29. marraskuuta 1957 syntynyt Jennifer Batten on yhdysvaltalaiskitaristi, joka on työskennellyt sekä sessiomuusikkona että julkaissut sooloalbumeitaan. Vuosien 1987 ja 1997 välillä hän oli mukana kolmella Michael Jacksonin maailmankiertueella ja vuosien 1999-2001 välillä hän levytti ja konsertoi Jeff Beckin kanssa. Batten on julkaissut kolme sooloalbumia. Vuonna 1992 ilmestyi myös Stevie Wonderin kitaristina vaikuttaneen Michael Sembellon tuottama Above Below and Beyond, vuonna 1997 maailman musiikista vaikutteita ottanut Jennifer Batten's Tribal Rage: Momentum sekä Whatever, joka julkaistiin vuonna 2007 cd:nä dvd:nä Japanissa ja muualla maailmassa seuraavana vuonna. Batten alkoi soittaa kitaraa kahdeksanvuotiaana hänen isänsä hankittua hänelle sähkiksen. Battenin varhaisiin vaikutteiden antajiin lukeutuivat Beatles, B. B. King, Lightning Hopkins ja Jeff Beck. Levytyksiin, joilla Batten on ollut mukana, lukeutuvat Jeff Beckin Who Else! (1999)ja You Had It Coming (2001) sekä Michael Sembellon Heavy Weather (1992). Musiikkivideoihin, joilla Batten esiintyy, sisältyvät Jeff Beckin ("Live in Japan"), Michael Jacksonin "Moonwalker" ("Come Together"), Natalie Colen ("Wild Women Do") ja Sara Hickmanin "Take It Like a Man" ja Miguel Mateosin' "Obsesión". Batten on ollut rytmi- ja soolokitaristina Michael Jacksonin maailmankierteilla Bad, Dangerous ja HIStory. Vuoden 1993 Super Bowl-esiintymisen näki 1,3 biljoonaa ihmistä 86 maassa. Kyseessä on suurin yleisömäärä yksittäiselle televisioidulle konsertille. Vuosien 1994 ja 1999 välillä Batten työskenteli Dave Rodgersin ja Dominon kanssa ja oli mukana useilla Eurobeatin levytyksillä. Tokyo Domella Batten esiintyi Rodgersin ja Queen of Heartsin kanssa. Vuonna 2010 Batten vastasi kitarasoolosta puolalaisen solistin Dodan kappaleessa Bad Girls. Syyskuussa 2017 Batten julkaisi March Schererin kanssa työstämänsä ja muun muassa Survivorin kanssa työskennelleen Jim Peterickin tuottaman, melodista rockia edustavan albumin Battle Zone. Peterick oli osallistunut sen kaikkien kappaleiden kirjoittamiseen. Albumilla vierailivat saksofonisti Mindi Abair ja Chicago-yhtyeessä vokalisoinut Bill Champlain. Kappaleista Space and Time oli kirjoitettu John Wettonin ja All Roads Sammy Hagarin kanssa. Youtube-kanavalleen Batten työsti musiikkivideot kaikista Battle Zonen kappaleista. Batten on kirjoittanut kaksi rockaiheista kirjaa. Niistä Two Hand Rock on Hal Leonardin julkaisema ja The Transcribed Guitar Solos of Peter Sprague Battenin itsensä julkaisema. True Firen kautta downloadattavana on kolme Battenin kitarakurssia. Vuonna 2019 Batten työsti Rodrigo Teaserin kanssa tribuutin Michael Jacksonille kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeen nimellä 10 years without Michael Jackson. Mainittua showta varten Batten sai lavalle seurakseen yli 20 vuoden ajan Jacksonin koreografina ja tanssijana vaikuttaneen Lavelle Smith Jr:n. Marraskuussa 2011 Batten oli mukana BBC Radio 4:n sarjassa Joan Armatrading's More Guitar Favourites. Tammikuussa 2016 hän vastaanotti työstään She Rocks Icon Awardin.
keskiviikko 30. marraskuuta 2022
tiistai 29. marraskuuta 2022
Keskiviikon klassikko:Brittibluesin kummisedän yhdysvaltalaismuusikoiden kanssa työstämä albumi
John Mayall:USA Union
Lokakuussa 1970 Polydorin julkaisemana ilmestynyt USA Union on John Mayallin studioalbumi, jonka brittibluesin kummisetä työsti lineupilla, johon kuuluivat kitaristi Harvey Mandell, basisti Larry Taylor ja viulisti Don "Sugarcane" Harris. Nauhoitukset työstettiin 27.-28. heinäkuuta 1970 Larrabee-studioilla Los Angelesissa. 1960-luvun lopussa Mayall asui Laurel Canyonissa, Los Angelesissa ja hän oli tutustunut useisiin paikallisiin muusikoihin, kuten juuri Canned Heatin jättäneisiin Harvey Mandelliin ja Larry Tayloriin. Heistä jälkimmäinen oli ollut mukana yhdellä raidalla myös Mayallin edellisellä albumilla Empty Rooms. Kyseessä olivat hänen Turning Point-yhtyeensä ainoat studiolevytykset ja Taylor korvasi Stephen Thompsonin, jonka kanssa hän oli duetoinut kappaleessa To a Princess. Mandel otti akustiseen kitaraan erikoistuneen Jon Markin ja viulisti Harris saksofonisti Johnny Almondin paikan. Turning Point-yhtyeen lopetettua toimintansa Mayall oli esiintynyt brittiläisellä festivaalilla all stars-kokoonpanolla ja kokosi sitten uuden levyttäneen yhtyeen Polydor Recordsin vaadittua häneltä uutta albumia. Livelevy Turning Point oli ollut jopa jazzvaikutteitta hyödyntänyt albumi. USA Unionilla Mayall ja Mandel vastasivat sähkökitaroista, Mayall lisäksi pianosta ja huuliharpusta, Harris sähköviulusta ja Taylor sekä sähkö- että akustisesta bassosta. Ympäristöasioita käsittelevä albumin avauskappale Nature's Disapperaring lukeutuu niihin USA Unionin harvoihin biiseihin, jotka eivät jollakin tavalla käsittele Mayallin Nancy Throckmortoniin kohdistamaa romanssia. Kiertueella yhtyeen peruskokoonpanoa täydensi Kaleidoscope-yhtyeen rumpali Paul Lagos. USA Unionin kansiteksteistä vastasi jazzkriitikko Leonard Feather. Vuonna 1971 ilmestyneellä tupla-albumilla Back to the Roots vieraili useita keskeisiä aikaisemmin Mayallin kanssa työskennelleitä muusikoita, kuten Eric Clapton, Mick Taylor, John McVie sekä rumpalit Keef Hartley ja Ansley Dunbar. Mayallin myöhäisemmästä tuotannosta myös albumi Memories työstettiin ilman rumpalia. Mainitulla pitkäsoitolla Jerry McGee oli ottanut kitaristina Mandelin paikan.
maanantai 28. marraskuuta 2022
Tiistain tukeva:Kissin toinen legendaarinen rumpali
12. heinäkuuta 1950 syntynyt ja 24. marraskuuta 1991 edesmennyt Paul Charles Caravello, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Eric Carr, oli yhdysvaltalaismuusikko, joka vaikutti hardrockyhtye Kissin rumpalina vuosien 1980 ja 1991 välisenä aikana. Kettupersoonan ottaneesta Carrista tuli Kissin rumpali Peter Crissin jätettyä yhtyeen. Italialaista sukujuurta ollut Caravello oli kotoisin New Yorkista, Brooklynin alueelta. Hän opiskeli taidetta ja designia ja valmistui vuonna 1967. Jo kouluaikanaan hän soitti useissa yhtyeissä, joiden ohjelmistossa oli ensisijaisesti covereita aikakauden top 40-hiteistä. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1965 perustettu The Cellarmen. Se soitti paikallisissa clubeissa Brooklynissa ja Queensissa. The Cellarmen lopetti toimintansa vuonna 1968 ja sitä seuranneet yhtyeet Carrin muusikon uralla olivat Things That Go Bumb in the Night ja Smack. Vuonna 1970 Caravello liittyi yhtyeeseen Salt & Pepper. Se soitti covereita laajalta skaalalta ja yhtyeen nimivalintaan oli vaikuttanut se, että sen lineupiin kuului sekä tummia että vaaleita muusikoita. Vuonna 1973 yhtyeen nimeksi vaihtui Creation ja musiikilliseksi tyylisuunnaksi disco. Vuonna 1974 Gulliver's Nightclubissa kesken konsertin syttynyt tulipalo tappoi tusinoittain ihmisiä mukaan lukien Creationin solisti ja kosketinsoittaja. Caravello onnistui pakenemaan ja pelasti myös yhden yhtyeen naissolisteista. Yhtye jatkoi toimintaansa, tosin sen nimeksi vaihtui Bionic Boogie. Caravello jatkoi yhtyeessä vuoteen 1979 saakka. Mainitun vuoden joulukuussa hän teki onnistuneen koe-esiintymisen rockcovereita soittaneelle yhtyeelle Flasher. Se aloitti keikkailun clubeissa jo kolmen viikon harjoittelun jälkeen. Flasher soitti useita kuukausia New Yorkissa ja Long Islandilla. Kosketinsoittaja Paul Turinon lähdettyä yhtye jatkoi voimatriona, jossa kaikki jäsenet lisäksi lauloivat. Coverohjelmistoon kuului muun muassa Joe Jacksonia, Van Halenia, Led Zeppeliniä ja Jimi Hendrixiä. Kissille Caravello teki koenauhansa tuoreesta singlekappaleesta Shandi, jossa hän lauloi omat leadvocalsinsa Paul Stanleyn päälle. Cavaleron kirkas kirjekuori erottui helposti hakijoiden joukosta. Hänen varsinainen koe-esiintymisensä Stanleyn, Ace Frehleyn ja Gene Simmonsin kanssa kuvattiin ja hän aavisti sen olleen onnistunut. Carrin ensimmäinen albumi Kissin jäsenenä oli vuonna 1981 ilmestynyt Music from the Elder, jolla yhtye siirtyi tavanomaisesta poiketen taiderockin suuntaan. Rumpujen lisäksi Carr soitti aika ajoin kitaraa, bassoa ja pianoa ja lauloi taustoja. Keikkakontekstissa hänen livenä laulamiinsa biiseihin lukeutuivat Peter Crissin entinen bravuuri Black Diamond sekä Young and Wasted. Ensimmäinen hänen studiossa laulamansa kappale oli kokoelmalla Smashes, Trashes and Hits julkaistu uusi versio niin ikään alun perin Peter Crissin vokalisoimasta balladikappaleesta Beth. Vuoden 1989 Kiss-albumille Hot in the Shade Carr kirjoitti kappaleen Little Caesar. Hänen viimeinen konserttinsa Kissin kanssa oli New Yorkin Madison Square Gardenissa yhdeksäs marraskuuta 1990. Carrin ainoa sooloalbumi oli Kiss-kitaristi Bruce Kulickin vuonna 1999 julkaisema Rockology. Se sisälsi useita demoja, jotka Carr ja Kulick olivat työstäneet yhdessä Adam Mitchellin kanssa. Albumin kappaleissa Carr vaikutti myös solistina ja basistina. Vuoden 1992 Kiss-albumi Revenge on omistettu Carrille ja se sisältää Music from the Elderin nauhoituksista kotoisin olevan jamittelun Carr Jam. 21. maaliskuuta 2011 ilmestyi Carrin muistelmateos The Eric Carr Story. 13. elokuuta samaisena vuonna hänelle pidettiin Atlantassa muistokonsertti. Pääesiintyjänä ollut Little Caesar esitti puolentoista tunnin setin Carrin aikaista Kiss-tuotantoa. Tribuuttialbumilla Unfinished Busines oli mukana jäsenistöä Kissin lisäksi muun muassa Twisted Sisteristä sekä Europe-yhtyeestä. 15 vuotta Kiss-debyyttinsä jälkeen Carr pääsi postuumisti Rock Walk Hall of Fameen Guitar Centerissä, Hollywoodissa. Heinäkuussa 2005 Carr äänestettiin Planet Rockissa kaikkien aikojen kymmenenneksi parhaaksi rumpaliksi. Ainoastaan kaksi listalle päässeistä oli yhdysvaltalaisia, Carr heistä toisena muiden ollessa joko Briteistä tai Kanadasta.
perjantai 25. marraskuuta 2022
Maanantain mainio:Hendrixin laadukas postuumi tuplacd
Jimi Hendrix:The Jimi Hendrix Experience
Vuonna 2000 MCA:n julkaisemana ilmestynyt The Jimi Hendrix Experience on brittiläis-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Jimi Hendrix Experiencen tuplacd, joka koostuu vaihtoehtoisista nauhoituksista, livebiiseistä ja muutamista harvinasuuksiksi luokiteltavissa olevista kappaleista. Vaikka suuri osa mainitun tuplakon kappaleista oli julkaistu Hendrixin varhaisemmilla kokoelmilla, mukana on myös ennenjulkaisemattomia kappaleita, joihin lukeutuvat esimerkiksi liveversiot Killing Floorista ja The Wind Cries Marysta. Vaihtoehtoisiin nauhoituksiin lukeutuu joitakin kappaleita Hendrixin studioalbumeilta, kuten First Rays of the New Rising Sunilta. Mainittuun sarjaan lukeutuvat muiden joukossa Purple Haze, Highway Chile, Little Wing, Gypsy Eyes ja Stone Free. The Jimi Hendrix Experience-boxilla julkaistut liveversiot ovat Monterey Popista, The Royal Albert Hallista ja Isle of Wightista. Mukana on lähes kokonaisuudessaan alun perin vuonna 1972 ilmestyneellä albumilla Hendrix in the West julkaistu tuotanto. Juuri mainituissa kappaleissa soundia on paranneltu, mutta lopputulos ei silti eroa ratkaisevasti originaaleista masternauhoista. 28. marraskuuta 2005 Universal Music Group julkaisi The Jimi Hendrix Experience-boxista dvd:n sisältävän version. Siihen sisältyy muun muassa puolen tunnin mittainen dokumentti Hendrix and the Blues, joka oli alun perin osa sarjaa Martin Scorsese Presents the Blues. Dvd:llä on lisäksi useita livebiisejä. Niistä Johnny B Goode oli nauhoitettu Berkeley Community Theatressa 30. toukokuuta 1970 ja In from the Storm sekä Red House 30. heinäkuuta 1970 Isle of Wightin festivaaleilla Britanniassa. Elokuussa 2013 The Jimi Hendrix Experience-boxista ilmestyi neljä bonuskappaletta sisältävä uusintapainos.
Sunnuntain extra:Young Rascalsin vuoden 1967 ykköshitti
Kymmenes huhtikuuta 1967 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Groovin' on yhdysvaltalaisen pop/rockyhtyeen The Young Rascalsin single, joka nousi toukokuussa kuukauden ajaksi Billboardin listan kärkisijalle. Kappaleesta on levytetty useita coverversioita ja Young Rascals on itse levyttänyt sen useilla eri kielillä. Hienoisesti singleversiosta eriävä näkemys kappaleesta julkaistiin myöhemmin vuoden 1967 aikana Young Rascalsin kolmannella albumilla, joka on niin ikään nimeltään Groovin'. Yhtyeen jäsenten Felix Cavaliere ja Eddie Brigati kirjoittamassa ja ensiksi mainitun leadvokalisoimassa kappaleessa hyödynnetään rentoa groovea, joka tuo esiin Cavalieren uudelleen herännyttä kiinnostusta afro-kuubalaiseen musiikkiin. Groovinissa hyödynnettyyn instrumentaatioon lukeutuu conga ja kappaleen kuubalaisvaikutteisesta bassolinjasta vastasi studiomuusikko Chuck Rainey. Huuliharppuosuudesta vastasi singleversiolla New Yorkista kotoisin ollut studiomuusikko Michael Weinstein ja albumiversiolla Young Rascalsin kitaristi Gene Cornish. Pohjaraidalle taltioitiin Cavalieren laulu ja piano, Dino Danellin conga ja pieni puusta tehty rumpu sekä Gene Cornishin tamburiini. Eddie ja David Brigatin taustalaulut, samoin kuin edellä mainitut studiomuusikoiden soittamat basso ja huuliharppu lisättiin myöhemmin. Groovinin tuotannosta vastasi Arif Mardin. Koska kappale oli tyylillisesti kaukana Young Rascalsin blue-eyed soul-juurista, Atlantic ei olisi ensin ollut halukas julkaisemaan kappaletta singlenä. Mutta se kannatti, sillä Groovin' pysytteli Billboardin listakärjessä kaikkiaan neljä viikkoa, ensin kaksi ja tauon jälkeen toiset kaksi. Välillä listakärkeen kohosi Aretha Franklinin vimmainen tulkinta Otis Reddingin käsialaa olevasta kappaleesta Respect.Vuonna 1969 Aretha versioi Groovinin albumilleen Lady Soul. Groovinista tuli myös Young Rascalsin ainoa suuri menestyssingle Britanniassa, missä kappale saavutti kahdeksannen sijan. Groovin' saavutti kultalevyn 13. kesäkuuta 1967. Kappale pääsi Rolling Stonen laatimalle 500 rockia muovanneen kappaleen listalle. Lisäksi Groovin' on vastaanottanut Grammy Hall of Fame-palkinnon.
Lauantain pitkä:Tina Turnerin soolouran suurin menestyssingle
What's Love Got to Do with It on Tina Turnerin vuonna 1983 levyttämä ja toukokuun ensimmäisenä seuraavana vuonna julkaisema kappale, joka sisältyy lisäksi artistin vuonna 1984 ilmestyneelle paluualbumille Private Dancer. What's Love Got to Do with Itistä muodostui Tina Turnerin tuotannon parhaiten menestynyt single. Siitä osoittautui artistin ainoa Billboardin listakärkeen kohonnut single, jota on myyty puolitoista miljoonaa kappaletta. Tuolloin 44-vuotiaasta Turnerista muodostui tuossa vaiheessa iäkkäin Billboardin singlelistan kärkeen noussut naisartisti. Yhdysvalloissa What's Love Got to Do with Itistä muodostui vuoden 1984 toiseksi suosituin single ja myös Britanniassa se nousi parhaimmillaan singlelistan kolmanneksi. Vuoden 1985 Grammy Awardseissa What's Love Got to Do with It saavutti vuoden levyn, vuoden kappaleen ja vuoden parhaan naispoplaulusuorituksen Grammyt. Vuonna 1993 Turnerin elämästä työstettiin omaelämäkerrallinen elokuva, jonka nimeksi valikoitui juuri What's Love Got to Do with It. Vuonna 2012 What's Love Got to Do with It pääsi Grammy Hall of Fameen Turnerin levytystuotannon kolmantena kappaleena. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla What's Love Got to Do with It saavutti sijan 309. Vuosisadan kappaleiden listalla What's Love Got to Do with Itin sijoitus oli upeasti 38. What's Love Got to Do with Itistä työstetyistä coverversioista mainittakoon amerikkalaisrappari Warren G:n vuonna 1996 levyttämä hiphop-versio. Terry Brittenin ja Graham Lylen kirjoittamaa kappaletta tarjottiin ensiksi Cliff Richardille, mutta hän kieltäytyi. Phyllis Hyman olisi tahtonut levyttää What's Love Got to Do with Itin, mutta Arista Recordsin johtaja Clive Davis kielsi. Brittiläinen popyhtye Bucks Fizz levytti kappaleen miessolistinsa Bobby G:n leadvokalisoimana. Mainittua versiota kaavailtiin mukaan Bucks Fizzin albumille I Hear Talk, mutta se hyllytettiin Turnerin ehdittyä julkaista oman versionsa ensiksi. Bucks Fizzin levyttämä demo muistutti Turnerin versiota, mutta sitä vastoin albumille kaavailtu erosi siitä tyylillisesti voimakkaasti. Bucks Fizzin versio pääsi mukaan yhtyeen albumin Are You Ready vuonna 2000 ilmestyneelle uusintajulkaisulle. Biisi oli myös mukana originaalin Bucks Fizzin reunion-kiertueella lokakuussa 2009. The Daily Vaultin Mark Millan kuvasi What's Love Got to Do with Itin sisältävän kolme minuuttia ja 48 sekuntia täydellistä poppia. Ennen mainitun kappaleen menestystä Tinalla oli edellisen kerran ollut top teniin noussut hitti Yhdysvalloissa 70-luvun alkupuolella. What's Love Got to Do with It nousi listakärkeen myös Australiassa ja Kanadassa. Kolmanneksi kappale nousi Uudessa Seelannissa ja Britanniassa, missä kyseessä oli Turnerin kolmanneksi suurin hitti River Deep Mountain High:in ja We Don't Need Another Heron jälkeen. Viiden suosituimman joukossa kappale oli Irlannissa, Ruotsissa ja Itävallassa ja nousi Etelä-Afrikassa jopa kakkossijalle.
torstai 24. marraskuuta 2022
Perjantain pohjat:Sielukkaan laulajattaren vuonna 1970 ilmestynyt kakkosalbumi
Marvis Staples:Only for the Lonely
12. lokakuuta 1970 Volt Recordsin julkaisemana ilmestynyt Only for the Lonely on r&b- gospel- ja soulartisti Marvis Staplesin toinen sooloalbumi. Billboardilla mainitusta pitkäsoitosta julkaistiin tuoreeltaan varsin myönteinen arvio. Marvis Staplesia verrattiin tyylillisesti Aretha Frankliniin, Etta Jamesiin sekä Nancy Wilsoniin. Albumin kappaleista nostettiin erityisen myönteisesti esiin "It Makes Me Want to Cry," "How Many Times," "Since I Fell for You" ja "Endlessly", joista viimeksi mainittu edustaa Brook Bentonin originaalituotantoa vuodelta 1959. Cashboxin aivan lokakuun 1970 lopussa ilmestynyt arvio Only for the Lonely-albumista oli kenties vielä Billboardilla julkaistua ylistävämpi. Staplesin laulutyyliä pidettiin niin voimakkaana, että tulee tunne, kuin Marvis esiintyisi kuuntelijan omassa olohuoneessa. Jokaista albumin kappaletta pidettiin laadukkaana, mutta Cashboxin arviossa parhaiksi kappaleiksi kohotettiin "I Have Learned to Do Without You," "Endlessly," "Since I Fell for You," ja "It Makes Me Wanna Cry." Vuonna 2001 Only for the Lonelysta julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiisien joukossa ovat coverit Otis Reddingin Securitysta, Dusty Springfieldin Son of a Preacher Manista, Sam Cooken You Send Mestä sekä Dionne Warwickin A House is Not a Homesta. Bonuskappaleet päättää Staplesin ja Johnie Taylorin duettona esittämä That's The Way Love Is.
keskiviikko 23. marraskuuta 2022
Torstain terävä:Haastattelussa Los Bastardos Finlandeses
Uuden albuminsa VIVA julkaisseen rehdin rockryhmän Los Bastardos Finlandesesin kitaristit Olli Kykkänen ja Ailu Immonen saapuivat haastatteluun Johnnyn kadulle.
Tiivistä Los Bastardos Finlandesesin kahden viime vuoden tapahtumat?
Olli:" Noh sellainen viirus sulki Suomen ja lopetti keikat. Me saatiin siitä idea alkaa treenaamaan säänöllisesti treenikämpällä. Tehtiin biisejä, demoteltiin niitä studiolla ja treenattiin niitä äänityskuntoon. Levy tehtiin kolmen neljän biisin nipuissa ja soittaen pohjat livenä. Elikkäs oli kivaa tehdä levyä ilman dedlineä. Albumi oli tosin valmis jo miltei vuoden, kun se viirus tuli taas keväällä takaisin ja siirsi kaikki sovitut keikat syksylle. Enivei olemme kuitenkin soittaneet kimpassa koko ajan."
Yhtyeenne lineupissa on tapahtunut yksi miehistönvaihdos?
Olli:" Joo Ben Granfelt halusi jatkaa soolouraansa ja tilalle saatiin Ailu Immonen aka El Juominen. Tämä tapahtui jo noin viisi vuotta sitten. Ailu on loistava muusikko ja ykkösluokan kitaristi ja mikä parasta, myös hyvä jätkä. Soittaminen Ailun kanssa on kivaa, koska hän tavallaan kirittää koko ryhmää. Hienoa on myös se, että olemme Benin kanssa tekemisissä koko ajan. Meillä on vierekkäiset treenikämpät ja sama agentti Saksassa."
Taustaa uudelle albumillenne VIVA. Miten pitkältä ajanjaksolta mainitun pitkäsoiton kappalemateriaali on?
Olli:" Pääasiassa biisit ovat kyllä uusia. vain Extra Mile ja Oblivion on jo aiemmin tehtyjä. Oblivion on ollut työn alla jo useammalle levylle, nyt se löysi oikean muotonsa. Extra Milen on Bryn jo levyttännyt aiemmin ensimmäiselle soololevylleen."
Taustaa kappaleille You Can't Keep the Boy Down, Some Crap About an Apple, Todays Rain, Tomorrows Whiskey ja Extra Mile?
Ailu:"You Can't Keep the Boy Down taitaa olla ensimmäinen Bastardo -biisi, joka muokkaantui viimeisimpään muotoonsa vasta treenikämpällä.
Ollilla oli jo demo biisistä, jossa Erkinharjun soittamat rummut ja Brynin laulu, bassot ja kitarat Ollin soittamina.
Normaalisti olisin mennyt studiolle ja soittanut omat kitarani ja sitten biisi olisi ollut siinä tai sitten laitettu pöytälaatikkoon odottelemaan.
Nyt mentiinkin treenikämpälle ja ruvettiin syöttelemään ideoita, jotta kaikki olisivat yhtä tyytyväisiä kipaleeseen.
Syntyi alku- ja loppuriffit, soolo-osa ja kertsi meni aikalailla uusiksi. Samalla muokkaantui kaikkien omat jutut, mitä biisissä tulisimme soittamaan.
Tosiaan, edellinen levy ja ilmeisesti aika pitkälti kaikki muutkin levyt on tehty hyvin eri metodilla ja harvemmin on bändi ollut studiossa samaan aikaan.
Viva! -levyn kaikki rumpuraidat on soitettu ”livenä”, eli bändin kanssa. Toki laulut, kitarat ja bassot soitettiin uudestaan.
Some Crap About an Apple
Tämä biisi on tavallaan julkaistu jo aiemmin, ei kuitenkaan virallisesti.
Nelisen vuotta sitten silloinen heilani kysyi, voisinko tehdä hänelle punkkibiisin, jonka nimi olisi Pomppukengät heidän bändilleen Kanamuna.
No minähän tein ja kirjoitin vielä suurimman osan tekstistäkin tuohon. Löytyy You Tubesta: Kanamuna- Pomppukengät.
Biisi oli kuitenkin mielestäni sen verran hyvä, että annoin sen Brynille ilman lauluraitaa. Taisi olla jo seuraavana päivänä kun Bryn soitti ja ilmoitti, että sanat ja laulumelodia on valmiina.
Tätäkin soiteltiin treenikämpällä, niinkuin tosiaan kaikkia muitakin levyllä olevia biisiä, niin kauan että kaikki tyytyväisiä. Tämä tainnut kyllä muuttua oikeastaan yhtään, paitsi sitten studiossa.
Pari- kolme versiota soitettiin klikin kanssa ja ei tuntunut toimivan oikeastaan yhtään. Otettiin klikki pois ja Erkinharju pääsi vauhtiin, biisi lyheni muistaakseni 9 sekunnilla.
Todays Rain, Tomorrows Whiskey
Eka vai toka Brynin biisi, joka syntyi tällä metodilla.
Brynillä tosiaan oli uusi biisi ja esitti sitä minulle akkarilla ja lauloi siihen päälle. En saanut siitä oikein mitään irti, mutta äänitin kuitenkin siitä laulun yhdelle ja sen akustisen kitaran
toiselle raidalle. Tein biisistä demon, jossa käytin vaan lauluraitaa, ohjelmoin simppelit rummut ja soitin siihen basson ja kitarat. Sehän rupesi kuulostamaan jo biisiltä!
Lopullinen muoto biisille syntyi vasta treenikämpällä koko bändin voimin, tästä oli muistaakseni ihan järjettömän monta eri versiota, ennen kuin kaikki olivat tyytyväisiä lopputuokseen ja oltiin valmiita menemään studioon.
Extra Mile
Tämä biisi on Brynin vanha biisi, joka löytyy sen ensimmäiseltä soololevyltä, mies ja kitara meiningillä.
Kaipailin yhtä hyvää slovaria levylle ja kun kuulin tämän biisin, päätin kokeilla mitä siitä tulisi.
Tästäkin tein bändi demon ensin itsekseni ja tämä ei treenikämpällä paljoa siitä muuttunut. Orginaaliin verrattuna, tässä ainoastaan lisänä kitarasoolo, toisen säkeistön modulaatio ja biisin loppu."
Useammmasta albumin kappaleesta on työstetty myös musiikkivideot?
Olli:"Juu videoita teimme 0 budjetilla. Tämäkin oli Ailun idea. kuvasimme itse kännyköillä nämä videot jotka Ailu itse editoi. Hauska ja halpa projekti."
Kuinka VIVA eroaa aikaisemmista Los Bastardos Finlandesesin albumeista sen lisäksi, että on edeltäjiään laadukkaampi?
Olli:"Aikaa tämän tekoon käytettiin enemmän, ja deadlinen puuttuminen kuuluu varmaan rentoutena.Myöskin livesoitto kuuluu tässä. Esimerkiksi teimme Some crab about an apple -biisin ensin klikin kanssa ja sitten ilman, samalla tempolla lähti molemmat, mutta ilman klikkiä versio on 10 sekunttia nopeampi. se päätyi levylle. Monesta biisistä tehtiin eri tempoisia versioita, ja kuuneltiin, mikä toimii parhaiten. Myös turha studiokikkailu jätettiin pois. Tämä on sellainen rento vanhan ajan tyyliin tehty levy".
Nimeä itseesi lähtemättömän vaikutuksen tehneitä rockyhtyeitä ja artisteja?
Olli:"Dave Lindholm. AC/DC. Aerosmith. Sweet. Slade. Nazareth. DR. Feelgood. Hurriganes. Peer Günt.Sex Pistols. Ramones. Uriah Heep."
Los Bastardos Finlandesesin tulevaisuuden suunnitelmat keikkailun ynnä muun osalta?
Olli:" Albumirundi part 2 alkaa maaliskuussa. Teemme keikkoja kesän ajan Suomessa niin paljon kun on meille mahdollista. Syksyllä aloitamme taas Saksan ja Euroopan valloituksen, joka ikävästi keskeytyi pari vuotta sitten. Tarkoitus on myös tehdä uutta musaa, ilman deadlineä."
tiistai 22. marraskuuta 2022
Keskiviikon klassikko:Fab Fourin vuoden 1968 menestyksekäs tupla-albumi
The Beatles:The Beatles
The Beatlesin tupla-albumi The Beatles, joka tunnetaan lisäksi nimellä White Album, on yhtyeen yhdeksäs studioalbumi ja samalla ainoa tuplalevy. Se ilmestyi 22. marraskuuta 1968. Albumin kansiratkaisu on varsin pelkistetty, sillä se sisältää ainoastaan yhtyeen nimen valkoisella pohjalla. Mainittua ratkaisua voinee pistää vastakohtana Fab Fourin edellisen albumin, kesäkuun alussa 1967 ilmestyneen Sergeant Pepper's Lonely Hearts Club Bandin kansitaiteen rönsyilevyydelle. The Beatles on tyylillisesti varsin monipuolinen albumi sisältäen folkia, brittiläistä bluesia, skata, music hall-perinnettä, varhaista heavy metallia sekä avant gardea. Jotkut ovat tulkinneet The Beatlesin postmoderniksi työksi. Se on kohotettu erääksi kaikkien aikojen arvostetuimmista albumeista. The Beatles sisältää 30 kappaletta, joista 19 kirjoitettiin maalis-huhtikuusssa 1968 yhtyeen ollessa transendentaalisella meditaatiokurrsilla Rishikeshissä, Intiassa. Ainoa saatavilla ollut länsimainen instrumentti oli akustinen kitara ja The Beatles sisältääkin useita akustisia kappaleita. Niistä muodostui yhtyeen jäsenten soolonumeroita, tai levytyksessä oli mukana ainoastaan osa yhtyeen jäsenistä. Tuotantonsa osalta The Beatlesiä voi pitää yhtyeen kahta edellistä albumia, eli Revolveria ja Sergeant Pepperiä pelkistetympänä. The Beatlesillä voi todeta myös rikottaneen traditioita, sillä mainitulla albumilla yksittäinen biisi saattoi sisältää elementtejä useammasta eri musiikkigenrestä. Albumin nauhoitukset käynnistyivät Lontoossa EMI-studioilla toukokuun lopussa 1968 ja jatkuivat mainitun vuoden lokakuun puoliväliin. Nauhoitusten aikaan luovat eroavuudet aiheuttivat riitoja yhtyeen jäsenten välillä, samoin kuin mukana studiossa ollut Yoko Ono. Tuottaja George Martin piti yllätysloman ja ääni-insinööri Geoff Emerick lähti studiosta kesken nauhoitusten. Jopa rumpali Ringo Starr erosi yhtyeestä kahden viikon ajaksi elokuussa 1968. Jatkuneet erimielisyydet johtivat lopulta yhtyeen toiminnan loppumiseen. The Beatles vastaanotti suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita. Tupla-albumilta ei poimittu singlejä, mutta elokuussa 1968 ilmestynyt nelivitonen Hey Jude/Revolution oli kotoisin samoista nauhoituksista. The Beatles nousi listakärkeen sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Tupla-albumi on saavuttanut 24 kertaisesti platinaa. Vuonna 2018 The Beatlesistä julkaistiin remasteroitu ja laajennettu versio, jolla juhlistettiin albumin 50-vuotista olemassaoloa.
maanantai 21. marraskuuta 2022
Tiistain tukeva:Useiden huippumuusikoiden kanssa työskennellyt basisti ja biisintekijä
20. marraskuuta 1962 syntynyt Gail Ann Dorsey on yhdysvaltalainen muusikko, jolla on takanaan pitkä ura sessiosoittajana. Parhaiten hänet tunnettaneen pestistään David Bowien basistina 90-luvun puolivälistä aina vuoteen 2016 ajoittuneeseen Bowien edesmenoon saakka. Bassottelunsa ohessa Dorsey lauloi keikoilla Freddie Mercuryn osuuden Queenin ja David Bowien yhteistuotantoa edustaneessa hitissä Under Pressure ja duetoi Bowien kanssa myös esimerkiksi kappaleissa The London Boys ja Aladdin Sane. Vuosien 1993 ja 1996 välillä Dorsey levytti ja konsertoi Tears for Fearsin kanssa osallistuen myös kyseisen duon tuotannon kirjoittamiseen. Yhtyesiin ja artisteihin, joiden kanssa Dorsey on levyttänyt ja esiintynyt, lukeutuvat lisäksi The National, Lenny Kravitz, Bryan Ferry, Boy George, the Indigo Girls, Khaled, Jane Siberry, The The, Skin, Gwen Stefani, Charlie Watts, Seal, Gang of Four, Susan Werner, Ani DiFranco, Sophie B Hawkins ja Dar Williams. Dorsey on julkaissut kolme sooloalbumia; : The Corporate World (1988), Rude Blue (1992) ja I Used To Be... (2003). Dorsey varttui 70-luvulla Läntisessä Philadelphiassa. Hän on soittanut kitaraa yhdeksänvuotiaasta ja nimennyt varhaisiksi vaikuttajikseen Grand Funk Railroadin Mark Farnerin, Chicagon Terry Kathin, Jimi Hendrixin ja Heart-yhtyeen Nancy Wilsonin. Basson pariin Dorsey siirtyi pian 14 vuotta täytettyään, mutta alkoi pitää itseään basistina vasta täytettyään 20. Sävellystensä taustaksi hän alkoi myös laatia käsikirjoituksia. Dorsey opiskeli Kaliforniassa taideinstituutissa elokuva-alaa, mutta palasi lopulta musiikin pariin. 22-vuotiaana hän muutti Lontooseen ja teki musiikillista yhteistyötä kosketinsoittaja/säveltäjä Pete Sternin kanssa yhtyeessä 20To. Ensimmäiset demot olivat Paul Stewartin tuottamia ja hän esitteli Dorseyn CBS Recordsille. Seurauksena oli levytyssopimus. 80-luvun puolivälissä Dorsey oli mukana Charlie Watts Big Bandissa ja hän esiintyi Lontoon West Endin kuuluisassa jazzclubissa Ronnie Scott's:issa. Keskeistä Dorseyn varhaisella musiikkiuralla oli lisäksi esiintyminen Jools Hollandin ja Paula Yatesin juontamassa, viikoittain esitetyssä musiikkiohjelmassa The Tube. Dorsey oli solistina Tony Haynesin kirjoittamalla Grand Union Orchestran vuonna 1986 ilmestyneellä ja maailmanjazzia edustavalla albumilla The Song of Many Tongues. Joulukuussa 1987 Dorsey solmi levytyssopimuksen Warner Music Groupin kanssa. Seuraavana vuonna ilmestyi hänen esikoissooloalbuminsa The Corporate World. Nathan Eastin tuottamalla pitkäsoitolla vieraili muun muassa Eric Clapton ja musiikkilehti Q:ssa se äänestettiin vuoden 50 parhaan albumin listalle. Vuonna 1991 Dorseyn levy-yhtiöksi vaihtui Island Records. Sinne hänet kiinnitti yhtiön perustaja Chris Blackwell. Vuona 1992 ilmestyneellä Dorseyn toisella sooloalbumilla Rude Blue vieraili muun muassa James Brownin puhallinsektio, jonka muodostivat Maceo Parker, Fred Wesley ja Alfred "Pee Wee" Ellis. Asuttuaan Britanniassa lähes 12 vuoden ajan Dorsey muutti vuonna 1994 Woodstockissa sijainneeseen taiteilijakommuuniiin. Kun sopimus Island Recordsin kanssa päättyi, Dorsey keskittyi vuonna 1995 sessiomuusikon töihin. Hän pääsi mukaan David Bowien Outside-kiertueelle ja oli siitä eteenpäin mukana basistina ja solistina kaikkiaan kuuden kiertueen lisäksi myös Bowien albumeilla Earthling (1997), Heathen (2002), Reality (2003) ja The Next Day (2013).Vuonna 2003 ilmestynyt Dorseyn kolmas sooloalbumi I Used to Be... on kokoelma hänen kirjoittamaansa tuotantoa 18 vuoden ajanjaksolta. Roland Orzabal ja Kristen Hall osallistuivat muutaman kappaleen kirjoittamiseen; suurin osa biiseistä on täysin Dorseyn käsialaa. Tammi-helmikuussa 2017 Dorsey oli mukana kiertueella Celebrating David Bowie useiden muiden Bowien kanssa työskennelleiden artistien kanssa. Dorseyn musiikissa on vaikutteita rockista, funkista, countrysta ja popista. Hän on kuvaillut sitä nykypäivän versioksi AM/FM-radiosta diggaamistaan yhtyeistä ja artisteista The 5:th Dimension, Olivia Newton-John, Bread ja Heart. Hänen eniten soittamiaan instrumentteja ovat Music Man Stingray -basso ja Fender Jazz -basso. Joulukuussa 2021 Bass Player -musiikkilehti palkitsi Dorseyn elämäntyöstään.
sunnuntai 20. marraskuuta 2022
Maanantain mainio:Kim Wilden suurin menestysalbumi
Kim Wilde:Close
Kesäkuun alussa 1988 ilmestynyt Close on Kim Wilden kuudes studioalbumi. Ricky Wilden ja Tony Swainin tuottama pitkäsoitto on Kim Wilden albumeista viimeinen, jonka tuottamiseen Marty Wilde osallistui. Niin kriitikot, diggarit kuin Wilde itse pitävät albumia artistin tasapainoisimpana sen kappaleiden monipuolisuudesta huolimatta. Closella edustettuina ovat tanssimusiikki, balladit, rock ja keskitempoinen musiikki. Ensimmäisenä singlenä albumilta julkaistiin Junior Giscomben taustavokalisointia sisältävä Hey Mr Heartache, mutta suuremmaksi menestykseksi osoittautui seuraava single You Came. Se kohosi top teniin useissa Euroopan maissa ja jäi Yhdysvalloissa juuri top 40:än ulkopuolelle. Kolmantena ja neljäntenä singlenä ilmestyneet Never Trust a Stranger ja Four Letter Word nousivat Britanniassa niin ikään top teniin, mutta viimeisenä nelivitona ilmestynyt Love in the Natural Way ei ollut yhtä menestyksekäs. Close-albumin saavuttamaan huomioon vaikutti myönteisesti se seikka, että Kim Wilde oli lämmittelyesiintyjänä Michael Jacksonin Bad-albumin tiimoilta tekemällään kiertueella. Britannian lisäksi Close nousi top teniin lähes kaikissa Skandinavian maissa, Itävallassa ja Saksassa. Artistin kotimaassa Close saavutti platinalevyn ja siitä muodostui Wilden suurin menestysalbumi. Syyskuussa 2013 pitkäsoitosta julkaistiin 25-vuotisjuhlapainos, joka sisälsi perusalbumin lisäksi 21 biisiä, niiden joukossa singlejen b-puolia ja remiksejä. Myönteisimmin Closen arvioi albumista Melody Makeriin kirjoittanut Caroline Sullivan. Hän mainitsi joidenkin kappaleiden tyylillisenä verrokkina Bananaraman albumin Wow. Musiikkilehti Q:hun albumista laaditussa arviossa kehuttiin erityisesti Wilden Todd Rungrenin kappaleesta Lucky Guy levyttämää coveria.
lauantai 19. marraskuuta 2022
Sunnuntain extra:Originaalin Hurriganesin joutsenlaulualbumi
Hurriganes:Hurrygames
Vuonna 1984 nauhoitettu ja samaisena vuonna ilmestynyt Hurrygames on Hurriganesin 12. studioalbumi ja samalla yhtyeen originaalin toiminta-ajan viimeinen pitkäsoitto. Albumi sisältää kahdeksan kappaletta, mutta on kokonaiskestoltaan ainoastaan 28-minuuttinen. Hurrygamesin laadukkainta antia edustanevat varsin taidokkaita popmelodioita hyödyntävät kappaleet Fourty Night, Teenage sekä Don't Say Goodbye. Kaikista albumin kappaleista työstettiin lisäksi musiikkivideot, jotka olivat VHS.llä samassa järjestyksessä kuin albumilla. DVD-formaatissa Hurrygamesin videot olivat vuonna 2007 ilmestyneessä Rock N' Roll All Night Long 1973-1988-julkaisussa. Musiikkivideoiden kuvaaja oli lahtelainen Juha Lepistö, mutta levynkansitiedoissa hän piiloutui salanimen Steadyrock taakse. Hurrygamesin kaikki biisit olivat Remu Aaltosen säveltämiä ja hänen sekä Ile Kallion sovittamia ja tekstittämiä. Hurrygamesin nauhoituksista jäi alkuvaiheessa julkaisematon kappale I Gotta Know. Se pääsi ensiksi mukaan vuonna 1997 ilmestyneelle tuplakokoelma-albumille Double Trouble. Vuonna 2019 Svart Records julkaisi Hurrygamesista uusintapainosvinyylin, jolla I Gotta Know oli niin ikään mukana. Kyseessä oli rajoitettu 700 kappaleen painos, josta mustaa vinyyliä painettiin 400 ja sinistä vinyyliä 300 kappaletta. Lisäksi mukana olivat Vesa Kontiaisen saatesanat.
perjantai 18. marraskuuta 2022
Lauantain pitkä:Pitkäkestoisen ja merkittävän uran tehnyt pubrockin edustaja
torstai 17. marraskuuta 2022
Perjantain pohjat:Yli seitsemän vuosikymmenen uran tehnyt brittisolisti
15. marraskuuta 1932 syntynyt Petula Sally Olwen Clark on brittiläinen solisti, näyttelijätär ja säveltäjä. Brittisolistina hänen uransa on eräs kaikkien aikojen pitkäkestoisimmista, sillä se kattaa yli seitsemän vuosikymmenen ajanjakson. Clarkin ammattilaisura alkoi toisen maailmansodan aikaan lapsiesiintyjänä BBC Radiolla. Clarkin ensimmäinen suuri brittihitti oli vuonna 1954 ilmestynyt Little Shoemaker. Kahden vuoden kuluttua hän alkoi tehdä levytyksiä ranskaksi. Mainituista kappaleista menestyivät "Prends mon coeur", "Sailor"(listaykkönen Britanniassa ), "Romeo", ja "Chariot". Seuraavaksi Clark levytti hittejä saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Clarkin menestys Yhdysvalloissa alkoi loppuvuodesta 1964. Neljän vuoden ajan Clark levytti uraansa määrittäneitä, usein nopeatempoisia singlehittejä, joiden kirjoitustyöhön olivat osallistuneet Tony Hatch ja Jackie Trent. Mainittuihin hitteihin lukeutuvat Clarkin tunnuskappaleeksi osoittautunut "Downtown", "I Know a Place", "My Love", "A Sign of the Times", "I Couldn't Live Without Your Love", "Who Am I", "Colour My World", "This Is My Song" (by Charles Chaplin), "Don't Sleep in the Subway", "The Other Man's Grass Is Always Greener", ja "Kiss Me Goodbye". Yhdysvalloissa Clarkia kutsuttiin joskus britti-invaasion ensimmäiseksi naiseksi. Hänen levyjään on myyty yli 68 miljoonaa kappaletta. Clarkin menestyksiin lukeutuvat lisäksi musikaalielokuva Financial's Rainbow ja stagemusikaalit The Sound of Music, Blood Brothers, Sunset Boulevard ja Mary Poppins.
keskiviikko 16. marraskuuta 2022
Torstain terävä:Jäsen kahdessa keskeisessä progressiivisen rockin yhtyeessä
Kymmenes marraskuuta 1947 syntynyt ja seitsemäs joulukuuta 2016 edesmennyt Gregory Stuart Lake oli brittiläinen solisti, basisti, kitaristi, biisintekijä ja levytuottaja. Ensisijaisesti hänet muistetaan progressiivista rockia edustaneiden yhtyeiden King Crimson ja Emerson, Lake and Palmer perustajajäsenenä. Dorsetissa syntynyt ja varttunut Lake aloitti kitaransoiton 12-vuotiaana ja samanikäisenä hän kirjoitti myös ensimmäisen kappaleensa Lucky Manin. Täysiainen muusikko Lakesta tuli seitsemäntoista ikäisenä. Hän soitti useissa yhtyeissä, kunnes niin ikään Dorsetista kotoisin ollut Robert Fripp pyysi Lakea King Crimson-yhtyeensä solistiksi ja basistiksi. Yhtye saavutti kaupallista menestystä vuonna 1969 ilmestyneellä esikoisalbumillaan In the Court of the Crimson King. Lake jätti yhtyeen seuraavana vuonna ja jatkoi menestyksekästä uraansa muusikkona Emerson, Lake and Palmerin riveissä mainitun yhtyeen solistina, kitaristina, basistina ja tuottajana. ELP:n tuotannosta listoille sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa kohosivat kappaleet Lucky Man ja From the Beginning. Laken sooloura käynnistyi 70-luvun puolivälissä julkaistulla kappaleella I Believe in Father Christmas, joka nousi Britanniassa singlelistan kakkossijalle. Greg Lake Bandin, jonka kitaristina vaikutti Gary Moore, kanssa Lake julkaisi kolme albumia, joista kaksi oli studiolevyjä ja yksi konserttitaltiointi. 80-luvun aikana Lake esiintyi useiden yhtyeiden ja artistien kanssa. ELP teki ajoittaisia reunioneja 80-luvun aikana sekä vuonna 2010. 2000-luvulla Lake konsertoi säännöllisesti sooloartistina. Hän toimi myös tuottajana muille artisteille ja auttoi heitä levytyssopimusten solmimisessa. Lake menehtyi Lontoossa seitsemäs joulukuuta 2016 69-vuotiaana haimasyöpään.
tiistai 15. marraskuuta 2022
Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen menestyksekäs kakkosalbumi
Jethro Tull:Stand Up
Jethro Tullin toinen pitkäsoitto, elokuun ensimmäisenä 1969 ilmestynyt Stand Up lukeutuu yhtyeen tuotannossa sen varhaisiin klassikkoalbumeihin. Ennen mainitun pitkäsoiton nauhoituksia orginaali kitaristi Mick Abrahams oli jättänyt yhtyeen. Hän olisi halunnut jatkaa yhtyeen esikoisalbumin This Wasin viitoittamalla bluesorientoituneella linjalla siinä, missä Jethro Tullin johtohahmo Ian Anderson oli kiinnostunut folkin ja jazzin yhdistämisestä rockin elementteihin. Stand Up oli eräänlainen kombinaatio kaikista edellä mainituista tyyleistä. Kaiken lisäksi myös pidetty sellainen, sillä albumi nousi yhtyeen kotimaassa Britanniassa listakärkeen. Abrahamsin lähdettyä tuleva Black Sabbath-kitaristi Tony Iommi viipyi Tullissa hetken aikaa ja koesoitossa kävi muun muassa Yes-yhtyeen Steve Howe. Abrahamsin paikalle valituksi tullut Martin Barre viipyi yhtyeen riveissä kaikkein pisimpään heti Andersonin itsensä jälkeen. Ennen Stand Upin julkaisua Jethro Tull levytti singlen Living in the Past, joka oli Barren debyyttilevytys yhtyeen riveissä. Tarttuvasta ja tavanomaisesta poikkeavassa tahtilajissa kulkevasta kappaleesta muodostui myös hitti. Britanniassa se oli parhaimmillaan kolmantena ja Yhdysvalloissakin sijalla 11. Stand Upin avauskappale A New Day Yesterday on hienoisesti psykedeelisvivahteinen bluesrockkappale, jossa Anderson soittaa huilunsa lisäksi myös huuliharppua. Jeffrey Goes to Leicester Square on järjestyksessään Jethron tuotannon toinen tulevasta Jethro Tullin jäsenestä Jeffrey Hammond Hammondista kertova kappale. Bouree on albumin ainoa instrumentaalikappale ja samalla ainoa biisi, joka ei ole Andersonin säveltämä. Siinä myös Glen Cornick on bassoineen keskeisessä osassa. Back to the Family yhdistää kevyempiä säkeistöjä suorempaa rocktyyliä edustaviin bridge-osuuksiin. Martin Barren osuus kappaleen loppuosissa nousee keskeiseksi. Stand Upin varsin laadukas ykköspuoli päättyy akustiseen balladiin Look into the Sun, jossa Andersonin osuus myös kitaristina on merkittävä. Nothing is Easy on erinomainen rockjamittelu, jossa Clive Bunker tarjoaa maittavia komppiviidakoita ja Barren leadkitaroinnin keskeyttää Anderson huiluineen. Kenties Jethro yritti olla manitussa kappaleessa hieman turhankin progressiivinen. Fat Man sisältää sitareineen ja käsiperkussioineen intialaisia musiikillisia elementtejä We Used to Known ollessa pitkäsoiton toinen Andersonin upea akustinen balladi, jossa Barrelta kuullaan pari mainiota leadia. Reasons for Waiting saattaa olla jopa albumin paras raita. Se on pitkälti balladivoittoinen, tosin kertosäkeiden jälkeen on kuultavissa selkeitä rockvaikutteita. Kappaleessa kuultavista jousista vastaa David Palmer. For a Thoundand Mothers käynnistyy Bunkerin lyhyellä rumpuintrolla mainitun kappaleen edustaessa A New Day Yesterdayn tavoin albumin raskainta tuotantoa, joka osaltaan oli miltei laskemassa heavyrockin peruskiviä. Mainittu kappale ja samalla koko Stand Up-albumi päättyy noin puolen minuutin mittaiseen intensiiviseen instrumentaalijammailuun. Stand Upin jälkeen Jethro Tullilta ilmestyivät top teniin kohonneet ja alun perin pitkäsoitoilta löytymättömät, mutta vuonna 1972 tupla-albumille Living in the Past sisältyneet Sweet Dream ja Witches Promise. Jethro Tullin 70-luvusta tuli muodostumaan varsin menestyksekäs, vaikka yhtye vastaanottikin muutamista mainitulla vuosikymmenellä ilmestyneistä albumeistaan negatiivisia arvioita.
maanantai 14. marraskuuta 2022
Tiistain tukeva:Ikurin rockkoneen toinen suurmenestysalbumi
Popeda:Harasoo
29. lokakuuta 1984 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Harasoo on Popedan kuudes studioalbumi ja samalla toinen suuri menestyslevy melko tarkalleen vuotta aikaisemmin ilmestyneen yhtyeen läpimurtoalbumin Kaasua jälkeen. Harasoo työstettiin kokoonpanolla, jossa solisti Pate Mustajärven, kitaristien Arwo Mikkosen ja Costello Hautamäen, basisti Jyrki Melartinin ja kosketinsoittaja Safka Pekkosen lisäksi vaikutti veljensä Kai Holmin tilalle rumpaliksi vaihtunut Kari Holm. Harasoosta Popeda vastaanotti uransa ensimmäisen kultalevyn. Albumin paras listasijoitus oli kolmantena ja listaviikkoja pitkäsoitolle kertyi kaikkiaan 20. Harasoon kappaleista suureksi hitiksi muodostunut, Hautamäen säveltämä ja Mikkosen tekstittämä Matkalla Alabamaan oli ilmestynyt singleformaatissa jo vuoden 1984 keväällä. Muilta osin Harasoo nauhoitettiin mainitun vuoden kesällä MSL-studiolla keikkailun lomassa Mustajärven, Mikkosen, Hautamäen sekä Mika Sundqvistin toimiessa tuottajina. Albumin toiseksi singlehitiksi muodostui viime hetkellä syntynyt Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen). Harasoon kymmenestä raidasta kuusi edusti Hautamäen ja neljä Mikkosen sävellystuotantoa. Costellosta oli siis Harasoo-albumiin mennessä muodostunut yhtyeen keskeisin biisintekijä. Syksyllä 1985 ilmestyneellä Popedan seuraavalla albumilla Pohjantähden alla Costello vastasi jo lähes koko pitkäsoiton sävellysannista. Harasoon avauskappaleesta Beibi on Y.L.P.E.E. muodostui pitkäaikainen keikkasuosikki ja Popedan konserttien vakiokalustoon albumilta päätyivät lisäksi Palle & The Boys sekä Olen valmis. Harasoon a-puolen päättävä tango Aamulla jatkaa Kaasua-pitkäsoiton kappaleesta Armahdus alkanutta tuskatrilogiaa. Täysin Mikkosen käsialaa olevista kappaleista Raz, dva trin on mainittu edustavan hänen tuotantoaan laadukkaimmillaan, Pullaristo ihmemaassa kertoo Melartinia edeltäneestä yhtyeen basistista Eepo Lehtisestä ja päätöskappale Telakalle töihin on jäänyt Popedan diskografiassa melko vähäiselle huomiollle. Mainittua biisiä sekä Whiskey-raitaa Popeda onkin soittanut keikoillaan varsin niukasti. Harasoon kansikuva käytiin kuvaamassa Moskovassa Punaisella torilla. Idea oli Mustajärven ja Holmin ja se syntyi vuoden 1984 Tuuliajolla-risteilyllä. Epe Helenius näytti vihreää valoa ja kuvausmatka tapahtui syyskuun alussa samaisena vuonna. Kuvat otti Jouko Järvinen. Harasoo julkaistiin aluksi vinyylinä ja kasettina. Ensimmäinen cd-versio albumista ilmestyi vuonna 1993, mutta samainen cd sisälsi lisäksi Popedan vuoden 1986 tuotantoa edustavan ja varsin onnistuneen livelevyn Huilut suorina. Vuonna 2014 Harasoosta julkaistiin digipackina 30-vuotisjuhlapainos, jonka bonuskappaleina oli sinkkujen pitkäsoitolla julkaisemattomat b-puolet, yksi BBC:llä taltioitu versio sekä kolme aikaisemmin julkaisematonta livebiisiä 2000-luvun lopusta.
sunnuntai 13. marraskuuta 2022
Maanantain mainio:Kotimaisen äijärockin klassikon vuoden 1978 albumi
The Ronski Gang:Sold Out
Vuonna 1978 ilmestynyt Sold Out on jo vuonna 1968 nimellä Exotic toimintansa aloittaneen ja Ronski &Exotic-nimellä vuosien 1975 ja 1977 välillä kolme albumia julkaisseen ahkeran keikkajyrän ensimmäinen The Ronski Gangin nimellä julkaisema albumi. Solisti Harry "Ronski" Sjöblomin, rumpali/solisti Hans "Hate" Sjöblomin ja basisti Kaj "Misteri" Eklundin muodostamaa ydinryhmää oli tuossa vaiheessa saapunut täydentämään kitaristi Olavi Pekkola, joka oli ottanut Exotic-aikana yhtyeessä kitaroineen Kaj "Kajje" Lindströmin paikan. Albumin nimi Sold Out on varsin osuva, sillä juuri vuodelta 1978 The Ronski Gangillä on hallussaan yleisöennätys maassamme tanssilavojen osalta. Sold Outin tunnetuinta ja kenties myös laadukkainta antia edustaa ärhäkkä, myös singleformaatissa ilmestynyt Larry and Johnny, jonka alussa kuultavasta puheosuudesta vastasi Mike Westhues. Balladimaisemmasta tuotannosta albumin huippuhetkiin lukeutuu upean melodinen Number One ja suoremmista runttauksista etenkin Rollin' sekä upeasti svengaava albumin päätöskappale I Just Wanna Be Free. Oman tuotannon lisäksi Sold Outilta löytyy myös kolme coverbiisiä. Rolling Stonesin ohjelmistosta mukaan on poimittu suhteellisen varhaisiin hittikappaleisiin lukeutuva Get Off Of My Cloud sekä harvinaisempi, rullaavan riffin varaan rakentuva I'm Alright (It's Alright) Bobby Womackin ohjelmistosta löydetty sielukas balladi I'm Sorry About That säilytti paikkansa The Ronski Gangin keikkasetissä vielä 2000-luvullakin. Sold Out on vahva albumikokonaisuus ja seuraajaansa, vuonna 1979 ilmestynyttä, Richard Stanleyn tuottamaa ja melko runsaasti lainabiisejä sisältävää albumia Run Don't Walk raskaampaan tuotantoon painottuva pitkäsoitto. Todellisiin kultahippuihin The Ronski Gangin levytystuotannossa lukeutuvat vuosina 1980 ja 1983 ilmestyneet albumit Night Attack sekä Rock N' Roll. Yhtyeen viimeisintä studiolevyä, nimensä veroisesti yhdennellätoista hetkellä ilmestynyttä longaria The Elevens saatiin odottaa aina vuoteen 2011 saakka.
lauantai 12. marraskuuta 2022
Sunnuntain extra:Haastattelussa Ikuinen preesens
Ikuinen Preesens on ensisijaisesti pitkän matkan joensuulaismuusikoista koostuva yhtye, joka saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle. Ensiksi yhtyeen jäsenten varhaisemmista musiikillisista vaiheista?
Heikki:"Olen Heikki Lätti, laulan tässä bändissä. 90-luvun puolestavälistä vuoteen 2008 olin bändissä Syksy. Murskahumppa-yhtyeen kanssa olen tehnyt kaksi levyä, kaksi sinkkua ja pari ep:tä. Latvia on soolojuttu, joka on tälläkin hetkellä käynnissä."
Jari:"Olen Kupiaisen Jari. Musiikkiurani alkoi Pilsner-yhtyeessä 70-luvun lopulla ja sen jälkeen bändejä onkin riittänyt. Kosmonauts ja Silmienvaihtajat niistä keskeisimpinä. "
Pekka:"Hakaliston Pekka, basisti. Ensimmäinen bändi oli Puumalassa Los Nolos teinipoikana. Muutin Joensuuhun ja soitin Sillanpään Markon bändissä ja tuurasin Jaskaa Silmienvaihtajissa. Muutettuani Heinävedelle oli pitkään hiljaista, kunnes Jaskan kanssa ruvettiin uudestaan soittamaan."
Harri:"Turusen Harri, kitara. 70-luvun lopussa kävin proget sun muut läpi ja sen jälkeen oli Outo Elämä-yhtye, jossa vaikutin parikymmentä vuotta. Sen tuotannosta on julkaistu cd ja Svart julkaisi vinyylinä kokoelman, jossa olemme mukana ja sitten tuli vielä sinkkukokoelma. Keikoista mainittakoon Iisalmen-keikka, jossa toisena bändinä oli Jussi Raittinen and the Boys kitaristinaan Topi Sorsakoski.
Artturi:"Waseniuksen Artturi, rumpali. Ensimmäinen bändi oli kuudennella luokalla ja ensimmäinen esiintyminen Ravintola Kebabissa. Sen jälkeen metallia soittanut Disordead, joka teki monia merkittäviä keikkoja, Provinssit, Ruisrockit, Nummirockit. Syöjättäret-bändi voitti Popkatukilpailun ja päästiin soittamaan Ilosaarirockissa. Hovimestari ja hymyilevät käärmeet soitti pelkästään Sielun Veljiä."
Kuinka Ikuinen preesens syntyi?
Harri:"Jaskan kanssa törmättiin sattumalta ja kysyin, onko hänellä uusia biisejä. Niitä oli todella paljon. Pekka tuli mukaan ja kolmestaan soitettiin kolme kuukautta. "
Jari:"Alkuperäinen rumpali Kari vaihtui Artturiin, mikä oli loistava asia. Hän toi mukanaan Sirpa Turunen-nimisen laulajan, joka vaihtui käytännön syistä Heikkiin ja sen jälkeen kaikki loksahti kohdalleen."
Harri:"Jaskalla on ollut niin paljon biisejä, että osa niistä on jo tippunut pois ohjelmistosta. Ei ole tarvinnut jammailla bluesia."
Jari:"Vuonna 2017 olin tilanteessa, että kitarariffejä oli kertynyt niin paljon, että ajattelin, että ne on saatava talteen. Niinpä ostin musiikkikaupasta edullisen äänikortin ja ryhdyin tekemään demoja. Biisejä kertyi parikymmentä, osa niistä tippui pois ja sen jälkeen on syntynyt uusia biisejä. Nykyisellä lineupilla on menty tämän vuoden keväästä. Kitaristina en ole mikään Yngwie Malmsteen, joten biisintekemisessä itseäni on inspiroitunut esimerkiksi The Clash."
Yhtyeenne tulevaisuudensuunnitelmat?
Jari:"Ensimmäisestä virallisesta keikasta Kerubissa on saatu paljon hyvää palautetta. Seuraava keikka on sovittu 11. maaliskuuta La Barreen. Lähiviikkojen aikana olisi tarkoitus nauhoittaa demo, johon tulee niin paljon biisejä, kuin kahdessa päivässä ehtii äänittää."
Harri:Kerubin-keikan jälkeen tuli kyselyjä, onko teidän biisejä saatavilla missään ja kohta niitä pitäisi olla."
perjantai 11. marraskuuta 2022
Lauantain pitkä:Tyylillisesti varsin monipuolinen southern rock-yhtye
22. huhtikuuta 1980 yhtyeen saatua valmiiksi kymmenennen albuminsa Tenth basisti ja perustajajäseniin lukeutunut Tommy Caldwel joutui vakavaan auto-onnettomuuteen ja menehtyi kuutta päivää myöhemmin. Aikaisemmin Toy Factoryn basistina toiminut Franklin Wilkie otti hänen paikkansa Marshall Tucker Bandin seuraavalla albumilla Dedicated, mutta yhtye ei yltänyt enää 70-luvulla saavuttamaansa menestykseen. Vuonna 1982 ilmestyneen albumin Tuckerized kappaleista ainoastaan Caldwellin kirjoittama Sea, Dreams & Fairytales ja McCorklen käsialaa ollut Sweet Elaine edustivat yhtyeen omaa sävellystuotantoa. Vuonna 1983 Marshall Tucker Bandilta ilmestyi jopa kaksi albumia; Just Us ja Greetings from South Carolina ja niillä kummallakin oli ainoastaan kolme Toy Caldwellin kirjoittamaa kappaletta. Vuonna 1988 Gray ja Eubanks nauhoittivat albumin Still Holdin' On, joka oli Marshall Tucker Bandin ainoa Mercury Recordsin julkaisema albumi. Vaikka mukana olivat myös uudet jäsenet Rusty Milner, Stuart Swanlund ja Tim Lawter, Still Holdin' Onin nauhoituksissa hyödynnettiin myös studiomuusikoita. Uusilla jäsenillä, joihin lukeutui myös kosketinsoittaja Don Cameron, oli kuitenkin selkeästi suurempi rooli vuonna 1990 ilmestyneellä ja Sisaspa-yhtiön julkaisemalla albumilla Southern Spirit. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye teki paluun country- ja bluesjuurilleen. Vuonna 1992 ilmestyi Marshall Tucker Bandin ensimmäinen Cabin Fever -yhtiön julkaisema albumi Still Smokin', joka nousi Billboardin listalla top 70:een. Vuonna 1993 ilmestynyt albumi Walk Outside the Lines nojasi enemmän countrysoundiin kuin niihin pitkiin jameihin, joista Marshall Tucker Band oli 70-luvulla tullut tunnetuksi. Pitkäsoiton nimikappaleen kirjoittamiseen osallistunut Garth Brooks piti kappaleen kirjoittamista Marshall Tucker Bandille merkkipaaluna urallaan. Vuonna 1998 ilmestyneellä albumilla Face Down in the Blues yhtyeen kokoonpanoa täydensivät Spartanburgin alueelta kotoisin ollut kitaristi Ronald Radford ja countryrockyhtye Firefallin multi-instrumentalisti David Muse, joista jälkimmäinen korvasi vuonna 1996 musiikkibisneksen jättäneen Jerry Eubanksin. Vuonna 1999 ilmestynyt albumi Gospel sisälsi versioita useista traditionaalisista kappaleista, kuten Will The Circle Be Unbroken. The Marshall Tucker Band on jatkanut konsertointiaan 2000-luvulla soittaen 150-200 keikkaa vuodessa. Yhtye on julkaissut uudellen 70-luvun albumeitaan omalla Ramblin' Recordsillaan ja lisäksi kaksi tuplakokoelmaa. Anthology on retrospektiivinen katsaus yhtyeen 30-vuotiseen uraan ja Where The Country Boy Belongs sisältää yhtyeen countrytuotantoa. Vuonna 2004 ilmestyi uusi studioalbumi Beyond the Horizon ja seuraavana vuonna joululevy Carolina Christmas. Kappaletta Can't You See kuultiin alku- ja loppukrediittien aikana Kevin Costnerin vuonna 2008 valmistuneessa elokuvassa Swing Vote. Samaisessa elokuvassa Marshall Tuckerin ohjelmistosta kuullaan myös kappaletta Take the Highway. Tommy Caldwell on kuvannut Marshall Tucker Bandin musiikkia progressiiviseksi countyksi. Bluesin, countryn ja jazzin lisäksi yhtyeen musiikissa on kuultavissa elementtejä boogiesta, psykedeliasta, R&B:stä, gospelista, folkista ja rock and rollista. Yhtye on tullut tunnetuksi myös intensiivisestä jamittelustaan. Marshall Tucker Bandin esikoisalbumille kirjoittamissaan kappaleissa Toy Caldwell ammensi lisäksi bluegrassista. Pitkäsoittoa Where We All Belong on kuvattu klassiseksi rock and roll-albumiksi ja vuonna 1979 ilmestynyt albumi Run Like A Wind hyödyntää poprock ja jazzfuusiosoundia.
torstai 10. marraskuuta 2022
Perjantain pohjat:Keskeisen brittiyhtyeen rytmikitaristi ja basisti
keskiviikko 9. marraskuuta 2022
Torstain terävä:Merkittävän solistin ja biisintekijän menestyksekäs esikoisalbumi
Rickie Lee Jones:Rickie Lee Jones
Helmikuun viimeisenä 1979 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Rickie Lee Jones on samannimisen yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän esikoisalbumi. Jones oli aloittanut keikkailunsa Los Angelesin alueella 21-vuotiaana ja hänen tavattuaan toisen solistin ja biisintekijän Alfred Johnsonin kaksikko aloitti yhteisen biisinkirjoitustyön ja live-esiintymiset erityisesti Ala Carte -clubissa. Kaksi yhteistyön tuloksena syntyneistä kappaleista; Weasel and the White Boys Cool sekä Company päätyivät mukaan Jonesin esikoisalbumille. Hänen livekeikkojensa ohjelmistoon sisältyi myös jazzstandardeja sekä Jonesin isän käsialaa ollut kappale The Moon is Made of Gold. Jonesin Los Angelesin alueella soittamat keikat herättivät kiinnostusta sekä muissa paikallisissa lauluntekijöissä että paikallisen levy-yhtiön kykyjenetsijöissä. Levy-yhtiölle soittamassaan näyttökeikassa Jones esitti originaalituotantoaan, kuten Chuck E's in Love, The Real Thing is Back in Town ja The Moon is Made of Gold. Mainittu näyttökeikka sekä kappaleet The Last Chance Texaco, Easy Money, Young Blood ja After Hours sisältänyt demonauha johtivat levytyssopimuksen syntymiseen Warner Brosin kanssa. Jones pudotti The Real Thing Is Back in Townin esikoisalbuminsa biisilistasta, mutta hyödynsi kyseistä linea toisessa pitkäsoitolla julkaistussa kappaleessa Coolsville. Rickie Lee Jonesin esikoisalbumin nauhoitukset alkoivat syyskuussa 1978 ja pitkäsoitolle valikoitui 11 kappaletta. Niistä On Saturday Afternoons in 1963 ja After Hours nauhoitettiin livenä 22. joulukuuta 1978. Rickie Lee Jonesin esikoisalbumi keräsi suurimmaksi osaksi myönteisiä arvioita ja siltä poimittiin kaksi singleä. Chuck E's in Love nousi Billboardin listalla neljänneksi ja miljoonamenestykseksi osoittautunut albumi vielä yhtä sijaa korkeammalle. Rickie Lee Jones promosi esikoisalbumiaan huhtikuussa 1979 Saturday Night Livessa, missä hän esitti kappaleet Chuck E's in Love sekä Coolsville. Toinen albumilta poimittu single Young Blood nousi Yhdysvalloissa top 40:ään loppuvuodesta 1979, jolloin Jones lähti kansainväliselle kiertueelle. Yhdysvalloissa artistin esikoisalbumi oli myynyt kaksi miljoonaa kappaletta jo kesäkuuhun 1981 mennessä.
tiistai 8. marraskuuta 2022
Keskiviikon klassikko:Bonnie Raittin tuotannon suurin menestysalbumi
Bonnie Raitt:Nick of Time
21. maaliskuuta 1989 Capitolin julkaisemana ilmestynyt Nick of Time on Bonnie Raittin kymmenes studioalbumi ja samalla ensimmäinen mainitun levy-yhtiön julkaisema Raittin pitkäsoitto. Hiljaisempien vuosien jälkeen Nick of Time tuli merkitsemään Raittille kaupallista comebackia. Pitkäsoitto kohosi Billboardin albumilistan kärkeen ja myi yli viisi miljoonaa kappaletta. Nick of Time vastaanotti myös kolme Grammya, näiden joukossa vuoden albumi. Vuonna 2003 Nick of Time saavutti sijan 229. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Albumi pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die ja vuonna 2022 se valikoitui Kongressin kirjastoon kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä. Raittin sopimus edellisen levy-yhtiönsä Warnerin kanssa oli tullut päätökseen vuonna 1983, sillä hänen kaksi edellistä albumiaan, vuosina 1979 ja 1982 ilmestyneet The Glow ja Green Light eivät olleet riittävän suuria myyntimenestyksiä. Ennen uuden sopimuksen solmimista Capitolin kanssa Raitt työsti Don Wasin kanssa demoja uudesta tuotannostaan Wasin kotistudiossa. Kyseiset pelkistetyt demot muistuttivat tyylillisesti Raittin soittamia akustisia keikkoja. Ocean Way Recordingilla Los Angelesissa mainituista demoista työstettiin viikon aikana kunnolliset versiot ja niinpä lopulliset albumin nauhoitukset tapahtuivat jouhevasti. Suuri osa musiikista nauhoitettiin livenä studiossa, sillä Raitt oli tottunut jammailemaan muusikoiden kanssa. Nick of Timen yhdestätoista kappaleesta kaksi edustaa Raittin omaa sävellystuotantoa. Silti albumin kappaleet olivat lyriikoiltaan varsin henkilökohtaisia. Vähäisestä promootiosta huolimatta Nick of Timesta muodostui Raittin tuotannon suurin menestys. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin musiikkivideolla ryyditetty Thing Called Love, Love Letter sekä Have a Heart, joista viimeksi mainittu saavutti Billboardin listalla sijan 49.
maanantai 7. marraskuuta 2022
Tiistain tukeva:Greg Davisin luotsaama pitkäikäinen cowpunk-yhtye
Blood on the Saddle on yhdysvaltalainen, Los Angelesista, Kaliforniasta kotoisin oleva country-punkyhtye, jonka tyyliä kutsutaan usein cowpunkiksi. Solisti/kitaristi Greg Davis perusti yhtyeen alkuvuodesta 1983. Blood on the Saddlen originaalin lineupin muodostivat muilta osin basisti/pystybasisti Ron Botelho ja rumpali/solisti Herman Senac. Solisti/kitaristi Annette Zilinskas täydensi yhtyeen kokoonpanon kesän 1983 aikana. Blood on the Saddle julkaisi kolme albumia, yhden ep:n ja kokoelma-albumilla julkaistuja kappaleita, kunnes yhtyeen mainittu kokoonpano lopetti toimintansa vuonna 1987. Blood on the Saddlen johtohahmo Greg Davis on jatkanut yhtyeen kanssa yhtä taukoa lukuun ottamatta. Tuolloin hän työskenteli The Vandalsin ja Candye Kanen kanssa. Yhtye julkaisi vielä kuusi albumia ja kaksi ep:tä. Kolme albumeista julkaistiin virallisesti vuosina 1993, 1995 ja 2001. Neljäs pitkäsoitto The Mud, The Blood & The Beer nauhoitettiin vuonna 2008 ja julkaistiin digitaalisesti vuonna 2020. Viides albumi True Blood nauhoitettiin vuonna 2013 ja julkaistin digitaalisesti vuonna 2019. Idean tasolla Greg Davis kehitti Blood on the Saddlen vuonna 1981 vaikuttaessaan hollywoodilaisessa punkyhtyeessä Dead Hippie. Hän todensi Gun Clubin soittavan The Crampsin ja X:n kanssa ja inspiroitui voimakkaasti Delta Bluesin ja punkrockin yhdistelmästä. The Blastersin konsertissa Davis tapasi Annette Zilinskasin ja kaksikko alkoi esittää Johnny Cash-June Carter-tyyppisiä duettoja. Annette vaikutti tuolloin basistina 60-lukuvaikutteisessa yhtyeessä The Bangs, jonka jäsenet kuuntelivat dj Rodney Bingenheimeria, joka soitti heidän voimakkaasti diggaamiaan yhtyeitä KROQ-radioshowssaan. Vuonna 1982 Davis muutti New Orleansiin ja soitti dobroa blue grass-duossa. Zilinskas jatkoi suosiotaan kasvattaneen The Bangsin basistina. Nashvillessa Davis omaksui traditionaalia countrya ja muutti sitten takaisin Hollywoodiin pyrkimyksenään perustaa yhtye, joka yhdistäisi traditionaalista yhdysvaltalaista musiikkia punkrockiin. Alkuvuodesta 1983 Davis alkoi treenata Hully Gully-studioilla Blood on the Saddlen originaalikokoonpanon kanssa. Yhtyeen nimeäminen traditionaalin cowboykappaleen mukaan oli rumpali Senacin idea. Bändi alkoi soittaa keikkoja Zilinskasin vaikuttaessa nimensä Banglesiksi muuttaneessa yhtyeessä. Kesällä 1983 Zilinskasista tuli Blood on the Saddlen jäsen ja Bangles solmi samoihin aikoihin levytyssopimuksen CBS:n kanssa basistinaan L A:n rockskenessä jo tuossa vaiheessa veteraanista käynyt Michael Steele. Blood on the Saddlessa Annette Zilinskas vaikutti solistina, kitaristina ja huuliharpistina. Yhtye soitti keikkoja ympäri Los Angelesia ja KROQ soitti sen kappaleita radiossa. Alkuvuodesta 1984 yhtye levytti kaksi kappaletta Enigma Recordsin julkaisemalle kokoelma-albumille Hell Comes to Your House. Minutemen's New Alliance julkaisi Blood on the Saddlen nimeä kantavan esikoisalbumin, jonka tuotannosta vastasi osittain The Fleshheaters-yhtyeen Chris D. Davis ja Zilinskas solmivat julkaisusopimuksen Peer/Southerin kanssa ja loppuvuoden The Blood on the Saddle konsertoi ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa. Vuonna 1985 Blood on the Saddle solmi levytyssopimuksen MCA Recordsin kanssa, mutta puolta vuotta myöhemmin yhtyeen demo tuli hylätyksi. Blood on the Saddle jatkoi konsertointiaan Kaliforniassa ja nauhoitti toisen albuminsa Poison Love. Sen julkaisijana Yhdysvalloissa oli alkuvuodesta 1986 Chameleon, Britanniassa Stiff ja Euroopassa New Rose Records. Vuoden 1986 aikana seurasivat kiertueet Yhdysvalloissa, Kanadassa, Britanniassa ja Euroopassa. Alkuvuodesta 1987 yhtye nauhoitti Dan Matovinan ja Ethan Jamesin kanssa originaalin lineupin joutsenlauluksi jääneen kolmannen albumin Fresh Blood. Sen vähäinen kaupallinen menestys johti yhtyeen hajoamiseen. Davis perusti The Driversin ja Senac liittyi The Loafin' Hyenasiin. Hänen myöhäisempiin yhtyeisiinsä lukeutuivat Crowbar Salvation ja The Guilty Hearts. Botelho työskenteli seuraavaksi Bobby Brattin kanssa. Davis jatkoi Blood on the Saddlen kanssa eri lineupeissa vuoden 1988 loppuun saakka. Vuodet 1989-1990 yhtye oli tauolla Davisin vaikuttaessa The Vandalsissa ja keikkaillessa Candye Kanen kanssa. Vuonna 1990 Davis muodosti Blood on the Saddlen uuden lineupin basisti Chris Engelin ja rumpali Danny Ricardin kanssa. Engel edesmeni vuonna 1991. Seuraavana vuonna muodostui uusi lineup basisti Michael Hatelyn ja rumpali John Stephensonin kanssa. Jo vuonna 1992 basisti Caesar Viscarra soitti bändin kanssa keikkoja Los Angelesissa. Vuonna 1993 Davis levytti rumpali Eric Davisin ja basisti Billy Koepken kanssa albumin More Blood, jonka julkaisijana Euroopassa oli Schemer Records. Albumin tiimoilta Blood on the Saddle konsertoi Euroopassa. Vuonna 1994 basisti John Stephenson ja rumpali Dave Frappier liittyivät yhtyeeseen uudelleen ja se konsertoi Euroopassa. Kill Rock Stars julkaisi Blood on the Saddlelta ep:n 4 Song 7 sekä kappaleita various-kokoelma-albumilla Some Songs. Elokuussa 1994 yhtye nauhoitti Amsterdamissa kappaleita, jotka julkaistiin albumilla New Blood ep:n kappaleiden kanssa. Julkaisijana oli Euroopassa Last Call Records ja Saksassa Rebel Records. Mainittu lineup konsertoi Euroopassa jälleen loppuvuodesta 1994 ja seuraavana vuonna. Vuonna 1997 basisti Ed Marshall liittyi yhtyeeseen ja se levytti neljä kappaletta saksalaisen One Million Dollar Recordsin julkaisemalle kokoelma-albumille It Came from the Barn. Jose Levato vaikutti livebasistina vuosina 1998-1999. Vuonna 1999 Davis, Frappier ja Marshall levyttivät One Million Dollar Recordsin vuonna 2001 cd:nä ja vinyylinä julkaiseman albumin Flesh & Blood. Vuosina 2001-2002 seurasi jälleen keikkailua Euroopassa uuden basisti/solistin Kevin Kellerin kanssa. Vuosina 2002 ja 2006 Annette Zilinskas soitti yhtyeen riveissä useita konsertteja Yhdysvalloissa. Vuonna 2007 basisti Al Garcia liittyi yhtyeeseen ja se soitti konsertteja länsirannikolla sekä Kanadassa. Vuonna 2010 Davis muodosti Blood on the Saddlen uudelleen basisti/solisti Robby Travaresin ja rumpali Eddie Rojasin kanssa. Vuonna 2012 uusi rumpali Keith Comey liittyi yhtyeeseen ja seuraavana vuonna se nauhoitti yhdeksännen albuminsa True Blood Thomas Yearsleyn tuottamana. Vuonna 2018 rumpali David Frappier ja basisti John Stephenson tekivät paluun yhtyeen riveihin. Ceasar Viscarra teki paluun basistiksi vuonna 2019 ja yhtyeen nykyinen nelikielisen taitaja on Al Garcia. Vuonna 2019 julkaistiin digitaalisesti Blood on the Saddlen kolme ensimmäistä albumia, vuoden 1995 New Blood ja vuoden 2012 True Blood. Seuraavana vuonna ilmestyi digitaalisesti aikaisemmin julkaisematon albumi The Mud, The Blood and the Beer.
sunnuntai 6. marraskuuta 2022
Maanantain mainio:Geordien ja Ac/Dc:n solistin ensimmäisten vuosikymmenten definitiivinen omaelämäkerta
Brian Johnson:Brianin elämät (Like)
Geordien ja Bon Scottin edesmenon jälkeisen Ac/Dc:n solistina tunnetun Brian Johnsonin omaelämäkerta on rehellinen ja viihdyttävä. Se painottuu melko runsaasti hänen elämänsä ensimmäisiin vuosikymmeniin ja näin ollen myös aikaan ennen hänen uraansa levyttävänä artistina. Koillis-Englannissa syntyneen Johsonin elämää värittivät hänen nuoruudessaan keskeisesti esimerkiksi kuoro, partio, teknillinen koulu ja laskuvarjojääkärikoulutus. Musiikillisesti Johnsonin ensimmäinen tajunnanräjäyttäjä oli Bob Dylanin vuonna 1963 ilmestynyt kakkosalbumi Freewheelin' Bob Dylan Blowin' in the Wind- klassikoineen. Newcastlen Club A Go-Gossa kävivät konsertoimassa kaikki aikakauden keskeiset brittiyhtyeet kaupungin omasta ylpeydestä The Animalsista sekä The Whosta lähtien. Konserttikokemusten osalta Johnsonille valaiseva oli hänen vuonna 1969 todistamansa Status Quon konsertti.Mainittu yhtye oli tuossa vaiheessa siirtynyt alkuvaiheensa psykedeelisestä popista kovaääniseen ja tiukkaan boogierockiin. Kenties vielä suuremman vaikutuksen Johnsoniin teki vuonna 1970 kaksi ensimmäistä albumiaan sekä hittisinglen Paranoid julkaissut birminghamilainen heavy metallin luojayhtye Black Sabbath. Johnsonin ammattilaisura solistina käynnistyi vuosina 1973 ja 1974 albumit Hope You Like It ja Don't Be Fooled by the Name julkaisseessa ja Top of the Popsiin esiintymään päässeessä Geordie-yhtyeessä. Se soitti muun muassa Deep Purplen lämmittelijänä The Sensational Alex Harvey Bandin tavoin vuonna 1974 ja tuossa vaihessa niin ikään melko uransa alkuvaiheessa olleen skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin sekä rockin pioneereihin lukeutuvan Chuck Berryn kanssa. Geordie-aikojen ikimustoisimpiin anekdootteihin lukeutuu Johnsonin vierailu The Whon solistin Roger Daltreyn kotona ja Johnsonin häneltä vastaanottama aidosti kannustava palaute. Geordien lopetettua toimintansa Johnson työskenteli autojen tuulilasin vaihtajana esimerkiksi Hit Me with Your Rhythm Stick-hitillään tuolloin huippusuositulle Ian Durylle ja hänen The Blockheads-yhtyeelleen. Teoksen viimeinen osa keskittyy käsittelemään Johnsonin varhaisvaiheita Ac/Dc:n solistina. Koe-esintyminen, jossa hänen laulamiinsa kappaleisiin lukeutuivat Ike & Tina Turnerin vuoden 1973 hitti Nutbush City Limits ja Ac/Dc:n repertuaarista Whole Lotta Rosie, käydään tarkasti läpi, samoin jättimenestykseksi osoittautuneen albumin Back in Black nauhoitukset Bahamalla. Alun perin albumi oli tarkoitus nauhoittaa Polar-studioissa Ruotsissa, mutta Abba oli ehtinyt varata ne ensin. Teoksen loppuvaiheessa sivutaan myös Back in Blackin tiimoilta tapahtunutta konsertointia ja viimeinen huippuanekdootti on Johnsonin ja hänen diggaamansa Marmalade-yhtyeen solistin Dean Fordin yllätyskohtaaminen. Kaikkein kiehtovinta antia Johnsonin elämäkerrassa tarjoavat Geordie-yhtyeen vaiheet.
lauantai 5. marraskuuta 2022
Sunnuntain extra:T-Bonesin ainoa Polarvoxille levyttämä albumi
Honey B & T-Bones:99
Syksyllä 1988 ilmestynyt 99 on rytinäbluestriona uransa aloittaneen Honey B & T-Bonesin neljäs pitkäsoitto ja samalla yhtyeen ainoa Polarvox-levy-yhtiölle työstämä albumi. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista edustaa kitaristi/solisti Esa Kuloniemen sävellystuotantoa. Avauskappale Howling at the Moon on kitaravetoinen, iskeva rockin ja bluesin kombinaatio. Esa Kaartamon käsialaa oleva Diamond Ring sisälsi popmelodiassaan tartuntapintaa ja mainittu kappale julkaistiinkin lisäksi singleformaatissa. T-Bone Rag on mitä mainioin, Erik Hokkasen viululla rikastettu instrumentaalikappale. T-Bonesin vanhakantaiseen ränttätänttäosastoon albumilla lukeutuu suorastaan vastustamattomasti svengaava You Can't Take It with You. Raakuuden ja koukukkuuden upeasti yhdistävä The Train I Ride valikoitui albumin videobiisiksi. Sinisävyinen nimikappale 99 on Aija Puurtisen käsialaa ja lisäksi hänen leadvokalisoimansa. Coverosastoa albumilla edustavat sen kakkospuolen alkuun sijoitetut Elmore Jamesin Hawaiian Groupie sekä Hank Mizellin Jungle Rock, joista ensiksi mainittua värittää Tapani Rinne saksofoneineen. Aijan vokalisoima I Can't Make You Love Me sekä I Can't Help edustavat albumin sofistikoituneempaa bluestarjontaa. Niistä jälkimmäinen on lisäksi mukana Jorma Kalliokosken ohjaaman elokuvan Hyvästi ennen aamua soundtrackillä. 99 päättyy Kuloniemen käsialaa olevaan instrumentaalikappaleeseen In the Blinds. T-Bonesin debyyttilevytys Polarvoxille oli ollut muun muassa kappaleleet Monkey ja Mallards on Ice sisältänyt maxi. Kappaleista jälkimmäinen edustaa varsin tyylitajuista slovarituotantoa ja molemmat biisit ovat mukana 99:n cd-version bonusraitoina. Jo vuonna 1987 ilmestynyt albumi Queen Bee Against Dr. Oddball oli laajentanut T-Bonesien musiikillista ilmaisua. T-Bone Ragin ja Diamond Ringin kaltaisten kappaleiden ansiosta 99 on vielä edeltäjäänsä monipuolisempi albumikokonaisuus. T-Bonesien 90-luku käynnistyi Shadowmanin, Jelly Rollin ja Mighty Visionin kaltaisia kultahippuja sisältävällä albumilla On the Loose.