lauantai 30. huhtikuuta 2022

Sunnuntain extra:Jonttu Virran Dingon jälkeinen ja yhden albumin julkaissut yhtye

 Dingon lopetettua toimintansa lokakuussa 1986 yhtyeen kitaristi Jonttu Virta perusti vuosien 1986-1987 aikana toimineen yhtyeen QQ Blue. Sen solistina vaikuttanut skotlantilainen solisti ja biisintekijä, 80-luvun alussa Suomeen muuttanut Joe Meikle oli vastannut muun muassa Dingon muutamien englanninkielisten kappaleiden lyriikoista. Basistina yhtyeessä vaikutti Olli-Pekka "Patu" Ruohonen, toisena kitaristina sittemmin edesmennyt Juha "Juuso" Virta ja rumpalina Jari "Röhnö" Grönblom. Uransa aikana QQ Blue julkaisi vuonna 1987 ainoaksi jääneen pitkäsoittonsa Crusade, joka ilmestyi vinyylin lisäksi kasettiformaatissa. Albumin kappaleet olivat suurimmaksi osaksi Meiklen käsialaa. Virta vastasi silti yksin useamman albumin kappaleen sävellystyöstä ja mukana on myös yksi kaksikon yhteistyötä edustava kappale. Lyriikat ovat Meiklen. Singleformaatissa Crusade-pitkäsoitolta ilmestyi kaksi nelivitosta; Poor Little Rich Girl/Already Wrecked sekä kuvakannen sisältävä Can't Go On/Goodbye Little Dreamer. Jälkimmäisen molemmat kappaleet lukeutuvat QQ Bluen melodisimpaan ohjelmistoon  upean b-puolen edustaessa todennäköisesti QQ Bluen laadukkainta tuotantoa. Mainittua kappaletta on kuvattu ansaitusti voimapop-helmeksi. Pitkäsoiton loppupuolelle sijoitetut Steel and Skin, Only Yesterday sekä And the Fly lukeutuvat albumin nimikappaleen tavoin niin ikään sen parhaimmistoon. Laadukkuudestaan huolimatta Crusade-albumista ei ole ilmestynyt uusintapainosta. Pitkäsoiton kappaleista Poor Little Rich Girl ja Road to Nowhere työstettiin tv:ssä nähdyt videoplaybackit. Road to Nowhere nähtiin Hittimittarissa. Suosikin haastattelussa Jonttu kertoi QQ Bluen soittavan poprockia vahvoilla kitarasoundeilla ja jonkun mukaan yhtye kuulosti hieman The Clashiltä.

perjantai 29. huhtikuuta 2022

Lauantain pitkä:Falsettoäänestään muistettu yhdysvaltalainen trubaduuri

 12. huhtikuuta 1932 syntynyt ja 30. marraskuuta 1996 edesmennyt Herbert Buckingham Khaury, joka tunnetaan taiteilijanimellään Tiny Tim, oli yhdysvaltalainen solisti, ukulelen soittaja ja musiikkiarkistoija. Parhaiten hänet muistetaan levyttämistään coverhiteistä Tiptoe through Her Tulips ja Livin' in the Sunlight, Lovin' in the Moonlight, jotka hän esitti falsettiäänellään. Manhattanilla, New Yorkissa syntynyt Khaury osoitti musiikillista lahjakkuutta jo nuorena. Kitaransoittoa hän alkoi harjoitella kuusivuotiaana. Pian hän vietti vapaaaikansa New Yorkin yleisessä kirjastossa, missä hän tutki musiikin historian ensimmäisiä levyttäneitä artisteja. Nuottien kopioinnista ja kappaleiden opettelusta muodostui Khaurylle elinikäinen harrastus. 11-vuotiaana hän alkoi opiskella viulua ja esiintyi vanhempiensa iloksi. Khauryn myöhäisempiä instrumenttivalintoja olivat mandoliini ja ukulele, joista viimeksi mainitusta muodostui hänen keskeinen soittimensa. Paikallisessa kykykilpailussa Khaury esitti löytämällään falsettityylillä kappaleen You Are My Sunshine. Hän esiintyi tanssikerhon amatööri-illoissa käyttäen eri nimiä. Nähtyään posterin pitkähiuksisesta Rudolph Valentinosta Khaury kasvatti omat hiuksensa olkapäille saakka ja käytti valkoista meikkiä. Vuonna 1959 Khauryn ainoaksi taiteilijanimeksi valikoitui Larry Love, the Singing Canary ja hän esiintyi esimerkiksi Live Flea Circuksessa New Yorkin Time Squarella. Siellä esiintyessään hän solmi sopimuksen managerin kanssa. Tämä lähetti Khauryn esiintymään ympäri Greenwich Villagea ukulelea soittaen ja laulaen falsetissa tulevaa tunnuskappalettaan Tiptoe through the Tulips. Maksettuja keikkoja Khaury alkoi soittaa vuonna 1963. Seuraavien kahden vuoden ajan hän esiintyi nimillä Dary Dover ja Sir Timothy Timms. Sittemmin artistin taitelijanimeksi vakiintunut Tiny Tim oli hänen managerinsa George Kingin idea. Vuonna 1968 Tiny Tim esiintyi elokuvassa You Are What You Eat esittäen falsetissa The Ronettesin Be My Babyn ja Sonny & Cherin I Got You Baben Cherin osat Elearor Barooshianin laulaessa Sonnyn osuudet. Taustalla mainituissa levytyksissä kuultiin tulevia The Band-yhtyeen muusikoita. I Got You Baben myötä Tiny Tim pääsi esiintymään suosittuun komedia-varietee-show:hun The Rowan and Martin's Laugh-In. Esikoisalbumi God Bless Tiny Tim ilmestyi vuonna 1968. Tiptoe through Her Tulipsin orkestraatioversiosta muodostui hitti, kun se julkaistiin singleformaatissa. Vuonna 1969 ilmestynyt For All My Little Friends oli lastenlevy, joka oli ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Las Vegasissa Tiny Tim esiintyi ahkerasti. Elokuussa 1970 Tiny Tim esitti kappaleen There'll Always Be An England arviolta 600 000 kuulijalle Isle of Wightin festivaaleilla. Brittilehdistön mukaan hän varasti shown ilman ainuttakaan sähköistä instrumenttia. Kun Tiny Timin sopimus Reprisen kanssa päättyi, hän perusti oman Vic Tim Recordsinsa. Vuonna 1986 Tiny Tim teki musiikillista yhteistyötä vaihtoehtorockyhtye Camper Van Beethovenin kanssa. Seuraavana vuonna hän näytteli pääroolin kauhuelokuvassa Blood Harvest. 90-luvun aikana Tiny Tim julkaisi useita albumeita. Vuonna 1993 ilmestyivät Rock ja I Love Me ja Girl vuonna 1996. Viimeisen esiintymisensä hän teki kuolinpäivänään marraskuun viimeisenä 1996 Minneapolisissa Women's Clubin hyväntekeväisyysgaalassa. Vuonna 2000 Rhino Handmade julkaisi postuumin konserttitaltioinnin Tiny Tim Live at Royal Albert Hall, jonka nauhoitukset olivat vuodelta 1968, mutta Reprise ei ollut  julkaissut tuoreeltaan kyseistä albumia. Vuonna 2009 The Collector's Choice julkaisi albumin I've Never Seen a Straight Banana:Rare Moments Vol 1. Richard Baronen vuonna 1976 nauhoittama ja tuottama albumi sisälsi Tiny Timin harvinaisia coverversioita kappaleista, jotka ajoittuivat 1870-luvun lopulta 1930-luvulle.  Vuonna 2016 julkaistiin artistin biografia Eternal Troubadour:The Improbable Life of Tiny Tim.   Vuonna 2011 Secret Seven Records julkaisi kokoelma-albumin Tiny Tim:Lost&Found 1963-1974 (Rare & Unreleased) Vuonna 2016 Ship to Shore PhonoCo julkaisi albumin Tiny Tim's  America. Se koostui artistin vuonna 1974 nauhoittamista demoista, joihin tuottaja Richard Barone ja Tiny Timin serkku Eddie Rabin olivat tehneet päällekkäisäänityksiä. Albumin alaotsikko on Rare Moments Vol 2. Vuonna 2020 ruotsalainen journalisti ja dokumenttielokuvien tekijä Johan Von Sydow julkaisi dokumenttielokuvan Tiny Tim:King for a Day. Tiny Timiä on kunnioitettu Minneapolisissa sijaitsevan yökerhon First Avenuen ulkopuolella sijaitsevaan seinämaalaukseen sijoitetulla tähdellä.

torstai 28. huhtikuuta 2022

Perjantain pohjat:Keskeisen poprockyhtyeen kolmas albumi

 Tommy James & The Shondells:I Think We're Alone Now


I Think We're Alone Now on yksi niistä kolmesta albumista, jotka yhdysvaltalainen poprockyhtye Tommy James & The Shondells julkaisi vuoden 1967 aikana. Mainitulta pitkäsoitolta poimituista singleistä nimikappale oli Billboardin listalla parhaimmillaan neljäntenä, Mirage kymmenentenä ja I Like the Way sijalla 25. Itse pitkäsoitto saavutti Billboardin albumilistalla sijan 74. Tyylillisesti pitkäsoitto merkitsi musiikillista irtiottoa yhtyeen kahdesta edellisestä, rockvaikutteisemmasta albumista, vuoden 1966 aikana ilmestyneistä pitkäsoitoista Hanky Panky ja It's Only Love. I Think We're Alone Nown kappaleista ainoastaan California Sun ja Shout edustivat oldies-osastoa. Lisäksi The Shondellsin kokoonpano oli muuttunut mainittua albumia työstettäessä. Kahdella edellisellä yhtyeen pitkäsoitolla mukana olleet Joe Kessler ja Vinnie Pietropaoli olivat jättäneet yhtyeen ja I Think We're Alone Now jäi myös viimeiseksi The Shondellsin albumiksi, jonka työstämiseen George Magura osallistui. Pitkäsoitolla musisoi The Shondellsin klassinen Mike Valesta, Ronnie Rosmanista, Ed Graystä ja Pete Luciasta koostunut lineup, joka jatkoi toimintaansa yhtyeen viimeiseen albumiin saakka. Lene Lovich levytti I I Think We're Alone Nowsta coverin vuonna 1978 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Stateless. Tiffanyn I Think We're Alone Nowsta vuonna 1987  levyttämä coverversio nousi listakärkeen esimerkiksi Billboardilla, Irlannissa ja Kanadassa.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Torstain terävä:Ensimmäinen Ace Frehleyn leadvokalisoima Kiss-kappale

Shock Me on kitaristi Ace Frehleyn käsialaa oleva ja yhdysvaltalaisen hardrockyhtyeen Kissin  vuonna 1977 ilmestyneelle albumileen Love Gun levyttämä kappale. Se nauhoitettiin toukokuussa ja julkaistiin aivan kesäkuun lopussa samaisena vuonna. Mainitussa kappaleessa Frehley teki debyyttinsä leadvokalistin ominaisuudessa. Shock Men tausta liittyy Rock and Roll Over-kiertueeseen, jolloin Frehley sai sähköiskun. Guitar Worldin laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitarasoolon listalla Shock Me saavutti sijan 50. Edellä mainittu sähköisku tapahtui 12. joulukuuta 1976 avauskappaleen aikana Kissin soittaessa Lakelandissa, Floridassa. Frehley menetti tajuntansa puolen tunnin ajaksi, mutta konsertti saatiin soitetuksi, vaikka Frehley on maininnut menettäneensä väliaikaisesti toisen kätensä tunnon. Frehley esitteli Shock Men valmiin version muille Kissiläisille, eli Paul Stanleylle, Gene Simmonsille ja Peter Crissille. Simmonsin mukaan muut yhtyeen jäsenet eivät osallistuneet Shock Men sovitustyöhön. Frehley oli jo  aikaisemmin säveltänyt useita kappaleita Kissin ohjelmistoon, mutta debytoi Shock Messä leadvokalistina. Mainitusta biisistä on sittemmin muodostunut Frehleyn teemakappale Kissin riveissä. Shock Me pääsi mukaan Kissin keikkasettiin Love Gun -kiertueesta alkaen. Frehleyn kitarasoolo siirtyi osaksi mainittua kappaletta. Aikaisemmin se oli kuultu osana biisejä She ja Cold Gin. Shock Me putosi Kissin keikkasetistä vuosien 1977-78 Alive II-kiertueen jälkeen. Seuraavan kerran  kappale oli ohjelmistossa vuosien 1996/97 Alive Worldwide-kiertueella ja säilytti paikkansa myös Psycho Circus -maailmankiertueella. Tuolloin Frehleyn kitarasoolo oli tosin siirtynyt osaksi kappaletta Into the Void. Frehleyn jätettyä Kissin Shock Me säilyi Kissin keikkasetissä vuoteen 2012 saakka Tommy Thayerin leadvokalisoimana. Tuosta eteenpäin sen paikan otti Thayerin käsialaa oleva biisi Outta This World.

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Eräs suomiprogen keskeisimmistä edustajista

Tabula Rasa-yhtye aloitti toimintansa Kangasalla vuonna 1972 triokokoonpanolla, jonka muodostivat kitaristi Heikki Silvennoinen, basisti Tapio Suominen ja rumpali Asko Pakkanen. Ensimmäiset keskeiset musiikilliset vaikuttajat yhtyeelle olivat psykedeeliset voimatriot Cream ja The Jimi Hendrix Experience, myöhemmin esimerkiksi Jethro Tull ja progressiivisen rockin saralta King Crimson. Perustamisvuonnaan Tabula Rasa osallistui popyhtyeiden SM-kilpailuihin, joissa yhtye sijoittui toiseksi. Lopullista läpimurtoa yleisön tietoisuuteen Tabula Rasalle tuli merkitsemään esiintyminen Wigwamin lämmittelijänä Tampereella. Tabula Rasan kokoonpanon täydensivät huilisti Jarmo Sormunen ja solisti Jukka Leppilampi, joka oli aikaisemmin kuulunut Finnforest-yhtyeeseen. Suurin osa Tabula Rasan tuotannosta oli Heikki Silvennoisen säveltämää, joskin tanssilavakeikoilla yhtye joutui yleisön vaatimuksesta soittamaan myös perinteistä rock n' rollia ja Beatles-covereita. Syksyllä 1974 Tabula Rasa teki Suomen- kiertueen Wigwamin lämmittelijänä. Yhtyeen Puolassa soittama kiertue oli  Suomen Ylioppilasliiton kulttuurivaihtomatka. Alkuvuvuodesta 1975 Tabula Rasa soitti toisen kiertueensa Wigwamin lämppärinä. Samaisen vuoden huhtikuussa yhtye äänitti Tukholman Marcus Musicissa nimeään kantavan esikoisalbuminsa. Tuottajana oli Wigwamin Måns Groundstoem ja Jim Pembrokea kuultiin albumilla pianistina. Suurin osa sävellyksistä oli Heikki Silvennoisen ja lyriikat yhtä naantalilaisen runoilijan Tapio Keskitalon sanoittamaa kappaletta lukuun ottamatta Mikko Alatalon käsialaa. Tabula Rasan esikoisalbumi saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot. Suomen albumilistalla pitkäsoitto oli parhaimmillaan sijalla 16. ja listaviikkoja sille kertyi kymmenen. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappaleet Prinssi/Lähtö. Sormunen ja Pakkanen jättivät tässä vaiheessa yhtyeen. Tabula Rasan kokoonpanoa täydensi kosketinsoittaja Jarno Sinisalo ja uudeksi rumpaliksi tuli Coitus Intissä aikaisemmin soittanut Juke Aronen. Heinäkuussa 1975 Tabula Rasa aloitti yhteisen keikkailunsa Mikko Alatalon kanssa. Samaisen vuoden syksyllä Aronen ja Sinisalo olivat mukana Juice Leskisen ja Mikko Alatalon yhteisen kiertueen taustayhtyeessä. Tabula Rasa soitti taustat Alatalon vuosina 1976 ja 1977 ilmestyneillä albumeilla Hasardi ja Rokkilaulaja. Helmi-huhtikuussa 1976 Tabula Rasa nauhoitti Marcus Musicissa toisen albuminsa Ekkedien tanssi Jukka Gustafsonin ja Tapio Korjuksen tuottamana. Sävellykset olivat yhtä Sinisalon käsialaa olevaa kappaletta lukuun ottamatta Silvennoisen ja tekstit Alatalon. Kokonaisuutena kyseessä oli onnistunut ja edeltäjäänsä popvaikutteisempi albumi, joka ei saavuttanut listasijoitusta. Silvennoinen teki albumilla todella upeaa jälkeä kitaroineen ja Ekkedien tanssin huippuhetkistä mainittakoon pikaisesti molempien levypuoliskojen päätöskappaleet Omantunnon rukous ja Säästä mun pää. Jukka Leppilampi jätti Tabula Rasan uskonnollisista syistä ja hänen paikkansa otti myös luistelijana menestynyt Jukka Salmela. Kyseiseltä Tabula Rasan lineupilta ilmestyi vuoden 1977 aikana upea single Rakastatko vielä kun on ilta/Yksin. Sen paraatipuoli on Juice Leskisen tekstittämä ja kappaleesta muodostui hitti.  Tabula Rasa oli lisäksi mukana Leskisen, Alatalon, Harri Rinteen ja Veltto Virtasen Välikausitakki-yhtyeen ainoaksi jääneellä albumilla. Elokuussa 1977 Alatalo perusti yhtyeen Coitus Inc, johon Silvennoinen ja Aronen liittyivät. Tabula Rasan kolmatta ja julkaisematta jäänyttä albumia varten oli olemassa neljä valmista biisiä.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

Tiistain tukeva:Erään kaikkien aikojen yhdysvaltalaisyhtyeen joutsenlaulualbumi

Creedence Clearwater Revival:Mardi Gras


11. huhtikuuta 1972 Fantasy Recordsin julkaisemana ilmestynyt Mardi Gras on Creedence Clearwater Revivalin seitsemäs ja samalla viimeiseksi jäänyt studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto työstettiin triokokoonpanolla rytmikitaristi Tom Fogertyn jätettyä yhtyeen. Kaikkia jäljelle jääneitä jäseniä kuultiin mainitulla albumilla paitsi leadvokalisteina, aikaisemmasta poiketen lisäksi biisintekijöinä. Mardi Grassin nauhoituksia vaivasivat luovat ja henkilökohtaiset konfliktit ja Creedence Clearwater Revival lopetti toimintansa lokakuussa 1972 tehtyään sitä ennen joutsenlaulualbuminsa tiimoilta lyhyen kiertueen Yhdysvalloissa. Toisin kuin aikaisempien Creedence Clearwater Revivalin albumien tapauksessa, Mardi Grassilla basisti Stu Cook ja rumpali Doug Clifford olivat osallistuneet biisinkirjoittamiseen ja tuotantotyöhön. Albumi vastaanotti jopa murskakritiikkiä. Esimerkiksi Rolling Stonen Jon Landaun mukaan kyseessä oli huonoin suuren luokan rockyhtyeen työstämä albumi. Creedence Clearwater Revivalin tuotannosta ainoana Mardi Grass ilmestyi remasteroituna cd-versiona vasta vuonna 2008, jolloin Creedencen perustamisesta oli kulunut 40 vuotta ja tuolloin osana 40-vuotisjuhlaboxia, ei yksittäisenä albumina. Faulty Productions oli julkaissut Mardi Grassista 180 gramman vinyyliversion vuonna 2006. Japanissa remasteroitu uusintajulkaisu ilmestyi tammikuussa 2011. Aikaisemmin yhtyeen johtohahmo John Fogerty oli säveltänyt, sovittanut, sanoittanut ja laulanut leadia kaikilla Creedence Clearwater Revivalin omaa tuotantoa edustaneilla kappaleilla. Isoveli Tom Fogerty oli jättänyt yhtyeen alkuvuodesta 1971, sillä hän halusi itselleen aikaisempaa suuremman luovan roolin. Mardi Grassilla Stu Cook ja Doug Clifford osallistuivat biisinkirjoitukseen, vokalisointiin ja tuottamiseen omaa käsialaansa olevilla kappaleilla, joita Mardi Grassilla oli kummltakin kolme biisiä. John Fogerty kirjoitti Mardi Grassille niin ikään kolme käsialaansa olevaa kappaletta, joissa hän lauloi leadia. John Fogertyn vokalisoimiin kappaleisiin Mardi Grassilla lukeutuu lisäksi Ricky Nelson-cover Hello Mary Lou. Kun Cook ja Clifford olivat ehdottaneet sävellysten jakamista tulevalla albumilla, Fogerty oli ensiksi uhannut lähteä yhtyeestä. Lopulta hän suostui soittamaan Cliffordin ja Cookin kappaleilla ainoastaan rytmikitaraa. Mardi Grassista muodostui joka tapauksessa kaupallinen menestys. Billboardin albumilistalla se oli parhaimmillaan sijalla 12. ja saavutti kultalevyn. Mardi Grassin singlemenestyksiä olivat Fogertyn tuotantoa edustava rankka Sweet Hich Hiker. Se oli ilmestynyt singleformaatissa jo keväällä 1971 b-puolellaan Cookin käsialaa oleva ja niin ikään Mardi Grasille päätynyt Door to Door sekä puhutteleva balladikappale Someday Never Comes, jonka lyriikkaan olivat vaikuttaneet Fogertyn  lapsena kokema vanhempiensa avioero sekä yhtyeensä vääjämätön tuossa vaiheessa jo lähellä oleva hajoaminen, joka tapahtui lopulta kapulakielisesti 16. lokakuuta 1972. Vuonna 1976 Rolling Stonelle antamassaan haastattelussa John Fogerty ei laskenut Mardi Grasia lainkaan Creedence Clearwater Revivalin studioalbumeihin lukeutuvaksi.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Maanantain mainio:Eräs brittien kakkosdivarin parhaimmistoon lukeutuvan yhtyeen parhaista

Spooky Tooth:The Last Puff


Heinäkuussa 1970 ilmestynyt The Last Puff on englantilaisen rockyhtyeen Spooky Toothin neljäs studioalbumi. Ainoan kerran historiansa aikana yhtye julkaisi pitkäsoiton nimellä Spooky Tooth Featuring Mike Harrison. The Last Puff julkaistiin yhtyeen toisen leadvokalistin ja keskeisen biisintekijän Gary Wrightin jätettyä yhtyeen. Hän oli itse asiassa lähtenyt jo Spooky Toothin edellisen albumin, vuonna 1969 ilmestyneen Ceremonyn ilmestymisen jälkeen. Joe Cocker oli osallistunut kappaleen Something to Say kirjoitustyöhön ja se julkastiin hänen vuonna 1972 ilmestyneellä nimikkoalbumillaan. Grease Bandin jäsenet Henry McCullough, Chris Stainton ja Alan Spenner liittyivät Spooky Toothin originaalijäsenten Harrisonin, Luther Grosvenorin ja Mike Kellien seuraksi viimeistelemään The Last Puff -albumin. The Grease Bandin jäsenet olivat edellisenä vuonna päässeet maistamaan kuuluisuutta soitettuaan Woodstockin mammuttifestivaaleilla Joe Cockerin taustalla. Steinton vastasi The Last Puff- albumilla tuotantotyöstä yhdessä Chris Blackwellin kanssa. Erään albumista laaditun arvion mukaan mukaan Harrison onnistui The Last Puffilla yhtyeen johtohahmon roolissaan. Hänen yhteissoittonsa Spooky Toothin uudistuneen kokoonpanon kanssa muistutti niistä heavyrock- ja soulvaikutteista, joita oli kuultu paria vuotta aikaisemmin Joe Cockerin esikoisalbumilla With a Little Help from My Friends. Ilmeisin esimerkki mainitusta tyylistä The Last Puffilla oli niin ikään The Beatlesin ohjelmistosta poimittu I Am The Walrus. The Last Puffin lupaavuudesta huolimatta Spooky Tooth lopetti toimintansa pian albumin ilmestymisen jälkeen. Vuotta myöhemmin McCullough, Spenner ja Stainton julkaisivat ensimmäisen kahdesta Grease Bandin pitkäsoitosta. Sekä Harrison että Grossvenor julkaisivat sooloalbuminsa.

lauantai 23. huhtikuuta 2022

Sunnuntain extra:Peter Framptonin kolmas sooloalbumi

 Peter Frampton:Something's Happening

20. lokakuuta 1974 A&M:n julkaisemana ilmestynyt Something's Happening on aikaisemmin jäsenyydestään yhtyeissä The Herd ja Humble Pie muistetun Peter Framptonin kolmas sooloalbumi. Billboardin 200 -albumilistalla mainittu pitkäsoitto saavutti sijan 125. Vuonna 1973 ilmestyneen Framptonin edellisen sooloalbumin Frampton's Camel julkaisun jälkeen kosketinsoittaja Mick Gallagher oli jättänyt Framptonin yhtyeen ja Somethin's Happeningilla Frampton vastasi koskettimista pääosin itse. Kappaleissa Sail Away ja Waterfall niiden soittamisesta vastasi tunnettu studiomuusikko ja lisäksi muun muassa jäsenyydestään The Jeff Beck Groupissa muistettu Nicky Hopkins. Something's Happengilla rytmiryhmänä musisoivat brittiläinen basisti Rick Wills ja salanimellä Headley-Down esiintynyt rumpali John Siomos. Ääni-insinöörinä Something's Happeningillä vaikutti Chris Kimsey ja albumi nauhoitettiin Olympic ja Island-studioilla Lontoossa sekä Headley Grangessa Hampshiressa. Viimeksi mainitussa Led Zeppelin on työstänyt joitakin keskeisimmistä levytyksistään. Vaikka Somethings' Happeningin myyntiluvut jäivät Framptonin edellisten sooloalbumien tavoin vähäisiksi, albumin kahdeksasta kappaleesta kolme pääsi mukaan vuonna 1975 nauhoitetulle ja suureksi menestykseksi osoittautuneelle tupla-albumille Frampton Comes Alive!

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Lauantain pitkä:80-luvun puolivälissä huippusuosittu brittiläis-yhdysvaltalainen yhtye

 Katrina & The Waves oli brittiläis-yhdysvaltalainen rockyhtye, joka muistetaan parhaiten 80-luvun puolivälissä ilmestyneestä hitistään Walking on Sunshine. Vuonna 1997 yhtye voitti Eurovision laulukilpailun kappaleellaan Love Shine a Light. Sen varhaisin inkarnaatio The Waves keikkaili Cambridgessa ja sen ympäristössä vuosien 1975 ja 1977 välillä. Mainitun yhtyeen muodostivat kitaristi Kimberley Rew ja rumpali Alex Cooper. Mainittu The Wavesin lineup ei julkaissut levytyksiä ja se lopetti toimintansa Rewn liityttyä yhtyeeseeen The Soft Boys. Suorempi Katrina & The Wavesin esiaste oli Feltwellistä, Britanniasta kotoisin ollut popyhtye Mama's Cookin'. Mainitun, vuonna 1978 perustetun yhtyeen lineupiin kuuluivat yhdysvaltalaiset solisti/kosketinsoittaja Katrina Leskanich sekä solisti/soolokitaristi Vince de la Cruz. Vuoden 1980 loppuun mennessä mukaan olivat liittyneet Alex Cooper ja basisti Bob Jakings. Seuraavan kahden vuoden aikana Mama's Cookin' konsertoi säännöllisesti Britanniassa ja yhtyeen ohjelmisto koostui covereista Heartin, Foreignerin, Linda Ronstadtin ja ZZ-Topin kaltaisilta yhdysvaltalaisyhtyeiltä ja artisteilta. The Soft Boysin lopetettua toimintansa vuonna 1981 Rew otti yhteyttä Cooperiin aikomuksenaan jatkaa musiikin työstämistä hänen kanssaan. Cooper kehotti Rewta liittymään Mama's Cookiniin ja kvintettikokoonpanon nimeksi vaihtui The Waves samaisen yhtyeen, jossa Rew ja Cooper olivat soittaneet 70-luvun puolivälissä, mukaan. Solisti/biisintekijä/kitaristi Rew toi yhtyeen ohjelmistoon runsaasti omaa sävellystuotantoaan edustaneita kappaleita. Leskanich oli aluksi leadvokalistina ainoastaan The Wavesin esittämissä coverkappaleissa. Rew alkoi kuitenkin kirjoittaa kappaleita hänen laulettavakseen ja pian Leskanichista tuli The Wavesin päävokalisti. Vuonna 1982 The Waves levytti singlen The Nightmare/Hey, War Pig! Sen molemmat kappaleet ovat mukana Rewn vuonna 1982 ilmestyneellä sooloalbumilla The Bible of Bop. The Wavesin esikoisep oli loppuvuodesta 1982 ilmestynyt The Shock Horror! Näihin aikoihin Jakis jätti yhtyeen ja de la Cruz otti hänen paikkansa yhtyeen basistina. Kvartettikokoonpanona yhtye julkaisi Britanniassa elokuussa 1982 singlen Brown Eyed Son, joka jäi sen viimeiseksi levytetyksi The Wavesin nimellä. Yhtyeen nimeksi vaihtui nimittäin Katrina & The Waves.  Alkuvuodesta 1983 bändi nauhoitti omakustanteisesti omasta tuotannostaan albumin, jota se myi keikoillaan. Leskanich oli leadvokalistina kahdeksalla albumin kappaleista ja Rew kahdella. Albumia tarjottiin useille levy-yhtiöille, mutta ainoastaan kanadalainen Attic Records vastasi. Niinpä Katrina & The Wavesin esikoisalbumi Walking on Sunshine julkaistiin ainoastaan Kanadassa. Albumi saavutti myönteisiä arvioita ja sen nimikappale radiosoittoa ja Katrina & The Waves teki pitkäsoittonsa tiimoilta kiertueen  Kanadassa. Vuonna 1984 Kanadassa julkaistiin yhtyeen toinen pitkäsoitto Katrina & The Waves 2, jossa Leskanich oli leadvokalistina kaikilla kappaleilla. Rew oli edelleen yhtyeen keskeisin biisintekijä, mutta myös de la Cruz kirjoitti muutamia kappaleita, mukaan lukien Kanadassa radiosoittoa saavuttanut Mexico. Vuonna 1984 The Bangles levytti Katrina & The Wavesin tuotannosta coverin kappaleesta Going Down to Liverpool esikoisalbumilleen All Over the Place. Katrina & The Wavesin ahkera keikkailu ja levytykset herättivät viimein myös suurten levy-yhtiöiden kiinnostuksen ja vuonna 1985 yhtye solmi kansainvälisen sopimuksen Capitol Recordsin kanssa.Samaisena vuonna ilmestynyt Katrina & The Wavesin ensimmäinen Capitolin julkaisema albumi sisälsi kymmenen alun perin yhtyeen varhaisemmilla albumeilla julkaistua kappaletta. Kyseessä olivat kuitenkin joko uudelleen äänitetyt, remiksatut tai päällekkäisäänityksiä hyödyntäneet versiot. Katrina & The Waves-albumista muodostui arvostelu- ja myyntimenestys. Sen singleistä Walking on Sunshine nousi Yhdysvalloissa yhdeksänneksi ja Britanniassa yhtä sijaa korkeammalle. Originaaliin Kanadassa julkaistuun versioon verrattuna kyseessä oli kuitenkin täysin uudelleen levytetty ja sovitettu näkemys mainitusta kappaleesta. Toinen Katrina & The Waves-albumilta julkaistu single Do You Want Crying nousi sekin brittilistalla sijalle 37. Vuonna 1986 ilmestynyt seuraava albumi Waves ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen menestys kriitikoiden eikä ostavan yleisön keskuudessa. Rew oli tällä kertaa kirjoittanut ainoastaan kaksi albumin kappaleista ja de la Cruz ja Leskanich loput. Cooper on myöhemmin haastattelussa maininnut kyseessä olleen väärän ratkaisun. de la Cruzin kirjoittamista kappaleista Sun Street oli joka tapauksessa Britanniassa top 30-hitti  Rewn käsialaa olleen Is That Itin noustessa sadan suosituimman joukkoon Atlantin molemmin puolin. Toisen albuminsa jälkeen Capitol kuitenkin pudotti Katrina & The Wavesin. Vuonna 1989 yhtye levytti Capitolin jakelemalle SBK Recordsille varhaisempia pitkäsoittojaan raaempaa rocksoundia edustaneen albumin Break of Hearts. Sen singleformaatissa julkaistuista kappaleista That's the Way saavutti sijan 16. Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin julkaistut singlet eivät nousseet listoille ja myös mainittu levy-yhtiö pudotti Katrina and the Wavesin. Yhtye levytti melko tiiviisti koko 90-luvun ajan, aikakauden levytykset julkaistiin tosin ainoastaan Manner-Euroopassa ja/tai Kanadassa. Vuonna 1990 Katrina and the Waves levytti Eric Burdonin kanssa version The Animalsin keskeisiin hittikappaleisiin lukeutuvasta We Gotta Get Out of This Placesta tv-sarja China Beachiin. Kolmas toukokuuta 1997 Katrina and the Waves voitti Eurovision laulukilpailut Britannian edustajana kappaleella Love Shine a Light ja teki samalla ennätyksen vastaanottamalla 70 pistettä enemmän kuin toiseksi tullut Irlanti. Love Shine a Lightista tuli yhtyeen kaikkein suurin brittihitti, joka nousi kolmanneksi singlelistalla. Katrina and the Waves ei kuitenkaan saavuttanut sen seuraajaksi uutta hittiä ja Leskanich jätti bändin vuonna 1999. The Wavesin muusikot  etsivät uutta keulakuvaa, mutta hajottivat yhtyeen ja siirtyivät omien musiikillisten projektiensa pariin vuonna 1999. Vuonna 2010 Walking on Sunshinen julkaisusta oli kulunut 25 vuotta. Kappaleesta julkaistiin tuolloin uudelleen levytetty versio ja lisäksi  Katrina & The Wavesin tuotannosta ilmestyi useita uudelleenjulkaisuja. Saman vuoden heinäkuussa julkaistiin Katrina Leskanichin Live Album, joka sisälsi sekä hänen versioitaan entisen yhtyeensä tuotannosta että aivan uusia Lontoossa ja Saksassa nauhoitettuja kappaleita. Heinäkuussa 2013 Leskanich esiintyi Espanjassa San Fermin Festivaaleilla.

torstai 21. huhtikuuta 2022

Perjantain pohjat:Eräs The Stoogesin merkkiteoksista

Search and Destroy on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Stoogesin kappale, joka julkaistiin sen kolmannella ja joutsenlauluksi jääneellä, vuonna 1973 ilmestyneellä albumilla Raw Power. Solisti Iggy Popin mukaan kappaleen otsikko oli johdettu aikakauslehti Timessa julkaistusta ja Vietnamin sotaa käsitelleestä artikkelista. Pop vastasi Raw Powerin kappaleiden remiksauksesta Search and Destroy mukaan lukien ja remasteroinnin hän teki Bruce Dickinsonin kanssa. Lopputuloksena oli aggressiivisempi ja pelkistetympi albumi, kuin mitä originaali, David Bowien miksaama Raw Power -albumi oli ollut. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla Search and Destroy saavutti sijan 468. Vuonna 2009 VH1 nimesi Search and Destroyn kaikkien aikojen 49:ksi parhaaksi hardrockkappaleeksi. Search and Destroyta  on lisäksi kutsuttu garagerockiksi, glamrockiksi sekä proto-punkiksi. Tyylillisesti Search and Destroy on vaikuttanut esimerkiksi The Sex Pistolsiin, Ramonesiin, Motörheadiin, kappaleesta coverversion levyttäneeseen The Dead Boysiin sekä Nirvanaan. Lainabiisinä Search and Destroyta ovat keikoillaan soittaneet esimerkiksi Red Hot Chili Peppers, Dictators sekä Suomen kaikkien aikojen keskeisin ja joidenkin mielestä ainoa todellinen katurockyhtye, eli Smack.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Torstain terävä:Hectorin tuotannon countryvaikutteisin albumi

 Hector:Hotelli Hannikainen


Keväällä 1976 Finnvoxilla nauhoitettu ja kesäkuun puolivälissä samaisena vuonna Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hotelli Hannikainen on Hectorin kuudes studioalbumi. Tyylillisesti mainittu pitkäsoitto merkitsi voimakastakin irtiottoa sitä Hectorin tuotannossa edeltäneestä, edellisenä vuonna ilmestyneestä, varsin vakavasävyisestä ja musiikillisesti ajoittain puhdasta progressiivista rockia edustavasta albumistaan Liisa Pien. Hotelli Hannikaisen musiikilliset vaikutteet ovat ensisijaisesti countryssa ja rockissa. Mukana on kaksi suomennosta ison miehen suuriin esikuviin lukeutuvan Bob Dylanin tuotannon kappaleista. Hei leidi Hei (Lay Lady Lay) löytyy alun perin Dylanin vuonna 1969 ilmestyneeltä countryalbumilta Nashville Skyline ja Kun tein suurteoksein (When I Paint My Masterpiece) lukeutuu Dylanin kanssa runsasta yhteistyötä tehneen kanadalaisen rockin klassikon, The Band-yhtyeen levytystuotantoon. Harvinaislaatuisesti englanninkielistä tuotantoa albumilla edustavat lähes sen parhaimmistoon lukeutuvat At Your Door ja Lay Me Down. Niistä jälkimmäisen lyriikasta vastaa Jim Pembroke ja Hector levytti mainitun balladikaunokin myös suomeksi nimellä Mennään pois 80-luvun tuotantonsa käynnistäneelle albumille Linnut linnut. Suomennoksen toisena tekstittäjänä oli Juice Leskinen. Hotelli Hannikaisen kolmas englanninkielistä tuotantoa edustava kappale Fly Back Home jakautuu kahteen osaan päättäen albumin kummankin levypuoliskon. Silti kappaleen kokonaiskesto jää alle kahteen ja puoleen minuuttiin. Suomenkielisen tuotannon parhautta albumilla edustavat Kaipaava haavanlehtinen ja Hannikaisen baari, jotka julkaistiin myös singleformaatissa. Jokamiehen fjonga ja Snadi kundi stadista päätyivät toiselle albumilta poimitulle singlelle ja niin ikään Hotelli Hannikaisen tuotantoon lukeutuva Tuu takaisin albumilla julkaisemattoman singlehitin Lola b-puoleksi. Pitkäsoitolla musisoivat kitaristi Antero Jakoilan, basisti Heikki "Häkä" Virtasen, kosketinsoittaja Esa Kotilaisen ja rumpali Ronnie Östergergin kaltaiset huippuammattilaiset. Maarit ja Freeman muodostivat albumin taustakuoron. Hotelli Hannikaisella vaikuttaneista muusikoista Jakoila ja yhdellä biisillä bassotellut Heimo "Holle" Holopainen päätyivät vuonna 1977 ainoan albuminsa julkaisseen HEC-yhtyeen kokoonpanoon. Hauskana ja siksikin tyylillisesti tyypillisestä erottuvana Hector-albumina Hotelli Hannikainen puolustaa mainiosti paikkaansa artistin 70-luvun tuotannossa.

tiistai 19. huhtikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittiartistin ensimmäinen Yhdysvalloissa julkaistu albumi

 Dusty Springfield:Stay Awhile/I Only Want to Be with You


Vuonna 1964 ilmestynyt Stay Awhile/I Only Want to Be with You on brittiartisti Dusty Springfieldin ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi. Philips Recordsin julkaisema pitkäsoitto sisältää nimikkokappaleidensa lisäksi niin ikään Springfieldin singlebiiseihin lukeutuvan raidan Wishin' and Hopin'. Hänen ensimmäinen Britanniassa julkaistu albuminsa oli huhtikuussa 1964 ilmestynyt A Girl Called Dusty. Artistin ensimmäinen Yhdysvaltain albumijulkaisu sisälsi kappaleita edellä mainitulta pitkäsoitolta, Springfieldin kaksi ensimmäistä Britanniassa ilmestynyttä singleä sekä muita levytyksiä. Niiden joukossa oli myös singlejen b-puolina alun perin ilmestyneitä kappaleita. Springfieldin Stay Awhile/I Only Want to Be with Youta seuranneet Yhdysvalloissa julkaistut pitkäsoitot  Dusty, Ooooooweeee!!!, You Don't Have to Say You Love Me ja The Look of Love oli kasattu vastaavanlaisella reseptillä ja mainitulla seikalla on uskottu olevan vaikutuksensa siihen, että Springfield jätti vuonna 1968 yhdysvaltalaisen Philips-yhtiön ja solmi siellä levytyssopimusen Atlantic Recordsin kanssa. Sitä vastoin Britanniassa ja muualla Euroopassa Springfield säilytti asemansa Philips/Phonogramin artistina vuoteen 1980 saakka. Edellä mainitut viisi pitkäsoittoa ovat Springfieldin ensimmäiset viralliset albumijulkaisut Yhdysvalloissa, vaikka jotkut hänen diggarinsa ja musiikkijournalistit eivät niitä sellaisiksi laskekaan. Taragon Records julkaisi vuonna 1997 StayAwhile/I Only Want to Be with Youn ja sitä Springfieldin Yhdysvaltain-diskografiassa seuranneen albumin Dusty samalla cd:llä. Stereomiksauksista vastasi Eliot Goshman. Springfieldin viisi Yhdysvalloissa julkaistua albumia ilmestyivät vuonna 1999 Mercury Records/Universal Musicin julkaisemina, remasteroituina ja bonuskappaleita sisältävinä versioina.

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiläisen rhythm and blues-yhtyeen tuplakokoelma

 The Animals:The Animals Anthology 1964-1965


The Animals 1964-1965 on laadukas tuplakokoelma brittien keskeisimpiin rhythm and blues-yhtyeisiin lukeutuvan ja Newcastlesta kotoisin olleen The Animalsin tuotannosta. Mainittu tuplakko sisältää muun muassa lähes kaikki kappaleet The Animalsin kahdelta ensimmäiseltä pitkäsoitolta The Animals ja Animal Tracks sekä yhtyeen mainittuna aikana työstämiä singlehittejä. Lainakappaleisiin lukeutuvat esimerkiksi solisti Eric Burdonin suurin musiikillisiin diggauskohteisiin lukeutuvan Ray Charlesin ohjelmistosta poimitut Talkin' Bout You, I Believe to My Soul, Mess Around sekä  Hallelujah I Love Her So. Bluesin klassikoista The Animals versioi runsaimmin John Lee Hookerin tuotantoa. Häneltä ohjelmistoon ovat päätyneet Dimples, Boom Boom ja I'm Mad Again ja Bo Diddleyltä kotimaassa Hurriganesin erinomaisena vuoden 1974 versiona ensisijaisesti tutuksi tullut Roadrunner. Chuck Berryn tukevasta laulukirjasta The Animals versioi Around and Aroundin, Memphis Tennesseen sekä harvinaisemman poiminnan How You've Chanced. Rock and rollin ydintuotantoa edustaa Little Richardilta poimittu The Girl Can't Help It. Soulin puolelta The Animals versioi vieläpä menestyksekkäästi Sam Cooken originaalituotantoa edustavan kappaleen Bring It on Home to Me. Atlantin molemmin puolin listakärkeen nousseen traditionaalin House of the Rising Sun ohella Anthologyn keskeisiä singlehittejä edustavat Chas Chandlerin ikimuistoisella bassointrolla käynnistyvä sielukas We Gotta Get Out of This Place, vielä ärhäkämpi It's My Life sekä Nina Simonen alun perin levyttämä sielukas Don't Let Be Misunderstood. Anthologylle mahtuu myös useita The Animalsin omaa tuotantoa edustavia kappaleita. Niistä laadukkaimpiin lukeutuvat I'm Crying, I'm Gonna Change the World sekä Eric Burdonin hidas blueskappale For Miss Caulker. Club a Go Go edustaa onnistuneesti revittelevämpää osastoa Story of Bo Diddley ollessa tarinana hauska. Vaikka The Animals siis lainasi suuren osan levytystuotannostaan yhdysvaltalaisesta bluesista, rhythm and bluesista sekä soulista, Eric Burdon oli voimakas ja sielukas vokalisti ja musiikillista virtuositeettiä The Animalsiin toi ensisijaisesti urkuri Alan Price. Yhtyeen tuotannosta myös viimeinen The Animalsin nimellä julkaistu albumi, vuonna 1966 ilmestynyt ja urkuri Dave Rowberryn sekä rumpali Barry Jenkinsin yhtyeessä vaikuttamisen aikaan työstetty pitkäsoitto Animalisms on varsin laadukas.

Maanantain mainio:Daven, Ladyn & Canpaza Gypsysin vuoden 1997 merkkialbumi

 Dave, Lady & Canpaza Gypsys:Hot


Muun muassa Skädämistä ja Yöstä muistetun rumpali/solisti Jukka Mänty-Sorvarin, alias Frogleyn lähdettyä Dave Lindholmin Canpaza Gypsys-kokoonpanosta hänen paikkansa otti myöhemmin varsinkin Hanoi Rocksin tuoreemmasta versiosta sekä Popedasta tutuksi tullut Kari "Lacu" Lahtinen. Basistin vakanssissa jatkoi Pertsa Tolonen ja Canpaza Gypsysin kokoonpanoa täydensi jo tuossa vaiheessa kotimaisessa rockissa melkoisena moniottelijana tutuksi tullut Lady Maria Hänninen, jonka musisointia ja vokalisointia Dave oli kuullut syntymäpäiväjameissaan Tavastialla. Uusi lineup aloitti keikkailunsa vuoden 1996 loppupuolella ja tammi-helmikuussa 1997 se taltioi Jani Viitasen Harasoo-studiolla ainoaksi jääneen ja samaisen vuoden toukokuussa ilmestyneen albuminsa Hot. Daven käsialaa olevan tuotantonsa osalta pitkäsoitto koostuu suurimmaksi osaksi revittelevämmästä kitaravetoisesta rockista, jota edustavat esimerkiksi avaus Rockin' ja Marian vokalisoitavaksi päätynyt Lovin' You F Right, jonka vertailukohdaksi on tulkintansa rajuudessa esitetty jopa skotlantilaislaulajatar Maggie Belliä. You Can Help Me-kappaleen Dave levytti myös suomeksi nimellä Sä voit auttaa. Marian sävellystuotantoa Hot-pitkäsoitolla edustavat In Need of You, Cuts No Ice sekä Paralyzed, joista viimeksi mainitun hän viimeisteli Lontoon Hyde Parkissa. Slovarimmasta tuotannosta albumin huippuhetkeksi on osoittautunut Train of Fire, jonka Dave, Lady & Canpaza Gypsys kävi esittämässä livenä MTV 3:n Jyrki-ohjelmassa. Hot-albumin päättää neljästä osasta koostuva ja pienestä teoksesta käyvä One Year, johon kukin yhtyeen jäsenistä, eli Lindholm, Hänninen, Lahtinen ja Tolonen on säveltänyt oman osuutensa. Hot-albumin tiimoilta Dave, Lady ja Canpaza Gypsys keikkaili melko ahkerasti. Esimerkiksi Joensuun Kellarissa bändi ehti konsertoida kahdesti vuoden 1997 aikana. Keikoista ensimmäinen oli kevättalvella ennen albumin ilmestymistä, jolloin Marian biiseistä ohjelmistossa olivat jo Cuts No Ice ja In Need of You  jälkimmäisen keikoista ajoittuessa loppukesään. Hot lukeutuu Daven englanninkielisen hieman tuoreemman tuotannon kärkikastiin ja pitkäsoitto saavutti tuoreeltaan myös melkoisen myönteisiä arvioita.

Sunnuntain extra:Steppenwolfin vuoden 1969 keskeinen singlehitti

 Rock Me on kanalais-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Steppenwolfin tuotantoa edustava kappale, joka julkaistiin yhtyeen vuonna 1969 ilmestyneellä ja järjestyksessään kolmannella albumilla At Your Birthday Party. Rock Me on Steppenwolfin solistin John Kayn käsialaa ja yhtyeen diskografiassa kyseessä on viides singlejulkaisu. Gabriel Meklerin tuottama kappale julkaistiin ensiksi biisin Jupiter's Child b-puolella, mutta singlen kappaleet vaihtoivat myöhemmin paikkaansa. 19. huhtikuuta 1969 Rock Me saavutti Billboardin singlelistalla kymmenennen sijan. Kaupallisilla radioasemilla WLS ja WCFL Rock Me nousi kuudenneksi. Mainitua biisiä on yleisesti pidetty At Your Birthday Party -albumin huippuhetkenä. Cash Boxin Rock Mestä laaditussa arviossa kehuttiin erityisesti John Kayn laulusuoritusta, samoin kappaleen instrumentaatiota sen suhteellisen hitaasta temposta huolimatta. Steppenwolfin varhaisemmista singleistä Born to Be Wild ja Magic Carpet Ride olivat kakkos- ja kolmossijojensa ansiosta olleet vielä suurempia menestyksiä. Dave Grusin hyödynsi Rock Metä vuonna 1968 valmistuneessa elokuvassaan Candy, jonka soundtrackillä kappale julkaistiin jo ennen At Your Birthday Partya. Steppenwolf esitti Rock Men The Smothers Brothers Comedy Hourissa tammikuun alussa 1969 sekä saksalaisessa Beat Clubissa. Steppenwolfin livealbumeista Rock Me on mukana tuoreemmilla julkaisuilla, 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä Live at 25:lla sekä vuonna 2004 julkaistulla albumilla Live at Louisville. Originaali studioversio on mukana useilla Steppenwolfin kokoelma-albumeilla. Way Back Attackin laatimalla sadan parhaan vuosien 1966-69 välillä julkaistun psykedeelisen hitin listalla Rock Me saavutti sijan 31.

Lauantain pitkä:Eräs keskeisimmistä reggae-artisteista

Huhtikuun ensimmäisenä 1948 syntynyt James Chambers, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Jimmy Cliff, on jamaikalainen ska, rocksteady, reggae ja soulartisti, multi-instrumentalisti, solisti ja näyttelijä. Ainoana hengissä olevana reggaemuusikkona Cliff omistaa Order of Meritin, korkeimman kunnianosoituksen, jonka Jamaikan hallitus voi antaa taiteiden ja tieteiden parissa työskentelemisestä. Valtavirran yleisö tuntee Cliffin levytystuotannosta parhaiten kappaleet Wonderful World, Beautiful People, Many Rivers to Cross, You Can Get It If You Really Want, The Harder They Come, Reggae Night ja Hakuna Matata sekä covereistaan Cat Stevensin Wild Worldista ja Johnny Nashin I Can See Clearly Nowsta, jonka Cliff esitti elokuvassa Cool Runnings. Cliff esiintyi yleisesti reggaeta popularisoineessa elokuvassa The Harder They Come ja elokuvassa Club Paradise. Hän on eräs vuonna 2010 Rock and Roll Hall of Fameen päässeistä artisteista. Saint Jamesissa syntynyt Jimmy Cliff aloitti kappaleiden kirjoittamisen jo varhaisella kouluiällä. Hänen ollessaan 14-vuotias Cliffin isä vei hänet Kingstoniin, missä Cliff alkoi esiintyä nimellä Jimmy Cliff. Hänen varhaisista levytyksistään kolmas single Hurricane Hattie oli ensimmäinen menestystä saavuttanut. Mainitun kappaleen tuottaneen Leslie Kongin kanssa Cliff teki yhteistyötä tämän hengen vuonna 1971 vieneeseen sydänkohtaukseen saakka. Cliffin myöhempiin paikallisiin hitteihin lukeutuivat King of Kings, Dearest Beverley, Miss Jamaica ja Pride and Passion. Vuonna 1964 Cliff tuli valituksi erääksi Jamaikan edustajista World's Fairissa, New Yorkissa. Samana vuonna Cliff esiintyi ohjelmassa This Is Ska! Prince Busterin, Toots and the Maytalsin ja Byron Lee and the Dragonairesin kanssa. Pian Cliff solmi levytyssopimuksen Island Recordsin kanssa ja muutti Britanniaan. Levy-yhtiö yritti turhaan kaupitella Cliffin musiikkia rockyleisölle, mutta hänen uransa kääntyi suosioon 1960-luvun lopussa. Cliffin kansainvälisesti julkaistu esikoisalbumi oli vuonna 1967 ilmestynyt Hard Road to Travel. Se vastaanotti erinomaisia arvioita ja sisälsi Nirvana-yhtyeen Alex Spyropoulosin ja Patrick Campbell-Lyonsin säveltämän kappaleen Waterfall. Mainitusta biisistä muodostui hitti Brasiliassa ja se voitti International Song Festivalin. Vuosina 1969 ja 1970 ilmestyneet singlet Wonderful World, Beautiful People ja Vietnam menestyivät lähes ympäri maailmaa.Cliffin tuotannosta Bob Dylan nimesi Vietnamin kaikkien aikojen parhaaksi kuulemakseen protestilauluksi. Samoihin aikoihin Cliff julkaisi coverin Cat Stevensin hitistä Wild World, mutta mainittu versio ei päässyt mukaan hänen albumilleen Wonderful World, Beautiful People. Vuonna 1972 Cliff esitti Ivanhoe "Ivan" Martinia Perry Henzellin ohjaamassa klassisessa reggae-elokuvassa The Harder They Come. Elokuva kertoo Ivanin tarinaan. Hän saapuu maaseudulta Kingstoniin ja pyrkii tekemään läpimurron levybisneksessä. Epäonnistuttuaan Ivan päätyy rikoksen teille. Elokuvan soundtrackalbumi menestyi ympäri maailmaa ja kyseessä oli ensi kerta, kun reggaeta esiteltiin toden teolla kansainväliselle yleisölle. Elokuva on säilyttänyt asemansa eräänä keskeisimmistä jamaikalaisista tuotannoista sen itsenäistymisen jälkeen. The Harder They Come sai ensiesityksensä Lontoon Notting Hillissä syyskuun alussa 1972. Vuonna 1975 Cliff esiintyi Dick Cavettin juontamassa Saturday Night Livessa. Julkaistuaan sarjan albumeita Cliff piti taukoa ja matkusti Afrikkaan. Mainittuun matkaan vaikutti keskeisesti jamaikalainen kirjoittaja Lindsey Barrett. Cliff kääntyi islamin uskoon ja hänen nimekseen vaihtui  El Hadj Naïm Bach. Cliff palasi musiikin pariin melko pian. Hän konsertoi useiden vuosien ajan ja levytti sitten Kool and the Gangin kanssa. Cliff esiintyi Pinkpop-festivaalilla Alankomaissa. River-kiertueensa aikana Bruce Springsteen and the E-Street Band otti keikkaohjelmistoonsa Cliffin melko vähän tunnetun kappaleen Trapped. 80-luvun puolivälissä Springsteenin cover pääsi mukaan hyväntekeväisyysalbumille We Are the World. Niin ikään vuonna 1985 ilmestynyt Cliffin albumi The Cliff Hanger voitti parhaan reggae-albumin Grammyn. Britanniassa se jäi Cliffin viimeiseksi menestyslevyksi ennen vuotta 1993. Cliff oli lisäksi mukana Steven Van Zantin kirjoittamalla ja Artists United Against Apartheidin levyttämällä kappaleella Sun City. Cliffiä kuultiin taustavokalistina Rolling Stonesin vuonna 1986 ilmestyneellä albumilla Dirty Work. Robin Williamsin ja Peter O' Toolen kanssa Cliff nähtiin elokuvassa Club Paradise. Sen soundtrack sisältää useita Cliffin kappaleita, joista Seven Day Weekend oli duetto Elvis Costellon kanssa. Vuonna 1988 Cliffin kappale Shelter Your Love oli mukana elokuvassa Cocktail. Kahta vuotta myöhemmin Cliff esitti Jimmy Cliff Bandin kappaleen John Crow elokuvassa Marked for Death. Vuonna 1991 Cliff esiintyi toisella Rock in Rio-festivaalilla. Cliffin menestys jatkui Jamaikan lisäksi Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vuonna 1993 hän levytti Cool Runnings-elokuvan soundtrackille Ranskassa listakärkeen nousseen versionsa Johnny Nashin kappaleesta I Can See Clearly Now. Vuonna 2002 Cliff julkaisi Euroopassa albumin Plastic Fantastic People, jolla vierailivat Joe Strummer, Annie Lennox ja Sting. Vuonna 2004 ilmestyneellä albumilla Black Magic Cliff siirtyi täysin elektroniseen soundiin. Mainittu pitkäsoitto sisältää muun muassa Joe Strummerin kanssa levytetyn dueton Over the Border. Vuonna 2003 Cliffin kappale You Can Get It If You Really Want pääsi mukaan elokuvan Something's Gotta Give soundtrackille. Samaisen vuoden heinäkuussa Cliff esiintyi Paleo Festivaalilla Nyonissa, Sveitsissä. 20. lokakuuta 2003 Jamaikan hallitus myönsi Cliffille Order of Meritin. 15. maaliskuuta 2010 Wycliffe Jean nimesi Cliffin Rock and Roll Hall of Fameen. Samaisen vuoden keväänä ja kesänä Cliff teki laajan kiertueen Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Cliff oli mukana vuonna 2011 valmistuneessa ja BBC:llä esitetyssä dokumenttielokuvassa Reggae Got Soul:The Story of Toots and the Maytals. Vuonna 2011 Cliff teki musiikillista yhteistyötä yhdysvaltalaisen punkyhtyeen Rancidin solistin Tim Armstrongin kanssa ep:llä The Sacred Fire ja pitkäsoitolla Rebirth, joka voitti parhaan reggae-albumin Grammyn. Rolling Stonen laatimalla vuoden 2012 50 parhaan albumin listalla Rebirth saavutti sijan 12. Pitkäsoitto sisältää mm. coverin alun perin The Clashin vuoden 1979 klassikkotuplalla London Calling ilmestyneestä kappaleesta Guns of Brixton. Joulukuussa 2012 digitaalinen sanomalehti The Caribbean Journal nimesi Cliffin vuoden artistiksi.

torstai 14. huhtikuuta 2022

Perjantain pohjat:Merkittävän brittihardrockin edustajan vuoden 1976 albumi

 UFO:No Heavy Petting


Toukokuussa 1976 Chrysalis Recordsin julkaisemana ilmestynyt No Heavy Petting on brittiläisen hardrockyhtyeen UFO:n viides studioalbumi. Kyseessä on yhtyeen pitkäsoitoista ensimmäinen, jonka työstämisessä yhtyeen peruslineupia täydensi kosketinsoittaja. Näin ollen No Heavy Petting on UFO:n ensimmäinen kvintettikokoonpanolla työstämä albumi. Vaikka Danny Peyronel oli mukana ainoastaan mainitun UFO:n albumin työstämisessä, hän kirjoitti mainitulle pitkäsoitolle lisäksi useita kappaleita. Vuonna 1994 BGO Records julkaisi No Heavy Pettingin samalla cd:llä sitä UFO:n diskografiassa seuranneen klassikkoalbumin Lights Out kanssa. Vuonna 2007 No Heavy Pettingistä julkaistiin remasteroitu ja bonuskappaleita sisältävä versio. Niiden joukossa olivat coverit Small Facesin vuoden 1966 klassikkostatuksen saavuttaneesta ykköshitistä All Or Nothing sekä Frankie Millerin kappaleesta Have You Seen Me Lately Joan. Melko perinteistä rocksoundia tarjoavaa Natural Thingiä No Heavy Pettingillä seuraa varsin laadukasta balladituotantoa edustava I'm a Loser, johon Michael Schencker soittaa suoranaisesta tavaramerkistään käyvän soolon. Mainituista kappaleista muodostui liki pitäen standardeja UFO:n keikkaohjelmistoon, mutta albumilla on tarjottavanaan vielä mainittua biisikaksikkoa laadukkaampaa tuotantoa. Can You Roll Her sisältää Peyronelin energistä kosketinsoitintyöskentelyä ja Schenkeriltä kappaleessa kuullaan eloisa kitarasoolo. Reasons Love lukeutuu niin ikään Schenkerin taidonnäytteisiin. On with the Action on ainoa Pete Wayn käsialaa oleva kappale No Heavy Pettingillä, mutta kyseessä on upean melodinen hardrockkappale, joka tarjoaa Schenkeriltä jälleen esimerkillistä työskentelyä. Pitkäsoiton päättävä Martian Landscape eroaa tyylillisesti kaikista muista albumin kappaleista. Sillä UFO tuo esiin spacerockjuuriaan ennen kappaleen varsin tarttuvaa kertosäettä. Phil Mogg on parhaimmillaan varsin upea solisti, mutta Schenkerin osuutta No Heavy Pettingillä ei voine korostaa liikaa. Melodisen 70-luvun  hardrockin saralla kyseessä on kokonaisuutena varsin laadukas albumi.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Torstain terävä:Kulttiklassikkoyhtyeen ensisijaisesti vuoden 1972 tuotannosta koostuva albumi

 Flamin' Groovies:A Bucket Full of Brains


Syyskuussa 1995 EMI:n julkaisemana ilmestynyt A Bucket Full of Brains on Flamin' Grooviesin albumi, joka  koostuu  ensisijaisesti yhtyeen Britanniassa vuonna 1972 United Artists Recordsin brittiläiselle alamerkille työstämistä nauhoituksista. Kyseiset seitsemän kappaletta muodostivat perustan Grooviesin suunnitellulle neljännelle albumille, joka olisi ollut nimeltään A Bucket Full of Brains. Kuusi Rockfield-studioilla Walesissa touko- ja elokuussa 1972 nauhoitettua kappaletta olivat Dave Edmundsin tuottamia ja seitsemäs De Lane Lea-studioilla Lontoossa äänitetty biisi oli Grooviesin varhaisen johtohahmon Cyril Jordanin salanimellä Flowerboy Venus tuottama. Kahdeksas albumilla julkaistu kappale on oikealla nopeudella kulkeva versio Grooviesin tuotannon tunnetuimmasta biisistä Shake Some Action. Vaikka kyseisistä kappaleista puolet ilmestyi United Artistsin julkaisemilla singleillä, ne eivät saavuttaneet listasijoitusta. Niinpä United Artists purki sopimuksensa yhtyeen kanssa vuoden 1972 lopussa ennen kuin albumia oli ehditty viimeistellä. Flamin' Groovies palasi Yhdysvaltoihin ennen joulua ja kaksi julkaisematta jäänyttä nauhoitusta, eli versiot kappaleista Shake Some Action ja You Tore My Down muodostivat ytimen Flamin' Grooviesin seuraavalle albumille, vuonna 1976 ilmestyneelle pitkäsoitolle Shake Some Action. Yhtyeen australialainen levy-yhtiö AIM Records julkaisi albumista vuonna 1989 epävirallsen version nimellä The Rockfield Session Cyril Jordanin kansitekstien kera. Nauhoitusten originaalit masternauhat eivät tuolloin olleet käytettävissä ja niinpä lopputulos kuulostaakin hienoisesti mutaiselta. Vuonna 1995 EMI julkaisi albumista version, jolla hyödynnettiin originaaleja mastereita.

tiistai 12. huhtikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen hardrockin keskeisen edustajan singlekokoelma

 Deep Purple:The Deep Purple Singles A's and B's


The Deep Purple Singles A's and B's on kyseisen brittiläisen hardrockin klassikkoyhtyeen lokakuussa 1978 vinyylinä ilmestynyt kokoelma-albumi, joka sisältää Deep Purplen singleformaatissa julkaistua tuotantoa vuosilta 1968-1971. Laajennettu cd-versio albumista oli vuorossa vuonna 1993. Se sisältää yhdeksän bonusraitaa ja mukana ovat kaikki Purplen singleformaatissa julkaistut kappaleet vuoteen 1976 saakka. Originaalin vinyyliversion harvinaisuutena oli Speed Kingin pianoversio, joka pääsi myöhemmin mukaan klassikkoalbumi Deep Purple In Rockin 25-vuotisjuhlapainokselle. Singlebonuksista iäkkäintä tuotantoa edustavat Deep Purple Mark I:n aikakauteen lukeutuvat ja näin ollen Rod Evansin vokalisoimat Neil Diamond-cover Kentucky Womanin single edit ja This Bird Has Flown, mutta muilta osin bonuskappaleet alkavat vuoden 1972 tuotannosta, johon lukeutuvat Never Beforen ja Smoke on the Waterin single editit, ensiksi mainitun b-puolella alun perin ilmestynyt koskettava blueskappale When a Blind Man Cries sekä Black Nightin liveversio Japanista kesältä 1972. Singles A's and B's ylimääräisten kappaleiden tuoreinta antia edustavat Tommy Bolinin kitaroimat kappaleet You Keep on Moving sekä Love Child. Originaalin albumiversion huippuhetkiin lukeutuvat esimerkiksi cover Hallelujah vuodelta 1969 sekä Fireballin b-puolella ilmestynyt ärhäkkä I'm Alone. Suurimpia hittejä edustavat Hush, Speed King sekä Black Night. Vuonna 2010 EMI julkaisi Purplelta tuplacdkokoelman Singles and E. P. Anthology '68-80. Se sisältää kaikki Singles A's and B's:n cd-version kappaleet sekä lisäksi 15 ylimääräistä biisiä. Sen kohokohtiin lukeutuvat esimerkiksi Child in Timen liveversio, Getting Tighter, Painted Horse sekä Mistreatedin live-edit.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Tiistain tukeva:Nuorin The Pointer Sistersin perustajajäsenistä

 30. marraskuuta 1953 syntynyt ja 11. huhtikuuta 2006 edesmennyt June Pointer oli lauluyhtye The Pointer Sistersin  nuorin perustajajäsen. Ministerivanhempien Reverend Eltonin ja Sarahin kuutta lasta yhdisti rakkaus musiikkiin. Vuonna 1969 June perusti sisarensa Bonnien kanssa duon The Pointers -A Pair. Myöhemmin saman vuoden aikana duo kasvoi trioksi sisar Anitan jätettyä sihteerin työnsä ja täydennettyä linepin. Yhtyeen nimeksi vaihtui The Pointer Sisters. Se solmi ensimmäisen levytyssopimuksensa Atlantic Recordsin kanssa, mutta muutamat mainitulle levy-yhtiölle työstetyt singlet eivät nousseet listoilla korkealle. Vuonna 1972 sisar Ruth liittyi yhtyeeseen ja uusi levytyssopimus solmittiin Blue Thumb Recordsin kanssa. Tämän jälkeen The Pointer Sisters alkoi saavuttaa suosiota. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1973. Singlehiteiksi siltä nousivat Yes We Can ja Wang Dang Doodle. Seuraavien albumien keskeisiin singlemenestyksiin lukeutuivat kappaleet Fairytale, How Long (Betcha Got a Chick on the Side) sekä You Gotta Believe. Marraskuussa 1975 June joutui jättämään Pointer Sistersin väliaikaisesti terveyssyistä. Bonnie siirtyi soolouralle vuonna 1977. Junen tehtyä paluun yhtyeen riveihin se työsti sarjan menestyneitä singlejä ja albumeita. Alkuvuodesta 1979 ilmestynyt cover Bruce Springsteenin kappaleesta Fire nousi top teniin ja sitä seurasivat Happiness, He's So Shy, Slowhand, American Music, Should I Do It ja I'm So Exited. Vuonna 1983 ilmestyi The Pointer Sistersin uran menestyksekkäimmäksi osoittautunut albumi Break Out. Siltä top teniin kohosivat singlet Automatic, Jump (for My Love) sekä uudelleen julkaistu I'm So Exited, josta muodostui tällä kertaa suurempi menestys, kuin kappaleen originaalijulkaisusta vuonna 1982 sekä Neutron Dance. Tuoreempien Pointer Sistersin albumien menestyssingleihin lukeutuivat Dare Me, Freedom ja Goldmine. Pointer Sistersin singlehiteistä June oli leadvokalistina kappaleissa Happiness, He's So Shy, Jump (for My Love), Come and Get It sekä Dare Me. The Pointer Sistersin jäsenenä ollessaan June siirtyi viimein myös soolouralle. Vuonna 1983 Planet Recordsin julkaisemana ilmestyi  hänen esikoissooloalbuminsa Baby Sister, jolta singleformaatissa julkaistu kappale Ready for Some Action saavutti Billboardin R&B-listalla sijan 28. Vuonna 1989 Capitol Records julkaisi June Pointerin nimikkoalbumin, jonka singlekappale Tight on Time oli Billboardin R&B-listalla sijalla 70. Vuonna 1987 June levytti Bruce Willisin kanssa Billboardin poplistalla viidenneksi kohonneen coverin The Staple Singersin hitistä Respect Yourself. Syyskuussa 1994 The Pointer Sisters sai tähtensä Hollywood Walk of Famelle. June joutui jättämään The Pointer Sistersin vuonna 2004. Hän menehtyi syöpään 11. huhtikuuta 2006 52-vuotiaana Los Angelesissa siskojensa ja veljiensä läsnäollessa.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2022

Maanantain mainio:Gunnareiden varhaistuotannon vähemmän tunnettu klassikkokappale

 Shadow of Your Love on Guns N' Rosesin kappale, joka julkaistiin ensiksi It's So Easy-maxin kakkosbiisinä vuonna 1987. Vaihtoehtoinen otto kappaleesta ilmestyi singleformaatissa vuonna 2018. Shadow of Your Loven paras sijoitus  Mainstream Rock-listalla oli viidentenä mainitun vuoden kesäkuussa. Se pääsi lisäksi mukaan vuonna 2020 ilmestyneelle Guns N' Rosesin Greatest Hits-kokoelma-albumin uudelleenjulkaisulle. Axl Rose ja Izzy Stradlin kirjoittivat Shadow of Your Loven vaikuttaessaan jäseninä yhtyeessä Hollywood Rose. Kirjoitusapuaan kappaleeseen tarjosi Paul Tobias, joka oli myös Guns N' Rosesin jäsen vuosien 1994 ja 2002 välillä. Rose on maininnut saaneensa insiraation kappaleen lyriikoihin Thin Lizzylta ja kirjoittaneensa ne seitsemässä minuutissa. Shadow of Your Loven ensimmäisestä nauhoitusversiosta vastasi Hollywood Rose. Originaali demo ja kaksi kappaleesta työstettyä remixiä pääsivät myöhemmin mukaan kokoelma-albumille Roots of Guns N' Roses. Gunnareiden originaalirumpali Steven Adler on maininnut Shadow of Your Loven olleen ensimmäinen kappale, jota Guns N' Roses soitti treeneissään. It's So Easy-maxilla kappaleesta julkaistu versio oli sama, joka ilmestyi ep:llä Live from the Jungle. Shadow of Your Love on outtake Guns N' Rosesin esikoisep:ltä Live ?! *@ Like a Suicide. Vuonna 1991 Shadow of Your Lovesta julkaistiin eri versio Live and Let Die -singlen b-puolella. Samainen levytys pääsi myöhemmin mukaan Appetite for Destruction-albumin Deluxe Editionille. Aikaisemmin Shadow of Your Lovesta julkaisematon versio ilmestyi vuonna 2018 virallisesti singlenä promoamaan Appetite for Destruction -boxia. Singlen kansitaiteesta vastasi Arian Buhler. Shadow of Your Lovea promottiin kahden lyriikkavideon kera. Appetite for Destruction Locked N' Loaded-boxilta Shadow of Your Love julkaistiin vielä seitsentuumaisena singlenä b-puolellaan akustinen versio kappaleesta Move to the City. Kuudes kesäkuuta 2018 Guns N' Roses soitti Shadow of Your Loven ensi kertaa keikalla sitten Appetite for Destructionin tiimoilta tekemänsä kiertueen.

lauantai 9. huhtikuuta 2022

Sunnuntain extra:Janis Ianin 70-luvun puolivälin menestysalbumi

 Janis Ian:Between the Lines

Maaliskuussa 1975 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Between the Lines on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Janis Ianin kahdeksas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin ja miksattiin 914 Sound -studioilla Blauveltissä, New Yorkissa. Albumin tuotannosta vastasi Brooks Arthur. Between The Lines kohosi Billboardin albumilistan kärkisijalle ilmestymisvuotensa lokakuussa.  Yhdysvalloissa albumin kokonaismyyntiluvut ovat  lähes kaksi miljoonaa kappaletta. Between The Linesin kappaleista singleformaatissa ilmestynyt At Seventeen nousi Billboardin singlelistalla kolmanneksi ja Adult Contemporary -listalla kärkisijalle. Mainitusta kappaleesta Ian vastaanotti vuoden 1975 parhaan naispoplaulusuorituksen Grammyn. Hän esitti At Seventeenin Saturday Night Live -ohjelman ensimmäisessä jaksossa lokakuun yhdentenätoista 1975. Musiikillisesti Between the Lines sisältää popin ja rockin lisäksi elementtejä jazzista ja bluesista. Pitkäsoiton avaava When The Party's Over lukeutuu kokonaisuuden suorimpiin rakkauslauluihin ja kappaleessa kuullaan Dennis Perecan stemmalaulua. From Me to You, The Come On ja albumin nimiraita Between the Lines edustavat Ianin tyypillisempää tuotantoa. At Seventeenin tavoin albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuvan In the Winterin sekä yksinäisyyttä kuvaavan Tea and Sympathyn sovituksista vastasi lisäksi esimerkiksi Melanien kanssa musiikillista yhteistyötä tehnyt Ron Frangipane. Between the Linesin kappaleille on yleisesti tunnusomaista upea melodisuus ja Ianin suosiota jatkoi artistin seuraavana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Aftertones.

perjantai 8. huhtikuuta 2022

Lauantain pitkä:Eräs keskeisimmistä rockabilly-artisteista ja biisintekijöistä

 Yhdeksäs huhtikuuta 1932 syntynyt ja 19. tammikuuta 1998 edesmennyt Carl Perkins oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja kitaristi, joka levytti Memphisissä sijainneelle Sun Recordsille vuodesta 1954 alkaen. Hänen tunnetuimpiin levytyksiinsä lukeutuvat Blue Suede Shoes, Everybody's Trying to Be My Baby ja Matchbox. Charlie Danielsin mukaan Carl Perkinsin kappaleet personoivat rockabillyä enemmän kuin kenenkään muun ja hänen äänensä edustaa rockabilly-tyyliä kaikkia muita tyylisuunnan artisteja voimakkaammin, sillä hän ei koskaan muuttanut tyyliään. Perkinsin kappaleista ovat levyttäneet coverversioitaan esimerkiksi Elvis Presley, The Beatles, Jimi Hendrix, Johnny Cash ja Eric Clapton ja mainittu seikka on vaikuttanut osaltaan myönteisesti hänen populaarimusiikissa saavuttamaansa asemaan. Paul McCartneyn mukaan ilman Carl Perkinsiä ei olisi The Beatlesiä. Rockabillyn kuninkaaksi kutsuttu Perkins on tullut valituksi Rock and Roll Hall of Fameen, Rockabilly Hall of Fameen, Memphis Music Hall of Fameen ja Nashville Songwriters Hall of Fameen. Lisäksi hän on vastaanottanut Grammy Hall of Fame-palkinnon. Tiptonvillessa, Tennesseessä syntyneen Perkinsin keskeisiin varhaisiin musiikillisiin vaikuttajiin lukeutui Bill Monroen nopea soitto sekä laulutyyli. Tammikuussa 1947 Perkinsin perhe muutti Madison Countiin. Se sijaitsi lähempänä Memphisiä ja Carlilla oli mahdollisuus tutustua entistä laajemmin erilaisiin musiikkigenreihin. 14-vuotiaana Perkins kirjoitti countrykappaleen Let Me Take You to the Movie, Mag. Mainittu biisi vaikutti ratkaisevasti siihen, että Sam Phillips kiinnitti Perkinsin erääksi Sun Recordsin artisteista. Onnistunut koe-esiintyminen Phillipsille tapahtui lokakuun alussa 1954. Perkins oli esiintynyt säännöllisesti WTJF-radioasemalla jo 40-luvun lopussa ja vuonna 1953 hän oli vaimonsa Valda Criderin rohkaisemana aloittanut esiintymiset tavernoissa kuutena iltana viikossa. 19. maaliskuuta 1955 Phillipsin omistama Flip-yhtiö julkaisi Perkinsin esikoissinglen Movie Mag/Turn Around, jonka kakkoskappaleesta muodostui menestys paikallistasolla. Perkins esiintyi Elviksen kanssa Mariannassa ja West Memphisissä, Arkansasissa. Lokakuussa 1955 ilmestynyt Perkinsin single Gone Gone Gone oli niin ikään paikallinen hitti. Singlen b-puolella ilmestyi perinteisempää countrytyyliä edustava Let The Jukebox Keep on Playing. Syksyn 1955 aikana Perkins kirjoitti Blue Suede Shoesin ja levytti  mainitun kappaleen yhtyeensä kanssa Sunin studioilla 19. joulukuuta samaisena vuonna. Presley oli siirtynyt RCA:n artistiksi marraskuussa 1955 ja samalla Perkinsistä tuli Sun Recordsin ensisijainen rockabillyarti. Tammikuun ensimmäisenä 1956 julkaistusta Blue Suede Shoesista muodostui huomattava menestys. Se kohosi Billboardin countrylistan kärkeen, poplistalla kakkossijalle ja r&b-listalla Perkins oli ensimmäinen valkoinen artisti, jonka levytys nousi mainitun listan kolmanneksi. Britannian singlelistalla Blue Suede Shoes nousi kymmenenneksi ja Perkins oli ensimmäinen Sun Recordsin artisteista, jonka singleä myytiin saarivaltakunnassa yli miljoona kappaletta. Blue Suede Shoesin b-puolella julkaistusta Honey Don't:ista levyttivät coverversionsa The Beatles, Vanda Jackson ja 1970-luvulla T. Rex. Alkukesästä 1956 Perkins oli mukana Top Stars of 56-kiertueella Chuck Berryn ja Frankie Lymon&The Teenagersin kanssa. Vuoden 1956 aikana Sun julkaisi Perkinsiltä singlet Bobbin' the Blues/All Mama's Children, jonka b-puoli edusti yhteistyötä Johnny Cashin kanssa ja Dixie Fried/I'm Sorry. Helmikuussa 1957 ilmestyi seuraava single Matchbox/Your True Love. Bobbin' the Blues saavutti Billboardin countrylistalla yhdeksännen sijan. Matchbox on tunnustettu rockabillyklassikoksi. Sen nauhoitukset osuivat aikaan, jolloin Perkins, Presley, Cash ja Jerry Lee Lewis tekivät nauhoituksia epävirallisella nimellä The Million Dollar Quartet. Ohjelmistossa oli gospelia, countrya ja R&B:tä ja täysmittainen albumi mainituista nauhoituksista näki päivänvalon vuonna 1990. Elokuussa 1957 ilmestyi single That's Right/Forever Yours. Sen paraatipuoli edusti jälleen yhteistyötä Johnny Cashin kanssa ja kakkosbiisi balladituotantoa. Kumpikaan kappaleista ei saavuttanut listasijoitusta. Vuonna 1957 valmistuneessa elokuvassa Jamboree Perkins esitti  Aaron Schroederin, Sid Tepperin ja Roy C. Bennettin käsialaa olevan kappaleen Glad All Over. Vuonna 1958 Perkins siirtyi Columbia Recordsin artistiksi. Vuosien 1962-63 aikana Perkins teki kiertueen Saksassa ja toukokuussa 1964 hän esiintyi Britanniassa Chuck Berryn kanssa The Animalsin säestämänä. Kiertueen viimeisenä iltana Perkins saapui juhliin, missä hän kertoi tarinoita ja esiintyi Beatlesien ympäröimänä. Ringo Starr pyysi häneltä lupaa levyttää Honey Don't:ista versionsa ja sai pyyntöönsä myönteisen vastauksen. Long Tall Sally-ep:llä julkaistun Matchboxin lisäksi Beatles versioi Perkinsin repertuaarista Beatles for Sale-albumilla ilmestyneet Honey Don't:in ja Everybody's Trying to Be My Babyn. Glad All Overista Beatles oli nauhoittanut kaksi eri versiota vuoden 1963 aikana. Syksyllä 1964 Perkins teki Saksassa toisen kiertueen. Kesäkuussa 1964 Brunswick Records oli julkaissut Perkinsiltä The Nashville Teensin kanssa nauhoitetun singlen Big Bad Blues/Lonely Heart. 

 

Vuonna 1966 Perkins solmi levytyssopimuksen Dollie Recordsin kanssa ja julkaisi countrylistalla sijan 22. saavuttaneen singlen Country Boy's Dream. Vuonna 1968 Johnny Cash levytti Perkinsin käsialaa olevan kappaleen Daddy Sang Bass, joka nousi countrylistan kärkeen kuuden viikon ajaksi. Perkins oli kitaristina Cashin San Quentin vankilassa taltioidulla singlellä Boy Named Sue. Se nousi viideksi viikoksi countrylistan kärkeen ollen kakkossijalla myös poplistalla. Granada Television myös kuvasi ja esitti kyseisen esityksen. Perkins vietti vuosikymmenen Cashin kiertueella esiintyen usein hänen lämppärinään. Hän oli mukana myös Folsonin ja San Qentin-vankiloissa pidetyissä konserteissa esittäen Blue Suede Shoesin ja Matchboxin. Mainitut versiot ilmestyivät tosin vasta 2000-luvulla. Perkins esiintyi myös televisiosarjassa The Johnny Cash Show. Vuonna 1969 Perkins ja Bob Dylan kirjoittivat kappaleen Champaigne, Illinois, joka päätyi Perkinsin samaisena vuonna ilmestyneelle albumille On Top. Vuonna 1970 ilmestyi Perkinsin ja New Rhythm and Blues Quartetin yhteistyötä edustava albumi Bobbin' the Blues, joka koostui sekä yhteisistä että kummankin itsenäisesti nauhoittamista kappaleista. Vuoden 1970 aikana Johnny Cashin veli Tommy saavutti Billboardilla ja Kanadassa top teniin kohonneeen countrygospelhitin Perkinsin kirjoittamalla kappaleella  Rise and Shine. Käytyään Sam Phillipsin kanssa pitkän laillisen kamppailun Perkins sai 70-luvun aikana oikeudet kappaleisiinsa. 80-luvun alun rockabilly-revival nosti Perkinsiä jälleen parrasvaloihin. Hän duetoi Paul McCartneyn kanssa kappaleen Get It vuonna 1982 listakärkeen kohonneella albumilla Tug of War. Vuoden 1985 aikana Perkins levytti Stray Catsin Lee Rockerin ja Slim Jim Phantomin kanssa Blue Suede  Shoesista elokuvan Porky's Revenge soundtrackille päätyneen version. Samaisen vuoden lokakuussa Eric Clapton, Dave Edmunds, George Harrison, Ringo Starr, Lee Rocker ja Rosanne Cash esiintyivät Perkinsin kanssa tv-speciaalissa Blue Suede Shoes:A Rockabilly Session, joka oli taltioitu livenä Limehouse-studioilla Lontoossa. Channel 4 esitti konsertin tammikuun neljäntenä seuraavana vuonna. Perkins esitti vieraineen kaikkiaan 16 kappaletta, joihin sisältyi kaksi encorea. Mainittu konsertti on tulkittavissa hänen myöhäisemmän uransa kohokohdaksi ja se päättyi hänen tunnetuimpaan kappaleeseensa. Snapper Music julkaisi konsertin dvd-formaatissa vuonna 2006. Perkins pääsi Nashville Songwriters Hall of Fameen vuonna 1985 ja Rock and Roll Hall of Fameen kahta vuotta myöhemmin. Blue Suede Shoes valittiin Rock and Roll Hall of Famen 500 rockia muokanneen kappaleen listalle ja kappale vastaanotti Rock and Roll Hall of Fame-palkinnon. Lisäksi Perkins tuli valituksi Rockabilly Hall of Fameen keskeisestä vaikutuksestaan mainittuun musiikkigenreen. Perkins palasi Sunin studioille vuonna 1986 levyttäen Cashin, Jerry Leen ja Roy Orbisonin kanssa albumin Class of '55. Kyseessä oli myös eräänlainen tribuutti vuoteen 1956 ajoittuneille The Million Dollar Quartet-nauhoituksille, joihin Orbison ei ollut osallistunut. Vuonna 1989 Perkins esittäytyi kitaristina ja eräänä biisintekijöistä The Judds-yhtyeen listakärkeen nousseella countryhitillä Let Me Tell You About Love. Samana vuonna Perkins solmi levytyssopimuksen Platinum Recordsin kanssa ja oli mukana albumilla Friends, Family and Legends esimerkiksi Chet Atkinsin, Joan Jettin ja Charlie Danielsin kanssa. Perkins palasi jälleen Sun-studioille. Presleyn originaalin kitaristin Scotty Mooren kanssa hän teki nauhoituksia albumille 706ReUNION, jolla olivat lisäksi mukana esmerkiksi D J Fontana sekä The Jordanaires. Vuonna 1993 Perkins oli mukana Kentucky Headhuntersin Glasgowssa kuvatulla musiikkivideolla uudesta versiosta  omaa tuotantoaan edustavasta kappaleestaan Dixie Fried. Seuraavana vuonna Perkins levytti Duane Eddyn ja The Mavericksin kanssa uuden näkemyksen Matchboxista hyväntekeväisyysalbumille Red Hot + Country, jonka tuottajana oli Red Hot Organisation. Vuonna 1996 itsenäinen levy-yhtiö Dinosaur Records julkaisi Perkinsin viimeiseksi jääneen albumin Go Cat Go, joka sisältää hänen Bonon, Johnny Cashin, John Fogertyn, George Harrisonin, Paul McCartneyn, Willie Nelsonin, Tom Pettyn, Paul Simonin ja Ringo Starrin kanssa levyttämänsä duetot.  Perkinsin viimeinen keskeinen esiintyminen neljä kuukautta ennen hänen menehtymistään kurkkusyöpään oli syyskuun puolivälissä 1997 Lontoon Royal Albert Hallissa all star-hyväntekeväisyyskonsertissa Music for Montserrat.

torstai 7. huhtikuuta 2022

Perjantain pohjat:Leon Russellin vuoden 1974 albumi

 Leon Russell:Stop All That Jazz


Kymmenes toukokuuta 1974 Shelter Recordsin julkaisemana ilmestynyt Stop All That Jazz on yhdysvaltalaisen biisintekijän ja solistin Leon Russellin kuudes sooloalbumi. Mainittu pitkäsoitto nauhoitettiin vuoden 1974 aikana Russellin kotistudiossa ja Paradise-studioissa Oklahomassa, Pete's Placessa Nashvillessa, Tennesseessä sekä Shelter The Church -studiossa Tulsassa. Stop All That Jazz-albumilla Russellia säesti tulsalainen funkyhtye The Gap Band, jota Russell mainitun albumin myötä teki tunnetuksi maailmalle. The Gap Bandin esikoisalbumin Magician's Holiday julkaisijana oli Russellin levy-yhtiö Shelter Records. The Gab Bandin vuonna 1977 ilmestyneellä nimikkoalbumilla Russellia kuullaan pianistina. Countrya edustaneen albuminsa Hank Wilson's Back Vol 1 jälkeen Stop All That Jazz-pitkäsoitto toi esiin Russellin musiikillista luovuutta laajemmassa mittakaavassa. Tyylillisesti kyseessä onkin varsin monipuolinen albumi, joka sisältää vivahteita jazzista, mutta sillä hyödynnetään lisäksi esimerkiksi syntetisaattoreita ja rumpukoneita. Russellin omaa tuotantoa edustavien kappaleiden lisäksi albumille sisältyvät coverit Tim Hardinin If I Were a Carpenterista, Bob Dylanin Ballad of Hollis Brownista, Jerry Leiberin ja Mike Stollerin käsialaa olevasta ja Ben E Kingin levytyksenä tunnetuimmasta Spanish Harlemista sekä cd-version bonusraitana lisäksi Rolling Stonesin Wild Horsesista. Myös Willie Nelson osallistui albumin työstämiseen ja häntä kuullaan leadvokalistina pitkäsoiton bonusraitoihin lukeutuvassa kappaleessa Wabash Cannonball. All That Jazz-albumin tuotannosta vastasivat Tom Cartwright, Russell itse sekä Denny Cordell.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Torstain terävä:The Holliesin ensimmäinen nimikkoalbumi

 Hollies:The Hollies


Syyskuun ensimmäisenä 1965 Parlophonen julkaisemana ilmestynyt Hollies on brittiyhtye The Holliesin kolmas studioalbumi. Siihen on viitattu myös otsikolla Hollies '65, sillä The Holliesin diskografiasta on löydettävissä myös toinen, vuonna 1974 ilmestynyt yhtyeen nimeä kantava albumi. Brittilistalla kahdeksannen sijan saavuttanut Hollies julkaistiin alun perin ainoastaan monoversiona. Vuonna 1969 pitkäsoitosta ilmestyi stereoversio nimellä Reflection. Vuonna 1997 brittiläinen EMI julkasi albumin mono- ja stereoversiot samalla cd:llä. Hollies-albumin 12 kappaleesta ainoana singleformaatissa ilmestyi So Lonely ja sekin niin ikään vuonna 1965 ilmestyneen ja albumin kappaleiden kanssa samaan aikaan nauhoitetun menestyssinglen Look Through Any Window b-puolella. Holliesin tusinasta biisistä viisi edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Ne on kreditoitu pseudonymin L.Ransford nimiin, joka tosi asiassa viittaa kolmikkoon Allan Clarke, Tony Hicks ja Graham Nash. Skandinaviassa singleformaatissa albumilta julkaistiin Very Last Day/Too Many People, joista paraatipuolesta muodostui menestys Ruotsissa. Originaalituotantoa albumilla edustavasta kappaleesta Put Yourself in My Place Episode Six levytti coverversion esikoissinglelleen. Look through Any Windowsta oli muodostunut The Holliesin ensimmäinen top 40-menestys Yhdysvalloissa. Kappaleen menestys inspiroi Imperial Recordsia julkaisemaan The Holliesin tuotannosta järjestyksessään  toisen albumin. Yhtyeen esikoispitkäsoitto Yhdysvalloissa oli ollut yli vuotta aikaisemmin ilmestynyt Here I Go Again. Marraskuussa 1965 Imperial Records julkaisi Hollies-albumin Yhdysvalloissa hienoisesti eroavalla biisilistalla nimellä Hear! Here! Imperial tiputti omasta versiostaan coverit Fortune Teller ja Mickey's Monkey ja laittoi niiden tilalle singlemenestykset I'm Alive ja Look through Any Window, jotka sijoittuivat kummankin levypuoliskon avauskappaleiksi. Vaikka Hear! Here! oli singlekappaleitaan lukuun ottamatta yhdysvaltalainen uusintajulkaisu Hollies-albumista, sen kansikuva oli sama kuin Britanniassa ilmestyneessä albumissa In the Hollies Style, jota ei koskaan julkaistu Yhdysvalloissa. Mickey's Monkey ilmestyi Yhdysvalloissa seuraavana vuonna julkaistulla albumilla Bus Stop, mutta Fortune Teller julkaistiin siellä vasta 90-luvulla. Vuonna 2010 Sundazed Records julkaisi Hear! Herestä 180 gramman vinyylipainoksen. Hollies-albumin Kanadassa ilmestynyt versio oli Capitolin marraskuussa 1967 julkaisema Love N' Flowers. Se sisälsi yhdeksän kappaleta Britanniassa ilmestyneeltä Hollies-albumilta sekä aikaisemmin Kanadassa julkaisemattoman biisin I Thought of You Last Night In the Hollies Style-albumilta.

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Keskiviikon klassikko:Erään bluesin merkkihahmon vuoden 1969 tupla-albumi

Muddy Waters:Fathers and Sons

Elokuussa 1969 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt Fathers and Sons on bluesmuusikko Muddy Watersin seitsemäs studioalbumi, joka julkaistiin ensiksi tuplavinyylinä. Mainittu albumi sisältää sekä studio, että livenauhoituksia huhtikuulta 1969.  Chicagossa, Illinoisissa nauhoituksiin osallistuneeseen all star-bandiin lukeutuivat Michael Bloomfield ja Paul Butterfield Paul Butterfield Blues Bandista, Donald "Duck" Dunn Booker T and the MG':isistä, Otis Spann sekä Sam Lay. Mainitusta albumista muodostui Muddyn suurin valtavirran menestys, sillä se saavutti Billboardin listalla sijan 70. 200 suosituimman joukkoon Muddyn albumeista ylsi lisäksi ainoastaan vuonna 1977 ilmestynyt ja Johnny Winterin tuottama pitkäsoitto Hard Again. Marshall Chessin mukaan idea Fathers and Sons-albumiin syntyi Mike Bloomfieldin ollessa hänen luonaan ja kertoneensa, että hän ja Paul Butterfield halusivat työstää yhteisen albumin Muddy Watersin kanssa. Kaksikko oli Chicagossa hyväntekeväisyyskonsertin tiimoilta. Chess järjesti Dunnin, Spannin ja Layn osallistumisen nauhoituksiin. Fathers and Sons oli Watersin tuotannossa varsin pidetty levy, sillä esimerkiksi albumilla Electric Mud hyödynnettyjen psykedeliavaikutteiden sijaan mainitulla pitkäsoitolla kuultiin klassista, tyylillisesti 50-lukua muistuttavaa Muddy Watersia. Samassa musiikillisessa viitekehyksessä jatkoivat  70-luvun loppupuolella ilmestyneet ja Johnny Winterin tuottamat Watersin albumit. Fathers and Sonsin studionauhoitukset työstettiin huhtikuun 21:n ja 23:n päivän välillä Tel Mar -studioilla. Niiden ääni-insinöörinä oli Ron Malo ja toisin kuin liveäänitysten tapauksessa, studionauhoituksiin otti osaa myös rytmikitaristi Paul Assbel. Livenauhoitukset ovat huhtikuun 24:ltä päivältä Super Cosmic Joy -Scout Jamboreelta. Niiden ääni-insinöörinä oli Reice Hamel. Rumpali Buddy Miles osallistui Got My Mojo Workingin jälkimmäisen osan nauhoituksiin. Fathers and Sonsin tuottanut Norman Daylon vastasi myöhemmin muun muassa vuonna 1970 ilmestyneen The London Howlin Wolf Sessionsin tuotannosta. Vuonna 2001 Fathers and Sonsista ilmestyi laajennettu cd-versio.

maanantai 4. huhtikuuta 2022

Tiistain tukeva:Aerosmithin toiseksi menestynein kokoelma-albumi

 Aerosmith:Big Ones


Marraskuun ensimmäisenä 1994 Geffen Recordsin julkaisemana ilmestynyt Big Ones on Aerosmithin kokoelma-albumi, joka sisältää yhtyeen 12 hittiä vuosina 1987, 1989 ja 1993 ilmestyneiltä menestysalbumeilta Permanent Vacation, Pump ja Get a Grip. Lisäksi mukana on The Beavis and Butthead -soundtrackillä vuonna 1993 alun perin ilmestynyt Deuces Are Wild sekä kaksi aivan uutta kappaletta; Blind Man ja Walk on Water. Ne nauhoitettiin Aerosmithin pitäessä taukoa Get a Grip Touriltaan. Tuonaikaiset uutuuskappaleet pääsivät lisäksi mukaan vuonna 2001 ilmestyneelle tuplakokoelmalle Young Lust:The Aerosmith Anthology. Big Onesista muodostui Aerosmithin toiseksi suosituin kokoelma-albumi. Billboardin albumilistalla se nousi kuudenneksi myyden pelkästään Yhdysvalloissa yli  neljä miljoonaa kappaletta. Kokoelma oli maailmanlaajuinen menestys, joka kohosi top teniin yhdeksässä maassa ilmestymisvuotensa loppuun mennessä. Maaliskuussa 1987 Aerosmith aloitti Little Mountain Sound-studioilla Vancouverissa nauhoitukset albumilleen, josta muodostui Permanent Vacation. Ne saatiin valmiiksi toukokuussa. Albumi julkaistiin elokuussa ja se nousi yhdenneksitoista Billboardin listalla. Permanent Vacationin singlemenestyksiä olivat Billboardin Mainstream Rock-listalla neljänneksi ja Hot 100-listalla sijalle 14. noussut Dude Looks Like a Lady, Mainstream Rock-listalla sijalle 13. ja poplistalla sijalle 17. päässyt Rag Doll ja Mainsream Rock-listalla toisena ja Hot 100-listalla yhtä sijaa alempana ollut Angel. Huhtikuussa 1989 Aerosmith palasi Little Mountain Sound-studioille nauhoittamaan seuraavan albuminsa Pump. Nauhoitukset saatiin valmiiksi kesäkuussa. Albumi julkaistiin syyskuussa ja se nousi Billboardin listalla viidenneksi. Pumpilta poimituista singleistä Janie's Got a Gun nousi Mainstream Rock-listan kakkoseksi ja Hot 100-listan neljänneksi. Love in an Elevator, The Other Side ja What It Takes nousivat kaikki Mainstream Rock-listan kärkeen. Niiden vastaavat sijoitukset Hot 100-listalla olivat viides, 22. ja yhdeksäs. Toukokuussa 1989 nauhoitettiin myös kappale Deuces Are Wild, joka päätyi mukaan aiemmin mainitulle kokoelma-albumille The Beavis and Butthead Experience. Tammikuussa 1992 Aerosmith aloitti nauhoitukset A&M-studioilla Los Angelesissa. Ne päättyivät helmikuussa. Nauhoituksia jatkettiin syyskuussa Little Mountain Sound-studioilla. Ne saatiin valmiiksi marraskuussa ja Aerosmithin seuraava albumi, Billboardin listakärkeen noussut Get a Grip ilmestyi huhtikuussa 1993. Siltä poimituista singleistä Amazing oli Mainstream Rock-listalla kolmantena ja Hot 100-listalla sijalla 24. Cryin' nousi Mainstream Rock-listan kärkeen ja saavutti Hot 100-listalla sijan 12. Eat the Rich oli Mainstream Rock-listalla viidentenä. Livin' on the Edge nousi Mainstream Rock-listan kärkeen ja Hot 100-listalla sijalle 18. Crazy oli Mainstream-listalla seitsemäntenä ja Hot 100-listalla sijalla 17. Walk on Waterin ja Blind Manin nauhoitukset alkoivat The Power Station-studioilla New Yorkissa. Kappaleet viimeisteltiin Capri Digital-studioissa Italiassa. Blind Man nousi Mainstream Rock-listalla kolmanneksi ja Hot 100-listalla sijalle 48. vuonna 1994. Seuraavana vuonna Walk on Water saavutti sijan 16. Modern Rock Track-listalla. Big Ones ei sisällä lainkaan kappaleita Aerosmithin ensimmäiseltä Geffenille työstämältä albumilta, 80-luvun puolivälissä ilmestyneeltä pitkäsoitolta Done with Mirros, vaikka mainitun albumin singlekappale Let the Music do the Talking saavutti sijan 18. Mainstream Rock-listalla. AllMusicin Stephen Thomas Erlewinen mukaan Big Ones oli edustava otos Aerosmithin comebackistä. Silti sen kappaleet jäivät hänen mielestään kaipaamaan yhtyeen varhaisemman tuotannon raakuutta ja edustivat kenties turhan voimakkaasti valtavirtaa. Lisäksi mukana oli liian useita voimaballadeita. Robert Christgaun mielestä Big Onesilla ei ollut riittävästi kappaleita Get a Grip-albumilta, jonka tuotannosta hän jäi kaipaamaan etenkin biisiä My Fist, Your Face. Tom Sinclair kirjoitti albumista myönteisen arvion Entertainment Weeklyyn. Hänen mukaansa Big Ones osoitti Aerosmithin kyvyt yhdistää hardrockia ja funkpohjaista bluesia ja todisti samalla Aerosmithin olevan enemmän kuin Yhdysvaltojen vastine Rolling Stonesille.

sunnuntai 3. huhtikuuta 2022

Maanantain mainio:Richard Manuelin ja Robbie Robertsonin käsialaa oleva The Band-kappale

 Sleeping on The Bandin levytystuotantoon lukeutuva kappale, joka julkaistiin mainitun kanadalaisen rockin  yhtyeen kolmannella, vuonna 1970 ilmestyneellä albumilla Stage Fright ja myös sen singleformaatissa ilmestyneen nimikappaleen b-puolella. Sleeping edustaa Robbie Robertsonin ja Richard Manuelin yhteistyötä. Stagefright-albumilla  toinen kappale, josta Manuel vastaanotti kirjoituskrediitin, on Just Another Whistle Stop. Musiikkijournalisti Barney Hoskyns nimeää Sleepingin Richard Manuelin eläväisimpien esitysten  ja The Bandin tuotannon mutkikkaimpien sovitusten joukkoon. Kappaleessa Manuelia kuullaan leadvokalistina ja pianistina, Rick Dankoa basistina ja taustavokalistina, Levon Helmiä rumpalina, Robbie Robertsonia kitaristiina ja Garth Hudsonia Lowrey-urkurina ja haitaristina. Sleepingissä hyödynnetään valssin tempoa. The Bandin kakkosalbumilla julkaistun kappaleen King Harvest (Has Surely Come) tavoin Sleeping ei sisällä varsinaista kertosäettä. Pehmeästi lauletut säkeistöt saavat kappaleessa näin ollen suuremman merkityksen. Robbie Robertsonin kappaleeseeen soittama kitarasoolo sijoittuu silti sen puolivälin tienoille, eikä loppuun. Hoskyns ylistää arviossaan mainittua sooloa, kuin myös Hudsonin urkutyöskentelyä. Lyriikoidensa osalta Sleeping on sitä vastoin melko pelkistetty. Kappaleessa Manuel ja Robertson dramatisoivat, kuinka nukkuminen tarjoaa pakotien elämän  armottomuudelle. Mainittua motiivia käsiteltiin myös The Bandin edellisenä vuonna ilmestyneellä toisella albumilla julkaistussa kappaleessa When You Awake. Sleepingin tunne tasapainoilee melankolian ja autuaan eskapismin välimaastossa. Musiikkijournalistit Hoskyns ja Nick Riso kokevat Sleepingin eräänlaisena jatko-osana albumeilla Music from the Big Pink ja The Band julkaistuille  yhtyeen kappaleille In a Station ja Whispering Pines.