Kaikkien aikojen keskeisimpiin amerikkalaisyhtyeisiin
lukeutuvaan The Allman Brothers Bandiin kuulunut kitaristi Duane Allman syntyi
20. marraskuuta 1946 Nashvillessa. Hänen veljensä Gregg syntyi runsasta vuotta
myöhemmin. Gregg oppi kitaransoiton alkeet naapuriltaan ja myös Duane osoitti
kiinnostuksensa kyseistä instrumenttia kohtaan aina tappeluihin asti. Niinpä
veljesten äiti suostuikin hankkimaan Duanelle Gibson Les Paul Juniorin. BB
Kingin konsertti oli niin Duanelle kuin Gregille valaiseva kokemus. Duane oppi
kitaransoiton varsin nopeasti. Hän jättikin koulun kesken omistautuakseen
soittotekniikkansa kehittämiseen. Veljekset aloittivat esiintymiset vuonna 1961
ja soittivat paikallistasolla useissa pikkubändeissä. The Escorts-yhtyeen
riveissä he pääsivät soittamaan The Beach Boysin lämmittelijänä. The Escorts
hajosi kuitenkin pian ja sen raunioista nousi uusi yhtye Allman Joys. Greggin
valmistuttua Seabreezen High Schoolista Allman Joys aloitti säännöllisen
keikkailun tukikohtinaan Nashville ja Missourin St. Louis. Allman Joysista kehkeytyi toinen yhtye Hour
Glass, joka siirtyi Los Angelesiiin alkuvuodesta 1967. Se levytti
Liberty-levy-yhtiölle kaksi albumia, joihin ei itse ollut tyytyväinen. Liberty
yritti nimittäin markkinoida bluesorientoitunutta yhtyettä popbändinä. Hour
Glass hajosi alkuvuodesta 1968. Taj Mahalin inoittamana Duane alkoi soittaa
slidekitaraa. Sen puitteissa hänen bravuurikseen muodostui ensiksi Blind Willie
McTellin Statesboro Blues. Duanen työskentely Hour Glassin levyillä ja yhtyeen
sessio Fame Studioilla Alabamassa herätti studioiden omistajan Rick Hallin
kiinnostuksen ja niinpä Duane päätyikin soittamaan Wilson Pickettin pitkäsoitoitolle
Hey Jude. Duanen työskentely albumin nimikappaleessa teki suuren vaikutuksen
Atlantic Recordsin Jerry Wexleriin, kuten myös moniin muusikoihin Eric Clapton
mukaan lukien. Duanesta tuli Fame studioiden sessiokitaristi. Wexler osti Duanen
levytyssopimuksen Hallilta ja Duane päätyi soittamaan useiden Atlanticin
artistien, kuten Aretha Franklinin, Laura Nyron, Otis Rushin, Percy Sledgen ja
Delaneyn & Bonnien levyille.
Duane koki kuitenkin studiokitaristin pestin
rajoittavana. Kuukaudet Alabamassa eivät kuitenkaan menneet hukkaan. Kenties
merkittävintä oli tutustuminen rhythm and blues/jazz-rumpali Jaimoe
Johansoniin. Kaksikon seuraksi liittyi Chicagossa syntynyt basisti Berry
Oakley, joka joutui kuitenkin täyttämään velvollisuuksiaan yhtyeessä Second
Coming, jonka jäsenistöön kuului myös kitaristi Dickey Betts. Duane ja Jamoie
palasivat Floridaan. Siellä heidän seurakseen liittyi rumpali Butch Trucks. Pian
seurasi kyseisen kolmikon sekä Dickey Bettsin ja kosketinsoittaja Reese
Wynansin yhteinen jammailusessio. Gregg Allman palasi Los Angelesista ja
korvasi Wynansin. The Allman Brothers Band oli syntynyt. Wynans puolestaan
niitti 80-luvulla mainetta Stevie Ray Vaughan & Double Troublen riveissä.
Muutamien kuukausien harjoittelun jälkeen Allman Brothers Band siirtyi
Maconiin, Georgiaan lähelle manageri Phil Waldenia ja hänen Capricorn Sound
studioitaan. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi nauhoitettiin New Yorkissa
syyskuussa 1969 ja julkaistiin muutamaa kuukautta myöhemmin. Yhtyeen
kakkoslevyä äänitettiin ahkeran keikailun lomassa Maconissa, Miamissa ja New
Yorkissa. Elokuussa 1970 ilmestynyt Idlewind South merkitsi yhtyeelle uutta
aluevaltausta nousemalla Billboardin listalle. Pitkäsoiton tuottajana
esittäytyi ensisijaisesti legendaarinen Tom Dowd. Samoihin aikoihin Miamissa
Duanelle tarjoutui myös tilaisuus osallistua Eric Claptonin uuden yhtyeen,
pseudonymin taakse kätkeytyneen Derek & The Dominosin kiistattomaksi
klassikoksi muodostuneen tupla-albumin Layla & The Other Assorted Lovesongs
levytykseen. Hän oli mukana valtaosalla albumin kappaleista. Duanelle
tarjottiin pysyvää paikkaa Derek & The Dominosissa. Hän ei kuitenkaan
milloinkaan jättänyt Allman Brothers Bandia, vaikka soittikin Derekin kanssa
ainakin kahdessa konsertissa joulukuussa 1970. Maaliskuussa 1971 The Allman
Brothers Band levytti suureksi menestykseksi osoittautuneen livetuplan At
Fillmore East. Duane osallistui myös huomattavaan määrään erilaisia studiosessioita. Hän menehtyi traagisesti
moottoripyöräonnettomuudessa Maconissa Allman Brothersin toiminnan lyhyen tauon
aikana 29. lokakuuta 1971. Allman Brothers päätti kuitenkin jatkaa ja julkaisi seuraavasi
vuonna 1972 ilmestyneen pitkäsoiton Eat A Peach, jonka muutaman raidan levytyksessä Duane
ehti vielä olla mukana.
torstai 30. lokakuuta 2014
tiistai 28. lokakuuta 2014
Keskiviikon klassikko:Psykedeelisen rockin ikonitar
30. lokakuuta 1939 syntynyt Grace Slick, o.s. Wing,
muistetaan ensisijaisesti yhtenä solisteista San Franciscon psykedeelisen rockin
keskeisimpiin nimiin lukeutuneessa Jefferson Airplane-yhtyeessä sekä sen
seuraajassa, jo kaupallisempaa tyyliä edustaneessa Jefferson Starshipissä. Highland Parkissa Illioisissa syntynyt Slick ehti asua Los Angelesissa ja San
Franciscossa, ennen kuin hänen perheensä asettui Palo Altoon, Californiaan
50-luvun alussa. Samaisen vuosikymmenen lopussa hän opiskeli muun muassa Miamin
yliopistossa. Slickin musiikillinen ura käynnistyi San Franciscossa vuonna
1964. Tuonaikaisen aviomiehensä Jerry Slickin ja tämän veljen Darbyn kanssa
Grace perusti oman yhtyeen, jonka keskeisiin vaikuttajiin lukeutui niin ikään
melkoisen vastikään perustettu Jefferson Airplane, jonka Matrixissä soittama
keikka teki Graceen suuren vaikutuksen. Grace, Jerry ja Darby nimesivät
yhtyeensä The Great Societyksi. Sen aktiivikausi käynnistyi syksyllä 1965 ja
seuraavan vuoden alussa Great Societystä oli jo muodostunut suosittu esiintyjä Bayn
alueella. Kesällä 1966 Great Society teki jo levytyksiä. Eräs niistä oli
Somebody to Love, Darby Slickin sävellys, josta runsasta vuotta myöhemmin oli
tuleva Jefferson Airplanen hitti. Great Society-versiolla Grace vastasi laulun
lisäksi myös kitarasta ja pianosta.
Samaisen vuoden syksyllä Jefferson Airplanen originaali
solisti Signe Toly Anderson jätti yhtyeen ja basisti Jack Casady pyysi Gracea
hänen tilalleen. Slick otti pestin vastaan, sillä toisin kuin Great Society,
Jefferson Airplane oli ammattilaisyhtye. Airplanen ohjelmistoon päätyi kaksi
Great Societyn kappaletta; Somebody to Loven lisäksi White Rabbit, jonka Slick
on maininnut kirjoittaneensa noin tunnissa ja jonka originaali Great
Society-versio Gracen soittamine oboe-sooloineen erosi huomattavasti Jefferson
Airplanen tekemästä näkemyksestä. Airplane muutti musiikillista tyyliään
alkukauden folkrockista huomattavasti psykedeelisempään suuntaan. Syksyllä 1967
ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Surrealistic Pillow ja siltä poimitut,
alun perin Great Societyn ohjelmistosta napatut singlebiisit osoittautuivat
suuriksi menestyksiksi. Monien muiden aikakauden keskeisten nimien tavoin myös
Jefferson Airplane teki lopullisen läpimurtonsa Monterey Popissa
kesällä 1967. Myös yhtyeen muut 1960-luvun lopussa ilmestyneet studioalbumit
After Bathing at the Baxters, Crown of Creation sekä Volunteers edustivat
kaikki varsin laadukasta tasoa. Slickin käsialaa olleista keskeisistä
kappaleista mainittakoon esimerkiksi Rejoyce, Greasy Heart, Lather sekä Eskimo
Blue Day, joista viimeksi mainittu on tosin yhteistyötä Paul Kantnerin kanssa.
Slickin ja Kantnerin yhdessä työstämistä pitkäsoitoista 1970-luvun alussa
ilmestyneet Blows Against the Empire ja Sunfighter olivat varsin tasokkaita.
Jefferson Airplanen viimeiset niin ikään 70-luvun alkuvuosina ilmestyneet
albumit Bark ja Long John Silver eivät yksittäisistä laadukkaista kappaleista
huolimatta olleet enää kokonaisuuksina edeltäjiensä veroisia.
Slickin debyyttisoolo Manhole ilmestyi vuoden 1973 lopussa.
Seuraavana vuonna muotoutui uusi yhtye Jefferson Starship, jonka jäsenistöön
entisist Jefferson Airplane-muusikoista kuuluivat Slick, Kantner sekä
viimeisillä pitkäsoitoilla mukana olleet viulisti Papa John Creach ja rumpali
John Barbata. Jefferson Starshipin suurimmaksi menestykseksi pitkäsoittojen
osalta muodostui vuonna 1975 ilmestynyt Red Octopuss. Kymmenen vuoden aikana
yhtye ehti julkaista kaikkiaan seitsemän albumia. 1980-luvun puolivälissä
muodostui uusi yhtye Starship, jonka jäsenistä ainoastaan Slick oli vaikuttanut
aikaisemmin Jefferson Airplanessa. Yhtye julkaisi kaksi albumia ja kolme suurta
singlehittiä; We Built This City, Sara sekä Nothing’s Gonna Stop Us Now. Slick
jätti Starshipin vuonna 1988. Seuraavana vuonna Jefferson Airplanen
legendaarisin kokoonpano, johon Slickin, Kantnerin ja Casadyn lisäksi kuuluivat
kitaristi Jorma Kaukonen ja solisti Marty Balin, palasi yhteen reunionin
merkeissä. Ainoastaan rumpali Spencer Dryden ei ollut mukana. Jefferson
Airplane julkaisi vuonna 1989 vielä nimeään kantaneen studioalbumin ja teki
menestyksekkään kiertueen. Sen jälkeen Grace Slick on vetäytynyt
musiikkibisneksestä ja keskittynyt piirtämiseen ja maalaamisen. Hän on eräs
rockin historian keskeisimmistä naissolisteista, esiintyjistä ja biisintekijöistä.
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
Sunnuntain extra:Eräs vuoden 1967 kirkkaimmista klassikkolevyistä
Cream:Disraeli Gears
Toinen marraskuuta 1967 ilmestynyt rockin ensimmäisen superyhtyeen Creamin (Eric Clapton:kitara/laulu, Jack Bruce 14. toukokuuta 1943–25. lokakuuta 2014 basso/laulu) ja Ginger Baker:rummut) kakkospitkäsoitto Disraeli Gears on eräs kyseisen vuoden kiistattomista klassikkoalbumeista. Sen singlehitti Sunshine of Your Love myi yksinään yli miljoona kappaletta ja kyseessä on edelleen yleisestikin erinomaisesti aikaa kestänyt ja vahva albumikokonaisuus. Kummankin levypuoliskon avauskappaleet Strange Brew ja Tales of Brave Ulysses edustavat esimerkillisesti Claptonin kitaroinnilla kuorrutettua psykedeelistä rockia. Pitkäsoiton vimmaisin esitys on erinomaisen tiukkaa soittoa tarjoava SWLABR, joka on lyhenne sanoista She Was Like A Bearded Rainbow. Helisevän kitaroinnin hallitsema Dance the Night Away tekee tyylillisesti kunniaa The Byrds-yhtyeelle.
Disraeli Gearsin kirkkain mestariteos lienee silti tuottaja Felix Pappalardin ja tekstittäjä Gail Collinsin käsialaa oleva melodisen tyylittelyn mestariteos World of Pain. Jack Brucen We’re Going Wrong purkaa ihmismielen kaikkein synkimpiä tuntoja Brucen tulkinnan ja Claptonin kitaroinnin tehokkaana vuoropuheluna. Ginger Bakerin tekemä Blue Condition löntystelee nimensä veroisen veikeästi ja bluestaustaansa Cream tuo esiin erityisesti svengaavalla Take It Backillä ja erinomaisella näkemyksellä Blind Joe Reynoldsin kappaleesta Outside Woman Blues. Atlantic Studioilla New Yorkissa äänitetty Disraeli Gears nousi kotimaassaan viidenneksi, Yhdysvalloissa neljänneksi ja Suomessa aina listakärkeen. Myös molemmat Creamin konsertit Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1967 olivat loppuunmyytyjä. Disraeli Gearsin tuotannosta niillä kuultiin tosin ainoastaan Sunshine of Your Love sekä Taless of Brave Ulysses.
Toinen marraskuuta 1967 ilmestynyt rockin ensimmäisen superyhtyeen Creamin (Eric Clapton:kitara/laulu, Jack Bruce 14. toukokuuta 1943–25. lokakuuta 2014 basso/laulu) ja Ginger Baker:rummut) kakkospitkäsoitto Disraeli Gears on eräs kyseisen vuoden kiistattomista klassikkoalbumeista. Sen singlehitti Sunshine of Your Love myi yksinään yli miljoona kappaletta ja kyseessä on edelleen yleisestikin erinomaisesti aikaa kestänyt ja vahva albumikokonaisuus. Kummankin levypuoliskon avauskappaleet Strange Brew ja Tales of Brave Ulysses edustavat esimerkillisesti Claptonin kitaroinnilla kuorrutettua psykedeelistä rockia. Pitkäsoiton vimmaisin esitys on erinomaisen tiukkaa soittoa tarjoava SWLABR, joka on lyhenne sanoista She Was Like A Bearded Rainbow. Helisevän kitaroinnin hallitsema Dance the Night Away tekee tyylillisesti kunniaa The Byrds-yhtyeelle.
Disraeli Gearsin kirkkain mestariteos lienee silti tuottaja Felix Pappalardin ja tekstittäjä Gail Collinsin käsialaa oleva melodisen tyylittelyn mestariteos World of Pain. Jack Brucen We’re Going Wrong purkaa ihmismielen kaikkein synkimpiä tuntoja Brucen tulkinnan ja Claptonin kitaroinnin tehokkaana vuoropuheluna. Ginger Bakerin tekemä Blue Condition löntystelee nimensä veroisen veikeästi ja bluestaustaansa Cream tuo esiin erityisesti svengaavalla Take It Backillä ja erinomaisella näkemyksellä Blind Joe Reynoldsin kappaleesta Outside Woman Blues. Atlantic Studioilla New Yorkissa äänitetty Disraeli Gears nousi kotimaassaan viidenneksi, Yhdysvalloissa neljänneksi ja Suomessa aina listakärkeen. Myös molemmat Creamin konsertit Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1967 olivat loppuunmyytyjä. Disraeli Gearsin tuotannosta niillä kuultiin tosin ainoastaan Sunshine of Your Love sekä Taless of Brave Ulysses.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Lauantain pitkä:Eräs todellisista kitarasankareista
Pekka Johannes, eli Albert Järvinen (25.10.1950–24.3.1991)
on kiistatta eräs maamme todellisista kitarasankareista. Hänen varhaisista
yhtyeistään mainittakoon bluesyhtye Harp sekä Kristianin säestysbändi Poison.
Vuonna 1970 Järvinen liittyi Remun kanssa Lido Salosen perustamaan
Kalevala-yhtyeeseen, jonka riveissä hän ehti soittaa muun muassa vuonna 1970
ensimmäisessä Ruisrockissa. Levytysten osalta Järvisen debyytti oli Eero
Raittisen soololp:llä Eeron elpee kuultu soolo kappaleessa St. Louis
Blues. Loppuvuodesta 1971 Järvinen oli mukana Eddie Boydin
Euroopan-kiertueella.
Lopullista läpimurtoa Järviselle tuli merkitsemään Hurriganes, johon
hän liittyi Ile Kallion tilalle. Vuoden 1973 satoa edustava debyyttialbumi
Rock N’ Roll All Night Long myi jo kultalevyksi, mutta seuraavan vuoden
jouluksi ilmestynyt Roadrunner on eräs kotimaisen rockin kiistattomista
merkkipaaluista ja tähän mennessä albumia on myyty yli 170 000 kappaletta.
Ensimmäisen Hurriganes-visiittinsä aikana Järvinen ehti tehdä keväällä 1974
ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On, jossa solistina valtaosalla kappaleista oli
Pave Maijanen. Studiosessioista mainittakoon Maaritin ja Muskan debyytit.
Järvinen erosi Hurriganesista keväällä 1975. Hänen huhuttiin muun muassa liittyvän
Rock N’ Roll Bandiin. Järvisen uudeksi yhtyeeksi muodostui kuitenkin
basisti/solisti Pave Maijasen ja rumpali Ippe Kätkän kanssa kasattu Royals. Se
ehti levyttää kaksi studioalbumia. Spring 76 myi kultaa ja laadullisesti varsin
tasokas oli myös seuraavana vuonna ilmestynyt Out. Royalsin keskeisestä
tuotannosta mainittakoon esimerkiksi kappaleet High, Rock Me, Kings of Power,
todella onnistunut cover Jim Pembroken Just My Situationista sekä ainoastaan
singlenä ilmestynyt Rolling Bones. Royalsin jäähyväiskeikalta Tavastialta
keväällä 1978 julkaistiin tupla Royals Live, joka sisältää Royals-levytysten
lisäksi runsaasti covereita sekä Ride onin kappaleiden livetulkintoja. Royalsin
jälkeen Järvisen huhuttiin muun muassa liittyvän Dr. Feelgoodin Wilko Johnsonin
tilalle. Myös Suomessa konsertoinut Elvis Costello olisi halunnut Järvisen
yhtyeeseensä. Albert valitsi kuitenkin Dave Lindholmin Pen Lee-yhtyeen ja oli
mukana sen vuonna 1978 ilmestyneellä pitkäsoitolla Nouveau.
Järvisen paluu Hurrgianesiin tapahtui keväällä 1979. Trio
konsertoi menestyksekkäästi Ruotsissa ja Järvisen tuonaikaisista
Ganes-pitkäsoitoista kultaa myynyt 10/80 merkitsi paluuta huipulle. Hurriganesin jälkeen
Albert oli mukana Sleeppareissa, mutta keskittyi sen jälkeen Quips-yhtyeeseen,
jossa solisteina olivat Harri Marstio ja Kalle Fält. Motörheadin Lemmyn kanssa
tehtyä yhteistyötä edustaa vuonna 1984 ilmestynyt single Countdown. Antabuksen
voimalla viinaa vastaan taistellut Järvinen ryhdistäytyi vuosikymmenen lopussa.
Epäonnistunutta Hurriganes-comebackia seurasi marraskuussa 1988 erinomainen
kakkossooloalbumi Braindamage or Still Alive ja sen timoilta tehtiin
suurimmaksi osaksi varsin menestyksekäs kiertue, jolla mukana olivat muun
muassa Pave Maijanen solisti/kitaristina muiden muusikoiden koostuessa
ensisijaisesti entisistä Boycott-yhtyeen jäsenistä. Vuonna 1989 vuorossa oli
lyhytikäinen, yhden maxisinglen julkaissut Albert Järvinen Bronx solistinaan
Jore Marjaranta. Vuonna 1990 Albert lyöttäytyi yhteen Backsliders-yhtyeen
kanssa ja levytti onnistuneesti uusiksi albumillisen vanhoja
Hurriganes-klassikoita otsikolla Let’s Go Rocking Tonight. Sen tiimoilta
tehtiin myös onnistunut kiertue. Elämänmuutos tapahtui kuitenkin Järvisen
osalta liian myöhään. Erään kaikkien aikojen kitaristin sydän pysähtyi Lontoossa
maaliskuussa 1991. Järvisen merkityksestä on todettu, ettei
hänen olisi tarvinnut levyttää enää mitään vuoden 1974 jälkeen, sillä jo
tuohonastisilla saavutuksillaan hän olisi ansainnut paikkansa kitaristien
kaanonissa.
tiistai 21. lokakuuta 2014
Keskiviikon klassikko:Kahden huippuyhtyeen basistin tarina
Basisti/laulaja Greg Ridley (23. lokakuuta 1941–19.
marraskuuta 2003) muistetaan ensisijaisesti kahden varsin laadukkaan, mutta silti
loppupeleissä suosiollisesti kakkosdivisioonaan jääneen brittiläisen
rockyhtyeen nelikielisen taitajana. Vuonna 1964 Ridley ja Mike Harrison
perustivat V.I.P.s-nimisen, bluespohjaista rockia soittaneen yhtyeen. Se lisäsi
kokoonpanoonsa kitaristi Luther Grosvenorin ja amerikkalaisen kosketinsoittajan
Gary Wrightin, vaihtoi nimekseen Spooky Tooth ja teki sopimuksen
Island-levy-yhtiön kanssa. Yhtyeen alkuaikojen tyyli oli kombinaatio raskaampaa
rockia ja progehtavia vaikutteita. Ridley ehti olla mukana yhtyeen kahdella
ensimmäisellä albumilla, vuonna 1968 ilmestyneellä debyytillä It’s All About
Spooky Tooth ja seuraavana vuonna julkaistulla kakkosalbumilla Spooky Two.
Niistä erityisesti jälkimmäinen on saavuttanut kulttiklassikon statuksen.
Alkuvuodesta 1969 hajonneen Small Facesin johtohahmo,
kitaristi/laulaja Steve Marriott pyysi Ridleytä mukaan uuteen yhtyeeseensä,
joka sai nimen Humble Pie. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The
Herd-yhtyeessä vaikuttanut kitaristi/laulaja Peter Frampton sekä nuori
rumpalilahjakkuus Jerry Shirley. Humble Pien kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa,
hardrockin peruskiviä osaltaan muurannut As Safe as Yesterday Is ja
akustisvoittoisempi Town and Country ehtivät molemmat ilmestyä vuoden 1969
aikana Immediate-levy-yhtiön kautta. 1970-luvun alussa Humble Pie siirtyi
amerikkalaiselle A&M-yhtiölle ja alkoi rakentaa uraansa Yhdysvalloista
käsin. Yhtyeen musiikillinen tyyli muuttui raskaammaksi ja aivan erinomaisen
kuvan sen energisyydestä tarjoaa vuonna 1971 ilmestynyt livetupla
Performance:Rockin the Fillmore, joka on ansaitusti kohotettu kaikkien aikojen
laadukkaimpien konserttitaltiointien joukkoon. Sittemmin varsin menestyksekkään
soolouran luonut Peter Frampton vaihtui aikaisemmin Bakerlossa ja Colosseumissa
soittaneeseen Clem Clempsoniin. Hänen kautensa Humble Pien mestariteos oli
vuoden 1972 pitkäsoitto Smokin’. Greg Ridley oli osa yhtyettä koko sen vuonna
1975 päättyneen varhaisuran ajan. Muutamien epäonnistuneiden bändiyritysten
jälkeen Ridley jätti musiikkibisneksen.
14. huhtikuuta 2001 Ridley esiintyi Framptonin, Shirleyn ja
Clempsonin kanssa ainutlaatuisessa Steve Marriottin kunniaksi järjestetyssä
tribuuttikonsertissa. Marriott oli menehtynyt kymmentä vuotta aikaisemmin
tulipalossa. Samaisen vuoden alussa Jerry Shirley oli pyrkinyt saamaan Humble
Pien aloittamaan toimintansa uudelleen ja myös Ridleytä oli pyydetty mukaan.
Uudeksi kitaristi/solistiksi hankittiin Bobby Tench ja rytmiryhmältään
originaali Humble Pie julkaisi seuraavana vuonna pitkäsoiton Back on Track
Sanctuary Recordsin kautta. Vuoden 2003 alussa seurasi lyhyt kiertue Saksassa,
mutta se oli keskeytettävä Ridleyn sairastumisen vuoksi. Hän menehtyi
Espanjassa keuhkokuumeeseen ja sitä seuranneisiin komplikaatioihin vain 56
vuoden ikäisenä. Jäljelle jäävät kuitenkin upeat musiikilliset muistot, kiitos
Spooky Toothin ja Humble Pien.
maanantai 20. lokakuuta 2014
Sunnuntain extra:Syvän etelän rockin klassikon 70-luku
Jacksonvillestä kotoisin oleva Lynyrd Skynyrd on kenties
kaikkein legendaarisin southern rockin edustaja. Sen 70-lukuisen kokoonpanon
ydinryhmän muodostivat solisti Ronnie Van Zant, kitaristit Allen Collins, Gary Rossington
ja Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell, basisti Leon Wilkeson ja
originaalirumpali Bob Burnsin korvannut Artimus Pyle. Lynyrd Skynyrdin vuoden
1973 elokuussa ilmestynyt debyyttialbumi Pronounced Lehnerd Skinnerd lienee
eräs komeimmista esikoisista koko rockin historiassa. Sen biisiaarteistoon
lukeutuvat muun muassa Simple Man sekä Allman Brothers Bandin legendaarisen
kitaristin Duane Allmanin muistoa kunnioittava riipaiseva Free Bird. Albumin
tuottajana kunnostautui rockin todellinen jokapaikanhöylä Al Kooper. Seuraavana
vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Second Helping sisältää muun muassa varsinaisen
debyyttihitin Sweet Home Alabaman muodossa. Albumin muita klassikoita edustavat
The Needle and the Spoon, Working for MCA sekä erinomainen näkemys J. J. Calen
Call Me the Breezestä.
Vuoden 1975 Nuthin Fancy on musiikillisesti varsin
monipuolinen ja kiehtova kokonaisuus. Rankka Saturday Night Special,
tyylillisesti Free-yhtyettä muistuttava On the Hunt sekä koskettava,
balladinomaisempi, mutta kitaraosastoonsa ruutia löytävä Am I Losin’ nousevat
pitkäsoitolta erityisesti esiin. Vuoden 1976 Gimme Back My Bullets jatkoi
laadukasta tasoa ja sen huippuhetkistä mainittakoon nimiraita sekä Searching.
Albumin tuotti legendaarinen Tom Dowd, joka ehti työskennellä lukuisten
keskeisten yhtyeiden ja artistien kanssa Claptonista ja Allman Brothersista
lähtien. Skynyrd täydensi vuonna 1976 kokoonpanoaan kitaristi Steve Gainesilla,
joka ehti olla mukana jo samaisena vuonna Fox Theatressa taltioidulla
erinomaisella livetuplalla Oncemore from the Road , joka tuttujen klassikoidensa
lisäksi sisälsi muun muassa aikaisemmin levyttämättömän helmen Travelin Man. Vuonna 1977 Lynyrd Skynyrd ehti viimeistellä uuden
pitkäsoiton Street Survivors, jonka kappaleista nostettakoon esiin esimerkiksi
That Smell ja I Know A Little. 20. lokakuuta Ronnie Van Zant, Steve Gaines ja
taustakuorossa laulanut Cassie Gaines saivat surmansa tuhoisassa
lento-onnettomuudessa. Toivuttuaan yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet perustivat Rossington
Collins Bandin. Vuonna 1978 ilmestyi kiinnostava demorypäs Skynyrd’s First
and…Last, jonka useilla raidoilla oli mukana yhtyeessä alkuvaiheessa vaikuttanut Rick Medlocke. Vuonna 1998 mainitusta albumista ilmestyi laajennettu versio nimellä The Complete Muscle Shoals Album. Vuoden 1987 paluukiertueelta kasattiin livetupla Southern By the Grace of God. Ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt studioalbumi oli 1991. Kitaristi Gary Rossington oli yhtyeen ainoa originaalijäsen viides maaliskuuta 2023 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka.
torstai 16. lokakuuta 2014
Lauantain pitkä:Rockin historian pitkäikäisin tyttökoulu
Lontoossa perustettu Girlschool on kaikkien aikojen
pitkäikäisin naisista koostuva rockyhtye, joka jatkaa aktiivisesti toimintaansa yli 35 vuoden
jälkeen. Girlschoolin esiaste oli vuonna 1975 perustettu yhtye Painted Lady,
joka muotoutui kitaristi/laulaja Kim McAuliffen ja basisti Enid Williamsin
ympärille. Yhtyeen hajottua päivätyöt pankkivirkailijana ja leipomossa eivät
kiinnostaneet McAuliffea ja Williamsia, vaan he perustivat uuden yhtyeen
keväällä 1978. Sen kokoonpanon täydensivät soolokitaristi Kelly Johnson ja
rumpali Denise Dufort. Yhtyeen nimeksi vaihtui Girlschool Paul McCartneyn ja
Wingsin vuoden 1977 hittisingle Mull of Kingtyren b-puolen mukaan. Yhtye lähti
välittömästi tien päälle ja soitti keikkoja pienissä clubeissa paitsi
Britanniassa, myös Irlannissa ja Ranskassa. Samaisen vuoden joulukuussa
Girlschool julkaisi esikoissinglensä Take It All Away pienen itsenäisen
levy-yhtiön City Recordsin kautta. Kappale kantautui Motörheadin johtohahmon
Lemmy Kilmisterin korviin. Yhdessä managerinsa Doug Smithin kanssa Lemmy meni
tsekkaamaan Girlschoolin keikan ja tarjosi yhtyeelle lämmittelyesiintyjän paikkaa
Motörheadin Overkill-kiertueella keväällä 1979. Tästä alkoi yhä jatkuva
ystävyys kyseisten yhtyeiden välillä. Motörheadin kanssa tehdyn kiertueen ja
muutamien Budgie-yhtyeen kanssa soitettujen keikkojen jälkeen Doug Smithistä
tuli myös Girlschoolin manageri. Hän tarjosi yhtyeelle
koe-esiintymismahdollisuutta Bronze Recordsin kanssa. Bronzen artisteihin
lukeutuivat esimerkiksi Motörhead ja Uriah Heep. Bronzen omistaja Gerry Bron
vakuuttui Girlschoolin soittotaidosta ja levytyssopimus syntyi samaisen vuoden
joulukuussa.
Girlschoolista muodostui osa 1970-luvun lopussa
käynnistynyttä New Wave of British Heavy Metal-rockliikettä, jonka suosituimmaksi
edustajaksi muodostui Iron Maiden. Girlschoolin voi todeta solmineen
levytyssopimuksen juuri oikeaan aikaan ja yhtye alkoi saavuttaa ansaitsemaansa
suosiota. Debyyttialbumiaan Girlschool alkoi levyttää huhtikuussa 1980 tuottaja
Vic Mailen avustuksella. Hän vastasi muun muassa Dr. Feelgoodin kahden
ensimmäisen klassikkoalbumin tuottamisesta. Girlschoolin debyytti Demolition
ilmestyi samaisen vuoden kesäkuussa. Sen kymmenelle kappaleelle oli onnistuttu
vangitsemaan yhtyeen raaka voima ja energia. Leadvokalistina levyllä kuultiin
McAuliffen lisäksi Williamsia ja Johnsonia. Girlschool konsertoi Englannissa ja
myös muualla Euroopassa sekä omillaan että Motörheadin ja Uriah Heepin kanssa.
Äänitykset Demolitionin seuraajalle alkoivat joulukuussa 1980 edelleen Vic
Mailen kanssa. Maile oli tässä välissä ehtinyt toimia tuottajana Motörheadin
klasssikkoalbumilla Ace of Spades. Hän ehdottikin musiikillista yhteistyötä
yhtyeiden välillä. Tuloksena oli ep St Valentine's Day Massacre. Se sisälsi
coverin Johnny Kidd & The Piratesin kappaleesta Please Don’t Touch. Lisäksi
Motörhead versioi Girlschoolin Emergency-kappaleen ja vastaavasti Girlschool
Motörheadin Bomberin. Denise Dufort soitti rumpuja kaikilla kappaleilla, sillä
Philty Animal Taylor toipui niskavammoista. Ep sijoittui viidenneksi
brittilistalla helmikuussa 1981 ja samaisen vuoden joulukuussa se saavutti
hopealevyn. Bändikaksikko esitti Please Don’t Touchin nimellä Headgirl BBC Onen
Top of the Pops-ohjelmassa helmikuussa 1981. Myös tuolloin rumpalina oli
Duffort. Huhtikuussa 1981 ilmestyneestä
Girlschoolin kakkosalbumista Hit and Run muodostui yhtyeen suurin menestys. Se
sijoittui viidenneksi brittilistalla. Pitkäsoittoa seurasi loppuunmyyty
Britannian kiertue ja lämmittelykonsertteja Black Sabbathin ja Rushin
kaltaisille nimille. Girlschool vieraili Kanadassa heinäkuussa ja keikkailu
huipentui elokuun lopussa kolmipäiväisille Readingin festivaaleille, jonka
perjantai-illan Girlschool päätti. Alkuvuodesta 1982 seurasi Euroopan kiertue,
konsertteja Japanissa sekä jälleen esiintymisiä Euroopassa Rainbown Difficult
to Cure-kiertueen kakkosbändinä. Raskas kiertueaikataulu vaati kuitenkin veronsa
ja ensimmäisenä yhtyeen jätti basisti Enid Williams, joka oli vielä mukana
vuonna 1982 ilmestyneellä ep:llä Wildlife. Lemmyn kehotuksesta hänen tilalleen
otettiin aikaisemmin punkyhtye Killjoysissa soittanut Gil Weston. Girlschoolin
kolmannen pitkäsoiton, kesäkuussa 1982 ilmestyneen albumin Screaming Blue
Murder tuotti muun muassa The Policen kanssa yhteistyötä tehnyt Nigel Gray. Se
ei muodostunut edeltäjänsä veroiseksi menestykseksi. Girlschool laajensi
keikkareviiriään Yhdysvaltoihin lämmitellen muun muassa Iron Maidenia ja
Scorpionsia.
Girlschoolin seuraavan pitkäsoiton, vuoden 1983 lokakuussa
ilmestyneen albumin Play Dirty tuottajina olivat 70-luvun alkupuolella
huippusuositun glamrockyhtye Sladen biisintekijät Noddy Holder ja Jimmy Lea.
Edeltäjiään kevyempää soundia edustanut pitkäsoitto sisälsi coverit Sladen
kappaleista High & Dry ja Burning in the Heat of Love sekä myös singleksi
poimitusta T Rexin 20:th Century Boysta. Kotimaassa albumi jäi top 50:n
ulkopuolelle. Pitkäsoiton julkaisua seurasi promootiokiertue Yhdysvalloissa.
Girlschool soitti clubeissa, mutta lämmitteli myös Quiet Riotia ja Blue Öyster
Cultia. Alkuvuodesta 1984 kiertue-elämän väsyttämä Kelly Johnson jätti yhtyeen.
Hänet korvasivat soolokitaristi Cris Bonacci ja solisti/kosketinsoittaja Jackie
Bodimead, jotka kumpikin olivat vaikuttaneet hardrockyhtyeessä nimeltä She.
Girlschool solmi sopimuksen Polygramin alamerkin Mercury Recordsin kanssa,
jolle muun muassa The Runaways oli levyttänyt. Kosketinsoitinvetoinen
pitkäsoitto Running Wild julkaistiin ainoastaan Yhdysvalloissa. Kyseisen
aikakauden Lontoon-keikka julkaistiin VHS:nä nimellä Play Dirty Live. Kaksikymmentä
vuotta myöhemmin se näki päivänvalon DVD-formaatissa nimellä Live from London.
Girlschool lämmitteli Hanoi Rocksia Britanniassa ja soitti Deep Purplen
lämmittelijänä yhtyeen paluukiertueella ympäri Yhdysvaltoja. Vuoteen 1985
ajoittuivat myös kiertueet Intiassa ja Kaukoidässä. Niiden jälkeen Jackie
Bodimead jätti yhtyeen ja keskittyi soolouraansa. Kvartetiksi typistynyt
Girlschool palasi lähtöruutuun, raakaan ja siloittelemattomaan soundiin. Ainoa
vokalisti oli jälleen Kim McAuliffe ja marras-joulukuussa 1985 Girlschool
soitti kotimaassaan Blue Öyster Cultin lämmittelijänä.
Jälleen Lemmyn kehotuksesta Girlschool solmi
levytyssopimuksen Doug Smithin uuden yhtiönGWR Recordsin kanssa. Yhtye alkoi
välittömästi työstää uutta albumia Vic Mailen kanssa. Heinäkuussa 1986
ilmestynyt pitkäsoitto Nightmare at the Mapple Cross saavutti hyvät arvostelut,
muttei noussut listoille. Albumin julkaisua seuranneella Euroopan kiertueella
Girlschool lämmitteli skotlantilaista hardrocksuuruutta Nazarethia. Tammikuussa
1987 basisti Gil Weston-Jones erosi yhtyeestä. Hänen paikkansa otti nopeasti
aikaisemmin Rock Goddesissa ja myös She-yhtyeessä vaikuttanut Tracey Lamb.
Kyseinen vuosi Girlschoolilta kului viimeisimmän albumin promootiokiertueilla,
ensin Yhdysvalloissa ja sitten pitkällä Euroopan-kiertueella Motörheadin
kanssa. Seuraava pitkäsoitto Take A Bite ilmestyi lokakuussa 1988.
Tyylillisesti albumi jatkoi onnistuneesti edeltäjänsä jalanjäljissä ja sitä
seurasivat kiertueet Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vuoden 1989 puolella
Girlschool keikkaili Euroopassa Dion kanssa ja loppuvuodesta Venäjällä Black
Sabbathin kera. Venäjältä paluun jälkeen GWR ei enää uusinut levytyssopimusta
Girlschoolin kanssa. Vuonna 1990 yhtye teki ainoastaan Espanjan kiertueen.
Samaisen vuoden joulukuussa McAuliffe, Bonacci, Dufort ja kuvioihin palannut
originaali basisti Williams lyöttäytyivät yhteen Toyah Willcoxin kanssa.
Nimellä She Devils he esiintyivät Women in Music-festivaalilla Lontoon Shawn
teatterissa soittaen sekä Girlscholin että Toyahin tuotantoa. Vuonna 1992
Girlschool aktivoitui täydellä teholla. Basistiksi vaihtui Jackie Carrera ja
yhtye julkaisi omaa nimeään kantavan ja itse tuottamansa pitkäsoiton samana
vuotena. Sen jakelijana toimi pieni brittiläinen indie levy-yhtiö Communique
Records. Vähäisempi näkyvyys merkitsi Girlschoolille eräänlaista kulttistatusta
ja brittiläiselle tv-showlle Raw Powerille antamassaan haastattelussa yhtye
mainitsi ottavansa vastaan kaikki mahdolliset keikkatarjoukset. Tracey Lamb
palasi basson varteen ennen Amerikan kiertuetta.
Loppuvuodesta 1992 Cris
Bonacci jätti yhtyeen ja ryhtyi työskentelemään tuottajana. Seuraavan vuoden
alussa Kelly Johnson palasi yhtyeeseen yhdeksän Yhdysvalloissa vietetyn vuoden
jälkeen. 80-luvun lopusta lähtien ilmestyneet erilaiset Girlschoolin
kokoelma-albumit takasivat yhtyeelle edelleen riittävästi näkyvyyttä
keikkamarkkinoilla ja se toimi usein brittiläisten saman tyylisuunnan yhtyeiden
lämmittelijänä, joihin Motörheadin lisäksi lukeutui esimerkiksi Saxon. Vuonna
1995 Communique Records julkaisi Girlschool Liven, joka dokumentoi yhtyeen
tuonaikaista mainiota keikkakuosia. Vanhojen helmien lisäksi se sisälsi myös
kaksi uutta kappaletta; Knife ja Little Green Men. Girlschool jatkoi ahkeraa
keikkailua 90-luvun loppuun. Sen huipentumana voidaan pitää Wacken Open Air
Festivaalia kuudes elokuuta 1999. Girlschool oli kirjoittanut uutta materiaalia
ja seuraavan pitkäsoiton äänitykset käynnistyivät syyskuussa 1998.
Kokoonpanomuutokset ja keikkailua koskevat velvoitteet estivät kuitenkin
albumin valmistumista. Johnson, jolla oli todettu syöpä, jätti yhtyeen vuonna
1999 ja Lamb seuraavana vuonna. Heidät korvasivat kitaristi Jackie Chambers ja
orginaali basisti Enid Williams, joka palasi yhtyeeseen 18 vuoden jälkeen. Uusi
pitkäsoitto 21:st Anniversary Not That Innocent ilmestyi viimein alkuvuodesta
2002. Ensisijaisesti albumi sisältää aikaisemman kokoonpanon kolme vuotta
varhemmin tekemiä äänityksiä sekä kaksi kappaletta; Coming Your Way ja Innocent
viimeisimmältä naisistolta.
Vuonna
2003 Girlschool oli mukana kokoelma-albumilla The Second Wave:25 Years of
NWOBHM. Uutta tuotantoa sisältänyt seuraava studioalbumi Believe
ilmestyi vuonna 2004. Koko yhtye oli osallistunut kappaleiden tekemiseen ja
Chambers esittäytyi toisena leadvokalistina. Valitettavasti albumi oli huonosti
markkinoitu ja niinpä se julkaistiinkin seuraavana vuonna uudelleen 2000-luvun
Girlschool- konserteista koostetun DVD:n kanssa. Kesäkuussa 2005 Girlschool
teki Britannian kiertueen Vixenin kanssa, jota seurasi marras-joulukuussa
toinen vanhan kunnon Motörheadin kera. Samalla kyseessä olivat Motörheadin
30-vuotisjuhlat. Samaisena vuonna Girlschool lämmitteli myös Alice Cooperia
Espanjassa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Girlschool on esiintynyt
lukuisilla rockfestivaaleilla. Lämmittelijänä yhtye on toiminut muun muassa
Heaven & Hellille vuonna 2007 ja Diolle seuraavana vuonna. Kelly Johnson
menehtyi syöpään 15. heinäkuuta 2007. Muistokonsertti hänelle soitettiin
samaisen vuoden elokuussa Soho Revuessa Lontoossa. Paikalla oli lukuisia
Johnsonin ystäviä ja vanhoja Girlschoolin jäseniä. Muistokonserttia seurasi
syöpätutkimusta tukenut esiintyminen Rock of Ages – festivaalilla Tamworthissa
samaisen vuoden syyskuussa.
Lokakuussa 2008 julkaistu uusi albumi Legacy saavutti hyvät arvostelut.
Musiikillisesti se oli varsin monipuolinen ja mukana oli monia vierailijoita
esimerkiksi Heaven & Hellistä, Twisted Sisteristä ja Motörheadista. Albumin
kappale Legend oli omistettu Kelly Johnsonille. 30-vuotista olemassaoloaan
Girlschool juhlisti 16. joulukuuta Astoria 2 Lontoossa. Samaisena vuonna
Girlschool oli monien muiden tavoin mukana saksalaisen hardrockarin Doro
Peschin singlellä Celebrate. Kiertue Euroopassa kanadalaisen Anvilin kanssa oli
vuorossa vuonna 2010. Vuonna 2011 yhtye levytti uusiksi vuoden 1981
klassikkoalbuminsa Hit and Run nimellä Hit and Run-Revisited. Se julkaistiin
26. syyskuuta ja juhlisti originaalin pitkäsoiton 30-vuotista olemassaoloa.
Keikkailun osalta edelleen varsin aktiivinen Girlschool on konsertoinut viime vuosina myös Suomessa Nosturissa ja Virgin Oilissa. Alkuvuodesta 2015 Girlschool nauhoitti uuden albuminsa Guilty As Sin tuottaja Chris Tsangaridesin kanssa. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa ja itsenäisyyspäivänä 2015 Girlschool lämmitteli Motörheadia Harwall-Areenalla. Tammikuun lopussa 2019 Enid Williamsin ilmoitettiin jättäneen Girlschoolin toistamiseen ja jo 80-luvun loppupuolella yhtyeessä vaikuttanut Tracey Lamb otti hänen paikkansa. 21.- 23. marraskuuta 2019 Girlschoolilla oli minirundi Suomessa. Yhtye heitti keikat Tampereella, Oulussa ja Kouvolassa. Girlschoolin jäsenistöä kuultiin taustavokalisteina 27. helmikuuta 2023 ilmestyneellä, saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuvan Alcatraz -yhtyen singlellä Don't Get Mad Get Even. 25. huhtikuuta Girlschool ilmoitti julkaisevansa heinäkuussa uuden albuminsa WTFortyfive?, joka on yhtyeen ensimmäinen tuoretta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto kahdeksaan vuoteen. Samaisena päivänä yhtyeeltä ilmestyi uusi single Are You Ready, ja siitä työstetty musiikkivideo.
tiistai 14. lokakuuta 2014
Keskiviikon klassikko:Kulttiyhtyeen pitkä ja mutkainen tie
San franciscolainen Grateful Dead on eräs rockin historian
kiehtovimmista yhtyeistä. Sen ydinryhmän muodostivat kitaristi/laulajat Jerry
Garcia ja 16. lokakuuta 67 vuotta täyttävä Bob Weir, basisti Phil Lesh sekä rumpalit Bill Kreutzmann ja Mickey Hart. Runsaimmin yhtyeessä vaihtuivat nyttemmin
edesmenneet kosketinsoittajat. Heistä mainittakoon Ron Pigpen McKernan, Keith
Godhaux, joka Donna-vaimoineen oli osa Grateful Deadia vuodesta 1972 lähtien,
sekä vuonna 1979 yhtyeeseen liittynyt ja yksitoista vuotta siinä vaikuttanut Brent Mydland. Grateful Deadilla on maine eräänä psykedeelisen rockin
keskeisimmistä edustajista. Yhtyeen pitkäsoitoista kyseistä tyylisuuntaa
edustavat selkeimmin sen tuotannon toinen ja kolmas pitkäsoitto, eli vuoden
1968 Anthem of the Sun sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Aoxomoxoa. Yhtyeen
psykedeeelisimmän kauden päätti vuonna 1970 ilmestynyt ensimmäinen virallinen
konserttitaltiointi Live/Dead, jonka keskeisestä tuotannosta mainittakoon
kappale Dark Star.
70-luvun alkajaisiksi Grateful Dead siirtyi helpommin omaksuttavan
musiikillisen ilmaisun pariin. Pitkäsoittoja
Workingman’s Dead ja American Beauty verrattiin Crosby, Stills, Nash &
Youngiin. Niistä jälkimmäinen sisältää muun muassa yhtyeen vuoden 1970
keskeiset tapahtumat tekstissään yhteen niputtavan klassikkokappaleen Truckin’ sekä Phil Leshin puhuttelevan avausraidan Box of Rain.
1970-luvun alkupuolen livejulkaisuista vuoden 1971 tupla Grateful Dead sekä
tripla Europe ’72 edustavat yhtyettä laadukkaimmillaan. Vuonna 1973 Grateful Dead perusti oman
levy-yhtiönsä Grateful Dead Recordsin. Sen ensimmäinen julkaisu,
pitkäsoitto Wake of the Flood edustaa yhtyeen progressiivisempaa tyyliä, kuten
niin ikään kyseisen vuosikymmenen loppupuolella ilmestyneet ja niin ikään varsin tasokkaat albumit Blues for Allah sekä aivan erityisen
onnistunut Terrapin Station. Ennen niitä ilmestynyt kevyempi From the Mars Hotel on tulkittavissa American Beautyn sisarteokseksi ja sen huippuhetkiin lukeutuvat muun muassa tyylikäs balladi Ship of Fools ja upeasti svengaava U.S Blues.
Yhtyeen jäsenet olivat julkaisseet soololevyjään jo 70-luvun
alkupuolelta lähtien ja niiden julkaisutahti vain kiihtyi seuraavalla
vuosikymmenellä. 80-luvulla Grateful Deadiltä ilmestyi ainoastaan kaksi
studioalbumia; vuoden 1980 Go to Heaven sekä vuonna 1987 julkaistu tyylikäs
paluulevy In the Dark. Se sisälsi jopa yhtyeen tuotannossa varsin
harvinaislaatuisen singlehitin Touch of Grey.
In the Darkin myötä Grateful Deadista muodostui kotimaassaan
live-esiintyjänä suoranainen kassamagneetti. Grateful Deadin viimeinen
studioalbumi oli syksyllä 1989 ilmestynyt Built to Last. Johtohahmo Jerry
Garcian kuolema elokuussa 1995 oli yhtyeelle raskas isku, vaikka jäljelle
jääneet yhtyeen jäsenet jatkoivat toimintaansa kolme vuotta myöhemmin nimellä
The Other Ones ja vuonna 2003 nimellä The Dead. Muita yhtyeen jäsenten
keskeisiä tuoreempia kokoonpanoja ovat olleet Bob Weir & Rat Dog sekä Phil
Lesh & Friends.
lauantai 11. lokakuuta 2014
Sunnuntain extra:Hardrockin naaraskettu
Kaikkien aikojen keskeisimpiin naisten muodostamiin
hardrockyhtyeisiin lukeutuvan Vixenin ensimmäinen kokoonpano muodostui
kitaristi Jan Kuehnemundin ympärille vuonna 1980 Minnesotassa hänen
opiskeluaikanaan. Legendaarisen kokoonpanon jäsenistä ensimmäisenä mukaaan
liittyi solisti Janet Gardner Kuehnemundin vakuututtua hänen lauluäänestään Los
Angelesin rockklubiskenessä. Seuraava kiinnitys yhtyeeseen oli rumpali Roxy
Petrucci. Hän oli vaikuttanut sisarensa Maxinen kanssa yhtyeessä Madam X. Sen
lopetettua toimintansa Vixenin jäsenet lähettivät Roxylle demonauhan ja
muutamien jamisessioiden jälkeen hänestä tuli Vixenin uusi rumpali. Kvartetti
teki kappaleista Leave Me Alone, Waiting for You ja You Oughta Know by Now
koostuneen demon, jonka se lähetti EMI-levy-yhtiölle. Yhtiö kutsui yhtyeen
näyttökeikalle ja vakuuttui siinä määrin, että tuloksena oli levytyssopimus. Viimeinen
kiinnitys Vixenin legendaariseen kokoonpanoon oli basisti Share Pedersen, jonka
Janet löysi soittamasta Hollywoodissa.
Vixen ryhtyi työstämään debyyttialbumiaan, joka ilmestyi
syksyllä 1988. Richard Marx oli ollut mukana kirjoittamassa hitiksi
muodostunutta singleä Edge of A Broken Heart ja pitkäsoitolta lohkottiin myös
kaksi muuta pikkulevyä, eli Cryin’ ja Love Made Me. Vixenin debyytti myi yli
miljoona kappaletta. Seuraava vuosi yhtyeeltä kului pitkälti tien päällä. Vixen
lämmitteli Ozzy Osbournen, Scorpionsin ja Bon Jovin kaltaisia nimiä.
Musiikillisesti Vixeniä verrattiin viimeksi mainittuun ja yhtye soitti
kyseisenä vuotena Milton Keynesin festivaalilla. Sen pääesiintyjänä oli juuri
Bon Jovi ja muista yhtyeistä mainittakoon Skid Row ja Europe. Vixen heitti myös
debyyttikeikkansa Suomessa tammikuussa 1989 Helsingin jäähallissa Scorpionsin lämmittelijänä. Vixenin
kakkospitkäsoitto Rev It Up ilmestyi heinäkuussa 1990 ja nousi brittilistalla
kahdenneksikymmenenneksi. Kotimaassa Yhdysvalloissa levyn menestys ei kuitenkaan ollut
odotetun veroinen. Albumilta
lohkotiin kolme singleä; How Much Love, Love Is A Killer ja Not A Minute Too
Soon. Debyyttialbumiin verrattuna yhtyeen omien sävellysten määrä oli
kasvanut merkittävästi. Rev It Upin tiimoilta Vixen keikkaili Kissin ja Deep
Purplen lämmittelijänä. Jälkimmäisen kanssa Vixen saapui jälleen Helsingin
jäähalliin maaliskuussa 1991. Purple-kiertueen jälkeen Vixen laittoi kuitenkin
siltä erää pillit pussiin. Vuonna 1997
oli vuorossa ensimmäinen comeback. Petruccin ja Gardnerin seuraksi yhtyeeseen
liittyi Kuehnemundin paikalle kitaristi Gina Stile. Rana Ross basistinaan yhtye
keikkaili Yhdysvalloissa. Seuraavana vuonna ilmestyi tyylillisesti
aikaisemmasta Vixen-tuotannosta melko voimakkaasti eronnut albumi Tangerine,
jolla Gardner ja Stile olivat osallistuneet kaikkien kappaleiden työstämiseen.
Basistina levyllä vaikutti Mike Pisculli, mutta sen julkaisun jälkeisillä
keikoilla nelikielisen varressa oli Roxyn sisko Maxine. Kyseinen kokoonpano
hajosi kuitenkin jo samana vuonna. Legendaarisen line upin basisti
Share Pedersen liittyi Dogs D’ Amour-yhtyeeseen.
Vuonna 2001 oli Kuehnemundin vuoro elvyttää 20 vuotta aikaisemmin perustamansa yhtye. Mukana olivat Gardner, Petrucci ja basisti Pat Holloway. Paluu ei sujunut myönteisissä merkeissä ja pian Yhdysvaltoja kiersikin Vixen-kokoonpano, jossa Kuehnemund oli ainoa originaalijäsen. Vuonna 2006 kyseinen line up julkaisi uuden studioalbumin Live and Learn sekä Sweden Rockissa vuonna 2005 taltioidun livelevyn Extended Versions. Kyseinen Vixen-kokoonpano konsertoi myös Helsingissä ja Oulussa joulukuussa 2006. Vuoden 2012 lopussa legendaarisen Kuehnemundista, Gardnerista, Petruccista ja Pedersenistä koostuneen kokoonpanon oli tarkoitus palata yhteen. Tammikuussa 2013 vain päiviä ennen reunionin julkistamista Kuehnemundilla diagnosoitiin syöpä. Hän hävisi kamppailun yhdeksän kuukautta myöhemmin kymmenes lokakuuta. Jäljelle jääneet Vixenin jäsenet Gardner, Petrucci ja Pedersen päättivät jatkaa ja vuodesta 2014 lähtien ensisijaisesti Yhdysvalloissa onkin kiertänyt kitaristi Gina Stilellä täydennetty, kolmelta neljäsosaltaan klassisin Vixenin line up. Yhteiskeikat yhtye on heittänyt Lita Fordin ja Great Whiten kanssa. Vuonna 2017 yhtyeen soolokitaristiksi vaihtui Britt Lightning, alias Brittany Denaro. 16. tammikuuta 2019 Janet Gardner ilmoitti jättäneensä Vixenin. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Femme Fatale vaikuttanut Lorraine Lewis. Kahdeksas helmikuuta 2022 Share Ross ilmoitti pitävänsä taukoa Vixenistä. Hänen tilalleen tullut brasilialainen Julia Lage on Vixenin ensimmäinen jäsen, joka ei ole yhdysvaltalainen. Lisäksi hän on rockkitaristi Richie Kotzenin vaimo.
Vuonna 2001 oli Kuehnemundin vuoro elvyttää 20 vuotta aikaisemmin perustamansa yhtye. Mukana olivat Gardner, Petrucci ja basisti Pat Holloway. Paluu ei sujunut myönteisissä merkeissä ja pian Yhdysvaltoja kiersikin Vixen-kokoonpano, jossa Kuehnemund oli ainoa originaalijäsen. Vuonna 2006 kyseinen line up julkaisi uuden studioalbumin Live and Learn sekä Sweden Rockissa vuonna 2005 taltioidun livelevyn Extended Versions. Kyseinen Vixen-kokoonpano konsertoi myös Helsingissä ja Oulussa joulukuussa 2006. Vuoden 2012 lopussa legendaarisen Kuehnemundista, Gardnerista, Petruccista ja Pedersenistä koostuneen kokoonpanon oli tarkoitus palata yhteen. Tammikuussa 2013 vain päiviä ennen reunionin julkistamista Kuehnemundilla diagnosoitiin syöpä. Hän hävisi kamppailun yhdeksän kuukautta myöhemmin kymmenes lokakuuta. Jäljelle jääneet Vixenin jäsenet Gardner, Petrucci ja Pedersen päättivät jatkaa ja vuodesta 2014 lähtien ensisijaisesti Yhdysvalloissa onkin kiertänyt kitaristi Gina Stilellä täydennetty, kolmelta neljäsosaltaan klassisin Vixenin line up. Yhteiskeikat yhtye on heittänyt Lita Fordin ja Great Whiten kanssa. Vuonna 2017 yhtyeen soolokitaristiksi vaihtui Britt Lightning, alias Brittany Denaro. 16. tammikuuta 2019 Janet Gardner ilmoitti jättäneensä Vixenin. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Femme Fatale vaikuttanut Lorraine Lewis. Kahdeksas helmikuuta 2022 Share Ross ilmoitti pitävänsä taukoa Vixenistä. Hänen tilalleen tullut brasilialainen Julia Lage on Vixenin ensimmäinen jäsen, joka ei ole yhdysvaltalainen. Lisäksi hän on rockkitaristi Richie Kotzenin vaimo.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Lauantain pitkä:Brittien peruskoplan selkäranka
Lontoolainen The Who kuuluu ehdottomasti brittiläisen rockin
peruskoplaan Beatlesin, Stonesin, The Kinksin ja muutaman muun harvan ja
valitun kanssa. Kitaristi Pete Townshendin, basisti John Entwistlen (9.
lokakuuta 1944–27. kesäkuuta 2002), rumpali Keith Moonin (23. elokuuta 1946-7.
syyskuuta 1978) ja solisti Roger Daltreyn muodostama kvartetti aloitti
modyhtyeenä ja sen 60-lukuisesta tuotannosta muistetaan ensisijaisesti joukko
legendaarisia singlehittejä, joista mainittakoon Can’t Explain, Anyway Anyhow
Anywhere, kaikkien aikojen ensimmäiseksi punkbiisiksikin tituleerattu,
todellinen anthem My Generation, Substitute, I Can See For Miles sekä Magic
Bus. Yhtyeen varhaisista pitkäsoitoista debyytti My Generation edusti onnistuneesti
rhythm and bluesia ja vuoden 1967 The Who Sell Out oli rakennettu
radio-ohjelman muotoon. Vuonna 1969 ilmestyi The Whon ensimmäinen rockooppera,
Tommy, joka leimasikin yhtyeen uraa seuraavat puolitoista vuotta. Tuplan
keskeisimpiin kappaleisiin lukeutuvat Pinball Wizard, See Me Feel Me sekä I’m
Free. Vuoden 1970 helmikuussa The Who äänitti kaikkien aikojen livelevyihin
kevyesti kuuluvan Live at Leedsin. Alkuperäinen kuudesta kappaleesta koostuva
vinyyli sisältää runsaasti liitteitä. 70-lukua voinee kuitenkin pitää The Whon keskeisimpänä
vuosikymmenenä. Vuonna 1971 ilmestyi yhtyeen useasti parhaaksi kohotettu
studioalbumi Who’s Next, jonka klassikkokappaleista mainittakoon
balladiklassikko Behind Blue Eyes, uljas päätösraita Won’t Get Fooled Again, lähes
yhtä komea avaus Baba O’ Riley sekä John Entwistlen käsialaa oleva rockrypistys
My Wife. Entwistle julkaisi myös Whon jäsenistä ensimmäisenä sooloalbumin Smash
Your Head Against the Wall samaisena vuonna. Townshendin debyyttisoolo ilmestyi
vasta seuraavana vuonna, vaikka se oli harhaanjohtavasti nimetty Who Came
Firstiksi. Vuonna 1972 ilmestyi niin ikään Entwistlen kakkossoolo Whistle
Rhymes, joka on ehkä hänen parhaansa.
Vuonna 1973 julkaistiin täysin Pete Towshendin käsialaa ollut
The Whon toinen rockooppera Quadrophenia. Sen aiheena olivat modit, jotka
hieman vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin olivat olleet The Whon suurimpia
diggareita. Quadrophenia koostui edeltäjäänsä selkeämmin itsenäisistä
kappaleista ja tupla-albumin klassikoista mainittakoon The Real Me, The Punk
and the Godfather, singlebiisiksi valikoitunut 5.15, Bell Boy, Dr. Jimmy sekä
suorastaan majesteetillinen päätöskappale Love Reign O’er Me. Vuonna 1975
ilmestynyt Who by Numbers koostui ensisijaisesti vahvasta kitararockista, ja
sen huippuhetkiin lukeutuivat Dreaming from the Waistin, How Many Friendsin ja
Entwistlen käsialaa olleen Success Storyn kaltaiset raidat. Vuonna 1977
ilmestyi Pete Townshendin ja Small Facesin toisen johtohahmon Ronnie Lanen
erinomainen yhteinen albumi Rough Mix. Vuoden 1978 Who-pitkäsoitosta Who Are
You muodostui yhtyeen kyseisen vuosikymmenen suurin menestys, mutta tähän
vaikutti osaltaan Keith Moonin kuolema. Vuonna 1979 Whosta valmistui erinomainen dokumenttielokuva The Kids Are Alright. Moonin tilalle otettiin Small Facesissä
ja Facesissä aikaisemmin vaikuttanut Kenny Jones. Hänen aikaisistaan The Whon
pitkäsoitoista vuoden 1981 Face Dances onnistui vielä mainiosti ja sisälsi myös singlehitin You Better, You Bet. Sen
seuraajalla, seuraavana vuonna ilmestyneellä It’s Hardilla oli silläkin vielä
hetkensä. Tuoreempia Who-julkaisuja edustavat esimerkiksi vuoden 1989 boxi Join
Together, jolla yhtyettä edustavat enää Townshend, Entwistle ja Daltrey.
Viimeisin The Who-albumi on vuoden 2006 Endless Wire. Townshendin ja Daltreyn
lisäksi yhtyeen myöhäisemmässä kokoonpanossa ovat vaikuttaneet esimerkiksi Ringo Starrin poika
Zak Starkey rummuissa ja koskettimissa muun muassa legendaarisessa
Free-yhtyeessä sen loppuvaiheesssa mukana ollut kosketinsoittaja John ”Rabbit”
Bundrick. Roger Daltrey on viimeksi tehnyt menestyksekkään yhteislevyn Going Back Home Dr.
Feelgoodin legendaarisimman kitaristin Wilko Johnsonin kanssa. Erityisesti The
Whon 70-luvun keskeisimmät työt edustavat brittiläistä rockmusiikkia lähes
laadukkaimmillaan ja yhtyeen vaikutus huomattavaan joukkoon myöhäisempiä rockyhtyeitä on huomattava.
tiistai 7. lokakuuta 2014
Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeistä
New yorkilainen Ramones, jonka klassisimman kokoonpanon
muodostivat solisti Joey Ramone (Jeffrey Hyman 19.5.1951–15.4.2001), kitaristi
Johnny Ramone (John William Cummings 8.10.1948–15.9.2004), basisti Dee Dee
Ramone (Douglas Glenn Colvin 18.9.1951–5.6. 2002) ja rumpali Tommy Ramone
(Thomas Erderlyi 29.1.1949–11.7. 2014) edustivat pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta vaikutteiltaan esimerkiksi
classic rockia, surfmusiikkia, tyttöyhtyeiden soundia ja poppia mainiosti
hyödyntänyttä punkrockia. Biisintekijänä Dee Dee oli yhtyeen jäsenistä kaikkein
keskeisin. Ramonesin neljä ensimmäistä studioalbumia, eli vuosien 1976 ja 1978 välillä ilmestyneet pitkäsoitot Ramones, Leave Home,
Rocket to Russia sekä Road to Ruin ovat kaikki kiistattomia klassikkolevyjä. Niiden
biisiaarteistosta mainittakoon pikaisesti Blitzkirieg Bopin, Gimme Gimme Shock
Treatmentin, jopa pieneksi hitiksi muodostuneen Sheena is a Punk Rockerin ja
Rockaway Beachin kaltaiset kultahiput.
Albumeista viimeisimpään, joka sisältää muun muassa mitä onnistuneimmat poprallit I
Wanna Be Sedated ja She’s the One, ehdittäessä Tommy Ramone oli ehtinyt vaihtua
Marc Belliin, eli Marky Ramoneen. Yhtyeen 70-luvun julkaisut päätti vasta
vuonna 1979 julkaistu, mutta jo vuoden 1977 lopussa äänitetty, kaikkien aikojen
konserttitaltiointeihin lukeutuva tupla-albumi It’s Alive.
Ramonesin 80-luvun käynnisti legendaarisen tuottajan Phil
Spectorin kanssa työstetty End of the Century, joka sisälsi muun muassa hitit
Do You Remember Rock N’ Roll Radio ja Baby I Love You. Niistä jälkimmäinen oli
cover The Ronettesin 60-luvun alkupuolen hitistä. Ramojen 80-lukua edustivat
muilta osin laadukkaimmillaan vuonna 1981 ilmestynyt ja popimpaa tyyliä onnistuneesti
edustanut, Graham Gouldmanin tuottama albumi Pleasent Dreams sekä vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt ja tasaisen
vahvasta kappalemateriaalista koostunut pitkäsoitto Too Tough to Die. Tuoreemmasta Ramonesin
tuotannosta kiistattomaksi klassikoksi on kohotettu erityisesti vuoden 1992 albumi
Mondo Bizarro, joka sisältää muun muassa unohtumattoman singlehitin Poison Heart.
Ramones ei ollut koskaan puhtaasti pelkästään punk, mutta vaikutteidensa laaja-alaisuudessa se innoitti lukemattomat muusikonalut
tarttumaan instrumentteihin ja luomaan. Myös varhaistuotantonsa tekstien
hauskassa ja harkitussa kieroutuneisuudessa Ramones on eräs kaikkien aikojen
kiehtovimmista rockyhtyeistä. Ramonesin vaikutus myös kotimaiseen punkrockiin,
erityisesti Eppu Normaalin varhaistuotantoon, Ne Luumäet -yhtyeeseen sekä Tumppi Varoseen on kiistaton.
Vaikka yhtyeen tuotannon keskeisimmät merkkiteokset ajoittuivat 70-luvulle, säilytti
se tasonsa melkoisen laadukkaana myös myöhäisemmän tuotantonsa osalta.
perjantai 3. lokakuuta 2014
Sunnuntain extra:Eräs kakkosdivarin parhaista
Veljesten Lolly ja Pat Vegas luotsaama Redbone oli eräs
1970-luvun kiehtovimmista suosiollisesti kakkosdivariin jääneistä rockyhtyeistä. Kaksikolla oli
takanaan merkittävä musiikillinen ura jo ennen Redbonen vuonna 1968
tapahtunutta perustamista. He olivat muun muassa olleet kirjoittamassa
kappaletta Niki Hokey, joka kuului Bobbie Gentryn ja Aretha
Franklinin levytysohjelmistoon. Samainen mainio svenginumero löytyy myös Redbonen vuonna 1970
ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Yhtyeen kuuluisimpaan kokoonpanoon kuuluivat
Vegasin veljesten lisäksi kitaristi Tony Bellamy ja rumpali Pete De Poe.
Redbonen musiikki oli mainio mikstuura ensisijaisesti cajun- ja funkvaikutteita.
Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Redbone ja Potlach olivat
musiikillisessa ilmaisussaan Redbonen myöhäisempiä pitkäsoittoja rivakampia.
Niistä jälkimmäinen sisälsi debyyttihitiksi muodostuneen kappaleen Maggie.
Lopullinen läpimurto oli vuonna 1971 ilmestynyt kolmas albumi Witch Queen of New Orleans, jonka nimikappale nousi Billboardin listalla sijalle 21.
Vuonna 1972 ilmestynyt pitkäsoitto Already Here jatkoi
laadukasta tasoa, tosin hieman aikaisempaa kevyemmällä musiikillisella
otteella. Albumin huippuhetkiin lukeutuu muun muassa todella upea slovari Power
(Prelude to a Means) Vuonna 1973 Redbone julkaisi poliittisesti orientoituneen
singlensä We Were All Wounded at Wounded Knee. Samaisena vuotena ilmestyneen
albumin Wovoka huippuihin lukeutuu erityisesti nimiraita ja singlenä
julkaistu Come and Get Your Love nousi Billboardin listalla singlenä aina
neljänneksi ja saavutti 24 listaviikollaan kultalevyn huhtikuussa 1974.
Kyseisellä pitkäsoitolla yhtyeen rumpaliksi vaihtui Butch Rillera. Vuoden 1974 albumi Beaded Dreams through Turquoise Eyes edusti sekin vielä varsin hyvää tasoa.
Vuonna 1977 Redbone julkaisi vaihtuneella kokoonpanolla pitkäsoiton Cycles. Vegasin
veljekset olivat toki edelleen mukana. Samaisena vuonna yhtye äänitti
livelevyn, joka julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1994. Pat Vegasin johtamana
Redbone keikkailee edelleen silloin tällöin. Vuonna 2005 ilmestyi albumi One
World. Tony Bellamy menehtyi joulupäivänä 2009 ja Lolly Vegas kuoli
kurkkusyöpään 4. maaliskuuta 2010. Erinomaisen käsityksen Redbonen tuotannosta
tarjoaa kokoelma Come and get Your Redbone.
torstai 2. lokakuuta 2014
Lauantain pitkä:Rockin ensimmäinen kuningatar
Teksasin Port Arthurissa syntynyt Janis Joplin (19.
tammikuuta 1943- 4. lokakuuta 1970) oli huomattavat bluesvalmiudet omannut
laulajatar. Vaikean nuoruusiän jälkeen hän siirtyi hengenheimolaistensa pariin
San Franciscoon, missä teki demonauhoituksia muun muassa Jefferson Airplanen kitaristin
Jorma Kaukosen kanssa. Niiden joukossa oli muun muassa varhainen näkemys
kappaleesta Turtle Blues. Joplinin solistin kyvyt herättivät paikallistasolla
ansaitsemaansa huomiota ja vuonna 1966 hän liittyi psykedeelistä rockia edustaneeseen
yhtyeeseen Big Brother and the Holding Company. Yhtyeen seuraavana
vuonna ilmestynyt debyyttialbumi ei vielä ollut kovin suuri menestys, eikä
Janis vaikuttanut siinä vielä leadvokalistina kaikilla raidoilla. Tyylisuuntansa
edustajana pitkäsoitto oli kuitenkin varsin pätevä ensinäyttö ja sen
keskeisistä kappaleista mainittakoon Light is Faster than Sound sekä Joplinin sovittama traditionaali Down on
Me. Monien muiden keskeisten rockin tekijöiden tavoin Montereyn popfestivaalit merkitsivät lopullista
läpimurtoa myös Big Brother and the Holding Companylle. Yhtyeen seuraavana vuonna
ilmestynyt kakkospitkäsoitto Cheap Thrills nousi kotimaassaan listakärkeen. Sen
tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat coverkappaleet Piece of My Heart,
Summertime ja Ball and Chain. Myös Turtle Blues pääsi Cheap Thrillsillä mukaan
levytysohjelmistoon. Myöhemmin julkaistuista Big Brotherin
konserttitaltioinneista mainittakoon Winterland Ballroomissa huhtikuussa 1968
taltioitu Live at Winterland, joka sisältää varsin onnistuneita näkemyksiä
yhtyeen kummankin pitkäsoiton kappaleista.
Big Brotherin jätettyään Joplin muodosti uuden yhtyeen The
Kozmic Blues Band. Sessiomuusikoiden
lisäksi siihen kuuluivat Big Brother & The Holding Companyn kitaristi Sam
Andrew sekä tuleva Full Tilt Boogie Bandin basisti Brad Campbell. Kyseinen
kokoonpano esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla 16. elokuuta 1969, mutta
monien paikalla olijoiden mukaan Joplinin esiintyminen ei ollut Montereyn
veroinen. The Kozmic Blues Bandin kanssa työstetty pitkäsoitto I’ve Got Dem All
Kozmic Blues Again, Mama! ilmestyi kyseisen vuoden syyskuussa. Se saavutti kultalevyn, mutta
albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Pitkäsoitolla on vaikutteita soulmusiikista ja
puhallinsektio värittää useita albumin kappaleista. Levyn huippuhetkiin
kuuluvat ainakin Try (Just A Litte Bit Harder), cover The Chantells-yhtyeen
60-luvun alun hitistä Maybe sekä sielukkuutta huokuva päätösraita Work Me, Lord.
Big Brotherin kanssa Joplin heitti onnistuneet paluukeikat huhtikuussa 1970 San Franciscon Fillmore Westissä sekä Winterlandissä. Uusi yhtye Full Tilt Boogie
Band aloitti keikkailun samaisen vuoden toukokuussa. Kesä-heinäkuussa Joplin
yhtyeineen oli mukana ympäri Kanadaa kiertäneessä Festival Expressissä, jonka
muista esiintyjistä mainittakoon Grateful Dead, The Band, Ten Years After sekä
Delaney and Bonnie. Joplinin viimeisiin keikkoihin lukeutui kaksi esiintymistä
Dick Cavett Showssa 25. kesäkuuta sekä 3. elokuuta. Viimeinen keikka oli 12.
elokuuta Harvard Stadiumilla Bostonissa. Elo-syyskuussa 1970 Full Tilt Boogie
Band harjoitteli ja myös levytti uutta tuotantoa ensisijaisesti The Doorsin kanssa
tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Paul A. Rothchildin kanssa. Vaikka Joplin
menehtyi heroiinin yliannostukseen 4. lokakuuta, valmiiksi oli saatu
tarpeeksi materiaalia täyspitkää uutta albumia varten. Levyn kappaleista ainoastaan
Buried Alive in the Blues jäi vaille vokaaliosuuksia. Postuumisti julkaistusta
pitkäsoitosta Pearl muodostuikin Joplinin suurin menestys. Cover Kris
Kristoferssonin Me and Bobby McGeestä nousi singlenä aina listakärkeen ja
albumin klassikoihin lukeutuvat lisäksi ainakin Sladen vuotta myöhemmin onnistuneesti coveroima avausraita Move Over sekä Cry
Baby. Joplinin viimeiseksi levytykseksi jäi lokakuun ensimmäisenä nauhoitettu
Mercedec Bentz. Hänen jättämänsä musiikillinen perintö ja vaikutuksensa
useisiin artisteihin ja yhtyeisiin on kiistaton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)