lauantai 30. marraskuuta 2019

Sunnuntain extra:Keskeisen pubrockin edustajan mainio kakkosalbumi

Graham Parker & The Rumour:Heat Treatment

Lokakuussa 1976 ilmestynyt Heat Treatment on varhaistuotantonsa osalta pubrockiksi luokiteltavan Graham Parker and the Rumour- yhtyeen toinen studioalbumi, joka jatkoi onnistuneesti yhtyeen esikoisen, samana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Howlin Wind viitoittamalla linjalla. Heat Treatment saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton ja se sisältää useita Parkerin varhaistuotannon keskeiseen tuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten rullaava nimiraita, Pourin' It All Out sekä Fool's Gold. That's What They All Say on tyylillisesti Dylanille kunniaa tekevä realistinen kuvaus Turned Up Too Laten edustaessa Parkerin sävellystyötä tuohon mennessä ehkäpä kypsimmillään. Tummasävyinen Black Honey tarjoaa kontrastia Howlin Windin avaavalle nopeatempoiselle raidalle White Honey. Heat Treatmentin kappaleista Hotel Chambermaid päätyi vuosia myöhemmin Rod Stewartin versioimaksi. The Rumour mainitaan albumin takakannessa ja levykeskiössä, mutta etukantta koristaa ainoastaan Graham Parkerin nimi. Vuonna 2001 Vertigo/Mercury julkaisi Heat Treatmentistä remasteroidun cd-version. Se sisälsi myös kaksi bonusraitaa. Kappaleet Hold Back the Night ja (Let Me Get) Sweet on You oli alun perin julkaistu ep:llä Pink Parker. The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä vuoden 1976 parhaista albumeista Heat Treatment saavutti kakkossijan. Myös sen edeltäjä Howlin Wind menestyi hyvin ollen kyseisellä listalla neljäntenä. Kaikesta hyvästä huolimatta Parker on itse kotisivullaan listannut Heat Treatmentin vähemmän onnistuneiden albumiensa joukkoon. Hän on kritisoinut laulutekniikkaansa, kiireistä laulunkirjoitusprosessia ja Robert John "Mutt" Langen tuotantotyötä.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Lauantain pitkä:Merkittävän brittiyhtyeen raskain pitkäsoitto

The Move:Looking On

Britanniassa joulukuussa 1970 ilmestynyt Looking On on The Move -yhtyeen kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen Jeff Lynne osallistui. The Moven albumeista ensimmäisenä Looking On koostui ainoastaan yhtyeen omista sävellyksistä ja oli ensimmäinen Fly-levy-yhtiön julkaisema pitkäsoitto yhtyeen repertuaarissa. Albumin tunnetuinta antia edustavat sen singlekappaleet, aina top ten -hitiksi muodostunut ja jo maaliskuussa 1970 ilmestynyt Brontosaurus sekä samaisen vuoden lokakuussa julkaistu When Alice Comes Back to the Farm. Looking Onia on yleisesti pidetty The Moven tuotannon raskaimpana albumina. Tyylillisesti se sisältää jopa heavy metallia, bluesia, progressiivista rockia ja pitkäsoiton nimikappalen tapauksessa kaikkia mainittuja genrejä. Woodin soittama sello ja Lynnen piano rikastivat kitaroiden dominanssia ja Looking Onin voikin todeta muuranneen peruskiviä sille tyylille, jota Lynnen johtama Electric Light Orchestra myöhemmin omilla levytyksillään edusti. Albumin nimikappaleen jazzahtavat fillit vaikuttivat Woodin myöhäisempien yhtyeiden, eli Wizzardin ja Wizzo Bandin tyyliin. Lynnen monimutkaisten sävellysten vastapainoksi Wood soitti Looking Onilla jopa seitsemää eri instrumenttia mukaan lukien oboe, kitara, slidekitara, basso, sitar, sello ja saksofoni. Pitkäsoiton päätöskappaleessa Feel Too Good Wood soitti rumpuja Bev Bevanin sijaan ja taustavokalisteina biisissä kuultiin P. P. Arnoldia ja Doris Troyta. The Moven tuotannosta Looking Onin edeltäjä Shazam oli jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle solisti Carl Waynen erottua yhtyeestä, eikä Looking On muodostunut menestysalbumiksi sekään. Pitkäsoiton seitsemästä kappaleesta neljä oli kestoltaan yli kuusiminuuttisia.  Fly promosi Looking Onia varsin vähäisesti The Moven siirryttyä pian albumin levytyksen jälkeen EMI:n alamerkin Harvest Recordsin yhtyeeksi. Looking Onin huippuhetkistä Cheap Trick versioi myöhemmin Brontosauruksen Feel Too Goodin päästessä Boogie Nights -elokuvan soundtrackille sekä brittiläisen tv-sarjan Life On Mars pilottijaksoon.  Looking On on julkaistu useita kertoja cd-formaatissa toisistaan eroavien bonuskappaleiden kera. Albumin vuonna 1998 ilmestyneestä uusintapainoksesta vastasi Repertoire, kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneestä Salvo ja viimeksi Looking Onin on julkaissut uudelleen Esoteric Recordings vuonna 2016.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Perjantain pohjat:Brittibluesin isän 60-luvun päätös

John Mayall:Empty Rooms

Loppuvuodesta 1969 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Empty Rooms on John Mayallin studioalbumi, joka on työstetty samalla kokoonpanolla kuin edeltäjänsä, konserttitaltiointi The Turning Point. Kummallakin albumilla olivat Mayallin lisäksi mukana Jon Mark akustisessa kitarassa, saksofonisti/huilisti Johnny Almond ja basisti Stephen Thompson. Mayall vastaa albumilla vokalisoinnin lisäksi huuliharpusta kitarasta ja kosketinsoittimista mukaan lukien moog-syntetisaattori. Ensisijaisesti yhtyeestä Canned Heat tuttu basisti Larry Taylor vierailee toisena basistina kappaleessa To a Princess, jossa hän Thompsonin kanssa harvinaislaatuisesti duetoi. Koska albumilla ei ole lainkaan rumpalia, lopputulos on soundillisesti jopa Mayallin albumiksi tavanomaisesta poikkeava. Empty Roomsin kaikki kappaleet ovat Mayallin käsialaa ja niissä käsitellään hänen suhdettaan valokuvaaja Nancy Throckmortoniin. Mayall kehitti mainittua teemaa eteenpäin seuraavalla albumillaan USA Union. Empty Rooms on ainoa aikaisemmin mainitun Mayallin kokoonpanon työstämä studioalbumi.  USA Unionilla Mayallin kanssa musisoivat Larry Taylor sekä kaksi muuta yhdysvaltalaismuusikkoa;  Taylorin tavoin Canned Heatista tutuksi tullut kitaristi Harvey Mandell sekä sähköviulisti Sugarcane Harris.

Torstain terävä:Ainoa Joe Lynn Turnerin vokalisoima Purplen albumi

Deep Purple:Slaves and Masters

Viides lokakuuta 1990 ilmestynyt Slaves and Masters on Deep Purplen kolmastoista studioalbumi. Kyseessä on ainoa aikaisemmin Rainbown solistina olleen Joe Lynn Turnerin vokalisoima Purplen pitkäsoitto. Ennen Turnerin palkkaamista yhtye harkitsi uudeksi solistikseen Survivor-yhtyeen Jimi Jamisonia, mutta hänellä oli tuolloin muita velvoitteita. Julkaisunsa jälkeen Slaves and Masters saavutti Billboardin listalla sijan 87. Mainittua sijoitusta voi pitää pettymyksenä sillä Purplen edellinen ja Ian Gillanin vokalisoima pitkäsoitto House of the Blue Light oli saavuttanut samaisella listalla sijan 34. Albumin äänityssessioista yksi kappale päätyi uudelleen sovitettuna vuonna 1990 valmistuneen elokuvan Fire Ice and Dynamite soundtrackille. Purplen viidennen kokoonpanon muusikot osallistuivat kyseisen kappaleen äänityksiin kosketinsoittaja Jon Lordia lukuun ottamatta. Vaikka Slaves and Masters siis osoittautui kaupallisessa mielessä pettymykseksi, albumin tiimoilta tehty kiertue oli suhteellisen menestyksekäs erityisesti Euroopan osuudeltaan. Turner oli edelleen mukana yhtyeessä sen aloittaessa vuonna 1992 Slaves and Mastersin seuraajan työstämistä. Purplen 25-vuotisjuhla painoi kuitenkin jo ja niinpä Ian Gillan päätettiin ottaa takaisin yhtyeeseen sen juhlavuonna julkaistulle albumille The Battle Rages  On.  Kourallinen Slaves and Mastersin seuraajalle alun perin suunnittelluista kappaleista julkaistiin Turnerin sooloalbumeilla. Kappaleen Too Much is Not Enough Turner levytti esikoissooloalbuminsa Rescue You julkaisematta jääneelle seuraajalle. Oman versionsa kappaleesta levytti myös Paul Rodgersin ja Kenney Jonesin 90-luvun alun yhtye The Law, mutta myös kyseinen näkemys jäi julkaisematta. Turnerin originaali versio on löydettävissä bootlegilta Demos '88-91 ja The Lawn vastaava bootlegilta The Law II.Turner levytti biisin uudestaan vuonna 1998 ilmestyneelle albumilleen Hurry Up and Wait. Deep Purple ei ole soittanut konserteissaan Slaves and Mastersin kappaleita vuoden 1991 maailmankiertueensa jälkeen. Kyseisellä kiertueella Purple soitti myös Mark I:n ja Mark III:n tuotantoa, sillä ohjelmistossa mukana olivat Hey Joe ja Burn. King of Dreams, Love Conquers All ja Cut Runs Deep ovat sitä vastoin kuuluneet silloin tällöin Turnerin soolo-ohjelmistoon.  King of Dreams on kuulunut myös Hughes Turner Projectin Euroopan- ja Japanin kiertueiden ohjelmistoon vuonna 2002 ja ne ovat mukana samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Live in Tokyo. King of Dreamsista ja Love Conquers Allista  Purple työsti musiikkivideot. Purplen jäsenistä Jon Lord etäännytti itsensä Slaves and Mastersista Roger Gloveria ja Ian Paicea voimakkaammin. Joe Lynn Turner sitä vastoin ilmaisi aidosti tyytyväisyytensä kyseiseen albumiin.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän naisartistin erinomainen esikoisalbumi

Maarit:Maarit

Vuonna 1973 nauhoitettu ja samaisen vuoden joulukuussa Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Maarit on Maarit Äijön, sittemmin Hurmerinnan esikoisalbumi. Sen tuotannosta vastasivat Atte Blom Otto Donner sekä Måns Groundstroem. Pitkäsoiton taustalla kuultiin Albert Järvisellä ja Sakari Kukolla vahvistettua Wigwamia. Määrätynlaisesta hajanaisuudestaan huolimatta Maaritin esikoisalbumi on monella tasolla varsin vahvaa työtä. Pitkäsoiton coverversioita edustavat näkemykset Carole Kingin käsialaa olevasta ja The Byrdsin versiona tunnetuimmaksi tulleesta Going Backistä, (Ei eiliseen), ja Child of Minesta (todella onnistunut Lainaa vain) Procol Harumin A Salty Dogista,  (Merimies) ja Tanya Tuckerin Delta Dawnista (Laakson lilja). Coverosastosta kaikein voimakkainta ääripäätä edustavat näkemykset Rolling Stonesin Jumpin' Jack Flashista (Synnyin saatanan merkit käsissäin) ja Stevie Wonderin You Are the Sunshine of My Lifesta (jazzahtava Sua ehkä liikaa pomputin) Maaritin debyytillä on  myös kotimaisen kappalemateriaalinsa osalta tarjottavanaan varsin laadukasta tuotantoa. Suonsilmä ja Uutisten jälkeen edustavat Jim Pembroken sävellyksiä ja Hectorin suomenkielisiä tekstejä. Pienellä pojalla on Otto Donnerin käsialaa ja pitkäsoiton päättävä Laulu kuolleesta rakastetusta Kaj Chydeniuksen sävellys ja Marja-Leena Mikkolan teksti. Kotimaisesta kappalemateriaalista tiukinta rockosastoa edustaa näkemys Isokynä Lindholmin kappaleesta Se se on rokkii, jonka Limppu levytti itse vasta seuraavana vuonna Orfeus-yhtyeen kanssa työstämälle albumilleen Musiikkia. Maaritin esikoisen cd-bonukset ovat hänen esikoissinglellään vuonna 1972 julkaistut kappaleet Aamun tulo ja Nyt olen tullut maailmaan, joista jälkimmäinen on Pentti Saaritsan suomennos Carole Kingin klassikkoalbumin Tapestry harvinaisempaan antiin lukeutuvasta kappaleesta Home Again. Vuonna 2013 Svart Records julkaisi Maaritin esikoisalbumista 40-vuotisjuhlapainoksen, jonka mukana on informatiivinen vihkonen ja vaihtoehtoisia otoksia albumin valokuvaussessoista.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen kitarismin henkilöitymän kuoleman jälkeen julkaistu albumi

Jimi Hendrix:The Cry of Love

Viides maaliskuuta 1971 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Cry of Love on ensimmäinen Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen julkaistu albumi. Se sisältää materiaalia, jota Hendrix oli kaavaillut julkaistavaksi neljännellä studiolevyllään. Vaikka suuri osa The Cry of Lovelle päätyneistä kappaleista löytyi Hendrixin alustavista biisilistoista, albumin lopullisista kappalevalinnoista vastasivat insinööri Eddie Kramer ja rumpali Mitch Mitchell manageri Michael Jefferyn avustuksella. Viimeksi mainittu pääsi krediittitietoihin apulaistuottajina tuottajien ollessa Hendrix, Kramer ja Mitchell. Yhdysvalloissa Reprisen ja Britanniassa Track Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Cry of Love muodostui menestyksekkääksi ja albumi saavutti lopulta platinaa vuonna 1998. Myös kriitikoiden antama palaute oli myönteistä ja Cry of Lovella ilmestyneitä kappaleita julkaistiin uudelleen esimerkiksi vuonna 1997 ilmestyneellä ja onnistuneella koosteella First Rays of the New Rising Sun. The Cry of Love sisälsi kappaleita, joita Hendrix oli työstänyt ennen kuolemaansa ja niitä oli suunniteltu hänen ensimmäiselle The Jimi Hendrix Experiencen hajoamisen jälkeiselle sooloalbumilleen. Suurin osa albumin kappaleista on nauhoitettu New Yorkin Electric Lady -studioilla rumpali Mitch Mitchellin ja basisti Billy Coxin kanssa. The Cry of Loven kymmenestä kappaleesta Hendrix oli ehtinyt tehdä esimiksaukset noin puoleen. The Cry of Lovella julkaistavaksi suunnitelluista kappaleista Dolly Dagger ja Room Full of Mirrors ilmestyivät vasta mainitun albumin seuraajalla Rainbow Bridgellä ja niiden sijaan Cry of Lovella julkaistiin Straight Ahead ja My Friend. Vuonna 1997 kaikki The Cry of Loven kappaleet pääsivät seitsemän muun biisin kanssa mukaan varsin onnistuneelle First Rays of The New Rising Sunille. Billboardin listalla The Cry of Love nousi aluksi sijalle 17. nousten parhaimmillaan kolmanneksi. Britanniassa albumi ilmestyi samaisen vuoden huhtikuussa ollen parhaimmillaan toisena. Ilmestyttyään The Cry of Love saavutti myönteiset arvostelut esimerkiksi Rolling Stonessa ja Village Voicessa. Vuonna 1992 ilmestyneessä Rolling Stone Album Guidessa The Cry of Love arvioitiin niin ikään positiivissävyisesti ja albumin mestariteoksiksi kohotettiin kappaleet Ezy Rider ja Angel.

Maanantain mainio:Turnereiden menestynein pitkäsoitto

Ike & Tina Turner:Working Together

Helmikuun alussa 1971 Liberty Recordsin julkaisemana ilmestynyt Working Together on Ike & Tina Turnerin toinen kyseiselle yhtiölle levyttämä albumi. Siitä muodostui duon suosituin pitkäsoitto. Seikkaan vaikutti osaltaan seesteisesti alkavan, mutta vauhtiin päästyään revittelevästi svengaavan ja menestykseksi osoittautuneen, alun perin Creedence Clearwater Revivalin omaa tuotantoa edustavan esikoishitti Proud Maryn coverversion sisältyminen kyseiselle albumille. Myös muilta osin albumi sisälsi sekä rockcovereita että uusioversioita Ike & Tina Turnerin aikaisemmin levyttämistä omista kappaleista edeltäneen kaksikon pitkäsoiton Come Togetherin tavoin. Omasta tuotannosta Working Togetherin menestykseksi osoittautui Funkier Than the Mosquito's Tweeker. Myöhemmin kyseisestä kappaleesta näkemyksensä levytti Nina Simone. The  Beatlesin ohjelmistosta albumilla versioituvat Get Back ja Let It Be, joista myös ensin mainittu oli Turnereiden näkemyksenä jonkinasteinen menestys. Muilta osin suurin osa Working Togetherin kappaleista on Ike Turnerin käsialaa. Niihin lukeutuvan raidan The Way You Love Me kaksikko oli levyttänyt jo kymmentä vuotta aikaisemmin esikoisalbumilleen The Soul of Ike & Tina Turner.

Sunnuntain extra:Melrose erinomaisessa iskussa Kerubissa

Melrosen Joensuun Kerubissa heittämä keikka tarjosi takuuvarmaa työskentelyä. Rock N' Roll Cliche avasi setin odotustenmukaisesti ja sitä seurasivat The Fabulous Thunderbirds-laina I Believe I'm in Love ja vuonna 1986 ilmestyneen esikoisalbumin kirkkaimpiin klassikoihin lukeutuva Lust at First Sight. Crawl oli jo toinen poiminta Fabulous Thunderbirdsien repertuaarista ja John Doe sekä Tear Stained Letter edustivat setissä liki pitäen standardeja. The Chief vuonna 1996 ilmestyneeltä Trio-albumilta nostatti kylmiä väreitä ja Tramp hidasti tyylitajuisesti suurilta osin suorastaan revittelevän keikan tempoa. Billy Oceanin Loverboyta seurasi yleisön pyynnöstä toinen laina, Dionin originaali ja muun muassa Status Quon levytysohjelmistoon 80-luvulla lukeutunut The Wanderer. It's in the Bag -pitkäsoiton erinomainen nimikappale lukeutui lähelle kärkeä, mutta raivoisa näkemys Patti Smithin Rock N' Roll Niggeristä oli setin lainakappaleiden huipentuma ja esimerkiksi The Blastersin versiona muistettu ja vuonna 1987 ilmestyneelle Melrosen kakkosalbumille Another Piece of Cake levytetty Troublebound sekä Ronnie Selfin harvinaisempi Bop-A-Lena pitivät laatua ja intensiteettiä korkealla. Phillip Goodhand-Taitin Number One edustaa niin ikään vakiotuotantoa Melrosen lainakappaleissa. Setti päättyi itseoikeutetusti kymmenminuuttiseen ja suorastaan erinomaiseen näkemykseen klassikosta Rich Little Bitch. Tokela, Roger ja Jami tarjosivat ihailtavan tiukkaa työskentelyä edustaneen ja kiitettävän intensiivisen keikan, jossa lainabiisien osuus oli kuitenkin melko runsas yhtyeen oman tuotannon laadukkuuden huomioiden.

Melrose Kerubissa 22. marraskuuta 2019.

Lauantain pitkä:Merkittävän joensuulaisyhtyeen vuoden 2000 tuplakokoelma

Neljä Ruusua:Popmuseo

Vuonna 2000 ilmestynyt Popmuseo on Ilkka Alangon, Kode Koistisen, Lade Laakkosen ja Kämy Kämäräisen, eli  Neljän ruusun 30 kappaleesta koostuva tuplakokoelma. Se sisältää näytteitä kaikilta yhtyeen siihenastisilta albumeilta ja mukana on myös kaksi ilmestymisaikanaan aikaisemmin julkaisematonta uutta kappaletta, eli hitiksi muodostunut nimiraita sekä Yön yksinäinen. Alkuvuodesta 1987 ilmestyneeltä vimmaiselta ja yhtyeen nimeä kantavalta debyytiltä mukana ovat myös esikoissingen Sulje oveni b-puolella julkaistu Paskaläjä ja esikoisalbumin terävimpään kärkeen lukeutuva Teinidepressio. Samaisen vuoden lopussa ilmestyneen ja varsin onnistuneen Kasvukipuja-albumin antia edustavat  akustisvoittoinen pikkuhitti Itkupilli ja myös Mana Manan coverohjelmistoon päätynyt suorasukainen Suikki. Vuonna 1989 ilmestynyt ja akustisvoittoista Karjala-soulia puhtaimmillaan edustanut Hyvää päivää oli jo pienessä mittakaavassa Neljän ruusun läpimurtoalbumi. Siltä mukana on kolme keskeistä näytettä, eli avausraita Anarkiaa, viime vuosinakin erikoistilanteissa keikkaohjelmistoon kuulunut Rakkauden varkaat sekä vähemmälle huomiolle jäänyt pieni klassikko Vaivaistalot. Vuonna 1990 ilmestyneeltä ja seuraajansa vanavedessä kultalevyksi myyneeltä pitkäsoitolta Hyvää yötä Bangkok mukana ovat singlehitit  Sukellus ja Tiina tanssii taas, konevoittoinen Hyvää yötä ja upea balladiklassikko Muisto. Vuonna 1992 ilmestyneen yhtyeen lopullisen läpimurtoalbumin Haloo osuus on odotustenmukaisesti runsas; mukana ovat megahitti Juppihippipunkkari, slovarihelmet Tie ajatuksiin ja Sun täytyy mennä, Haloo-kiertueen alkuvaiheessa keikat käynnistänyt Viisastun salaa, rockrypistyksiä edustava 2011 ja edelleen keikkasetissä viihtyvä Matka on syvä. Myös sitä seuranneelta ja vuonna 1993 julkaistulta Pop-uskonnolta on mukana useita näytteitä. Niihin lukeutuvat albumin ensimmäinen single Kuka näkee,  suurin hitti Poplaulajan vapaapäivä, rockkitaroinnin konetaustoihin upeasti yhdistävä Luen, tyylikäs balladi Piikkilankaa, rivakampaa osastoa edustava Idänprinsessa ja seesteinen albumin päätöskappale Meistä jokainen.  Energiaa-kokoelman iskevä nimikappale on oikeutetusti mukana ja myös tuossa vaiheessa tuorein Ruusujen pitkäsoitto Uusi aalto saa ansaitsemansa edustuksen. Sen tuotantoon Popmuseolla lukeutuvat bailuhenkisemmät Hunningolla ja Olen niin pop sekä seesteisemmät esikoissingle Varjo ja riffissään hienoisesti Duran Duranin Ordinary Worldia muistuttava Luotsivene. Popmuseon biisijärjestys ei ole kronologinen eikä sen kansilehti informatiivinen. Silti kyseessä on mainio tapa tutustua Neljän Ruusun vuosien 1987-2000 välillä julkaisemaan tuotantoon. Suureksi myyntimenestykseksi osoittautunut kokoelma tavoitti todennäköisesti myös sellaista yleisönosaa, joka ei ollut tuoreeltaan tsekannut esimerkiksi Haloo-albumia.

torstai 21. marraskuuta 2019

Perjantain pohjat:Suomirockin instituution mainettaan parempi neljäs albumi

Eppu Normaali:Cocktail Bar

Kesäkuussa 1981 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Cocktail Bar on Eppu Normaalin neljäs studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jolla suurimmasta osasta teksteistä vastasi Mikko Saarela. Cocktail Baria on pidetty eräänä Eppujen huonoimmin toimivista albumikokonaisuuksista yhtye ajoittain itse mukaan lukien. Vaikka pitkäsoiton tekstit kompastuvat silloin tällöin turhaan kikkailuun ja kenties yliyrittämiseen, on aika kohdellut albumia melko lempeästi. Eppujen peruskokoonpanon lisäksi Cocktail Barilla kuullaan Fabrics-yhtyeestä tuttua saksofonistia Ränniä albumin terävimpään kärkeen lukeutuvassa avauskappaleessa, juoppohulluudesta kertovassa Delirium Tremensissä. Pantse Syrjän säveltämä ja Saarelan tekstittämä ja myös singlebiisiksi valikoitunut Warsova käsittelee Puolan tuonaikaista tilannetta upealla sävellyksellä höystettynä. Single julkaistiin harvinaislaatuisesti myös kasettiformaatissa ensimmäisenä äänitteenä Suomessa. Cocktail Barin kultahippuihin lukeutuvat lisäksi täysin Pantsen käsialaa oleva avaruusseikkailu Ripa Rapa ja albumin eräänlaisesta nimikappaleesta niin ikään käyvä pitkäsoiton päätöskappale Musiikkia Rantalasta. Harvinaisempaa liki pitäen klassikko-osastoa albumilla tarjoaa Kuuvartalo yöllä, joka vuosikymmeniä myöhemmin valikoitui mukaan myös Eppujen akustiselle Mutala-tupla-albumille. Muutamissa Cocktail Barin kappaleissa on päädytty aavistuksen rohkeampiin sanakäänteisiin, mutta niiden vastapainoksi sosiaalipolitiikka-aiheinen Kansan koti ja luonnonsuojelullinen Haavoittunut polvi sisältävät jälleen silkkaa asiaa. Ensimmäisellä Tuuliajolla-kiertueella Eput esittivät tiukkoja livetulkintoja useista Cocktail Barin kappaleista. Albumin paras listasijoitus oli toinen ilmestymisvuotensa heinäkuussa ja 2000-luvulle ehdittäessä mainettaan laadukkaampaa Cocktail Baria on mennyt kaupaksi yli 40 000 yksikköä.

keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Torstain terävä:Kotkaparven menestynein

The Eagles:Hotel California

Kahdeksas joulukuuta 1976 Asylum Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hotel California on The Eaglesin viides pitkäsoitto, josta on muodostunut eräs kaikkien aikojen myydyimmistä albumeista. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistuista kappaleista New Kid in Town ja nimiraita nousivat Billboardilla listaykkösiksi ja suoraviivaisempaa rocktyyliä edustanut Life in the Fast Lane saavutti sijan 11. Pitkäsoiton toinen lähes hardrockia edustava kappale on sen b-puolelle sijoitettu Victim of Love. Hotel Californiasta muodostui The Eaglesin suurin menestysalbumi yhtyeen ensimmäisen, vuosien 1971-1975 välillä julkaistusta tuotannosta kasatun Greatest Hits-kokoelman jälkeen. Maailmanlaajuisesti Hotel California-albumi on myynyt 32 miljoonaa kappaletta ja Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla sen sijoitus oli 37.  Bill Szymczyk nauhoitti Hotel Californian Criteria ja Record Plant -studioilla vuoden 1976 maaliskuun ja lokakuun välisenä aikana. Kyseessä oli The Eaglesin ensimmäinen aikaisemmin James Gangissä soittaneen kitaristin Joe Walshin kanssa työstämä albumi ja viimeinen, jolla basisti Randy Meisner oli mukana. David Alexanderin käsialaa oleva albumin etukansi on kuvattu Beverly Hills Hotelissa. Hotel California nousi listakärkeen ympäri maailmaa ja albumin kappaleista nimiraita ja New Kid in Town vastaanottivat Grammyt. Marraskuussa 2017 Hotel Californiasta julkaistiin 40-vuotisjuhlapainos. Sen kakkoslevy sisältää livebiisejä LA Forumilta vuoden 1976 lokakuulta. Eaglesin nauhoittaessa Hotel Californiaa Black Sabbath äänitti Criterian vastapäisessä studiossa albumiaan Techincal Ecstasy ja metelin vuoksi Eagles joutui nauhoittamaan albuminsa päätöskappaleen The Last Resort uudelleen. Hotel California saavutti myönteiset arviot jo ilmestymisensä jälkeen ja tuoreemmissa arvioissa esimerkiksi Los Angeles Timesiin kirjoittanut Robert Hilburn on nimennyt albumin mestariteokseksi rockin saralla.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Raakaa Hurriganes-soundia vuodelta 1976

Hurriganes:Hot Wheels

Lokakuussa 1976 Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Hot Wheels on Hurriganesin neljäs studioalbumi ja samalla toinen Ile Kallion kitarointia sisältävä yhtyeen pitkäsoitto. Edeltäjistään Roadrunnerista ja Crazy Daysistä, jotka äänitettiin Tukholman Marcus Musicissa, poiketen Hot Wheels nauhoitettiin Lahdessa Pekka Nurmikallion Microvox-studiolla. Suurta osaa Hot Wheelsin kappaleista kuultiin samana vuonna ilmestyneessä ja Jussi Itkosen ohjaamassa Hurriganes-elokuvassa Kuumat kundit. Kiireisestä aikataulusta huolimatta Hot Wheelsin kappaleita ehdittiin soittaa myös keikoilla ennen albumin levyttämistä. Tyylillisesti Hot Wheels edustaa selkeästi edeltäjäänsä Crazy Daysiä suoraviivaisempaa rocktyyliä. Albumin kaikki kappaleet olivat Remu Aaltosen, Cisse Häkkisen ja Ile Kallion käsialaa, tosin levynkansitiedoissa ne oli merkitty ainoastaan Aaltosen ja Häkkisen nimiin. Hurriganesin levytysrepertuaarissa Hot Wheelsiä oli vuoden 1976 aikana edeltänyt single An Awful Crime/Oh Baby Doll. Heinäkuussa ilmestynyt Cisse Häkkisen sooloalbumi Teendreams nousi kotimaassa albumilistan kärkeen seitsemän viikon ajaksi. Itse Hot Wheels-pitkäsoittoa oli syyskuussa 1976 edeltänyt single Elephant's Boogie/Find a Lady. Albumin ainoa slovarimpi kappale on sen a-puolen päättävä Judie ja b-puolelta löytyvässä Hey Bo Diddleyssä Ile Kallio pääsi keikkakontekstissa improvisoimaan mielensä mukaan. Jonkinlaista tyylillistä referenssiä Hot Wheelsin kappaleille olivat tarjonneeet  Dr. Feelgoodin ja Eddie & The Hot Rodsin kaltaiset pubrockyhtyeet ja niiden vaikutus lisääntyi entisestään Hot Wheelsin seuraajalla, vuonnna 1977 ilmestyneellä albumilla Tsugu Way. Ile Kallio on maininnut Hot Wheels-albumin soundin olleen hänelle mieleinen ja albumin biisimateriaalin parhaimmistoon lukeutunevat ainakin b-puolen avaavat tiukat rypistykset Tripper's Story ja Ridin' Ridin' sekä pitkäsoiton päättävä, liki pitäen erinomainen nimiraita Hot Wheels. Samoista nauhoitussessioista olevaa kappaletta I'm Moving On kuultiin ainoastaan eräässä Kuumat kundit- elokuvan kohtauksista. Hot Wheels saavutti timanttilevyn, mikä levyn ilmestymisaikaan merkitsi 50 000 myytyä albumia.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Tiistain tukeva:Merkittävän brittiyhtyeen siirtymäkauden albumi

Jethro Tull:Broadsword and the Beast

Yhtyeen kotimaassa Britanniassa kymmenes huhtikuuta 1982 ja Yhdysvalloissa reilua viikkoa myöhemmin ilmestynyt Broadsword and the Beast on Jethro Tullin neljästoista studioalbumi. Tyylillisesti sitä voi pitää yhdistelmänä yhtyeen edellisellä vuosikymmenellä dominoineesta folkvaikutteisesta tyylistä ja 80-luvun syntetisaattorisoundista. Yhtyeen tunnusomaista instrumentaatiota albumilla täydentää uusi kosketinsoittaja Peter-John Vettese. Broadsword and the Beastin sähköistä instrumentaatiota kehitettiin eteenpäin Jethro Tullin seuraavalla, vuonna 1984 ilmestyneellä albumilla Under Wraps. Broadsword and the Beastin remasteroidun cd-version kansiteksteissä yhtyeen johtohahmo Ian Anderson mainitsee albumin sisältävän osittain Jethro Tullin parasta musiikkia. Pitkäsoiton tuotannosta vastasi ensisijaisesti The Yardbirdsin basistina muistettu Paul Samwell-Smith ja se vastaanotti suhteellisen myönteiset arviot. Esimerkiksi Kerrang!:iin laadittu arvio oli positiivissävyinen.  Pitkäsoiton kansikuva on taiteilija Iain McCaigin käsialaa. Genesiksessä kitaroinut Steve Hackett on nimennyt Broadsword and the Beastin suosikkialbumiensa joukkoon kuuluvaksi.  Mainitun pitkäsoiton tiimoilta tehty kiertue oli viimeinen Jethro Tullin voimakkaasti teatraalinen. Lava nimittäin muistutti merirosvolaivaa. Broadword and the Beastin päätöskappale Cheerio oli joidenkin vuosien ajan Jethro Tullin konserttien viimeisenä encorekappaleena. Broadsword and the Beast myi Jethro Tullin diskografiassa sitä edeltäneitä albumeita Stormwatch ja A paremmin. Norjassa ja Saksassa pitkäsoiton paras listasijoitus oli 14., Yhdysvalloissa 19. ja Britanniassa 27. Singleformaatissa julkaistu Fallen on Hard Times nousi Yhdysvalloissa sijalle 20. Kotimainen Northern Kings versioi mainitun kappaleen albumilleen Reborn. Vuonna 2005 Broadsword and the Beastista julkaistiin kahdeksan bonuskappaletta sisältävä remasteroitu cd-versio.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Maanantain mainio:Kaksi ja puoli tuntia Alankoa

Kotimaisen rockin ikoneihin lukeutuva Ismo Alanko heitti yhtyeineen Kerubissa kaksi keikkaa, joista myös jälkimmäiselle riitti yleisöä, vaikkei se edeltäjänsä tavoin ollutkaan loppuunmyyty. Tuoreimman Minä halusin olla niin kuin Beethoven -albumin kappaleet painottivat odotustenmukaisesti setin alkuosaa. Lähes kultahippuina niistä erottuivat Transsioletettu tanssi ja Suomarssi. Iäkkäämpään tuotantoon siirryttiin Kun Suomi putos puusta -pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuvan Valheita ja onnenpekkoja -kappaleen myötä ja vanhempia kultaisia koottuja setin alkuosassa edustivat Rakkaus on ruma sana sekä Sielun Veljien ohjelmistosta poimitut Totuus vai tequila ja Säkenöivä voima. Uusimman albumin tuotantoon palattiin Aaltoja ja Orjantappurakruunu -versiointien myötä. Tällä tiellä oli ensimmäinen valinta ensi kesänä viisi paluukeikkaa soittavan Hassisen Koneen ohjelmistosta ja samalla konsertin ensimmäinen todellinen kylmien väreiden nostattaja. Jussi Jaakonaho soitti biisiin todella upean, uutta sovituksellista ilmettä tavoittaneen soolon. Lisää Konetta tarjoiltiin hieman myöhemmin niin ikään varsin onnistuneen Julkinen eläin -version ansiosta. Lokki ja Kurjet edustivat harvinaisempia huippuhetkiä Ismon soolotuotannosta ja Värityskirja Säätiön aikaisia klassikoita. Setin loppuhuipennus käynnistyi vuoden 1993 suurimpiin hittisiivuihin lukeutuvalla Pornografiaa-kappaleella ja klassikkokimaraa jatkoivat Hassisen Koneen Hiljaa virtaa veri, Sielun Veljien On mulla unelma, Kun Suomi putos puusta- albumin nimikappale ja Rikas, rämä elämä sekä varsinaisen setin päättänyt Taiteilijaelämää. Encoreiden aluksi kuultiin Nuorena syntynyt samaiselta albumilta sekä Hassisen Koneen suurhitit Levottomat jalat ja Rappiolla. Viimeinen encorepoiminta Vittu kun vituttaa iski yleisöön, mutta kirkkaimmasta klassikkotuotannosta tällä kertaa kuulematta jäi esimerkiksi Sielun Veljien Rakkaudesta. Ismo itse  oli inspiroituneessa esiintymisvireessä koko ennätyspitkän setin ajan ja Jussi Jaakonaho, Joakim Berghäll, Juho Viljanen, Mikko Mäkelä ja Niko Votkin musisoivat  niin ikään esimerkillisesti.

Ismo Alanko Kerubissa 17. marraskuuta 2019.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Sunnuntain extra:Pitkäuraisen brittilaulajattaren esikoisalbumi

Kim Wilde:Kim Wilde

Kim Wilden nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi RAK Recordsin julkaisemana 29. kesäkuuta 1981. Albumin kappaleista vastasivat Kimin isä, 50-luvulla oman solistinuransa luonut Marty Wilde ja hänen nuorempi veljensä Ricky Wilde. Pitkäsoiton taustat soitti suurimmaksi osaksi rockyhtye Enid. Albumin tuotannosta vastasi Ricky Wilde ja kansikuvista brittiläinen Gered Mankovitz. Musiikillisesti Kim Wilden esikoisalbumi oli ensisijaisesti uusi aalto- ja rockpainotteinen, mutta lisäksi mukana oli esimerkiksi reggaekappale Everyting We Know. Tekstiensä osalta pitkäsoiton vakavampia kappaleita edustivat Water on Glass, Tuning In Tuning On sekä Inner Cities. Wilden esikoisalbumi debytoi brittilistalla kymmenentenä, nousi kolmanneksi ja saavutti kultalevyn. Pitkäsoiton promoamisen aikaan Wilden taustayhtyeen muodostivat Ricky Wilde, James Stevenson ja Wilden tuleva poikaystävä Calvin Hayes, jotka nähdään myös Wilden debyytin kansikuvassa. Myöhemmin Wilde on kommentoinut yhtyekuvan tarjonneen määrätynlaista kredibiliteettiä, sillä noihin aikoihin naisartistin oli vaikea luoda popin saralla vakavaa uraa. Silti Wildea syytettiin yhdysvaltalaisyhtye Blondien kopioinnista. Yhdysvalloissa hänen esikoisalbuminsa julkaistiin huhtikuussa 1982. Billboardin listalla sen paras sijoitus oli 86. ja Kanadassa 42. Kim Wilden debyytti keräs kriitikoilta suhteellisen myönteiset arviot. Esimerkiksi Roadrunneriin kirjoittanut Ronald Robertson kutsui albumin kaikkia kolme singlekappaletta mestariteoksiksi. Eric Chappe vertasi Wildea sekä Dusty Springfieldiin että Debbie Harryyn.

perjantai 15. marraskuuta 2019

Lauantain pitkä:Ruotsalaiskvartetin lopullinen läpimurtolevy

Abba:Arrival

Alun perin Polar Recordsin  julkaisemana 11. lokakuuta 1976 ilmestynyt Arrival on Abban neljäs studioalbumi. Sen nauhoitukset alkoivat elokuussa 1975 ja jatkuivat seuraavan vuoden syyskuuhun Tukholman Metronome ja Glen -studioilla. Arrivalista muodostui eräs Abban suosituimmista pitkäsoitoista, joka sisälsi suuriksi hiteiksi osoittautuneet kappaleet Dancing Queen, Money Money Money ja Knowing Me Knowing Me. Reilusti ennen pitkäsoittoa maaliskuussa 1976 ilmestynyt single Fernando ei ollut mukana albumin originaalilla painoksella, mutta se pääsi mukaan Arrivalista Australiassa ja Uudessa Seelannissa julkaistuille versioille. Britanniassa Arrival oli vuoden 1977 myydyin albumi ja se saavutti kultalevyn. Arrivalin ensimmäinen cd-versio ilmestyi vuonna 1984. Sittemmin albumi on julkaistu cd-formaatissa vielä neljästi:vuonna 1997, vuonna 2001, vuonna 2005 osana boxia The Complete Studio Recordings ja vielä seuraavana vuonna Deluxe Edition-versiona. Abban pitkäsoitoista juuri Arrival teki yhtyeen jäsenistä kansainvälisiä supertähtiä. Ensimmäisinä albumin kappaleista työstettiin Dancing Queen ja Knowing Me Knowing You. Huhtikuuhun 1976 mennessä valmiiksi oli saatu kappaleet That's Me ja Why Did It Have to Be Me. Myös kappaleesta Money Money Money muodostui suuri menestys muutama kuukausi albumin ilmestymisen jälkeen. Kesäkuussa 1976 yhtyeestä tehtiin tv-speciaali ja sen jälkeen se sai valmiiksi uuden albuminsa avauskappaleeksi päätyneen raidan When I Kissed the Teacher. Heinäkuun lopussa äänitettiin kappaleet Tiger ja Dum Dum Diddle, joista ensin mainittu edusti hardrockia ja jälkimmäinen varsin kevyttä poppia. My Love My Lifen vokaaliharmonioita oli inspiroinut 10CC:n hitti I'm Not in Love. Viimeisenä valmistui albumin instrumentaali nimikappale. Arrival saatiin valmiiksi samoihin aikoihin, kun Dancing Queen alkoi nousta listojen kärkeen ympäri maailmaa. Arrivalin ansiot on kriitikoiden taholta oivallettu täysin vasta myöhemmin. Esimerkiksi vuonna 2001 Bruce Eder antoi hieman ennen albumin uusintajulkaisua ilmestyneessä arviossaan sille neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta ja ylisti Arrivalin kappalemateriaalia. Arrival pääsi myös mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

torstai 14. marraskuuta 2019

Perjantain pohjat:Hardrocksuosikin kakkosalbumi

Bon Jovi:7800° Fahrenheit

27. maaliskuuta 1985 Mercury Recordsin julkaisemana ilmestynyt 7800° Fahrenheit on Bon Jovin toinen studioalbumi. Sen kannessa nähtiin ensi kertaa legendaariseksi muodostunut Bon Jovi-logo, kuten myös kyseisen albumin seuraajissa Slippery When Wet ja New Jersey. Billboardin albumilistalla 7800 ° Fahrenheit saavutti parhaimmillaan sijan 37. ja albumi myi aluksi kultalevyksi. Pitkäsoitto pysytteli listoilla 85 viikon ajan ja platinamyyntiin se ylsi 19. helmikuuta 1987. Fahrenheitin singlejulkaisut Only Lonely ja In and Out of Love nousivat kumpikin Billboardin Hot 100-listalle. Kuudessa viikossa tammi-maaliskuun 1985 aikana Philadelphian Pennsylvanian Warehouse-studioilla äänitetty Jovin kakkosalbumi oli viimeinen, jonka yhtye työsti yhteistyössä tuottaja Lance Quinnin kanssa. Kyseessä on ainoa Jovin pitkäsoitoista, jonka yhtä biisiä, päätöskappaletta Secret Dreams yhtyeen rumpali Tico Torres on ollut säveltämässä. Vaikka Fahrenheit lukeutuu Bon Jovin diggareiden suosikkilevyihin, yhtye itse on ollut tyytymätön mainitun albumin soundimaailmaan. Sen kappaleita on soitettu hyvin säästeliäästi New Jersey-albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen. Tokyo Roadia soitettiin muutaman kerran Japanissa 90-luvulla, Only Lonelya muutamaan otteeseen The Circle-kiertueella vuonna 2010 ja Tokyo Road kerran Havaijilla, niin ikään The Circle-kiertueella. Fahrenheitin nauhoittamisen aikaan yhtyeen jäsenet elivät henkilökohtaiseilla tasolla vaikeita aikoja ja tekivät pitkälti, mitä heidän arvostamansa kitaristi, aikaisemmin muun muassa Talking Headsin kanssa työskennellyt Lance Quinn kehotti heitä tekemään. Niinpä yhtye jätti kyseisen albumin mielestään ja meni eteenpäin.

keskiviikko 13. marraskuuta 2019

Torstain terävä:Monipuolisen yhdysvaltalaisyhtyeen kakkosalbumi

Fishbone:Truth and Soul

13. syyskuuta 1988 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Truth and Soul on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Fishbonen toinen studioalbumi. Yhtyeelle tyypillisesti kyseessä on monipuolinen levy, joka sisältää vaikutteita punkista, skasta, reggaesta, soulista, funkista ja bluesista. Fishbonen albumeista ensimmäisenä Truth and Soulilla on lisäksi tarjottavanaan elementtejä hardrockista ja jopa heavy metallista. Pitkäsoiton avaava cover Curtis Mayfieldin kappaleesta Freddie's Dead kuultiin alun perin Superfly-nimisen elokuvan soundtrackillä. Fishbonen julkaistua Fishbone-ep:n ja esikoisalbuminsa In Your Face yhtyeen originaali sopimus Columbia Recordsin kanssa oli mennyt umpeen ja Fishbone neuvotteli uuden seuraavan pitkäsottonsa julkaisua varten. Truth and Soulilla kitaristi Kendall Jones alkoi kokeilla heavyrocktyylistä kitarointia, jolla oli oma keskeinen vaikutuksensa Fishbonen uuteen tuotantoon. Lopputuloksena oli vakavahenkinen albumi, jonka tekstit käsittelivät sosiaalisia teemoja. Freddie's Deadin jälkeen albumin toisena singlenä julkaistiin Ma and Pa. Kummastakin kappaleesta työstettiin lisäksi musiikkivideot. Ensin mainitun ohjauksesta vastasi Dougalas Gayeton ja jälkimmäisen Mike Lipscombe. Euroopassa albumilta julkaistiin singleformaatissa lisäksi kappaleet Change ja One Day. Promootiotarkoitukseen julkaistu ep  Interchords sisälsi liveversiot kuudesta Truth and Soulin kappaleesta ja KUSF-radioasemalle antamassaan haastattelussa yhtye selvitti kunkin kappaleen merkityksen. Ilmestymisaikanaan Truth and Soulista laaditut arviot vaihtelivat ristiriitaisesta positiivisiin. Tuoreemmat albumista kirjoitetut arviot ovat olleet varsin positiivissävyisiä. AllMusiciin kirjoittanut Greg Prato antoi albumille neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Musiikkikriitikoista Tom Moon ja Robert Dimery sijoittivat Truth and Soulin kaikkien aikojen suosikkialbumiensa listalle.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Neil Youngin ensimmäinen livealbumi

Neil Young:Time Fades Away

Lokakuun puolivälissä 1973 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Time Fades Away on Neil Youngin edeltäneen  studioalbumin Harvestin tiimoilta tehdyllä kiertueella The Stray Gatorsin kanssa taltioitu livealbumi. Koska Young oli tyytymätön mainittuun kiertueeseen, kyseistä albumia ei ole julkaistu uudelleen cd-formaatissa. Time Fades Away saavutti silti kriitikoiden taholta varsin myönteiset arviot. Kun albumi oli myyty loppuun, siitä kiersi piraattiversioita diggareiden keskuudessa. Vinyylinä Time Fades Away julkaistiin ainoastaan levykauppapäivänä 2014 osana vinyyliboxia Official Release Series 5-8. Virallinen cd-versio albumista ilmestyi vasta elokuussa 2017 osana mainitun boxin cd-versiota.  Time Fades Away on ollut saatavilla myös digitaalisesti ladattavana esimerkiksi iTunesissa. Pitkäsoiton kappaleista Love in Mind ajoittuu Youngin vuoden 1971 soolokiertueeseen, mutta kaikki muut ovat Harvest-kiertueelta alkuvuodelta 1973. Sillä Youngin akustista soolosettiä seurasi The Stray Gatorsin kanssa soitettu sähköinen osuus. Kyseinen yhtye koostui Nashvillesta ja New Yorkista kotoisin olleista sessiomuusikoista, joista ainoastaan kosketinsoittaja Jack Nitzsche oli työskennellyt aikaisemmmin Youngin kanssa. Kaikilla albumin kappaleilla kuultiin aikaisemmin The Turtlesissa ja Jefferson Airplanessa soittanutta perkussionistia Johnny Barbataa. Reilun kolmen kuukauden aikana kiertueella soitettiin 62 konserttia, joiden jälkeen rundi päättyi Salt Lake Cityn Salt Palaceen huhtikuun kolmantena 1973. Time Fades Away nauhoitettiin suoraan äänipöydästä 16-raiturille. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 22. ja myi kultaa sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa. Se julkaistiin vinyylinä, kasettina ja kasiraiturina. Time Fades Awayn nimikappale julkaistiin singleformaatissa b-puolellaan samaiselta kiertueelta taltioitu ja muualla julkaisematon Last Trip to Tulsa. Yhtye R.E.M. on maininnut Time Fades Awayn olleen inspiraation lähteenä albumilleen New Adventures in Hi-Fi.

maanantai 11. marraskuuta 2019

Tiistain tukeva:Eräs 60-luvun puolivälin suosituimmista brittiyhtyeistä

Herman's Hermits on brittiläinen, Manchesterissa vuonna 1964 perustettu popyhtye, jonka originaalinimi oli Herman & The Hermits. Rytmikitaristi Keith Hopwood, soolokitaristi Karl Green, basisti Alan Wrigley, rumpali Steve Titterington ja jo tuohon mennessä tv:n saippuaoopperassa Coronation Street näytellyt solisti Peter Noone olivat kaikki aikaisemmin vaikuttaneet yhtyeessä The Heartbeats. Hieman myöhemmin kokoonpanon täydentäneiden kitaristi Derek Leckenbyn ja rumpali Barry Whitwamin varhaisempi yhtye oli ollut The Wailers. Harvey Lisbergistä tuli yhtyeen manageri ja hän kutsui Mickie Mostin tsekkaamaan sen keikan Lontoossa, Boltonissa. Mostista tuli yhtyeen tuottaja ja siistine ulkoisine imagoineen Herman's Hermitsistä muodostui 60-luvun puolivälissä varsin suosittu yhtye. Yhtyeen ensimmäinen hitti oli näkemys Earl-Jeanen originaalista I'm into Something Good. Se nousi brittilistan kärkeen ja oli myös Yhdysvalloissa parhaimmillaan sijalla 13. Kotimaassaan Herman's Hermits ei saavuttanut enää toista ykkössingleä, mutta Billboardilla listakärkeen nousivat pikkulevyt Mrs Brown You've Got a Lovely Daughter ja I'm the Henry The Eighth I Am. Yhdysvalloissa yhtyeen levyjen julkaisijana oli MGM ja se esiintyi myös useissa MGM:n elokuvissa, joista mainittakoon vuoden 1966 satoa edustava Hold On. Herman's Hermits esiintyi Ed Sullivan Showssa, Dean Martin Showssa ja Jackie Gleason Showssa. Vaikka Herman's Hermitsin hitit olivat ulkopuolisten biisintekijöiden käsialaa, yhtye kirjoitti myös itse kappaleitaan ja niistä yksi, eli I Know Why julkaistin singlen a-puolena. Yhdysvalloissa yhtyeen suurimmat menestykset loppuivat vuoteen 1967 mennessä, mutta Britanniassa singlehitit jatkuivat vuoteen 1970 saakka. Yhdysvalloissa singlen b-puolena alkuvuodesta 1967 julkaistu A Kind of Hush oli paraatipuoltaan, eli No Milk Todaytä suositumpi. Kyseinen Graham Gouldmanin käsialaa ollut kappale oli Britanniassa top ten-menestys. The Kinksin Ray Davies kirjoitti Herman's Hermitsille myös oman yhtyeensä levyttämän  kappaleen Dandy. Herman's Hermitsin viimeinen 60-luvulla julkaisema albumi oli Rock N' Roll Party ja solisti Peter Noone jätti yhtyeen vuonna 1971. Kahta vuotta myöhemmin seurasi yhtyeen reunion, jolla se soitti Yhdysvalloissa British Invasion-kiertueen pääesiintyjänä esimerkiksi Madison Square Gardenissa ja Midnight Speciaalissa. Herman's Hermitsin myöhäisempi, kitaristi Derek Leckenbyn ja rumpali Barry Whitwamin johtama lineup soitti The Monkeesin 80-luvun Yhdysvaltain- kiertueen lämmittelijänä. Herman's Hermits on jatkanut konsertointiaan viime vuosiin saakka, mutta Whitman on nykyisen line-upin ainoa lähes originaalijäsen.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

Maanantain mainio:Merkittävä skotlantilaisyhtye

Texas on Glasgowsta, Skotlannista kotoisin oleva poprockyhtye. Sen perustivat vuonna 1986 aikaisemmin yhtyeissä Hipsway ja Altered Images vaikuttanut Johnny McElhone ja Sharleen Spiteri. Debyyttikeikkansa Texas soitti maaliskuussa 1988 Dundeen yliopistossa. Nimensä yhtye otti Wim Wendersin vuonna 1984 valmistuneesta elokuvasta Paris, Texas. Texasin esikoisalbumi Southside ja debyyttisingle I Don't Want a Lover ilmestyivät molemmat vuonna 1989. Singlestä muodostui kansainvälinen hitti, joka nousi Britanniassa top teniin ja saavutti korkeita listasijoituksia myös muualla Euroopassa. Southside-pitkäsoitto saavutti Britanniassa kolmannen sijan ja oli Yhdysvalloissa sijalla 88. Texasin seuraavat albumit, vuonna 1991 ilmestynyt Mothers Heaven ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Ricks Road eivät olleet brittilistalla yhtä menestyksekkäitä; ne saavuttivat sijat 32. ja 18. Vuonna 1997 ilmestynyt yhtyeen neljäs albumi White on Blonde nousi sitä vastoin brittien albumilistan kärkipaikalle. Kaiken kaikkiaan albumi on myynyt kuusinkertaisesti platinaa. Kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt pitkäsoitto The Hush nousi niin ikään brittiykköseksi ja myi yli kolme miljoonaa kappaletta. Vuonna 2000 ilmestynyt yhtyeen Greatest Hits-kokoelma nousi myös listakärkeen ja myi kuusinkertaisesti platinaa. Texasin kaksi muuta studioalbumia, vuonna 2003 ilmestynyt Careful What You Wish For ja kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Red Book saavuttivat kumpikin Britanniassa kultalevyn. Jälkimmäisen albumin tiimoilta tehdyn kiertueen jälkeen Texas piti taukoa. Sharleen Spiterin esikoissooloalbumi Melody ilmestyi vuonna 2008. Vuoteen 2017 mennessä Texas on myynyt 40 miljoonaa albumia. Britanniassa yhtye on saavuttanut 13 top teniin noussutta singleä, kolme listaykkösalbumia ja kahdeksan top teniin noussutta albumia mukaan lukien toukokuussa 2017 ilmestynyt pitkäsoitto Jump on Board, joka nousi  listakärkeen Skotlannissa ja Ranskassa ja oli Britannian lisäksi kymmenen suosituimman joukossa Belgiassa. Singleformaatissa albumilta julkaistiin kappale Let's Work It Out ja pitkäsoiton timoilta yhtye teki maailmankiertueen. Texasin tuorein albumi on 28. toukokuuta 2021 BMG:n julkaisemana ilmestynyt Hi.

lauantai 9. marraskuuta 2019

Sunnuntain extra:Ruusujen hittejä ja harvinaisuuksia

Neljä Ruusua heitti myöhäisestä soittoajasta huolimatta varsin tiukan keikan kotikaupungissaan. Uuuta sovituksellista ilmettä ominut Viisastun salaa yhtyeen vuoden 1992 lopulliselta läpimurtolevyltä Haloo käynnisti setin puoliltaöin ja sitä seurasivat 18. lokakuuta julkaistu vakuuttava uutuuskappale Surutulitus sekä toistaiseksi tuoreimman pitkäsoiton parhaimmistoon lukeutuvat nimiraita Mustia ruusuja, Älä luovuta sekä Meidän maa. Ruusujen vuoden 2015 pitkäsoitolta Euforia poimittu ja tuhdisti rokkaava Kengät lukeutui setin vähemmän ilmeisiin ja onnistuneimpiin valintoihin. Myös Valuva taivas-albumilta löytyvä ja akustisvoittoisesti esitetty Nuoli ja sydän edusti nykyisessä keikkaohjelmistossa harvinaisempia huippuhetkiä. Yleisönsuosikkia Seitsemän päivää selvinpäin seurasi klassikkokimara, jonka muodostivat varsin vakuuttava akustinen Sun täytyy mennä- versiointi, tyylitajuisesti melankoliaa huokuva Sininen sunnuntai, vuonna 1990 ilmestyneen ja liki pitäen erinomaisen Hyvää yötä Bangkok -albumin harvinainen helmi Luotan itseeni, Karelia Express-pitkäsoiton täsmäiskuihin lukeutuva Elän vain kerran ja Valuvan taivaan lähes klassikkotasoinen nimikappale. Pop-museo ja Nuori ikäisekseen saivat seurakseen varsinaisen setin päättäneen Haloo-albumin suurhiteistä Tie ajatuksiin ja Juppihippipunkkari sekä Pop-uskonnon Poplaulajan vapaapäivästä koostuneen osuuden. Encoret aloitti upea ja harvoin soitettu Kauppakeskuskuolema ja sitä seurasi  varsin onnistuneen konsertin päättänyt bailuklassikko Hunningolla. Sekä dramaturgillisesti että versioinneiltaan tarjolla oli varsin laadukas ja myös energinen keikka, jonka settilistassa sävähdyttivät erityisesti harvinaiset helmet Kengät, Luotan itseeni ja Kauppakeskuskuolema. Kiitos taas kerran Ilkka, Kode, Lade ja Kämy.

Neljä ruusua Kimmelissä kahdeksas marraskuuta 2019.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Lauantain pitkä:Merkittävä yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä ja tuottaja

Kahdeksas marraskuuta 1954 syntynyt Rickie Lee Jones on yhdysvaltalainen solisti, muusikko, lauluntekijä, tuottaja, näyttelijätär ja kertoja. Yli viisi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana hän on levyttänyt rockia, R&B:tä, bluesia, poppia, soulia ja jazzia. Jones on voittanut kaksi Grammya. Vuonna 1999 hän saavutti sijan 30. VH1:n sadan parhaan naisartistin listalla. Chicagossa, Illinoisissa syntynyt Jones aloitti muusikon uransa esiintymällä clubeissa ja kahviloissa Los Angelesissa. Kahta vuotta myöhemmin alkoivat clubikeikat Venicessä coveryhtyeiden ja jazzbändien kanssa. Pianistin ja lauluntekijän Alfred Johnsonin kanssa Jones kirjoitti muutamia kappaleita, jotka päätyivät hänen esikoisalbumilleen. Vuoteen 1977 mennessä Jones esiintyi Johnsonin kanssa LA:n Ala Carte -clubilla. Samana vuonna Jones tapasi Tom Waitsin Troubadour-clubilla ja myös Chuck E. Weiss vaikutti keskeisesti hänen varhaiseen muusikon uraansa. Vuonna 1978 Jonesin neljästä kappaleesta koostunut demo pyöri Los Angelesin musiikkiskenessä ja hän solmi lopulta viiden albumin mittaisen sopimuksen Warner Brosin kanssa. Artistin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi maaliskuussa 1979 ja siitä, samoin kuin jazzvaikutteisesta singlestä Chuck E's in Love muodostui hittejä pikkulevyn noustessa Billboardin listalla neljänneksi. Itse pitkäsoitto ylsi vielä yhtä sijaa korkeammalle ja sillä vierailivat Randy Newman, Dr. John ja Michael McDonald. Toinen single Young Blood saavutti sekin sijan 40. Esiintyminen Saturday Night Livessa huhtikuussa 1979 teki Jonesista tunnetun ja kiertue käynnistyi albumin julkaisun jälkeen. Sen aikana artisti esiintyi Carnegie Hallissa 22. heinäkuuta. Jonesin yhtyeen muusikoista mainittakoon New Yorkista kotoisin ollut kitaristi Buzzy Feiten, jonka yhteistyö Jonesin kanssa kesti yli vuosikymmenen ajan. Muutettuaan New Yorkiin Jones työskenteli albuminsa Pirates parissa. Sen kappaleet ovat syyskuun 1979 ja kesäkuun 1981 väliseltä ajalta. Piratesilla vierailleista muusikoista mainittakoon Donald Fagen ja Steve Gadd. Billboardin listalla albumi saavutti viidennen sijan. Menestyksekäs kiertue albumin tiimoilta jatkui vuoteen 1982 ja sen jälkeen Jones asettui asumaan San Franciscoon. Vuonna 1983 ilmestyi kymppituumainen jazz - ja popcovereista sekä yhdestä Jonesin originaalista koostunut ep Girl at the Volcano. Kyseisenä vuonna Jones asui muutamia kuukausia Pariisissa ja kirjoitti kappaleita kolmannelle albumilleen The Magazine, joka ilmestyi syyskuussa 1984. Sen seuraajaa, pitkäsoittoa Flying Cowboys alettiin työstää syyskuussa 1988 ja albumi ilmestyi vuotta myöhemmin. Sen työstämiseen oli osallistunut Steely Dan-yhtyeen Walter Becker. Albumi saavutti Billboardin listalla sijan 39. ja siltä poimittu single Satellites nousi Billboardin Modern Rock Tracks-listalla sijalle 23. Jerry Maguiren levyttämä cover albumin kappaleesta Horses nousi Australiassa listakärkeen. Jonesin 80-luku päättyi Dr. Johnin kanssa levytettyyn duettoon Making Whoopee, josta Jones vastaanotti Grammyn.Syyskuussa 1991 ilmestynyt pitkäsoitto Pop Pop koostui laajalta skaalalta valituista covereist ja se nousi jazzlistalla kahdeksanneksi. Syyskuussa 1993 ilmestynyt Traffic from Paradise oli Jonesin viimeinen Geffen Recordsin julkaisema albumi. Leo Kottke vieraili mainitulla pitkäsoitolla, joka sisälsi muun muassa coverin David Bowien Rebel Rebelistä. Syyskuussa 1995 ilmestynyt Naked Songs oli työstetty Reprise Recordsille, mutta se ei sisältänyt uutta tuotantoa. Kesäkuussa 1997 julkaistu Ghostyhead edusti yhteistyötä Rick Bostonin kanssa ja oli elektronisine soundeineen Jonesille uusi musiikillinen aluevaltaus. Artemis Recordsin syyskuussa 2000 julkaisema pitkäsoitto It's Like This koostui covereista esimerkiksi Beatlesin, Steely Danin ja Marvin Gayen ohjelmistosta. Marraskuussa 2001 Artemis julkaisi Flying Cowboys-kiertueelta taltioidun konserttitaltioinnin Live at Red Rocks. Lokakuussa 2003 ilmestynyt albumi Evening of My Best Day oli musiikillisesti varsin monipuolinen ja kesäkuussa 2005 retrolevyjulkaisuihin erikoistunut Rhino julkaisi Jonesilta kolmesta cd:stä koostuneen antologian Duchess of Coolsville:An Anthology, joka sisälsi myös demoja ja eri artistien, kuten Quincy Jonesin ja Tori Amosin tribuuttiversioita Jonesin tuotannosta. Helmikuussa 2007 itsenäinen New West Records julkaisi Jonesilta albumin The Sermon of Exposition Boulevard, jolla artisti tulkitsi kristillisiä tekstejä. Marraskussa 2009 Fantasy julkaisi Jonesilta albumin Balm in Gilead, joka sisälsi vanhemman tuotannon viimeisteltyjä kappaleita sekä myös aivan uutta tuotantoa. Toukokuussa 2010 Jones esiintyi Sydney Opera Housessa osana Vivid Live -festivaalia. Syyskuussa 2012 Fantasy/Concord Records julkaisi Jonesilta Ben Harperin tuottaman ja  covereista koostuvan albumin The Devil You Know. Vuonna 2015 ilmestyi pitkäsoitto The Other Side of Desire, jonka työstämisestä julkaistiin myös dokumenttielokuva. Jonesin elämäkertateos Rickie Lee ilmestyi vuonna 2018. Vuonna 2019 Jones levytti coverversion Bad Company-yhtyeen vuoden 1974 nimikkokappaleesta. Samana vuonna ilmestynyt pitkäsoitto Kicks sisältää myös useita muita lainakappaleita. Kesäkuussa 2019 Jones esiintyi Glastonburyn festivaaleilla. Vuonna 2021 Grove Press julkaisi Jonesin muistelmateoksen Last Chance Texaco: Chronicles of an American Troubadour.

torstai 7. marraskuuta 2019

Perjantain pohjat:Merkittävän brittiyhtyeen klassikkoalbumin onnistunut seuraaja

The Pretty Things:Parachute

Kesäkuussa 1970 Harvestin julkaisemana ilmestynyt Parachute on brittiläisen rockyhtyeen The Pretty Thingsin viides studioalbumi. Sen nauhoitukset tapahtuivat syyskuun 1969 ja seuraavan vuoden huhtikuun välisenä aikana. Ensimmäisestä rockoopperasta käynyttä albumia SF Sorrow seurannut Parachute oli The Pretty Thingsin ensimmäinen ilman kitaristi Dick Tayloria työstämä pitkäsoitto. Albumi saavutti joka tapauksessa varsin myönteiset arviot. 70-luvun puolivälissä Rolling Stoneen kirjoittanut Steve Turner nimesi Parachuten ilmestymisvuotensa albumiksi mainitussa lehdessä siitäkin huolimatta, ettei Parachute tosi asiassa ollut ollut ehdolla Rolling Stonen vuoden levyksi ilmestymisvuonnaan tai sitä seuranneena vuonna. Arvioidessaan Parchutea seuranneen Pretty Thingsin albumin Freeway Madness Rolling Stonessa Stephen Holden nimesi Parachuten underground-klassikoksi. Parachuten The Pretty Things työsti kokoonpanolla, jonka muodostivat solisti Phil May, kitaristi Wally Waller, kosketinsoittaja/solisti John Povey,  basisti Vic Unitt ja  rumpali Skip Alan. Myöhemmin Parachute julkaistiin edeltäjänsä SF Sorrown kanssa tupla-albumina nimellä Real Pretty. Yhdysvalloissa mainitun tuplakon julkaisijana oli yllättäen Motown Records. Parachute sisältää useita alle kaksiminuuttisia kappaleita, joiden vastapainoksi pitkäsoiton teoksia edustavat kuusi ja puoliminuuttiset raidat Cries from the Midnight Circus ja Sickle Clowns. Snapper Records julkaisi Parachutesta 40-vuotisjuhlapainoksen syyskuussa 2010. Sen bonuskappaleina oli kuusi Phil Mayn ja Wally Wallenin toukokuussa 2010 nauhoittamaa akustista biisiä, jotka ovat alun perin Parachuten ajoilta.

keskiviikko 6. marraskuuta 2019

Torstain terävä:Keskeisen yhdysvaltalaisyhtyeen vuoden 1968 countryrockalbumi

The Byrds:Sweetheart of the Rodeo

Elokuun lopussa 1968 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Sweetheart of the Rodeo on The Byrdsin kuudes studioalbumi. Sen työstämiseen osallistui countryrockin keskeisiin edustajiin lukeutunut Gram Parsons. Sweetheart of the Rodeosta muodostuikin ensimmäinen yleisesti countryrockiksi luokiteltu tunnettu albumi ja tyylillisesti se merkitsi irtiottoa The Byrdsin edellisen pitkäsoiton Notorious Byrd Brothersin edustamasta psykedeelisestä tyylistä. Vaikka The Byrdsin varhaisemmilta albumeilta on poimittavissa countryrockia edustavia kappaleita, Sweetheart of the Rodeo on yhtyeen tuotannossa ensimmäinen kokonaisuudessaan mainittua tyylisuuntaa edustanut pitkäsoitto. Mainitulla albumilla Gram Parsons myös esiteltiin ensi kertaa valtavirran rockyleisölle. Parsonsin countrymusiikin popularisoimisessa tekemää pioneerityötä voikin pitää varsin merkittävänä. Sweetheart of the Rodeo-albumin nauhoitukset tapahtuivat Nashvillessa ja Los Angelesissa ja niihin otti osaa myös useita keskeisiä sessiomuusikoita, kuten John Hartford ja Clarence White. Pitkäsoiton ilmestymisen aikaan Parsons oli jo jätänyt The Byrdsin. Sweetheart of the Rodeon keskeiseen tuotantoon lukeutuvat erityisesti kappaleet You Ain't Going Nowhere, Hickory Wind ja Nothing Was Delivered. You Ain't Going Nowheren lisäksi albumilta singlenä julkaistu I Am a Pilgrim jäi vaille listasijoitusta. Billboardin listalla Sweetheart of the Rodeo - pitkäsoitto saavutti sijan 77., mutta jäi Britanniassa vaille listamerkintää. Sweetheart of the Rodeo saavutti ilmestyttyään suurimmaksi osaksi myönteiset arviot, mutta countryrocktyyliin siirtyminen vieraannutti The Byrdsiä varhaisemmasta popyleisöstään. Sittemmin Sweetheart of the Rodeo on tunnustettu varsin merkittäväksi pioneerialbumiksi countryrockin saralla.

tiistai 5. marraskuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Merkittävän kanadalaisartistin kakkosalbumi

Joni Mitchell:Clouds

Ensimmäinen toukokuuta 1969 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt Clouds on kanadalaisartisti Joni Mitchellin toinen pitkäsoitto. Hän levytti mainitun albumin A&M -studioilla julkaistuaan edellisenä vuonna melko hyvin huomioiduksi tulleen ja David Crosbyn tuottaman esikoispitkäsoittonsa Song to a Seagull. Mitchell vastasi itsenäisesti myös kakkosalbuminsa kansitaiteesta ja suuresta osasta tuotantoa. Pitkäsoiton kappaleista ainoastaan Tin Angel oli Paul A Rotchildin tuottama. Vokalisointinsa lisäksi Mitchell vastasi albumilla kitarasta ja kosketinsoittimista. Toisena kitaristina Cloudsilla kuultiin Stephen Stillsiä.  Mitchellin kotimaassa pitkäsoitto saavutti sijan 22. ollen myös Billboardilla parhaimmillaan sijalla 31. Clouds vastaanotti kriitikoiden keskuudessa myönteistä palautetta ja Yhdysvalloissa albumi on saavuttanut kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään.  Cloudsin kappaleista Chelsea Morningista ja Both Sides Nowsta  oli olemassa muiden artistien levyttämiä versioita jo siinä vaiheessa, kun Mitchell aloitti Cloudsin työstämisen. Both Sides Now on saavuttanut sijan 171. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalla. Mitchell kirjoitti mainitun kappaleen luettuaan Saul Bellown vuonna 1959 ilmestyneen novellin Henderson the Rain King. Albumin kappaleista Sons to Aging Children Come levytettiin uudestaan vuonna 1969 valmistunutta Arhtur Pennin, Arlo Guthrien ja Venable Herndonin käsialaa ollutta elokuvaa Alice's Restaurant varten ja mainitusta levytyksestä vastasi Tigger Outlaw. Robert Christgaun Village Voiceen albumista tuoreeltaan laatimassa arviossa Cloudsin kappaleista erinomaiseksi kohotettiin Chelsea Morningin ja Both Sides Nown lisäksi Roses Blue.

maanantai 4. marraskuuta 2019

Tiistain tukeva:Eräs merkittävän progeyhtyeen klassikkoalbumeista

Emerson Lake & Palmer:Trilogy

Heinäkuussa 1972 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Trilogy on brittiläisen progressiivista rockia edustavan Emerson Lake & Palmer -yhtyeen kolmas studioalbumi. Mainittu pitkäsoitto lisäsi yhtyeen suosiota maailmanlaajuisesti ja siltä löytyvä sovitus Aaron Coplandin sävellyksestä Hoedown muodostui eräs yhtyeen suosituimmista numeroista keikkakontekstissa. Greg Lake piti Trilogya suosikkinaan yhtyeensä tuotannosta.  Myös Keith Emerson oli tyytyväinen albumin tyylilliseen monipuolisuuteen ja erilaisuuteen albumiin Tarkus verrattuna. Trilogyn nauhoitukset alkoivat syyskuussa 1971 yhtyeen edellisiä, samana vuonna ilmestyneitä albumeita Tarkus ja Pictures at an Exhibition promonneen Yhdysvaltain-kiertueen jälkeen. Trilogyn kansi on Hipgnosiksen suunnittelema ja yhtyeen albumeista ensimmäisenä sen kannessa nähdään yhtyeen muusikoiden kasvot. Pitkäsoiton käynnistää kolmiosainen The Endless Enigma, jonka ensimmäisen osuuden sydänäänet ovat  itse asiassa Greg Laken basson kielistä. Akustisvoittoinen kitaravetoinen From the Beginning julkaistiin myös singleformaatissa ja se saavutti sijan 39. Kappale on silti osoittautunut suositummaksi ELP:n kokoelma-albumeilla kuin konserteissa. The Sheriff alkaa Carl Palmerin rumpusoololla ja päättyy Emersonin soittamaan honky tonk-tyyppiseen pianoon. Hoedown on cover Aaron Coplandin vuoden 1942 oopperasta Rodeo ja se päätyi avauskappaleeksi sekä Trilogyn että Brain Salad Surgeryn tiimoilta tehdyille kiertueille. Abaddon's Bolero kuulostaa marssiksi kääntyneeltä bolerolta. Itsessään useita modulaatioita sisältävä melodia toistuu uudelleen ja uudelleen yhä tukevampien sovitusten kera. Aluksi Hammond-urku tekee huilua muistuttavan äänen, mutta lopulta saavutetaan suoranainen wall of sound lukuisten päälleikkäisäänitysten myötä. Abaddon's Bolero soitettiin Emerson Lake and Palmerin konserteissa ainoastaan muutamia kertoja. Kappale sisältää myös pätkän brittiläisestä traditionaalista kappaleesta Girl I Left Behind Me. Trilogy saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan viidennen sijan ja oli Britanniassa kakkosena. Tanskassa albumi oli kymmenen suosituimman joukossa kuukauden ajan ja parhaimmillaan kuudentena. Billboardin arvostelussa ylistettiin Keith Emersonin kehitystä Moog-syntetisaattorin soittajana.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Maanantain mainio:Brittiläisen hardrockin edustajan kakkosalbumi

Def Leppard:High 'n' Dry

Heinäkuun alussa 1981 ilmestynyt High 'n' Dry on Def Leppardin toinen studioalbumi. Se on samalla yhtyeen viimeinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen yhtyeen perustajajäsen ja kitaristi Pete Willis täysipainoisesti osallistui. Billboardin albumilistalla High 'n' Dry saavutti parhaimmillaan sijan 38. ja oli yhtyeen kotimaassa Britanniassa korkeimmillaan sijalla 26. Pitkäsoiton nimikappale High 'n' Dry (Saturday Night) saavutti sijan 33. VH1:n 40 parhaan metallikappaleen listalla. High 'n' Dryn seuraajan, albumin Pyromania muodostuttua menestyksekkääksi myös sen edeltäjä teki paluun Billboardin listalla sijalle 72. vuonna 1983. High 'n' Dry julkaistiin uudelleen toukokuun lopussa 1984 kahdella bonuskappaleella höystettynä. Ne olivat remiksatut versiot Bringin' on the Heartbreakistä ja b-puolena julkaistusta Me & My Winesta. Bringin' on the Hearbreakin remiksattu versio oli ilmestynyt singleformaatissa vuonna 1984 ja tuolloin se oli saavuttanut sijan 61. Billboardin listalla. Kummastakin edellä mainitusta kappaleesta työstettiin musiikkivideot, joilla nähtiin jo Willisin korvannut Phil Collen. Pitkäsoiton singlejulkaisuihin lukeutui myös albumin avausraita, Album Rock Tracks-listalla sijan 34. saavuttanut Let It Go. Yhdysvalloissa 90-luvun puolivälissä ilmestynyt High 'n' Dryn uusintapainos ei sisältänyt mainittuja bonuskappaleita, toisin kuin muissa maissa albumista julkaistut uusintapainokset. Def Leppard ja Mercury pääsivät kuitenkin väleihin ja kyseiset bonuskappaleet ovat jälleen mukana High 'n' Dryn vuonna 2018 ilmestyneissä striimaus- ja download-versioissa.