28. elokuuta 1990 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time's Up on Living Colour -yhtyeen toinen studioalbumi. Vuonna 1988 ilmestyneen ja menestyksekkään esikoisalbumi Vividin seuraaja on musiikillisesti monipuolinen ja kyseisellä pitkäsoitolla vieraili useita artisteja, eli Queen Latifah, Little Richard, Doug E. Fresh, Maceo Parker ja James Earl Jones. Kultalevyksi myyneen Time's Upin paras listasijoitus Billboardin 200-listalla oli kolmantenatoista. Lisäksi albumi vastaanotti parhaan hardrockesityksen Grammyn. Village Voicen vuosittain järjestetyssä Pazz & Jop -kriitikkoäänestyksessä Time's Up saavutti viidennen sijan. Kyseessä oli viimeinen Living Colour-albumi yhtyeen basistille Muzz Skillingsille, tosin yhtyeen levyjulkaisujen osalta hän oli mukana vielä Time's Upia seuranneella ep:llä Biscuits. Helmikuun lopussa 2014 Music on Cd julkaisi Time's Upin Euroopassa uudelleen. Tyylillisesti albumia on kuvattu hardrock ja funkmetal-albumiksi, joka sisältää lisäksi elementtejä jazzista, funkista, jazzfuusiosta, Delta bluesista, soulista, heavy metallista, punkrockista ja taiderockista. Time's Upin bonuskappaleita ovat vuonna 1990 Chicagossa taltioidut liveversiot kappaleista Final Solution ja Middle Man. Lisäksi mukana on soul power-mix albumin hittikappaleesta Love Rears Its' Ugly Head. Yhdysvalloissa Time's Upista julkaistiin myös 12 kappaleesta koostuva promoversio, jolta puuttuivat albumin perusversiolta löytyvät kappaleet History Lesson, Ology 1 ja Tag Team Partners. Cd:n lisäksi Time's Upin promoversiosta julkaistiin kultavinyyliversio.
Marraskuussa 1965 Pyen julkaisemana ilmestynyt Take Me for What I'm Worth on brittiläisen The Searchers-yhtyeen viides studioalbumi, joka yhtyeen tuotannosta ensimmäisenä pitkäsoittona ei kotimaassaan saavuttanut top 20 -listaa. Kyseessä oli viimeinen yhtyeen albumeista, jonka työstämiseen rumpali ja The Searchersin perustajajäsen Chris Curtis osallistui. Pitkäsoitto sisältää sekä yhtyeen originaalituotantoa, että melko tunnettuja covereita, joihin lukeutuvat The Ronettesin Be My Baby, Fats Dominon I'm Ready sekä Smokey Robinsonin I'll Be Doggone. Albumin nimikappale Take Me for What I'm Worth on P. F. Sloanin sävellystuotantoa ja mainitulla biisillä The Searchers sai viimeisen top 20-singlemenestyksensä Britanniassa. Nauhoitukset Take Me for What I'm Worth-albumia varten alkoivat Pyen studioilla toukokuussa 1965. Vuoden 1965 aikana lähes kaikkien Brian Epsteinin manageeraamien mersey beat-yhtyeiden suosio kääntyi laskusuuntaan. Chris Curtis otti tässä vaiheessa The Searchersissä eräänlaisen johtohahmon aseman. Myös kitaristi John Mc Nally oli säveltämässä keskeistä osaa albumin omaa tuotantoa edustaneista kappaleista, joihin lukeutuivat It's Time ja Don't You Know Why. Huilusoolon sisältävä Too Many Miles oli ensisijaisesti Chris Curtisin säveltämä. Nauhoituksissa I'll Be Doggonesta työstettiin myös hänen leadvokalisoimansa versio, joka julkaistiin tosin ainoastaan Yhdysvalloissa albumilla The Searchers No 4. Vaikka Take Me for What I'm Worthin nauhoitukset saatiin valmiiksi suhteellisen nopeasti, albumin julkaisua pantattiin viisi kuukautta. Mainittu ratkaisu oli kenties virhe, sillä juuri vuoden 1965 aikana brittiläinen musiikki kehittyi varsin nopeasti. Yhdysvalloissa Kapp Records julkaisi albumin The Searchers No 4 jo vuoden 1965 syyskuussa. Se erosi biisilistaltaan, sillä kappaleet I'm Ready, It's Time, Too Many Miles ja Take Me for What I'm Worth oli feidattu ja niiden tilalla olivat singlehitit Goodbye My Love ja He's Got No Love sekä The Searchersin omaa tuotantoa edustavat mainittujen singlejen b-puolina ilmestyneet Til I Met You ja So Far Away. Billboardin top 200-listalle albumi nousi lokakuussa 1965. Sen parhaaksi listasijoitukseksi jäi 149 kahden viikon ajaksi. Singleformaatissa julkaistiin albumin avauskappale You Can't Lie to Liar b-puolellaan Don't You Know Why, mutta se jäi vaille listasijoitusta.
Rock & Roll, jota nähdään ajoittain myös kirjoitusasussa Rock N' Roll, on The Velvet Undergroundin vuonna 1970 ilmestyneeltä albumilta Loaded löytyvä ja Lou Reedin käsialaa oleva kappale, joka sittemmin päätyi myös hänen soolokeikkojensa ohjelmistoon. Kappale kertoo tarinan Jenny-nimisestä tytöstä, jonka elämän rock pelasti. The Velvet Undergroundin boxin Peel Slowly and See kansiteksteissä Lou Reed on maininnut Rock & Rollin kertoneen hänestä itsestään. Jollei hän olisi kuullut rockia, hän ei olisi tiennyt maailmassa olevan elämää. Elokuvat ja tv eivät olleet hänelle keskeisiä, vaan radiosta kuultu rock. Loadedin lisäksi Rock & Roll on päässyt mukaan useille The Velvet Undergroundin ja Lou Reedin livelevyile, eli mainittu kappale on lisäksi löydettävissä albumeilta 1969: The Velvet Underground Live; Live MCMXCIII; Loaded: Fully Loaded Edition; American Poet; Another View; Rock 'n' Roll Animal; Live in Italy; Rock and Roll: an Introduction to The Velvet Underground.; Rock and Roll Diary: 1967–1980. Rock & Roll on lisäksi mukana useissa elokuvissa, joista mainittakoon A Guide to Recognizing Your Saints, Rock 'n' Roll High School ja SLC Punk!Mitch Ryderin yhtyeessä Detroit Wheels vaikutti myöhemmin Lou Reedin kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt kitaristi Steve Hunter. Mainittu yhtye esitti vuonna 1971 erään varhaisimmista Rock & Rollista työstetyistä coverversioista. Tekstin kohta New York Station muuttui mainitun yhtyeen tapauksessa luontevasti Detroit Stationiksi. Naishardrockin pioneeriyhtye The Runaways levytti Rock N' Rollista coverin kesäkuussa 1976 ilmestyneelle ja nimeään kantavalle esikoisalbumilleen ja teksti vaihtui mainitun yhtyeen tapauksessa luontevasti LA Stationiksi. Rock & Rollista niiin ikään coverin levyttänyt losangelesilaisyhtye Jane's Addiction hyödynsi sitä vastoin omassa versiossaan originaalia New York Station -lyriikkaa.
Myös rockin äänenä tunnettu Glenn Hughes on brittiläinen solisti ja basisti, joka muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään Trapeze-yhtyeessä, Deep Purplen kolmannessa ja neljännessä kokoonpanossa sekä Black Sabbathissa 80-luvun puolivälissä. Sessiomuusikon töidensä lisäksi Hughes on luonut merkittävän soolouran. Loppuvuoden 2013 ja alkuvuoden 2015 välillä Hughes johti yhtyettä California Breed ja lisäksi vuonna 2009 perustettua superyhtyettä Black Country Communion. Huhtikuussa 2016 Hughes pääsi Rock and Roll Hall of Fameen Deep Purplen jäsenenä. Hughes syntyi Cannockissa, Staffordshiressa 21. elokuuta 1951. Jo 60-luvulla hän vaikutti yhtyeen Finders Keepers basisti/solistina. Mainittua yhtyettä seurasi funkrockyhtye Trapeze. Vuonna 1973 Hughes otti Roger Gloverin paikan Deep Purplen basistina, vaikka hän piti itseään enemmän solistina kuin nelikielisen taitajana. Purplen leadvokalistiksi Ian Gillanin paikalle valikoitui aluksi kaavaillun Freen Paul Rodgersin sijaan David Coverdale ja Hughesista tuli bassottelunsa lisäksi yhtyeen toinen solisti. Hughes oli mukana Purplen studioalbumeilla Burn, Stormbringer ja Come Taste the Band. Purple lopetti siltä erää toimintansa vuonna 1976. Hughesin esikoissooloalbumi Play Me Out ilmestyi seuraavana vuonna. Vuonna 1982 Hughes muodosti kokoonpanon Hughes/Thrall Pat Traversin kitaristin Pat Thrallin kanssa. Yhtyeen nimikkoalbumi oli varsin laadukas, mutta henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi kaksikko teki sen tiimoilta ainoastaan 17 esiintymistä. 80-luvun puolivälissä Hughes levytti kaksi albumia Phenomena-yhtyeen kanssa ja oli mukana Gary Mooren albumilla Run for Cover sekä Black Sabbathin pitkäsoitolla Seventh Star. Viimeksi mainittu albumi oli tosi asiassa Tony Iommin sooloalbumi, mutta levy-yhtiön painostuksesta se julkaistiin nimellä Black Sabbath Featuring Tony Iommi. Albumi saavutti myönteiset arviot, mutta Hughes kykeni tekemään sen tiimoilta ainoastaan kuusi keikkaa, joiden jälkeen hänen paikkansa solistina otti Ray Gilen. 90-luvun alussa puhdistautunut Hughes palasi ja oli mukana KLF:n hittikappaleella America:What Time is Love? Hän oli myös solistina Europen kitaristin John Norumin sooloalbumilla Face the Truth. Tämän jälkeen Hughes on keskittynyt ensisijaisesti soolouraansa. Vuonna 1999 hän teki Teksasissa lyhyen tribuuttikiertueen TommyBolinille. Rummuissa oli tuolloin Black Oak Arkansas-yhtyeessä vaikuttava Tommyn veli Johnnie. Vuonna 2005 ilmestyi Hughesin sooloalbumi Soul Mover, jonka tiimoilta hän teki kiertueen Euroopassa. Samana vuonna hän oli mukana Tony Iommin toisella soolalbumilla Fused. Vuonna 2006 ilmestyneen Hughesin albumin Music for the Divine työstämiseen osallistuivat Red Hot Chili Peppersin John Frusciante ja Chad Smith. Mainitun albumin tiimoilta Hughes konsertoi Euroopassa kyseisen vuoden syksyllä. Marraskuussa 2007 Edel Recordsin julkaisemana ilmestynyt Live in Australia ilmestyi sekä albumi- että dvd-formaatissa ja se sisälsi Sydneyssä kuuluisalla Basement-clubilla soitetun akustisen konsertin. Seuraava albumi First Underground Nuclear Kitchen oli vuorossa toukokuussa 2008. Vuonna 2009 Hughes perusti yhtyeen Black Country Communion rumpali Jason Bonhamin, kitaristi Joe Bonamassan ja kosketinsoittaja Derek Sherinianin kanssa. Yhtye julkaisi kolme albumia vuoteen 2012 mennessä ja hajosi maaliskuussa 2013 Bonamassan jätettyä yhtyeen. Black Country Communionin reunion ajoittui vuoteen 2016 ja seuravana vuonna yhtyeeltä ilmestyi neljäs albumi.Heinäkuussa 2010 Lontoon High Voltage-festivaaleilla Hughesia kuultiin Heaven & Hellin solistina ja kyseinen konsertti oli tribuutti loppuaikojen Ronnie James Diolle. Toukokuussa 2011 ilmestyi Hughesin elämäkertateos Deep Purple and Beyond:Scenes from Life a Rock Star. Joel McIverin kanssa kirjoitetun teoksen työstämiseen osallistuivat lisäksi Tony Iommi, David Coverdale, Ozzy Osbourne ja Tom Morello. Esipuheesta kirjassa vastaa Metallican Lars Ulrich. Vuonna 2014 yhden albumin julkaisseessa California Breedissä vaikuttivat Hughesin lisäksi Jason Bonham ja kitaristi Andrew Watt.
Vuonna 2015 Hughes teki soolona maailmankiertueen ja seuraavana vuonna ilmestyi hänen tähän mennessä tuorein sooloalbuminsa Resonate. Vuodesta 2019 Hughes on kuulunut superyhtyeeseen The Dead Daisies.
The Company of Snakes oli brittiläinen, vuonna 1998 perustettu rockyhtye. Se koostui brittihardrockin klassikkoihin lukeutuneen Whitesnake-yhtyeen jäsenistöstä, joka oli soittanut lisäksi yhtyeessä The Snakes. The Company of Snakes julkaisi kaksi albumia, kunnes yhtyeen nimeksi vaihtui vuonna 2004 M3. The Company of Snakesin perustivat Whitesnakessa kitaroineet Micky Moody ja Bernie Marsden The Snakes-yhtyeen lopetettua toimintansa. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Black Sabbathissa ja Whitesnakessa bassotellut Neil Murray, Manfred Mann's Earth Bandin ex-rumpali John Lingwood ja Bad Companyssa vokalisoinut Robert Hart, jonka paikan otti myöhemmin brittiläinen Gary Barden. Viimeinen kiinnitys yhtyeeseen oli aikaisemmin Rainbowssa vaikuttanut kosketinsoittaja Don Airey. The Company of Snakes teki kiertueen, jolla yhtye esitti lähes pelkästään vanhaa Whitesnake-tuotantoa. Solisti Barden jätti yhtyeen pian kiertueen jälkeen ja hänen paikkansa otti ruotsalainen, Snakes in Paradise-yhtyeen johtohahmo Stefan Berggren. Yhtye konsertoi koko uransa ajan ja julkaisi livealbumin Here They Go Again. Kyseinen konsertti oli Bardenin vokalisoima, mutta Berggren korvasi hänen lauluosuutensa studiossa vuonna 2001. Mainitun albuminsa tiimoilta The Company of Snakes teki promokiertueen, jonka Saksan-osuudella toisena yhtyeenä oli rumpalinsa Jerry Shirleyn uudelleen kasaama Humble Pie, joka oli promoamassa omaa albumiaan Back on Track. Vuonna 2002 The Company of the Snakesilta ilmestyi studioalbumi Burst the Bubble, joka nauhoitettiin Don Aireyn jätettyä yhtyeen. Berggren lähti pian hänen jälkeensä ja jäljelle jääneet The Company of the Snakesin jäsenet perustivat yhtyeen M3. Sen lopetettua toimintansa Micky Moody ja Neil Murray perustivat yhtyeen Snakecharmer.
22. marraskuuta 1980 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Ghost Riders in the Sky on yhdysvaltalaisen southern rockiksi luokiteltavissa olevan The Outlaws-yhtyeen kuudes studioalbumi. Yhtyeen varhaisemmilta pitkäsoitoilla aika ajoin tutuiksi tulleet countryvaikutteet loistavat poissaolollaan ja Ghost Riders in the Sky on tyylillisesti lähellä hardrockia. The Outlawsille albumi merkitsi jonkinasteista comebackia yhtyeen heikommin menestyneiden edellisten pitkäsoittojen jälkeen. Stan Jonesin käsialaa olevasta Ghost Riders in the Skysta levytetty cover oli myös The Outlawsin levytyksenä suhteellisen suosittu. Siinä kappaleen viimeinen säkeistö jätettiin pois ja The Outlawsin versio saavutti Billboardin listalla sijan 31. maaliskuun lopussa 1981. Listaviikkoja kappaleelle kertyi 15. Ghost Riders in the Sky-albumin toinen coverkappale I Can't Stop Loving You on laulaja/lauluntekijä William Nichollsin säveltämä ja ensiksi hänen lyhytaikaisen projektinsa White Horsen vuonna 1977 ilmestyneelle esikoisalbumilleen levyttämä. Leo Sayerin kappaleesta seuraavana vuonna levyttämä cover saavutti brittilistalla kuudennen sijan ja Phil Collinsin vuonna 2002 ilmestynyt versio sijan 28. Omalla kappaleesta levyttämällään versiolla The Outlaws saavutti huomiota myös edustamiensa southern rock-piirien ulkopuolella. The Outlawsin jäsenistöstä Ghost Riders in the Sky jäi viimeiseksi albumiksi, jonka työstämiseen Billy James osallistui.
Skunk Anansie on brittiläinen rockyhtye, jonka kokoonpanon muodostavat leadvokalisti/kitaristi Skin, basisti/taustalaulaja Cass, kitaristi/taustalaulaja Ace sekä rumpali/perkussionisti Mark Richardson. Skunk Anansie aloitti toimintansa vuonna 1994, hajosi vuonna 2001 ja kasasi rivinsä vuonna 2009. Nimensä yhtye on ottanut akanilaisten kansantarinoiden hämähäkkimiehestä Ghanasta ja adjektiiviattribuutti on lisätty antamaan nimelle ilkeää sävyä. Skunk Anansie on julkaissut kuusi albumia, yhden kokoelmalevyn ja useita singlehittejä. Yhtye niputetaan usein brittirockin genreen. Vuonna 2004 ilmestyneen teoksen Guinness Book of British Singles & Albums mukaan Skunk Anansie oli eräs suosituimmista brittiyhtyeistä vuosien 1952 ja 2003 välillä. Sekä albumit että singlet mukaan lukien yhtye oli nimittäin pysytellyt listoilla 142 viikon ajan. Vasta mainitun teoksen 17. ja juuri vuonna 2004 ilmestynyt painos otti huomioon singlejen lisäksi myös albumilistalla vietetyt viikot. Debyyttikeikkansa yhtye soitti Lontoon Splash-clubilla maaliskuussa 1994. Seuraavana vuonna Kerrang!-lehden lukijat äänestivät Skunk Anansien parhaaksi uudeksi brittiyhtyeeksi. Edellisen rumpalinsa Robbie Francen korvaajan, eli Mark Richardsonin yhtye tapasi juuri palkintoseremoniassa. Koesoittotilaisuus järjestettiin ja yhtye löysi uuden kokoonpanonsa. Samana vuonna yhtyeen kappaleet Feed ja Selling Jesus ilmestyivät elokuvan Strange Days soundtrackalbumilla. Vuonna 1996 Kerrang!:in lukijat äänestivät Skunk Anansien parhaaksi brittiläiseksi livebändiksi. Vuonna 1996 Skunk Anansie valittiin parhaaksi livebändiksi ja parhaaksi yhtyeeksi MTV European Music Awardseissa. Sylvia Massyn tuottama yhtyeen esikoisalbumi Paranoid &Sunburnt nauhoitettiin kuudessa viikossa ja kakkosalbumi Stoosh ilmestyi vuonna 1996. Molempien pitkäsoittojen julkaisijana oli One Little Indian Records. Vuonna 1998 Skunk Anansien levy-yhtiöksi vaihtui Virgin Records ja yhtyeen kolmas pitkäsoitto Post Orgasmic Chill ilmestyi vuonna 1999. Samaisena vuonna 1999 Skunk Anansie oli viimeinen Glastonbury Festivaalin pääesiintyjänä soittanut yhtye. Se esiintyi viimeisenä Pyramid-stagella 27. kesäkuuta. 90-luvun aikana Skunk Anansie konsertoi ympäri maailmaa esimerkiksi U2:n, Aerosmithin, Bad Religionin, Therapy?:n ja Killing Joken kanssa.
Skunk Anansien lopetettua toimintansa Skin aloitti soolouransa. Hänen esikoisalbuminsa Fleshwounds oli työstetty pitkäaikaisen biisintekokumppanin Len Arranin kanssa ja se ilmestyi syyskuussa 2003. Kakkossoolo Fake Chemical State julkaistiin maaliskuussa 2006. Ace julkaisi nimellä Ace Sounds työstetyn albumin Still Hungry. Myöhemmin hän liittyi yhtyeeseen Inner Mantra. Lisäksi Ace on toiminut tutorina modernin musiikin Brightonin instituutissa. Vuonna 2002 Cass nauhoitti albumin Scars Gary Mooren kanssa ja vaikutti hänen basistinaan ja taustalaulajanaan. Skinin ensimmäisellä sooloalbumilla Cass vastasi useista instrumenteista. Mark oli mukana useiden artistien, kuten Skinin levyillä ennen kuin hän liittyi yhtyeeseeen Feeder sen orginaalirumpalin Jon Leen kuoltua. Acen tavoin myös Mark on ollut tutorina Brightonin instituutissa. Toinen ja kolmas huhtikuuta 2009 ajoittuneet Skunk Anansien paluukeikat Lontoossa myytiin loppuun 20 minuutissa. Greatest Hits-kiertue käynnistyi 9. lokakuuta Brysselistä ja siihen sisältyi keikkoja ympäri Eurooppaa. Kokoelma-albumi Smashes and Trashes ilmestyi marraskuun toisena 2009. 15 kappaletta sisältävä kokoelma kattaa koko yhtyeen uran ja se sisältää myös kolme uutta biisiä; Because of You, Tear the Place Up ja Squander. Niistä ensin mainittu oli ensimmäinen albumilta poimittu single ja se oli top ten-menestys Italiassa. Skunk Anansien viides albumi Wonderlustre ilmestyi 13. syyskuuta 2010 ja sitä edelsi single My Ugly Boy. Pitkäsoitto nousi lokakuun alussa Italiassa albumilistan kärkeen ja oli top ten-menestys Euroopassa esimerkiksi Saksassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Puolassa. Toukokuussa 2010 Skunk Anansie soitti kaksi konserttia Berliinissä Ramsteinin lämmittelijänä. Pitkäsoitolta poimittu toinen single Over the Love ilmestyi marraskuussa ja kolmas, You Saved Me seuraavan vuoden maaliskuussa. Skunk Anansien kesäkuussa 2011 Rock Over Volga-festivaalilla Samarassa soittama konsertti sai poikkeuksellisen myönteisen vastaanoton. Yhtyeen soittaessa samaisen vuoden elokuussa Pukkelpopissa Belgiassa tragedia iski pienen tornaadon tappaessa viisi ihmistä ja useiden loukkaantuessa. Skunk Anansien originaalirumpali Robbie France menehtyi Ranskassa 14. tammikuuta 2012 52-vuotiaana. Skunk Anansien seuraava albumi oli syyskuussa 2012 ilmestynyt Black Traffic ja sen julkaisua seurasi kiertue Euroopassa. Syyskuussa 2013 ilmestynyt albumi An acoustic Skunk Anansie-Live in London oli nauhoitettu Cadogan Hallissa samaisen vuoden huhtikuussa. Albumi ilmestyi myös dvd-formaatissa. Tammikuun puolivälissä 2016 julkaistiin Skunk Anansien kuudes studioalbumi Anarchytecture ja sitä seurasi helmikuussa tiivis kiertue Euroopassa. Konsertointi jatkui samaisen vuoden kesänä. 25. tammikuuta 2019 ilmestynyt livealbumi 25 LIVE @25 sisälsi nimensä mukaisesti 25 biisiä, jotka oli poimittu yhtyeen siihenastisilta kuudelta studioalbumilta. Kyseiset liveversiot oli taltioitu yhtyeen vuoden 2017 kiertueelta. 25-vuotisjuhlaansa yhtye vietti vuonna 2019 soittamalla konsertteja Euroopassa kesän 2019 aikana ja lopettaen juhlallisuudet konsertteihin Britanniassa. Kesäkuussa 2019 yhtye vastaanotti Kerrang!:in Hall of Fame -palkinnon. Vuonna 2019 yhtyeeltä ilmestyi myös single What You Do for Love, jonka musiikkivideo oli mustavalkoinen konserttivideo. Vuonna 2020 ilmestyi single This Means War ja alkuvuodesta 2022 pikkulevyt Piggy ja Can't Take Your Anymore. Uudesta albumista ei kuitenkaan ole tehty ilmoitusta.
Living After Midnight on brittiläisen heavy metal-yhtye Judas Priestin kappale, joka ilmestyi sen vuonna 1980 julkaistulla ja lopulta platinalevyksi myyneellä albumilla British Steel ja lisäksi singleformaatissa. Tekstinsä osalta 70 - ja 80-lukujen taitteen kapinallista henkeä heijastava kappale lukeutuu Judas Priestin tuotannon suositumpiin. Kappaleen nimi-idea syntyi Tittenhurst Parkissa aamuneljän aikaan, kun kitaristi Glenn Tipton herätti äänekkäällä kitaroinillaan solisti Rob Halfordin. Tämä totesi Tiptonin totisesti elävän keskiyön jälkeen. Tipton piti kyseistä lausahdusta hyvänä otsikkona parhaillaan työstettävänä olleelle kappaleelle. Living After Midnightin tekstin kohta I took the city about 1 am. muutettiin live-esityksissä usein siksi kaupungiksi, jossa Priest kulloinkin esiintyi. Living After Midnightista työstettiin myös Julien Templen ohjaama musiikkivideo, joka kuvattiin konsertissa Sheffield City Hallissa. Living After Midnightista on levytetty useita coverversiota. The Donnasin näkemys on löydettävissä vuonna 2001 ilmestyneeltä albumilta The Donnas Turn 21. L.A. Gunsin versio on vuonna 2008 ilmestyneellä tribuuttilevyllä Hell Bent Forever ja Disturbedin cover vuonna 2010 ilmestyneellä ja Metal Hammerin julkaisemalla tribuuttialbumilla British Steel -albumille. Lisäksi se löytyy Disturbedin vuonna 2010 ilmestyneen albumin Asylum joiltakin painoksilta ja seuraavana vuonna julkaistulta b-puolikokoelmalta The Lost Chidren. Judas Priestin originaaliversiossa Living After Midnightissa kitarasoolosta vastaa Glenn Tipton.
23. elokuuta 1960 syntynyt Gary Hoey on yhdysvaltalainen, ensin hardrockia ja myöhemmin bluesia edustanut kitaristi, jonka diskografia käsittää yli 30 albumia. Lowellissa, Massachussetsissa syntynyt Hoey vietti nuoruudessaan aikaa Berkleyn College of Musicin läheisyydessä solmien kontakteja ja tarjoten maksua soittotunneista. Hän päätti omistautua musiikille ja jättikin siksi koulun ja alkoi soittaa Bostonin alueella sijainneissa clubeissa ja opettaa kitaransoittoa muille nuorille muusikoille. Vuonna 1987 Hoey suoritti koe-esiintymisen Ozzy Osbournelle tämän etsiessä korvaajaa yhtyeestään lähteneelle Jake E. Leelle. Paikka meni kuitenkin Zakk Wyldelle. Vuonna 1990 Hoey muodosti yhtyeen Heavy Bones solisti Joel Ellisin, basisti Rex Tellysonin ja rumpali Frankie Banalin kanssa. Yhtyeen esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1992, mutta bändi lopetti toimintansa pian sen jälkeen. Vuonna 1993 Hoey nauhoitti albumin Animal Instinct, joka sisälsi muun muassa coverin Focus-yhtyeen hitistä Hocus Pocus. Singleformaatissa ilmestynyt kappale nousi Billboard Mainstream Rock Tracks-listalla viiden suosituimman joukkoon. Vuonna 1995 ilmestyi soundtrack Endless Summer II. Artisteihin ja yhtyesiin, joiden kanssa Hoey on levyttänyt ja/tai konsertoinut lukeutuvat Queenin Brian May, Ted Nugent, Foreigner, Joe Satriani, The Doobie Brothers, Beth Hart, Kenny Wayne Shepherd, Eric Johnson, Steve Vai, Peter Frampton, Rick Derringer, Deep Purple ja Lita Ford. Keväällä 2010 Hoeyta kuultiin Jeff Beckin Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä. Vuonna 2012 Hoey soitti Lita Fordin albumilla Living Like a Runaway, jolle hän oli lisäksi ollut kirjoittamassa kappaleita. Hoey oli Fordin mukana myös mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehdyllä kiertueella. Vuonna 2008 ilmestyneellä albumilla Fade to Blues Hoeyn musiikin painopiste siirtyi albumin nimen mukaisesti hardrockista bluesiin. Hoeyn tuorein albumi on vuonna 2019 ilmestynyt ja Billboardin bluesalbumien listalla kakkossijalla debytoinut Neon Highway Blues.
21. marraskuuta 1989 ilmestynyt Presto on kanadalaisen rockyhtyeen Rushin 13. studioalbumi. Mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli Anthem Records ja kansainvälisesti yhtyeen tuotannon ensimmäisenä albumina Atlantic Records yhtyeen jätettyä Mercuryn. Rushin vuonna 1987 ilmestyneen albumin Hold Your Fire tiimoilta tehty kiertue päättyi seuraavana vuonna. Vuoden 1988 joulukuussa Rushin jäsenet kokoontuivat yhteen miettimään seuraavaa siirtoaan. Yhtye päätti pitää puolen vuoden tauon, ennen kuin se alkaisi työstää seuraavaa albumiaan. Mainittu pitkäsoitto, eli Presto tuli merkitsemään muutosta yhtyeen soundissa tehdessään edellisten syntetisaattorivetoisempien albumien jälkeen paluun kitaraorientoituneempaan tyyliin sekä sovitustensa että kirjoitustyönsä osalta. Kanadassa Presto saavutti seitsemännen ja Yhdysvalloissa kuudennentoista sijan. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Show Don't Tell, The Pass ja Superconductor, joista kaikista työstettiin lisäksi musiikkivideot. Kappaleista ensiksi mainittu kohosi Billboardilla Album Rock Tracks-listan kärkeen. Pitkäsoiton tiimoilta Rush teki helmi-kesäkuuhun 1990 ajoittuneen Presto Tourin. Yhdysvalloissa Presto saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Albumi remasteroitiin vuosina 2003 ja 2014, jälkimmäisellä kerralla osana boxia The Studio Albums 1989-2007. Presto julkaistiin uudelleen vielä vuonna 2015 Sean Mageen remasteroitua mainitun albumin Abbey Roadin studioilla. Rushin jäsenet ottivat Mageen itse yhteyttä ja pyysivät häntä remasteroimaan koko tuotantonsa. Tavanomaiseen tapaan Alex Lifeson ja Geddy Lee vastasivat albumin musiikista ja Neil Peart lyriikoista. Paluu Rushin tuotannon edellisiä albumeita kitaravetoisempaan ilmaisuun miellytti etenkin Lifesonia. Toisin kuin useilla muilla Rushin pitkäsoitoista, Prestolla ei ollut yhtä tiettyä lyyristä teemaa, vaan jokaisen kappaleen tekstit muodostivat oman kannanottonsa. Preston nauhoitukset tapahtuivat kesä-elokuussa 1989. Albumin kappaleista The Passista muodostui Peartille kaikkein keskeisin. Sen lyriikat ovat saaneet inspiraationsa Peartin ystävänsä kanssa tekemästä pyörämatkasta ja ystävän kertomuksesta nuoren itsemurhasta. Vaikean aiheensa vuoksi Peart työskenteli mainitun kappaleen parissa kaikkein tiiviimmin. Juuri The Pass-kappaleen ansiosta Peart valitsi Preston Rushin tuotannosta albumiksi, jonka hän haluaisi nauhoittaa uudelleen, jos se olisi mahdollista. Albumin nimikappaletta Presto Rush soitti konserteisssaan vasta vuoden 2010 Time Machine-kiertueellaan. Red Tiden on tulkittu olevan kuvaus ilmastonmuutoksesta. Hand Over Wrististä kaavailtiin ensiksi instrumentaalikappaletta, mutta Peartin lähettämät teksti-ideat saivat hyväksynnnän ja kappaleen instrumentaaliversiosta luovuttiin. AllMusiciin Prestosta laaditussa arviossa McKenzie Wilson antoi albumille neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta.
Thin Lizzy on irlantilainen, vuonna 1969 Dublinissa perustettu hardrockyhtye. Sen musiikillisessa ilmaisussa on kuultavissa voimakas vaikutteiden kirjo, eli bluesia, soulia, psykedeelistä rockia ja irlantilaista folkmusiikkia. Yleisesti Thin Lizzy on kuitenkin niputettu hardrockyhtyeeksi ja onpa sen musiikista käytetty joskus jopa termiä heavy metal.. Yhtyeen perustajajäsenet, rumpali Brian Downey ja basisti/solisti ja suurimmasta osasta kappalemateriaalista vastannut Phil Lynott tapasivat ollessaan vielä koululaisia. Lynott vaikutti Thin Lizzyn johtohahmona yhtyeen 12 studioalbumin ja yhden livetuplan mittaisen uran ajan. Yhtyeen singlekappaleista traditionaalinen irlantilainen folkkappale Whiskey in the Jar, The Boys Are Back in Town ja Waiting for An Alibi olivat kansainvälisiä hittejä. Lynottin edesmentyä tammikuussa 1986 Thin Lizzy jatkoi toimintaansa eri inkarnaatioilla, joiden keskeisinä jäseninä olivat kitaristit Scott Gorham ja John Sykes. Heistä viimeksi mainittu tosin jätti yhtyeen vuonna 2009. Gorham jatkoi myöhemmin uudella lineupilla, jossa myös Downey oli mukana. Vuonna 2012 Gorham ja Downey päättivät, ettei Thin Lizzyltä ilmestyisi enää uutta tuotantoa. Niinpä uusia albumijulkaisuja ja konsertointia varten perustettiin uusi yhtye Blackstar Riders. Thin Lizzy on sittemmin esiintynyt joissakin erikoistapauksissa. Thin Lizzyn johtohahmo Phil Lynott oli ensimmäinen tummaihoinen irlantilainen, joka saavutti kansainvälistä menestystä rockmusiikin saralla. Uransa aikana Thin Lizzyssä vaikutti useita kitaristeja, joihin Gorhamin lisäksi lukeutuivat Brian Robertson, Eric Bell, Gary Moore, Snowy White ja John Sykes. Downey ja Lynott muodostivat kaiken aikaa yhtyeen rytmiryhmän. Thin Lizzyn varhaisvaiheessa yhtyeessä oli jäseniä katolisista ja protestanttisista yhteisöistä. Lynott oli useita kollegoitaan nyanssikkaampi hardrockin edustaja. Hänen lyriikkansa käsittelivät usein työväenluokan rakkauteen ja vihaan liittyneitä draamoja. Lynottiin vaikuttivat Bob Dylan, Bruce Springsteen sekä irlantilainen kirjallinen traditio. Lynott ja Downey tapasivat koulussa Dublinissa 60-luvun alussa. West Bromwichissa, Britanniassa syntynyt Lynott oli asunut Dublinissa kolmevuotiaasta. Downey oli syntynyt Dublinissa 27. tammikuuta 1951. Lynott liittyi paikallisen yhtyeen The Black Eaglesin solistiksi vuonna 1963 ja Downeysta tuli samaisen yhtyeen rumpali kahta vuotta myöhemmin. Vuonna 1967 basisti Brush Shiels pyysi Lynottia liittymään yhtyeeseen Skid Row, jonka kokoonpanon Shielsin kehotuksesta täydensi alkuvuodesta 1968 nuori belfastilaiskitaristi Gary Moore. Kesäkuussa 1969 yhtye teki vähemmän onnistuneen tv-esiintymisen ja Shiels joutui erottamaan Lynottin yhtyeestä. Kaksikko pysyi silti hyvissä väleissä ja Shiels opetti Lynottille bassonsoittoa. Downeyn edellisen yhtyeen Sugar Shackin lopetettua toimintansa Lynott perusti hänen kanssaan yhtyeen Orphanage. Kolmas syyskuuta 1947 syntynyt kitaristi Eric Bell aloitti uransa paikallisissa yhtyeissä, joihin lukeutuivat esimerkiksi The Deltones, Shades of Blue ja The Bluebeats. Hän ehti myös olla mukana viimeisessä Van Morrisonin aikaisessa Them-yhtyeen kokoonpanossa syys-lokakuussa 1966. Myöhemmin Bell muutti Dubliniin ja liittyi irlantilaiseen show-yhtyeeseen The Dreams. Hänen suunnitelmissaan oli kuitenkin rockyhtyeen perustaminen. Niin ikään Themissä vaikuttanut kosketinsoittaja Eric Wrixon muutti Dubliniin ja soitti showbändeissä, mutta hänellä oli Bellin kanssa samankaltaisia musiikillisia suunnitelmia. Joulukuussa 1969 Bell ja Wrixon tapasivat sattumalta Dublinissa ja havaitsivat suunnitelmissaan olevan yhtyen perustaminen. Countdown Clubilla he todensivat Lynottin ja Downeyn esiintyvän Orphanagen riveissä. Lynott ei soittanut tuolloin bassoa, mutta Bell vakuuttui erityisesti Downeyn soitosta ja meni rupattelemaan kaksikon kanssa uuden yhtyeen perustamisen tiimoilta. Kaksikko oli ensiksi skeptinen, vaikka olikin tietoinen Bellin musiikillisesta maineesta. Päätettiin, että mikäli uusi yhtye perustettaisiin, se tulisi soittamaan Lynottin kappaleita ja tämä vaikuttaisi solistin tehtäviensä lisäksi myös basistina. Wrixon täydensi yhtyeen lineupin kosketinsoittajana. Bellin vierailtua Lynottin luona hän kuuli tämän tekemiä nauhoituksia. Bell vaikuttui Lynottin kappaleista ja tiesi kitaransoittotyylinsä niihin sopiviksi. Yhtye alkoi herättää huomiota irlantilaisessa musiikkilehdistössä lähes välittömästi. Nimi Thin Lizzy julkistettiin 18. helmikuuta ja se oli muunnelma The Dandy-sarjakuvan robottihahmosta nimeltä Tin Lizzie. Ensimmäisen keikkansa yhtye soitti koulussa Cloghranissa lähellä Dublinin lentokenttää. Keikkapäivämääräksi on eri lähteiden mukaan esitetty helmikuun 16:tta, 19:ttä ja 20:ta päivää. Heinäkuussa 1970 EMI julkaisi Thin Lizzyn esikoissinglen The Farmer/I Need You. Sen b-puoli oli John D' Ardisin kirjoittama ja hän omisti Trident-studiot, joilla nauhoitukset tehtiin. Single myi 283 kappaletta ja on nykyisin keräilyharvinaisuus. Wrixon jätti yhtyeen ennen singlen julkaisua ja palasi lopulta Belfastiin, missä hän liittyi vanhaan yhtyeeseensä Themiin. Wrixon edesmeni 13. heinäkuuta 2015. Vuoden loppuun mennessä Thin Lizzy oli solminut levytyssopimuksen Decca Recordsin kanssa ja seuraavan vuoden tammikuussa yhtye matkusti Lontooseen nauhoittamaan nimeään kantavan esikoisalbumin. Se myi suhteellisen hyvin, vaikkei saavuttanut listasijoitusta Britanniassa. Median edustajista dj:t John Peel ja Kid Jensen ottivat yhtyeen soittoonsa. Maaliskuussa 1971 yhtye muutti pysyvästi Lontooseen. Samaisen vuoden elokuussa ilmestyi kaupallisesti epäonnistunut ep New Day. Decca kustansi silti yhtyeen maaliskuussa 1972 ilmestyneen albumin Shades of Blue Orphanage. Thin Lizzyn debyytin tavoin albumin lyriikat sisälsivät Lynottin anekdootteja ja viittauksia hänen elämäänsä Dublinissa ja siellä kohtaamiinsa ihmisiin. Musiikillisesti kyseessä oli yhtyeen tulevasta hardrocksuunnasta poiketen kelttiläisvaikutteinen albumi, joka ei edeltäjänsä tavoin noussut listoille Britanniassa. Kesän 1972 aikana Thin Lizzyä pyydettiin nauhoittamaan albumillinen Deep Purple-covereita, jotka julkaistiin nimellä Funky Junction Play a Tribute to Deep Purple. Lauluosuuksista ja kosketinsoittimista albumilla vastasivat yhtyeen nimeltä Elmer Fudd jäsenet. Mukana oli myös muutama kyseisen yhtyeen käsialaa oleva instrumentaalikappale. Traditonaalin Danny Boy Bell soitti albumilla Jimi Hendrix-tyylisesti. Pitkäsoitto ilmestyi tammikuussa 1973. Loppuvuodesta 1972 Thin Lizzy teki Britanniassa merkittävän rundin glamrockia edustaneiden Sladen ja Suzi Quatron kanssa. Samoihin aikoihin Decca julkaisi Lizzyn version irlantilaisesta folkkkappaleesta Whisky in the Jar. Yhtye ei pitänyt julkaisusta, sillä se ei edustanut tyylillisesti yhtyeen soundia eikä imagoa. Versio kohosi joka tapauksessa Irlannissa listakärkeen ja myös Britanniassa kuudenneksi saavuttaen listasijoituksia myös muualla Euroopassa ja Thin Lizzy pääsi esiintymään Top of the Popsissa. Whiskey in the Jaria seurannut single Randolph's Tango edusti Lynottin harvinaislaatuisempaa tyyliä ja menestyi ainoastaan Irlannissa. Syyskuussa 1973 ilmestynyt seuraava albumi Vagabonds of the Western World saavutti runsaasti radiosoittoa, mutta ei edelleenkään päässyt listoille. Single The Rocker menestyi ainoastaan Irlannissa. Eric Bell soitti viimeisen keikkansa Thin Lizzyssä uuden vuoden aattona 1973 Queen University's Belfastissa. Hän jätti yhtyeen seuraavana päivänä. Loppukiertueen aikana kitaristin tehtävistä vastasi Skid Rown Gary Moore, joka oli mukana yhtyeessä ensiksi huhtikuuhun 1974 saakka. Mainittuna aikana nauhoitettiin kolme kappaletta, joista Still in Love with You päätyi Thin Lizzyn neljännelle albumille Nightlife. Moore perusti Colosseum II:n JonHisemanin kanssa. Toukokuuhun 1974 ajoittunut kiertue Saksassa toteutettiin lineupilla, jossa kitaristeina vaikuttivat Atomic Roosterissa ja Hard Stuffissa soittanut John Cann ja Peter Barnesin ja Ellisin kanssa soittanut, Berliinistä kotoisin ollut Andy Gee. Lineup jäi väliaikaiseksi, sillä Lynott ja Cann eivät tulleet henkilökohtaisesti toimeen ja Geellä oli sopimus toisen levy-yhtiön kanssa. Koesoittojen jälkeen uusiksi kitaristeiksi Thin Lizzyyn valikoituivat skotlantilainen Brian Robertson ja yhdysvaltalainen Scott Gorham. Livekeikoilla suuri osa vanhasta tuotannosta pudotettiin pois ja uusi levytyssopimus solmittin Phonogramin kanssa. Ensimmäinen uudelle levy-yhtiölle työstetty albumi Nightlife oli keveydessään pettymys yhtyeelle itselleen. Vaille listasijoitusta jäänyt pitkäsoitto myi 10 000 kappaletta. Alkuvuodesta 1975 Thin Lizzy konsertoi ensi kertaa Yhdysvalloissa Bob Segerin ja Bachman Turner Overdiven lämmitelijänä. Viimeksi mainittu saavutti huomattavaa suosiota singlellään You Ain't Seen Nothing Yet ja konsertoi myöhemmin samaisena vuonna Euroopassa Thin Lizzyn kanssa. Samaisena vuonna ilmestynyt albumi Fighting nousi Lizzyn pitkäsoitoista ensimmäisenä brittilistalle saavuttaen sijan 60. Singlet eivät edelleenkään nousseet listoille. Albumi käynnistyy coverilla Bob Segerin Rosaliesta ja sittemmin varsin tunnusomaista kahden kitaran harmoniasoundia hyödynnetään jo toden teolla kappaleessa The Wild One. Suicide-biisissä soolotilaa saavat sekä Robertson että Gorham. Thin Lizzy teki menestyksekkään kiertueen Status Quon kanssa ja 26. maaliskuuta 1976 ilmestyi yhtyeen lopulliseksi läpimurroksi osoittautunut albumi Jailbreak. Sen kappaleista singlestä The Boys Are Back in Town muodostui kansainvälinen hitti, joka nousi Britanniassa kahdeksanneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 12.Tuplakitarointi oli keskeisessä osassa koko albumilla ja hittisinglen lisäksi sitä kuultiin esimerkiksi raidoilla Emerald ja Warriors. Itse pitkäsoitto nousi Britanniassa kymmenenneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 18 ja myös albumin nimikappale menestyi myös singlenä. Yhdysvalloissa Thin Lizzy konsertoi esimerkiksi Aerosmithin, Rushin ja REO Speedwagonin kanssa. Kesäkuussa 1976 Thin Lizzyn oli tarkoitus konsertoida siellä Rainbown kanssa. Lynott sai kuitenkin hepatiitin ja yhtyeen oli pidettävä muutama kuukausi taukoa. Toipilasaikanaan Lynott kirjoitti suuren osan Thin Lizzyn seuraavalla albumilla, elokuussa 1976 nauhoitetulla pitkäsoitolla Johnny The Fox julkaistuista kappaleista. Näihin aikoihin Lynottin ja Robertsonin välillä alkoi esiintyä erimielisyyksiä esimerkiksi singlekappale Don't Believe a Worldin kirjoituskrediiteistä. Albumin tiimoilta tehty kiertue osoittautui varsin menestyksekkääksi. Joulukuuhun 1976 kaavailtu tärkeä kiertue jouduttiin perumaan Robertsonin loukattua kätensä Speakeasy-clubilla Lontoossa. Tammi-maaliskuussa 1977 Thin Lizzy teki kiertueen Yhdysvalloissa Queenin lämmittelijänä linepilla, jossa Gary Moore oli kitaristina. Kiertue oli menestyksekäs ja Lynott olisi toivonut Mooren jatkaneen Thin Lizzyssä, mutta tämä palasi Colosseum II:n riveihin. Robertsonia ei ollut erotettu yhtyeestä, mutta hän oli epävarma tulevaisuudestaan ja suunnitteli uutta yhtyettä Rainbown Jimmy Bainin kanssa. Ennen Yhdysvaltain-kiertuetta Lynott treenasi irlantilaiskitaristi Jimi Slevinin kanssa, mutta kyseinen Skid Rowssa soittanut muusikko ei lopulta otttanut Robertsonin paikkaa Lizzyssä. Toukokuussa 1977 Thin Lizzy matkusti Kanadaan ja nauhoitti triokokoonpanolla albumin Bad Reputation Gorhamin vastatessa kaikista kitaraosuuksista. Kuukautta myöhemmin Robertson liittyi mukaan vieraaksi ja soitti soolo-osuudet kolmeen kappaleeseen ja lisäksi rytmikitaroita ja koskettimia. Täysvaltainen yhtyeen jäsen hänestä tuli jälleen mainitun vuoden heinäkuussa. Syyskuussa ilmestynyt Bad Reputation menestyi hyvin nousten brittilistalla neljänneksi. Myös albumilta poimittu single Dancing in the Moonlight oli menestys. Vuoden 1977 aikana Thin Lizzy soitti pääesiintyjänä muun muassa Readingin festivaaleilla, Suomessa Ruisrockissa ja Dalymount Parkissa, Phibsboroughissa Dublinin pohjoispuolella. Vuonna 1978 ilmestyi Thin Lizzyn ensimmäinen livealbumi, tupla Live and Dangerous, joka osoittautui suureksi menestykseksi ja kohosi brittien albumilistalla kakkossijalle. Robertson erosi Thin Lizzystä lopullisesti kuudes heinäkuuta 1978 Ibizalla, sillä hänen ja Lynottin väliset erimielisyydet olivat kasvaneet ylitsepääsemättömiksi. Robertson ryhtyi jo aikaisemmin kaavailemaansa musiikilliseen yhteistyöhön Jimmy Bainin kanssa yhtyeessä Wild Horses. Lizzyn riveissä Lynott korvasi Robertsonin jälleen Gary Moorella. Näihin aikoihin Lynott perusti Sex Pistolsin Steve Jonesin ja Paul Cookin sekä Chris Speddingin ja Jimmy Bainin kanssa yhtyeen The Greedy Bastards, jonka kanssa hän konsertoi valikoidusti valikoidun settilistan kera. Mainittu yhtye oli Lynottin tapa liittyä osaksi punkliikettä ja samalla välttää joutumasta kategorioiduksi rockin tylsiin dinosauruksiin. The Greedy Bastardsin riveissä vierailivat ajoittain myös Bob Geldof ja Pete Briquette The Boomtown Ratsista. Elokuussa yhtye aloitti uuden kiertueen Yhdysvalloissa ja konsertoi sen jälkeen Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Brian Downey oli keuhkokuumeessa ja joutui viettämään aikaa Irlannissa. Kiertueella hänen paikkansa otti yhdysvaltalainen Mark Nauseef. Vuoteen 1979 mennessä Downey oli parantunut täysin ja yhtye aloitti uuden albuminsa Black Rose:A Rock Legend nauhoitukset Pariisissa. Kelttiläisvaikutteet olivat edelleen kuultavissa etenkin albumin päätöskappaleessa Roisin Dubh, joka oli seitsemänminuuttinen, traditionaalisista irlantilaisista kappaleista koostuva medley. Singlet Waitin' for an Alibi, Do Anything You Want to ja Lynottin tuoreelle tyttärelle omistettu Sarah olivat kaikki menestyksekkäitä ja itse pitkäsoitto saavutti brittilistalla toisen sijan. Gary Moore jätti Thin Lizzyn neljäs heinäkuuta 1979 Oaklandissa, Day on the Greenissä soitetun konsertin jälkeen. Hän julkaisi sittemmin useita menestyksekkäitä sooloalbumeita ja ehti työskennellä Lynottin kanssa albumillaan Back on the Streets ja singlellä Parisienne Walkaways ennen lähtöään Thin Lizzystä. 80-luvun puolivälissä kaksikko yhdisti vielä voimansa menestyssinglellä Out in the Fields. Lizzy jatkoi kiertuetta hetken triona, kunnes Midge Ure palkattiin paikkaamaan Moorea loput keikat. Ure oli ollut mukana kirjoittamassa kappaletta Get Out of Here Black Roselle ja soitti kitaraosuuksia kokoelma-albumille The Continuing Saga of the Ageing Orphans, joka koostui remiksatuista ja päälleäänitetyistä Eric Bellin aikaisista Lizzyn kappaleista. Syyskuussa alkaneelle Japanin-kiertueelle Lynott palkkasi myös Manfred Mann's Earth Bandissa soittaneen kitaristin Dave Flettin, jotta Ure voisi soittaa tarvittaessa koskettimia. Kiertue oli menestyksekäs, mutta Lizzyssä vaikutti kaksi väliaiaikaista jäsentä ja Lynottilla oli myös muita velvoitteita, kuten ensimmäinen sooloalbuminsa Solo in Soho. The Greedy Bastards julkaisi nimellä The Greedies joulukuussa 1979 singlen Merry Jingle, joka saavutti sijan 28. brittilistalla. Yhtyeen lineupin muodostivat tällöin Lynott, Gorham ja Downey sekä Pistolsin Jones ja Cook. Lynottin etsiessä Thin Lizzyn kokoonpanoon uutta pysyvää kitaristia hän ja muut Thin Lizzyn jäsenet työskentelivät Lynottin esikoissooloalbumin, huhtikuussa 1980 ilmestyneen pitkäsoiton Solo in Soho parissa. Dave Flett olisi toivonut pääsevänsä yhtyeen pysyväksi jäseneksi, mutta Lynott valitsi aikaisemmin Pink Floydin ja Peter Greenin kanssa työskennelleen Snowy Whiten. Pian Whiten yhtyeeseen liittymisen jälkeen Lizzyn kosketinsoittajaksi vaihtui Darren Wharton huhtikuussa 1980. Yhtyeeseen liittyessään hän oli ainoastaan 18-vuotias. Lyhyiden kiertueiden välillä Thin Lizzy viimeisteli seuraavan albuminsa Chinatown. Singleformaatissa siltä ilmestyivät sijan 21. tavoittanut albumin nimikappale ja top teniin kohonnut Killer on the Loose. Nimellä The Yorkshire Ripper tunnettu sarjamurhaaja Peter Sutchliffe oli noihin aikohin ajankohtainen. Chinatown julkaistiin lokakuussa 1980 ja se saavutti Britanniassa seitsemännen sijan, mutta Yhdysvalloissa Lizzyn albumit eivät nousseet sadan suosituimman joukkoon. Menestyksekkään Japaniin ja Australiaan suuntautuneen kiertueen jälkeen Lizzy teki loppuvuodesta 1980 uransa viimeisen kiertueen Yhdysvalloissa. Alkuvuodesta 1981 Lynott alkoi nauhoittaa seuraavaa sooloalbumiaan useiden muusikoiden kanssa. Heidän joukossaan oli myös Thin Lizzyn jäsenistöä. Samoihin aikoihin alettiin työstää myös uutta Thin Lizzyn pitkäsoittoa, joten muusikot eivät olleet aina tietoisia siitä, mitä albumia oltiin kulloinkin työstämässä. Huhtikuussa 1981 ilmestynyt Thin Lizzyn greatest hits-tyyppinen kokoelma-albumi The Adventures of Thin Lizzy saavutti brittilistalla kuudennen sijan, mutta single Trouble Boys joutui jäämään sijalle 53., mikä oli yhtyeen heikoin listasijoitus sitten 1970-luvun puolivälin. Huonon menestyksensä vuoksi Trouble Boys jätettiin pois Lizzyn seuraavalta albumilta Renegade. 16. elokuuta Thin Lizzy soitti ensimmäisen Slane Castle-konsertin pääesiintyjänä esimerkiksi Hazel O' Connorin ja U2:n lämmittelemänä. Marraskuussa 1981 ilmestynyt Renegade saavutti brittilistalla sijan 38. ja single Hollywood (Down on Your Luck) sijan 24. Mainstream Rock-listalla. Myöhemmin vuoden 1982 aikana Lynott teki soolokiertueen ja julkaisi toisen sooloalbuminsa The Phil Lynott Album, joka ei ollut erityisen menestyksekäs. Snowy White jätti Lizzyn elokuussa 1982. Syyskuuhun mennessä uudeksi kitaristiksi valikoitui Tygers of Pan Tangissa työskennellyt John Sykes. Hän oli mukana kirjoittamassa Lizzyn joutsenlauluksi jääneen albumin Thunder and Lightning ensimmäistä singlebiisiä Cold Sweat, vaikka muilta osin albumin kappaleet oli kirjoitettu jo aikaisemmin. Maaliskuussa 1983 ilmestyneestä ja aikaisempaa selkeämmin heavyvaikutteisesta albumista Thunder and Lightning muodostui selkeästi edeltäjäänsä suositumpi; se nousi neljänneksi brittilistalla. Jäähyväiskiertueeksi muodostuneelta kiertueelta taltioitiin livetupla Life, jolla monet aikaisemmin Lizzyssä soittaneet kitaristit olivat mukana kappaleilla, joiden levytyksessä he olivat alun perin olleet mukana. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli White. Downeyn ja Sykesin kanssa Lynott teki soolokiertueen nimellä The Three Musketeers. Vaikean Japanin-osuuden jälkeen Thin Lizzy soitti viimeisen konserttinsa Britanniassa Readingin festivaaleilla 28. elokuuta 1983. Vuonna 1992 se julkaistiin albumiformaatissa nimellä BBC Radio One Live in Concert. Neljäs syyskuuta Thin Lizzy soitti viimeisen konserttinsa Nurembergissä Monsters of Rock-festivaalilla, jonka jälkeen aktiivikauden Thin Lizzyn jäsenten tiet erkanivat.
Lokakuussa 1971 yhtyeen kotimaassa Britanniassa Bronze Recordsin ja Yhdysvalloissa Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt Look at Yourself on brittiläisen hardrockin uranuurtajiin lukeutuvan Uriah Heepin kolmas studioalbumi. Sitä voi myös pitää yhtyeen uran eräänlaisena varhaisena huipentumana. Look at Yourelf lasketaan nimittäin seuraajansa ja seuraavana vuotena julkaistun albumin Demons and Wizards kanssa Heepin tuotannon laadukkaimpiin pitkäsoittoihin lukeutuvaksi. Singleformaatissa albumilta julkaistiin lyhennettyinä versioina sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa albumin nimikappale sekä Ken Hensleyn ja David Byronin yhteistyötä edustava upea July Morning. Niistä ensimmäinen näki päivänvalon nelivitosena jo pitkäsoiton ilmestymisvuotena ja jälkimmäinen vasta vuonna 1973. July Morningin moog – osuuksista vastasi Mannfred Man ja Look at Yourselfin lopun suoranaisesta rytmillisestä ilotulituksesta yhtye Osibisa. Ken Hensley oli leadvokalistina albumin nimikappaleessa ja instrumenttien osalta hän soitti kyseisellä pitkäsoitolla urkujen ja pianon lisäksi myös sähkö- ja akustista kitaraa. Look at Yourselfin kappalemateriaalista laadukkaita revityksiä edustavat erityisesti Hensleyn käsialaa olevat I Wanna Be Free ja Tears in My Eyes. Hienoisesti junnaavampaa pitkäsoiton päätöskappaletta Love Machine olivat Hensleyn lisäksi työstämässä kitaristi Mick Box ja solisti David Byron. Sitä vastoin Hensleyn ja Byronin yhteistyötä edustava jylhä Shadows and Grief saa kantaa albumin unohdetun klassikon titteliä. What Should Be Done on pitkäsoiton balladihelmi.Vuonna 1996 ilmestynyt Look at Yourselfin remasteroitu versio sisältää kaksi ja vuoden 2003 Deluxe Edition seitsemän bonusraitaa, joista viisi puuttuu vuoden 1996 remasterilta. Mielenkiintoisinta antia extroissa edustavat erinomaisen Why-kappaleen varhainen versio sekä BBC-tulkinnat albumin nimikappaleesta sekä What Should Be Donesta. Mick Boxin ideoima pitkäsoiton peilikansi viittaa suoraan albumin nimeen ja siitä heijastuvaa vääristynyttä kuvaideaa hyödynnetään myös yhtyeen jäsenten albumin takakanteen sijoitetuissa kuvissa.
Kotimaisen hardrockin klassikkoyhtyeisiin kiistatta lukeutuva Peer Günt saapui pitkästä aikaa konsertoimaan Joensuun Kerubiin. Vuorenpeikkojen tanssin jälkeen setin käynnistivät Fat Girls Fire Wirelta ja Fuck the Jazz legendaariselta esikoisalbumilta. When Hell Breaks Loose oli ainoa valinta vuoden 1990 merkkialbumilta Don't Mess with the Countryboys ja Crazy Wild One lukeutui setin harvoihin yhtyeen nykyisen kokoonpanon (Timo Nikki, Sakke Koivula ja Pete Pohjanniemi) levytystuotantoa edustaviin kappaleisiin. Fire Wirelta settiin oli sisällytetty myös harvemmin soitettu mainio singlebiisi Wake Me Up. Leather Aunt Jean edusti yksin tähän mennessä tuoreimman Güntin studioalbumin, vuonna 2009 ilmestyneen Buck the Oddsin tuotantoa. Klassikkokimaran käynnisti balladikaunokki Losin' My Mind vuoden 1985 minialbumilta Through the Wall. Sitä seurasivat debyytin bluesahtava helmi Street 69, I Take Your Money (and Honey) Backseatilta, Good Girls Don't...-albumin nimikappaleesta käyvä ja melko harvoin kuultu Good Girls Don't Drink Whiskey ja esikoisalbumin kirkkaimpin helmiin lukeutuva Train Train. Pekka Nikin akustinen väritti slovariklassikkoa Years on the Road ja niin ikään Good Girlsin tuotantoa edustava singlehitti Bartender kuultiin seuraavaksi. Fire Wiren Young Man's Dream edusti setissä harvinaista herkkua; itselleni kyseessä oli kyseisen biisin livedebyytti. Myös Lock's on the Wrong Side Backseatilta lukeutuu harvinaisempiin huippuhetkiin. Ikiklassikot I Don't Wanna Be a Rock N' Roll Star ja Backseat päättivät varsinaisen keikan. Encoreihin säästettiin Red Chevy, yllättäen Backseatin klassikkotuotantoon lukeutuva Bad Boys Are Here sekä Liqueur and Drugs. Günt oli totutun hyvässä soitto- ja esiintymisvireessä ja myös yleisö tuntui viihtyvän.
Perinteitä kunnioittavaa hardrockia jo vuoden 2021 esikoisalbumillaan esimerkillisesti edustanut Mount Mary-yhtye julkaisi 18. elokuuta toisen pitkäsoittonsa Diamonds of a Fool. Albumin tiimoilta haastatteluun saapuivat solisti/kitaristi/biisintekijä Maria Hänninen ja kitaristi Petri Majuri.
Katsaus Mount Mary-yhtyeelle tapahtuneeseen bändin mainiot arviot vastaanottaneen esikoisalbumin ilmestymisen jälkeen?
Maria:"Esikoislevymme ilmestyi harmillisesti juuri pahimman koronakurimuksen keskelle. Mutta onneksi ihmiset olivat erittäin vastaanottavaisia, hommasivat levyä ja tulivat niille keikoille mitä nyt saatiin tehtyä. Jokusia yksittäisiä keikkoja on tehty siellä täällä ja tietenkin toivomme että uuden levyn myötä keikkoja tulee enemmän ja vähän kauemmaksikin kuin missä nyt ollaan pyöritty. Tätä levyä on tehty ehkä hieman hitaammalla tempolla, muutaman erillisen studiosession ryppäissä." Petri:"Bändi on hioutunut tiukemmaksi kun ollaan soitettu keikkoja ja mukava huomata, että musiikkiamme on kuunneltu.."
Lähitarkasteluun uusi, 18. elokuuta ilmestyvä toinen pitkäsoittonne Diamonds of a Fool. Kuinka albumin materiaali eroaa edeltäjästään paitsi, että on entistä laadukkaampaa?
Maria:"Rivakampaa menoa ja ehkä hieman suoraviivaisempaa. Riffejä riittää edelleenkin, ne ovat perusta biiseilleni. Ja Heart Astray-biisin on sanoittanut Rolf Nordström a.k.a. Henkku Pohjoisvirta. Olimme yhteistyössä hänen oman sooloprojektinsa tiimoilta, ja siinä ohessa hän lähetti englanninkielisen tekstin, johon alkoi heti puskea riffiä ja melodiaa päästäni. Joten levyllä on siis yksi biisi, joka ei ole sanoittamani." Petri:"Biisit on suorempia rockkappaleita ja tuotanto on pysynyt samankaltaisena rouheena vanhanliiton rockhenkisenä rytinänä."
Syntyhistoriaa uuden pitkäsoiton nimibiisille sekä kappaleille Insecurity, Now You Gotta Cry Alone ja Heavenly Light?
Maria:"Sanat biiseihini syntyvät yleensä aina jälkeenpäin. Ensin tulevat riffit, niiden mukaan rakentuvat soinnutus ja melodia. Ja "remuenglanti"-ölinäni ( millä yleensä löytyy rytmi melodiaan) joukossa saattaa olla joku järkevä sana tai lause, minkä pohjalle sanoitus sitten rakentuu. -Diamonds of a Fool Tätä tehdessä oli päässäni jotenkin sellainen Tommy Bolin -fiilis. En tiedä, kuuleko kukaan muu mitään sellaista siinä, mutta itse jostain syystä se fiilis iski, kun demoa tein kotonani ja soittelin riffikitaroita stemmoineen. Biisin "tarina " on ehkä jopa jotenkin kantaaottava..me ihmiset tavoittelemme elämässämme kaikenmoisia timantteja, huomataksemme lopulta niiden kuitenkin katoavan kuin tuhka tuuleen. Ja vakuuttelemme itselleme näitä "timantteja" haaliessamme että toimintamme on ihan ok ja kestää päivänvalon, vaikka ehkä tiedämmekin olevamme ulkokultaisia ja kykenemättömiä olemaan rehellisiä itsellemme. Antaudumme "massahypnoosin " valtaan- että eikös tämä olekin ihan ok, haemme toisiltammekin vakuutuksia että on ihan jees toimia vaikkapa epärehellisesti. Siis voidaan mammonan perässä juostessamme haalia oikealta ja vasemmalta sitä sun tätä, esiintyä oikeamielisinä, vaikka taskut ovat täynnä limaa. Kuitenkaan nuo vilungilla hankitut timantit eivät säilytä loistoaan.
-Insecurity-biisi syntyi vähän sisäisessä Led Zeppelin-fiiliksessä ja jostain pullahti mieleen "Communication Breakdown". Se johti sitten sanaan "Insecurity", mikä sopi rytmillisesti melodiaan. Kai siitä tuli sitten sellainen kuvaus sisäisen turvattomuuden fiiliksistä, mitä ihmissuhteissa varmasti jokaisella hetkittäin löytyy. Tätä soitetaan keikoilla vielä pidempänä versiona, missä Otto Haapanen pääsee tykittämään rummuilla oikein kunnolla. Alunperinkin oli tarkoitus antaa tässä biisissä Oton irroitella täysillä. Mikäs on irroitellessa , kun on loistorumpali kyseessä!
- "Now You Gotta Cry Alone" rakentuu vahvasti biisissä kuultavan riffin pohjalle. Joku Tony Iommi-kohtaus siinä oli minulla kaiketi menossa. Halusin jotakin hyvin painavaa ja raskasta, ja mielestäni biisin hitaampi osio on sellainen. Loppu on sitten irtipäästöä, tosin on siinäkin pohjalla riffi joka jauhaa. Majurin Petri oli sitä mieltä että loppuun sopisi Hendrixmäinen kitarointi jonka päälle samalla laulaisin niitä soittamiani linjoja. Se tosiaan toteutettiin sitten studiossa juuri noin, reuhasin studiokopissa Gibson SG kourassa ja "scattailin" siinä samanaikaisesti soittaessani.
-Heavenly Light- Tämä on oikeastaan rakkauslaulu, tai kutsu astua sisään yhteiselle matkalle. Jotenkin kuulin tämän päässäni alunperin duettoversiona. Levyllä se on kuitenkin yhden henkilön laulama, ja toimii näinkin. Tykkään tässä kovasti Jukan bassomeiningistä ja Petrin valtaisan hienosta soolokitaroinnista. Toki Corky Laingin timbalesit tuovat lisää svengiä ja mystiikkaa."
Kuinka yhdysvaltalaisen hardrockin klassikoihin lukeutuvan Mountain-yhtyeen Corky Laing sekä Spiritual Beggarsin Per Viberg päätyivät mukaan uudelle albumillenne? Millaista työskentely heidän kanssaan oli?
Maria:"Corkyn kanssa on ollut ilo saada tehdä yhteistyötä vuodesta 2019. Silloin eka kertaa sain laulaa Mountain-klassikoita Corkyn ollessa rummuissa. Tämä tapahtui Gloria-teatterissa. Corkyhan oli aiemminkin ollut Suomi-yhteyksissä Matti Häyryn rock-oopperoiden tiimoilta. Corky ja manageri-partnerinsa Tuija Takala ovat olleet tiiviisti kanssani yhteistyössä Gloria-teatterin keikasta lähtien, ja Sipoon E-studiolla saimme kunnian saada Corkyn perkussiotaiteilua myös Mount Maryn levylle äänitettyä. Corky ihastui E-studioon kovasti, ja siellä äänitettiin myös Corkyn viimeisin soololevy Finnish Sessions (2022), Petri Majurin ollessa puikoissa. Corky on myös vieraillut Mount Maryn livekeikoilla. Olin myös mukana soittamassa ja laulamassa toukokuisella Corky Laing & The Bobos Skandinavian turneella Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Per Wibergiin tutuistuin Radiomafian aikoina. Olin siellä äänitarkkailijana 2000-luvun alussa ja ilokseni sain miksata livenä bändejä B-studiossa ja etenkin Esa Kuloniemen ja Teppo Nättilän rootsiltojen ohjelmissa. Ruotsin kitarasuuruus Clas Yngström & Sky High tuli yhteen liveiltaan esiintymään, ja Per oli mukana tuossa kokoonpanossa. Aloimme keskustella musiikkiasioista enemmänkin, sain Periltä Mojobonen ja Spiritual Beggarsien levyt ja lähetin hänelle myöhemmin jotain omiani. Noin 17 vuotta myöhemmin löytyi sattumalta yhteys somen kautta . Mount Mary oli julkaissut silloin pari biisiä sinkkuna ja levy oli tekeillä. Iso massiivinen "Footprints in the Dark", MMn debyytin 8 minuuttinen pläjäys kaipasi kipeästi kosketinsoitinosastoa, joten rohkaistuin kysymään Periä mukaan. Hän sitten soittikin Hammond, Mellotron, piano ja Moog- raidat tuohon järkäleeseen. Ei ollut vaikea valinta kysyä mukaan Periä jälleen tälle levylle Hammondia soittamaan. Varsinkin kun tiesin hänen olevan armoton Hurriganes-diggari. Per soittaa "Tohu Bohu"-biisillä, jonka laulan yhdessä Remu Aaltosen kanssa." Petri:"Corkyn sessiot oli hauskat--pistettiin patterit pystyyn ja ukko paukuttaan with the feeling..."
Nimeäisitkö Diamonds of a Fool-albumin referenteiksi muutaman yhtyeen/artistin ja albumin?
Maria:"Väistämättä siellä kuuluu joitakin vaikutteita Black Sabbathista ja Led Zeppelinistä, AC/DCstä, ehkä jopa Deep Purplesta, näitä on vaikea eritellä , mitään ei ole tietoisesti pyritty jäljittelemään, mutta selkeästi musiikki kallistuu tuonne 70-luvun hard rock fiiliksiin..okei , voisihan siellä olla jotain ripausta vaikkapa Cactuksesta, Mother's Finestista.... Petrillä on kattava läpileikkaus myös nykybändeihin ,jotka liikkuvat samoilla akseleilla, työnsä eli äänittämisen/miksauksen/masteroinnin aalloilla pyöriessään hän kuulee nykyvirtauksia ja osaa niitä meidänkin musan soundeihin annostella sopivasti niin että tuoreus säilyy." Petri:"itse olen tutkinut Zeppeliinit ja Ac/Dc,t + muutaman nykyrytkeen...Greta Van Fleetin ja Rival Sonssin..ja hakenut fiiliksiä.."
Mount Maryn tulevaisuuden suunnitelmat keikkailun ym. osalta?
Maria:"Lisää keikkoja ja toivottavasti myös ulkomaillakin saadaan jossakin kohtaa soittaa. Olisi nasta päästä vetelemään joillekin jytärokkifestareille, lahkeet lepattaen." Petri:"Tehdään keikkoja ja toivomme musiikkimme tavoittavan diggarit ...."
Seitsemäs lokakuuta 1977 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Scarabus on jazzrockia edustaneen Ian Gillan Bandin kolmas ja samalla joutsenlauluksi jäänyt albumi. Vuonna 1982 Virgin Records julkaisi mainitun pitkäsoiton uudelleen Ian Gillanin Gillan-yhtyeen suosion ollessa suurimmillaan. Scarabuksesta ilmestynyt cd-uusintapainos sisältää perusalbumin kappaleiden lisäksi bonusbiisin My Baby Loves Me. Se on nauhoitettu Budokan Hallissa, Japanissa 22. syyskuuta 1977 ja oli alun perin tarkoitettu mukaan tupla-albumille Live at the Budokan, mutta jäi vahingossa pois mainitun albumin Britanniassa ilmestyneeltä painokselta. Scarabuksen nimikappaleen melodiaa Ian Gillan hyödynsi myöhemmin uudelleen vaikuttaessaan Black Sabbathissa Born Again-albumin tuotantoon lukeutuvassa kappaleessa Disturbing the Priest. Scarabuksen biiseistä Merury Highssa on sama riffi, jonka kitaristi Ray Wenfick soittaa albumilla Keep America Beautiful, Get a Haircut julkaistussa kappaleessa Back USA.
Lokakuun puolivälissä 1973 ilmestynyt Moondog Matinee on kanadalaisen rockin klassikon The Bandin viides studioalbumi. Toisin kuin edeltäjänsä, mainittu pitkäsoitto koostuu pelkästään coverkappaleista, joilla yhtye tuo esiin rakkauttaan rhythm and bluesia ja bluesia kohtaan. Tyylillisesti säännön vahvistavana poikkeuksena oli elokuvan The Third Man tunnussävelmä. Vuonna 2002 antamassaan haastattelussa yhtyeen rumpali Levon Helm mainitsi, että tuossa vaiheessa coveralbumi oli ainoa, mitä The Band olisi pystynyt tekemään. Yhtyeen jäsenet eivät tulleet toimeen keskenään, eivätkä he voineet kirjoittaa uutta tuotantoa. Alkuperäisenä ideana olisi ollut levyttää yhtyeen 1960-luvun puolivälissä soittamaa coverohjelmistoa, jolloin se tunnettiin nimellä Levon and The Hawks ja bändi esiintyi clubeissa Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Moondog Matineelle päätyneistä kymmenestä kappaleesta ainoastaan Share Your Love (with Me) oli kuulunut yhtyeen keikkaohjelmistoon 1960-luvun puolivälissä. Loput kappaleista olivat ensisijaisesti yhtyeen jäsenten diggaamia ja niistä Holy Cow ja Sam Cooken A Change Is Gonna Come olivat päätyneet keikkaohjelmistoon vasta clubiaikojen jälkeen. Rockklassikoita albumilla edustavat etenkin Presleyn Mystery Trainin, Chuck Berryn Promised Landin ja Fats Dominon I'm Readyn versiot. Vuonna 2001 Moondog Matineesta julkaistiin kuusi bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrojen joukossa oli muun muassa studioversio yhtyeen omaan keskeiseen tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Endless Highway.
Rudie Can't Fail on brittiläisen punkrockyhtyeen The Clashin joulukuussa 1979 ilmestyneellä ja klassikoksi kohonneella tupla-albumilla London Calling julkaistu kappale. Se edustaa yhtyeen biisinikkareiden Joe Strummerin ja Mick Jonesin yhteistyötä ja kaksikko lisäksi laulaa kyseisen biisin duettona. Kuten myös muutamilla muilla London Callingin kappaleista, Rudie Can't Faililla on nin ikään kuultavissa voimakas reggaen ja rocksteadyn vaikutus hienoisia pop- ja soulelementtejä unohtamatta. Lyriikkansa osalta Rudie Can't Failin teemana ovat 1960-luvulla Jamaikalla vaikuttaneet niin kutsutut rude boysit, jotka haastoivat edeltäjiensä edustaman status quon. Kappaleen päähenkilön vanhemmat kritisoivat häntä siitä, ettei hän käyttäydy vastuullisen vanhemman tavoin. Henkilö vastaa tietävänsä elämäntyylinsä hermostuttavan vanhempiaan, mutta hän ei voi elää palveluksessa. Rudie Can't Failin nimi on johdos Desmond Dekkerin vuoden 1967 tuotantoa edustavasta kappaleesta 007 (Shanty Town). Kappale on omistettu Ray Gangelle, joka esittää vuonna 1980 valmistuneessa elokuvassa Rude Boy työnsä jättävää ja The Clashia seuraavaa roudaria. Rudie Can't Fail oli lisäksi työnimenä elokuvalle, jonka soundtrackista The Clash olisi vastannut. Rudie Can't Failin lyriikassa kohta "Like the doctor who was born for a purpose" viittaa Dr. Alimantadoon ja kohta "You're looking pretty smart in your chicken skin suit" mahdollisesti hänen vuonna 1978 ilmestyneeseen esikoisalbumiinsa Best Dressed Chicken in Town.
Viides huhtikuuta 1972 Atlantic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Graham Nash David Crosby on ensimmäinen mainitun parivaljakon yhteistyötä edustava albumi. Billboardin albumilistalla se saavutti parhaimmillaan neljännen sijan ja pitkäsoitolta poimitu single Immigaration Man oli kahden viikon ajan sijalla 36. ilmestymisvuotensa kesäkuussa. Joni Mitchellille omistettu albumi myi kultalevyyn oikeuttavan määrän. Crosby, Stills, Nash and Youngin lopetettua toimintansa kesällä 1970 kaikki yhtyeen jäsenistä julkaisivat soolotuotantoaan vuoden kuluessa. Vuosikymmenen alkuvuosina Neil Young ja Stephen Stills työskentelivät lisäksi yhtyeprojektiensa parissa. Crazy Horsen lisäksi Neil Young teki töitä Stray Gatorsin kanssa ja Crosby kokosi kaksi albumia työstäneen superyhtyeen Manassas. Crosbyn ja Nashin työstämät sooloalbumit If I Could Only Remember My Name ja Songs for Beginners osoittautuivat myyntimenestyksiksi ja syksyyn 1971 mennessä kaksikko soitti sarjan konsertteja ilman Stephen Stillsiä ja Neil Youngia.Syyskuun lopussa Carnegie Hallissa New Yorkissa soitetussa konsertissa Stills oli kuitenkin mukana. Blacknotes taltioitiin livenä juuri ennen kuin Stills osallistui konsertin toisen settiin. Kaksi muuta mainitussa konsertissa taltioitua kappaletta; The Lee Shore ja Traction in the Rain julkaistiin vuonna 2006 Crosbyn boxilla Voyage. Kolmas lokakuuta koko kvartetti palasi soittamaan konsertin Boston Music Hallissa ja seuraavana iltana Carnegie Hallissa. Kiertueen saavuttama menestys rohkaisi Crosbya ja Nashiä nauhoittamaan konserteissa soitettuja kappaleita myös albumilla julkaistaviksi. Nashin ja Crosbyn ensimmäisen yhteisen albumin nauhoituksiin osallistuivat Trafficin kitaristi Dave Mason sekä Grateful Deadin jäsenet Jerry Garcia, Phil Lesh sekä Bill Kreutzmann. Suurimmasta osasta albumin taustoista vastasi länsirannikon 70-luvun keskeisistä sessiomuusikoista koostunut yhtye The Section, jonka muodostivat Craig Doerge, Danny Kortchmar, Leland Sklar ja Russell Kunkell. Heidän soittoaan kuultiin kymmenillä albumeilla; etenkin James Taylorin, Carole Kingin ja Jackson Brownen pitkäsoitoilla. He jatkoivat yhteistyötään Crosbyn ja Nashin kanssa koko 70-luvun ajan levytysten lisäksi myös kiertueilla. Ensimmäisellä yhteisellä albumilla Nash kirjoitti aikaisempaa tiukempia pophittejä Crosbyn tutkiessa musiikillisesti syvempiä tuntoja. Lauluharmoniat olivat albumilla tuttuun tapaan keskeisessä osassa. Crosby, Stills, Nash and Youngin hajottua toistamiseen vuoden 1974 kesäkiertueensa jälkeen Crosby ja Nash solmivat ensimmäisen levytyssopimuksensa yksikkönä ABC Recordsin kanssa. Ensimmäisen yhteisen albuminsa jälkeen Crosby ja Nash konsertoivat vuoden 1973 ajan ja kiertueen taustamuusikoihin lukeutuivat ajoittain David Lindley ja The Eaglesin tuleva kitaristi Don Felder. Vuonna 1998 albumi remasteroitiin cd:lle osana Atlantic Original Sound-sarjaa. Atlantic Recordsin 50-vuotista olemassaoloa juhlistettiin julkaisemalla Euroopassa uudelleen 50 albumia levy-yhtiön backkataloogista. Mainittu sarja on loppuunmyyty ja edelleen saatavilla olevat yhdysvaltalaiset uusintajulkaisut hyödyntävät 1980-luvun ensimmäisen sukupolven digitaalista remasterointia.
The Toys oli yhdysvaltalainen, Jamaikalta, New Yorkista kotoisin ollut naispopyhtye, jonka toiminta-aika ajoittui vuosien 1961 ja 1968 välille. Yhtyeen suosituin levytys oli 60-luvun puolivälissä ilmestynyt A Lover's Concerto, joka myi yli kaksi miljoonaa kappaletta ja saavutti Billboardin Hot 100 -listalla toisen sijan. Trion muodostivat 18. elokuuta 1945 syntynyt ja suurimmalla osalla The Toysin levytyksistä leadia laulanut Barbara Harris, ensimmäinen lokakuuta 1944 syntynyt Barbara Parritt ja ensimmäinen heinäkuuta 1946 syntynyt June Montiero. Barbara Harris alkoi laulaa jo nuorella iällä kotikaupunkinsa kirkoissa. Hän muutti New Yorkiin yhdentoista vuoden ikäisenä. Koulussa hän liittyi neljästä nuoresta solistista koostuneeseen yhtyeeseen. Parrittin ja Montieron lisäksi lineupiin kuului kaksi Bettyä; Stokes ja Blocker. Viimeksi mainitun kaksikon jätettyä yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet muodostivat trion. Ystävä ja manageri Bobby Uri nimesi yhtyeen The Charlettesiksi ja se lauloi taustoja useille levyttäneille artisteille. Brooklynissa järjestetyssä kykykilpailussa yhtye tapasi Eddy Chasen, joka esitteli sen manageri Vince Marcille ja biisintekijä Bob Crewelle. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Toys ja se solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa Crewen DynoVoice Recordsin kanssa. Marc esitteli yhtyeen biisintekijöille Sandy Linzerille ja Benny Randelille. Mainittu kaksikko vastasi suurimmasta osasta The Toysin levytystuotannosta. Bachin pianokonserttoa Motownin bassolinjaan yhdistänyt A Lover's Concerto kohosi Billboardilla listakakkoseksi ja myös sitä seurannut, niin ikään Linzerin ja Randelin käsialaa ollut Attack! oli top 20 -menestys. Kaksikko vastasi myös The Toysin vuosina 1965-1966 DynoVoice Recordsille työstämien levytysten tuotannosta. A Lover's Concertosta yhtye vastaanotti kultalevyn. Ensimmäisen kiertueensa Yhdysvalloissa The Toys teki Gene Pitneyn kanssa. Vuonna 1967 The Toysin levy-yhtiöksi vaihtui Pitneyn Musicor Records. Mainittuna aikana syntyi enää yksi pienempi hitti; cover Bryan Hylandin Sealed with a Kissistä ja pian sen jälkeen The Toys lopetti toimintansa. Television rockohjelmista The Toys esiintyi esimerkiksi Hulabaloossa ja The Shindigissä. Vuonna 1967 valmistuneessa elokuvassa It's a Bikini World yhtyeellä oli cameo-rooli sen esittäessä kappalettaan Attack!.Harris jatkoi esiintymisiään tv:ssä ja Oldies-show:issa yhtyeessä nimeltä The Toys Featuring Barbara Harris. Lisäksi hän on esiintynyt Joe Riversin kanssa. Vuonna 1998 ilmestyi Harrisin ensimmäinen sooloalbumi, myös hänen itse tuottamansa Barbara Now. Mainitun pitkäsoiton kappaleet edustivat kahta lukuun ottamatta Harrisin omaa sävellystuotantoa. Vuonna 2016 hän julkaisi singlet Forever Spring ja (Rock N' Roll) Soothes the Soul.
Summer Rain on Robbie Seidmanin ja Maria Widalin kirjoittama, Rick Nowelsin kirjoittama ja Belinda Carlislen kolmannella albumilla Runaway Horses vuonna 1989 julkaistu kappale. Kyseinen voimaballadi kertoo sotaan menevästä miehestä, joka jättää vaimonsa, mutta kertoo, ettei mikään muutu, vaan he säilyvät yhdessä ikuisesti. Billboardin listalla Summer Rainin paras sijoitus oli sijalla 30. kahden viikon ajan alkuvuodesta 1990. Listaviikkoja kertyi 13, joista kuusi 50 suosituimman joukossa. Summer Rain nousi top 30:een myös Britanniassa. Kappale julkaistiin cd-singlenä, seiskatuumaisena ja 12-tuumaisena maxisinglenä. Toukokuussa 2013 antamassaan haastattelussa Carlisle nimesi Summer Rainin suosikkikappaleekseen levytystuotannostaan. Billboardin Adult Contemporary-listalla biisin korkein listasijoitus oli 29. ja listaviikkoja kertyi kahdeksan. Britanniassa Summer Rain julkaistiin joulukuussa 1990 Runaway Horsesin kuudentena ja samalla viimeisenä singlenä. Paras listasijoitus oli 23. tammikuun lopussa 1991 ja listaviikkoja Summer Rainille kertyi Britanniassa kymmenen. Kappale saavutti suurimman menestyksensä Australiassa. Siellä Summer Rain julkaistiin Runaway Horses-albumin kolmantena singlenä maaliskuussa 1990. Samaisen vuoden toukokuussa kappale saavutti parhaan listasijoituksensa, joka oli kuudes, ja säilytti sen kahden viikon ajan. Viidenkymmenen suosituimman kappaleen joukossa Summer Rain säilytti asemansa Australiassa 16 viikon ajan.
Sultans of Swing on brittiläisen rockyhtyeen Dire Straitsin kappale, joka on bändin johtohahmon, kitaristi/solisti Mark Knopflerin käsialaa. Demo kappaleesta nauhoitettiin Pathway-studioilla Pohjois-Lontoossa heinäkuussa 1977. Se pääsi rotaatioon BBC Radio Londonilla ja Phonogram Records tarjosi yhtyeelle nopeasti levytyssopimusta. Biisi nauhoitettiin uudelleen helmikuussa 1978 Basing Street-studioilla Dire Straitsin nimeä kantaneelle esikoisalbumille. Singlen kakkospuolella julkaistu Eastbound Train on livebiisi, joka on lisäksi ilmestynyt ainoastaan albumilla Live at the Hope & Anchor Front Row Festival. Singleformaatissa Sultans of Swing nousi viiden suosituimman joukkoon Kanadassa, Etelä-Afrikassa ja Yhdysvalloissa ja top teniin Australiassa, Irlannissa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Kappaleesta on muodostunut klassikko Classic rock-tyyppisillä kanavilla ja se onkin eräs Dire Straitsin tuotannon suoranaisista tunnuskappaleista. Sultans of Swingin lyriikat saivat inspiraationsa jazzyhtyeestä, joka soitti lähes tyhjässä pubissa Deptwordissa, Etelä-Lontoossa. Pian perustamisensa jälkeen Dire Straits taltioi Pathway-studioilla viiden biisin demon. Sen kappaleiden joukossa oli myös Sultans of Swing. Demo päätyi arvostetulle dj:lle Charlie Gillettille ja hän pisti Sultans of Swingin rotaatioon ohjelmassaan. Levytyssopimus Phonogram Recordsin kanssa solmittiin kahta kuukautta myöhemmin. Levytysversion tuotannosta vastasi Muff Winwood. Siinä Mark Knopfler hyödynsi soitossaan sormipikkausta. Sultans of Swing vastaanotti yleisesti myönteisiä arvioita ja esimerkiksi Record Mirror nimesi sen vuoden 1978 kymmenenneksi parhaaksi kappaleeksi. Vuonna 1993 Sultans of Swing pääsi Paul Williamsin teokseen Rock and Roll:The 100 Best Singles. Dire Straitsin tuotannosta Sultans of Swing on päässyt ainoana biisinä 500 rockia muokanneen kappaleen listalle. Vuonna 2006 Mojo nimesi Sultans of Swingin 50 parhaan brittiläisen kappaleen listalleen. Guitar World rankkasi kappaleen kitarasoolon 22:ksi parhaaksi ja Rolling Stone listasi sen 32:ksi parhaaksi kitarakappaleeksi. Sultans of Swing julkaistiin alun perin toukokuussa 1978, mutta listasijoituksia saavutti vasta kappaleen seuraavan vuoden tammikuuhun ajoittunut uudelleenjulkaisu. Dire Straitsin esikoispitkäsoiton lisäksi mainittu kappale on mukana yhtyeen tuotannosta kasatuilla kokoelma-albumeilla Money For Nothing, Sultans of Swing: The Very Best of Dire Straits ja The Best of Dire Straits & Mark Knopfler: Private Investigations.
Open Your Heart on Madonnan kolmannelle ja vuonna 1986 ilmestyneelle albumilleen True Blue levyttämä kappale. Gardner Colen ja Peter Rafelsonin käsialaa oleva kappale oli alun perin Cyndi Lauperille kirjoitettu rockhenkinen biisi nimeltä Follow Your Heart, jota tekijöillä ei koskaan ollut mahdollisuutta soittaa Lauperille. Colen management teki yhteistyötä Madonnan vastaavan kanssa. Artistin kolmannelle albumille etsittiin biisimateriaalia ja Madonna hyväksyi kappaleesta kuulemansa naisvokalistin esittämän demoversion. Tuottaja Patrick Leonardin kanssa Madonna kehitti kappaleesta tanssibiisin. Lyriikaltaan kyseessä on halua ilmaiseva rakkauslaulu. Open Your Heart julkaistiin True Blue-albumin neljäntenä singkekappaleena. Yhdysvalloissa se julkaistiin 12. marraskuuta 1986 ja muualla maailmassa joulukuun ensimmäisenä samaisena vuonna. Kappale on päässyt lisäksi mukaan Madonnan vuosina 1990 ja 2009 ilmestyneille kokoelma-albumeille The Immaculate Collection ja Celebration. Open Your Heart vastaanotti jo tuoreeltaan myönteisiä arvioita ja kappale on sittemmin kohotettu Madonnan parhaiden singlejen joukkoon. Top teniin Open Your Heart nousi Kanadassa, Irlannissa, Belgiassa, Alankomaissa ja Britanniassa. Yhdysvalloissa kappaleesta muodostui Madonnan viides Billboardin listakärkeen kohonnut single. Madonnasta tuli Whitney Houstonin jälkeen toinen naisartisti, jonka samalta albumilta julkaistiin kolme listaykkössingleä. Jean Baptiste-Mondenon Open Your Heartista ohjaama musiikkivideo on tulkittavissa tribuuttina kultakauden Hollywoodin näyttelijöille, kuten Marlene Dietrichille ja Liza Minnellille. Madonnan konserttikiertueista Open Your Heart on ollut mukana Who's That Girlillä (1987), Blonde Ambitionilla (1990) sekä MDNA:lla (2012).
Ardes-yhtyeen Ari Saarinen saapui haastateltavaksi Johnnyn kadulle.
Ardesin tähänastinen ura pääpiirteissään yhtyeen vuoteen 2017 ajoittuneesta perustamisesta lähtien? Yhtyettä oli edeltänyt Juice Leskinen-covereita soittanut kokoonpano?
"Sairastuin vakavasti vuonna 2014 ja parin vuoden toipumisen jälkeen aloin purkaa omia tuntoja ja tunteitani paperille ja kitaralla säveliksi. Biisien kirjoittaminen ja säveltäminen oli terapeuttista toipumisen keskellä. Biisejä alkoi syntyä koko ajan lisää ja heräsi ajatus biisien esittämisestä bändin kanssa. Keväällä 2017 perustettiin Juice- coverbändi, jolla heitettiin yksi keikka Tuulakissa. Tälle bändille esittelin ensimmäisen biisini Tuuliset Aamut. Tuuliset Aamut -biisin äänitimme omalla pikku studiollamme kesällä 2017.Syksyllä 2017 Markku Pölönen kuvasi ja ohjasi meille ensimmäinen musiikkivideon Tuuliset Aamut. Äänityksessä kokoonpano oli Sara Suvinen laulu, Ari Nevanen rummut, Taija Veijonmaa perkussiot, Tarmo Mäki kitara, Timo Lukkarinen basso ja Ari Saarinen kitara. Bändin ensiesiintyminen ja videon julkkarikeikka oli 1.12.2017 Palaver Pubissa. Silloin kokoonpanossa vaihtui soolokitaristiksi Timo Nevalainen. Tupa oli täynnä ja tunnelma oli upea. Silloin kasassa oli vasta kuusi omaa biisiä. Jatkoimme treenausta ja uusia biisejä syntyi jatkuvasti. Minä toin treeneihin sanat ja sävelaihiot, joita lähdettiin yhdessä sovittamaan.Erityisesti kitaristi Timo Nevalaisella on ollut merkittävä osuus myös sävellysten sovittamisessa.Välillä vierailemassa ovat käyneet viulisti Hanna-Kaisa Mustonen, Juha Räty koskettimet , Jarmo Vallius rummut, Tuomo Makkonen rummut sekä Jere Kekäle kitara. Nykyinen kokoonpano on Sara Suvinen laulu, Timo Nevalainen kitara ja laulu, Hanne Hiltunen rummut ja laulu sekä minä Ari Saarinen basso ja laulu.
Vuonna 2018 julkaisimme kappaleet Päivä Onnellinen ja Talossa. Syksyllä 2019 Ardesilta ilmestyi viidestä kappaleesta koostunut ep Polku.Sen jälkeen on julkaistu kolme singleä Marionettien tanssi sekä Aamusta iltaan (2020) ja Marraskuun tyttö (2021)"
Kuinka Ardesin kappaleet syntyvät? Mitkä ovat lyriikoidenne ydinteemoja? Kuinka runsaasti yhtyeenne keikkaohjelmistossa on tällä hetkellä biisejä ja oletteko aikeissa julkaista lisää tuotantoanne digitaalisessa muodossa?
"Kappaleet syntyvät omasta koetusta elämästä sekä erilaisista tarinoista. Ohjelmistossa on 25 biisiä. Uusia aihioita on jo muutama. Syksyllä alkaa uusien biisien sovitus ja treenaus. Tavoitteena on julkaista viimeistään ensi vuoden alussa uutta materiaalia. "
Miten paljon Ardesilla on tällä hetkellä takanaan esiintymisiä ja oletteko aikeissa laajentaa keikkareviiriänne? Yhtyeenne muut tulevaisuuden suunnitelmat?
"Keikkoja on ollut joka vuosi maltillisesti noin 10 keikkaa/vuosi. Myymme vielä toistaiseksi itse keikkoja ja tavoitteenamme on päästä esiintymään erilaisiin tapahtumiin. Nyt meillä on kasassa sellainen bändi, joka nauttii niin treenaamisesta kuin esiintymisestäkin. Treeneistä ei puutu iloa eikä huumoria ja se näkyy ja kuuluu myös keikoilla."
21. elokuuta 1989 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rock Island on Jethro Tullin 17. studioalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto jatkoi sitä hardrockiin vivahtavaa suuntausta, jonka Jethro Tull oli aloittanut edellisellä albumillaan, vuonna 1987 ilmestyneellä pitkäsoitollaan Crest of a Knave. Jethro Tullin lineupin muodostivat tässä vaiheessa solisti/huilisti Ian Anderson, kitaristi Martin Barre, basisti Dave Pegg sekä rumpali Doane Perry. Heistä viimeksi mainitulle kyseessä oli ensimmäinen albumi, jonka kaikkien kappaleiden levytykseen hän osallistui. Perry oli tosin ollut Jethro Tullin jäsen jo vuodesta 1984. Yhtyeessä ei ollut tuolloin pysyvää kosketinsoittajaa, joten kosketinsoitinosuuksista Rock Islandilla vastasivat Fairport Convention-yhtyeen Maartin Allcock sekä aikaisemmin Jethro Tullin jäsenistöön lukeutunut Peter Vettese. Rock Island saavutti Britanniassa kultalevyn, vaikka albumin parhaaksi listasijoitukseksi yhtyeen kotimaassa jäi 18. Billboardin listalla Rock Island oli sijalla 56. Parhaiten pitkäsoitto menestyi Saksassa, missä se oli viidentenä, Sveitsissä seitsemäntenä, Norjassa neljäntenätoista ja Itävallassa sijalla 20. Albumin kappaleista Kissing Willie saavutti Yhdysvalloissa Mainstream Rock -listalla kuudennen sijan. Rock Islandin tiimoilta tehdyllä kiertueella mainitussa kappaleessa nähtiin varjoleikkiä. Rock Islandin kappalesta Big Riff and Mando kuvaa tiiviisti keikkailevan yhtyeen elämää tien päällä. Vuonna 2006 Rock Islandista julkaistiin kolme bonuskappaletta sisältänyt remasteroitu cd-versio. Kyseiset livebiisit edustivat Jethro Tullin iäkkäämpää tuotantoa ja ne oli nauhoitettu Zurichissa 13. lokakuuta 1989. Mainitut versiot, joista tunnetuinta kappalemateriaalia edustaa Locomotive Breath, olivat ilmestyneet Britanniassa aikaisemmin cd-singlellä Another Christmas Song.
Kahdeksas elokuuta 1952 syntynyt Anton Fig on eteläafrikkalainen sessiorumpali. Parhaiten hänet tunnetaan David Lettermanin ohjelmien housebändistä Paul Shaffer and the World's Most Dangerous Band. Lisäksi Fig on työskennellyt esimerkiksi Kissin, Ace Frehleyn ja Joe Bonamassan kanssa. Cape Townissa syntynyt Fig aloitti rumpujen soiton ollessaan neljävuotias. Hän saavutti arvostusta paikallisissa yhtyeissä, kuten Hammakissa ja muutti musiikillisten intressiensä myötä Bostoniin. Jazzia ja klassista musiikkia Fig opiskeli New England Conservatory of Musicissa. Hän valmistui vuonna 1975 ja muutti seuraavana vuonna New Yorkiin siirtyen freelance-muusikoksi. Fig oli mukana Spider-yhtyeen vuosina 1980 ja 1981 ilmestyneillä albumeilla. Vuonna 1982 yhtyeen nimeksi vaihtui Shanghai ja Fig teki yhteistyötä tuottaja Beau Hillin ja lauluntekijä Holly Knightin kanssa. Fig oli rumpalina Ace Frehleyn vuonna 1978 ilmestyneellä sooloalbumilla. Vuosien 1984 ja 1987 hän vaikutti Frehleyn yhtyeessä Frehley's Comet. Fig oli mukana Kissin vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneillä albumeilla Dynasty ja Unmasked. Jälkimmäisellä hän soitti kaikissa kappaleissa ja ensiksi mainitulla kaikilla yhtä lukuun ottamatta. Muihin artisteihin, joiden kanssa Fig on työskennellyt, ovat lukeutuneet Bob Dylan, Warren Zevon, B. B. King, Booker T and The MGs, Peter Frampton, Joan Armatrading, Cyndi Lauper, Link Wray, John Waite, Robert Gordon, Eric Johnson, Beth Hart ja Kix. David Lettermanin ohjelman housebändissä Fig on vaikuttanut vuodesta 1986. Vuonna 1993 ohjelma siirtyi CBS:lle. Housebändiä, johon Fig edelleen kuului, täydennettiin puhallinsektiolla ja yhtyeen nimeksi vaihtui CBS Orchestra. David Lettermanin ohjelmissa Fig on soittanut Miles Davisin, James Brownin, Bruce Springsteenin, Steve Winwoodin, Bonnie Raittin ja Tony Bennettin kaltaisten artistien kanssa. The CBS Orchestra on säestänyt esimerkiksi Stevie Wonderia, Little Richardia ja BB Kingiä, heistä viimeksi mainittua vuoden 1996 Atlantan Olympialaisten päätösseremonioissa. VH1:n Save the Music-konsertissaCBS Orchestra säesti esimerkiksi Al Greeniä, Gloria Estefania ja Eric Claptonia. The World's Most Dangerous Band on myös Rock and Roll Hall of Famen housebändi. The Concert for New York Cityssä se esiintyi David Bowien, Mick Jaggerin ja Keith Richardsin, Eric Claptonin ja Buddy Guyn, Macy Grayn ja James Taylorin kanssa. Freelance-rumpalina Fig on soittanut esimerkiksi Paul Simonin kanssa. Vuonna 2002 ilmestyi Figin ensimmäinen sooloalbumi Frigments, joka on lisäksi hänen tuottamansa ja osittain kirjoittamansa. Mainitun pitkäsoiton työstämiseen osallistuivat Richie Havens, Brian Wilson, Ivan Neville, Sebastian Bach, Ace Frehley, Al Kooper, Chris Spedding, Donald "Duck" Dunn, Blondie Chaplin, Paul Shaffer, Chris Botti, Randy Brecker ja Richard Bona. Vuonna 2006 Fig oli mukana Blackmore's Nightin viidennellä albumilla The Village Lanterne. Joe Bonamassan albumeista Fig on osallistunut pitkäsoittojen Sloe Gin (2007), Ballad of Joe Henry (2009) ja Different Shades of Blue (2014) levytykseen. Joe Bonamassan yhtyeessä Fig esiintyi Lontoon Royal Albert Hallissa neljäs toukokuuta 2009. Kyseessä oli yhtyeen debyyttikeikka mainitussa keikkapaikassa ja Eric Clapton teki vierailun stagelle. Mainitusta konsertista julkaistiin lisäksi dvd. Fig oli mukana Ace Frehleyn syyskuun puolivälissä 2009 ilmestyneellä sooloalbumilla Anomaly.
Kolmas kesäkuuta 1994 Euroopassa EMI:n ja Yhdysvalloissa Mercuryn julkaisemana ilmestynyt Balls to Picasso on Bruce Dickinsonin toinen sooloalbumi ja samalla ensimmäinen soolotyö, jonka hän julkaisi jätettyään Iron Maidenin virallisesti. Dickinson oli tosin tuleva tekemään paluun Maidenin riveihin vuonna 1999. Balls to Picassolla Dickinson aloitti yhteistyön kitaristi Roy Z:n kanssa. Hän oli mukana myös Dickinsonin albumeilla Accident of Birth, The Chemical Wedding ja Tyranny of Souls. Tyylillisesti Balls to Picasso eroaa edeltäjästään Tattoo'ed Millionairesta, mutta on silti soundimaailmaltaan traditionaalimpi kuin seuraajansa, vuonna 1996 ilmestynyt Skunkworks. Myöhemmin Dickinson on maininnut työstäneensä Balls to Picassosta vähemmän raskaan kuin sen olisi ollut suotavaa olla. Dickinson aloitti työskentelynsä toisen sooloalbuminsa tiimoilta ollessaan vielä Iron Maidenin jäsen. Ensimmäiset nauhoitukset kakkoslevyään varten hän teki Skin-yhtyeen kanssa, mutta ei ollut niihin tyytyväinen. Seuraavaksi Dickinson työskenteli tuottaja Keith Olsenin kanssa. Mainituista nauhoituksista Balls to Picasson vuonna 2005 ilmestyneelle uusintapainokselle päätyivät kappaleet Over and Out, Tibet, Tears of the Dragon (First Bit, Long Bit, Last Bit), Cadillac Gas Mask ja No Way Out...Continued. Edelleen julkaisematta oleviin kappaleisiin mainituista nauhoituksista lukeutuvat Man of Sorrows, jonka Dickinson tosin nauhoitti uudelleen albumilleen Accident of Birth. Mainitun biisin demoversio vuodelta 1990 on mukana Dickinsonin Best of-kokoelmalla. Original Sin ja Thank Heaven ovat biisejä, jotka eivät tähän mennessä ole nähneet päivänvaloa. Balls to Picasson julkaisuun päätyneen version Dickinson työsti kitaristi Roy Z:n ja hänen yhtyeensä Tribe of Gypsiesin kanssa. Albumin kappaleista Change of Heart oli kuulunut alun perin Roy Z:n ja solisti Rob Rockin yhtyeen Driverin ohjelmistoon. Balls to Picassolle mainitusta kappaleesta päätyi Dickinsonin uudelleen tekstittämä versio. Driverin versio Change of Heartista ilmestyi vasta vuonna 2008 albumilla Sons of Thunder. Balls to Picasson varhaisemmista nauhoituksista hyllytettyjä kappaleita julkaistiin myöhemmin albumilta poimittujen singlejen kakkosbiiseinä ja myös bonuskappaleina Balls to Picasson vuonna 2005 ilmestyneellä laajennetulla versiolla. Anthology-dvd:llä Dickinson mainitsee katuvansa sitä, ettei tullut käyttäneeksi Balls to Picasson originaalinimeä, joka olisi ollut hänen poikansa aivoituksista syntynyt Laughing in the Hiding Bush.Sanctuary Records on julkaissut albumista myös DVD-Audio 5.1 mixin ja niin kutsutun DualDisc-version.
So Emotional on yhdysvaltalaisartisti Whitney Houstonin kappale, joka julkaistiin singleformaatissa 12. lokakuuta 1987 hänen toiselta albumiltaan Whitney. Billy Steinbergin ja Tom Kellyn käsialaa oleva kappale oli viimeinen kaksikon yhteistyötä edustava biisi. Britannian singlelistalla So Emotional nousi viidenneksi ja Billboardin listalla kärkeen ollen Houtonin kuudes perättäinen listaykkössingle. Kyseessä oli vuoden 1988 kuudenneksi suurin hitti ja clubilistoilla neljänneksi eniten soitettu kappale. Hot 100-listalla kyseessä on Houstonin kuudenneksi suurin hitti. Kappaleesta vastanneet Billy Steinberg ja Tom Kelly olivat kirjoittaneet lisäksi esimerkiksi Madonnan Like a Virginin, Cyndi Lauperin True Colorsin, Heartin Alonen ja The Banglesin Eternal Flamen, jotka kaikki nousivat listaykkösiksi. So Emotional nousi listakärkeen tammikuussa 1988. Kuudella peräkkäisellä listaykkösellään Houston pääsi samaan kastiin Beatlesin ja Bee Geesin kanssa. Kappaleen debyyttisijoitus oli 47. aivan lokakuun lopussa ja 11 viikon jälkeen So Emotional nousi kärkeen muodostuen vuoden 1988 ensimmäiseksi listaykköseksi ja myi kultalevyksi. Top 40:ssä kappale pysytteli 14 viikon ajan ja se nousi kärkeen myös Hot Dance Club Play-listalla. Maailmanlaajuisesti So Emotionalia on myyty 1, 7 miljoonaa kappaletta. Kappaleen Britanniassa ja Ranskassa julkaistujen versioiden remiksauksesta vastasi Shep Bettibone. Marraskuussa 1987 So Emotional nousi brittilistan viidenneksi ja kappaleelle kertyi 11 listaviikkoa. Myös muualla So Emotional menestyi suhteellisen hyvin. Ranskassa se oli 21., Australiassa 26. ja Sveitsissä parhaimmillaan sijalla 30. So Emotionalista työstetyn musiikkivideon ohjauksesta vastasi Wayne Isham. Siinä Houston nähdään kiertueellaan valmistautumassa illan konserttiin. Video on kuvattu Lehighin yliopiston Stabler Arenalla Pennsylvaniassa Houstonin vuosiin 1987-1988 ajoittuneen maailmankiertueen The Moment of Truth aikaan. So Emotionalista Britanniassa julkaistu cd-single sisältää lisäksi liveversion kappaleesta Didn't We Almost Have It All. Se on nauhoitettu syyskuun toisena 1987 Saratoga Springsissä, New Yorkissa Moment of Truth-kiertueella.
