Keskiviikon klassikko:Lulun vuoden 1970 aliarvostettu pitkäsoitto

Lulu:Melody Fair

Atco Recordsin julkaisema Melody Fair on Lulun vuonna 1970 ilmestynyt pitkäsoitto. Artistin ensimmäinen Atcolle levyttämä albumi oli ollut edellisen vuoden syksyllä nauhoitettu ja Jerry Wexlerin, Tom Dowdin ja Arif Mardinin tuottama New Routes. Vaikka kyseinen pitkäsoitto ei ollut menestynyt kaupallisesti parhaalla mahdollisella tavalla, tuottajakolmikko sai Lulun nauhoittamaan albumin seuraajan maaliskuussa 1970 samojen muusikoiden, jotka olivat työstäneet New Routesin, kanssa. Siinä, missä New Routes oli äänitetty Musle Shoals Sound -studioilla, vuoden 1970 äänitykset Melody Fairia varten tapahtuivat Criteria-studioilla Miamissa. Esimakuna kyseiseltä albumilta julkaistiin singleformaatissa The Dixie Flyersin kanssa levytetty kappale Hum A Song (From Your Heart) b-puolellaan aikaisemmin New Routes -pitkäsoitolla julkaistu Where's Eddie. Huhtikuussa 1970 julkaistu pikkulevy saavutti Billboardin listalla 54. sijan. Se putosi nopeasti myös brittilistan top 50:stä siitä huolimatta, että Lulu esitti kyseisen kappaleen Top of the Popsissa vuoden 1970 kesäkuussa lähetetyssä jaksossa. Lulu viimeisteli uuden pitkäsoittonsa äänitykset toukokuussa 1970. Samaisen vuoden kesäkuussa ilmestyi seuraava, niin ikään kaupallisesta aspektista tarkasteltuna vähälle huomiolle jäänyt single After the Feeling is Gone ja uusi pitkäsoitto Melody Fair seurasi heinäkuussa. Myös se saavutti vähäisesti kaupallista menestystä. Vielä syyskuussa albumilta julkaistiin sen The Bee Gees -yhtyeestä tutuksi tulleiden Gibbin veljesten käsialaa ollut nimikappale b-puolellaan  To the Other Woman (I'm The Other Woman) Myös kyseinen single jäi niin ikään vähälle huomiolle. Vähäisestä kaupallisesta menestyksestään huolimatta Melody Fair koostui varsin laadukkaasta kappalemateriaalista. Pitkäsoiton säveltäjätiedoista löytyvät muun muassa nimet Lennon/McCartney Good Day Sunshine-coverin, Leiber/Stoller Saved-versioinnin sekä Randy Newman kappaleen Vine Street myötä. Lulu aloitti nauhoitukset kolmatta Atco-albumiaan varten Criteria-studioilla vuoden 1970 marraskuussa, mutta kyseistä projektia ei saatu päätökseen. Vaikka Lulu pysyi Atcon artistina vuoteen 1972 saakka, hän ei julkaissut kyseisen levy-yhtiön kautta enää ainuttakaan albumia, ainoastaan vähälle huomiolle jääneitä singlejä. Vuonna 2007 ilmestynyt Lulu:The Atco Sessions 1969-1972 sisälsi New Routes ja Melody Fair -pitkäsoittojen lisäksi artistin kyseiselle levy-yhtiölle ainoastaan singleformaatissa julkaisemat kappaleet ja myös ennenjulkaisematonta tuotantoa.

Tiistain tukeva:Eräs brittibluesin kiistattomista klassikkokitaristeista

29. lokakuuta 1946 syntynyt ja 25. heinäkuuta 2020 73-vuotiaana edesmennyt Peter Allen Greenbaum oli brittiläinen bluesrockkitaristi, joka saa kantaa Fleetwood Mac -yhtyeen perustajajäsenen kunniakasta titteliä. Kyseisen seikan ansiosta Greenbaum pääsi Rock And Roll Hall of Fameen vuonna 1998. Hänet tunnetaan tosin nimellä Peter Green. Albatrossin, Black Magic Womanin, Oh Wellin ja Man of the Worldin kaltaiset Greenin Fleetwood Macille säveltämät kappaleet nousivat singlelistoille ja monista mainituista kappaleista useat muusikot ovat työstäneet  coverversioita. Green kuului brittiläisen bluesboomyn toisen aikakauden keskeisimpiin hahmoihin. BB King on maininnut Greenin olleen ainoa, jonka soitto aiheutti hänelle kylmiä väreitä. Eric Clapton ja Jimmy Page ovat molemmat ylistäneet Greenin soittoa, joka on tullut tunnetuksi esimerkiksi vibraatostaan. Rolling Stonen sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Green saavutti 38:n sijan. Greenin sointi John Mayall's Bluesbreakersin instrumentaalikappaleessa The Supernatural tuli Guitar Playerin äänestyksessä valituksi 50 kaikkien aikojen parhaan joukkoon. Kesäkuussa 1996 musiikkilehti Mojon äänestyksessä Green tuli valituksi kaikkien aikojen kolmanneksi parhaaksi kitaristiksi. Lontoon Bethnal Greenissä syntynyt Greenbaum soitti aluksi bassoa yhtyeessä Bobby Dennis and The Dominoes, joka soitti covereita pophiteistä ja rockstandardeista mukaan lukien lainoja The Shadowsin repertuaarista. Green on myöhemmin maininnut Hank B Marvinin olleen hänen kitarasankarinsa ja Green levyttikin kappaleen Midnight tribuuttialbumille Twang. Greenin seuraava yhtye oli rhythm and bluesia edustanut The Muskrats ja sitä seuranneessa The Tridentsissä hänen instrumenttinsa oli jälleen bassokitara. Vuonna 1966 Green oli soolokitaristina Peter Bardensin yhtyeessä Peter B's Looners. Kyseisen yhtyeen riveissä hän tapasi rumpali Mick Fleetwoodin. Peter Bardensin yhtyeessä Green teki myös debyyttilevytyksensä ja kyseessä oli single If You Wanna Be Happy/Jodrell Blues. Singlen paraatipuoli oli cover Jimmy Soulin käsialaa olevasta instrumentaalikappaleesta. Soitettuaan kolmen kuukauden ajan Bardensin yhtyeessä Greenille tarjoutui tilaisuus täyttää Eric Claptonin paikka kitaran varressa John Mayall's Bluesbreakersissä kolmen konsertin ajan. Claptonin jätettyä Bluesbreakersin pian tämän jälkeen Greenistä tuli yhtyeen täysaikainen jäsen. Bluesbreakersien riveissä Green levytti vuonna 1967 ilmestyneen pitkäsoiton A Hard Road. Se sisälsi kaksi hänen omaa sävellystään; kappaleet The Same Way ja The Supernatural. Viimeksi mainittu oli yksi Greenin ensimmäistä instrumentaalikappaleista,  ja siitä  muodostui nopeasti hänen tunnusmerkkinsä. Greenin pätevyyttä muusikkona kuvaa hänen kolleegoidensa antama lempinimi The Green God.

Jo vuoden 1967 aikana Green päätti muodostaa oman bluesyhtyeensä ja jätti The Bluesbreakersin. Greenin uusi yhtye, johon tulivat mukaan myös Bluesbreakersin rumpalina toiminut Mick Fleetwood sekä kitaristi Jeremy Spencer, totteli aluksi nimeä Peter Green's Fleetwood Mac.Bluesbreakersin basistin vakanssia hoitanut John McVie oli Greenin ensimmäinen valinta nelikielisen taitajaksi uuteen yhtyeeseensä, mutta hän ei vielä tuossa vaiheessa ollut valmis liittymään mukaan. Niinpä basistin pestin sai väliaikaisesti Bob Brunning. Elokuussa 1967 yhtye esiintyi Windsorin Jazz ja Blues-festivaaleilla ja pian mainitun keikan jälkeen se solmi levytyssopimuksen Mike Vernonin Blue Horizon-yhtiön kanssa. Yhtyeen ohjelmisto koostui bluesstandardeista ja ensisijaisesti Greenin käsialaa olleista originaalikappaleista, mutta myös slidekitaristi Jeremy Spencer kirjoitti kappaleita yhtyeen ohjelmistoon. Ensisingle I Believe My Time Ain't Long/Ramblin' Pony ei noussut listoille, mutta esikoisalbumi Peter Green's Fleetwood Mac saavutti huomattavan myönteisen vastaanoton ja pysytteli listoilla yli vuoden ajan. Syyskuussa 1967 John McViesta oli tullut Fleetwood Macin täysaikainen basisti. Vaikka bluescoverit ja bluestyyliä edustaneet omat kappaleet  lukeutuivat Fleetwood Macin kyseisen ajan ydintuotantoon, alkoi Peter Green loistaa myös biisinkirjoittajana vuodesta 1968 eteenpäin. Greenin yhtyeelle säveltämät singlekappaleet heijastivat siirtymistä bluesjuurilta uusille musiikillisille reviireille.  Fleetwood Macin vuonna 1968 ilmestynyt toinen pitkäsoitto Mr Wonderful jatkoi edeltäjäänsä viitoittamaa musiikillista ilmaisua. Samana vuonna julkaistiin Greenin käsialaa ollut single Black Magic Woman, josta Santana teki paria vuotta myöhemmin menestyksekkään coverversion. Sitä seurannut vuoden 1969 puolella ilmestynyt instrumentaalikappale Albatross nousi brittien singlelistan kärkeen. Samana vuonna ilmestyneitä Greenin Fleetwood Macille kirjoittamia hittejä olivat Oh Well ja Man of the World ja vuoden 1970 puolella ilmestynyt The Green Manalishi. Vuonna 1969 ilmestynyt tupla-albumi Blues Jam in Chicaco äänitettiin Chess Recordsin Tel-Mar studiossa. Siellä Fleetwood Mac teki Vernonin ja Marshall Chessin ohjauksessa nauhoituksia Otis Spannin, Big Walter Hortonin, Willie Dixonin, Buddy Guyn ja J. T. Brownin kaltaisten amerikkalaisten bluesin suuruuksien kanssa. Singlen Man of The World yhtye julkaisi pian toimintansa lopettaneella Immediate Recordsilla ja solmi sen jälkeen uuden sopimuksen Warner Brosin alamerkin Reprise Recordsin kanssa. Kyseisellä yhtiöllä Fleetwood Mac julkaisi pitkäsoiton Then Play On, jolla yhtyeen kokoonpanoa täydensi kolmas kitaristi Danny Kirwan. Green oli kuullut Kirwanin soittoa jo vuonna 1967 tämän johtaman bluestrion Boilerhousen riveissä basisti Trevor Stevensin ja rumpali Dave Terreyn kanssa. Kuulemastaan vakuuttuneena hän kiinnitti Boilerhousen Fleetwood Macin lämmittelybändiksi ennen Kirwanin lopullista Fleetwood Mac- kiinnitystä. Viimeisen konserttinsa Fleetwood Macin riveissä Green soitti 20. toukokuuta 1970.

27. kesäkuuta samana vuonna Green esiintyi bluesin ja progressiivisen musiikin Bath-festivaalissa John Mayallin, urkuri Rod Mayallin, basisti Ric Grechin ja rumpali Aynsley Dunbarin kanssa. Fleetwood Macista lähdettyään Green hoiti useassa kappaleessa kitarat Peter Bardensin sooloalbumilla The Answer. Samana vuonna Green äänitti myös jamisession, johon osallistuneista muusikoista tunnetuin hänen itsensä ohella oli kosketinsoittaja Zoot Money. Reprise Records julkaisi kyseiset äänitykset Greenin ensimmäisenä sooloalbumina nimellä The End of the Game. Vuonna 1971 Green teki lyhyen paluun Fleetwood Maciin auttaessaan yhtyettä viemään loppuun Yhdysvaltain-kiertueensa Jeremy Spencerin jätettyä Fleetwood Macin. Tuolloin Green esiintyi käyttäen pseudonymiä Peter Blue. Bobby Tenchin yhtyeen Gassin albumilla Juju Green soitti kahdella kappaleella. Lisäksi hän levytti yhden soolosinglen ja toisen Bobby Tenchin kanssa, teki äänityksiä BB Kingin kanssa Lontoossa vuonna 1972 ja oli mukana kappaleessa Night Watch Fleetwood Macin vuoden 1973 albumilla Penguin tosin kreditoimattomana. Hiljaisempien aikojen jälkeen Green palasi vuonna 1979 sooloalbumilla In the Skies. Samana vuonna hän teki vierailun Fleetwood Macin pitkäsoitolla Tusk kappaleessa Brown Eyes, tosin jälleen ilman mainintaa.  Vuonna 1981 Green oli mukana kahdella raidalla Mick Fleetwoodin sooloalbumilla The Visitor. Muista keskeisistä vierailuista muiden levyillä mainittakoon yhtyeen Katmandu pitkäsoitto A Case for the Blues, jolla musisoivat myös Mungo Jerry-yhtyeen Ray Dorset, Crazy World of Arthur Brownin Vincent Crane ja The Nashville Teensin Len Surtees. Vuonna 1986 Peter ja hänen veljensä Mickey osallistuivat yhtyeninimellä The Enemy Within Lawrie "Raven" Gainesin albumin A Touch of Sunburn levyttämiseen. Kyseinen pitkäsoitto on julkaistu uudelleen useita kertoja esimerkiksi nimillä Post Modern Blues ja Peter Green and Mick Green Two Greens Make A Blues. Kyseisillä uudelleenjulkaisuilla maininnan saa usein myös The Piratesin kitaristi Mick Green. 1990-luvun lopussa Green perusti Peter Green's Splinter Groupin Cozy Powellin ja Nigel Watsonin avustamana. Vuosien 1997 ja 2004 välillä yhtye julkaisi yhdeksän pitkäsoittoa. Alkuvuodesta 2004 Green jätti yhtyeen ja muutti Ruotsiin. Pian tämän jälkeen hän liittyi The British Blues All Starsiin, mutta yhtyeen suunniteltu kiertue peruuntui saksofonisti Dick Heckstall-Smithin kuoltua.Helmikuussa 2009 Green jatkoi jälleen kiertueita ja levytyksiä; tällä kertaa nimellä Peter Green and Friends. Saman vuoden toukokuussa valmistui Henry Hadawayn tuottama, BBC Fourille työstetty dokumentti Peter Green:Man of the World. Yhtyeineen Green teki kiertueen Irlannissa, Saksassa ja Britanniassa. Maaliskuussa 2010 seurasi useita keikkoja Australiassa, niiden joukossa Byron Bay Bluesfest. Greenin keskeiseksi vaikuttajakseen maininneista rockkitaristeista nostettakoon esiin Blues for Greeny-nimisen coveralbumin julkaissut Gary Moore, Aerosmithin Joey Perry, Wishbone Ashin Andy Powell, Led Zeppelinin Jimmy Page sekä The Black Crowesin Rich Robinson. Green oli heistä viimeksi mainitun valinta kaikkien aikojen kitaristiksi vuonna 2010 Guitar Worldin äänestyksessä, jossa kaikkien aikojen kitaristit valitsivat omat suosikkikitaristinsa.

Maanantain mainio:Grace Slickin taiteellisesti onnistunut esikoissooloalbumi

Grace Slick:Manhole

Tammikuun alussa 1974 ilmestynyt Manhole on Jefferson Airplanen ja myöhemmin Jefferson Starshipin solistina tunnetuksi tulleen Grace Slickin Grunt/RCA:n julkaisemana ilmestynyt esikoissooloalbumi. Hän oli aikaisemmin levyttänyt Sunfighter-pitkäsoiton Paul Kantnerin ja Baron von Tollbooth and the Crome Nunn -albumin Kantnerin sekä David Freibergin kanssa. Kyseinen kaksikko vastasi Manholen tuotannosta. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat vuonna 1973, jolloin Jefferson Airplane oli lopettanut keikkailunsa ja Jorma Kaukonen ja Jack Casady työstivät Hot Tuna -yhtyeen pitkäsoittoa The Phosphorescent Rat. Kaikki Jefferson Starship-yhtyeen perustajajäseniin vuonna 1974 kuuluneet muusikot osallistuivat Manhole-albumin työstämiseen Papa John Creachia lukuun ottamatta. Kyseisestä pitkäsoitosta kaavailtiin soundtrackia elokuvaan. Sen 15-minuuttinen nimikappale kantoi nimeä Theme from the Movie Manhole, mutta loppujen lopuksi kyseistä elokuvaa ei koskaan työstetty. Manholen kansitaide oli täysin Grace Slickin käsialaa ja hän kirjoitti albumin kanteen Child Type Odd Art My Grace. Slick oli tutustunut nuoreen kitaristiin Craig Chaquicoon työstäessään Baron von Tollbooth and the Crome Nunnia Paul Kantnerin ja David Freibergin kanssa. Chaquicon kitarointia kuultiin neljällä pitkäsoiton kuudesta raidasta. Alle kolmeminuuttinen ja pitkäsoiton käynnistävä akustisvoittoinen psykedeliapala Jay on täysin Slickin käsialaa. 15-minuuttinen Theme from the Movie Manhole on Slickin debyytin suurteos, joka vimmassaan ja psykedeliahengessään muistuttaa voimakkaasti ja onnistuneesti Slickin emoyhtyeestä. Osa teksteistä on tulkittu espanjaksi. Niin ikään Slickin itsensä käsialaa olevassa kappaleessa hän vastaa  myös piano-osuuksista.Myös Lontoon sinfoniaorkesteri rikastaa osaltaan vakuuttavasti kappaleen instrumentaatiota ja taustavokalisteina kuullaan David Crosbya, Paul Kantneria sekä David Freibergiä. Come Again? Toucan sisältää Slickin tekstit musiikin ollessa David Freibergin käsialaa. Mainiosti svengaava kappale sisältää Chaquicon vakuuttavaa kitaratyöskentelyä ja Slickin takuuvarmaa vokalisointia. It's Only Music-raidalla Freiberg on säveltäjänä ja tekstit ovat Grateful Deadin hovitekstittäjän Robert Hunterin. Kyseisessä kappaleessa vokaaliosuuksista vastaavat tavanomaisesta poiketen täysin Kantner ja Freiberg Slickin sijaan. Soolokitaristina kappaleella kuullaan Gary Duncania. Bluesvaikutteisen irroittelun Better Lying Downin teksti on Slickin ja sävellys kappaleessa pianosta vastaavan Pete Searsin käsialaa. Slickin debyyttisoolon päättää sen toinen suurteos, hänen, Kartnerin sekä Jack Traylorin tekstittämä sekä Kantnerin säveltämä Epic No. 38. Chaquico saa aikaan upeaa jälkeä kitaroineen ja lisäksi kappaleen instrumentaatiota rikastavat Lontoon sinforniaorkesterin säkkipillin soittajat. Voimakasta psykedeliajaksoa kappaleessa seuraa seesteisempi osuus, jonka jälkeen Chaquico pääsee jälleen sooloilemaan täydeltä laidalta. Nimikappaleen tavoin myös albumin päätösraita on lähempänä Jefferson Airplanen tuotantoa. Laadukkuudestaan huolimatta Manhole epäonnistui kaupallisesta aspektista tarkasteltuna, sillä pitkäsoiton listasijoitukseksi Billboardilla jäi 127. sija.

Sunnuntain extra:Eräs merkittävän southern rockin edustajan keskeisimmistä klassikkoalbumeista

Charlie Daniels Band:High Lonesome

Viides marraskuuta 1976 ilmestynyt High Lonesome on Charlie Daniels Bandin kahdeksas studioalbumi, joka ilmestyi ainoastaan kahdeksan kuukautta edeltäjnsä Saddle Trampin jälkeen. Tekstillisesti High Lonesome sisältää runsaasti viittauksia villin lännen fiktioihin. Jo pitkäsoiton nimikappale saattaa otsikossaan tehdä kunniaa Louis L' Amourin vuonna 1962 ilmestyneelle novellille. High Lonesome onkin omistettu L' Amourille sekä James Bamalle. Pitkäsoiton käynnistävä Billy The Kid yhdistää kiehtovan tarinansa ja hienoiset countryvivahteet iskevään tuplakitarointiin, jossa on tarjolla melodista taituruutta myös koko kappaleen loppuosan kestävän ja paikoitellen suorastaan rönsyilevän soolo-osuuden ajaksi. Instrumentaatiossaan kitaroiden lisäksi myös kilkattavaa pianoa aina soolo-osuus mukaan lukien hyödyntävä Carolina lukeutuu melodisessa iskevyydessään pitkäsoiton tarttuvimpaan antiin ja muistuttaa tyylillisesti esimerkiksi hieman myöhäisemmästä The Allman Brothers Bandin tuotannosta.  Melodisen tyylikkäästi balladimaisempaan materiaaliin lukeutuva nimikappale High Lonesome on eräs Charlie Daniels Bandin tuotannon parhaimmistoon lukeutuvan pitkäsoiton kirkkaimmista helmistä ja se sisältää soolo-osuuksissaan jälleen rikkaan inspiroitunutta kitaratyöskentelyä. Aavistuksen raskaampaa kokonaissoundia edustava Running with the Crowd tarjoaa verevää urkutyöskentelyä, maittavaa stemmalaulantaa ja loppuosassaan edustamansa tyylisuunnan tavaramerkistä käyvää mainiota tuplakitarointia. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Right Now Tennessee Blues on kokonaisuuden ärhäkin rypistys ja kitaraosastonsa osalta se toimii erityisesti innostavan riffittelynsä ansiosta. Roll Missisippi hidastaa aavistuksen tempoa innostavasta svengistä lainkaan tinkimättä. Kyseisessä kappaleessa solistina on tavanomaisesta poiketen eri kosketinsoittimista vastaava Joel "Taz" DiGregorio. Nimensä veroinen Slow Song on leppeästi rullaava, urkunojailulla ryyditetty balladi. Kitaristi Tom Crainin käsialaa oleva Tennessee vetää slovaripuolella iskevyydessään ja rikkaassa, viuluja ja banjoa sisältävässä instrumentaatiossaan vielä edeltäjäänsä pitemmän korren. Pitkäsoiton päätöskappale Turned My Head Around päättää albumin rivakasti viulun dominoivasta roolista huolimatta. Countrysta, rockista, bluesista ja jopa bluegrassista tyylillisesti ammentava High Lonesome on monipuolinen ja vivahteikas pitkäsoitto, joka lukeutuu vaivattomasti Charlie Daniels Bandin tuotannon parhaiden töiden joukkoon.

Lauantain pitkä:Iäkkäin mutta sammaloitumaton vierivä kivi

24. lokakuuta 1936 syntynyt William George Perks Jr on englantilainen muusikko, levytuottaja, biisintekijä ja solisti, joka hoiti Rolling Stonesin basistin vakanssia vuodesta 1962 vuoteen 1993. Vuodesta 1997 lähtien hän on levyttänyt ja konsertoinut oman yhtyeensä Bill Wyman's Rhythm Kingsin kanssa. Wyman on toiminut tuottajana sekä elokuvien että musiikin parissa ja työstänyt musiikkia niin elokuva, kuin televisiokontekstiin.  Toisen maailmansodan jälkeen Wyman piti lapsena päiväkirjaa ja kirjailijan ominaisuudessa hän on kirjoittanut seitsemän teosta. Wyman on myös valokuvaaja, jonka töitä on ollut esillä gallerioissa ympäri maailmaa. Varojen puutteessa Wyman rakensi itselleen nuoruudessaan nauhattoman basson. Wyman on myös amatööriarkeologi ja bisnesmiehen ominaisuudessa hän omistaa useita liikehuoneistoja, joista mainittakoon Sticky Fingers Cafe. Wyman syntyi Lewishamissa, Etelä-Lontoossa. Kouluja hän kävi Beckhenhamissa ja Benge Countyssa vuodesta 1947 pääsiäiseen 1953. Tämän jälkeen Wyman työskenteli vedonvälittäjänä. Wyman otti pianotunteja kymmenvuotiaasta kolmetoistavuotiaaksi. 24-vuotispäivänään hän osti Burnsin sähkökitaran, mutta vaihtoi sen bassoon vakuututtuaan kyseisestä instrumentista Barron Knights -yhtyeen konsertissa. Wyman poisti nauhat halvasta japanilaisesta bassostaan, jota hän oli korjaillut ja soitti kyseisellä instrumentilla etelälontoolaisessa yhtyeessä The Cliftonsissa vuonna 1961. Hän käytti aluksi taiteilijanimeä Lee Wyman ottaen sukunimen ystävältään, jonka kanssa suoritti asevelvollisuutensa kuninkaallisissa ilmavoimissa vuosien 1955 ja 1957 välillä. Elokuussa 1964 hänen sukunimekseen vaihtui virallisesti Wyman. Kun rumpali Tony Chapman kertoi rhythm and blues-yhtye Rolling Stonesin olevan vailla basistia Wyman meni koesoittoon ja tuli valituksi joulukuun seitsemäntenä 1962 Dick Taylorin seuraajaksi. Muut yhtyeen jäsenet olivat vakuuttuneita Wymanin itserakentamasta instrumentista ja vahvistimista, mutta koska Wyman oli muita vanhempi, töissä ja naimisissa, hän omaksui yhtyeessä eräänlaisen ulkopuolisen roolin. Bassottelunsa lisäksi Wyman lauloi myös taustoja Stonesien varhaisilla levytyksillä ja vuoteen 1967 saakka myös konserteissa. Wyman sävelsi kaksi kappaletta Stonesien ohjelmistoon. Vuoden 1967 pitkäsoitolta Their Satanic Majestic Request löytyvällä raidalla In Another Land Wyman oli myös leadvokalistina ja kyseinen kappale julkaistiin myös singlenä. Mick Jaggerin vokalisoima Downtown Suzie julkaistiin outtakeseista koostuvalla pitkäsoitolla Metamorphosis. Kappaleen nimi oli manageri Allan Kleinin idea ja sitä hyödynnettiin yhtyeeltä kysymättä. Kappaleen originaalinimi oli Sweet Lisle Lucy ja se oli ottanut nimensä Lontoon Sohossa sijainneen  Lisle Streetin mukaan.

Wyman piti päiväkirjaa nuoresta lähtien ja hyödynsi kyseisiä tietoja vuonna 1990 ilmestyneessä elämäkertakirjassaan Stone Alone sekä vuonna 2002 ilmestyneessä teoksessaan Rolling with The Stones. Stone Alonessa Wyman mainitsee säveltäneensä Satisfactionin riffin Brian Jonesin ja Charlie Wattsin kanssa. Wymanin mukaan Satisfactionin julkaisemista singlenä puolsivat hänen lisäkseen Watts ja Jones; Jagger ja Keith Richards vastustivat, sillä he eivät pitäneet kappaletta tarpeeksi tarttuvana. Wymanin sooloprojektit käynnistyivät 70-luvulla. Seuraavan vuosikymmenen alkuun mennessä hän oli julkaissut kolme kaupallisesti vähemmän menestynyttä, mutta kriitikoiden arvostamaa albumia. Heinäkuussa 1981 Wymanin kappaleesta (Si, Si) Je suis un rock star muodostui top 20-menestys useissa Euroopan maissa. Wyman oli mukana vuonna 1971 julkaistulla albumilla London Howlin Wolf Sessions Eric Claptonin, Stevie Winwoodin ja Charlie Wattsin kanssa sekä seuraavana vuonna ilmestyneellä pitkäsoitolla Jamming with Edward Ry Cooderin, Nicky Hopkinsin, Jaggerin ja Wattsin kanssa.Vuonna 1981 Wyman sävelsi soundtrackalbumin Ryan O' Nealin ja Ryan Shariffin elokuvaan Green Ice. 80-luvun puolivälin tienoilla Wyman sävelsi musiikin kahteen italialaisen ohjaajan Dario Argenton elokuvaan, jotka olivat vuonna 1985 valmistunut Phenomena ja kahta vuotta myöhempää vuosikertaa edustava Terror at the Opera. Wyman näyttäytyi niin ikään vuonna 1987 valmistuneessa elokuvassa Eat the Rich. Vuonna 1985 Wymania lähestyivät Vietnamin sodasta elokuvaa työstämässä olleet tuottajat, jotka pyysivät Wymanilta tunnusmusiikia kyseiseen elokuvaan. Wyman levytti demoversion Norman Greenbaumin vuonna 1969 ilmestyneestä hitistä Spirit in the Sky ja vastaanotti tuottajilta myönteistä palautetta versiostaan. Tuottajien rahat kuitenkin  loppuivat ja elokuvaprojekti hyllytettiin. Vuonna 2013 ilmestyneen Scrapbookinsa kylkiäisenä ilmestyneellä audiocd:llä Wyman epäili jonkun kuulleen kadonneeksi ilmoitetun demoversionsa kappaleesta,sillä  neljä kuukautta Wymanin demoversion äänityksen jälkeen yhtye Dr. and The Medics nousi kolmeksi viikoksi brittilistan kärkeen omalla näkemyksellään Spirit in the Skysta.

Wyman toimi tuottajana ja myös soitti useammalla Tucky Buzzard -yhtyeen albumilla. Wyman oli Brian Jonesin läheinen ystävä ja Jonesin kuolema oli hänelle raskas isku. Stonesin jäsenistä Jonesin heinäkuussa 1969 järjestettyihin hautajaisiin osallistui Wymanin lisäksi ainoastaan Watts. Vastaavasti Mick Taylorin kanssa Wyman on työskennellyt myös ensin mainitun Stones-pestin jälkeen. Wyman lähti Stonesista Steels Wheels/Urban Jungle -kiertueen jälkeen. Hänen eroamisestaan yhtyeestä ilmoitettiin tosin vasta tammikuussa 1993. Wymanin paikan kiertueilla ja levytyksissä otti Darryl Jones. 24. lokakuuta 2012 Stonesit ilmoittivat odottavansa Mick Taylorin ja Bill Wymanin liittyvän heidän seurakseen lavalle kahdessa konsertissa Lontoossa kyseisen vuoden marraskuussa ja Newarkissa joulukuussa. Kaksikko oli paikalla ainoastaan vierailijoiden ominaisuudessa Darryl Jonesin hoitaessa bassot ensimmäisessä Lontoon-konsertissa kaikissa kappaleissa Wymanin soittamia It's Only Rock N' Rollia ja Honky Tonk Womenia lukuun ottamatta. Wymanin vuodesta 1997 luotsaamassa Rhythm Kingsissä vaikuttaneista muusikoista mainittakoon Albert Lee, Georgie Fame, Gary Brooker ja Tucky Buzzardin Terry Taylor. Wymanin lokakuuhun 2006 ajoittuneita seitsenkymppisiä seurasi kiertue Britanniassa.  Kymmenes joulukuuta 2007 Wyman yhtyeineen esiintyi uudellen kokoontuneen Led Zeppelinin kanssa Ahmet Ertegunin tribuuttikonsertissa Lontoon 02:ssa. Wyman lukeutui viidensien Independent Music Awardsien tuomaristoon. Kyseinen palkintogaala tuki itsenäisten artistien urakehitystä. Vuonna 2009 Mick Taylor esiintyi Rhythm Kingsien vieraana. 25. lokakuuta 2009 Wyman soitti reunion-keikan Facesien kanssa. Hän otti tuolloin jo edesmenneen Ronnie Lanen paikan, kuten oli tehnyt myös vuosiin 1986 ja 1993 ajoittuneissa yhtyeen paluukonserteissa. 19. huhtikuuta 2011 pianisti Ben Waters julkaisi Ian Stewartille työstetyn tribuuttialbumin Boogie 4 Stu. Wyman soitti sillä kappaleissa Roomin' House Boogie ja Watching the River Flow, joista jälkimmäinen oli levytetty Stonesien kanssa. Vuonna 2019 Wyman osallistui Oliver Murrayn ohjaamaan ja kirjoittamaan, elämästään ja urastaan kertovaan dokumenttiin The Quiet One. 20. lokakuuta 2023 ilmestyneellä Rolling Stonesin tuoreimmalla albumilla Hackney Diamonds Wyman on mukana yhdellä kappaleella. Edellisen kerran hän osallistui yhtyeen studionauhoituksiin vuonna 1989.

Perjantain pohjat:Royalsin vuonna 1977 ilmestynyt merkkialbumi

Royals:Out

Helmikuussa 1977 Tukholman Marcus Music -studiossa nauhoitettu Out on kotimaisen rockin superyhtyeisiin lukeutuvan Royalsin toinen studioalbumi, joka sijoittuu laadullisesti varsin lähelle edeltäjäänsä, edellisenä vuonna ilmestynyttä pitkäsoittoa Spring '76.  Joidenkin mielestä kyseessä on jopa yhtyeen debyyttiä onnistuneempi albumikokonaisuus.  Kaupallisesta aspektista tarkasteltuna Out ei kuitenkaan ollut Royalsin repertuaarissa edeltäjänsä veroinen menestys. Spring '76 nimittäin saavutti kultalevyn yli 25 000 kappaleen myynnillään Outin myynnin jäädessä noin 15 000 yksikköön. Pitkäsoiton kymmenestä kappaleesta seitsemän edustaa Royalsin omaa tuotantoa. Lainoihin lukeutuvat näkemykset pitkäsoitolle useammankin tekstin laatinen Jim Pembroken upeasta balladista Just My Situation, jonka versiossa Albert Järvinen suorastaan loistaa kitaroineen, Joe Walshin kappaleesta Happy Ways sekä yllättävimpänä Beatlesin Revolver-albumin haasteellisesta päätöskappaleesta Tomorrow Never Knows. Royalsin omasta tuotannosta pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvat erityisesti kummankin levypuoliskon avausraidat Kings of Power ja nimikappale Out. Royalsin säveltämä ja Pembroken sanoittama More is What You'll Give/Get on upean melodinen ja aavistuksen psykedeelinen raita, joka osaltaan osoittaa Järvisen ylivertaisuutta kepin varressa. Alkusoittona sille on Ippe Kätkän käsialaa oleva, vajaa pariminuuttinen Cha Cha Drive In. Pitkäsoiton kakkospuolen päättävät Monoply ja Not Worth Writing Home About ovat Pave Maijasen ensimmäiset levytysversion osakseen saaneet sävellykset.  Royalsin yhdessä Janne Ödnerin kanssa tuottama Out on pieni klassikkoalbumi, joka on kestänyt ajan hammasta varsin onnistuneesti.

Torstain terävä:Brittiheavyn klassikon soundin määritellyt kakkosalbumi

Judas Priest:Sad Wings of Destiny

Maaliskuussa 1976 ilmestynyt Sad Wings of Destiny on brittiläisen heavy metal -yhtyeen Judas Priestin toinen studioalbumi. Sitä on yleisesti pidetty Priestin soundin ja imagon luoneena pitkäsoittona ja monista sen kappaleista, kuten Victim of Changes ja The Ripper on muodostunut standardeja yhtyeen keikkaohjelmistoon. Pitkäsoitto on tullut tunnetuksi riffivetoisista kappaleistaan, Rob Halfordin laaja-alaisista laulusuorituksista ja tyylillisesti monipuolisista kappaleista, joihin eräänlaisina inspiraation lähteinä olivat olleet Queenin, Deep Purplen ja Black Sabbathin kaltaiset yhtyeet. Sad Wings of Destinyn keskeisin kappale lienee kahdeksanminuuttinen Victim of Changes, jolle on tunnusomaista raskas riffittely, korkeat vokaaliosuudet, pitkät soolot ja hidas loppuosa. Tyrant ja The Ripper sisältävät lyhyestä kestostaan ja nopeudestaan huolimatta useita osia ja temponvaihdoksia. Riffit ja soolot hallitsevat kappaleita Genocide, Island of Domination ja Deceiver. Albumin seesteisempää tuotantoa edustavat pianovoittoinen Epitaph sekä Dream Deceiver. Sad Wings of Destiny saavutti myönteiset arviot, mutta koska punkrock oli juuri nousemassa esiin Britanniassa, albumin myyntiluvut jäivät vähäisiksi. Judas Priest levytti kaksi ensimmäistä albumiaan itsenäiselle Gull -levy-yhtiölle pienellä budjetilla. Yhtyeen jäsenten oli tuossa vaiheessa tehtävä myös muita osa-aikaisia töitä henkensä pitimiksi ja ennen seuraavaa albumiaan, vuonna 1977 ilmestynyttä Sin After Siniä Judas Priest solmi uuden sopimuksen CBS Recordsin kanssa. Sopimuksen purkautumisesta huolimatta oikeudet Sad Wings of Destinyn kappaleisiin ja niistä tehtyihin demoversioihin jäivät edelleen Gull -yhtiön käsiin. Judas Priestin vuonna 1974 ilmestynyt esikoisalbumi Rocka Rolla oli ollut tyylillisesti vielä edeltäjäänsä monipuolisempi ja vuonna 1975 Judas Priest oli keikkaillut tiiviisti esimerkiksi Pink Fairiesin ja UFO:n kanssa. Rumpali John Hinch vaihtui jo yhtyeen varhaisessa inkarnaatiossa vaikuttaneeseen Alan Mooreen lokakuussa 1975. Sad Wings of Destiny jäi ainoaksi Priestin albumiksi, jonka levyttämiseen hän osallistui. Kappaleet Dreamer Deceiver ja Deceiver Priest esitti Old Grey Whistle Testissä jo kyseisen vuoden puolella reilusti ennen Sad Wings of Destinyn ilmestymistä. Albumin nauhoitukset tapahtuivat kahden viikon aikana marras-joulukuussa 1975 Walesin Rockfield -studioissa. Miksaus tehtiin viikon aikana Lontoon Morgan -studioilla. Sad Wings of Destinyn tiimoilta Judas Priest teki pääesiintyjän ominaisuudessa kiertueen Britanniassa huhti-kesäkuussa 1976. Brittilistalla albumi ylsi parhaimmillaan sijalle 48. ja Judas Priest sai siitä kultalevyn vuonna 1989. Rolling Stonen Kris Nicholson kirjoitti albumista varsin myönteisen arvion ja vertasi sitä Deep Purplen vuoden 1972 klassikkolevyyn Machine Head. Samana vuonna Sad Wings of Destinyn kanssa heavyrockin saralla ilmestyivät esimerkiksi Rainbown Rainbow Risingin ja Scorpionsin Virgin Killerin kaltaiset merkittävät albumit. CBS:llä siirryttyään Judas Priest ryhtyi hylkäämään ensimmäisten albumiensa orastavia progevaikutteita. Seuraavan kerran niitä kuultiin toden teolla vasta Priestin vuonna 2008 ilmestyneellä albumilla Nostradamus. Martin Popoff on nimennyt Sad Wings of Destinyn jopa heavy metal -tyyliin uudelleen luoneeksi albumiksi. Musiikillisesti kyseinen pitkäsoitto toimi tienraivaajana New Wave of British Heavy Metallin yhtyeille Iron Maidenista lähtien ja albumin synkät tekstit olivat inspiraation lähteenä 80-luvun yhdysvaltalaisille trahsmetalyhtyeille Metallicalle ja Slayerille. Van Halen soitti coverina Victim of Changesia ennen suosiotaan ja Dave Mustainen velipuolen lyötyä häntä Sad Wings of Destinyn kuuntelemisesta Mustaine päätti kostoksi valita elämänurakseen heavy metallin. Sad Wings of Destinyn kappaleista Victim of Changes, The Ripper, Tyrant ja Genocide pääsivät mukaan Priestin ensimmäiselle livealbumille, vuonna 1979 ilmestyneelle Unleashed in the Eastille. Sad Wingsin äänitysten aikana Priest taltioi version Joan Baezin kappaleesta Diamonds and Rust, mutta sen uudelleen äänitetty versio pääsi mukaan vasta Sin After Sinille. Vuonna 1978 Priestin vanha levy-yhtiö Gull julkaisi yhtyeeltä Best of -kokoelman ja sille päätyi myös kyseisestä kappaleesta Sad Wings of Destinyn äänityksissä taltioitu näkemys.

Keskiviikon klassikko:Humble Pien viimeinen huipputyö

Humble Pie:Thunderbox

Helmikuussa 1974 ilmestynyt Thunderbox on uransa alussa brittiläisen rockin superyhtyeisiin luetun Humble Pien seitsemäs pitkäsoitto ja samalla kenties viimeinen todella vahva albumikokonaisuus. Sitä yhtyeen diskografiassa edeltänyt tupla-albumi Eat It oli soulvaikutteita ja akustisia instrumentteja hyödyntäessään varsin monipuolinen levykokonaisuus. Thunderboxilla yhtye palasi voimakkaammin ydinosaamisensa pariin, eli iskevään boogierockiin, jota Pien tuotannossa oli edustanut erityisesti pari vuotta aikaisemmin julkaistu ja yhtyeen suurimmaksi menestykseksi osoittautunut pitkäsoitto Smokin'. Thunderbox sisältää useampia coverkappaleita, mutta valinnat kohdistuvat tyylitajuisesti harvinaisempiin poimintoihin. Thunderboxin omaa tuotantoa edustavista kappaleista pitkäsoiton avaava nimiraita Thunderbox on yhtyeen johtohahmo, solisti/kitaristi Steve Marriottin sekä soolokitaristi Dave Clem Clempsonin yhteistyötä. Maittavasti svengaavan boogierockraidan alkuosan instrumentaatiossa hyödynnetään huuliharppua. Kappale sisältää myös kekseliään kitarasoolon, Marriottin totutun sielukkaan laulusuorituksen ja myös mainioita taustakuoroja. Suurella osalla Thunderboxin kappaleista loistaakin Venetta Fieldsistä, Carlena Williamsista ja Billie Barnumista koostuva lauluyhtye The Blackberries. Marriottin ja basisti Greg Ridleyn yhteistyötä edustava No Way on keskitempoinen sielukas raita, jossa Marriottin lisäksi upeasti ääneen pääsee myös The Blackberries. Koko Pien, eli Marriottin, Clempsonin, Ridleyn ja rumpali Jerry Shirleyn yhteistyötä albumilla edustaa kaksi raitaa; riffirockiin lukeutuva, Muhammed Alille omistettu Rally with Ali sekä optimistinen Don't Worry, Be Happy, jotka molemmat käyvät etenkin Marriottin ja The Blackberriesin vokalisoinnin taidonnäytteistä. Täysin Clempsonin käsialaa oleva No Way tekee onnistuneen paluun boogierockformaattiin. Thunderboxin coverkappaleista jo edellisen vuoden puolella singlenä ilmestynyt ja The Staple Singersin originaali Oh La De Da on Pie-versionaan silkkaa boogieta. Yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Don Bryantin käsialaa oleva Ninety-Nine Pounds on Pien näkemyksenä varsin nyanssikas esitys. Chuck Berrylta Thunderboxilla versioidaan herran selkeästi vähemmän tuttuun tuotantoon lukeutuva No Money Down ja gospelin klassikkonimiin lukeutuvalta The Violinairesilta erityisesti upeaa urkutyöskentelyä sisältävä Groovin' with Jesus. Thunderboxin tunnetuimmat lainat ovat Arthur Alexanderin originaalina ja Beatlesin coverina muistettu Anna (Go to Him), Ann Peeblesin klassikkohitti, todella sielukkaasti versioituva I Can't Stand the Rain sekä Dobie Grayn vastaava Drift Away. Myös viimeksi mainitun versioinnissaan Pie onnistuu, tosin leadvokalistina kappaleessa on Ridley Mariottin päästessä ääneen ainoastaan kertosäkeessä. Humble Pien viimeinen pieni mestariteos saavutti Billboardin listalla 52:n sijan. Britanniassa albumia ei sitä vastoin alun perin julkaistu lainkaan. Uusintapainosversiot saarivaltakunnassa ilmestyivät vasta vuosina 2012 ja 2015. 

Tiistain tukeva:60-luvun keskeisin australialaisyhtye

The Easybeats oli australialainen, Sydneyssä vuonna 1964 perustettu rockyhtye, joka lopetti toimintansa loppuvuodesta 1969. Yhtyettä pidetään yleisesti kyseisen vuosikymmenen keskeisimpänä australialaisena popyhtyeenä, joka saavutti kansainvälisen pophitin vuonna 1966 ilmestyneellä singellään Friday on My Mind. Yhtyeen line-up kävi malliesimerkistä sodanjälkeisestä, Australiaan suuntautuneesta  maahanmuutosta. Solisti Steve Wright ja rumpali Gordon "Snowy" Fleet tulivat Englannista, rytmikitaristi George Young Skotlannista ja soolokitaristi Harry Vanda sekä basisti Dick Diamonde Alankomaista. Yhtyeen aloittaessa toimintansa sitä inspiroivat ensisijaisesti britti-invaasiota edustaneet yhtyeet. The Easybeatsista muodostui nopeasti eräs Sydneyn suosituimmista yhtyeistä. Popmanageri Mike Vaughan ryhtyi huolehtimaan yhtyeen asioista ja hänen kauttaan se solmi sopimuksen Albert Productionsin kanssa. Kyseessä oli eräs ensimmäisistä itsenäisistä australialaisista julkaisutoimintaa harjoittaneista levy-yhtiöistä. Yhtiön omistajan Ted Albertin perhe omisti J. Albert & Sonsin, joka on eräs Australian vanhimmista ja suurimmista musiikkia julkaisseista yhtiöistä. Albert sainasi The Easybeatsin EMI:n Parlophone-yhtiölle ja vuoden 1965 loppuun mennessä yhtye oli Australian suosituin popyhtye. Sen konserteissaan aiheuttama suosio vertautui Beatle-maniaan ja siitä käytettiin nimitystä Easyfever. Alkuvuoteen 1966 mennessä The Easybeats oli julkaissut sarjan menestyssinglejä. Niistä top ten-menestyksiä olivat She's So Fine, Wedding Ring, Women (Make You Feel Alright), Come and See Her, I'll Make You Happy ja Sorry, joista kaksi viimeksi mainittua nousi kotimaassaan listakärkeen. Kaikki kyseisistä kappaleista olivat Ted Albertin tuottamia. Parivaljakko Wright ja Young kirjoitti hittejä myös muille artisteille ja yhtyeille. Niistä Johnny Youngin levyttämä Step Back nousi listakärkeen kotimaassaan vuonna 1966.

Yhtyeen kiertäessä kyseisen vuoden alussa edelleen Australiassa manageri Vaughan lensi New Yorkiin ja yritti hankkia suojateilleen levytyssopimuksen Yhdysvalloissa. Kymmenen päivän neuvottelujen tuloksena oli viisivuotinen sopimus United Artists Recordsin kanssa. Heinäkuussa 1966 yhtye suuntasi Britanniaan, mutta äänitti sitä ennen kotimaassaan jäähyväistv-shown The Coca Cola Special, jota voikin pitää todellisena artefaktina 60-luvun australialaisesta poptv:stä. Saavuttuaan Lontooseen yhtye teki äänityksiä Abbey Roadin studioilla Ted Albertin kanssa. The Easybeatsin tuottajaksi vaihtui kuitenkin The Kinksin ja The Whon kanssa yhteistyötä tehnyt Shel Talmy. Yksi ensimmäisistä levytyksistä oli Friday on My Mind, josta muodostui kansainvälinen menestys. Kotimaassaan se nousi listakärkeen, Britanniassa kuudenneksi ja Yhdysvalloissakin sijalle 16. Top ten-menestys kappale oli Saksassa, Alankomaissa, Ranskassa ja Italiassa. Kaiken kaikkiaan single myi yli miljoona kappaletta ja saavutti kultalevyn.  David Bowie coveroi kyseisen kappaleen vuonna 1973 ilmestyneelle albumilleen Pin Ups ja kolme vuotta myöhemmin punkyhtye London versioi Friday on My Mindin MCA Recordsille tekemälleen ep:lle. Äänitykset oli lisäksi tehty Portlandin IBC- studioilla, siis samassa paikassa, jossa The Easybeats oli levyttänyt kappaleen originaaliversion. Tässä vaiheessa Vanda korvasi Wrightin Youngin biisintekoparina. Yhtye konsertoi Euroopassa ja Yhdysvalloissa Rolling Stonesin kanssa ja esiintyi saksalaisessa musiikkiohjelmassa Beat Beat Beat. Tehtyään kotiinpaluukiertueen Australiassa kesällä 1967 yhtyeen rumpaliksi vaihtui aikaisemmin Purple Heartissa soittanut Tony Cahill. Snowy Fleet halusi nimittäin keskittyä perhe-elämään. Loppuosan urastaan yhtye vietti Lontoossa. Sen kappaleista Bring a Little Lovin' ja Come on In, You'll Get Pheumonia päätyivät Los Bravosin ja Paul Revere & The Raidersin coveroimiksi.

The Easybeatsin myöhäisemmästä tuotannosta kappaleet Good Times ja Falling off the Edge of the World olivat pieniä hittejä Yhdysvalloissa ja niistä ensin mainitussa vieraili taustalaulajana Small Facesin Steve Marriott ja kosketinsoittajana Nicky Hopkins. INXS:n ja Jimmy Barnesin Good Timesista tekemä cover nousi toiseksi Australiassa ja siitä muodostui  Mushroom Recordsin myydyin single.Loppuvuodesta 1968 yhtyeen rivit alkoivat rakoilla, mutta kaksikko Vanda & Young säilytti luomisvoimansa. He pystyivät soittamaan lähes mitä tahansa levytyksissä tarvittavaa instrumenttia ja olivat kehittyneet myös äänittäjinä ja tuottajina. Lisäksi he jatkoivat ahkerina biisinkirjoittajina, mutta tekivät ainoastaan muutamia keikkoja kuukaudessa sekä demosessioita Denmark Streetillä sijainneissa Central Sound studioissa. The Easybeatsin viimeinen virallinen pitkäsoitto Vigil ilmestyi Britanniassa kesäkuussa 1968. Yhdysvalloissa ja Australiassa kyseisestä levystä julkaistiin lokakuussa hieman eriävä versio, jonka nimeksi oli vaihtunut Falling off the Edge of the World. Alkuvuodesta 1969 Vanda ja Young asettuivat asumaan Lontoon Moscow Roadille taloon, jota piraattiradioasemat olivat aikaisemmin hyödyntäneet mainosstudiona. Muutoksilla siitä kehittyi neliraitainen kotistudio, jossa Vanda ja Young alkoivat pääosin itsenäisesti tuottaa demoja. Ainoat viralliset äänitykset olivat huhtikuussa Olympic studioilla nauhoitetut St. Louis ja Can't Find Love, jotka julkaistiin The Easybeatsin viimeisenä singlenä.

Kyseiset kappaleet äänitettiin brittiyhtye Nirvanasta tutun Ray Singerin kanssa. Tämä oli toiminut tuottajana Peter Sarstedtin hitillä Where Do You Go to My Lovely. Britanniassa ja Yhdysvalloissa single julkaistiin kesäkuussa ja viimeksi mainitussa se alkoi nousta listoilla yhtyeen viimeisen kiertueen aikana. Elokuussa St. Louis julkaistiin Australiassa ja Polydor julkaisi myös albumin Friends. Ainoat todelliset Easybeats-kappaleet levyllä olivat nimittäin St. Louis ja Rock & Roll Boogie. Muilta osin kappaleet koostuivat Vandan ja Youngin Moscow Roadilla tekemistä äänityksistä, jotka oli tarkoitettu demoiksi muita artisteja varten. Lokakuussa kyseinen albumi julkaistiin Britanniassa ja marraskuussa Yhdysvalloissa St. Louis-singlen siellä julkaisseen Rare Earthin kautta. Syyskuussa yhtye teki lyhyen Euroopan-kiertueen, jota seurasi pitkin hampain toteutettu viiden viikon kiertue Australiassa. The Easybeatsin ajoitus oli huono, sillä yhtye alkoi edustaa hardrockia vaiheessa, jossa suosittuja genrejä yhtyeen kotimaassa olivat progressiivinen rock, soul sekä purkkapop. Vastoin yhtyeen toivomuksia Parlophone julkaisi singlenä vuoden 1967 satoa edustaneen psykedeelisen kappaleen Peculiar Hole in the Sky, joka oli äänitetty puhtaasti demomielessä The Valentines-yhtyettä varten. Lokakuussa yhtye teki tv-esiintymisen ATN- 7:n Easybeats Speciaalissa ja sitä seurasivat viimeiset keikat Sydneyssä. Kiertueen päätyttyä The Easybeats lopetti toimintansa, vaikkei hajoamisesta tehty virallista ilmoitusta. Yhtyeen jäsenet tapasivat vielä Dick Diamonden häissä alkuvuodesta 1970, mutta sitten he kulkivat omia teitään. Vuonna 1986 yhtyeen originaali lineup palasi yhteen ja soitti sarjan hyvän vastaanoton saaneita konsertteja Australiassa.Solisti Stevie Wright menehtyi Australiassa 27. joulukuuta 2015. Musiikkiteollisuuden palveluksesta 90-luvun lopussa jättäytynyt ja 22. lokakuuta 2017 70-vuotiaana edesmennyt George Young asui elämänsä loppuajan pääosin Portugalissa. Hän toimi tuottajana Ac/Dc:n vuonna 2000 ilmestyneellä albumilla Stiff Upper Lip.  

Maanantain mainio:Leslie Westin esikoissooloalbumi

Leslie West:Mountain

Heinäkuussa 1969 ilmestynyt Mountain on itse asiassa kitaristi Leslie Westin esikoissooloalbumi, vaikka kyseisellä pitkäsoitolla musisoivatkin tuottajan töidensä lisäksi myös Mountainin basisti/solistina tunnetuksi tullut Felix Pappalardi sekä yhtyeen varhaisen kokoonpanon rumpali N D Smart. Mainittu linep esiintyi itse asiassa Woodstockin mammuttifestivaaleilla, mutta pian Smartin yhtyeen riveissä korvasi Corky Laing ja sen kokoonpanoa täydennettiin kosketinsoittaja Steve Knightilla. Kyseinen Mountainin kokoonpano julkaisi helmikuussa 1970 erinomaisen esikoisalbuminsa, muun muassa klassikot Theme from An Imaginary Western ja Missisippi Queen sisältävän pitkäsoiton Mountain Climbing.   The Vagrantsin jäsenenä West oli työstänyt jo useita singlejä, mutta Mountain muurasi tyylillisesti niitä peruskiviä, jotka tulivat muodostamaan Mountain-yhtyeen musiikillisen ilmaisun ytimen. Westin debyyttisooloalbumin kappaleista useampi päätyi alkuvaiheessa Mountainin keikkaohjelmistoon. Kyseiseen kategoriaan kuuluivat erityisesti Long Red, Blood of the Sun sekä Dreams of Milk and Honey. Myös ärhäkkää South Bound Trainia soitettiin alkuaikoina. West ja/tai Pappalardi osallistuivat kaikkien Mountainin kappaleiden sävellystyöhön The Bandin ja Brian Auger & The Trinityn versioina parhaiten muistettua Bob Dylanin ja  Rick Dankon säveltämää This Wheel's on Firea lukuun ottamatta. Aavistuksen balladimaisempaa tuotantoa kokonaisuuteen tarjoavat upean melodiset Storyteller Man, Look to the Wind sekä akustisvoittoinen ja pianosävytteinen pitkäsoiton päätöskappale Because You Are My Friend.   Jo esikoissooloalbumillaan Leslie West loi mainettaan kitarasankarina kunnostautuen myös tunteikkaana solistina. Todelliset leijonankyntensä bluespohjaisen hardrockin saralla hän toi toki esiin Mountainin varhaistuotannossa.   Boogiepoljennon lisäksi Westin esikoissooloalbumin musiikillisessa ilmaisussa korostuu odotustenmukaisesti bluesin vaikutus.

Sunnuntain extra:Francinen tiukka kattaus vanhaa, uutta ja lainattua

Rockabillystä musiikillista ilmaisuaan monipuolisesti rikastanut lahtelaistrio Francine viettää kuluvana vuonna 30-vuotisjuhlaansa. Yhtyeen keikka Joensuun Ilonassa ajoittui lähes tarkalleen vuosi edellisen vierailun jälkeen. Tuolloin Francine heitti onnistuneen keikan Melrosen kanssa Kerubissa. Setti käynnistyi erinomaisen iskevästi Downtown-klassikolla, jota seurasi hieman iäkkäämmän tuotannon kirkkaimpiin helmiin lukeutuva Annie. Yllätyscoverina Francinen nykyisessä keikkaohjelmistossa on maamme tiukimman ja legendaarisimman katurockryhmän Smackin viimeiseltä, vuonna 1988 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Radical alun perin löytyvä Mad Animal Shuffle, jonka Francine versioi melko uskollisesti originaalille näkemykselle. Omaa Raindance-hittiä seurasi Cyndi Lauper-laina She Bop, jonka jälkeen kuultiin setin ainoa balladinomaisempi poiminta, erinomaisen melodinen Talkin' in Your Sleep. Uusi singlekappale No Means No edustaa varsin viriiliä ja svengaavaa rokkausta ja lupaa paljon tulevalta, alustavasti ensi maaliskuussa julkaistavalta albumilta. Vanhan helmen Little Girl of Mine Francine versioi uudelleen toiseksi tuoreimmalle pitkäsoitolleen One Step Further. Pink-cover Troublea seurasi kaksi oman tuotannon kiistatonta klassikkokappaletta, eli Never Let You Down sekä King for a Day -pitkäsoiton varsin suosituksi ja aikaa kestäväksi osoittatunut nimikappale. Varsinaisen setin päätti Soft Cell-laina Tainted Love ja encoreissa kuultiin aluksi Misfitsiä ja lopuksi edelleen erinomaisesti toimivan Playmate-albumin suurin hitti Goodbye Forever. Solisti/kitaristi Antti Kukkola ja perustajajäsen, pystybasisti Pete Salomaa olivat mainiossa soitto- ja esiintymiskuosissa ja selvästi nauttivat lavalla olemisestaan. Tude Usvaalan jälkeen Francinessa vuosia  rummuttaneen Mauro Garganon paikan on ottanut uudelleen Alec Hirst-Gee, joka soitti yhtyeessä jo vuosina 2011-2012. Eräs maamme parhaista rockryhmistä osoitti jälleen keikkakuntonsa kelvollisuuden, tosin covereita oli setissä melko runsaasti Francinen oman kappalemateriaalin vahvuuden huomioiden.

Francine Joensuun Ilonassa 20. lokakuuta 2017.

Lauantain pitkä:Eräs 60-luvun loppupuolen keskeisistä amerikkalaisyhtyeistä

The Turtles oli solistien Howard Kaylan ja Mark Volman johtama yhdysvaltalainen rockyhtye, joka saavutti useita top 40:ään nousseita singemenestyksiä. Niistä ensimmäinen oli 60-luvun puolivälissä levytetty näkemys Bob Dylanin kappaleesta It Ain't Me Babe. Suurimman hittinsä The Turtles sai vuonna 1967 erinomaisella popkappaleellaan Happy Together. Yhtye lopetti toimintansa vuonna 1970. Kaylan ja Volman loivat pitkäkestoisen uran studiomuusikkoina käyttäen nimeä Flo & Eddie. Vuonna 2010 kokoonpano, joka käytti nimeä The Turtles Featuring Flo & Eddie, aloitti jälleen esiintymiset. Yhtyeen originaali nimi oli The Crossfires. Se perustettiin 60-luvun puolivälissä ja esitti surfrockia. Dj:nä ja clubin omistajana toimineen Rob Fosterin myötävaikutuksella The Crossfires solmi levytyssopimuksen vastaperustetun White Whale Recordsin kanssa. Yhtyeen musiikillinen ilmaisu vaihtui folkrockiin ja nimeksi Beatlesin ja Byrdsin tavoin väärin kirjoitettu Tyrtles. Asianmukaiseen kirjoitusasuun Turtles päädyttiin silti varsin pian. Top teniin noussut Dylan-tulkinta It Ain't Me Babe ilmestyi loppukesästä 1965 ja se oli myös yhtyeen esikoisalbumin nimi. Toinen single Let Me Be nousi top 30:een ja sen alkuvuodesta 1966 ilmestynyt seuraaja You Baby nousi 20:n suosituimman joukkoon. Samanniminen albumi ei noussut listoille lainkaan ja vuonna 1966 ilmestyneistä singleistä Grip Reaper of Love ja Can I Get to Know You Better olivat pienempiä menestyksiä. Vuoden 1966 alkupuolella Turtlesista poistuneiden rumpali Don Murrayn ja basisti Chuck Potzin tilalle tulivat rumpaliksi ensin Joel Larson ja hänet korvannut John Barbata ja basistiksi lokakuussa 1966 Chip Douglas. Ensimmäinen Garry Bonnerin ja Alan Gordonin kirjoittamista The Turtlesin singlekappaleista oli keväällä 1967 Billboardin listakärkeen noussut Happy Together. Beatlesin Penny Lanen paikan ottanut single pysyi ykkössijalla kolmen viikon ajan. Turtlesin tunnuskappaleeksi muodostunut single oli aikaisemmin tullut useiden artistien hylkäämäksi. Happy Together-pitkäsoitto saavutti sijan 25. ja single nousi myös Britanniassa sijalle 12. Chip Douglasin studiosovituksista vakuuttunut Michael Nesmith lähestyi häntä Whiskey A Go Gossa soitetun Turtlesin keikan jälkeen ja pyysi Douglasia ryhtymään The Monkeesin uudeksi tuottajaksi. Douglas suostui ja Jim Ponsista tuli Turtlesin uusi basisti. Vuodesta 1967 muodostui Turtlesin uran suosituin. Singleistä She'd Rather Be with Me nousi Billboardilla kolmanneksi. Britanniassa se oli parhaimmillaan neljäntenä, eli ulkomailla kyseisestä kappaleesta muodostui Happy Togetheria suositumpi. You Know What I Mean ja She's My Girl nousivat kumpikin singlelistalla 15:n suosituimman joukkoon. Myöhemmin samana vuonna ilmestynyt Golden Hits -kokoelma kohosi top teniin. Kyseisen kokoelman ja sitä seuranneen More Golden Hitsin kannen suunnittelusta vastasi surfduo Jan & Deanista tutuksi tullut Dean Torrence.

Vuonna 1968 rytmikitaristi Jim Tucker jätti yhtyeen kiertueiden ja levytysten aiheuttamien paineiden vuoksi. Kyseisenä vuonna julkaistut singlet Sound Asleep ja The Story of Rock and Roll nousivat top 50:een. Chip Douglas palasi yhtyeen tuottajaksi ja myöhemmin samaisena vuonna ilmestyi konseptialbumi The Turtles Present The Battle of the Bands. Kyseisellä albumilla Turtles oli esittävinään 11 eri yhtyettä ja myös kaikki pitkäsoiton kappaleet edustivat tyylillisesti eri genrejä. Pitkäsoitolta poimitut singlet Elenore ja You Showed Me saavuttivat kumpikin kuudennen sijan. Niistä ensin mainittu nousi myös brittilistalla seitsemänneksi. You Showed Men olivat jo vuonna 1964 kirjoittaneet The Byrdsin Gene Clark ja Jim McGuinn. Helmikuussa 1968 The Turtles esiintyi The Mike Douglas Showssa ja yhtye teki paluun kyseiseen ohjelmaan seuraavan vuoden huhtikuussa. Loppuvuodesta 1969 The Turtles julkaisi harvinaislaatuisesti The Kinksin johtohahmon Ray Daviesin tuottaman albumin Turtle Soup. Sen keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti kappaleet Somewhere Friday Nite ja Love in the City. Pitkäsoitto saavutti myönteiset arvostelut, mutta sen kaupallinen menestys jäi suhteellisen vaatimattomaksi. Turhautuneena Turtles lopetti toimintansa ja pian myös levy-yhtiö White Whale Records oli historiaa. Kaylan ja Volman sekä Jim Pons liittyivät Mother's of Inventioniin. 70-luvun alussa he olivat taustaköörissä T Rexin menestysalbumeilla Electric Warrior ja The Slider. Vuonna 1983 kaksikko aloitti jälleen esiintymiset ja tällä kertaa nimellä The Turtles featuring Flo and Eddie. Samaisena vuonna Rhino Records julkaisi ennenjulkaisematonta materiaalia sisältävän albumin Shell Shock sekä kokoelmacd:n 20 Greatest Hits. Vuonna 1988 seurannut Turtle Wax:Best of The Turtles Vol 2 koostui laadukkaista albumiraidoista ja singlejen b-puolista. Vuonna 1991 Music Club Records julkaisi Turtlesilta Britanniassa Best of-kokoelman. Myös useita muita kokoelma-albumeita ilmestyi ja vuonna 1994 Sundazed Records julkaisi uudelleen kaikki Turtlesin originaalit pitkäsoitot. Vuosien 2010-2015 kesinä The Turtles Featuring Flo and Eddie konsertoi ympäri Yhdysvaltoja osana Happy Together:25-vuotisjuhlakiertuetta. Muista sen esiintyjistä mainittakoon Gary Puckett, Mitch Ryder sekä Mark Farner. Vuoden 2015 muita esiintyjiä olivat The Grassroots, The Association, The Cowsills ja The Buckinghams. Vuonna 2016 The Turtlesin kaikki levytystuotanto ilmestyi boxeilla The Complete Original Album Collection ja All The Singles. Ensiksi mainitun kuusi myös bonuskappaleita sisältänyttä albumia ilmestyivät erillisinä levyinä vuonna 2017. Kesän 2021 keikoilla solistina kuultiin esimerkiksi The Archiesissa vaikuttanutta Ron Dantea. The Turtlesin originaali rytmikitaristi Jim Tucker menehtyi 12. marraskuuta 2020 74 vuoden ikäisenä. Dante on jatkanut esiintymisiä originaalijäsen Mark Volmanin kanssa The Turtlesin vuoden 2022 Happy Together-kiertueella.

Perjantain pohjat:Brittifunkin edustajan suuri menestyslevy

Level 42:Running in the Family

Britanniassa maaliskuussa 1987 ilmestynyt Running in the Family on Level 42:n seitsemäs studioalbumi. Siltä poimittuja singlemenestyksiä ovat jo edellisen vuoden toukokuussa brittilistan kolmanneksi noussut Lessons in Love, helmikuussa 1987 kuudennen sijan tavoittanut albumin nimikappale, huhtikuussa kymmenenneksi noussut To Be with You Again, syyskuussa niin ikään parhaimmillaan kymmenentenä ollut To Be with You Again ja loppuvuodesta 1987 sijan 22. tavoittanut Children Say. Alankomaissa, missä yhtye oli aina suosittu, kaikki mainitut viisi singleä nousivat kymmenen myydyimmän joukkoon. Lessons in Love saavutti ykkössijan Saksassa, Etelä-Afrikassa, Sveitsissä ja Tanskassa. Kyseessä oli viimeinen Level 42:n albumi, jonka työstämiseen Gouldin veljekset Phil (rummut) ja Roland (kitara), osallistuivat. Myöhemmin vuonna 1987 albumista julkaistiin Platinum Edition. Sen cd- ja kasettiversioilla Lessons in Lovesta, Running in the Familysta ja It's Overista kuultiin remiksatut versiot ja lisäksi mukana olivat remiksatut versiot myös edellisen pitkäsoiton World Machine nimikappaleesta sekä Something About Yousta. Vuonna 1987 yhtye julkaisi ainoastaan Britanniassa Family of Five-nimisen videokokoelman, joka sisälsi albumilta julkaistujen singlekappaleiden musiikkivideot. Itse pitkäsoitto nousi top teniin useissa maissa ja Yhdysvalloissakin 25:n suosituimman joukkoon. Britanniassa albumi myi kaksinkertaista platinaa. Vuonna 2000 Running in the Familysta julkaistiin uusintapainos, joka sisälsi bonuskappaleinaan neljä remiksattua versiota albumin hiteistä It's Overia lukuun ottamatta.

Torstain terävä:Tom Petty & The Heartbreakersin läpimurtolevy

Tom Petty & The Heartbreakers:Damn the Torpedos

Vuonna 1979 ilmestynyttä pitkäsoittoa Damn the Torpedos voi pitää Tom Petty & The Heartbreakersin läpimurtoalbumina. MCA Recordsin julkaisema levy nousi Yhdysvalloissa parhaimmillaan listakakkoseksi ja piti sijoituksensa usean viikon ajan. Lokakuun toisena kuluvana vuonna 66-vuotiaana edesmenneen Pettyn musiikkiura oli käynnistynyt 70-luvun alussa yhtyeessä Mudrutch. Mukana olivat jo tuolloin tulevat The Heartbreakersin jäsenet, kitaristi Mike Campbell ja kosketinsoittaja Benmont Tench. Jälkimmäinen muodosti myöhemmin uuden yhtyeen basisti Ron Blairin ja rumpali Stan Lynchin kanssa. Pettyn kuultua uutta yhtyettä hän löi lyhyen soolouransa jälkeen uudelleen hynttyyt yhteen kyseisen kolmikon ja Campbellin kanssa. The Heartbreakers oli syntynyt. Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1976 ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt You're Gonna Get It! saavutti jo jonkin verran kaupallista menestystä. Petty sävelsi yksin suurimman osan Damn the Torpedosin kappalemateriaalista. Yhteistyötä Campbellin kanssa edustavat pitkäsoiton avaavat raidat The Refugee ja Here Comes My Girl. Even the Losers on onnistunut poppala, jossa Campbell pääsee loistamaan kepin varressa. Shadow of a Doubt (A Complex Kid) on hieman keskinkertaisempi raita ennen pitkäsoiton ykköspuolen päättävää suorempaa rockrypistystä Century City. Kakkospuolen avaava Don't Do Me That on sävellyksensä osalta iäkäs kappale, sillä Petty työsti sen jo Mudrutch -yhtyeessä vaikuttamisensa aikoihin. Kyseessä on ehkäpä pitkäsoiton tiukin rockpala, ja singleformaatissa yhtye saavutti sillä ensimmäisen top ten -menestyksensä. You Tell Me edustaa lähes funkia ja kyseisellä raidalla basson varressa kuullaan vierailevaa Donald "Duck" Dunnia. What Are You Doin' in My Life tarjoaa mainiota slidekitaratyöskentelyä ja Damn the Torpedosin päätöskappale Louisiana Rain sisältää vaikutteita southern rockista. Maailmanlaajuisesti Damn the Torpedos on myynyt yli neljä miljoonaa kappaletta ja se aloitti Tom Petty & Heartbreakersin varsin menestyksekkääksi osoittautuneen kauden, jota kesti koko 80-luvun ja myös sen jälkeen.

Keskiviikon klassikko:Girlschoolin 80-luvun lopun vähälle huomiolle jäänyt onnistunut albumi

Girlschool:Take A Bite

Lokakuun alussa 1988 GWR Recordsin julkaisemana ilmestynyt Take A Bite on brittiläisen heavyrockyhtyeen Girlschoolin seitsemäs studioalbumi. Kyseessä on ensimmäinen yhtyeen pitkäsoitto  Tracey Lambille, joka korvasi Gil Weston-Jonesin basson varressa. Take A Bite äänitettin Girlschoolin uran suosiollisessa laskuvaiheessa. Yhtyeen edellinen pitkäsoitto, vuonna 1986 ilmestynyt Nightmare at the Mapple Cross oli saanut osakseen varsin myönteiset arviot, mutta kotimaassaan se ei ollut kyennyt palauttamaan Girlschoolille 80-luvun alun veroista suosiota. Vastaavasti Yhdysvalloissa pitkäsoitto jäi tyystin vaille julkaisua. Yhtye oli toivonut voivansa äänittää uutuusalbuminsa pitkäaikaisen tuottajansa Vic Mailen kanssa, mutta tämä oli estynyt tehtävästä sairautensa vuoksi. Niinpä pitkäsoitto äänitettiin Monty Pythonin luojahahmoihin lukeutuvan Andre Jacquemin kanssa hänen ja Monty Pythonin jäseniin lukeutuvan näyttelijä Michael Palinin omistamilla Redwood-studioilla. Motörhead oli vuotta aikaisemmin äänittänyt Rock N' Roll -pitkäsoittonsa samaisessa studiossa. Take A Biten äänitykset ja miksaukset kestivät kauan, sillä rahan säästämiseksi ne tapahtuivat öiseen aikaan studion ollessa tyhjillään. Sitä vastoin albumin kansitaide  ja valokuvat kiirehdittiin työstämään vajaan viikon kuluessa. Kitaristi Cris Bonacci kertoi Kerrang! -heavyaikakauslehdelle yhtyeen olleen Take A Biten kansitaiteen osalta tilanteessa, jossa yhtyeestä tarvittiin kipeästi valokuvia, ja ainoat saaatavilla olevat olivat diggarien ottamia. Take A Biten saavuttamat hyvät arviot ja Gary Glitterin kanssa tehty kiertue Britanniassa eivät helpottaneet albumin nousua listoille kotimaassa. Niinpä GWR Records ei Yhdysvaltain ja Euroopan- kiertueiden jälkeen uusinut Girlschoolin levytyssopimusta. Vuoden 1989 lopussa yhtye oli käytännöllisesti katsoen ikään kuin hajonnut. Pitkäsoiton kappaleista tyylitajuisesti melodisempaa osastoa edustavassa ja iskevän kertosäkeen ja Bonaccin kitarataiturointia sisältävässä Head Over Heelsissä on Motörheadin Lemmyn käsialaa olevat tekstit. Pitkäsoitto sisältää myös coverin The Sweet-yhtyeen vuoden 1974 pitkäsoitolta Desolation Boulevard alun perin löytyvästä kappaleesta Fox on the Run. Yhdysvalloissa Take A Biten julkaisijana toiminut Enigma Records jakoi paikallisille radioasemille promotarkoituksessa singleformaatissa Head Over Heelsin ja Fox on the Runin. Nimensä veroinen ja koko tuonaikaisen Girlschool-kvartetin käsialaa oleva Action polkaisee Take A Biten iskevästi liikkeelle. Kim McAuliffen ja Cris Bonaccin yhteistyötä edustava Girls on Top laajentaa yhtyeen musiikillista ilmaisua glamrockin ja riffinsä osalta hienoisesti T Rexin suuntaan. Jälleen koko yhtyeen yhteistyötä edustava Tear It Up on tehokkaan iskevä rockpala nerokkaan pelkistetyllä kertosäkeellä ja Bonaccin vakuuttavalla kitaratyöskentelyllä kruunattuna. McAuliffen ja Bonaccin yhteistyötä edustava Love at First Bite on tekstinsä osalta tarkoituksellisesti hienoisesti yliampuvan kertosäkeen sisältävä, keskitempoisempi rockraita, jonka kiinnostavinta antia tarjoaa Bonaccin aina innostava kitaratyöskentely. Kaksikon McAuliffe ja Bonacci tekosia olevat Up All Night ja pitkäsoiton päättävä Too Hot to Handle ovat Take A Biten kaikista tiukimmat ja innostavimmat rockrypistykset. Koko tyttökoulun yhteistyötä oleva This Time edustaa aavistuksen nyanssikkaampaa tuotantoa todella iskevän kertosäkeen kera ja taustalaulussa kappaleessa kuullaan yhtyeen originaalibasistia, Girlschoolin kokoonpanossa pitkälle 2010-luvulle jälleen mukana ollutta Enid Williamsia. Niin ikään koko kvartetin yhdessä työstämä Don't Walk Away tarjoaa mielikuvituksellista kitarointia ja upean kertosäkeen. Take A Bite on melkoisen vahva albumikokonaisuus ja niinpä pitkäsoitolle olisikin suonut huomattavasti sen saavuttamaa suuremman menestyksen. Euroopassa mainitun albumin promoajana oli Roadrunner Records.

Tiistain tukeva:The Carpentersin vuoden 1972 menestysalbumi

The Carpenters:A Song for You

22. kesäkuuta 1972 ilmestynyt A Song for You on The Carpentersin neljäs studioalbumi. Richard Carpenterin mukaan sen tarkoitus oli olla konseptialbumi, jonka nimikappale avasi ja lopetti pitkäsoiton muiden  biisien muodostaessa niin kutsutun laulun. Cash Boxin vuoden 1972 sadan suosituimman albumin listalla A Song for Youn sijoitus oli 26. Pitkäsoitolta julkaistiin singleformaatissa kuusi raitaa: alkuvuodesta listakakkoseksi noussut Ruby & The Romantics- ohjelmistosta poimittu harvinaisuus Hurting Each Other, sijan 12. tavoittanut Carole King-laina It's Going to Take Some Time, Tony Peloson fuzzkitarasoololla ryyditetty seitsemänneksi noussut Goodbye to Love, albumin singleistä menestyneimpänä listakärkeen noussut Top of the World, sijan 11. tavoittanut I Won't Last a Day without You sekä Bless the Beasts and Children. Top of the World julkaistiin singlenä vasta yli vuosi albumin ilmestymisen jälkeen. John Bettisin kanssa kyseisen kapppaleen kirjoittanut Richard Carpenter ei nimittäin ensin luottanut Top of the Worldin hittipotentiaaliin. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun kappaleesta tuli hitti Japanissa ja Lynn Andersonin siitä levyttämä coverversio saavutti toisen sijan Yhdysvaltojen countrylistalla. Bless the Beasts and Children saavutti Adult Contemporary -listalla ainoastaan 26. sijan, mutta muut A Song for Youlta poimitut singlet nousivat kyseisellä listalla joko ensimmäiselle tai kakkossijalle. Pitkäsoitto ja siltä poimitut singlet muodostuivat menestyksiksi myös kansainvälisesti. Kaksi a-puolta sisältänyt single Goodbye to Love/I Won't Last a Day without You nousi Britanniassa top teniin ja Top of the World nousi Japanissa listoille kolmesti; vuosina 1972, 1973 ja 1996. Korkeimmillaan kappale oli sijalla 21. vuonna 1972.

Maanantain mainio:Bob Weirin esikoissooloalbumi

Bob Weir:Ace

Toukokuussa 1972 ilmestynyt Ace on Grateful Deadin rytmikitaristin Bob Weirin esikoissooloalbumi. Yhtyeen levy-yhtiö Warner Bros Records tarjosi Grateful Deadin jäsenille mahdollisuutta soololevyjen työstämiseen. Samaisena vuonna julkaisunsa saivat Jerry Garcian esikoissooloalbumi Garcia ja Mickey Hartin vastaava Rolling Thunder. Bob Weirin sooloalbumilla taustayhtyeenä oli Grateful Dead kosketinsoittaja Ron Pig Pen McKernania lukuun ottamatta. Myös kyseisen pitkäsoiton kappaleet päätyivät emoyhtyeen keikkaohjelmistoon. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli kuitenkin raita Walk in the Sunshine. Acea voikin pitää pitkälti Grateful Deadin albumina nimeään lukuun ottamatta. Sen raidoista Mexicali Blues päätyi Deadin kokoelma-albumille Skeletons from the Closet ja One More Saturday Night-versio julkaistiin Euroopassa etukäteen singleformaatissa nimellä Grateful Dead with Bobby Ace promotoimaan yhtyeen tuonaikaista Europe '72-kiertuetta. Vastaavasti Playing in the Band oli julkaistu jo vuotta aikaisemmin Grateful Dead-nimisellä livetuplalla ja kappaleesta oli muodostunut yhtyeelle keikkastandardi. Terveytensä kanssa kamppaillutta Pig Peniä lukuun ottamatta Grateful Deadin jäsenet löysivät itsensä Wally Heidersin studiolta työstämästä Bob Weirin esikoisalbumia ja viimeistelivät sen innostuksen purkauksen vallassa. Versiot Greatest Story Ever Toldista ja Playing in the Bandista päätyivät myös Mickey Hartin Rolling Thunderille. Samaiselle albumille löysivät tiensä myös Weirin vokalisoimat The Pump Song ja The Main Ten. Acella Weir teki yhteistyötä lyyrikko John Barlowin kanssa. Hän oli Weirin vanha koulutoveri Wyomingista.

Sunnuntain extra:Nazarethin vuoden 1974 laatualbumi

Nazareth:Rampant

Huhtikuussa 1974 ilmestynyt Rampant on skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin neljäs studioalbumi ja samalla viimeinen kolmesta tuossa vaiheessa ensisijaisesti Deep Purplen basistina tunnetuksi tulleen Roger Gloverin tuottamasta yhtyeen pitkäsoitosta. Purplen jäsenistöstä kyseisellä pitkäsoitolla vierailee syntetisaattorista ja parin kappaleen osalta pianosta vastaava kosketinsoittaja Jon Lord. Kahdesta osasta koostuva ja pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuva rivakka Silver Dollar Forger avaa pitkäsoiton iskevästi Manuel Charltonin tarjotessa varsin vakuuttavaa kitaratyöskentelyä. Kappaleen jälkimmäinen osa on täysin instrumentaali. Glad When You're Gone lukeutuu pitkäsoiton veikeimpään antiin yhdistäessään hienoisia countryvaikutteita wah wah -kitarointiin. Loved and Lost edustaa onnistuneesti balladituotantoa, jonka parissa Nazareth on laadukkaimmillaan yltänyt suorastaan erinomaisiin suorituksiin. Myös kyseisellä raidalla Manuel Charltonin kitaraosasto toimii moitteettomasti. Shainghai'd in Shanghai lukeutuu Nazarethin tuotannon iskevimpiin ralleihin ja se sai ansaitusti julkaisunsa myös singleformaatissa. Kyseessä on niin kertosäkeensä, kitarariffittelynsä kuin taustakööriensä osalta varsin onnistunut esitys. Jet Lag lähestyy tyylillisesti bluesrockia kaivattavaa svengiä unohtamatta ja Manuel Charltonin päästessä jälleen vakuuttamaan kepin varressa kappaleen puolivälin tienoilla. Light My Way ja Sunshine edustavat Rampantin balladiosastoa ja kappaleista erityisesti jälkimmäisellä on tarjottavanaan varsin upea melodia. Rampantin päättää pitkäsoiton pisimpiin lukeutuva medley, joka koostuu kappaleista Shapes of Things ja Space Safari. Niistä ensin mainittu on näkemys Jeff Beckin aikaisen The Yardbirdsin  eräästä vuoden 1966 suurimmista menestyskappaleista. Myös Nazarethin versiona siitä muodostui keikkavakio. Nazarethin diskografiassa Rampant erottuu myönteisesti hienoisine southern rock-vaikutteineen. Vuonna 2010 Salvo Records julkaisi Rampantista kahdeksan bonuskappaletta sisältävän uusintapainoksen. Extrat painottuvat Nazarethin vuoden 1973 läpimurtoalbumi Razamanazilla alun perin julkaistuihin kappaleisiin ja niistä on tarjolla BBC:tä varten Golders Green Hippodromella taltioidut näkemykset. Lisäksi mukana on vuoden 1975 suuren menestyssinglen Love Hurts kakkospuolena alunperin julkaistu Down.

Lauantain pitkä:Moody Bluesin vuoden 1967 klassikkoalbumi

The Moody Blues:Days of Future Passed

Marraskuussa 1967 Deram Recordsin julkaisemana ilmestynyt Days of the Future Passed on brittiyhtye The Moody Bluesin toinen studioalbumi. Orkestraatiota ja rockelementtejä yhdistävä pitkäsoitto on eräs varhaisimmista progressiivista rockia edustavista albumeista. Pitkäsoiton äänitykset tapahtuivat Lontoon West Hampsteadin Decca-studioilla toukokuun yhdeksännen ja marraskuun kolmannen välisenä aikana 1967. Yhtye työsti Days of Future Passedin tuottaja Tony Clarken, ääni-insinööri Derek Varnalsin ja kapellimestari Peter Knightin kanssa. Toimittuaan parin vuoden ajan valkoisena rhythm and blues-yhtyeenä The Moody Bluesia pyydettiin syyskuussa 1967 äänittämään adaptaatio Antonin Dvorakin yhdeksännestä sinfoniasta Deccan alamerkille Deram Recordsille demonstroidakseen tuoreimpia äänitystekniikoita, joita kutsuttiin deraamiseksi soundiksi. Yhtye päätti kuitenkin sitä vastoin keskittyä työstämään pitkäsoiton, joka perustuisi alkuperäiseen stageshowhun, jonka parissa yhtye oli työskennellyt. Derek Varnals on kuitenkin kiistänyt kyseisen tarinan ja hänen mukaansa Dvorak-albumia ei ollut edes äänityssessioiden alkuvaiheessa suunniteltu työstettäväksi ja kyseisestä projektista ei puhuttu ennen 70-luvun puoliväliä. Tyylillisesti Days of Future Passed sisältää psykedeelistä rockia, laulaja/lauluntekijän ja kitaristin Justin Haywardin käsialaa olleita balladeita sekä kosketinsoittaja Mike Pinderin Mellotron-osuuksia. Orkestraatiota sisältävistä väliosista vastasi London Festival Orchestra. Yhtye ja orkesteri soittavat itse asiassa yhdessä ainoastaan albumin tunnetuimman kappaleen Nights in White Satinin viimeisessä osassa. Musiikkijournalistit ovat yleisesti pitäneet Days of Future Passedia varhaisena esimerkkinä progressiivisesta rockista. Albumi on tunnustettu erääksi vuoden 1967 keskeisimmistä, mutta vaikutteiltaan sitä on pidetty lähempänä poppia kuin psykedeliaa jousten ja Mike Pinderin Mellotronin tuodessa kokonaisuuteen romanttisia sävyjä. Kyseessä on eräs aikakautensa suosituimmista albumeista ja kukoistavan psykedeelisen ajanjakson keskeisistä musiikillisista dokumenteista. Marraskuussa 1967 julkaistu Days of Future Passed saavutti brittilistalla parhaimmillaan 27. sijan. Yhdysvalloissa se nousi jopa kolmanneksi, tosin vasta vuonna 1972. Ilmestymisaikanaan albumi saavutti myös ristiriitaisia arvioita, mutta myöhemmin pitkäsoiton ansiot on yleisesti tunnustettu ja esimerkiksi vuonna 2007 Rolling Stone listasi Days of Future Passedin vuoden 1967 keskeisimpien albumien listalleen. Uudelleenjulkaisut cd-formaatissa albumista ovat vuosilta 2001 ja 2006. Niistä jälkimmäinen on kahdesta cd:stä koostuva Deluxe Edition -versio.

Perjantain pohjat:Folkrockduon merkittävä kakkosalbumi

Simon and Garfunkel:Sounds of Silence

17. tammikuuta 1966 ilmestynyt Sounds of Silence on folkrockduo Simon & Garfunkelin toinen studioalbumi. Pitkäsoiton nimi on muunnos kaksikon ensimmäisen singlemenestyksen The Sound of Silence otsikosta. Alun perin kyseinen kappale julkaistiin akustisena versiona Simonin ja Garfunkelin esikoispitkäsoitolla Wednesday Morning 3 A.M. ja myöhemmin elokuvan The Graduate soundtrack-levyllä ja tuolloin sen nimi oli The Sounds of Silence. Paul Simonin ja Art Garfunkelin tietämättä Columbia Recordsin tuottaja Tom Wilson lisäsi kappaleeseen sähkökitarat, rummut ja basson kesäkuun puolivälissä 1965. Uusi versio julkaistiin singlenä samaisen vuoden syyskuussa ja se myös avaa Sounds of Silence -pitkäsoiton. Albumin brittipainoksen kakkospuolen avaa Homeward Bound ennen kappaletta Richard Cory, josta onnistuneen näkemyksensä levytti myös Van Morrisonin luotsaama irlantilainen rhythm and blues- yhtye Them. Homeward Bound pääsi myös mukaan boxille Simon & Garfunkel Collected Works, joka julkaistiin sekä vinyyli, että cd-formaatissa. Paul Simon kirjoitti suuren osan Sounds of Silence -albumin kappaleista vuoden 1965 aikana asuessaan Lontoossa. Simonin akustiset sooloversiot albumin nimiraidasta sekä kappaleista I Am Rock, Leaves That Are Green, April Come She Will, A Most Peculiar Man ja Kathy's Song olivat ilmestyneet elokuussa 1965 Englannissa albumilla Paul Simon Songbook.  Richard Cory pohjautui Edwin Arlington Robinsonin runoon, Somewhere They Can't Find Me on tulkittavissa uusioversioksi duon esikoisalbumin nimikappaleesta, We've Got a Groovy Thing Goin' oli julkaistu The Sound of Silence -singlen kakkospuolella muutamaa kuukautta aikaisemmin ja Anji oli coverversio Simonin Englannissa tapaaman kitaristin Davey Grahamin käsialaa olleesta instrumentaalikappaleesta. Näin ollen ainoa täysin uusi Paul Simonin säveltämä kappale Sounds of Silence -albumilla oli Blessed. Kyseinen pitkäsoitto on päässyt kokonaisuudessaan mukaan boxeille Collected Works ja The Columbia Studio Recordings 1964-1970. 22. maaliskuuta 2013 kyseisen albumin kerrottiin päässeen Kongressin kirjaston kansalliseen ääniterekisteriin kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä. Vuonna 2001 pitkäsoitosta julkaistiin neljä bonusraitaa sisältänyt cd-uudelleenjulkaisu.

Torstain terävä:Eräs Status Quon 70-luvun loppupuolen huipputöistä

Status Quo:If You Can't Stand the Heat

Lokakuussa 1978 ilmestynyt If You Can't Stand the Heat on Status Quon yhdestoista studioalbumi. Hollannin Hilversumissa, Wisseloord -studioilla äänitetty ja Pip Williamsin tuottama pitkäsoitto saavutti brittilistalla yhdennentoista sijan. Albumin kansitiedoista selviää, että äänitysprosessissa hyödynnetty laitteisto vaikutti osaltaan albumin edeltäjäänsä Rocking All Over the Worldia tunnelmallisempaan ilmapiiriin. Toisin kuin Status Quon levyillä yleensä, If You Can't Stand the Heatilla hyödynnettiin puhallinsektiota The David Katz Hornsin ansiosta ja albumilla kuultiin myös Jacquie Sullivanista, Stevie Langesta ja Joy Yatesista muodostunutta taustalaulajatrioa. If You Can't Stand the Heatilta poimittu ensimmäinen single Again and Again nousi kolmanneksi. Toisena pikkulevynä julkaistiin editoitu versio albumiformaatissaan yli viisiminuuttisesta kappaleesta Accident Prone. Se saavutti 36:n. sijan. Vaikka If You Can't Stand the Heat ei kokonaisuutena tarjoa yhtä raakaa soundia kuin esimerkiksi Status Quon varhaisempaan tuotantoon lukeutuvat albumit Quo ja Blue for You, kyseinen pitkäsoitto merkitsi silti paluuta hardrocktyyliin kevyempää musiikillista ilmaisua tarjonneen albumin Rockin' All Over the World jälkeen. Singlehitiksi muodostuneen Again and Againin lisäksi pitkäsoiton innostavimpiin rockpaloihin lukeutuvat etenkin basisti/solisti Alan Lancasterin käsialaa oleva Gonna Teach You to Love Me ja varsin tanakka Long Legged Linda, joka on kitaristi/solisti Rick Parfittin ja kosketinsoittaja Andy Bownin yhteistyötä ja joka päätyi Status Quon ohjelmistoon Andy Bownin vuotta aikaisemmin julkaistulta sooloalbumilta. Rullaavan ilmaisunsa lisäksi Status Quo uudisti If You Can't Stand the Heatilla soundiaan musiikkinsa juuria kuitenkaan kadottamatta. Syntikoita tyylitajuisesti hyödyntävä  ja yhtyeen ulkopuolista sävellysmateriaalia edustava Accident Prone lukeutuu albumin merkkiteoksiin ja maininnan ansaitsevat lisäksi soinnuissaan hienoisia gospelsävyjä tavoittava Parfittin ja Bownin yhteistyötä oleva Oh! What A Night, sekä onnistunutta tartuntapintaa omaavat Lancasterin Stones ja kitaristi/solisti Francis Rossin sekä Craig Frostin Let Me Fly.  Viimeksi mainitun kaksikon yhteistyötä edustava Someone Show Me Home on liki pitäen pakahduttava balladi. Mainittujen kultahippujen ansiosta If You Can't Stand the Heat nousee Status Quon 70-luvun loppupuolella julkaisemien albumien parhaimmistoon yhdessä seuraajansa Whatever You Wantin kanssa. Vuonna 2005 albumista julkaistiin remasteroitu versio, joka sisälsi bonusraitanaan Accident Pronen lyhennetyn singleversion.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän amerikkalaisyhtyeen hieman kevyemmän tyylin onnistunut avaus

The Ramones:Road to Ruin

Vuonna 1978 ilmestynyt Ramonesin neljäs pitkäsoitto Road to Ruin toi mukanaan useita muutoksia. Mainittu albumi merkitsi musiikillista tyylinmuutosta ja merkkejä eräänlaisesta kypsymisestä. Toisin kuin Ramonesin edelliset albumit, Road to Ruin sisältää jopa muutamia kitarasooloja. Tommy Elderlyin ja Ed Stasiumin tuotanto tuo yhtyeen tyyliin varhaisempaa isompaa soundia, mutta albumin kappaleissa on silti edelleen kaivattavaa särmäpintaa. Täysaikaiseksi tuottajaksi siirtyneen rumpali Tommy Ramonen tilalla Road to Ruinilla patteriston takana debytoi Mark Bell, alias Marky Ramone. Hänen soittotyylinsä ei eroa ratkaisevasti Tommyn vastaavasta, mutta on jossakin määrin edeltäjäänsä monipuolisempaa. Varhaisemmasta eroavan tuotannon lisäksi Road to Ruinilla on kappalemateriaalinsa osalta tarjottavanaan useampia akustisia balladeita. Silti Don't Come Closen ja The Searchers-cover Needles and Pinsin kaltaiset kappaleet eivät eroa erityisen voimakkaasti Ramonesin varhaisemmasta purkkapopista elementtejä ottaneesta tyylistä. Erityisesti Needles and Pinsin näkemystä voi pitää varsin onnistuneena ja Joey Ramone tarjoaa kappaleessa erään kaikkien aikojen laadukkaimmista laulusuorituksistaan. Jopa country & western- vaikutteita sisältävä Questioningly on eräs Road to Ruinin todellisista huippuhetkistä. Joey vokalisoi mainitussa akustisessa kappaleessa sydämensä kyllyydestä ja Johnny Ramone heittää kappaleeseen upean melodiset kitarasoolot. Muilta osin Road to Ruinin kappalemateriaali on tyylillisesti lähempänä Ramonesin varhaisempaa tuotantoa Johnnyn soittaessa voimasointuja toinen toisensa jälkeen. I Just Wanna Have Something to Do on varsin vakuuttava teinitylsistyneisyyden kuvaus ja sitä vielä iskevämpi I Wanna Be Sedated oli jo niin lähellä Ramones-hittiä, kuin se suinkin oli mahdollista. Joey vokalisoi tarttuvien kitaroiden päälle tällä kertaa kiertue-elämän tylsyydestä kuulostaen silti onnelliselta. She's The One on suorastaan unelmanomaisesti rullaava poppala ja laskeutuvia sointurakenteita hyödyntävä ja upean melodisen kitarasoolon sisältävä It's A Long Way Back on surullishenkisyydestään huolimatta upea päätös onnistuneelle pitkäsoitolle, jonka korkeaa kokonaisarvosanaa laskee hieman kappaleista I'm Against It, Go Mental ja Bad Brain koostuva vähemmän ikimuistoinen biisikolmikko. Kappaleista ensin mainittu edustaa albumilla Ramonesia punkhenkisimmillään. Road to Ruin on Ramonesin tuotannossa tulkittavissa sillaksi kohti yhtyeen seuraavana vuosikymmenenä julkaisemia albumeita. Vuonna 1980 ilmestynyt ja Phil Spectorin tuottama pitkäsoitto End of the Century äänestettiin Rolling Stonessa erääksi vuoden parhaista. Ramones työsti toki onnistuneita albumeita myös myöhemmin, mutta silti yhtyeen kaikkein luovimman kauden voi todeta jääneen valitettavan lyhyeksi.

Tiistain tukeva:John Lennonin vuoden 1974 listaykkösalbumi

John Lennon:Walls and Bridges

John Lennonin soolotuotannosta hänen viides albuminsa Walls and Bridges ei omaa yhtä legendaarista mainetta kuin kaksi ensimmäistä, eli Plastic Ono Band ja Imagine. Vastaavasti sen työstämisen aikaiset olosuhteet eivät olleet yhtä traagisia kuin Double Fantasyn tapauksessa. Lennonin itsensä tuottama Walls and Bridges on sovituksiltaan varsin rikas albumi. Se sisältää teräviä kitaroita, rytmiryhmän tanakkaa työskentelyä sekä runsaasti puhaltimia. Kyseinen albumi vangitsee myös Lennonin niin kutsutun kadonneen viikonlopun tunnelmat. Kyseinen puolitoistavuotiskausi oli tuolloin ainoa Lennonin Yoko Onosta erossa viettämä aika viimeisimmän 13 vuoden aikana. Jo Lennonin edellisen pitkäsoiton, vuonna 1973 ilmestyneen Mind Gamesin työstämiseen osallistuneet kosketinsoittaja Ken Ascher ja rumpali Jim Keltner tulivat mukaan myös Walls and Bridgesille. Lennon ja Onon assistenttina toiminut May Pang muuttivat keväällä 1974 New Yorkiin ja alkoivat treenata uutta kappalemateriaalia Keltnerin, kitaristi Jesse Ed Davisin ja Lennonin kahdella ensimmäisellä albumilla musisoineen basisti Klaus Voormanin kanssa. Kun pohjaraidat oli nauhoitettu studiossa, Lennon otti vastuun päällekkäisäänityksistä, jotka antoivat albumille sen erottuvat sovitukset ja soundin. Avauskappaletta Going Down on Love hallitsee keskeisen bluesriffin ja koukun lisäksi Arthur Jenkinsin perkussiotyöskentely. Sitä seuraava Whatever Gets You Through the Night on Lennonin ainoa listakärkeen noussut Beatlesin toiminnan loppumisen jälkeen julkaistu single. Stemmalauluista ja pianosta kappaleessa vastannut Elton John vakuuttui biisistä siinä määrin, että löi Lennonin kanssa vetoa, että Whatever Gets You Through the Night nousee listaykköseksi. Lennonin hävittyä vedon hän suostui esittämään muutaman kappaleen Elton Johnin konsertissa, joka tuli jäämään Lennonin viimeiseksi esiintymiseksi. Countrytyyppistä pianoa sisältävässä kappaleessa Old Dirt Road Lennon teki musiikillista yhteistyötä Harry Nilssonin kanssa. Kyseinen balladi muistuttaa myönteisesti hienoisesti emoyhtyettä. Funkvaikutteisessa Keltnerin vitaalia rumputyöskentelyä ja runsaasti puhaltimia sisältävässä kappaleessa Lennon tarjoaa raa'an laulusuorituksen. Bless You on soulvaikutteinen, runsaasti pianoa ja saksofonisoolon sisältävä balladi. Lennon vokalisoi kyseisessä easy listening -tyyliä erinomaisesti edustavassa kappaleessa varsin melodisesti ja kyseessä oli hänen oma suosikkinsa Walls and Bridgesin raidoista. Pitkäsoiton ykköspuolen päättävä Scared sisältää aluksi dramaattista sudenulvontaefektiä ennen muuttumistaan suhteelisen suoraksi basson ja pianon dominoimaksi svengipalaksi, joka tuo raa'assa tunteikkuudessaan mieleen Plastic Ono Band- albumin. # Dreamissä Davisin slidekitaratyöskentely muistuttaa George Harrisonia ja upeaa kappaletta täydentävät syvät jouset ja suorastaan eteerinen laulusuoritus. Taustalaulussa ja sovituksessa on hienoisia muutoksia ja Lennon on maininnut saaneensa idean koko kappaleeseen unessa. Surprise, Surprise (Sweet Bird of Paradox) on albumin toinen Elton Johnin taustavokalisoima kappale ja kyseiseen lyhyeen biisiin on sisällytetty paljon moninkertaisine melodioineen ja tunnelmineen. Tummasävyinen folkkappale Steel and Glass sisältää avaussäkeistöissään dramaattisia akustisia kitaroita ja voimakasta vokalisointia ennen muuttumistaan sovituksellisesti rikkaammaksi viimeisissä kertosäkeissään ja säkeistöissään. Suurimmaksi osaksi instrumentaalikappale Beef Jerky käynnistyy kitarafeedbackillä ennen kehittymistään modernia soundia hyödyntäväksi sovitukseksi. Nobody Loves You (When You're Down and Out) on akustisvoittoinen surullinen kappale, jonka bluesahtava soolokitara täydentää upeasti verkkaista puhallinsektiota kitaroinnin ollessa yksi albumin yksittäisistä huippuyksityiskohdista. Pitkäsoiton päättää lyhyt ja nopeatempoinen cover Lee Dorseyn kappaleesta Ya Ya, jossa rummuissa kuullaan Lennonin 11-vuotiasta poikaa Juliania. Sen sisältyminen albumille krediitin kera tuli yllätyksenä Lennon-juniorille. Walls and Bridges nousi nopeasti listoille ja saavutti Billboardin kärkipaikan vajaa viikko julkaisunsa jälkeen. Seuraavaana vuonna Lennonilta ilmestyi tyylisuuntansa klassikkocovereita sisältänyt albumi Rock N' Roll, jota seurasi viiden vuoden tauko musiikibisneksestä Johnin ja Yokon pojan Seanin syntymän myötä.

Maanantain mainio:The Whon basistilahjakkuuden 80-luvun ainoa sooloalbumi

John Entwistle:Too Late The Hero

23. marraskuuta 1981 ilmestynyt Too Late The Hero on ensisijaisesti The Whon basistiksi identifioituvan englantilaisen basistin, biisintekijän ja solistin John Entwistlen viides sooloalbumi. Kyseessä on Entwistlen ainoa Yhdysvalloissa ATCO Recordsin julkaisemana ilmestynyt pitkäsoitto. Britanniassa se ilmestyi Entwistlen oman julkaisuyhtiön WEAN julkaisemana ja muissa maissa useiden eri yhtiöiden julkaisuna. Too Late The Hero oli Entwistlen ainoa 80-luvulla julkaisema sooloalbumi ja samalla viimeinen listamerkinnän saavuttanut pitkäsoitto. Vuonna 1986 Entwistlen suunnitelmissa oli tosin julkaista The Rock -niminen albumi. Too Late The Hero saavutti Billboardin listalla 71. sijan. Kyseessä oli Entwistlen toiseksi parhaiten menestynyt sooloalbumi hänen vuonna 1971 ilmestyneen debyyttinsä Smash Your Head Against the Wall jälkeen ja samalla viimeinen listoille noussut albumi ennen Entwistlen vuoteen 2002 ajoittunutta kuolemaa. Soolokitaristina Too Late The Herolla kuultiin Joe Walschia, taustavokalistina Billy Nicholsia ja rumpalina vähemmän tunnettua Joe Vitalea. Pitkäsoiton kansikuvasta vastasi Gered Mankovitz. Keskeisimmässä kuvassa Entwistle nähdään Alembic-basson kanssa ja pienemmissä kuvissa hän on pukeutunut erilaisiksi sankarihahmoiksi. Too Late the Heron kappaleista radiosoittoa Yhdysvaltojen albumiorientoituneilla radioasemilla saavuttivat kappaleet Talk Dirty ja Fallen Angel. Too Late the Heron nimikappale julkaistiin Italiassa singleformaatissa myös jukeboxeja varten ja Entwistle esitti kappaleen kenkämaassa myös livenä. Too Late The Hero oli Entwistlen ensimmäinen sooloalbumi kuuteen vuoteen. Omien sanojensa mukaan hän lopetti biisintekemisen, koska koki menneensä musiikillisesti väärään suuntaan suorempaa rockilmaisua edustaneilla albumeillaan Rigor Mortis Sets In ja Mad Dog. Aloittaessaan biisinkirjoittamisen uudelleen Entwistle mainitsi palanneensa tyylillisesti sellaiseen materiaaliin, jota hän kirjoitti ennen mainittuja albumeita. Rolling Stonelle Entwistle mainitsi  pyrkineensä paria vuotta aikaisemmin pysymään biisintekijänä erossa tietyistä aiheista. Diggareiltaan ja jopa perheenjäseniltään hän vastaanotti palautetta, jonka mukaan kirjoittaakseen esimerkiksi uhkapelureista täytyi olla tekemisissä heidän kanssaan. Entwistle oli saanut maineen mustan huumorin viljelijänä Wistle Rhymes-albumilleen kirjoittamiensa kappaleiden vuoksi. Tuolloin hän nousi aamukuudelta ruokkimaan poikansa ja istuutui seitsemältä pianon ääreen kirjoittamaan kappaleita itsemurhatapauksista. Too Late The Hero nauhoitettiin parin vuoden aikana silloin, kun Entwistlella ja Joe Walschilla oli vapaa-aikaa keskeisimmistä yhtyeistään. Joe Walschin yhtye James Gang  keikkaili ahkerasti The Whon kanssa 70-luvun alussa ja jo tuolloin kaksikko suunnitteli musiikillista yhteistyötä. Too Late The Hero ei vastaanottanut erityisen myönteisiä arvosteluja, vaikkakin Chris Welsch suorastaan ylisti kyseistä albumia. Too Late The Heron musiikilliset ansiot on silti tunnustettu ja All Musicin arviossa Ben Davies kehui erityisesti Joe Walschin ja Joe Vitalen osasuorituksia.

Sunnuntain extra:Steve Miller Bandin läpimurtoalbumi

Steve Miller Band:The Joker

The Joker on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Steve Miller Bandin kahdeksas studioalbumi. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtye siirtyi tyylillisesti varhaisemmasta psykedeelissävytteisestä rockistaan kohti melodisempaa ja letkeämpää rock- ja bluesvaikutteista ilmaisua. The Jokerista muodostuikin yhtyeen ensimmäinen kaupallisesti todella menestynyt pitkäsoitto. Itse albumi nousi kakkossijalle Billboardin listalla ja 19:ssä päivässä levytetty pitkäsoiton nimikappale saavutti singlelistalla paalupaikan alkuvuodesta 1974. Reilut 16 vuotta myöhemmin The Joker nousi brittilistan kärkeen kahden viikon ajaksi sen jälkeen, kun kappaletta oli hyödynnetty Hugh Johnsonin ohjaamassa Leviksen farkkumainoksessa. The Jokerin uusintajulkaisu saavutti ykkössijan myös Irlannissa, Uudessa Seelannissa ja Alankomaissa.  Millerin käsialaa oleva Sugar Babe käynnistää The Joker - albumin rennon rivakalla rokkauksellaan introssaan hieman Shakin' All Overin riffistä muistuttaen ja lyhyehkön, mutta tehokkaan kitarasoolon sisältäen. Obie Jessien ja Sam Lingin käsialaa oleva Mary Lou on sama svengaava rocknumero, joka on löytänyt tiensä myös esimerkiksi Bob Seger & The Silver Bullet Bandin levtytysohjelmistoon. Shu Ba Da Du Ma Ma Ma Ma lukeutuu rikkaassa rytmiikassaan ja kosketinsoitinvetoisuudessaan The Joker -pitkäsoiton kiinnostavimpiin raitoihin. Kappaleella on lisäksi tarjottavanaan varsin vimmainen kitarasoolo. Chuck Calhounin käsialaa olevasta mainiosti svengaavasta Your Cash Ain't Nothing But That Trashista muistetaan covereiden osalta Steve Millerin lisäksi myös Huey Lewis and the Newsin työstämä näkemys. Jälleen Millerin omaa tuotantoa edustava Lovin Cup rullaa maittavasti huuliharpun dominoimana. Robert Johnsonin käsialaa olevasta Come on in My Kitchenistä kuullaan Philadelphian Tower Theatressa taltioitu livetulkinta ja jo originaaliesittäjänsä ansiosta kyseessä on selkeästi pitkäsoiton bluesvaikutteisin kappale. Millerin omaa tuotantoa edustava Evil on hidastempoinen, kosketinsoitinnojailua hyödyntävä ja kitarasoolossaan silkkaan revittelyyn yltävä pala. Pitkäsoiton päättävä Give Me Something to Believe in on tyylitajuinen, koskettimien höystämä ja harvinaislaatuisesti albumin balladiosastoon lukeutuva raita. The Joker on laadukas pitkäsoitto ja sisältää klassikkotasoisen nimikappaleensa lisäksi myös monia muita kiistattomia ässiä.

Lauantain pitkä:Brittiläinen laulaja-lauluntekijä, multi-instrumentalisti, sovittaja ja tuottaja

Seitsemäs lokakuuta 1964 syntynyt Samantha "Sam" Brown on englantilainen laulaja-lauluntekijä, säveltäjä, multi-instrumentalisti, sovittaja ja levytuottaja. Yli 30 vuotisen uransa aikana Brown on toiminut solistina jazzin ja blue eyed-soulin parissa. Hänen sooluransa käynnistyi 80-luvun loppupuolella. 80- ja 90-lukujen aikana Brown julkaisi kuusi Britannian singlelistalla 75 suosituimman joukkoon noussutta kappaletta. Brownin soolotuotanto, josta mainittakoon pikaisesti kappaleet  Stop!, This Feeling ja Can I Get a Witness, käsittelevät usein kadotettua rakkautta. Taustavokalistina Brown on toiminut esimerkiksi Small Facesille, Deep Purplen Jon Lordille hänen kolmannella sooloalbumillaan Before I Forget, Pink Floydille ja yhtyeen kitaristille David Gilmourille, The Firmille, Gary Moorelle, George Harrisonille ja Nick Cavelle. Brown syntyi Itä-Lontoossa, Stratfordissa. Hän on muusikko Joe Brownin ja sessiovokalisti Vicki Brownin tytär. Sam solmi levytyssopimuksen A&M:n kanssa vuonna 1986. Brownin kyseiselle levy-yhtiölle levyttämistä kappaleista suosituin on vuonna 1988 ilmestynyt Stop. Samaisena vuonna julkaistiin myös samanniminen pitkäsoitto. Siltä poimittuja muita singlejä olivat Walking Back to Me, This Feeling ja cover Can I Get A Witness. Maailmanlaajuisesti Stop-albumi on myynyt yli kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta. Erityisen hyvin se on menestynyt Britannian lisäksi Australiassa. Brownin vuonna 1990 ilmestyneeltä kakkosalbumilta April Moon poimittiin kaksi singlemenestystä; kappaleet Kissing Gate ja With a Litle Love. Pitkäsoiton muita sinkkubiisejä olivat Mindworks, Once in Your Life ja As One. Brownin kolmas albumi 43 Minutes... työstettiin samoihin aikoihin, kun hänen äitinsä oli kuolemassa rintasyöpään. Levy-yhtiö A&M ei ollut tyytyväinen albumiin ja halusi lisätä sen biisilistaan potentiaalisia singlehittejä. Brown ei suostunut kompromisseihin, vaan osti albumin masternauhat ja julkaisi ne oman yhtiönsä Pod Musicin kautta vuonna 1992 vuosi äitinsä edesmenon jälkeen. Kyseinen albumi julkaistiin uudelleen vuonna 2004.

Brown oli taustavokalistina Pink Floydin albumilla The Division Bell ja hän osallistui myös kyseistä pitkäsoittoa promotoineelle kiertueelle. Brown oli näin ollen mukana myös Pink Floydin livealbumilla Pulse. Taustavokalisointiensa lisäksi Brownia kuultiin ensimmäisenä leadvokalistina kappaleessa The Great Gig in the Sky. Vuonna 1995 Brown saavutti pienen hitin Marillion-yhtyeestä ensisijaisesti tutun Fishin kanssa levyttämällään duettokappaleella Just Good Friends. Vuonna 1997 ilmestyi Brownin neljäs pitkäsoitto Box, jonka julkaisijana oli itsenäinen levymerkki Demon Music Group. Kyseisen albumin kappaleista nostettakoon esiin Embrace the Darkness, Whisper ja I Forgive You. Kappaleista viimeksi mainitun kirjoittamiseen oli osallistunut Maria McKee. Hänen oma versionsa kappaleesta löytyy artistin kakkosalbumilta You Gotta Sin to Get Served. Vuonna 2000 ilmestyneen Brownin viidennen albumin ReBoot ja singlen In Light of All That's Gone Before julkaisijana oli toinen itsenäinen levy-yhtiö Mud Hut. Vuonna 2003 Brown perusti Dave Rothereyn kanssa yhtyeen Homespun, jonka kanssa hän levytti kolme albumia. Samoihin aikoihin Brown julkaisi myös useita soololevtyksiä, joista mainittakoon ep Ukulele and Voice. Vuonna 2004 ilmestyneellä Jon Lordin sooloalbumilla Beyond the Notes Brown vastasi lähes kaikista lyriikoista. Loppuvuodesta 2006 Sam esiintyi erikoisvieraana isänsä Joe Brownin kattavalla Britannian-kiertueella. Kyseisille keikoille osallistui myös hänen veljensä Pete Brown. Vuonna 2007 Brown julkaisi seitsemän vuoden levytystauon jälkeen uuden albumin Of the Moment. Samaisen vuoden lokakuussa Brown teki paluun Britannian albumilistan top teniin, kun kappale Valentine's Moon oli mukana Jools Hollandin menestysalbumilla Best of Friends. Samana vuonna Brown menetti tuntemattomasta syystä lauluäänensä, eikä ole pystynyt jatkamaan uraansa vokalisoivana artistina. Nykyisin hän vetää Sonning Commonin kansainvälistä ukulele-kerhoa, Pohjois-Lontoon ukulele-kollektiivia ja ihmisten ukulele-osastoa. Hän on myös lontoolaisen musiikkikoulun mesenaatti. Koulussa opetetaan laulua sekä kitaran, koskettimien ja rumpujen soittoa. Vuonna 2015 Brown alkoi antaa taustalauluun liittyviä oppitunteja nykymusiikin akatemiassa Guildfordissa, Surreyssa. Kyseinen akatemia on tarkoitettu rock- ja popmuusikoille.