuta 1979 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Repeat When Necessary  on walesilaisrockari Dave Edmundsin tuotannon huippuihin lukeutuva pitkäsoitto. Se äänitettiin ja julkaistiin samaan aikaan, kun Edmundsin pitkäaikaisen musiikillisen yhteistyökumppanin Nick Lowen albumi Labour of Lust. Molemmilla pitkäsoitoilla kuultiin myös samoja muusikoita, eli Edmundsin ja Lowen lisäksi Billy Bremneriä ja Terry Williamsia, jotka yhdessä muodostivat ainoastaan yhden pitkäsoiton, vuonna 1980 ilmestyneen klassikkoalbumin Seconds of Pleasure levyttäneen yhtyeen Rockpile. Repeat When Necessary koostuu pelkästään coverkappaleista. Niiden huippuhetkiin pitkäsoitolla lukeutuvat etenkin näkemykset Elvis Costellon Girls Talkista, Graham Parkerin Crawling from the Wreckagesta sekä Hank DeViton kirjoittamasta Queen of Heartsista, josta Juice Newton teki sovituksellisesti melko samantyyppisen version vuonna 1981 ilmestyneeelle läpimurtolevylleen Juice. Vähemmän tunnettua lainamateriaalia pitkäsoitolla edustavat Cliff Richardin Dynamite sekä Avie Sandsin originaali ja myös Dusty Springfieldin ja Vanilla Fudgen levytysohjelmistoon päätynyt Take Me for a Little While. Huey Lewisin käsialaa oleva Bad is Bad julkaistiin hänen yhtyeensä Huey Lewis & The Newsin levytyksenä vasta vuonna 1983 miljoonamyyntiin yltäneellä pitkäsoitolla Sports.

Lauantain pitkä:Eräs brittiläisen hardrockin kiistattomista kivenmuuraajista

Deep Purple:Deep Purple In Rock

Kolmas kesäkuuta 1970 ilmestynyt Deep Purple In Rock on Deep Purplen neljäs studioalbumi, yhtyeen legendaarisen Mark II -kokoonpanon ensimmäinen studioäänite ja lopullinen läpimurtolevy. Brittilistalla kyseinen pitkäsoitto saavutti neljännen sijan ja pysyi listoilla kuukausien ajan. In Rockin julkaisua seurasi menestyksekäs maailmankiertue, joka kesti huikeat 15 kuukautta. Kitaristi Ritchie Blackmoren, solisti Ian Gillanin, basisti Roger Gloverin, kosketinsoittaja Jon Lordin ja rumpali Ian Paicen muodostama legendaarinen kokoonpano oli tosin ehtinyt julkaista aikaisemmin sinfoniaorkesterin kanssa äänitetyn ja Jon Lordin säveltämän Concerto for Group and Orchestran sekä kaksikon Greenaway-Cook käsialaa olevan kappaleen Hallelujah, joka ei kuitenkaan menestynyt. In Rock-pitkäsoiton kanssa samoihin aikoihin levytetty single Black Night menestyi huomattavasti paremmin, sillä se nousi brittilistan kakkossijalle. Vuonna 2005 In Rock voitti Mark II:n jäsenille luovutetun Classic Rockin kunniapalkinnon. Albumin äänityksissä Lord hyödynsi sekä Leslie speakeriä että Marshallin vahvistinta Hammond-uruilleen ja niinpä urkusoundit vaihtelevat eri kappaleissa. Esimerkiksi Living Wreckissä käytettiin Leslietä ja Hard Lovin' Manissa Marshallia. Vuonna 1995 In Rockista julkaistiin remasteroitu 25-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi bonuskappaleita. Roger Glover vastasi sen remiksauksesta ja remasteroinnista. Pitkäsoiton kirkkaimpia klassikoita ja keikkastandardeja ovat eeppinen Child in Time sekä tekstissään 50-luvun useampaan rockklassikkoon viittava Speed King, jonka soolo-osuuksissa Lord ja Blackmore käyvät vuoropuhelua. Kappaleen viimeisen säkeistön Gillan suorastaan kirkuu. Samantyyppistä soolorakenetta hyödynnetään myös hardrockpalassa Blood Sucker. Sitä vastoin pitkäsoiton unohdetun klassikon titteliä kantava Flight of the Rat sisältää yksittäiset soolot Blackmorelta, Lordilta ja myös Paicelta. Into the Fire sitä vastoin on jopa vuosikymmenten ajan lukeutunut keikkavakioihin ja studioversiossaan se tarjoaa Blackmorelta yllättävän verkkaisen soolon. Kappaleen soinnut ovat oktaavin päässä toisistaan. Onnistuneen riffin varaan rakennettu Living Wreck kertoo tekstissään onnettoman rakkaustarinan. Hard Lovin' Manin potkaisevat käyntiin kaksi voimasointua ennen Gloverin rytmisen perustan tarjoamaa bassokuviota. Blackmore, Lord ja Paice liittyvät jamiin ennen Gillanin lauluosuuksia. Niissä hän antaakin palaa ja viimeisen puolitoistaminuuttisen aikana Blackmore tarjoaaa kitarointia, jota Eddie Van Halen kehitti eteenpäin. In Rock on eräs kiistattomista brittiläisen hardrockin merkkipaaluista ja osalle Purplen diggareista kyseessä on yhtyeen tärkein albumi.

Perjantain pohjat:Little Featin merkittävä kakkoslevy

Little Feat:Sailing Shoes

Toukokuussa 1972 ilmestynyt Sailing Shoes on amerikkalaisyhtye Little Featin toinen pitkäsoitto. Kyseistä albumia voi pitää merkittävänä monessakin mielessä. Se oli yhtyeen originaalin basistin Roy Estradan joutsenlaulu yhtyeen riveissä. Lisäksi pitkäsoitto oli tyylillisesti voimakaskin irtiotto Little Featin debyytin soundimaailmasta ja sen kansi oli ensimmäinen Neon Parkin yhtyeelle suunnittelema. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat uusi yhtyeen työstämä näkemys balladihelmestä Willin', A  Apolitical Blues, Easy to Slip sekä pitkäsoiton  nimikappale. Yhtyeen johtohahmo Lowell George oli solistina kaikilla albumin kappaleilla kosketinsoittaja Bill Paynen vokalisoimaa raitaa Cat Fever lukuun ottamatta. Kappale Texas Rose Cafe on tribuutti hippiravintolalle. Lowell George oli pitänyt kyseisestä paikasta niin paljon, että päätti kirjoittaa siitä kappaleen ja idea myös toteutui. Sailing Shoesin tuottamisesta vastasi Ted Templeman ja kyseessä olikin yhtyeen viimeinen ulkopuolisen tahon tuottama pitkäsoitto ennen vuoden 1977 Little Feat -albumia Time Loves a Hero. Sen tuottajana oli jälleen Templeman. Useampikin Sailing Shoesin kappaleista on päätynyt coveroitavaksi. Van Dyke Parks levytti albumin nimiraidan heti vuonna 1972 pitkäsoitolleen Discover America. Kahta vuotta myöhemmin samainen kappale päätyi Robert Palmerin esikoissooloalbumille Sneakin' Sally through the Alley. Taustalla kyseisessä versioinnissa olivat Lowell George sekä The Meters.  Teenage Nervous Breakdownin versioivat sekä skottirokkarit Nazareth neljännellä pitkäsoitollaan Loud n' Proud että Albert Järvinen ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On avauskappaleena.  A Apolitical Bluesin coveroi Van Halen vuoden 1988 pitkäsoittonsa OU812:n cd-version bonusraidaksi.

Torstain terävä:Kulttiklassikon garagerocktyylin huipentuma

Flamin' Groovies:Flamingo

Heinäkuussa 1970 julkaistu Flamingo on sanfranciscolaisen kulttiyhtyeen Flamin' Grooviesin kolmas pitkäsoitto, jonka jotkut kohottavat yhtyeen laadukkaimmaksi albumiksi suoraviivaisemman tuotantonsa osalta. Flamingo nauhoitettiin San Franciscon Pasific High -studiossa ja rivakkaa Little Richard-lainaa Keep a Knockin' lukuun ottamatta se koostuu yhtyeen omasta tuotannosta. Flamin' Grooviesin jätettyä Epicin kyseessä on ensimmäinen Kama Sutra -levy-yhtiön julkaisema yhtyeen albumi. Omista kappaleista vastaavat kitaristi/solistit Roy Loney ja Cyril Jordan, joista ensin mainittu oli yhtyeessä vaikuttamisaikanaan Flamin' Grooviesin jonkinasteinen johtohahmo. Varsin tiukkoja rypistyksiä Flamingolla edustavat ensisijaisesti Comin' After Me, Second Cousin, Jailbait sekä kaikkein raaimmat revitykset Headin for Texas Border sekä mainion riffin varaan rakennettu pitkäsoiton päätösraita Road House. She's Falling Apart edustaa yksin ja tyylitajuisesti Flamingon psykedeliaosastoa, Gonna Rock Tonite on pitkäsoiton veikeä avaus, Sweet Roll Me on Down svengaa tietynlaisesta keveydestään huolimatta erinomaisesti ja ainoa hienoista täytettä edustava raita pitkäsoitolla on Childhood's End. Vuosina 1995 ja 1999 ilmestyneet albumin cd-versiot sisältävät kumpikin kuusi bonusraitaa, joiden parhaimmistoon lukeutuvat näkemys garagerockklassikosta Louie Louie, Rufus Thomasin Walking the Dogin ja Link Wrayn Rumblen versiot sekä suorastaan hersyvä instrumentaali Going Out Theme  Vuonna 1976 ilmestyneestä klassikkoalbumistaan Shake Some Action eteenpäin Flamin' Groovies työsti Cyril Jordanin johdolla ensiluokkaista voimapoppia, mutta yhtyeen kolme ensimmäistä pitkäsoittoa ansaitsevat myös arvostuksensa. Niistä Flamingo on kenties kaikkein onnistunein.

Keskiviikon klassikko:Eräs vuoden 1968 kovimmista esikoislevyistä

Steppenwolf:Steppenwolf

Steppenwolf ilmaantui hardrockskeneen vuonna 1968 suorastaan myrskyn tavoin. Kyseisenä vuonna yhtye julkaisi kaksi ensimmäistä pitkäsoittoaan, jotka ovat kohonneet Steppenwolfin tuotannon legendaarisimmiksi. Tammikuussa 1968 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantanut debyytti sisälsi maailmanlaajuiset hitit Born to Be Wild ja The Pusher, jotka pääsivät mukaan myös kulttielokuva Easy Riderin soundtrackille. Samaisen vuoden lopussa ilmestynyt Second jatkoi menestystä ja sisälsi kaiken muun laadukkaan lisäksi suuren singlehitin Magic Carpet Riden ansiosta. Molempien pitkäsoittojen tuottamisesta vastasi Gabriel Mekler ja ne nauhoitettiin Los Angelesissa tiiviin keikkailun lomassa. Steppenwolf syntyi vuonna 1967 The Sparrows-nimisen yhtyeen raunioille. Sen keskeisiin hahmoihin kuuluivat solisti John Kay sekä Edmontonin veljekset Jerry ja Dennis. Herman Hessen samannimisestä novellista poimittu Steppenwolf-nimi oli Meklerin idea. Jerry Edmontonista muodostui yhtyeen pitkäaikainen rumpali. Dennis otti käyttöön pseudonyymin Mars Bonfire ja ryhtyi kirjoittamaan yhtyeelle kappalemateriaalia. Hyvin treenannnut Steppenwolf sai työstetyksi varsin onnistuneen esikoisalbumin. Sen hardrockissa oli odotuksenmukaisia bluesvaikutteita ja raa'assa ilmaisussa pääsivät esiin erityisesti kitaristi Michael Monarch ja urkuri Goldie McJohn Edmontonin ja basisti Rushton Moreven tarjotessa tiukan rytmillisen perustan. Steppenwolfin debyytiltä julkaistiin ensimmäisinä singleinä A Girl I Knew sekä pitkäsoiton avauskappale Sookie Sookie. Don Cowayn ja Steve Cropperin kirjoittama kappale yhdistää tyylikkäästi soulvaikutteet ja silkan hardrockin. Morgan Cavettin kirjoittamassa A Girl I Knewssä McJohnin urkuriffi muodostuu keskeiseksi. Steppenwolfin debyyttiä voi pitää vaikutteiltaan monipuolisena. Everybody's Next One on kestoltaan vajaa kolme minuuttia, mutta silti kyseinen progressiivisvaikutteinen kappale koostuu useista osista. Akustista pianointroa seuraa täysin sähköinen sovitus. Yhtä kappaleen riffeistä The Doors hyödynsi melko suoraan vuoden 1970 pitkäsoittonsa Morrison Hotel kappaleessa You Make Me Real. Berry Rides Again on tulkittavissa tribuutiksi Chuck Berrylle ja bluesklassikko Hootchie Cootchie Manista kuullaan viihdyttävä näkemys, jossa kitarat aloittavat osuutensa vaimeasti yltyäkseen tiukempaan paahtoon. Your Walls Too High sisältää myös bluesvaikutteita mutta nopeammalla tempolla höystettynä. Mars Bonfiren käsialaa oleva Born to Be Wild nousi listakakkoseksi ja Jerry Edmontonia voi pitää kappaleen eräänlaisena sankarina. Toinen Easy Rider -elokuvaan päätynyt kappale The Pusher on Hoyt Axtonin käsialaa ja kyseinen neljän soinnun blues oli yhtyeen ohjelmistossa jo Sparrows-aikoihin. Pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu Desperation, josta Humble Pie teki upean näkemyksen esikoisalbumilleen As Safe As Yesterday Is. Nopeatempoisessa Take What You Needissä piano on hallitseva instrumentti. Bluesahtava jamittelukappale The Ostrich on tyylikäs päätös kokonaisuutena varsin vahvalle Steppenwolfin debyytille.

Tiistain tukeva:Stray Catsin aliarvostettu kakkosalbumi

Stray Cats:Gonna Ball

Vuonna 1982 ilmestynyt Stray Catsin kakkospitkäsoitto Gonna Ball ei saavuttanut yhtyeen klassikkotasoisen debyyttialbumin veroista suosiota, eikä arvosteluja. Osaltaan mainittuun seikkaan vaikutti varmasti se, ettei kyseessä ollut  rockabillyalbumi yhtyeen esikoisen tapaan. Silti myös Gonna Ballilla on ansionsa ja suurimmaksi osaksi albumi sisältää varsin laadukasta kappalemateriaalia. Pitkäsoiton avaa Johnny Burnetten ohjelmistosta poimittu Baby Blue Eyes. Brian Setzerin kitaristintaidot esiin tuova ja Lee Rockerin mainion bassolinjan sisältävä kappale on silti hämäävän hidastempoinen avausraita kyseiselle pitkäsoitolle. Brian Setzerin omaa tuotantoa edustava Little Miss Prissy on eräs Stray Catsin varhaistuotannon loistavimmista rockrypistyksistä. Wasn't That Good eroaa myönteisesti Stray Catsin musiikillisesta perusilmeestä. Se sisältää tarttuvaa saksofonismia ja kyseisessä kappaleessa onkin idullaan se tyyli, jonka parissa Brian Setzer Orchestra tuli myöhemmin onnistuneesti operoimaan. Cryin' Shame tarjoaa Stray Catsin tuotannossa harvinaislaatuista blueshenkeä ja kyseinen varsin laadukas kappale lieneekin eräs aliarvostetuimmista koko yhtyeen repertuaarissa. (She'll Stay Just) One More Day on varsin jazzhenkinen. Kyseessä on eräs harvoista Slim Jim Phantomin ja Lee Rockerin ilman Brian Setzeriä kirjoittamista kappaleista ja Lee Rocker on siinä myös leadvokalistina. Pitkäsoiton kakkospuolen avaava You Don't Believe Me on laadukas blueskappale, joskaan se ei omaa Cryin' Shamen veroista iskevyyttä. Nimiraita Gonna Ball on tarttuva rockabillypala ja Wicked Whiskey lähes psychobillyä edustava rivakka instrumentaaliraita. Rev It Up and Go tarjoaa tyylitajuisen Chuck Berry -pastissin ja Lonely Summer Nights jatkaa 50-lukuista henkeä tällä kertaa saksofonivoittoisena balladina. Pitkäsoiton päätteeksi Crazy Mixed Up Kid edustaa todella rankkaa soitantaa lähes punkahtavassa hengessä sisältäen loppua kohti myös Setzerin vokalisointia. Kokonaisuutena Gonna Ball on monipuolinen ja myös jossakin määrin  aliarvostettu albumi Stray Catsin diskografiassa.

Maanantain mainio:Grand Funk Railroadin kvartettikokoonpanon onnistunut avaus

Grand Funk Railroad:Phoenix

Syyskuun puolivälissä 1972 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Phoenix on kotimaassaan huippusuositun amerikkalaisyhtyeen  Grand Funk Railroadin kuudes studioalbumi. Lisäksi se on ensimmäinen yhtyeen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto; yhteistyö manageri Terry Knighin kanssa oli tuossa vaiheessa  päättynyt. Kosketinsoittaja Craig Frost oli tuohon mennessä täydentänyt Grand Funkin ydinkolmikon, solisti/kitaristi Mark Farnerin, rumpali/solisti Don Brewerin sekä basisti Mel Schacterin muodostamaa trioa. Entuudestaan tutuksi tullutta yhtyeen boogierockausta pitkäsoitolla edusti enää sen viimeinen kappale. Letkeästi svengaava ja pitkäsoiton päättävä Rock N' Roll Soul julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti Billboardin listalla 29. sijan. Kaikki albumin kappaleet ovat Mark Farnerin käsialaa. Niistä avaus Flight of the Phoenix on kosketinsoittaja Frostin taidonnäyttö. Trying to Get Away on suhteellisen iskevä rockpala ja Someone tekstinsä osalta ajattelemisen aihetta tarjoava balladimaisesti käynnistyvä, mutta kaivattavaa voimaa löytävä raita. She Got to Move Messä solistina on rumpali Brewer ja sen aiheena on alaikäiseen tyttöön kohdistettu rakkaus. Ykköspuolen päättävä Rain Keeps Fallin' tarjoaa kaivattua rivakampaa musiikillista ilmaisua ja lukeutuu samalla pitkäsoiton parhaisiin raitoihin. Kosketinsoitinvoittoinen I Just Gotta Know tarjoaa jopa hienoisia progressiivisia sävyjä. So You Won't Have to Die on tekstinsä osalta pitkäsoiton hengellisin raita ja albumin pisin kappale, yli kuusiminuuttinen Freedom is for Children edustaa sekin balladivoittoisempaa tuotantoa. Gotta Find Me a Better Day lukeutuu Phoenixin runsaammin tartuntapintaa omaavampaan antiin. Kokonaisuutena kyseessä on laadukas, joskin Grand Funk Railroadin mittapuulla melko hiturivoittoinen pitkäsoitto. Billboardin listalla Phoenix saavutti seitsemännen sijan ja sitä meni tuoreeltaan kaupaksi 900 0000 yksikköä. Grand Funkin perinteisestä tuotannosta eroavana  albumina Phoenix nousee erääksi yhtyeen onnistuneimmista töistä.

Sunnuntain extra:Legendaarinen solisti/huuliharpisti

Kymmenes toukokuuta 1952 syntynyt ja seitsemäs huhtikuuta 1994 menehtynyt Lee John Collinson alias Lee Brilleaux oli englantilainen solisti ja huuliharpisti, joka muistetaan pitkäaikaisesta jäsenyydestään pubrockin keskeisimpiin yhtyeisiin lukeutuvan Dr. Feelgoodin riveissä. Lee syntyi Durbanissa, Etelä-Afrikassa, varttui Ealingissa ja muutti 13-vuotiaana vanhempiensa kanssa Canvey Islandille. Lee oli toinen vuonna 1971 perustetun Dr. Feelgoodin perustajajäsenistä yhdessä kitaristi Wilko Johnsonin kanssa. Solistin ja huuliharpistin tehtäviensä lisäksi Brilleaux toimi silloin tällöin myös kitaristina. Hänen raa'an vokalisointinsa ja huuliharpunsoittotyylinsä voi todeta heijastaneen Dr. Feelgoodin tyyliä ja tietynlaista filosofiaa. Vuonna 1976 Brilleaux auttoi levy-yhtiö Stiff Recordsin perustamisessa, joka oli eräs keskeisimmistä julkaisukanavista uuden aallon yhtyeille ja artisteille 70-luvun loppuun saakka. Wilko Johnson jätti Dr. Feelgoodin vuonna 1977. Brilleaux jatkoi yhtyeen johtajana 80- ja 90-luvuilla eri muusikoiden kanssa. Vuoteen 1984 mennessä hän oli yhtyeen ainoa originaalijäsen. Vuonna 1986 Brilleaux levytti albumin Brilleaux 86, joka sisälsi muun muassa covereita Johnny Cashin ohjelmistosta. Viimeisen keikkansa Brilleaux heitti tammikuussa 1994 Dr. Feelgood Music Barissa Canvey Islandilla. Hän menehtyi imusolmukesyöpään kotonaan Essexissä ainoastaan 41-vuotiaana. Vuoden hiljaiselon jälkeen Dr. Feelgood jatkoi toimintaansa Pete Cage uutena vokalistinaan.

Lauantain pitkä:Haastattelussa Relentless

Jo vuonna 2006 perustettu, musiikissaan vaikutteita niin punkrockista kuin rockabillysta hyödyntävä joensuulaisyhtye Relentless on julkaissut uuden pitkäsoittonsa A Loving Memory. Sen ja yhtyeen kuulumisten tiimoilta haastatteluun ehti yhtyeen solisti/kitaristi Janne Tanskanen.

Mitä Relentlessille on tapahtunut edellisen pitkäsoiton, vuonna 2013 ilmestyneen Dropoutin! ja juuri julkaistun A Loving Memoryn välillä?

-Tohon väliin kerettiin julkaista 10” -ep ”Slowdown, Tiger!” ja kevät 2015 keikkailtiin sen voimin. Se oli myöskin eka rundi, jonka meidän uusi ohjelmatoimisto Longplay Music järjesti. Longplayn riveihin pääseminen oli hieno homma. Siellä on hommat hoitunut hyvin. Vuonna 2016 juhlittiin meidän kymmenenvuotisjuhlavuotta ja me julkaistiin 2006 tullut Broken Life -ep uusintapainoksena myöskin 10” vinyylinä ja tietenkin keikkailtiin juhlien tiimoilta. Samaan aikaan me ruvettiin tekemään aktiivisesti uuden levyn biisejä ja loppuvuodesta 2016 uus levy äänitettiin.

Mitä kautta No Shame -yhtyeen Sampsa Sarparanta päätyi tuottamaan uutuusalbumia kanssanne?

-Sampsa otti meihin yhteyttä itse. Meillä ei koskaan ennen oo ollut ulkopuolista henkilöä mukana levyn teossa, mutta Sampsa oli itse niin innostunut, että se tarttui ja tuntui hyvältä idealta. Jo heti ekasta kerrasta alkaen, kun istuttiin alas ja kuunneltiin demoja, niin Sampsan innostus ja energia tarttui ja antoi uutta virtaa tehdä sävellyksiä. Sampsalta tuli hyviä ideoita sovituksiin ja kappalevalintoihin ja vältyttiin ehkä moneltakin kömmähdykseltä, mitä itekseen puuhatessa olis saattanut tulla. Jotkut valinnat tuntu silloin raastavilta, mutta mitä enemmän aikaa on kulunut, niin sitä paremmilta ne on tuntuneet. Esimerkiksi yksi omista suosikkibiiseistäni jäi julkaisematta, mutta lopulta se varmasti oli oikea ratkaisu.

Taustaa A Loving Memory -pitkäsoiton kappaleille Threw Away the Compass, Ghost of Our Past, Without Surrender ja All Those Demons?

-Threw away the compass on häpeilemätön popralli, joka pyörähtääkin käyntiin rehellisellä disco-kompilla. Monet saattavat kuulla siinä paljon The Clashia ja se on jopa ihan tarkoituksenmukaista. Sanoitukset kertovat vanhojen rajojen hylkäämisestä ja uusien tuulien haistelusta, mitä ikinä se sitten tuokin mukanaan. Joko hajottaa bändin, suistaa sen suohon tai nostaa tähtiin.

-Ghost of our past kertoo haaveista ja unelmista. Osan niistä saavuttaa ja pääsee kokemaan, osan huomaa olevan saavuttamattomia ja osan huomaa olevan jotain ihan muuta kuin on unelmoinut. Kun jotain asiaa tekee tarpeeksi kauan, vaikka soittaa samassa bändissä kymmenen vuotta, huomaa monen asian muuttuneen.
-Without Surrender kertoo myöskin asioiden muuttumisesta. Kaikki ei olekaan niin mustavalkoista, kuin mitä sen on joskus kuvitellut olevan. Se kertoo siitä vanhasta jäyhästä, joka vielä kuvittelee kuvioiden olevan näin, eikä suostu muuttumaan tai hyväksy muutosta.
-All Those Demons on sisälle haudattujen demonien muistuttelua itsestään. Välillä huomaa vaipuvansa johonkin todella vihaiseen olotilaan ja tunnelmiin ja sit vaan havahtuu, että mistä hitosta nää kaikki fiilikset oikein tulee? Joku asia saattaa laukaista sen reaktion ja huomaa, ettei ole enää oma normaali itsensä, vaan joku todella vihainen ja katkera tyyppi.

Minkälaiset tuntemukset Relentlessin jäsenillä on uutuuslevystään nyt, kun se on lopulta valmis? Muuttaisitteko albumin sisällössä mitään?

-Muutettavaa löytyy varmasti kyllä kunhan aikaa kuluu, mutta nyt tuntuu hyvältä paketilta. Sopivasti erilaista materiaalia ja sovitukset on karsittu korostamaan olennaista.

Relentlessin alkaneen vuoden suunnitelmat?

-Nyt on tarkoitus keikkailla kevät Suomen ympäri ja ainakin alustava suunnitelma on soittaa koko uus levy läpi joka keikalla. Täysin uusien biisien kuunteleminen saattaa joskus olla yleisölle joskus hankalaa, mutta itselle se on ainakin todella mukavaa ja tuoretta. Syksyllä olis kiva käydä Baltiassa keikkailemassa.

Listatkaa muutamat kaikkien aikojen suosikkilevynne, niin yhteiset kuin kunkin yhtyeen jäsenen omat favoritet lyhyiden perustelujen kera, kiitos.

-Tähän kysymykseen on aikaisempina vuosina yleensä tullut vastattua The Clash - The Clash (1977) ja Stray Cats – Stray Cats (1981) ja nyt kun asiaa miettii, niin eipä ne suosikit ole oikeastaan muuttuneet. Joitakin maagista on noitten mahtavien bändien ekoissa levyissä. Se terävin kärki ja tulisin kipinä on ehkä niille tallentunut? Nämä kaksi bändiä kuuluu myös Relentlessissä ja omalla esikuvallaan ovat antaneet uskallusta kokeilla ja sekoittaa eri genrejä musiikissa.

Basisti Sami Eskmanin suosikkilevyt:

The Living End - The Living End
Ei yhtään huonoa biisiä ja kolahti heti ensisoitosta asti.

AC/DC - High Voltage
Paras Ac/Dc-levy ja Bon Scottin laulusoundi on jotain mistä ei voi kuin tykätä.

Rumpali Jone Rupposen suosikkilevyt:

Rancid - ... And out come the wolves

Faith no more - King for a day... fool for a lifetime

Smashing Pumpkins - Mellon collie and the infinite sadness

Kolme kovaa ja kaikki taitaa olla julkaistu 1995, kun tapahtui jonkin sortin musiikillinen herääminen...
 
.

Perjantain pohjat:Kaikkien aikojen suosituin naislauluyhtye

Bananarama on Lontoossa vuonna 1979 perustettu naislauluyhtye, jonka muodostivat ystävättäret Sara Dallin, Siobhan Fahey ja Keren Woodward. Yhtye menestyi tanssi- ja poplistoilla siinä määrin hyvin, että siitä muodostui eniten hittisinglejä saavuttanut naisyhtye. Bananarama toisin sanoen ohitti suosiossa The Supremesin ja pitää edelleen kyseistä ennätystä hallussaan. Bananaraman ensimmäistä demoa olivat äänittämässä Sex Pistolsista ensisijaisesti tutut Steve Jones ja Paul Cook, jotka asuivat Bananaraman treenikämpän yläkerrassa. Yhtyeen debyyttisingle Aie a Ewana ilmestyi vuonna 1981. Varsinaisesti hittihanat aukesivat seuraavana vuotena, jolloin Bananaramalta ilmestyivät singlehitit It Ain't What You Do, Really Saying Something ja Shy Boy. Seuraavana vuonna ilmestyneisiin singlemenestyksiin lukeutuivat cover Na Na Hey Hey Kiss Him Goodbye ja Cruel Summer. Bananaraman vuonna 1984 ilmestynyt ja yhtyeen nimeä kantanut, järjestyksessään toinen pitkäsoitto sisälsi kappaleidensa teksteissä aikaisempaa vakavampia aiheita. Muita Bananaraman top teniin nousseita hittejä yhtyeen kotimaassa olivat todellinen pophelmi Robert De Niro's Waiting vuodelta 1984 ja Love in the First Degree vuodelta 1987. Shocking Blue-cover Venus nousi kotimaassaan top teniin ja Yhdysvalloissa aina listakärkeen vuonna 1986. Se oli singlepoiminta yhtyeen kolmannelta, lopulliseksi menestykseksi osoittautuneelta pitkäsoitolta True Confessions. Yhdysvalloissa Bananarama sai kaikkiaan 11 singleä Billboardin Hot 100-listalle. Niistä top ten-menestyksiä olivat Robert De Niro's Waiting sekä vuonna 1987 ilmestynyt I Heard a Rumour. Bananaraman pitkäsoitoista vuonna 1987 ilmestynyt Wow! nousi Australiassa listakärkeen. Faheyn lähdettyä yhtyeestä vuonna 1988 Jaqcuie O Sullivan liittyi mukaan kolmeksi vuodeksi ja oli mukana top teniin nousseilla singleillä I Want You Back ja Help, joista jälkimmäinen oli cover vuoden 1965 The Beatles-hitistä.
Toisin kuin monet muut lauluyhtyeet, Bananarama on tullut tunnetuksi siitä, että yhtye laulaa unisonossa harmonioiden sijaan. Vuodesta 1992 lähtien Woodward ja Dallin ovat jatkaneet yhtyettä duona. Singlehittejä ovat olleet vuoden 1992  Movin' On sekä seuraavana vuonna ilmestynyt More More More. Vuonna 2005 Bananarama saavutti ensimmäiset top 40-hittinsä 12 vuoteen, kun listoille nousivat singlet Move in My Direction ja Look on the Floor (Hypnotic Tango), jotka olivat mukana samana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Drama. Bananaraman tuorein studioalbumi Viva ilmestyi syyskuussa 2009 ja singlenä siltä julkaistiin Love Comes. Syyskuussa 2012 ilmestyi digijulkaisuna neljästä kappaleesta koostunut ep Now Or Ever, joka juhlisti yhtyeen 30-vuotista uraa ja Hard Rock Cafe Pinktober -nimistä Yhdysvaltain-kiertuetta. Lokakuussa 2013 Edsel Records julkaisi uudelleen yhtyeen kuusi ensimmäistä pitkäsoittoa, tällä kertaa tuplacd -formaatissa ja myös dvd:n sisältävinä versioina. Maaliskuussa 2015 vuorossa oli remix-kokoelma Megarama ja sitä seurasi elokuussa kaikki Bananaraman singlet sisältävä boxi In a Bunch. Helmikuussa 2016 Bananarama teki kiertueen Australiassa ja esitti myös uutta tuotantoaan Got to Get Away -kappaleen myötä. Yhdeksäs maaliskuuta samana vuonna Sara ilmoitti Twitter-sivullaan Bananaraman solmineen uuden levytyssopimuksen BMG:n kanssa. Marraskuussa yhtyeen Twitter-sivulle ilmaantui näyte uudesta kappaleesta, jonka työnimenä on Looking for Someone. 23. huhtikuuta 2017 Faheyn ilmoitettiin tehneen paluun Bananaraman lineupiin. Marras-joulukuussa samaisena vuonna yhtye teki Britanniassa 23 loppuunmyytyä konserttia. Helmikuussa 2018 seurasi neljä konserttia Yhdysvalloissa; Los Angelesissa, San Franciscossa, New Yorkissa sekä Torontossa, Kanadassa. Lontoon Hammersmith Theatressa ja Newcastle City Hallissa soitetuista konserteista ilmestyi heinäkuussa 2018 cd, dvd ja Blue Ray Pledge Musicin julkaisemana. Bananaraman viimeiset konsertit triokokoonpanona ajoittuivat elokuuhun 2018. Samaisen vuoden marraskuussa yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia ilmestyivät värivinyyleinä ja rajoitettuina kasettipainoksina. 19. huhtikuuta 2019 Dallinilta ja Woodwardilta ilmestyi uusi albumi In Stereo, jonka ensimmäisenä singlekappaleena julkaistiin Stuff Like That. 29. lokakuuta 2020 ilmestyi kaksikon elämäkertateos Really Saying Something. 22. heinäkuuta 2022 ilmestyi Bananaraman 12. albumi Masquerade, jota oli huhtikuun lopussa edeltänyt single Favourite. Muita albumilta poimittuja sinkkubiisejä ovat olleet kesäkuun puolivälissä ilmestynyt albumin nimikappale ja 12. elokuuta julkaistu Forever Young.

Torstain terävä:The Allman Brothers Bandin vuoden 1973 menestysalbumi

The Allman Brothers Band:Brothers and Sisters

Elokuussa 1973 ilmestynyt Brothers and Sisters on The Allman Brothers Bandin neljäs studioalbumi. Johnny Sandlinin ja yhtyeen itsensä tuottaman pitkäsoiton julkaisijana oli Capricorn Records. Yhtyeen johtohahmon kitaristi Duane Allmanin menehdyttyä moottoripyöräonnettomuudessa syksyllä 1971 The Allman Brothers Band julkaisi seuraavana vuonna sekä studio, että liveäänityksistä koostuneen pitkäsoiton Eat a Peach, josta muodostui yhtyeen siihen mennessä suurin menestys. Albumi saavutti Billboardin listalla neljännen sijan. Allman Brothersit ryhtyivät asumaan Juliettessa, Georgiassa sijainneella farmilla. Basisti Berry Oakley kärsi kuitenkin Duanen kuoleman aiheuttamasta masennuksesta ja käytti runsaasti alkoholia ja huumeita. Kärsittyään masennusta lähes vuoden ajan Oakley menehtyi marraskuussa 1972 moottoripyöräonnettomuudessa, joka oli hyvin samantyyppinen kuin se, jonka uhriksi Duane oli joutunut. Oakley ehti olla mukana osalla Brothers and Sistersin raidoista. Hänet yhtyeessä basistina korvasi Lamar Williams ja lisäksi kyseessä oli ensimmäinen Allmanien albumi, jonka työstämisessä  pianisti Chuck Leavell oli mukana. Pitkäsoitto nauhoitettiin kolmen kuukauden aikana Capricorn Sound -studioilla Georgian Maconissa. Soolokitaristi Dickey Bettsistä muodostui  yhtyeen eräänlainen johtohahmo ja hänen käsialaansa olevissa kappaleissa oli aiempaa runsaammin määrätynlaista countrysta inspiraationsa ominutta soundia. Useiden kappaleiden levytykseen osallistuivat myös sessiomuusikot Les Dudek ja Tommy Talton. Brothers and Sistersin tuotantotyö tapahtui samaan aikaan solisti/urkuri Gregg Allmanin soolodebyytti Laid Backin kanssa ja molemmilla albumeilla hyödynnettiin monia samoja muusikoita ja insinöörejä. Pitkäsoiton etukannessa on kuva rumpali Butch Trucksin ja hänen vaimonsa Lindan pojasta Vaylor Trucksista ja takakannessa Berry Oakleyn ja hänen vaimonsa Lindan tyttärestä Brittany Oakleysta. Brothers and Sisters merkitsi Allman Brothersin uran  kaupallista huippukohtaa. Maailmanlaajuisesti pitkäsoitto on myynyt seitsemän miljoonaa kappaletta, se nousi Billboardin listakärkeen viiden viikon ajaksi ja yhtyeen ainoa singlehitti Ramblin' Man oli sekin listakakkonen. Brothers and Sistersin kappaleista se on selkeästi iäkkäin ja sen varhainen versio on jo Eat a Peachin kirjoitussessioista. Vastaavasti viimeinen Brothers and Sistersille äänitetty kappale oli Gregg Allmanin käsialaa oleva Jelly Jelly. Toinen pitkäsoiton countryhenkinen kappale Pony Boy esittelee Bettsin akustista slidesoittoa. Rytmiikaltaan kappale on velkaa Robert Johnsonille ja humoristisuutensa osalta Blind Willie McTellille. Pitkäsoiton klassikkokappaleisiin lukeutuvat lisäksi Gregg Allmanin käsialaa oleva avauskappale Wasted Words ja Bettsin säveltämä, pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Southbound. Albumin julkaisua seurasi kiertue stadioneilla ja areenoilla, mutta yhtyeen jäsenten välit eivät olleet parhaat mahdolliset. Brothers and Sisters saavutti suhteellisen hyvät arvostelut heti ilmestyttyään. Erityisesti pitkäsoittoa suitsutti Circus-lehden Janis Schact. Vuonna 2013 Brothers and Sistersistä julkaistiin aina neljästä cd:stä koostunut uusintajulkaisu. Rolling Stonen David Fricke antoi sille arviossaan neljä tähteä.

Keskiviikon klassikko:Sladen vuoden 1974 ensimmäinen mestariteos

Slade:Old New Borrowed and Blue

15. helmikuuta 1974 ilmestynyt Old New Borrowed and Blue on brittiläisen rockyhtyeen Sladen neljäs  uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto. Yhtyeen kotimaassa se nousi listakärkeen ja saavutti kultalevyn jo julkaisukuukautenaan. Yhdysvalloissa Warner Bros julkaisi albumin nimellä Stomp Your Hands and Clap Your Feet. Yhdysvaltain-versiolta pitkäsoitosta puuttuivat kappaleet My Town ja My Friend Stan, jotka olivat ilmestyneet siellä aikaisemmin Sladest-kokoelmalla. Pitkäsoiton ensimmäisellä singlejulkaisulla Everyday ei yhtyeen pikkulevyistä ensimmäisenä ollut tarjottavanaan tunnusomaista Slade-soundia. Niinpä kappale saavutti brittilistalla ainoastaan kolmannen sijan. Sitä edeltänyt single Merry Xmas Everybody tuli jäämään yhtyeen viimeiseksi listakärkeen nousseeksi singeksi. Vuonna 1983 julkaistu My Oh My tuli saavuttamaan kakkossijan. Tammi-helmikuun 1974 Sladen faniuutiskirjeen mukaan ne muutamat kappaleet, jotka eivät albumilla edustaneet tyypillistä Slade-soundia, oli kirjoitettu jo muutamaa vuotta aikaisemmin, mutta julkaistiin vasta nyt, sillä ne eivät olisi sopineet kyseisen aikakauden Slade-tyyliin. Rumpali Don Powell kirjoitti fan clubille uudella albumilla olevan paljon uusia yksityiskohtia ja yhtye oli käyttänyt runsaasti aikaa sovituksiin, pikkujuttuihin ja efekteihin. Sladen neljäs pitkäsoitto äänitettiin loppuvuodesta 1973 erilaisten kiertueita ja promootiota koskeneiden velvoitteiden välillä. Heinäkuussa 1973 Don Powell joutui vakavaan auto-onnettomuuteen, mutta Jimmy Lean veljen Frankin tuuraamana Slade soitti sovitun konsertin Isle of Manissa jo kahta päivää onnettomuuden jälkeen. Slade oli jo konsertoinut Yhdysvalloissa, Australiassa ja Japanissa. Saapuessaan Sydneyhin yhtye havaitsi pitävänsä hallussaan albumilistan kahta ja singlelistan kolmea kärkipaikkaa. Elokuun puoliväliin mennessä Powell oli toipunut ottaakseen osaa Sladen seuraavaan Yhdysvaltain-kiertueeseen. Yhtyeen amerikkalainen levy-yhtiö Warner Bros sai kuitenkin todistaa vähemmän onnistunutta näyttökeikkaa Los Angelesissa, jota pääesiintyjänä toimineen The J Geils Bandin epäillään sabotoineen. Old New Borrowed and Blue myi kasettiformaatissa tuplasti Sladen edeltäviin pitkäsoittoihin verrattuna. Tähän saattoi vaikuttaa se, että yhtyeen diggarit olivat ikääntyneet ja heillä oli kasettisoittimet autoisssaan. Albumin kappaleista suoriin rockrypistyksiin lukeutuvat avaus, muun muassa myös The Animalsin ja Rory Gallagherin levytysohjelmistoon lukeutuva Just A Little Bit, alun perin pianovoittoisen My  Friend Stanin b-puolella julkaistu My Town, nimensä väärti We're Really Gonna Raise the Roof, b-puolen avaava Do We Still Do It, alkuaan Merry Xtmas Everybodyn b-puolella julkaistu Don't Blame me sekä päätösraita Good Time Gals. Keskitempoisia paloja edustavat harvinaislaatuisesti Jimmy Lean vokalisoima When the Lights Are Out, upean melodinen Miles Out to Sea, countryhenkinen How Can It Be ja kapakkapianoballadi Find Yourself a Rainbow. Ilmestymisvuotenaan Old New Borrowed and Blue valittiin vuoden kymmenenneksi parhaaksi albumiksi Disc Music Awardsin äänestyksessä. Myös albumin remasteroidun ja ensisijaisesti singlejen b-puolia bonuskappaleinaan sisältävän version arviot ovat olleet suurimmaksi osaksi varsin myönteisiä. When the Lights Are Out kelpasi 2000-luvulla coveriksi Cheap Trick-yhtyeelle.

Tiistain tukeva:Eräs rockin historian vaikutusvaltaisimmista albumeista

 The Band:Music from Big Pink

 Heinäkuun ensimmäisenä 1968 ilmestynyt Music from Big Pink on kanadalaisen The Bandin esikoispitkäsoitto. Tyylilajeiltaan kyseessä on monipuolinen kokonaisuus, joka sisältää rockia, countrya, folkia, r&b:tä sekä soulia. Albumin kappaleet sävellettiin osittain Big Pinkissä, New Yorkin Wester Sougertiesissä sijainneessa talossa, jossa Rick Danko, Richard Manuel ja Garth Hudson asuivat. Pitkäsoitto äänitettiin New Yorkissa ja Los Angelesissa vuoden 1968 aikana. Aikaisemmin The Band oli toiminut vielä The Hawks-nimeä käyttäen Bob Dylanin taustayhtyeenä hänen Yhdysvaltain-kiertueellaan vuonna 1966. New Yorkissa Dylanin kanssa oli lisäksi tehty äänityksiä, jotka julkaistiin virallisesti vuonna 1975 tupla-albumilla nimeltä The Basement Tapes. Music from Big Pinkin kannessa oleva piirros on Dylanin käsialaa. Juuri Basement Tapes-äänitysten aikaan vuonna 1967 The Band alkoi luoda erottuvaa soundiaan. Tuolloin yhtye äänitti Dylanin kanssa huomattavan määrän coverkappaleita ja myös Dylanin originaalia tuotantoa. Danko, Manuel ja Hudson muuttivat Ottmar Grammsin vuonna 1952 rakentamaan Big Pinkin taloon helmikuussa 1967. Gramms myi talon vuonna 1977 ja vuodesta 1998 lähtien se on toiminut yksityisasuntona. The Bandin managerina toiminut Albert Grossman lähestyi Capitol Recordsia varmistaakseen yhtyeelle levytyssopimuksen. The Bandin omista kappaleista vastasi ensisijaisesti kitaristi Robbie Robertson. Tavattuaan tuottaja John Simonin The Band aloitti äänitykset Manhattan A &R -studioilla. Siellä nauhoitettuja kappaleita Music from Big Pinkille olivat Tears of Rage, Chest Fever, We Can Talk, This Wheel's on Fire sekä The Weight. Joitakin äänityksiä tehtiin lisäksi Santa Monica Boulevardin Gold Star -studioilla. Simonille yhtye ilmoitti haluavansa samanlaisen soundin kuin kellarissa. Capitol oli siinä määrin tyytyväinen The Bandin äänityksiin, että tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta nauhoittaa albumin loppuosa Capitol -studioissa Los Angelesissa. Siellä äänitettyihin Music from Big Pinkin kappaleisiin lukeutuivat In A Station, To Kingdom Come, Lonesome Suzie, Long Black Veil ja I Shall Be Released. Music from Big Pink saavutti välittömästi myönteiset arviot, vaikka albumista ei aluksi muodostunut erityisen suurta myyntimenestystä. Billboardin listalla Music from the Big Pink nousi sijalle 30. Singleformaatissa The Weight nousi Yhdysvalloissa sijalle 63., Kanadassa sijalle 35 ja Britanniassa 21:ksi. Kappale lukeutui The Bandin 17. elokuuta 1969 heittämän Woodstockin-keikan kohokohtiin ja kappale oli myös mukana elokuvan Easy Rider soundtrackilla, tosin sopimusteknisistä syistä Smith-nimisen yhtyeen coverversiona. Music from Big Pinkin diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Eric Clapton, George Harrison ja Roger Waters. Viimeksi mainitun mielestä kyseessä on rockin historian toiseksi vaikutusvaltaisin albumi Beatlesin Sergeant Pepperin jälkeen. Vuonna 2003 The Bandin debyytti sijoittui sijalle 34. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla.

Maanantain mainio:Syvän etelän rockin klassikon upea paluualbumi

Lynyrd Skynyrd:1991

Kesäkuussa 1991 ilmestynyt 1991 on legendaarisen southern rockin edustajan Lynyrd Skynyrdin kuudes studioalbumi. Samalla kyseessä on studiolevytysten osalta yhtyeen paluulevy sitten vuonna 1977 ilmestyneen ja legendaarisen kokoonpanon joutsenlauluksi jääneen albumin Street Survivors jälkeen. Vuonna 1987 tuhoisasta lentokoneturmasta, joka vei useamman keskeisen yhtyeen jäsenen hengen, oli kulunut kymmenen vuotta. Tuolloin Skynyrd teki kotimaassaan paluukiertueen, jolta julkaistiin yhtyeen klassikkokappaleita sisältänyt tuplakonserttitaltiointi Southern by the Grace of God. 1991 -studioalbumilla Skynyrdin legendaarista lineupia edustivat kitaristit Gary Rossington ja  edellisen kerran Skynyrdissä vuoden 1975 pitkäsoitolla Nuthin Fancy kitaroinut Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell, rumpali Artimus Pyle ja basisti Leon Wilkenson. Uusina jäseninä mukana olivat Ronnie Van Zantin pikkuveljiin lukeutuva solisti Johnny Van Zant, kitaristi Randal Hall sekä rumpali Kurt Custer. 1991 jäi viimeiseksi Skynyrdin pitkäsoitoksi, jonka työstämiseen Pyle osallistui. Yhdentoista kappaleen kokonaisuus on melkoisen vahva ja balladiosastoa sillä edustavat kappaleet Pure & Simple sekä Free Birdiä tyylitajuisesti muistuttava Mama (Afraid to Say Goodbye) Ärhäkämpien southern rock -riuhtaisujen osalta pitkäsoitolla on tarjottavanaan useita huippuhetkiä, joista nostettakoon erityisesti esiin Keeping the Faith, Good Thing, kaikkein tiukin rypistys Backstreet Crawler sekä puhutteleva päätöskappale End of the Road. Skynyrd-diggarien keskuudesta löytyy koulukunta, jolle 1991-albumin seuraaja, kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt The Last Rebel on edeltäjäänsä laadukkaampi. Melko yllättäen ilmestynyt 1991 oli joka tapauksessa ehdottomasti myönteinen yllätys ja mainiosti aikaa kestänyt pitkäsoitto koostuu kokonaisuutena mahdollisesti jopa The Last Rebeliä tasavahvemmasta kappalemateriaalista.

Sunnuntain extra:Suomipunkin klassikot vedossa

Pelle Miljoona United heitti onnistuneen keikan Kuopion Henry's Pubissa miellyttävän runsaslukuiselle yleisölle. Eddie & The Hot Rods -suomennos Lähdetään kiitämään potkaisi setin tehokkaasti liikkeelle. Tumppi Varosen käsialaa olevaa ja 90-luvun puolivälissä ilmestynyttä popkappaletta Oikea ilme seurasi Pelle Miljoona Oy:n Moottoritie on kuuma -pitkäsoiton kirkkaimpaan klassikkotuotantoon lukeutuva Juokse villi lapsi ja sitten melkoisen tuoretta tuotantoa edustava Me me me. Problemsin upeasta Maanantaina -raidasta ja toisen kiistattoman klassikkolevyn, eli Pelle Miljoona & 1980 -yhtyeen tuotantoon lukeutuvan Viimeinen syksy -albumin reggaehelmestä Gabriel kuultiin varsin onnistuneet näkemykset. Tuoreemman ässäbiisin Ajan halki kesäyön jälkeen Tumppi esitti upeat versiot Rockers-klassikostaan Sä oot tähti sekä Hair-musikaalista napatusta ja jo vuonna 1979 levytetystä Lanka palaa -raidasta. Setin tuoreinta tuotantoa edustaneen Suhoi suhoin jälkeen tarjolla olivat keikan ehkäpä kaikkein  kirkkaimmat klassikkohelmet, eli Pelko ja viha -albumin nimikappale sekä nykyisessä keikkaohjelmistossa harvinaisempaa herkkua edustava vuoden 1979 tuotannon singlebiisi Mulla menee lujaa. Varsinaisen setin loppuosa oli todellinen hittikimara. Sen muodostivat Katupoikien laulu, Olen kaunis, Tahdon rakastella sinua sekä Moottoritie on kuuma. Encoreissa oli tarjolla vielä kaksi vuoden 1978 tuotantoon kuuluvaa klassikkoa, eli NUS:n Väkivalta ja päihdeongelma ja Problemsin Ei tää lama päähän käy, joista molemmista oli tarjolla varsin tiukat näkemykset. Viimeinen encore oli harvinaislaatuisesti Vanhan klovnin kyyneleet, eikä myös Moottoritien päättävää balladihelmeä Hyvää yötä maailma kuultu tällä kertaa lainkaan. Kokonaisuutena kyseessä oli varsin onnistunut ja volyymitasoltaan miellyttävä keikka, joskin tasaisen varmaa työskentelyä tarjonneelta kitaristiässä Jukka Melametsältä on kuultu vielä tämänkertaista tiukempaa ja mielikuvitusrikkaampaa musisointia.

Pelle Miljoona United Kuopion Henry's Pubissa 31. maaliskuuta 2017.