Sunnuntain extra:The Housemartinsin läpimurtohitti

Happy Hour on The Housemartinsin esikoisalbumilta London 0 Hull 4 järjestyksessään kolmantena singlenä vuonna 1986 julkaistu kappale, joka saavutti brittilistalla kolmannen sijan. Yhtyeen solisti Paul Heaton oli työskennellyt kappaleen tekstin parissa jo jonkin aikaa ja sen originaalinimenä oli ollut French England. Hän viimeisteli Happy Hourin lyriikat 22. tammikuuta 1986, joka oli sama päivä, jolloin hän kirjoitti The Housemartinsin ohjelmistoon kappaleen Me and The Farmer. Kitaristi Stan Cullimorella oli kappaleen säkeistöjä varten kehitetty sointukuvio, mutta hänellä oli kiire ostoksille ja niinpä Cullimore käytti samoja sointuja uudelleen kappaleen kertosäkeessä. Happy Hourista nauhoitettiin nopeasti demo ja koko prosessi oli valmis vajaassa kymmenessä minuutissa. Happy Hourista muodostui The Housemartinsin ensimmäinen suuri hitti. Kappale pysytteli brittilistalla 13 viikon ajan ja saavutti parhaan sijoituksensa 28. kesäkuuta 1986. Britannian tavoin myös Irlannissa Happy Hourin paras listasijoitus oli kolmantena. Happy Hour oli lisäksi tehosoitossa yhdysvaltalaisissa college-radioissa. Vuonna 1992 ilmestyneen albuminsa Gordon kappaleessa Hello City Barenaked Ladies-yhtye tekee tribuutin Happy Hourille alkamalla soittaa kyseistä kappaletta biisin lopussa. Happy Hourista työstetyssä musiikkivideossa yhtyeen jäsenet nähdään animaatiohahmoina. Myös koomikko Phill Jupitus vilahtaa lukemassa sanomalehteä. Video kuvattiin St. John's Woodissa, The Star -nimisessä gastropubissa.

Lauantain pitkä:Teksasin pienen boogieyhtyeen tarina

 ZZ-Top on kitaristi/solisti Billy Gibbonsin Houstonissa, Teksasissa vuonna 1969 perustama rockyhtye. Perustamisensa jälkeen yhtye koki muutamia miehistönvaihdoksia ennen päätymistään pitkäikäisimpään kokoonpanoonsa yli viiden vuosikymmen ajaksi. Rumpali Frank Beard liittyi yhtyeeseen jo sen perustamisvuonna ja 28. heinäkuuta 2021 edesmennyt basisti Dusty Hill vuotta myöhemmin. ZZ-Topin musiikilliset juuret ovat syvällä bluesissa ja vaikka yhtye on uransa aikana muuttanut tyyliään voimakkaastikin, sen tunnusomainen soundi on rakentunut Gibbonsin kitaroinnin ja Hillin sekä Beardin mudostaman rytmiryhmän ympärille. Live-esiintymisistään ja humoristisista lyriikoistaan tunnetuksi tullut ZZ-Top ehti tehdä useita kehittyneitä kiertueita. ZZ-Top muodostui Billy Gibbonsin varhaisemman yhtyeen Moving Sidewalksin lopetettua toimintansa. Vuoden sisällä yhtye solmi levytyssopimuksen London Recordsin kanssa ja vuonna 1971 ilmestyi ZZ-Top's First Album. Vuosina 1973 ja 1975 ilmestyneet Tres Hombres ja Fandango! olivat ZZ-Topin ensimmäiset top teniin kohonneet albumit, joilta poimitut singlet La Grande ja Tush saavuttivat huomattavaa radiosoittoa. Vuosiin 1976-1977 ajoittunut World Wide Texas Tour oli suuri menestys sekä kriitikoiden että yleisön keskuudessa. Vuosina 1979 ja 1981 ilmestyneillä pitkäsoitoillaan Degüello ja El Loco ZZ-Top rikasti instrumentaatiotaan esimerkiksi saksofoneilla ja syntetisaattoreilla. Vuosina 1983 ja 1985 ilmestyneet pitkäsoitot, suuriksi menestyksiksi osoittautuneet Eliminator ja Afterburner sisälsivät useita singlemenestyksiä ja tarjosivat selkeämmin valtavirran soundia sisältäen silti elementtejä uudesta aallosta, punkista ja jopa dance-rockista. Gimme All Your Lovin':ista, Sharp Dressed Manista ja Legsistä työstetyt videoversiot saavuttivat rotaatiota MTV:llä ja ZZ-Topin Afterburner-kiertueesta muodostui vuoden 1986 suosituin konserttikiertue. Vuonna 1990 ilmestynyt yhtyeen kymmenes albumi Recycler oli myynti- ja arvostelumenestys ja myös mainitun albumin tiimoilta tehtiin kiertue. Albumit Antenna (1994), Rhythmeen (1996), XXX (1999) ja Mescalero (2003) edustivat kokeilevampaa soundia siinä, missä vuonna 2012 ilmestynyt ZZ-Topin tuorein studioalbumi La Futura merkitsi määrätyllä tavalla paluuta juurille. Dusty Hill menehtyi 28. heinäkuuta 2021 72-vuotiaana. Hänen toiveidensa mukaisesti ZZ-Top jatkaa toimintaansa basistinaan aikaisemmin yhtyeen kitarateknikkona vaikuttanut Elmwood Francis. Kyseessä on ZZ-Topin ensimmäinen miehistönvaihdos 51 vuoteen. ZZ-Top on julkaissut 15 studioalbumia, joita on maailmanlaajuisesti myyty noin 50 miljoonaa kappaletta. Yhtye on voittanut kolme MTV Music Video Awardsia ja vuonna 2004 se pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Billy Gibbons saavutti sijan 32. Uransa aikana ZZ-Top on osallistunut hyväntekeväisyyteen esimerkiksi Childlinelle ja Delta Blues Museumille. 

 
Houstonissa perustetun ZZ-Topin originaalikokoonpanon muodostivat Gibbonsin lisäksi basisti/urkuri Daniel Graig ja rumpali Dan Mitchell. Bändin nimi, johon inspiraation lähteenä olivat esimerkiksi B. B. King ja Z. Z. Hill, oli Gibbonsin idea. ZZ-Topin manageriksi ryhtyi Bill Ham, johon Gibbons oli tutustunut vuotta aikaisemmin. Vuonna 1969 ilmestyneen yhtyeen esikoissinglen Salt Lick/Miller's Farm molemmat kappaleet olivat Gibbonsin käsialaa. Singlen nauhoitusten jälkeen Billy Ethridge otti basistina Craigin paikan ja Mitchellin korvasi yhtyeessä American Blues soittanut Frank Beard. Suuret yhdysvaltalaiset levy-yhtiöt eivät olleet kiinnostuneita sainaamaan yhtyettä, joten ZZ-Top hyväksyi brittiläisen Decca Recordsin kanssa liittoutuneen London Recordsin tarjouksen Ethridgeä lukuun ottamatta. Niinpä hänen paikkansa yhtyeen basistina ottikin aikaisemmin Beardin kanssa American Bluesissa soittanut Dusty Hill. Sopimus London Recordsin kanssa solmittiin vuonna 1970. Kymmenes helmikuuta samaisena vuonna ZZ-Top soitti ensimmäisen keikkansa Knights of Columbus Hallissa Beaumontissa, Teksasissa. Gibbonsista muodostui yhtyeen tekstien tekijä ja kappaleiden sovittaja. Vuonna 1971 ilmestynyt ZZ-Top's First Album oli Bill Hamin tuottama ja insinöörinä albumilla vaikutti Robin Hood Brians. Albumin kappaleet heijastivat ZZ-Topin bluesvaikutteita. Vuonna 1972 ilmestynyt yhtyeen toinen albumi Rio Grande Mud oli jo boogieorientoituneempi ja se sisälsi yhtyeen läpimurtohitin, Hillin leadvokalisoiman ja myös singleformaatissa ilmestyneen kappaleen Francine. Vuonna 1973 ilmestynyt ZZ-Topin kolmas albumi Tres Hombres lukeutuu yhtyeen huipputöihin. Se nousi Billboardin listalla kahdeksanneksi ja sisältää singlehitin La Grande. Pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella ZZ-Top soitti loppuunmyydyille katsomoille. Vuonna 1975 ilmestyneen yhtyeen seuraavan albumin Fandango! livepuoli oli taltioitu juuri Tres Hombresin tiimoilta tehdyllä kiertueella. Fandango! nousi Billboardin listalla top teniin ja sen studiopuolelta poimittu single Tush saavutti Billboardilla kahdennenkymmenennen sijan. Vuonna 1976 ilmestynyt Tejas oli ZZ-Topin viimeinen London Recordsille työstämä albumi. Se ei menestynyt edeltäjiensä veroisesti, mutta saavutti silti Billboardin albumilistalla sijan 17. Tejaksen tiimoilta ZZ-Top teki maailmankiertueen, vaikka yhtye oli konsertoinut yhtäjaksoisesti seitsemän vuoden ajan. Mainitun kiertueen jälkeinen tauko venyi kahden vuoden mittaiseksi. Sen aikana Gibbons matkusti Eurooppaan, Beard Jamaikalle ja Hill Meksikoon. Tauon aikana Gibbons ja Hill kasvattivat sittemmin tavaramerkiksi muodostuneet pitkät partansa. 

 

Vuonna 1979 ZZ-Top solmi sopimuksen Warner Brosin kanssa ja julkaisi albumin Degüello. Vaikka se saavutti platinalevyn, pitkäsoiton paras sijoitus Billboardin listalla oli sijalla 24. Albumin singlehittejä olivat Sam&Dave-cover I Thank You sekä Cheap Sunglasses. ZZ-Top säilytti asemansa suosittuna live-esiintyjänä tehden kiertueen myös Deguellon tiimoilta. Huhtikuussa 1980 yhtye esiintyi ensikertaa Euroopassa, tarkemmin sanottuna Saksassa Rockpalast-ohjelmassa. Myöhemmin yhtye soitti BBC:n ohjelmassa Old Grey Whistle Test Orchestral Manoeuvres in the Darkin kanssa. ZZ-Topista tuli OMD:n syntetisaattorivetoisen musiikin ystäviä ja yhtye otti itse syntikat mukaan vuonna 1981 ilmestyneelle seuraavalle albumilleen El Loco. Billboardin listalla se saavutti sijan 17. ja sisälsi hitit Tube Snake Boogie ja Pearl Necklace. Vuonna 1983 ilmestyneestä albumista Eliminator muodostui suurmenestys. Sitä myytin yli kymmenen miljoonaa kappaletta ja pitkäsoitolta poimittiin top teniin kohonneet singlet Gimme All Your Lovin' ja Legs. Billboardin listalla Eliminator oli parhaimmillaan yhdeksäntenä. MTV Music Video Awardseissa ZZ-Top voitti Legsistä parhaan yhtyevideon ja Sharp Dressed Manista parhaan ohjauksen. Musiikkivideot olivat mukana myöhemmin myös dvd:nä julkaistulla videokokoelmalla Greatest Hits, joka saavutti moninkertaisesti platinaa. Taustavokalistina Eliminatorilla kuultiin sittemmin Survivor-yhtyeen leadvokalistina vaikuttanutta Jimi Jamisonia. Eliminatoria kahta vuotta myöhemmin seurannut albumi Afterburner ei menestynyt edeltäjänsä veroisesti, mutta oli Billboardin listalla parhaimmilaan neljäntenä. Viisi miljoonaa myyneen albumin singlekappaleista Sleeping Bag ja Stages nousivat Mainstream Rock-listan kärkeen. Velcro Fly-kappaleen musiikkivideon koreografiasta vastasi poplaulajatar Paula Abdul. Afterburnerin tiimoilta tehty maailmankiertue kesti vuoden 1987 puolelle. The ZZ-Top Six Pack sisälsi cd-versioina yhtyeen vuosien 1971 ja 1981 välillä julkaisemat albumit Degüelleoa lukuun ottamatta. Niistä viisi ensimmäistä First Albumista Tejakseen oli remiksattu. Vuonna 1990 ilmestynyt Recycler oli ZZ-Topin viimeinen Warner Brosille työstämä albumi, jolla yhtye teki paluun bluesorientoituneempaan ja kitaravetoisempaan tyyliinsä.Vaikkei edeltäjiensä menestykseen yltänytkään, myös Recycler saavutti platinalevyn ja sen kappaleista My Head's in Mississippi nousi julkaisuvonnaan Billboardin Album Rock Tracks -listan kärkeen. Vuonna 1992 Warner Bros julkaisi ZZ-Topilta Greatest Hits-kokoelman. Mukana oli myös uusi kappale Gun Love sekä Elvis-cover Viva Las Vegas, josta yhtye työsti lisäksi musiikkivideon. Vuonna 1993 ZZ-Top nimitti keskeisiin vaikuttajayhtyeisiinsä lukeutuvan Creamin Rock and Roll Hall of Fameen. 

 

Vuonna 1994 ZZ-Top solmi miljoonasopimuksen RCA Recordsin kanssa ja julkaisi platinamyyntiin yltäneen albumin Antenna. Sitä seuranneet ja vuosina 1996 ja 1999 ilmestyneet pitkäsoitot Rhythmeen ja XXX menestyivät, eivät tosin edeltäjiensä veroisesti. Albumeista jälkimmäinen oli ZZ-Topin tuotannossa ensimmäinen sitten Fandangon!, joka sisälsi myös livemateriaalia. Vuonna 2003 ZZ-Top julkaisi viimeisen RCA:lle työstämänsä albumin Mescalero, joka sisälsi piiloraitanaan version As Time Goes Bysta. Samana vuonna ZZ-Topin London Recordsille ja Warnerille työstämästä tuotannosta julkaistiin neljän cd:n kokoelma Chrome, Smoke &BBQ. Se sisälsi mm. yhtyeen ensimmäisen singlen, useita harvinaisia singlejen b-puolina alun perin julkaistuja kappaleita, radiopromon vuodelta 1979,  livebiisin sekä useita pidennettyjä tanssiversioita yhtyeen 80-luvun hiteistä. Lisäksi mukana on kolme kappaletta Billy Gibbonsin varhaiselta yhtyeeltä Moving Sidewalksilta. Vuonna 2004 ZZ-Top pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja puheen yhtyeelle piti Stonesien Keith Richards. Samassa yhteydessä ZZ-Top soitti kaksi varhaista keskeistä hittikappalettaan, eli La Granden ja Tushin. Syyskuussa 2008 julkaistiin Eliminatorin 25-vuotisjuhlapainos cd:nä ja dvd:nä. Mukana on seitsemän bonuskappaletta ja neljä tv-esiintymistä The Tube -ohjelmasta marraskuussa 1983. Heinäkuussa 2009 ZZ-Top oli mukana VH1:n ohjelmassa Storytellers juhlistaen samalla 40 vuotta kestänyttä uraansa. 11. syyskuuta 2012 ilmestynyt albumi La Futura oli Rick Rubinin tuottama. Sen neljä ensimmäistä kappaletta ilmestyivät ensiksi ep:llä Texicali ja ensimmäinen single I Gotsa Get Paid elokuvan Battleship soundtrackillä. Yhdysvaltain-kiertue alkoi maaliskuun alussa 2015 New Jerseystä. 27. elokuuta Highland Parkissa, Illinoisissa soitetussa päätöskonsertissa lämmittelijänä oli Blackberry Smoke ja Jeff Beck osallistui seitsemään kiertueen konserteista. Yhdeksäs syyskuuta 2016 ZZ-Top julkaisi uuden livealbuminsa Tonite at Midnight: Live Greatest Hits from Around the World. 28. heinäkuuta ZZ-Top ilmoitti Dusty Hillin menehtyneen kotonaan Houstonissa 72-vuotiaana. Viittä päivää aikaisemmin yhtye oli soittanut ensimmäisen konserttinsa ilman häntä New Lenoxissa, Illinoisissa. Hillin toiveiden mukaisesti ZZ-Top jatkaa toimintaansa lineupilla, jossa basistina on aikaisemmin yhtyeen kitarateknikkona vaikuttanut Elwood Francis. Hill ehti nauhoittaa basso - ja lauluosuutensa ZZ-Topin tulevalle albumille. 22. heinäkuuta 2022 yhtye julkaisi Shelter Records/BMG:n kautta Hillin aikaisen livealbumin Raw, joka oli samalla soundtrack vuonna 2019 valmistuneeseen dokumenttiin That Little Ol' Band from Texas. Kesän 2023 aikana ZZ Topin on tarkoitus tehdä yhteiskiertue Lynyrd Skynyrdin kanssa nimellä The Sharp Dressed Simple Man Tour. Sen on määrä alkaa 21. heinäkuuta West Palm Beachista ja päättyä Camdeniin 17. syyskuuta.

Perjantain pohjat:Merkittävän brittiartistin kokoelmaboxi

Kate Bush:This Woman's Work Anthology 1978-1990

Vuonna 1990 cd:nä, vinyylinä ja kasettina ilmestynyt This Woman's Work:Anthology 1978-1990 on Kate Bushin kokoelmaboxi. Se sisältää artistin siihenastiset kuusi studioalbumia sekä lisäksi kahden levyn verran singlejen b-puolia, harvinaisuuksia ja remiksejä. Boxin uudelleenjulkaisu tapahtui ainoastaan cd:nä vuonna 1998 originaalista eroavalla paketoinnilla. Yhdysvalloissa This Woman's Workia ei julkaistu uudelleen esimerkiksi siksi, että Columbia Records oli julkaissut siellä Bushilta Sensual World -albumin. Boxin harvinaisuuslevyt ovat nimeltään This Woman's Work Volume One ja This Woman's Work Volume Two. Boxin vinyyliversiossa 29 harvinaista kappaletta on sijoitettu kolmelle lp:lle. Niitä ei ole julkaistu milloinkaan missään muualla, kuin kyseisellä boxilla. Vaikka This Woman's Workia mainostettiin Bushin täydellisenä kokoelmana, siltä puuttuu useiden kappaleiden harvinaisia versioita. Esimerkiksi single remix-versiot kappaleista The Man with the Child in His Eyes ja Wow puuttuvat, samoin Sat in Your Lapin singlemiksaus sekä instrumentaaliversiot esimerkiksi Running Up That Hillistä ja Sensual Worldin nimikappaleesta. Lisäksi This Woman's Workilta uupuvat useat elokuvissa julkaistut kappaleet, kuten The Magician elokuvasta The Macigian of Lublin.

Torstain terävä:Kiehtovan uuden aallon edustajan joutsenlaulualbumi

 Rachel Sweet:Blame It On Love

Vuonna 1982 ilmestynyt Blame It on Love on Stiff Recordsin artistina uransa aloittaneen Rachel Sweetin neljäs ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Mainitulla pitkäsoitolla Sweet vastasi biisinkirjoituksesta ja tuotannosta suurimmaksi osaksi Marc Blatten ja Larry Gottliebin kanssa. Kaksikon käsialaa olevasta albumin avausraidasta Voodoo työstettiin myös musiikkivideo. Sitä seuraava Paralyzed on eräs Blame It on Loven laadukkaimmista raidoista, josta Sweet vastasi lisäksi itsenäisesti. Sticks and Stones sisältää kaivattavaa popkoukukkuutta ja instrumentaatiossaan verevää huuliharppua. American Girl yhdistää balladimaisempaa ilmaisua iskevään kertosäkeeseen. Tarttuvuutta on annosteltu riittämiin myös albumin nimikappaleeseen ja The Heart is a Lonely Hunter on jo teemansa ansiosta tummasävyisempi raita. Hearts on the Line tekee paluun melodiseen 80-luvun alun popsoundiin. Silkkaa syntikkapoppia edustaa sitä vastoin albumin ainoa selkeämpi täyteraita Cruisin Love. Mainitun tyylisuunnan parissa saavutti toki huomattavaa menestystä myöhemmin 80-luvun aikana useampikin poplaulajatar. Cool Heart tekee paluun hienoisesti rockorientoituneempaan soundiin ja Blame It on Loven päättää tyylitajuinen balladikappale Baby Blue. Vaikkei kyseessä olekaan Rachel Sweetin laadukkain albumi, Blame It On Lovelle olisi toivonut sen saavuttamaa parempaa menestystä. Solistina Sweet on vedossa myös viimeisellä albumillaan, mutta kappalemateriaaliin olisi kokonaisuutena kenties kaivattu Sweetin varhaisempien pitkäsoittojen veroista raikkautta. Ennen siirtymistään kirjoittajaksi ja tuottajaksi tv:n puolelle Sweet työsti musiikkia esimerkiksi elokuvien Haispray ja Cry Baby soundtrack-albumeille.

Keskiviikon klassikko:Bobbie Gentryn covervetoinen ja popvaikutteinen albumi

 Bobbie Gentry:Local Gentry

26. elokuuta 1968 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt ja Kelly Gordonin tuottama Local Gentry on Bobbie Gentryn kolmas studioalbumi. Julkaistuaan toisen albuminsa Delta Sweete Gentry oli tehnyt Yhdysvalloissa kymmenestä esiintymisestä koostuneen konserttikiertueen The Bobby Gentry Show. Se oli hänen ensimmäinen taustayhtyeen kanssa tekemänsä ja koreografian sisältänyt konserttikiertue, joka raivasi tietä Gentryn tuleville stageproduktioille. Mainitun vuoden elokuussa Gentry teki debyyttikeikkansa Las Vegasissa Howard Hughesin buukattua hänet esiintymään Caesar's Palacen Circus Maximus Theatreen. Esiintymisissä stagella nähtiin myös Bobbien siskot Jesse Lisabeth ja Linda, jotka esiintyivät nimellä Local Gentry. Syyskuussa Bobby Gentry Show siirtyi Tahoen järvelle ja palasi marraskuussa Caesar's Palaceen. Local Gentry nauhoitettiin toukokuun ja heinäkuun 1968 välillä. Ensimmäiset äänitetyt kappaleet toukokuun kymmenentenä olivat Peaceful ja Here There and Everywhere. Come Away Melinda, Papa's Medicine Show ja Eleanor Rigby olivat vuorossa toukokuun 13:n ja 15:n päivän välillä. Kahden viimeksi mainitun päällekkäisäänitykset tapahtuivat 29. toukokuuta. Sweete Peony, Ace Incurance Man ja Sittin' Pretty nauhoitettiin kesäkuussa Lontoossa EMI:n studioilla samaan aikaan, kun Gentry kuvasi ensimmäistä sarjaansa BBC:lle. Local Gentryn nauhoitukset saatiin päätökseen Yhdysvalloissa 20. heinäkuuta, jolloin nauhoitettiin kappaleet Casket Vignette, The Fool on the Hill ja Recollection. Tyylillisesti pophenkinen Local Gentry erosi Gentryn kahdesta varhaisemmasta ja countryvaikutteisesta albumista. Local Gentryn yhdestätoista kappaleesta ainoastaan viisi edustaa Gentryn omaa sävellystuotantoa. Lainakappaleissa mukana on kolme Beatles-versiointia, joista on erityisen onnistunut upean tulkinnan ja 60-luvun lounge-tyyppisen sovituksen sisältävä Here There and Everywhere. Billboard, Cashbox ja Record World julkaisivat Local Gentrystä tuoreeltaan myönteiset arviot. Myös All Music Guiden mainitusta albumista myöhemmin ilmestynyt arvio oli varsin positiivissävyinen. Myönteisistä arvioista huolimatta Local Gentry ja albumilta poimitut singlet eivät saavuttaneet listasijoituksia. Vuonna 2006 australialainen Raven Records julkaisi albumin cd-formaatissa edeltäjänsä Delta Sweeten kanssa. Seuraavana vuonna Local Gentry julkaistiin digitaalisena downloadina.

Tiistain tukeva:Useaan keskeiseen yhtyeeseen kuulunut brittibasisti

 25. heinäkuuta 1950 Liverpoolissa syntynyt Marc Clarke on brittiläinen basisti ja solisti, joka tunnetaan parhaiten jäsenyydestään yhtyeissä Colosseum ja Mountain. Hän on vieraillut myös Uriah Heepissä ja Rainbowssa. Todennettuaan Liverpoolissa The Beatlesin ja monia muita yhtyeitä Clarke päätti ryhtyä basistiksi. Vuonna 1966 hän soitti yhtyeessä The Kegmen, vuonna 1968 The Locomotivessa ja mainitun vuoden lopussa Clarken yhtyeeksi vaihtui St. James Infarmary.  Liverpool Echo kutsui artikkelissaan Clarkea Liverpoolin Joe Cockeriksi. Soitettuaan keikkoja vuoden ajan paikallistasolla Clarke muutti Lontooseen. Siellä hänet esiteltiin tuolloin yhtyeessä Colosseum soittaneelle Clem Clempsonille. Kesällä 1970 John Hiseman pyysi Clarkea liittymään Colosseumiin ja hän soitti mainitussa yhtyeessä sen vuoden 1971 loppuun ajoittuneeseen hajoamiseen saakka. Clarke kuului Colosseumin jäseniin jälleen vuoden 1994 reunionista vuonna 2015 tapahtuneisiin jäähyväisiin saakka. Vuosien 1971 ja 1972 vaihteessa Clarke oli Uriah Heepin jäsen ja hän oli mukana kirjoittamassa yhtä yhtyeen kappaleista, vuoden 1972 albumilla Demons and Wizards ilmestynyttä raitaa The Wizard. Alkuvuodesta 1973 Clarkesta tuli Jon Hisemanin Tempest-yhtyeen jäsen, jonka kokoonpanoon kuuluivat lisäksi  Allan Holdsworth, Ollie Halsall ja Paul Williams. Clarke oli mukana manitun yhtyeen kahdella studioalbumilla sekä myöhemmin ilmestyneellä livelevyllä. Clarke vaikutti lisäksi basistina Ken Hensleyn sooloalbumeilla. Vuonna 1975 Clarke muodosti yhtyeen Natural Gas Joey Mollandin, Jerry Shirleyn ja Peter Woodin kanssa. Hetken aikaa Clarke vaikutti myös Richie Blackmore's Rainbowssa. Vuonna 1980 hän aloitti musiikillisen yhteistyön Billy Squierin kanssa. Kaksikko levytti yhteisesti esimerkiksi albumit Don't Say No, The Stroke ja In the Dark.  Vuonna 1986 Clarke oli mukana The Monkeesin paluukiertueella ja teki useiden vuosien ajan töitä Davy Jonesin kanssa. Vuosien 1984-1985 ja 1995-1996 aikana Clarke on työskennellyt Ian Hunterin, Mountainin ja Torquen kanssa ja ollut mukana niiden kaikkien albumeilla. Colosseumin riveissä Clarke oli mukana helmikuun viimeisenä 2015 Lontoon Shepherd's Bush Empiressa soitetussa jäähyväiskonsertissa. Vuonna 2010 Clarke julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Moving to the Moon. Hän oli tuottanut sen yhdessä kaikista albumin kitaraosuuksista vastanneen Ray DeTonen kanssa. Vuonna 2017 Clarkesta tuli uuden trion JCM jäsen. Siihen kuuluivat lisäksi rumpali Jon Hiseman ja kitaristi Clem Clempson. Loppuvuodesta 2017 nauhoitettu albumi Heroes julkaistiin seuraavan vuoden huhtikuussa. JCM aloitti Euroopan-kiertueensa huhtikuussa 2018, mutta Hisemanin sairastuttua se jouduttiin keskeyttämään. Hiseman edesmeni samaisen vuoden kesäkuussa, mutta edes kyseinen seikka ei tullut merkitsemään JCM:n loppua. Ralph Salminsista tuli trion uusi rumpali ja vuoden 2019 aikana JCM konsertoi Britanniassa ja muualla Euroopassa.

Maanantain mainio:Eräs Gunnareiden varhaisista klassikkokappaleista

Singleformaatissa Yhdysvalloissa tammikuussa 1989 ja Britanniassa samaisen vuoden maaliskuussa ilmestynyt Paradise City on Guns N' Rosesin kappale, joka ilmestyi alun perin heinäkuussa 1987 yhtyeen sittemmin jättimenestykseksi osoittautuneella esikoisalbumilla Appetite for Destruction. Billboardin listalla mainittu biisi saavutti viidennen sijan ollen samalla yhtyeen kolmas top teniin kohonnut single Yhdysvalloissa. Britanniassa kappale sijoittui ainoastaan yhtä sijaa alemmaksi ja Irlannissa se nousi singlelistan kärkeen. Siellä myös kaksi muuta Gunnareiden singleä tuli myöhemmin saavuttamaan ykkössijan. Guns N' Rosesin soolokitaristin Slashin mukaan Paradise City sai alkunsa keikkamatkalla San Franciscossa Rock N' Riders-nimisen yhtyeen kanssa soitetun konsertin jälkeen. Slash keksi intron soittaessaan akustista kitaraa ja basisti Duff McKagan ja rytmikitaristi Izzy Stradlin alkoivat jammailla mukana. Slash alkoi hyräillä melodiaa ja solisti Axl Rose keksi valtaosan kappaleen kertosäkeen lyriikoista. Paradise Cityn raskaan riffin Slash kehitteli lopuksi. Hit Paraderille vuonna 1988 antamassaan haastattelussa Rose mainitsi kappaleen säkeistöjen tekstien kertovan pikemminkin viidakossa olemisesta ja vasta kertosäkeessä palataan keskilänteen. Paradise City kuultiin usein Guns N' Rosesin konserttien päätöskappaleena, eli viimeisenä encorena Appetiten, Use Your Illusioneiden ja Chinese Democracy-albumin tiimoilta tehdyillä kiertueilla. Kappaleen kahden viimeisen minuutin aikana se kiihtyy tuplanopeuteen ja Axlin toistaessa kertosäettä Slash soittaa sooloa taustalla. Andy McCoy on maininnut Paradise Cityn olevan kopio Hanoi Rocksin esikoisalbumillaan Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Hanoi Rocks vuonna 1981 julkaisemastaan kappaleesta Lost in the City. Samantyyppistä riffiä Izzy Stradlin hyödynsi myöhemmin kappaleesssaan Bomb ja Velvet Revolver biisissään Do It for the Kids. Myös Guns N' Rosesissa vaikuttaneen LA Guns-yhtyeen Tracii Gunsin mukaan mainitun riffin inspiraation lähteenä on ollut Black Sabbathin vuonna 1983 ilmestyneeltä albumilta Born Again löytyvä kappale Zero the Hero. VH1:n laatimalla 40 parhaan metallikappaleen listalla Paradise City saavutti sijan 21. Rolling Stonen vuonna 2010 julkaisemalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Paradise City saavutti sijan 459. Esimerkiksi Ultimate Classic Rock listasi Paradise Cityn Guns N' Rosesin huonoimpien kappaleiden joukkoon kuuluvaksi, mutta sitä vastoin Kerrang! piti sitä yhtyeen toiseksi parhaana biisinä Welcome to the Junglen jälkeen.

Sunnuntain extra:Kanadalaisen rockin klassikon kolmas albumi

 Rush:Caress of Steel

24. syyskuuta 1975 ilmestynyt Caress of Steel on kanalaisen rocktrion Rushin kolmas studioalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto merkitsi irtiottoa yhtyeen varhaisesta bluesrocktyylistä kohti progressiivisempaa musiikillista ilmaisua. Kesään 1975 mennessä Rushin kokoonpanoksi oli vakiintunut kitaristi Alex Lifeson, basisti/solisti Geddy Lee ja yhtyeen lyriikoista vastannut rumpali Neil Peart. Yhtyeen kakkosalbumi Fly by Night sisälsi jo joitakin moni-osaisia kappaleita ja Rush vastaanotti lupaavimman yhtyeen Junno-palkinnon. Albumin tiimoilta tehty kiertue huipentui Kanadan osuuteensa, jolla Rush soitti ensi kertaa pääesiintyjän ominaisuudessa. Pitkistä ja konseptuaalisista kappale-elementeistä muodostui keskeisiä Fly by Nightin seuraajalla Caress of Steelillä. Albumin b-puoli sisältää ainoastaan yhden pitkän biisin The Fountain of Lamneth. Muita yhden levypuoliskon haukkaavia kappaleita Rushin tuotannossa edustavat vuoden 1976 2112 ja vuonna 1978 ilmestynyt Cygnus X-1, Book II: Hemispheres. Caress of Steel nauhoitettiin heinäkuussa 1975 Toronto Sound -studioissa Ontariossa, joissa albumi myös miksattiin. Ykköspuolen avausraidalla Bastille Day Rush tuo esiin kunnioitustaan Led Zeppelinille ja The Necromancer on 12-minuuttinen, kolmeen eri osaan jaettu kappale, joka on saanut inspiraationsa J. R. R. Tolkienin teoksista. Sen viimeinen osa Return of the Prince julkaistiin Kanadassa singleformaatissa. Caress of Steel myi edeltäjäänsä vähäisemmin ja sen tiimoilta tehtyä kiertuetta yhtye kutsuikin nimellä Down the Tubes. Vuonna 1976 ilmestynyt Caress of Steeliä Rushin tuotannossa seurannut albumi 2112  kuitenkin vähintään palautti yhtyeen suosion ennalleen, vaikka pitkäsoiton avaava nimikappale on kestoltaan huikeat 20 minuuttia. Yhdysvalloissa Caress of Stee saavutti kultalevyn joulukuussa 1993. Ensimmäinen remasteroitu versio albumista ilmestyi vuonna 1997 ja seuraava vuonna 2011 osana Sector-boxia, joka sisälsi kaikki Rushin Mercury Recordsille työstämät albumit. Vielä vuonna 2015 Caress of Steelistä ilmestyi remasteroitu vinyyliversio osana virallista 12 Months of Rush -promootiota.

Lauantain pitkä:Merkittävä brittiläinen kosketinsoittaja

 18. heinäkuuta 1939 syntynyt Brian Albert Gordon Auger on brittiläinen jazzrockiin ja rockiin erikoistunut brittiläinen kosketinsoittaja, jonka keskeisimpänä instrumenttina ovat Hammond-urut. Tunnetuimpiin muusikoihin, joiden kanssa Auger on työskennellyt, lukeutuvat Rod Stewart, Tony Williams, Jimi Hendrix, John McLaughlin, Sonny Boy Williamson sekä Eric Burdon. Musiikillisessa tyylissään Auger on yhdistänyt jazzia, varhaista brittipoppia, R&B:tä, soulia ja rockia. Hän on ollut ehdolla Grammy-palkinnon vastaanottajaksi. Vuonna 1965 Auger osallistui studiomuusikon ominaisuudessa The Yardbirdsin hittikappaleen For Your Love levytykseen. Samaisena vuonna hän perusti yhtyeen Steampacket Rod Stewartin, Vic Briggsin, Julie Driscollin ja Long John Baldryn kanssa. Sopimusteknisistä syistä yhtyeeltä ei ilmestynyt virallisia levytyksiä, mutta loppuvuodesta 1965 yhtye nauhoitti yhdeksän kappaletta promootiokäyttöön. Vuonna 1990 Charly Recordsilta julkaisuluvan saanut Repertoire Records julkaisi kyseiset biisit cd-formaatissa, kuten myös 12 livebiisiä otsikolla Live at the Birmingham Town Hall, February 2, 1964. Stewart jätti yhtyeen alkuvuodesta 1966 ja pian tämän jälkeen se lopetti toimintansa kokonaan.  The Trinity-yhtyeen kanssa ja Julie Driscollin leadvokalisoimana Auger levytti coverit David Aclessin The Road to Cairosta sekä Bob Dylanin This Wheels on Firesta. Kappaleista jälkimmäinen pääsi mukaan albumille Dylan Covered. Vuonna 1969 Auger, Driscoll ja Trinity esiintyivät Yhdysvalloissa NBC Specialissa nimeltä  33⅓ Revolutions Per Monkee. Vuonna 1990 Auger perusti jazzfuusioyhtyeen Brian Auger's Oblivion Express vaikutettuaan sitä ennen Haguen alakaupungissa vaikuttaneessa jazzrockkommuunissa Wassenaar Arrangement. Mainitussa yhtyeessä vaikutti useita keskeisiä muusikoita, kuten The Average White Bandin rumpalit Robbie McIntosh ja Steve Ferrone sekä kitaristi Jim Mullen. Vuonna 1971 Auger oli tuottajana ja muusikkona Mogul Trashin ainoaksi jääneellä ja yhtyeen nimeä kantaneella albumilla. Yhtyeen jäsenistä Roger Ball ja Malcolm Duncan tulivat myöhemmin perustamaan Average White Bandin. 80-luvun puolivälissä Auger konsertoi Kim Simmondsin, Gregg Erricon ja Tim Bogertin kanssa yhtyeessä Maestro. Se teki kiertueen, mutta ei levytyksiä. Vuonna 1986 Auger vaikutti kosketinsoittajana italiaissolisti Mangon albumilla Odissea. Vuonna 1989 Auger oli musiikillisena johtajana 13-osaisessa Saksan televisiolle työstetyssä retrospektiivisessä tv-sarjassa Villa Fantastica. Vuonna 1990 tv-sarjasta julkaistiin livenauhoitus Super Jam, jonka työstämiseen osallistuivat Auger pianossa, Pete York rummuissa, Dick Morrissey tenorisaksofonissa, Roy Williams pasuunassa, basisti Harvey Weston, ja solisteina olivat Zoot Money ja Maria Muldaur. 1990-luvun alussa Auger konsertoi Eric Burdonin kanssa ja vuonna 1993 kaksikolta ilmestyi yhteinen livealbumi Acces All Areas. Vuonna 2005 Oblivion Express jatkoi toimintaansa lineupilla, jossa mukana olivat Auger, hänen poikansa Karma Auger rummuissa, tyttärensä Savannah Auger solistina ja Derek Frank basistina. Vuonna 2012 Augerilta ilmestyi Tean tuottama sooloalbumi Language of the Heart, jolla kitaristeina vaikuttivat Jeff "Skunk" Baxter ja Julian Coryell. Vuonna 2014 tuottaja Gerry Gallagher pyysi Augeria levyttämään esimerkiksi El Chicanon, Ray Parker Jr.:in, Vikki Carrin, Salvador Santanan ja Spencer Davisin kanssa. Samana vuonna Brian Auger ja Oblivion Express konsertoi KJAZZ Festivaalilla Los Angelesissa ja teki kiertueen Japanissa ja Euroopassa kokoonpanolla, jossa olivat mukana Karma ja Ali Auger, solisti Alex Ligertwood, kitaristi Yarone Levy sekä basistit Les King ja Travis Carlton.

Perjantain pohjat:Kuusamon hardrockylpeyden kakkosalbumi

Zero Nine:Blank Verse

Lokakuussa 1982 Finnlevyn alamerkin Dig Itin julkaisemana ilmestynyt Blank Verse on kuusamolaisen hardrockpioneerin Zero Ninen toinen pitkäsoitto. Lontoossa Kingsway Recordersilla nauhoitetun albumin tuotannosta vastasi ensisijaisesti Paul Watkins. Ennen muuta jäsenyydestään Deep Purplessa tunnettu  Ian Gillan oli Gillan-yhtyeensä kanssa konsertoimassa Suomessa, kun hänelle lahjoitettiin Zero Ninen esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreams. Kuulemastaan vakuuttunut Gillan lupasi tuottaa Zero Ninen kakkosalbumin jo tuona samaisena vuonna 1982. Myöhemmin Zero Ninen solisti Kepa Salmirinne on maininnut Gillanin ohjeistaneen ensisijaisesti lyriikoissa ja vokalisoinnissa. Zero Ninen kakkosalbumin nauhoitukset tapahtuivat yhtyeen jäsenten mukaan yllättävän nopeasti. Blank Verse-pitkäsoitto julkaistiin ainoastaan Suomessa, mutta vaisuhkosta menestyksestään huolimatta kyseessä on onnistunut albumi varsinkin sen levytysprosessin nopeus huomioiden. Blank Versen ainoa lainakappale on Jackie Edwardsin käsialaa oleva ja Spencer Davis Groupin levytyksenä tutuksi tullut Somebody Help Me. Zerojen esikoispitkäsoittoon verrattuna Blank Verse on tulkittavissa jossakin määrin suoraviivaisemmaksi albumiksi, jonka ärhäkimpään tuotantoon lukeutuvat Fury, It Was So Misty, Rock N' Roll Tramp sekä avauskappale I Don't Wanna See You So Dejected. Balladivoittoisemman kappalemateriaalinsa osalta Blank Verse sisältää kaksi todellista kultahippua; Crimson Tide sekä Lady on the Shore. Rauhallisempaan tuotantoon Zerojen kakkosalbumilla lukeutuu lisäksi sen b-puolelle sijoitettu kappale I've Got Friends. Cd-versio Blank Verse -albumista ilmestyi vuonna 2001.

Torstain terävä:The Eaglesin ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut albumi

 The Eagles:One of These Nights

Kymmenes kesäkuuta 1975 ilmestynyt One of These Nights on The Eaglesin neljäs studioalbumi. Siitä muodostui yhtyeen ensimmäinen Billboardin listakärkeen kohonnut pitkäsoitto, jolta poimittiin kolme top teniin noussutta singleä, eli nimikappale, Lyin' Eyes sekä Take it to the Limit. Nimibiisi oli yhtyeen toinen Billboardin listakärkeen kohonnut single. One of These Nights-pitkäsoitto myi neljä miljoonaa kappaletta ja oli ehdolla vuoden albumin Grammyn vastaanottajaksi. Lyin' Eyesista Eagles nappasi ensimmäisen Grammynsa parhaasta lauletusta popesityksestä. One of These Nights jäi viimeiseksi Eaglesin albumiksi kitaristi Bernie Leadonille, joka jätti yhtyeen mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin James Gangissä soittanut Joe Walsh. Albumin kappaleista Visions on ainoa, jossa leadvokalistina on Eaglesin soolokitaristi Don Felder siitä huolimatta, että hän olisi ollut halukas kirjoittamaan ja vokalisoimaan enemmän biisejä. Albumista muodostui Eaglesin lopullinen läpimurto, joka teki sen jäsenistä kansainvälisiä supertähtiä. Eagles alkoi työskennellä neljännen albuminsa parissa loppuvuodesta 1974. Sen yhdeksästä kappaleesta Don Henley ja Glen Frey vastasivat yhteisesti neljästä, minkä lisäksi he tekivät musiikillista yhteistyötä muun yhtyeen jäsenistön kanssa kolmella raidalla. Freyn mukaan One of Thse Nights oli yhtyeen tuotannosta kaikkein tuskattomimmin syntynyt albumi. Bernie Leadon kirjoitti kolme albumin kappaleista, mutta hän oli tyytymätön yhtyeen rockvaikutteisempaan soundiin ja jättikin yhtyeen vuoden 1975 lopussa. Freytä kuultiin leadvokalistina ainoastaan Lyin' Eyesissa. Randy Meisner lauloi leadia kahdessa kappaleessa, joista toinen, Take it to Limit, on ainoa hänen leadvokalisoimansa singleformaatissa ilmestynyt Eaglesin kappale. One of These Nightsin muista kappaleista Journey to the Scorcerer pääsi tunnusmusiikiksi Douglas Adamsin The Hitchiker's Guide to Galaxy -radiosarjaan, jota BBC lähetti vuosina 1978-79. Kappaleesta I Wish You Peace vastasivat Bernie Leadon ja hänen tuonaikainen tyttöystävänsä Patti Davis ja After the Thrill is Gonen Frey ja Henley kirjoittivat eräänlaisena vastauksena BB Kingin Thrill is Gonelle. Albumin kansikuva edustaa Boyd Elderin taidetta ja itse kansi on Gary Burdenin viimeinen Eaglesille työstämä. Ilmestyessään One of These Nights saavutti kohtuullisen myönteisiä arvioita esimerkiksi Rolling Stonessa. Tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet  vielä myönteisempiä. AllMusicissa One of These Nights kohotetaan Eaglesin siihen mennessä parhaaksi albumiksi, sillä se edustaa kulminaatiota yhtyeen tuohonastisista rockin, countryn ja folkin parissa työstämistä levytyksistä.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen glam metallin edustajan toinen albumi

 Twisted Sister:You Can't Stop Rock N' Roll

27. kesäkuuta 1983 Atlanticin julkaisemana ilmestynyt You Can't Stop Rock N' Roll on yhdysvaltalaisen glam metal-yhtyeen Twisted Sisterin toinen studioalbumi. Singleformaatissa mainitulta pitkäsoitolta ilmestyivät kappaleet The Kids Are Back, I Am (I'm Me) sekä albumin nimibiisi. Niistä I Am (I'm Me) saavutti brittilistalla sijan 18., The Kids Are Back sijan 32. ja nimikappale sijan 43. Marraskuussa 1995 pitkäsoitto saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Silti You Can't Stop Rock N' Rollin paras listasijoitus Billboardin albumilistalla oli ainoastaan sijalla 164. Sitä vastoin Britanniassa mainittu pitkäsoitto oli korkeimmillaan sijalla 14. Tyylillisesti sekä nopeita huudatuksia että keskitempoisempia kappaleita sisältävä You Can't Stop Rock N' Roll sijoittui Metal-rules.comin laatimille sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal -albumin ja 50 parhaan glam metal-albumin listoille. Puhdasta slovarituotantoa albumilla edustaa ainoastaan raita You're Not Alone (Suzette's Song). You Can't Stop Rock N' Rollin nimikappale on uusi nauhoitus kappaleesta Can't Stop Rock and Roll, joka ilmestyi vuonna 1982 julkaistulla kokoelma-albumilla Son of Homegrown. Kappalemateriaalinsa ja esitystensä osalta You Can't Stop Rock 'n'Roll on vastaanottanut myönteisiä arvioita, mutta Stuart Eppsin tuotanto ja miksaus ovat saaneet osakseen kritiikkiä. Albumin cd-formaatissa ilmestyneellä uusintapainoksella on perusalbumin lisäksi mukana kolme bonuskappaletta; One Man Woman, Four Barrel Heart of Love sekä Feel the Power. You Can't Stop Rock 'n Roll oli jo varsin ansiokas näyttö Dee Sniderin, Jay Jay Frenchin ja kumppaneiden kyvyistä, mutta lopullista läpimurtoa Twisted Sisterille tuli merkitsemään yhtyeen vuonna 1984 ilmestynyt ja muun muassa singlemenestykset We're Not Gonna Take It ja I Wanna Rock sisältänyt kolmas albumi Stay Hungry.

Tiistain tukeva:Merkittävä yhdysvaltalaislaulajatar, biisintekijä ja tuottaja

18. heinäkuuta 1946 syntynyt Evie Sands on yhdysvaltalainen solisti, lauluntekijä ja muusikko. Sandsin musiikin parissa tekemä ura on kestänyt yli 50 vuoden ajan. Se alkoi 60-luvun puolivälissä hänen ollessaan teini-ikäinen. Kivikkoisen alun jälkeen Sands saavutti listamenestystä vuonna 1969. Hän lopetti live-esiintymiset vuonna 1979 ja keskittyi biisinkirjoittamiseen ja tuottamiseen.  90-luvun alussa Sands alkoi saavuttaa Britanniassa kulttisuosiota ja vuodesta 1998 lähtien hän teki paluun esiintymislavoille. Sands on jatkanut myös biisinkirjoitusta. Sands syntyi Brooklynissa, New Yorkissa musikaaliseen perheeseen. Hänen äitinsä oli solisti ja Evie varttui kuuntelemalla Billie Holidayn, Dinah Washingtonin, Frank Sinatran, Jackie Wilsonin, Little Willie Johnin ja Beatlesin kaltaisten artistien musiikkia. Ne myös innoittivat Sandsia opettelemaan kitaran ja kosketinsoitinten soiton ja kehittämään kykyjään solistina ja laulunkirjoittajana. Teini-ikäisenä Sands levytti ensimmäiset singlensä The Roll/My Dog ja Danny Boy/I Was Moved. 60-luvun puolivälissä Sands solmi sopimuksen Red Bird-yhtiön alamerkin Blue Catin kanssa. Hän konsertoi The Shangri-Lasin kanssa ja aloitti pitkäaikaisen yhteistyön säveltäjien/tuottajien Chip Taylorin ja Al Gorgonin kanssa. Sandsin ensimmäinen Blue Catille tekemä levytys oli Trade Martinin kirjoittama Take Me for a Little While. Chicagolainen levypromoottori varasti Sandsin koelevyn kyseisestä kappaleesta ja vei sen Chess Recordsin artistille Jackie Rossille. Tämä oli saavuttamassa valtavirran pop/soul-suosiota kappaleella Selfish One. Ross ja hänen tuottajansa ihastuivat Take Me for a Little Whileen ja kiirehtivät levyttämään, painamaan ja julkaisemaan oman versionsa kappaleesta kahdessa vuorokaudessa. Se ilmestyi viikkoa ennen Sandsin versiota ja vastaaotti Chessin runsaasti promotoimana leijonanosan kappaleeseen kohdistuneesta radiosoitosta. Laillisen kamppailun vuoksi Sandsilla oli vaikeuksia saada uraansa toden teolla käyntiin. Kun Chess veti Rossin version markkinoilta Sandsin levytys huomioitiin ainoastaan muutamissa kaupungeissa, kuten Los Angelesissa, jotka olivat odottaneet, kumpaa versiota kappaleesta ryhtyisivät soittamaan. Ross ei ollut tietoinen kahden levytyksen välisestä kilpailusta ja jätti Chess Recordsin  pian. Sandsin seuraava single I Can't Let Go menestyi, tosin brittiyhtye The Holliesin coverversiona keväällä 1966. Samana vuonna Sands siirtyi Parkway-Cameon artistiksi. Hänen levyttämänsä kappaleet jatkoivat menestystä toisten esittäminä. Chip Taylorin kirjoittamaa Angel of the Morningia myytiin Sandsin levytyksensä 10 000 kappaletta ja sitä toivottiin runsaasti radiosta, mutta Parkway ajautui taloudellisiin vaikeuksiin ja top teniin hittiversion Angel of the Morningista levyttikin Marylee Rush. Sandsin viimeinen Parkwaylle levyttämä single Billy Sunshine nousi Billboardin Hot 100-listalle ennen Parkwayn toiminnan loppumista tammikuussa 1968. Vuonna 1969 Sands saavutti viimein hitin A&M-levy-yhtiölle levyttämällään ja Chip Taylorin kirjoittamalla kappaleella Anyway That You Want Me. Sen olivat vuonna 1966 levyttäneet sekä American Breed että The Troggs. Sandsin näkemys nousi listakärkeen Alabamassa ja menestyi erinomaisesti  myös monissa muissa kaupungeissa. Billboardin listalla se saavutti sijan 53. Vuonna 1969 Sands levytti A&M:lle Quincy Jonesin säveltämän kappaleen Maybe Tomorrow elokuvaan Johnny and Mary. Se julkaistiin sekä kyseisellä soundtrackilla että singlenä. Myös Sandsin vuonna 1970 ilmestynyt esikoisalbumi kantoi nimeä Anyway That You Want Me. Se julkaistiin useita kuukausia kyseisen singlen jälkeen. Esikoispitkäsoitollaan Sands debytoi säveltäjänä kappaleessa It's This I Am. Vuosia myöhemmin kappaleesta levyttivät coverversionsa Beck ja Beth Orton. Buddahin julkaisemaksi kaavailtu ja Val Garayn tuottama Sandsin albumi ei toteutunut. Sitä vastoin vuonna 1975 ilmestyi Capitol Havenin julkaisemana albumi Estate of Mind, joka päätti Sandsin viisi vuotta kestäneen levytystauon. Dennis Lambertin ja Brian Potterin tuottamalla albumilla Sands jatkoi myös biisintekijänä. Hän teki myös yhteistyötä Richard Germinaron ja veteraanisäveltäjä Ben Weismanin kanssa. Albumin kappaleista Lambertin ja Potterin You Brough the Woman Out of Me ja Sandsin Weismanin sekä Germinaron yhteistyötä edustanut I Love Makin' Love to You nousivat kumpikin sijalle 50. Kappaleista jälkimmäisen Barbra Streisand versioi albumilleen ButterFly. Myös monista muista Estate of Mindin kappaleista levytettiin covereita ja niistä vastasivat esimerkiksi Dionne Warwick, Dobie Gray, Dusty Springfield ja Gladys Knight. Vuonna 1976 Sands levytti Havenille singlenä uusioversion kappaleesta The Way You Do The Things You Do. Seuraavaksi hän siirtyi RCA:n artistiksi. Kyseinen yhtiö julkaisi Sandsin ja Michael Stewartin tuottaman albumin Suspended Animation keväällä 1979. Sandsin ja tuottaja Michael Stewartin yhteistyö oli alkanut itse asiassa jo keväällä 1977. Albumilla soittaneista muusikoista mainittakoon Toton David Hungate, Steve Lukather ja Greg Phillinganes sekä kitaristit Lee Ritenour ja Buzz Feiten. Taustavokalisteina albumilla kuultiin Toton Bobby Kimballia, Chicagon Bill Champlinia sekä kappaleessa Lady of the Night Dusty Springfieldiä. Kaikesta hyvästä huolimattta Suspended Animationin singlekappaleet eivät nousseet listoille. Albumin kappaleista levytettiin jälleen coverversoita, ja niistä vastasivat esimerkiksi Helen Reddy, The Weather Girls ja June Pointer. Karen Carpenter levytti kaksi Sandsin sävellystä sooloalbumiaan varten, mutta ne jäivät julkaisematta. Suspended Animationin julkaisun jälkeen Sands lopetti esiintymiset, mutta jatkoi työskentelyään biisintekijänä ja tuottajana. Vuonna 1982 Sands tuotti Leslie Ann Jonesin kanssa Holly Nearin albumin Speed of Light. Levytykseen osallistuneen yhtyeen tunnetuin jäsen oli kitaristi Ray Obiedo. Sands vastasi itse kitaroista ja taustavokaaleista ja perkussionistina kuultiin Sheila E:tä. Loppuvuodesta 1996 Sands meni seuraamaan Chip Taylorin clubikeikkaa ja sai kutsun tulla esiintymään hänen kanssaan stagelle. Kaksikon musiikillinen yhteistyö laajeni vuonna 1999 ja uudelleen seuraavana vuonna Taylorin Train wreck Recordin julkaisemana ilmestyneelle albumille Women in Prison, jonka työstämiseen osallistui myös Al Gorgoni. Musiikillisesti kyseessä oli juurevampi albumi, kuin se blue- eyed soul, jota Sandsin varhaisempi levytystuotanto edusti. Pitkäsoiton kappaleista Cool Blues Story oli duetto Lucinda Williamsin kanssa. Useat albumin kappaleista menestyivät Britanniassa ja muualla Euroopassa indie-listoilla. Sands palasi keikoille vuonna 1998. Albumin ilmestymisen jälkeen hän konsertoi Taylorin kanssa esimerkiksi Lontoossa, Glasgowssa, Brysselissä ja teki useita keikkoja Hollannissa. Joe Fosterin ansiosta Sandsin kaksi ensimmäistä albumia ilmestyivät uudelleen syyskuussa 2005 ja seuraavan vuoden kesäkuussa. Sands teki sekä soolokeikkoja että vaikutti soolokitaristina Adam Marslandin Chaos Bandissa. Hän oli mukana yhtyeen vuonna 2007 ilmestyneellä livelevyllä Long Promised Road:Songs of Dennis and Carl and Dennis Wilson, jolla hän oli myös leadvokalistina useilla raidoilla. Niiden joukossa oli ensimmäinen levytys Dennis Wilsonin kappaleesta Wouldn't It Be Nice to Live Again. Kitaristina ja yhdellä raidalla solistina Sands vaikutti Marslandin vuonna 2009 ilmestyneellä tuplacd:llä Go West. Yhdeksäs syyskuuta 2014 Taylorin Train Wreck Records julkaisi uuden albumin Queen of Diamonds/Jack of Hearts- Billy Vera &Evie Sands -singing new songs of Chip Taylor. 22. huhtikuuta 2017 R-Spot Recordsin kautta ilmestyi kuudesta kappaleesta koostunut ep Shine For Me.  Uutta albumia Get Out of Your Own Way edelsi huhtikuussa 2020 ilmestynyt single If You Give Up, jolla vierrailivat Translatorin Billie Aron ja Belle & Sebastianissa vaikuttanut Isobel Campbell.

Maanantain mainio:Black Sabbathin vuoden 1973 klassikkoalbumin nimikappale

Sabbath Bloody Sabbath on Black Sabbathin joulukuun alussa 1973 ilmestyneen viidennen albumin nimikappale, joka ilmestyi lisäksi singleformaatissa b-puolellaan edellisenä vuonna ilmestyneeltä albumilta Vol 4 poimittu harvinaislaatuinen pianoballadi Changes. Sabbath Bloody Sabbathin pääriffin on mainittu olleen se, joka pelasti Black Sabbathin. Kitaristi Tony Iommi oli nimittäin aikaisemmin kärsinyt kirjoituskammosta. Iommin kirjoitustyötä inspiroidakseen hänen yhtyetoverinsa vuokrasivat Clearwell Castlen. Hardrockin ja heavy metallin parissa operoineet kitaristit, kuten Guns N' Rosesin Slash ovat ylistäneet Sabbath Bloody Sabbath -kappaletta. Kyseinen biisi on silti 70-luvulla  kuulunut harvoin Sabbathin keikkaohjelmistoon. Heaven & Hell-kiertueella vuosina 1980-81 kappale oli Ronnie James Dion vokalisoimana silloin tällöin mukana ohjelmistossa. Albumin Cross Purposes tiimoilta tehdyllä kiertueella Sabbath Bloody Sabbath soitettiin konserttien päätösnumerona. Forbidden-kiertueella 90-luvun puolivälissä Sabbath Bloody Sabbath kuultiin setin keskivaiheilla ja tuolloin se sisälsi myös Geoff Nichollsin kitarointia. 1990-luvun loppuun ajoittuneella Reunion-kiertueella Sabbath Bloody Sabbath kuultiin Ozzy Osbournen rajoittuneen äänialan vuoksi viimeistä säkeistöään vajaana. Myöhäisemmillä kiertueilla kappaleen avausriffi on soitettu introna Paranoidille. Sabbath Bloody Sabbathista levytetyistä covereista mainittakoon trash metal-yhtye Anthraxin versio vuonna 1987 ilmestyneellä ep:llä I'm The Man. Ruotsalainen popyhtye The Cardigans versioi Sabbath Bloody Sabbathin esikoisalbumilleen Emmerdale.

Sunnuntain extra:Keskeisen southern rockin edustajan vuoden 1976 albumin singlekappale

 Double Trouble on Ronnie Van Zantin ja Allen Collinsin kirjoittama ja Lynyrd Skynyrdin vuonna 1975 nauhoittama kappale, joka ilmestyi seuraavan vuoden helmikuussa mainitun southern rockin klassikkoyhtyeen neljännellä studioalbumilla Gimme Back My Bullets. Yhdysvalloissa kappale julkaistiin myös singleformaatissa. Billboardin Hot 100 -listalla se saavutti sijan 80. ja Cash Boxilla sijan 86. Mark Ribowskyn kirjoittaman teoksen Whiskey Bottles and Brand New Cars:The Fast Life and Sudden Death of Lynyrd Skynyrd mukaan kappale sai alkunsa tilanteessa, jolloin Van Zant ja kitaristi Gary Rossington olivat pidätettyinä ja Rossington kysyi Van Zantilta, monesko kerta oli kyseessä. Van Zant vastasi yhdestoista. Niin ikään Ribowskyn kirjan mukaan Skynyrd levytti aluksi Double T Productionsille, mistä nimi Double Trouble juontaa juurensa. Kappaleessa kuullaan myös The Honkettes taustalaulyhtyeen vokalisointia. Double Trouble- singlen b-puolella julkaistiin Gimme Back My Bullets -albumin terävimpään kärkeen sijoittuva kappale Roll Gypsy Roll. Vaikka Double Trouble ei lukeutunut Skynyrdin suoranaisiin keikkastandardeihin, kappale oli mukana setissä esimerkiksi vuonna 1975 Skynyrdin esiintyessä Old Grey Whistle Testissä.

Lauantain pitkä:80-luvun puolivälissä levytysuransa aloittanut keskeinen yhdysvaltalainen laulaja/lauluntekijä

 11. heinäkuuta 1959 syntynyt Suzanne Nadine Luka on yhdysvaltalainen solisti, biisintekijä ja tuottaja, joka on tullut tunnetuksi folkhenkisestä musiikistaan. Hänen musiikillinen uransa on kestänyt lähes 40 vuoden ajanjakson. Vega nousi pinnalle 80-luvun puolivälissä ja on julkaissut 80- ja 90-lukujen aikana neljä top teniin noussutta singleä, niiden joukossa Marlene on the Wall, Luka sekä No Cheap Thrill. Vegan tuotannosta Tom's Diner ilmestyi alun perin accapella-versiona artistin vuonna 1987 julkaistulla kakkosalbumilla Solitude Standing. Vuonna 1990 brittiläinen elektroninen duo DNA remiksasi kappaleesta tanssiversion, jossa Vega oli vierailevana artistina. Mainittu versio kohosi kymmenen suosituimman joukkoon yli viidessä maassa. MP3-formaattia luotaessa mainittua kappaletta käytettiin testinä. Sillä oli keskeinen rooli MP3:n kehitykessä ja Vegaa kutsuttiinkin MP3:n äidiksi. Tähän mennessä Vega on julkaissut yhdeksän studioalbumia, joista tuorein on vuonna 2016 ilmestynyt Lover, Beloved:Songs from an Evening with Carson McCullers. Vega syntyi Santa Monicassa, Kaliforniassa. Hänen vanhempansa erosivat pian Vegan syntymän jälkeen. Vegan ollessa kahden ja puolen vuoden ikäinen perhe muutti New Yorkiin. Vega varttui Spanish Harlemilla ja Upper West Sidessa. Modernia tanssia opiskellut Vega valmistui modernien taiteiden korkeakoulusta vuonna 1977. Opiskellessaan englantilaista kirjallisuutta Barnard Collegessa Vega esiintyi pienissä keikkapaikoissa Greenwich Villagessa. Hän kuului Jack Hardyn vetämään, maanantai-iltaisin Cornelia Street Cafeeseen kerääntyneeseen lauluntekijöiden kerhoon. Joitakin Vegan varhaisista kappaleista julkaistiin Fast Folk Anthology -albumeilla. Vuonna 1984 Vegasta tuli eräs ensimmäisistä Fast Folk-artisteista, joka solmi levytyssopimuksen suuren levy-yhtiön kanssa. Suzanne Vegan nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1985. Kriitikot ottivat albumin myönteisesti vastaan ja se saavutti Britanniassa platinalevyn.  Lenny Kayen ja Steve Addabbon tuottama albumi sisältää Vegan akustisvoittoisia kappaleita ja suoraviivaisia sovituksia. Kappaleesta Marlene on the Wall työstettiin musiikkivideo, joka saavutti rotaatiota MTV:llä ja VH1:llä. Vuonna 1986 Vega kirjoitti Steve Addabbon kanssa kappaleen Left of Center John Hughesin ohjaamaan elokuvaan Pretty in Pink. Se saavutti brittilistalla sijan 32. Vegan vuonna 1987 ilmestynyt toinen albumi Solitude Standing muodostui menestykseksi sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Yhdysvalloissa albumi myi yli miljoona kappaletta ja siltä poimitusta singlestä Luka muodostui kansainvälinen hitti. Vegan esikoiseen verrattuna Solitude Standngin musiikki on poporientoituneempaa ja sovitukset täyteläisempiä. Vuonna 1989 Vegasta tuli ensimmäinen Glastonbury -festivaalin pääesiintyjänä esiintynyt naisartisti. 

Vegan vuonna 1990 ilmestynyt kolmas albumi Days of Open Hand jatkoi tyylillisesti kahden edeltäjänsä viitoittamalla linjalla. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto  99.9F° yhdisti folkia, tanssibiittejä ja industrial musiikkia. Puolen miljoonan kappaleen myynnillään albumi saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn. Siltä poimittu single Blood Makes Noise nousi Billboardin Modern Rock Tracks-listan kärkeen. Vega meni myöhemmin naimisiin albumin tuottaneen Mitchell Froomin kanssa. Vegan viidenen, vuonna 1996 ilmestyneen albumin Nine Objects of Desire musiikillinen kirjo vaihteli pelkistetyn folkin ja insdustrial-tyylin välillä. Siltä poimittu kappale Caramel oli mukana elokuvassa The Truth About Cats & Dogs ja myöhemmin elokuvan Closer trailerilla. Pitkäsoitolla julkaisematon kappale Woman on the Tier ilmestyi elokuvan Dead Man Walking soundtrackillä. Vuonna 1997 Vega oli solistina konseptialbumilla Heaven and Hell. Kyseessä oli hänen työtoverinsa Joe Jacksonin musiikillinen tulkinta seitsemästä kuolemansynnistä. Kaksikko oli jo aikaisemmin tehnyt musiikillista yhteistyötä Pretty in Pink-soundtrackin kappaleessa Left of Center, jossa Jacksonia kuultiin pianistina. Vuonna 1999 Avon Books julkaisi Vegan runoja, lyriikoita, esseitä ja journalistisia kirjoituksia sisältävän teoksen The Passionate Eye:The Collected Writings of Suzanne Vega. Vuonna 2001 ilmestyi Vegan seuraava albumi Songs in Red and Gray, jonka kappaleista kolme käsittelee hänen avioeroaan Mitchell Froomista. Syyskuussa 2002 hän esiintyi veljensä Tim Vegan muistokonsertissa. Vuonna 2003 Vegalta ilmestyi 21 kappaleesta koostuva kokoelma-albumi Retrospective:The Best of Suzanne Vega. Sen brittiversio sisälsi lisäksi kahdeksasta kappaleesta koostuneen bonuscd:n ja 12 kappaletta sisältäneen dvd:n. Samana vuonna Grammyn voittanut jazzkitaristi Bill Firsell pyysi Vegaa esiintymään Century of Song -konserteissa Ruthriennalessa, Saksassa. Niin ikään vuonna 2003 Vega juonsi 1900-luvun yhdysvaltalaisista säveltäjistä kertoneessa American Public Median radiosarjassa American Mavericks, joka vastaanotti Peabody-palkinnon. 17. syyskuuta 2006 Vega esiintyi Central Parkissa Save Darfur koalitiolle järjestetyssä hyväntekeväisyyskonsertissa. Konsertin aikana hän ilmaisi kannatuksensa Amnestylle, jonka jäsen Vega on ollut vuodesta 1988. Keväällä 2006 Vega solmi uuden levytyssopimuksen Blue Note Recordsin kanssa. Mainitulle levy-yhtiölle hän levytti ainoastaan heinäkuussa 2007 ilmestyneen albumin  Beauty & Crime, joka vastaanotti Grammyn. Close-up-sarjassa Vega on levyttänyt uudelleen tuotantoaan sekä taiteellisista että kaupallisista syistä. Sen kaksi ensimmäistä osaa, eli Lovesongs ja People & Places ilmestyivät vuonna 2010. Kolmas osa States of Being julkaistiin heinäkuussa 2011 ja neljäs Songs of Family syyskuussa 2012. Close-up-albumien toinen, kolmas ja neljäs osa koostuivat aikaisemmin nauhoittamattomista kappaleista. Toinen ja kolmas osa sisälsivät kumpikin lisäksi yhden uuden yhteistyössä kirjoitetun kappaleen ja neljäs osa sisälsi kolme Vegan vuosia aikaisemmin kirjoittamaa, mutta varhaisemmin nauhoittamatonta kappaletta. Kaiken kaikkiaan Vegan Close up-sarja sisältää 60 uudelleen nauhoitettua kappaletta ja viisi uutta sävellystä ja kattaa noin 75 % hänen uransa aikana kirjoittamastaan tuotannosta. Esiintyessään keikoilla Vega ja hänen pitkäaikainen yhteityökumppaninsa Gerry Leonard alkoivat esitellä uusia kappaleita. Vuoden aikana kappaleet viimeisteltiin ja taltioitiin vierailijoiden kera studiolivenä ja julkaistiin helmikuussa 2014 Leonardin tuottamalla albumilla Tales from the Realm of the Queen of the Pentacles. Kyseessä oli Vegan ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt albumi seitsemään vuoteen ja sijoituksellaan 37. Britanniassa Vegan ensimmäinen top 40:ään noussut albumi sitten vuoden 1992. Vegan tuorein albumi on lokakuun puolivälissä 2016 ilmestynyt Lover, Beloved:Songs from an Evening with Carson McCullers.

Perjantain pohjat:Keskeisen brittiyhtyeen vuoden 1980 singlekokoelma

 The Police:Six Pack

Toukokuun lopussa 1980 ilmestynyt Six Pack on boxi, joka sisältää viisi The Police-yhtyeen A&M -levy-yhtiölle nauhoittamaa singleä. Kyseessä ovat kappaleet Roxanne, Can't Stand Losing You, So Lonely, Message in a Bottle ja Walking on the Moon. Lisäksi mukana on tuossa vaiheessa aikaisemmin julkaisematon The Bed's Too Big without You. Se oli valittu mukaan radio- ja tv-promootiota varten ja kappaletta pidettiinkin kokoelman ilmestymisen aikaan The Policen tuoreimpana singlekappaleena. Boxin levyt oli painettu siniselle vinyylille ja etiketeissä oli sama kuva kuin Reggatta De Blanc- albumin takakannessa. Jokaisen singlen mukana seurasi lisäksi kuvakortti. Niiden joukossa oli kolme bändikuvaa ja lisäksi yksityiskuvat jokaisesta yhtyeen jäsenestä. Kääntöpuolilla olivat kunkin kappaleen lyriikat. Kesäkuussa 1980 Six Pack saavutti brittien singlelistalla sijan 17. Vuodesta 1983 lähtien listasäännöissä tapahtui muutos ja Six Packin kaltaiset levyjulkaisut listattiin albumien kategoriaan kuuluviksi. Michael Jacksonin singleboxista muodostui tuolloin genrensä ensimmäinen listoille kohonnut albumi.

Torstain terävä:Michael Nesmithin säveltämä ja Stone Poneysin popularisoima kappale

 Different Drum on yhdysvaltalaisen biisintekijän ja kitaristin Mike Nesmithin käsialaa oleva kappale, jonka ensimmäisestä levytysversiosta vastasi vuonna 1966 bluegrass-yhtye Greenbriar Boys albumillaan Better Late than Never! Nesmith tarjosi mainittua kappaletta yhtyeensä The Monkeesin levytettäväksi, mutta tuotantoporras vastasi kieltävästi. Different Drumista muodostui suosittu vuonna 1967 Linda Ronstadtin leadvokalisoiman The Stone Poneys-yhtyeen levytyksen ansiosta. Se kohosi Cash Boxissa sijalle 12., Billboardilla yhtä sijaa alemmaksi ja Record World-lehden listalla sijalle 16. Stone Poneysin Different Drum -versiointi menestyi parhaiten Uudessa Seelannissa, missä kappale saavutti viidennen sjan. Michael Nesmithin oma versio Different Drumista ilmestyi hänen vuonna 1972 julkaistulla albumillaan And the Hits Just Keep on Coming. Nesmithin versiossa on neljä säkeistöä, eli yksi enemmän kuin Ronstadtin levytyksessä. The Stone Poneysin version Different Drumista oli alun perin tarkoitus olla akustinen balladi, mutta tuottaja Nick Venet suosi laajempaa instrumentaali-ilmaisua. Sovituksesta vastasivat myös levytyksessä basistina vaikuttanut Jimmy Bond, kitaristit Al Viola ja Bernie Leadon, joista viimeksi mainittu muistetaan The Eaglesin perustajajäsenenä sekä rumpali Jim Gordon. Näin ollen Ronstadt oli tosi asiassa ainoa levytykseen osallistunut Stone Poneysin jäsen. Julkaistu versio oli toinen otto, eikä siinä hyödynnetty päällekkäisäänityksiä. Stone Poneysin albumilla julkaistu versio  Different Drumista on pitemmän bridgen sisältävä erilainen stereo mix, josta Ronstadt oli itse hämmentynyt. Omissa myöhäisemmissä livetulkinnoissaan Nesmith esitti kappaleen viimeisen säkeistön tyylillisesti Ronstadtia imitoiden. Different Drumista on levytetty myös useita muita versioita, joista mainittakoon P. P. Arnoldin, Matthew Sweetin ja Susanna Hoffsin, The Lemonheadsin sekä The Jayhawksin näkemykset.

Keskiviikon klassikko:Ronnie James Dion oman yhtyeen uljas esikoisalbumi

 Dio:Holy Diver

25. toukokuuta 1983 Yhdysvalloissa Warner Brosin, Britanniassa Vertigon ja muualla Euroopassa sekä Japanissa Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Holy Diver on yhdysvaltalaisen heavy metal-yhtyeen Dion ensimmäinen albumi. Vokalisti Ronnie James Dion ensimmäinen pesti Black Sabbathin solistina oli päättynyt. Uuteen johtamaansa yhtyeeseen hän otti mukaan Billy Wardin paikan Sabbathissa ottaneen  rumpali Vinny Appicen. Basisti Jimmy Bain oli soittanut Dion kanssa Richie Blackmoren Rainbow-yhtyeessä vuosina 1976-1977 ja uuden yhtyeen kokoonpanon täydensi nuori kitaristi Vivian Campbell, jonka varhaisempi yhtye oli ollut brittiläinen New Wave of British Heavy Metalin edustajiin niputettu Sweet Savage. Holy Diver saavutti myönteiset arviot ja siitä on muodostunut Dion tuotannon suosituin albumi. Dion parhaaksi pitkäsoitoksi kohotettu Holy Diver saavutti Yhdysvalloissa kultalevyn syyskuussa 1984 ja platinaa albumi myi maaliskuussa 1989. Britanniassa albumi saavutti hopealevyn 600 000 kappaleen myynnillään tammikussa 1986 samanaikaisesti Dion kakkosalbumin The Last in Line kanssa. Vuonna 2005 Rock Candy Records julkaisi Holy Diverista remasteroidun version, jonka bonuksena oli Ronnie James Dion haastattelu, jossa hän vastasi useisiin albumia koskeviin kysymyksiin. 19. maaliskuuta 2012 Universal julkaisi Dion kolmesta ensimmäisestä albumista, eli Holy Diverista, The Last in Linesta sekä Sacred Heartista  kahdesta cd:stä koostuneet deluxe-editionit. Holy Diverin kakkoslevy sisältää ensisijaisesti alun perin 12-tuumaisilla maxeilla julkaistuja biisien liveversioita sekä 30. lokakuuta 1983 King Biscuit Flower Houria varten soitetun ja kuudesta biisistä koostuneen konsertin, joka sisältää Dion lisäksi tuotantoa Rainbowlta (Man on the Silver Mountain) ja Black Sabbathilta (Children of the Sea). Holy Diverin kappaleista Caught in the Middlessä on sama kitarariffi kuin Sweet Savagen biisissä Straight through the Heart. Holy Diverille päätyi toinen samanniminen kappale. Holy Diverin työstämisen aikaan sankarilliset seikkailuelementit olivat suosittuja populaarikulttuurissa ja niillä oli albumin lyriikoissa keskeinen asemansa. Ronnie James oli aikaisemmin kirjoittanut fantasia-aiheisia lyriikoita 70-luvun alussa vaikuttaneelle yhtyeelleen Elf. Holy Diverista laaditut arviot olivat heti tuoreeltaan myönteisiä. Kanadalainen Martin Popoff kuvasi albumia essentiaalisena traditionaalisena metallina ja mainitsi Dion miltei yksin keksineen goottisen hardrockin uudelleen 80-lukua varten. IGN:n laatimalla 25 parhaan metallialbumin listalla Holy Diver sijoittui kahdeksanneksi. Se kohotetaan genrensä laadukkaimpien albumien kastiin ja sisältää kaksi 80-luvun metallin parhaimmistoon lukeutuvaa kappaletta, eli Holy Diverin ja Rainbow in the Darkin. Rolling Stonen vuonna 2017 laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla Holy Diver saavutti sijan 16.

Tiistain tukeva:Uriah Heepin 70-luvun lopun solisti ja paljon muuta

11. heinäkuuta 1946 syntynyt ja 29. kesäkuuta 2021 menehtynyt John Cooper Lawton oli brittiläinen rock- ja bluesvokalisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään yhtyeissä Lucifer's Friend, Uriah Heep ja Les Humphries Singers. Hänen musiikillinen uransa käynnistyi 60-luvun alussa North Shieldsissä yhtyeessä The Deans. Lawtonin seuraaviin yhtyeisiin lukeutuivat West One ja Stonewall. Niistä jälkimmäisessä vaikuttivat lisäksi John Miles, myöhemmin Geordiessa soittanut Vic Malcolm ja sittemmin Roxy Musicissa vaikuttanut Paul Thompson. Stonewallin lopetettua esiintymisensä Top Ten Clubilla Hampurissa vuonna 1969 Lawton päätti jäädä Saksaan. Hänelle oli nimittäin tarjottu solistin pestiä kulttiyhtye Lucifer's Friendissä. Mainitun yhtyeen riveissä Lawton oli mukana seitsemällä studioalbumilla vuosien 1969-1976 ja 1979-1995 välillä. 70-luvun alkuvuosina Lawton oli lisäksi mukana lauluyhtye Les Humphries Singersissä, joka osallistui Euroviisuihin vuonna 1976. Samaisena vuonna Lawton liittyi Uriah Heepin solistiksi. Hän vaikutti yhtyeessä syyskuuhun 1979, konsertoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja oli mukana albumeilla Firefly, Innocent Victim, Fallen Angel sekä konserttitaltioinilla Live in Europe '79. Vuonna 1975 Lawton oli mukana Royal Albert Hallissa Roger Gloverin Butterfly Ballissa David Coverdalen, Glenn Hughesin, Ian Gillanin ja Twiggyn kanssa. Hän oli solistina Eddie Hardinin Wizard Convention II:ssa Chris Farlowen, Paul Jonesin, Denny Lainen ja Tony Ashtonin kanssa. Tuottajista Lawton on työskennellyt esimerkiksi Moody Bluesin kanssa tekemästään yhteistyöstä muistetun Tony Clarken ja ensisijaisesti Rolling Stones-yhteyksistään tutun Jimmy Millerin kanssa. 80- ja 90-lukujen taitteessa Lawton vaikutti saksalaisyhtye Rebelin solistina sen kolmella albumilla sekä singlehiteillä Line of Fire ja Eagles Flight. Tammikuussa 1994 Lawton perusti yhtyeen GunHill, josta  kehittyi sittemmin John Lawton Band. Se konsertoi Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Vuonna 1995 Lawton liittyi vielä kahden viikon ajaksi Uriah Heepin solistiksi Etelä-Afrikassa ja Itävallassa soitetuissa konserteissa. Tuolloin hän tuurasi ääniongelmista kärsinyttä Bernie Shawta. Tammikuussa 1998 Lawton levytti uusioversion Les Humhries Singersin hitistä Mama Loo. Elokuussa 2000 Euroopassa, Britanniassa ja Skandinaviassa  ilmestyi Robert Papstin tuottama Lawtonin sooloalbumi Still Paying My Dues to the Blues. Mainittu pitkäsoitto julkaistiin uudelleen vuonna 2010. Toukokuussa 2000 Lontoossa neljännessä vuosittaisessa Uriah Heep -kokoontumisessa Lawton ja Ken Hensley esiintyivät ensi kertaa yhdessä sitten vuoden 1979, jolloin Lawton oli lähtenyt Heepistä. Lisäksi mukana olivat Heepin originaalibasisti Paul Newton sekä kaksi jäsentä Lawtonin yhtyeestä; soolokitaristi Reuben Kane ja rumpali Justin Shefford. Heepin klassikkokappaleiden lisäksi ohjelmistossa oli Hensleyn ja Lawtonin soolotuotantoa ja konsertti julkaistiin cd-formaatissa nimellä The Return. Kevään ja kesän  2001 aikana konsertoineen Hensley Lawton Bandin keikat huipentuivat Hampurissa soitettuun konserttiin. Siinä oli mukana kokonainen orkesteri ja Heepin mammuttiteoksesta Salisbury kuultiin uusi sovitus. Ken ja John palasivat soolourilleen, mutta seitsemäs joulukuuta 2001 molemmat olivat mukana vuosittaisessa Uriah Heepin Magician's Birthday Partyssa Shepherd's Bushissa Lontoossa. Mainittu konsertti julkaistiin sekä cd:nä että dvd:nä. Vuonna 2001 John Lawton Bandilta ilmestyi akustinen albumi Steppin' It Up. One More Night Live at Fiddler oli vuonna 2002 julkaistu cd ja dvd ja niitä seurasi vuonna 2003 studioalbumi Sting in the Tale. Myöhemmin samana vuonna ilmestyi vielä livecd ja dvd Shakin' the Tale. John Lawton Band soitti viimeisen keikkansa Hampurissa syyskuussa 2004.  Toukokuussa 2006 Lawton muodosti projektin On the Rocks aikaisemmin Focuksessa soittaneen kitaristin Jan Dumeen kanssa. Lisäksi projektissa oli mukana brasilialaisia muusikoita. Lawton ja Dumee  vastasivat On the Rocksin lokakuussa 2008 ilmestyneen esikoisalbumin Manomama kappaleista. Syyskuussa 2008 Lawton oli mukana mainitun vuoden Heepventiossa Espanjassa Hensleyn, Newtonin ja Lee Kerslaken kanssa. Kitarassa oli Dumee. Lawton osallistui myös seuraavana vuonna Salossa järjestettyyn Heepventioon Hensleyn, Kerslaken ja Newtonin kanssa. Tällä kertaa lineupin täydensivät suomalaiset kitaristit. Marraskuussa 2011 Lawton teki musiikillista yhteistyötä bulgarialaisen yhtyeen Diana Express kanssa seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla Power of Mind. Sen sävellyksistä vastasi Dr. Milen Vrabevski. Lawton menehtyi yllättäen kesäkuun lopussa 2021 74 vuoden ikäisenä.

Maanantain mainio:Australian rockkoneen ensimmäinen kansainvälisesti julkaistu albumi

 Ac/Dc:High Voltage

Muualla maailmassa 30. huhtikuuta 1976 Atlantic Recordsin ja Yhdysvalloissa 14. toukokuuta 1976 ATCO Recordsin julkaisemana ilmestynyt High Voltage on Ac/Dc:n ensimmäinen kansainvälisesti julkaistu albumi. Se sisältää tuotantoa kahdelta yhtyeen varhaisemmalta ja ainoastaan Australiassa ilmestyneeltä pitkäsoitolta High Voltage ja TNT; suurimman  osan biiseistä ollessa jälkimmäiseltä albumilta. High Voltagen kansainvälisestä versiosta muodostui menestyksekäs ja pitkäsoittoa on myyty yli kolme miljoonaa kappaletta. Vuonna 2003 High Voltage julkaistiin uudelleen osana Ac/Dc:n Remasters-sarjaa. Ac/Dc:n jälkimmäisellä Australian-julkaisulla TNT:llä Youngin veljesten tuplakitarointi oli yltänyt kukoistukseensa ja mainittua albumia voi pitää yhtyeen kehityksessä merkittävänä sekä soundillisesti että kappalemateriaalinsa osalta. George Youngista ja Harry Vandasta koostunut tuotantotiimi vaikutti ratkaisevasti Ac/Dc:n soundiin. High Voltagen kansainvälisen version kappaleista avausraita It's a Long Way to the Top (If You Wanna Rock N' Roll) oli lyhennetty tuottajana toimineen George Youngin editoimasta jamista. Myös vokalisti Bon Scottin kappaleessa soittamat säkkipillit olivat Youngin idea. Yhtyeen kotimaassa kappale nousi singleformaatissa viidenneksi. Hienoisesti glamrockvaikutteiselta esikoisalbumilta High Voltage Ac/Dc:n kansainvälisellä debyyttipitkäsoitolla ovat mukana ainoastaan kappaleet Little Lover ja She's Got Balls. Ensin mainitun kappaleen parissa Malcolm Young oli työskennellyt jo 14-vuotiaana ja sen originaalinimi oli Front Row Fantasies. Alun perin Dave Evansin vokalisoimasta esikoissinglestä Can I Sit Next to You Girl kuullaan erilainen sovitus ja lisäksi hienoisesti orginaalista eroavat lyriikat. Tekstien osalta Bon Scott kronikoi High Voltagella rockelämäntyyliä niin hyvässä kuin pahassakin. Huhtikuuhun 1976 ajoittui samanaikaisesti punkrockin nousun kanssa Ac/Dc:n ensimmäinen kiertue Britanniassa. Ilmestyessään High Voltage vastaanotti Yhdysvalloissa ristiriitaisia arvioita. Billboardilla albumi listattiin silti suositeltavien joukkoon ja musiikillisesti se sijoitettiin Led Zeppelinin ja The Sensational Alex Harvey Bandin väliin. Tuoreemmat albumista laaditut arviot ovat olleet vielä myötämielisempiä ja esimerkiksi AllMusiciin albumista kirjoittanut Thomas Erlewine on ylistänyt High Voltagella Angus Youngin riffejä, jotka helppoudestaan huolimatta tuovat musiikkiin sen tarvitsemaa voimaa.

Sunnuntain extra:Keskeisen pubrockyhtyeen esikoissingle

Marraskuussa 1974 nauhoitettu ja samaisen vuoden marraskuussa ilmestynyt Roxette on brittiläisen pubrockyhtyeen Dr. Feelgoodin ensimmäinen single. Kyseinen kappale on lisäksi mukana Dr. Feelgoodin seuraavan vuoden tammikuussa ilmestyneellä esikoispitkäsoitolla Down by the Jetty. Kitaristi Wilko Johnsonin käsialaa oleva ja Vic Mailen tuottama Roxette ei saavuttanut listamerkintää brittien singlelistalla. Singlen b-puolella ilmestyi cover (Get Your Kicks on) Route 66:sta. Dr. Feelgood uskoi kuitenkin selkeästi Roxetten potentiaalin, sillä syyskuussa 1976 yhtye julkaisi singleformaatissa kyseisen kappaleen liveversion albumiltaan Stupidity. Sen b-puolella oli livetulkinta niin ikään Dr. Feelgoodin varhaistuotannon ytimeen lukeutuvasta kappaleesta Keep It Out of Sight. Vuonna 1997 Roxette pääsi mukaan Dr. Feelgoodin kokoelma-albumille Twenty Five Years of Dr. Feelgood. Wilko Johnson levytti Roxetten uudestaan Norman Watt-Royn kanssa tämän vuonna 2013 ilmestyneelle albumille Faith and Grace. Mainitun vuoden lokakuuhun ajoittui Norman Watt-Royn kiertue, jolla Roxette oli ajoittain mukana keikkasetissä. Ruotsalaisen huippusuositun popduon Roxetten on mainittu napanneen nimensä kyseisestä Dr. Feelgoodin kappaleesta. Kotimaassa Hectorin HEC-yhtye levytti Roxettesta suomennoksen vuonna 1977 ilmestyneelle albumilleen. 

Lauantain pitkä:Suosittu 70-luvun alussa perustettu lauluyhtye

Sister Sledge on Philadelphiasta, Pennsylvaniasta kotoisin oleva lauluyhtye. Vuonna 1971 perustetun yhtyeen muodostivat sisarukset Debbie, Joni, Kim ja Kathy Sledge. He saavuttivat kansainvälistä menestystä discomusiikin sarala. Yhtyeen läpimurtoalbumi oli vuonna 1979 ilmestynyt We Are Family, joka nousi kolmanneksi Billboardin albumilistalla. Mainitulta pitkäsoitolta poimittiin kaksi top ten-menestystä, jotka olivat sen nimikappale ja He's the Greatest Dancer. Kolmas albumilta poimittu single Lost in Music oli Yhdysvalloissa top 40-hitti. We Are Family oli ehdokkaana parhaan R&B-esityksen Grammyn vastaanottajaksi. Sister Sledgen muita singlehittejä olivat vuonna 1973 ilmestynyt Mama Never Told Me, vuonna 1982 levytetty uusioversio Mary Wellsin hitistä My Guy sekä vuonna 1984 ilmestynyt Thinking of You. Sitä seuraavana vuonna julkaistu Frankie oli Sister Sledgen ainoa ykköshitti. Sister Sledge teki paluun top 20:een Billboardin singlelistalla vuonna 1993. Tuolloin kyseessä olivat remiksatut versiot kolmesta yhtyeen singlestä. Vaikka Kathy siirtyi soolouralle vuonna 1989, hän jatkoi lisäksi esiintymisiä yhtyeen kanssa ja oli myös mukana monilla sen 90-luvun levytyksillä. Vuonna 2015 Sister Sledge esiintyi katolisen kirkon johtajalle Pope Francisille perheiden maailman festivaalilla Philadelphiassa. Sisarukset Debra Elaine (s. 9. heinäkuuta 1954), Joan Elise (13. 9. 1956 - 10. 3. 2017), Kim (s.21. 8. 1957) ja Kathy (s. 6. 1. 1959) ovat Broadway-tanssija Edwin Sledgen ja näyttelijätär Florez Sledgen tyttäriä. Heille antoi lauluopetusta isoäiti Viola Williams, joka oli äänialaltaan sopraano oopperalaulajatar. Violan ohjaamina siskokset lauloivat perhekirkossa ja myöhemmin hyväntekeväisyys- ja poliittisissa tapahtumissa ympäri Philadelphiaa nimellä Mrs Wiliam's Grandchildren. Sisarukset valmistuivat Olney High Schoolista vuosien 1972 ja 1977 välillä. Mainitun vuosikymmenen loppuun mennessä he valmistuivat Philadelphiassa sijainneesta Temple Universitystä.Yhtye konsertoi ahkerasti itärannikolla, kuten New Yorkissa, New Jerseyssä ja Philadelphiassa Florezin toimiessa managerina ja autonkuljettajana ja Debbien musiikillisena johtajana. Paikallinen yhtiö Money Back julkaisi vuonna 1971 yhtyeen ensimmäisen singlen Time Will Tell.  Vuonna 1973 ilmestynyt Mama Never Told Me oli top 20-menestys Britanniassa kahta vuotta myöhemmin, mutta ensimmäisen menestyssinglensä sisarukset saivat vuonna 1974 Patrick Grantin ja Gwen Guthrien singlellä Love Don't Go through No Changes on Me. Kappaleesta muodostui hitti Japanissa ja sisarukset lennätettiin nousevan auringon maahan esiintymään Tokyo Music Festivaalilla, jossa he voittivat toisen palkinnon. Sisarukset esiintyivät myös Zaire 74-konsertissa Afrikassa James Brownin kanssa Rumble in the Jungle-nyrkkeilytapahtumassa. Atlantic Recordsin alamerkki ATCO julkaisi vuonna 1975 Sister Sledgen esikoisalbumin Circle of Love. Se sisälsi Gwen Guthrien ja hänen tuonaikaisen poikaystävänsä, myöhemmin nimensä Haras Fyreksi muuttaneen studiobasisti Patrick Grantin kirjoittamia kappaleita. Sister Sledge saavutti jonkinasteista suosiota Euroopassa ja lopputuloksena yhtye nauhoitti vuonna 1977 Saksassa toisen albuminsa Together, jonka julkaisijana oli Atlantic Recordsin toinen alamerkki Cotilion. Siltä poimittu single Blockbuster Boy saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 61. Tuossa vaiheessa uraansa yhtye oli jonkinlaisessa risteyskohdassa, mutta Atlantic Recordsin ansiosta yhtye aloitti yhteistyön Chic-yhtyeen tuottajina toimineiden Nile Rodgersin ja Bernard Edwardsin kanssa ja tilanne muuttui.  Joidenkin sisäisten yhteistyötä koskeneiden haasteiden jälkeen yhtyeen läpimurroksi muodostunut albumi We Are Family nauhoitettiin ja Cotilion julkaisi sen 22. tammikuuta 1979. Sen ensimmäisenä singlenä julkaistu He's the Greatest Dancer nousi R&B-listan kärkeen ja poplistalla yhdeksänneksi. Myöhemmin vuoden 1979 aikana singleformaatissa ilmestynyt albumin hymnimäinen nimikappale nousi R&B-listan kärkeen ja poplistalla kakkossijalle. Sekä kappale että yhtye olivat ehdokkaina Grammy-palkinnon saajaksi. We Are Family-albumi saavutti platinalevyn ja siltä poimittiin vielä kaksi discoklassikoksi kohonnutta singleä; Lost in Music ja Thinking of You. Sister Sledge nimettiin Billboardin parhaaksi uudeksi artistiksi. Vuonna 1980 ilmestynyt yhtyeen seuraava albumi Love Somebody Today oli niin ikään Nile Rodgersin ja Bernard Edwardsin tuottama ja sisälsi kaksikon käsialaa olleita kappaleita. Singleformaatissa ilmestynyt albumin nimikappale nousi R&B-listan kuudenneksi. Seuraavien kolmen vuoden ajan Sister Sledge esiintyi loppuunmyydyissä konserteissa ympäri maailmaa. Vuonna 1981 ilmestyneen Sister Sledgen viidennen albumin All American Girls tuottajana oli Narada Michael Walden. Vaikka yhtyeen jäsenistöä otti tällä kertaa osaa albumin tuotantotyöhön, se oli kreditoitu pelkästään Waldenin nimiin. Albumin nimikappale kohosi R&B-listan kolmanneksi, mutta niin ikään singlenä ilmestyneet kappaleet Next Time You'll Know ja If You Really Want Me menestyivät ainoastaan kohtalaisesti. Albumin neljännestä singlestä He's Just a Runaway yhtye nauhoitti Radio City Hallissa, New Yorkissa reggaevaikutteisen mixauksen tribuuttina Bob Marleylle. 

Vuonna 1982 ilmestynyt seuraava albumi The Sisters oli yhtyeen itsensä tuottama. Siltä singlenä julkaistu cover Mary Wellsin klassikkohitistä My Guy saavutti R&B-listalla sijan 14. Vuonna 1983 ilmestyi seuraava albumi Bet Cha Say That to All the Girls, jonka ensimmäisellä singlekappaleella vieraili yhdysvaltalainen jazzsolisti Al Jarreau. Vuoden 1984 aikana Sister Sledge koki uutta menestystä. Atlantic Records julkaisi Thinking of Youn ja Nle Rodgersin työstämän remixin Lost in Musicista Britanniassa ja jälkimmäinen nousi singlelistalla neljänneksi. Seuraavana vuonna ilmestyi Sister Sledgen seitsemäs studioalbumi When the Boys Meet the Girls ja yhtyeen suosio Britanniassa jatkui. Singlenä julkaistu Frankie pysytteli brittien singlelistan kärjessä kuukauden ajan. Vuonna 1989 Kathy siirtyi soolouralle, mutta jatkoi ajoittain esiintymisiä myös Sister Sledgen riveissä. Debbie, Joni ja Kim jatkoivat keikkailua Sister Sledgen nimellä ja tekivät vuonna 1992 musiikillista yhteistyötä brittiläisen acid jazz-yhtye Incogniton jäseniin lukeutuvan Jean Paul "Bluey" Maunickin kanssa singlellä World Rise and Shine. Kappale pääsi mukaan yhtyeen kokoelma-albumille And Now...Sledge...Again. Italiassa mainittu single nousi listakärkeen ja trio päätyi emännöimään siellä omaa tv-showtaan. Seuraavana vuonna myös Kathyn kokoonpanossaan sisältänyt Sister Sledge pääsi jälleen nauttimaan menestyksestä Britanniassa. We Are Familystä työstettty Sure as Pure-remix nousi saarivaltakunnassa viidenneksi ja Lost in Musicista ja Thinking of Yousta tehdyt remixit saavuttivat listasijoitukset 14. ja 17. Greatest Hits-kokoelma The Very Best of Sister Sledge 1973-1993 ilmestyi niin ikään. Vuonna 1996 todistettuaan ampumavälikohtauksen Los Angelesissa Joni Sledge kirjoitti protestikappaleen Brother, Brother, Stop, jonka trio levytti Sister Sledgen uudelle greatest hits-kokoelmalle. Vuonna 1997 Joni tuotti yhtyeen kahdeksannen studioalbumin African Eyes, joka oli ehdolla parhaiten tuotetun albumin Grammyn saajaksi. Vuonna 2001 syyskuun yhdennentoista terrori-iskujen jälkimainingeissa Sister Sledgen kvartettikokoonpano levytti We Are Familystä uuden version, jolla vierailivat esimerkiksi Diana Ross ja Patti La Belle. Debbie, Joni ja Kim työstivät tässä välissä soolotuotantoaan ja vuonna 2003 yhtye kokoontui nauhoittamaan seuraavaa albumiaan Style. Joni, Debbie ja viimeksi mainitun tytär Camille esiintyivät vuonna 2005 Glastonbury-festivaalin kuuluisalla pyramiidi-lavalla. Kesällä 2012 Tanya Tiet täydensi Sister Sledgen kokoonpanon. Vuonna 2014 mainittu lineup esiintyi Sheffieldissä Tramlines-festivaalin pääesiintyjänä hip hop-ikonien Public Enemyn kanssa. Lontoossa yhtye nauhoitti kappaleen Stay a While, jonka tuotannosta vastasi skotlantilainen elektronisen musiikin parissa tunnettu The Revenge. Kim teki paluun yhtyeeseen vuonna 2015 ja Sister Sledge esiintyi Lontoossa merkittävässä hyväntekeväisyyskonsertissa Save the Childrenille. 26. syyskuuta 2015 oli vuorossa Philadelphian Eakins Oval Stagella perheiden maailmanfestivaalilla tapahtunut suuren mediahuomion saavuttanut esiintyminen Pope Francisille Aretha Franklinin ja Andrea Bocellin kanssa. Joni Sledge kuoli luonnollisesti kotonaan Phoenixissa, Arizonassa 60-vuotiaana 10. maaliskuuta 2017. Hänen edesmenonsa jälkeen Debbie ja Kim ilmoittivat jatkavansa esiintymisiä Sister Sledgen nimellä.

Perjantain pohjat:Huey Lewis and The Newsin vuoden 1986 listaykkössingle

 Stuck with You on on kitaristi Chris Hayesin ja solisti Huey Lewisin kirjoittama ja Huey Lewis and the Newsin levyttämä kappale, joka julkaistiin mainitun yhtyeen neljännellä ja vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla Fore. Kyseessä oli lisäksi ensimmäinen kyseiseltä albumilta poimittu single, joka pysytteli Billboardin listakärjessä kolmen viikon ajan syys-lokakuussa 1986. Yhdysvalloissa Stuck with You oli Huey Lewis and the Newsn toinen ykkössingle edellisenä vuonna ilmestyneen The Power of Loven jälkeen. Britannian singlelistalla Stuck with You saavutti parhaimmillaan sijan 12. ja kappaleesta muodostui saarivaltakunnassa eräs yhtyeen suurimmista hiteistä. Huey Lewisin mukaan Stuck with You oli kirjoitettu Lewisin ihailemalle tytölle, joka ei kuitenkaan pitänyt kyseisestä kappaleesta. Stuck with Yousta työstetty musiikkivideo kuvattiin Bahama-saarilla heinäkuussa 1986 ja lisäksi siinä esiintyi  Keely Shaye Smith. Videon ohjannut Edd Riles oli aikaisemmin vastannut Huey Lewis and the Newsin vuoden 1983 menestysalbumilta Sports poimittujen singlejen The Heart of Rock & Roll ja If This Is It musiikkivideoiden ohjauksesta. Lisäksi hän oli ohjannut Cyndi Lauperin hittien Girls Just Want to Have Fun ja Time After Time videoversiot.

Torstain terävä:Lennonin ja McCartneyn Stoneseille kirjoittama hitti

I Wanna Be Your Man on John Lennonin ja Paul McCartneyn kirjoittama ja The Rolling Stonesin  ennen Beatlesiä levyttämä kappale. Stonesien Brian Jonesin erottuvaa slidekitaraa ja Bill Wymanin kulkevaa bassottelua sisältävä versio ilmestyi singleformaatissa ensimmäinen marraskuuta 1963 ja se saavutti brittilistalla parhaimmillaan sijan 12. Kappaletta ei julkaistu millään Stonesien virallisista albumeista, mutta myöhemmin se pääsi  mukaan useille yhtyeen kokoelmalevyille, kuten vuonna 1972 ilmestyneelle albumille Milestones sekä vuonna 1989 Yhdysvalloissa julkaistulle boxille Singles Collection:The London Years. Tammikuun ensimmäisenä 1964 Stonesien I Wanna Be Your Man -versio oli ensimmäinen BBC:n Top of the Pops-ohjelmassa esitetty kappale. The Beatlesin I Wanna Be Your Manista levyttämä ja Ringo Starrin vokalisoima versio ilmestyi Britanniassa 22. marraskuuta 1963 yhtyeen toisella albumilla With The Beatles. Yhdysvalloissa kyseinen kappale julkaistiin 20. tammikuuta 1964 ilmestyneellä pitkäsoitolla Meet The Beatles. Beatles nauhoitti I Wanna Be Your Manista myös kaksi versiota BBC:tä varten. Niistä ensimmäinen taltioitiin Saturday Clubissa seitsemäs tammikuuta 1964 ja lähetettiin 15. helmikuuta samaisena vuonna. Jälkimmäinen versio oli From Us to You -showsta helmikuun viimeiseltä päivältä ja se lähetettiin 30. maaliskuuta 1964. Mainittu versio ilmestyi vuonna 1994 julkaistulla kokoelma-albumilla Live at the BBC. 19. huhtikuuta 1964 Beatles nauhoitti I Wanna Be Your Manista version myös Around The Beatles TV showta varten. Se ilmestyi vuonna 1995 The Beatles Anthology 1:llä.  Vuoden 1966 klassikkoalbumiaan Blonde on Blonde varten Bob Dylan nauhoitti lopulta julkaisematta jääneen kappaleen I Wanna Be Your Lover eräänlaisena hatunnostona Beatlesin kappaleelle. Dylanin biisi ilmestyi vasta vuonna 1985 julkaistulla kokoelmalla Biograph. Tyylilisesti I Wanna Be Your Manissa hyödynnetään Bo Diddley-tyyppistä komppia ja kappaleessan London Stomp Diddley laulaa" Hey Liverpool We Got the London Stomp" I Wanna Be Your Manin taustojen päälle.

Keskiviikon klassikko:Blondien kolmas Britanniassa listakärkeen kohonnut single

Atomic on Jimmy Destrin ja Debbie Harryn kirjoittama kappale, joka julkaistiin Blondie-yhtyeen neljännellä ja vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla Eat to the Beat. Samalla kyseessä oli mainitun pitkäsoiton kolmas singleformaatissa julkaistu kappale. Atomicin singleversio on remix ja Eat to the Beat-albumilla sekä The Best of Blondie-kokoelmalla ilmestynyt versio on yli neljä ja puoliminuuttisessa kestossaan singlellä julkaistua pitempi. Kappaleen nimi heijastaa voimaa ja futurismia. Britanniassa Atomicista muodostui Blondien kolmas listakärkeen kohonnut single, joka säilytti ykköspaikkansa kahden viikon ajan. Yhdysvalloissa Atomic saavutti top 40:än keväällä 1980. Singlen b-puolella ilmestyi niin ikään Eat to the Beat- pitkäsoitolla julkaistu reggaevaikutteinen kappale Die Young, Stay Pretty. Mainittua tyylisuuntaa Blondien singlemenestyksistä tuli edustamaan The Tide is High. Atomicista julkaistu 12-tuumainen single sisälsi lisäksi Lontoon Hammersmith Odeonissa taltioidun liveversion David Bowien Heroesista, jossa Robert Fripiä kuultiin kitaran varressa. Mainittu cover pääsi mukaan vuonna 1993 ilmestyneelle Blondien harvinaisuuskokoelma-albumille Blonde and Beyond. Syyskuussa 1994 Atomicista julkaistu remiksattu versio saavutti brittien singlelistalla sijan 19. Huhtikuussa 1995 se julkaistiin Yhdysvalloissa ja kohosi Billboardin Dance/Club- soittolistojen kärkeen. Mainittu versio pääsi mukaan useille Blondien kokoelma-albumeille. Neljä vuotta myöhemmin Atomic remiksattiin vielä uudestaan ja kyseinen versio pääsi mukaan Britanniassa ilmestyneelle kokoelma-albumille Atomic-The Very Best of Blondie. Sleepy Sleepers julkaisi Atomicista vuoden 1980 albumillaan Metsäratio Tiina Tiikerin leadvokalisoimana suomennoksen nimellä Painimaan.

Tiistain tukeva:The Bandin 70-luvun puolivälin tuotannon mestariteoskappale

 It Makes No Difference on Robbie Robertsonin kirjoittama ja Rick Dankon vokalisoima kappale, joka  alun perin ilmestyi merkittävän kanadalaisen rockyhtyeen The Bandin 70-luvun puolivälissä julkaisemalla albumilla Northern Lights Southern Cross. Lisäksi kappale on päässyt  mukaan useille yhtyeen kokoelma- ja livelevyille mukaan lukien vuonna 1978 valmistuneen elokuvan The Last Waltz soundtrackalbumi. It Makes No Differencesta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Solomon Burke, My Morning Jacket ja Over the Rhine. Musiikkijournalisti Barney Hoskyns on kuvannut It Makes No Differencea country-soulballadiksi. The Band-elämänkerturi Craig Harrisin mukaan kyseessä on eräs popmusiikin historian surullisimmista kappaleista. Musiikkikriitikko Nick De Rison mielestä The Band ei tuotannossaan koskaan ole levyttänyt surullisempaa hetkeä, joka on myös spesifisyydessään yhtyeen tuotannon ilmeisin. Kappaleen teemana on sen kertojaminän kyvyttömyys päästä yli epäonnistuneesta suhteesta. Surullisuutta ilmaisevia ja säähän liittyviä metaforia kappaleessa edustavat aurinko, joka ei milloinkaan paista, jatkuva sade sekä alhaalla roikkuvat pilvet. Kriitikoiden mukaan It Makes No Differencen saavuttamaan suosioon on keskeisesti vaikuttanut Rick Dankon leadvokalisointi mainitussa kappaleessa. De Rison mukaan Dankon laulusuoritus onnistuu ilmaisemaan kappaleen yksinäisyyden pohjan ja samalla säilyttämään käsityksen tunteellisesta hylkäämisestä silti kuulostamatta kohtaloonsa alistuneelta. Rumpali Levon Helm ja kosketinsoittaja Richard Manuel laulavat harmonioita kappaleen kertosäkeessä lisäten sen tuskan ymmärtämystä. Hoskynsin ja DeRison mukaan Robertsonin kitara- ja Garth Hudsonin urkusoolo täydentävät  osaltaan laulusuorituksen vaikutusta. DeRison mukaan Danko, Hudson ja Robertson kävelevät kaikki samaa polkua mutta siinä, missä Danko on lähempänä tuhoa,  Hudson ja Robertson pyrkivät pelastukseen ja haluttomaan hyväksymiseen. Robertson on maininnut kirjoittaneensa It Makes No Differencen nimenomaan Dankon vokalisoitavaksi ja se, mitä hän Garthin kanssa pystyi lisäämään kappaleen lausunnon viimeistelemiseksi, tapahtui puhtaasti vaistonvaraisesti.  The New Rolling Stone Album Guideen Northern Lights Southern Crossista arvion laatineen Mark Kempin mukaan It Makes No Difference lukeutuu Ophelian ja Acadian Driftwoodin kanssa niiden Northern Lights Southern Cross -albumilla julkaistujen kolmen kappaleen joukkoon, joiden ansiosta Robbie Robertson säilytti asemansa eräänä rockin historian laadukkaimmista laulunkirjoittajista. AllMusiciin kirjoittaneen Rob Bowmanin mukaan It Makes No Difference saattaisi hyvin olla paras romanttinen balladi The Bandin tuotannossa.