torstai 30. lokakuuta 2014

Lauantain pitkä:Vähässä ajassa paljon aikaan saanut kitarismin klassikko


Kaikkien aikojen keskeisimpiin amerikkalaisyhtyeisiin lukeutuvaan The Allman Brothers Bandiin kuulunut kitaristi Duane Allman syntyi 20. marraskuuta 1946 Nashvillessa. Hänen veljensä Gregg syntyi runsasta vuotta myöhemmin. Gregg oppi kitaransoiton alkeet naapuriltaan ja myös Duane osoitti kiinnostuksensa kyseistä instrumenttia kohtaan aina tappeluihin asti. Niinpä veljesten äiti suostuikin hankkimaan Duanelle Gibson Les Paul Juniorin. BB Kingin konsertti oli niin Duanelle kuin Gregille valaiseva kokemus. Duane oppi kitaransoiton varsin nopeasti. Hän jättikin koulun kesken omistautuakseen soittotekniikkansa kehittämiseen. Veljekset aloittivat esiintymiset vuonna 1961 ja soittivat paikallistasolla useissa pikkubändeissä. The Escorts-yhtyeen riveissä he pääsivät soittamaan The Beach Boysin lämmittelijänä. The Escorts hajosi kuitenkin pian ja sen raunioista nousi uusi yhtye Allman Joys. Greggin valmistuttua Seabreezen High Schoolista Allman Joys aloitti säännöllisen keikkailun tukikohtinaan Nashville ja Missourin St. Louis.  Allman Joysista kehkeytyi toinen yhtye Hour Glass, joka siirtyi Los Angelesiiin alkuvuodesta 1967. Se levytti Liberty-levy-yhtiölle kaksi albumia, joihin ei itse ollut tyytyväinen. Liberty yritti nimittäin markkinoida bluesorientoitunutta yhtyettä popbändinä. Hour Glass hajosi alkuvuodesta 1968. Taj Mahalin inoittamana Duane alkoi soittaa slidekitaraa. Sen puitteissa hänen bravuurikseen muodostui ensiksi Blind Willie McTellin Statesboro Blues. Duanen työskentely Hour Glassin levyillä ja yhtyeen sessio Fame Studioilla Alabamassa herätti studioiden omistajan Rick Hallin kiinnostuksen ja niinpä Duane päätyikin soittamaan Wilson Pickettin pitkäsoitoitolle Hey Jude. Duanen työskentely albumin nimikappaleessa teki suuren vaikutuksen Atlantic Recordsin Jerry Wexleriin, kuten myös moniin muusikoihin Eric Clapton mukaan lukien. Duanesta tuli Fame studioiden sessiokitaristi. Wexler osti Duanen levytyssopimuksen Hallilta ja Duane päätyi soittamaan useiden Atlanticin artistien, kuten Aretha Franklinin, Laura Nyron, Otis Rushin, Percy Sledgen ja Delaneyn & Bonnien levyille.
Duane koki kuitenkin studiokitaristin pestin rajoittavana. Kuukaudet Alabamassa eivät kuitenkaan menneet hukkaan. Kenties merkittävintä oli tutustuminen rhythm and blues/jazz-rumpali Jaimoe Johansoniin. Kaksikon seuraksi liittyi Chicagossa syntynyt basisti Berry Oakley, joka joutui kuitenkin täyttämään velvollisuuksiaan yhtyeessä Second Coming, jonka jäsenistöön kuului myös kitaristi Dickey Betts. Duane ja Jamoie palasivat Floridaan. Siellä heidän seurakseen liittyi rumpali Butch Trucks. Pian seurasi kyseisen kolmikon sekä Dickey Bettsin ja kosketinsoittaja Reese Wynansin yhteinen jammailusessio. Gregg Allman palasi Los Angelesista ja korvasi Wynansin. The Allman Brothers Band oli syntynyt. Wynans puolestaan niitti 80-luvulla mainetta Stevie Ray Vaughan & Double Troublen riveissä. Muutamien kuukausien harjoittelun jälkeen Allman Brothers Band siirtyi Maconiin, Georgiaan lähelle manageri Phil Waldenia ja hänen Capricorn Sound studioitaan. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi nauhoitettiin New Yorkissa syyskuussa 1969 ja julkaistiin muutamaa kuukautta myöhemmin. Yhtyeen kakkoslevyä äänitettiin ahkeran keikailun lomassa Maconissa, Miamissa ja New Yorkissa. Elokuussa 1970 ilmestynyt Idlewind South merkitsi yhtyeelle uutta aluevaltausta nousemalla Billboardin listalle. Pitkäsoiton tuottajana esittäytyi ensisijaisesti legendaarinen Tom Dowd. Samoihin aikoihin Miamissa Duanelle tarjoutui myös tilaisuus osallistua Eric Claptonin uuden yhtyeen, pseudonymin taakse kätkeytyneen Derek & The Dominosin kiistattomaksi klassikoksi muodostuneen tupla-albumin Layla & The Other Assorted Lovesongs levytykseen. Hän oli mukana valtaosalla albumin kappaleista. Duanelle tarjottiin pysyvää paikkaa Derek & The Dominosissa. Hän ei kuitenkaan milloinkaan jättänyt Allman Brothers Bandia, vaikka soittikin Derekin kanssa ainakin kahdessa konsertissa joulukuussa 1970. Maaliskuussa 1971 The Allman Brothers Band levytti suureksi menestykseksi osoittautuneen livetuplan At Fillmore East. Duane osallistui myös huomattavaan määrään erilaisia studiosessioita.  Hän menehtyi traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa Maconissa Allman Brothersin toiminnan lyhyen tauon aikana 29. lokakuuta 1971. Allman Brothers päätti kuitenkin jatkaa ja julkaisi seuraavasi vuonna 1972 ilmestyneen pitkäsoiton Eat A Peach, jonka muutaman raidan levytyksessä Duane ehti vielä olla mukana.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Psykedeelisen rockin ikonitar


30. lokakuuta 1939 syntynyt Grace Slick, o.s. Wing, muistetaan ensisijaisesti yhtenä solisteista San Franciscon psykedeelisen rockin keskeisimpiin nimiin lukeutuneessa Jefferson Airplane-yhtyeessä sekä sen seuraajassa, jo kaupallisempaa tyyliä edustaneessa Jefferson Starshipissä. Highland Parkissa Illioisissa syntynyt Slick ehti asua Los Angelesissa ja San Franciscossa, ennen kuin hänen perheensä asettui Palo Altoon, Californiaan 50-luvun alussa. Samaisen vuosikymmenen lopussa hän opiskeli muun muassa Miamin yliopistossa. Slickin musiikillinen ura käynnistyi San Franciscossa vuonna 1964. Tuonaikaisen aviomiehensä Jerry Slickin ja tämän veljen Darbyn kanssa Grace perusti oman yhtyeen, jonka keskeisiin vaikuttajiin lukeutui niin ikään melkoisen vastikään perustettu Jefferson Airplane, jonka Matrixissä soittama keikka teki Graceen suuren vaikutuksen. Grace, Jerry ja Darby nimesivät yhtyeensä The Great Societyksi. Sen aktiivikausi käynnistyi syksyllä 1965 ja seuraavan vuoden alussa Great Societystä oli jo muodostunut suosittu esiintyjä Bayn alueella. Kesällä 1966 Great Society teki jo levytyksiä. Eräs niistä oli Somebody to Love, Darby Slickin sävellys, josta runsasta vuotta myöhemmin oli tuleva Jefferson Airplanen hitti. Great Society-versiolla Grace vastasi laulun lisäksi myös kitarasta ja pianosta.

Samaisen vuoden syksyllä Jefferson Airplanen originaali solisti Signe Toly Anderson jätti yhtyeen ja basisti Jack Casady pyysi Gracea hänen tilalleen. Slick otti pestin vastaan, sillä toisin kuin Great Society, Jefferson Airplane oli ammattilaisyhtye. Airplanen ohjelmistoon päätyi kaksi Great Societyn kappaletta; Somebody to Loven lisäksi White Rabbit, jonka Slick on maininnut kirjoittaneensa noin tunnissa ja jonka originaali Great Society-versio Gracen soittamine oboe-sooloineen erosi huomattavasti Jefferson Airplanen tekemästä näkemyksestä. Airplane muutti musiikillista tyyliään alkukauden folkrockista huomattavasti psykedeelisempään suuntaan. Syksyllä 1967 ilmestynyt yhtyeen toinen pitkäsoitto Surrealistic Pillow ja siltä poimitut, alun perin Great Societyn ohjelmistosta napatut singlebiisit osoittautuivat suuriksi menestyksiksi. Monien muiden aikakauden keskeisten nimien tavoin myös Jefferson Airplane teki lopullisen läpimurtonsa Monterey Popissa kesällä 1967. Myös yhtyeen muut 1960-luvun lopussa ilmestyneet studioalbumit After Bathing at the Baxters, Crown of Creation sekä Volunteers edustivat kaikki varsin laadukasta tasoa. Slickin käsialaa olleista keskeisistä kappaleista mainittakoon esimerkiksi Rejoyce, Greasy Heart, Lather sekä Eskimo Blue Day, joista viimeksi mainittu on tosin yhteistyötä Paul Kantnerin kanssa. Slickin ja Kantnerin yhdessä työstämistä pitkäsoitoista 1970-luvun alussa ilmestyneet Blows Against the Empire ja Sunfighter olivat varsin tasokkaita. Jefferson Airplanen viimeiset niin ikään 70-luvun alkuvuosina ilmestyneet albumit Bark ja Long John Silver eivät yksittäisistä laadukkaista kappaleista huolimatta olleet enää kokonaisuuksina edeltäjiensä veroisia.

Slickin debyyttisoolo Manhole ilmestyi vuoden 1973 lopussa. Seuraavana vuonna muotoutui uusi yhtye Jefferson Starship, jonka jäsenistöön entisist Jefferson Airplane-muusikoista kuuluivat Slick, Kantner sekä viimeisillä pitkäsoitoilla mukana olleet viulisti Papa John Creach ja rumpali John Barbata. Jefferson Starshipin suurimmaksi menestykseksi pitkäsoittojen osalta muodostui vuonna 1975 ilmestynyt Red Octopuss. Kymmenen vuoden aikana yhtye ehti julkaista kaikkiaan seitsemän albumia. 1980-luvun puolivälissä muodostui uusi yhtye Starship, jonka jäsenistä ainoastaan Slick oli vaikuttanut aikaisemmin Jefferson Airplanessa. Yhtye julkaisi kaksi albumia ja kolme suurta singlehittiä; We Built This City, Sara sekä Nothing’s Gonna Stop Us Now. Slick jätti Starshipin vuonna 1988. Seuraavana vuonna Jefferson Airplanen legendaarisin kokoonpano, johon Slickin, Kantnerin ja Casadyn lisäksi kuuluivat kitaristi Jorma Kaukonen ja solisti Marty Balin, palasi yhteen reunionin merkeissä. Ainoastaan rumpali Spencer Dryden ei ollut mukana. Jefferson Airplane julkaisi vuonna 1989 vielä nimeään kantaneen studioalbumin ja teki menestyksekkään kiertueen. Sen jälkeen Grace Slick on vetäytynyt musiikkibisneksestä ja keskittynyt piirtämiseen ja maalaamisen. Hän on eräs rockin historian keskeisimmistä naissolisteista, esiintyjistä ja biisintekijöistä.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Sunnuntain extra:Eräs vuoden 1967 kirkkaimmista klassikkolevyistä

Cream:Disraeli Gears

Toinen marraskuuta 1967 ilmestynyt rockin ensimmäisen superyhtyeen Creamin (Eric Clapton:kitara/laulu, Jack Bruce 14. toukokuuta 1943–25. lokakuuta 2014 basso/laulu) ja Ginger Baker:rummut) kakkospitkäsoitto Disraeli Gears on eräs kyseisen vuoden kiistattomista klassikkoalbumeista. Sen singlehitti Sunshine of Your Love myi yksinään yli miljoona kappaletta ja kyseessä on edelleen yleisestikin erinomaisesti aikaa kestänyt ja vahva albumikokonaisuus. Kummankin levypuoliskon avauskappaleet Strange Brew ja Tales of Brave Ulysses edustavat esimerkillisesti Claptonin kitaroinnilla kuorrutettua psykedeelistä rockia. Pitkäsoiton vimmaisin esitys on erinomaisen tiukkaa soittoa tarjoava SWLABR, joka on lyhenne sanoista She Was Like A Bearded Rainbow. Helisevän kitaroinnin hallitsema Dance the Night Away tekee tyylillisesti kunniaa The Byrds-yhtyeelle.

Disraeli Gearsin kirkkain mestariteos lienee silti tuottaja Felix Pappalardin ja tekstittäjä Gail Collinsin käsialaa oleva melodisen tyylittelyn mestariteos World of Pain. Jack Brucen We’re Going Wrong purkaa ihmismielen kaikkein synkimpiä tuntoja Brucen tulkinnan ja Claptonin kitaroinnin tehokkaana vuoropuheluna. Ginger Bakerin tekemä Blue Condition löntystelee nimensä veroisen veikeästi ja bluestaustaansa Cream tuo esiin erityisesti svengaavalla Take It Backillä ja erinomaisella näkemyksellä Blind Joe Reynoldsin kappaleesta Outside Woman Blues. Atlantic Studioilla New Yorkissa äänitetty Disraeli Gears nousi kotimaassaan viidenneksi, Yhdysvalloissa neljänneksi ja Suomessa aina listakärkeen. Myös molemmat Creamin konsertit Helsingin Kulttuuritalolla marraskuussa 1967 olivat loppuunmyytyjä. Disraeli Gearsin tuotannosta niillä kuultiin tosin ainoastaan Sunshine of Your Love sekä Taless of Brave Ulysses.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Lauantain pitkä:Eräs todellisista kitarasankareista


Pekka Johannes, eli Albert Järvinen (25.10.1950–24.3.1991) on kiistatta eräs maamme todellisista kitarasankareista. Hänen varhaisista yhtyeistään mainittakoon bluesyhtye Harp sekä Kristianin säestysbändi Poison. Vuonna 1970 Järvinen liittyi Remun kanssa Lido Salosen perustamaan Kalevala-yhtyeeseen, jonka riveissä hän ehti soittaa muun muassa vuonna 1970 ensimmäisessä Ruisrockissa. Levytysten osalta Järvisen debyytti oli Eero Raittisen soololp:llä  Eeron elpee kuultu soolo kappaleessa St. Louis Blues. Loppuvuodesta 1971 Järvinen oli mukana Eddie Boydin Euroopan-kiertueella.

Lopullista läpimurtoa Järviselle tuli merkitsemään Hurriganes, johon hän liittyi Ile Kallion tilalle. Vuoden 1973 satoa edustava debyyttialbumi Rock N’ Roll All Night Long myi jo kultalevyksi, mutta seuraavan vuoden jouluksi ilmestynyt Roadrunner on eräs kotimaisen rockin kiistattomista merkkipaaluista ja tähän mennessä albumia on myyty yli 170 000 kappaletta. Ensimmäisen Hurriganes-visiittinsä aikana Järvinen ehti tehdä keväällä 1974 ensimmäisen sooloalbuminsa Ride On, jossa solistina valtaosalla kappaleista oli Pave Maijanen. Studiosessioista mainittakoon Maaritin ja Muskan debyytit. Järvinen erosi Hurriganesista keväällä 1975. Hänen huhuttiin muun muassa liittyvän Rock N’ Roll Bandiin. Järvisen uudeksi yhtyeeksi muodostui kuitenkin basisti/solisti Pave Maijasen ja rumpali Ippe Kätkän kanssa kasattu Royals. Se ehti levyttää kaksi studioalbumia. Spring 76 myi kultaa ja laadullisesti varsin tasokas oli myös seuraavana vuonna ilmestynyt Out. Royalsin keskeisestä tuotannosta mainittakoon esimerkiksi kappaleet High, Rock Me, Kings of Power, todella onnistunut cover Jim Pembroken Just My Situationista sekä ainoastaan singlenä ilmestynyt Rolling Bones. Royalsin jäähyväiskeikalta Tavastialta keväällä 1978 julkaistiin tupla Royals Live, joka sisältää Royals-levytysten lisäksi runsaasti covereita sekä Ride onin kappaleiden livetulkintoja. Royalsin jälkeen Järvisen huhuttiin muun muassa liittyvän Dr. Feelgoodin Wilko Johnsonin tilalle. Myös Suomessa konsertoinut Elvis Costello olisi halunnut Järvisen yhtyeeseensä. Albert valitsi kuitenkin Dave Lindholmin Pen Lee-yhtyeen ja oli mukana sen vuonna 1978 ilmestyneellä pitkäsoitolla Nouveau.

Järvisen paluu Hurrgianesiin tapahtui keväällä 1979. Trio konsertoi menestyksekkäästi Ruotsissa ja Järvisen tuonaikaisista Ganes-pitkäsoitoista kultaa myynyt 10/80 merkitsi paluuta huipulle. Hurriganesin jälkeen Albert oli mukana Sleeppareissa, mutta keskittyi sen jälkeen Quips-yhtyeeseen, jossa solisteina olivat Harri Marstio ja Kalle Fält. Motörheadin Lemmyn kanssa tehtyä yhteistyötä edustaa vuonna 1984 ilmestynyt single Countdown. Antabuksen voimalla viinaa vastaan taistellut Järvinen ryhdistäytyi vuosikymmenen lopussa. Epäonnistunutta Hurriganes-comebackia seurasi marraskuussa 1988 erinomainen kakkossooloalbumi Braindamage or Still Alive ja sen timoilta tehtiin suurimmaksi osaksi varsin menestyksekäs kiertue, jolla mukana olivat muun muassa Pave Maijanen solisti/kitaristina muiden muusikoiden koostuessa ensisijaisesti entisistä Boycott-yhtyeen jäsenistä. Vuonna 1989 vuorossa oli lyhytikäinen, yhden maxisinglen julkaissut Albert Järvinen Bronx solistinaan Jore Marjaranta. Vuonna 1990 Albert lyöttäytyi yhteen Backsliders-yhtyeen kanssa ja levytti onnistuneesti uusiksi albumillisen vanhoja Hurriganes-klassikoita otsikolla Let’s Go Rocking Tonight. Sen tiimoilta tehtiin myös onnistunut kiertue. Elämänmuutos tapahtui kuitenkin Järvisen osalta liian myöhään. Erään kaikkien aikojen kitaristin sydän pysähtyi Lontoossa maaliskuussa 1991. Järvisen merkityksestä on todettu, ettei hänen olisi tarvinnut levyttää enää mitään vuoden 1974 jälkeen, sillä jo tuohonastisilla saavutuksillaan hän olisi ansainnut paikkansa kitaristien kaanonissa.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Kahden huippuyhtyeen basistin tarina


Basisti/laulaja Greg Ridley (23. lokakuuta 1941–19. marraskuuta 2003) muistetaan ensisijaisesti kahden varsin laadukkaan, mutta silti loppupeleissä suosiollisesti kakkosdivisioonaan jääneen brittiläisen rockyhtyeen nelikielisen taitajana. Vuonna 1964 Ridley ja Mike Harrison perustivat V.I.P.s-nimisen, bluespohjaista rockia soittaneen yhtyeen. Se lisäsi kokoonpanoonsa kitaristi Luther Grosvenorin ja amerikkalaisen kosketinsoittajan Gary Wrightin, vaihtoi nimekseen Spooky Tooth ja teki sopimuksen Island-levy-yhtiön kanssa. Yhtyeen alkuaikojen tyyli oli kombinaatio raskaampaa rockia ja progehtavia vaikutteita. Ridley ehti olla mukana yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla, vuonna 1968 ilmestyneellä debyytillä It’s All About Spooky Tooth ja seuraavana vuonna julkaistulla kakkosalbumilla Spooky Two. Niistä erityisesti jälkimmäinen on saavuttanut kulttiklassikon statuksen.

Alkuvuodesta 1969 hajonneen Small Facesin johtohahmo, kitaristi/laulaja Steve Marriott pyysi Ridleytä mukaan uuteen yhtyeeseensä, joka sai nimen Humble Pie. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät aikaisemmin The Herd-yhtyeessä vaikuttanut kitaristi/laulaja Peter Frampton sekä nuori rumpalilahjakkuus Jerry Shirley. Humble Pien kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa, hardrockin peruskiviä osaltaan muurannut As Safe as Yesterday Is ja akustisvoittoisempi Town and Country ehtivät molemmat ilmestyä vuoden 1969 aikana Immediate-levy-yhtiön kautta. 1970-luvun alussa Humble Pie siirtyi amerikkalaiselle A&M-yhtiölle ja alkoi rakentaa uraansa Yhdysvalloista käsin. Yhtyeen musiikillinen tyyli muuttui raskaammaksi ja aivan erinomaisen kuvan sen energisyydestä tarjoaa vuonna 1971 ilmestynyt livetupla Performance:Rockin the Fillmore, joka on ansaitusti kohotettu kaikkien aikojen laadukkaimpien konserttitaltiointien joukkoon. Sittemmin varsin menestyksekkään soolouran luonut Peter Frampton vaihtui aikaisemmin Bakerlossa ja Colosseumissa soittaneeseen Clem Clempsoniin. Hänen kautensa Humble Pien mestariteos oli vuoden 1972 pitkäsoitto Smokin’. Greg Ridley oli osa yhtyettä koko sen vuonna 1975 päättyneen varhaisuran ajan. Muutamien epäonnistuneiden bändiyritysten jälkeen Ridley jätti musiikkibisneksen.

14. huhtikuuta 2001 Ridley esiintyi Framptonin, Shirleyn ja Clempsonin kanssa ainutlaatuisessa Steve Marriottin kunniaksi järjestetyssä tribuuttikonsertissa. Marriott oli menehtynyt kymmentä vuotta aikaisemmin tulipalossa. Samaisen vuoden alussa Jerry Shirley oli pyrkinyt saamaan Humble Pien aloittamaan toimintansa uudelleen ja myös Ridleytä oli pyydetty mukaan. Uudeksi kitaristi/solistiksi hankittiin Bobby Tench ja rytmiryhmältään originaali Humble Pie julkaisi seuraavana vuonna pitkäsoiton Back on Track Sanctuary Recordsin kautta. Vuoden 2003 alussa seurasi lyhyt kiertue Saksassa, mutta se oli keskeytettävä Ridleyn sairastumisen vuoksi. Hän menehtyi Espanjassa keuhkokuumeeseen ja sitä seuranneisiin komplikaatioihin vain 56 vuoden ikäisenä. Jäljelle jäävät kuitenkin upeat musiikilliset muistot, kiitos Spooky Toothin ja Humble Pien.

maanantai 20. lokakuuta 2014

Sunnuntain extra:Syvän etelän rockin klassikon 70-luku

Jacksonvillestä kotoisin oleva Lynyrd Skynyrd on kenties kaikkein legendaarisin southern rockin edustaja. Sen 70-lukuisen kokoonpanon ydinryhmän muodostivat solisti Ronnie Van Zant, kitaristit Allen Collins, Gary Rossington ja Ed King, kosketinsoittaja Billy Powell, basisti Leon Wilkeson ja originaalirumpali Bob Burnsin korvannut Artimus Pyle. Lynyrd Skynyrdin vuoden 1973 elokuussa ilmestynyt debyyttialbumi Pronounced Lehnerd Skinnerd lienee eräs komeimmista esikoisista koko rockin historiassa. Sen biisiaarteistoon lukeutuvat muun muassa Simple Man sekä Allman Brothers Bandin legendaarisen kitaristin Duane Allmanin muistoa kunnioittava riipaiseva Free Bird. Albumin tuottajana kunnostautui rockin todellinen jokapaikanhöylä Al Kooper. Seuraavana vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Second Helping sisältää muun muassa varsinaisen debyyttihitin Sweet Home Alabaman muodossa. Albumin muita klassikoita edustavat The Needle and the Spoon, Working for MCA sekä erinomainen näkemys J. J. Calen Call Me the Breezestä.
Vuoden 1975 Nuthin Fancy on musiikillisesti varsin monipuolinen ja kiehtova kokonaisuus. Rankka Saturday Night Special, tyylillisesti Free-yhtyettä muistuttava On the Hunt sekä koskettava, balladinomaisempi, mutta kitaraosastoonsa ruutia löytävä Am I Losin’ nousevat pitkäsoitolta erityisesti esiin. Vuoden 1976 Gimme Back My Bullets jatkoi laadukasta tasoa ja sen huippuhetkistä mainittakoon nimiraita sekä Searching. Albumin tuotti legendaarinen Tom Dowd, joka ehti työskennellä lukuisten keskeisten yhtyeiden ja artistien kanssa Claptonista ja Allman Brothersista lähtien. Skynyrd täydensi vuonna 1976 kokoonpanoaan kitaristi Steve Gainesilla, joka ehti olla mukana jo samaisena vuonna Fox Theatressa taltioidulla erinomaisella livetuplalla Oncemore from the Road , joka tuttujen klassikoidensa lisäksi sisälsi muun muassa aikaisemmin levyttämättömän helmen Travelin Man. Vuonna 1977 Lynyrd Skynyrd ehti viimeistellä uuden pitkäsoiton Street Survivors, jonka kappaleista nostettakoon esiin esimerkiksi That Smell ja I Know A Little. 20. lokakuuta Ronnie Van Zant, Steve Gaines ja taustakuorossa laulanut Cassie Gaines saivat surmansa tuhoisassa lento-onnettomuudessa. Toivuttuaan yhtyeen jäljelle jääneet jäsenet perustivat Rossington Collins Bandin. Vuonna 1978 ilmestyi kiinnostava demorypäs Skynyrd’s First and…Last, jonka useilla raidoilla oli mukana yhtyeessä alkuvaiheessa vaikuttanut Rick  Medlocke. Vuonna 1998 mainitusta albumista ilmestyi laajennettu versio nimellä The Complete Muscle Shoals Album. Vuoden 1987 paluukiertueelta kasattiin livetupla Southern By the Grace of God. Ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt studioalbumi oli 1991. Kitaristi Gary Rossington oli yhtyeen ainoa originaalijäsen viides maaliskuuta 2023 ajoittuneeseen edesmenoonsa saakka.    

torstai 16. lokakuuta 2014

Lauantain pitkä:Rockin historian pitkäikäisin tyttökoulu

Lontoossa perustettu Girlschool on kaikkien aikojen pitkäikäisin naisista koostuva rockyhtye, joka jatkaa aktiivisesti toimintaansa yli 35 vuoden jälkeen. Girlschoolin esiaste oli vuonna 1975 perustettu yhtye Painted Lady, joka muotoutui kitaristi/laulaja Kim McAuliffen ja basisti Enid Williamsin ympärille. Yhtyeen hajottua päivätyöt pankkivirkailijana ja leipomossa eivät kiinnostaneet McAuliffea ja Williamsia, vaan he perustivat uuden yhtyeen keväällä 1978. Sen kokoonpanon täydensivät soolokitaristi Kelly Johnson ja rumpali Denise Dufort. Yhtyeen nimeksi vaihtui Girlschool Paul McCartneyn ja Wingsin vuoden 1977 hittisingle Mull of Kingtyren b-puolen mukaan. Yhtye lähti välittömästi tien päälle ja soitti keikkoja pienissä clubeissa paitsi Britanniassa, myös Irlannissa ja Ranskassa. Samaisen vuoden joulukuussa Girlschool julkaisi esikoissinglensä Take It All Away pienen itsenäisen levy-yhtiön City Recordsin kautta. Kappale kantautui Motörheadin johtohahmon Lemmy Kilmisterin korviin. Yhdessä managerinsa Doug Smithin kanssa Lemmy meni tsekkaamaan Girlschoolin keikan ja tarjosi yhtyeelle lämmittelyesiintyjän paikkaa Motörheadin Overkill-kiertueella keväällä 1979. Tästä alkoi yhä jatkuva ystävyys kyseisten yhtyeiden välillä. Motörheadin kanssa tehdyn kiertueen ja muutamien Budgie-yhtyeen kanssa soitettujen keikkojen jälkeen Doug Smithistä tuli myös Girlschoolin manageri. Hän tarjosi yhtyeelle koe-esiintymismahdollisuutta Bronze Recordsin kanssa. Bronzen artisteihin lukeutuivat esimerkiksi Motörhead ja Uriah Heep. Bronzen omistaja Gerry Bron vakuuttui Girlschoolin soittotaidosta ja levytyssopimus syntyi samaisen vuoden joulukuussa.

Girlschoolista muodostui osa 1970-luvun lopussa käynnistynyttä New Wave of British Heavy Metal-rockliikettä, jonka suosituimmaksi edustajaksi muodostui Iron Maiden. Girlschoolin voi todeta solmineen levytyssopimuksen juuri oikeaan aikaan ja yhtye alkoi saavuttaa ansaitsemaansa suosiota. Debyyttialbumiaan Girlschool alkoi levyttää huhtikuussa 1980 tuottaja Vic Mailen avustuksella. Hän vastasi muun muassa Dr. Feelgoodin kahden ensimmäisen klassikkoalbumin tuottamisesta. Girlschoolin debyytti Demolition ilmestyi samaisen vuoden kesäkuussa. Sen kymmenelle kappaleelle oli onnistuttu vangitsemaan yhtyeen raaka voima ja energia. Leadvokalistina levyllä kuultiin McAuliffen lisäksi Williamsia ja Johnsonia. Girlschool konsertoi Englannissa ja myös muualla Euroopassa sekä omillaan että Motörheadin ja Uriah Heepin kanssa. Äänitykset Demolitionin seuraajalle alkoivat joulukuussa 1980 edelleen Vic Mailen kanssa. Maile oli tässä välissä ehtinyt toimia tuottajana Motörheadin klasssikkoalbumilla Ace of Spades. Hän ehdottikin musiikillista yhteistyötä yhtyeiden välillä. Tuloksena oli ep St Valentine's Day Massacre. Se sisälsi coverin Johnny Kidd & The Piratesin kappaleesta Please Don’t Touch. Lisäksi Motörhead versioi Girlschoolin Emergency-kappaleen ja vastaavasti Girlschool Motörheadin Bomberin. Denise Dufort soitti rumpuja kaikilla kappaleilla, sillä Philty Animal Taylor toipui niskavammoista. Ep sijoittui viidenneksi brittilistalla helmikuussa 1981 ja samaisen vuoden joulukuussa se saavutti hopealevyn. Bändikaksikko esitti Please Don’t Touchin nimellä Headgirl BBC Onen Top of the Pops-ohjelmassa helmikuussa 1981. Myös tuolloin rumpalina oli Duffort.  Huhtikuussa 1981 ilmestyneestä Girlschoolin kakkosalbumista Hit and Run muodostui yhtyeen suurin menestys. Se sijoittui viidenneksi brittilistalla. Pitkäsoittoa seurasi loppuunmyyty Britannian kiertue ja lämmittelykonsertteja Black Sabbathin ja Rushin kaltaisille nimille. Girlschool vieraili Kanadassa heinäkuussa ja keikkailu huipentui elokuun lopussa kolmipäiväisille Readingin festivaaleille, jonka perjantai-illan Girlschool päätti. Alkuvuodesta 1982 seurasi Euroopan kiertue, konsertteja Japanissa sekä jälleen esiintymisiä Euroopassa Rainbown Difficult to Cure-kiertueen kakkosbändinä. Raskas kiertueaikataulu vaati kuitenkin veronsa ja ensimmäisenä yhtyeen jätti basisti Enid Williams, joka oli vielä mukana vuonna 1982 ilmestyneellä ep:llä Wildlife. Lemmyn kehotuksesta hänen tilalleen otettiin aikaisemmin punkyhtye Killjoysissa soittanut Gil Weston. Girlschoolin kolmannen pitkäsoiton, kesäkuussa 1982 ilmestyneen albumin Screaming Blue Murder tuotti muun muassa The Policen kanssa yhteistyötä tehnyt Nigel Gray. Se ei muodostunut edeltäjänsä veroiseksi menestykseksi. Girlschool laajensi keikkareviiriään Yhdysvaltoihin lämmitellen muun muassa Iron Maidenia ja Scorpionsia.
Girlschoolin seuraavan pitkäsoiton, vuoden 1983 lokakuussa ilmestyneen albumin Play Dirty tuottajina olivat 70-luvun alkupuolella huippusuositun glamrockyhtye Sladen biisintekijät Noddy Holder ja Jimmy Lea. Edeltäjiään kevyempää soundia edustanut pitkäsoitto sisälsi coverit Sladen kappaleista High & Dry ja Burning in the Heat of Love sekä myös singleksi poimitusta T Rexin 20:th Century Boysta. Kotimaassa albumi jäi top 50:n ulkopuolelle. Pitkäsoiton julkaisua seurasi promootiokiertue Yhdysvalloissa. Girlschool soitti clubeissa, mutta lämmitteli myös Quiet Riotia ja Blue Öyster Cultia. Alkuvuodesta 1984 kiertue-elämän väsyttämä Kelly Johnson jätti yhtyeen. Hänet korvasivat soolokitaristi Cris Bonacci ja solisti/kosketinsoittaja Jackie Bodimead, jotka kumpikin olivat vaikuttaneet hardrockyhtyeessä nimeltä She. Girlschool solmi sopimuksen Polygramin alamerkin Mercury Recordsin kanssa, jolle muun muassa The Runaways oli levyttänyt. Kosketinsoitinvetoinen pitkäsoitto Running Wild julkaistiin ainoastaan Yhdysvalloissa. Kyseisen aikakauden Lontoon-keikka julkaistiin VHS:nä nimellä Play Dirty Live. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin se näki päivänvalon DVD-formaatissa nimellä Live from London. Girlschool lämmitteli Hanoi Rocksia Britanniassa ja soitti Deep Purplen lämmittelijänä yhtyeen paluukiertueella ympäri Yhdysvaltoja. Vuoteen 1985 ajoittuivat myös kiertueet Intiassa ja Kaukoidässä. Niiden jälkeen Jackie Bodimead jätti yhtyeen ja keskittyi soolouraansa. Kvartetiksi typistynyt Girlschool palasi lähtöruutuun, raakaan ja siloittelemattomaan soundiin. Ainoa vokalisti oli jälleen Kim McAuliffe ja marras-joulukuussa 1985 Girlschool soitti kotimaassaan Blue Öyster Cultin lämmittelijänä.

Jälleen Lemmyn kehotuksesta Girlschool solmi levytyssopimuksen Doug Smithin uuden yhtiönGWR Recordsin kanssa. Yhtye alkoi välittömästi työstää uutta albumia Vic Mailen kanssa. Heinäkuussa 1986 ilmestynyt pitkäsoitto Nightmare at the Mapple Cross saavutti hyvät arvostelut, muttei noussut listoille. Albumin julkaisua seuranneella Euroopan kiertueella Girlschool lämmitteli skotlantilaista hardrocksuuruutta Nazarethia. Tammikuussa 1987 basisti Gil Weston-Jones erosi yhtyeestä. Hänen paikkansa otti nopeasti aikaisemmin Rock Goddesissa ja myös She-yhtyeessä vaikuttanut Tracey Lamb. Kyseinen vuosi Girlschoolilta kului viimeisimmän albumin promootiokiertueilla, ensin Yhdysvalloissa ja sitten pitkällä Euroopan-kiertueella Motörheadin kanssa. Seuraava pitkäsoitto Take A Bite ilmestyi lokakuussa 1988. Tyylillisesti albumi jatkoi onnistuneesti edeltäjänsä jalanjäljissä ja sitä seurasivat kiertueet Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Vuoden 1989 puolella Girlschool keikkaili Euroopassa Dion kanssa ja loppuvuodesta Venäjällä Black Sabbathin kera. Venäjältä paluun jälkeen GWR ei enää uusinut levytyssopimusta Girlschoolin kanssa. Vuonna 1990 yhtye teki ainoastaan Espanjan kiertueen. Samaisen vuoden joulukuussa McAuliffe, Bonacci, Dufort ja kuvioihin palannut originaali basisti Williams lyöttäytyivät yhteen Toyah Willcoxin kanssa. Nimellä She Devils he esiintyivät Women in Music-festivaalilla Lontoon Shawn teatterissa soittaen sekä Girlscholin että Toyahin tuotantoa. Vuonna 1992 Girlschool aktivoitui täydellä teholla. Basistiksi vaihtui Jackie Carrera ja yhtye julkaisi omaa nimeään kantavan ja itse tuottamansa pitkäsoiton samana vuotena. Sen jakelijana toimi pieni brittiläinen indie levy-yhtiö Communique Records. Vähäisempi näkyvyys merkitsi Girlschoolille eräänlaista kulttistatusta ja brittiläiselle tv-showlle Raw Powerille antamassaan haastattelussa yhtye mainitsi ottavansa vastaan kaikki mahdolliset keikkatarjoukset. Tracey Lamb palasi basson varteen ennen Amerikan kiertuetta.
Loppuvuodesta 1992 Cris Bonacci jätti yhtyeen ja ryhtyi työskentelemään tuottajana. Seuraavan vuoden alussa Kelly Johnson palasi yhtyeeseen yhdeksän Yhdysvalloissa vietetyn vuoden jälkeen. 80-luvun lopusta lähtien ilmestyneet erilaiset Girlschoolin kokoelma-albumit takasivat yhtyeelle edelleen riittävästi näkyvyyttä keikkamarkkinoilla ja se toimi usein brittiläisten saman tyylisuunnan yhtyeiden lämmittelijänä, joihin Motörheadin lisäksi lukeutui esimerkiksi Saxon. Vuonna 1995 Communique Records julkaisi Girlschool Liven, joka dokumentoi yhtyeen tuonaikaista mainiota keikkakuosia. Vanhojen helmien lisäksi se sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Knife ja Little Green Men. Girlschool jatkoi ahkeraa keikkailua 90-luvun loppuun. Sen huipentumana voidaan pitää Wacken Open Air Festivaalia kuudes elokuuta 1999. Girlschool oli kirjoittanut uutta materiaalia ja seuraavan pitkäsoiton äänitykset käynnistyivät syyskuussa 1998. Kokoonpanomuutokset ja keikkailua koskevat velvoitteet estivät kuitenkin albumin valmistumista. Johnson, jolla oli todettu syöpä, jätti yhtyeen vuonna 1999 ja Lamb seuraavana vuonna. Heidät korvasivat kitaristi Jackie Chambers ja orginaali basisti Enid Williams, joka palasi yhtyeeseen 18 vuoden jälkeen. Uusi pitkäsoitto 21:st Anniversary Not That Innocent ilmestyi viimein alkuvuodesta 2002. Ensisijaisesti albumi sisältää aikaisemman kokoonpanon kolme vuotta varhemmin tekemiä äänityksiä sekä kaksi kappaletta; Coming Your Way ja Innocent viimeisimmältä naisistolta.
Vuonna 2003 Girlschool oli mukana kokoelma-albumilla The Second Wave:25 Years of NWOBHM. Uutta tuotantoa sisältänyt seuraava studioalbumi Believe ilmestyi vuonna 2004. Koko yhtye oli osallistunut kappaleiden tekemiseen ja Chambers esittäytyi toisena leadvokalistina. Valitettavasti albumi oli huonosti markkinoitu ja niinpä se julkaistiinkin seuraavana vuonna uudelleen 2000-luvun Girlschool- konserteista koostetun DVD:n kanssa. Kesäkuussa 2005 Girlschool teki Britannian kiertueen Vixenin kanssa, jota seurasi marras-joulukuussa toinen vanhan kunnon Motörheadin kera. Samalla kyseessä olivat Motörheadin 30-vuotisjuhlat. Samaisena vuonna Girlschool lämmitteli myös Alice Cooperia Espanjassa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Girlschool on esiintynyt lukuisilla rockfestivaaleilla. Lämmittelijänä yhtye on toiminut muun muassa Heaven & Hellille vuonna 2007 ja Diolle seuraavana vuonna. Kelly Johnson menehtyi syöpään 15. heinäkuuta 2007. Muistokonsertti hänelle soitettiin samaisen vuoden elokuussa Soho Revuessa Lontoossa. Paikalla oli lukuisia Johnsonin ystäviä ja vanhoja Girlschoolin jäseniä. Muistokonserttia seurasi syöpätutkimusta tukenut esiintyminen Rock of Ages – festivaalilla Tamworthissa samaisen vuoden syyskuussa.

Lokakuussa 2008 julkaistu uusi albumi Legacy saavutti hyvät arvostelut. Musiikillisesti se oli varsin monipuolinen ja mukana oli monia vierailijoita esimerkiksi Heaven & Hellistä, Twisted Sisteristä ja Motörheadista. Albumin kappale Legend oli omistettu Kelly Johnsonille. 30-vuotista olemassaoloaan Girlschool juhlisti 16. joulukuuta Astoria 2 Lontoossa. Samaisena vuonna Girlschool oli monien muiden tavoin mukana saksalaisen hardrockarin Doro Peschin singlellä Celebrate. Kiertue Euroopassa kanadalaisen Anvilin kanssa oli vuorossa vuonna 2010. Vuonna 2011 yhtye levytti uusiksi vuoden 1981 klassikkoalbuminsa Hit and Run nimellä Hit and Run-Revisited. Se julkaistiin 26. syyskuuta ja juhlisti originaalin pitkäsoiton 30-vuotista olemassaoloa. Keikkailun osalta edelleen varsin aktiivinen Girlschool on konsertoinut viime vuosina myös Suomessa Nosturissa ja Virgin Oilissa Alkuvuodesta 2015 Girlschool nauhoitti uuden albuminsa Guilty As Sin tuottaja Chris Tsangaridesin kanssa. Mainittu pitkäsoitto ilmestyi samaisen vuoden marraskuussa ja itsenäisyyspäivänä 2015 Girlschool lämmitteli Motörheadia Harwall-Areenalla. Tammikuun lopussa 2019 Enid Williamsin ilmoitettiin jättäneen Girlschoolin toistamiseen ja jo 80-luvun loppupuolella yhtyeessä vaikuttanut Tracey Lamb otti hänen paikkansa. 21.- 23. marraskuuta 2019 Girlschoolilla oli minirundi Suomessa. Yhtye heitti keikat Tampereella, Oulussa ja Kouvolassa. Girlschoolin jäsenistöä kuultiin taustavokalisteina 27. helmikuuta 2023 ilmestyneellä, saman levy-yhtiön artisteihin lukeutuvan Alcatraz -yhtyen singlellä Don't Get Mad Get Even. 25. huhtikuuta Girlschool ilmoitti julkaisevansa heinäkuussa uuden albuminsa WTFortyfive?, joka on yhtyeen ensimmäinen tuoretta tuotantoa sisältävä pitkäsoitto kahdeksaan vuoteen. Samaisena päivänä yhtyeeltä ilmestyi uusi single Are You Ready, ja siitä työstetty musiikkivideo.          

tiistai 14. lokakuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Kulttiyhtyeen pitkä ja mutkainen tie


San franciscolainen Grateful Dead on eräs rockin historian kiehtovimmista yhtyeistä. Sen ydinryhmän muodostivat kitaristi/laulajat Jerry Garcia ja 16. lokakuuta 67 vuotta täyttävä Bob Weir, basisti Phil Lesh sekä rumpalit Bill Kreutzmann ja Mickey Hart. Runsaimmin yhtyeessä vaihtuivat nyttemmin edesmenneet kosketinsoittajat. Heistä mainittakoon Ron Pigpen McKernan, Keith Godhaux, joka Donna-vaimoineen oli osa Grateful Deadia vuodesta 1972 lähtien, sekä vuonna 1979 yhtyeeseen liittynyt  ja yksitoista vuotta siinä vaikuttanut Brent Mydland. Grateful Deadilla on maine eräänä psykedeelisen rockin keskeisimmistä edustajista. Yhtyeen pitkäsoitoista kyseistä tyylisuuntaa edustavat selkeimmin sen tuotannon toinen ja kolmas pitkäsoitto, eli vuoden 1968 Anthem of the Sun sekä seuraavana vuonna ilmestynyt Aoxomoxoa. Yhtyeen psykedeeelisimmän kauden päätti vuonna 1970 ilmestynyt ensimmäinen virallinen konserttitaltiointi Live/Dead, jonka keskeisestä tuotannosta mainittakoon kappale Dark Star.

70-luvun alkajaisiksi Grateful Dead siirtyi helpommin omaksuttavan musiikillisen ilmaisun pariin. Pitkäsoittoja Workingman’s Dead ja American Beauty verrattiin Crosby, Stills, Nash & Youngiin. Niistä jälkimmäinen sisältää muun muassa yhtyeen vuoden 1970 keskeiset tapahtumat tekstissään yhteen niputtavan klassikkokappaleen Truckin’ sekä Phil Leshin puhuttelevan avausraidan Box of Rain. 1970-luvun alkupuolen livejulkaisuista vuoden 1971 tupla Grateful Dead sekä tripla Europe ’72 edustavat yhtyettä laadukkaimmillaan. Vuonna 1973 Grateful Dead perusti oman levy-yhtiönsä Grateful Dead Recordsin. Sen ensimmäinen julkaisu, pitkäsoitto Wake of the Flood edustaa yhtyeen progressiivisempaa tyyliä, kuten niin ikään kyseisen vuosikymmenen loppupuolella ilmestyneet ja niin ikään varsin tasokkaat albumit Blues for Allah sekä aivan erityisen onnistunut Terrapin Station. Ennen niitä ilmestynyt kevyempi From the Mars Hotel on tulkittavissa American Beautyn sisarteokseksi ja sen huippuhetkiin lukeutuvat muun muassa tyylikäs balladi Ship of Fools ja upeasti svengaava U.S Blues.

Yhtyeen jäsenet olivat julkaisseet soololevyjään jo 70-luvun alkupuolelta lähtien ja niiden julkaisutahti vain kiihtyi seuraavalla vuosikymmenellä. 80-luvulla Grateful Deadiltä ilmestyi ainoastaan kaksi studioalbumia; vuoden 1980 Go to Heaven sekä vuonna 1987 julkaistu tyylikäs paluulevy In the Dark. Se sisälsi jopa yhtyeen tuotannossa varsin harvinaislaatuisen singlehitin Touch of Grey.  In the Darkin myötä Grateful Deadista muodostui kotimaassaan live-esiintyjänä suoranainen kassamagneetti. Grateful Deadin viimeinen studioalbumi oli syksyllä 1989 ilmestynyt Built to Last. Johtohahmo Jerry Garcian kuolema elokuussa 1995 oli yhtyeelle raskas isku, vaikka jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet jatkoivat toimintaansa kolme vuotta myöhemmin nimellä The Other Ones ja vuonna 2003 nimellä The Dead. Muita yhtyeen jäsenten keskeisiä tuoreempia kokoonpanoja ovat olleet Bob Weir & Rat Dog sekä Phil Lesh & Friends.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Sunnuntain extra:Hardrockin naaraskettu


Kaikkien aikojen keskeisimpiin naisten muodostamiin hardrockyhtyeisiin lukeutuvan Vixenin ensimmäinen kokoonpano muodostui kitaristi Jan Kuehnemundin ympärille vuonna 1980 Minnesotassa hänen opiskeluaikanaan. Legendaarisen kokoonpanon jäsenistä ensimmäisenä mukaaan liittyi solisti Janet Gardner Kuehnemundin vakuututtua hänen lauluäänestään Los Angelesin rockklubiskenessä. Seuraava kiinnitys yhtyeeseen oli rumpali Roxy Petrucci. Hän oli vaikuttanut sisarensa Maxinen kanssa yhtyeessä Madam X. Sen lopetettua toimintansa Vixenin jäsenet lähettivät Roxylle demonauhan ja muutamien jamisessioiden jälkeen hänestä tuli Vixenin uusi rumpali. Kvartetti teki kappaleista Leave Me Alone, Waiting for You ja You Oughta Know by Now koostuneen demon, jonka se lähetti EMI-levy-yhtiölle. Yhtiö kutsui yhtyeen näyttökeikalle ja vakuuttui siinä määrin, että tuloksena oli levytyssopimus. Viimeinen kiinnitys Vixenin legendaariseen kokoonpanoon oli basisti Share Pedersen, jonka Janet löysi soittamasta Hollywoodissa.

Vixen ryhtyi työstämään debyyttialbumiaan, joka ilmestyi syksyllä 1988. Richard Marx oli ollut mukana kirjoittamassa hitiksi muodostunutta singleä Edge of A Broken Heart ja pitkäsoitolta lohkottiin myös kaksi muuta pikkulevyä, eli Cryin’ ja Love Made Me. Vixenin debyytti myi yli miljoona kappaletta. Seuraava vuosi yhtyeeltä kului pitkälti tien päällä. Vixen lämmitteli Ozzy Osbournen, Scorpionsin ja Bon Jovin kaltaisia nimiä. Musiikillisesti Vixeniä verrattiin viimeksi mainittuun ja yhtye soitti kyseisenä vuotena Milton Keynesin festivaalilla. Sen pääesiintyjänä oli juuri Bon Jovi ja muista yhtyeistä mainittakoon Skid Row ja Europe. Vixen heitti myös debyyttikeikkansa Suomessa tammikuussa 1989 Helsingin jäähallissa Scorpionsin lämmittelijänä. Vixenin kakkospitkäsoitto Rev It Up ilmestyi heinäkuussa 1990 ja nousi brittilistalla kahdenneksikymmenenneksi. Kotimaassa Yhdysvalloissa levyn menestys ei kuitenkaan ollut odotetun veroinen. Albumilta lohkotiin kolme singleä; How Much Love, Love Is A Killer ja Not A Minute Too Soon. Debyyttialbumiin verrattuna yhtyeen omien sävellysten määrä oli kasvanut merkittävästi. Rev It Upin tiimoilta Vixen keikkaili Kissin ja Deep Purplen lämmittelijänä. Jälkimmäisen kanssa Vixen saapui jälleen Helsingin jäähalliin maaliskuussa 1991. Purple-kiertueen jälkeen Vixen laittoi kuitenkin siltä erää pillit pussiin.  Vuonna 1997 oli vuorossa ensimmäinen comeback. Petruccin ja Gardnerin seuraksi yhtyeeseen liittyi Kuehnemundin paikalle kitaristi Gina Stile. Rana Ross basistinaan yhtye keikkaili Yhdysvalloissa. Seuraavana vuonna ilmestyi tyylillisesti aikaisemmasta Vixen-tuotannosta melko voimakkaasti eronnut albumi Tangerine, jolla Gardner ja Stile olivat osallistuneet kaikkien kappaleiden työstämiseen. Basistina levyllä vaikutti Mike Pisculli, mutta sen julkaisun jälkeisillä keikoilla nelikielisen varressa oli Roxyn sisko Maxine. Kyseinen kokoonpano hajosi kuitenkin jo samana vuonna.  Legendaarisen line upin basisti Share Pedersen liittyi Dogs D’ Amour-yhtyeeseen.

Vuonna 2001 oli Kuehnemundin vuoro elvyttää 20 vuotta aikaisemmin perustamansa yhtye. Mukana olivat Gardner, Petrucci ja basisti Pat Holloway. Paluu ei sujunut myönteisissä merkeissä ja pian Yhdysvaltoja kiersikin Vixen-kokoonpano, jossa Kuehnemund oli ainoa originaalijäsen. Vuonna 2006 kyseinen line up julkaisi uuden studioalbumin Live and Learn sekä Sweden Rockissa vuonna 2005 taltioidun livelevyn Extended Versions. Kyseinen Vixen-kokoonpano konsertoi myös Helsingissä ja Oulussa joulukuussa 2006. Vuoden 2012 lopussa legendaarisen Kuehnemundista, Gardnerista, Petruccista ja Pedersenistä koostuneen kokoonpanon oli tarkoitus palata yhteen. Tammikuussa 2013 vain päiviä ennen reunionin julkistamista Kuehnemundilla diagnosoitiin syöpä.  Hän hävisi kamppailun yhdeksän kuukautta myöhemmin kymmenes lokakuuta. Jäljelle jääneet Vixenin jäsenet Gardner, Petrucci ja Pedersen päättivät jatkaa ja vuodesta 2014 lähtien ensisijaisesti Yhdysvalloissa onkin kiertänyt kitaristi Gina Stilellä täydennetty, kolmelta neljäsosaltaan klassisin Vixenin line up. Yhteiskeikat yhtye on heittänyt Lita Fordin ja Great Whiten kanssa. Vuonna 2017 yhtyeen soolokitaristiksi vaihtui Britt Lightning, alias Brittany Denaro. 16. tammikuuta 2019 Janet Gardner ilmoitti jättäneensä Vixenin. Hänen paikkansa otti aikaisemmin yhtyeessä Femme Fatale vaikuttanut Lorraine Lewis. Kahdeksas helmikuuta 2022 Share Ross ilmoitti pitävänsä taukoa Vixenistä. Hänen tilalleen tullut brasilialainen Julia Lage on Vixenin ensimmäinen jäsen, joka ei ole yhdysvaltalainen. Lisäksi hän on rockkitaristi Richie Kotzenin vaimo.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Lauantain pitkä:Brittien peruskoplan selkäranka


Lontoolainen The Who kuuluu ehdottomasti brittiläisen rockin peruskoplaan Beatlesin, Stonesin, The Kinksin ja muutaman muun harvan ja valitun kanssa. Kitaristi Pete Townshendin, basisti John Entwistlen  (9. lokakuuta 1944–27. kesäkuuta 2002), rumpali Keith Moonin (23. elokuuta 1946-7. syyskuuta 1978) ja solisti Roger Daltreyn muodostama kvartetti aloitti modyhtyeenä ja sen 60-lukuisesta tuotannosta muistetaan ensisijaisesti joukko legendaarisia singlehittejä, joista mainittakoon Can’t Explain, Anyway Anyhow Anywhere, kaikkien aikojen ensimmäiseksi punkbiisiksikin tituleerattu, todellinen anthem My Generation, Substitute, I Can See For Miles sekä Magic Bus. Yhtyeen varhaisista pitkäsoitoista debyytti My Generation edusti onnistuneesti rhythm and bluesia ja vuoden 1967 The Who Sell Out oli rakennettu radio-ohjelman muotoon. Vuonna 1969 ilmestyi The Whon ensimmäinen rockooppera, Tommy, joka leimasikin yhtyeen uraa seuraavat puolitoista vuotta. Tuplan keskeisimpiin kappaleisiin lukeutuvat Pinball Wizard, See Me Feel Me sekä I’m Free. Vuoden 1970 helmikuussa The Who äänitti kaikkien aikojen livelevyihin kevyesti kuuluvan Live at Leedsin. Alkuperäinen kuudesta kappaleesta koostuva vinyyli sisältää runsaasti liitteitä. 70-lukua voinee kuitenkin pitää The Whon keskeisimpänä vuosikymmenenä. Vuonna 1971 ilmestyi yhtyeen useasti parhaaksi kohotettu studioalbumi Who’s Next, jonka klassikkokappaleista mainittakoon balladiklassikko Behind Blue Eyes, uljas päätösraita Won’t Get Fooled Again, lähes yhtä komea avaus Baba O’ Riley sekä John Entwistlen käsialaa oleva rockrypistys My Wife. Entwistle julkaisi myös Whon jäsenistä ensimmäisenä sooloalbumin Smash Your Head Against the Wall samaisena vuonna. Townshendin debyyttisoolo ilmestyi vasta seuraavana vuonna, vaikka se oli harhaanjohtavasti nimetty Who Came Firstiksi. Vuonna 1972 ilmestyi niin ikään Entwistlen kakkossoolo Whistle Rhymes, joka on ehkä hänen parhaansa.

Vuonna 1973 julkaistiin täysin Pete Towshendin käsialaa ollut The Whon toinen rockooppera Quadrophenia. Sen aiheena olivat modit, jotka hieman vajaata kymmentä vuotta aikaisemmin olivat olleet The Whon suurimpia diggareita. Quadrophenia koostui edeltäjäänsä selkeämmin itsenäisistä kappaleista ja tupla-albumin klassikoista mainittakoon The Real Me, The Punk and the Godfather, singlebiisiksi valikoitunut 5.15, Bell Boy, Dr. Jimmy sekä suorastaan majesteetillinen päätöskappale Love Reign O’er Me. Vuonna 1975 ilmestynyt Who by Numbers koostui ensisijaisesti vahvasta kitararockista, ja sen huippuhetkiin lukeutuivat Dreaming from the Waistin, How Many Friendsin ja Entwistlen käsialaa olleen Success Storyn kaltaiset raidat. Vuonna 1977 ilmestyi Pete Townshendin ja Small Facesin toisen johtohahmon Ronnie Lanen erinomainen yhteinen albumi Rough Mix. Vuoden 1978 Who-pitkäsoitosta Who Are You muodostui yhtyeen kyseisen vuosikymmenen suurin menestys, mutta tähän vaikutti osaltaan Keith Moonin kuolema. Vuonna 1979 Whosta valmistui erinomainen dokumenttielokuva The Kids Are Alright. Moonin tilalle otettiin Small Facesissä ja Facesissä aikaisemmin vaikuttanut Kenny Jones. Hänen aikaisistaan The Whon pitkäsoitoista vuoden 1981 Face Dances onnistui vielä mainiosti ja sisälsi myös singlehitin You Better, You Bet. Sen seuraajalla, seuraavana vuonna ilmestyneellä It’s Hardilla oli silläkin vielä hetkensä. Tuoreempia Who-julkaisuja edustavat esimerkiksi vuoden 1989 boxi Join Together, jolla yhtyettä edustavat enää Townshend, Entwistle ja Daltrey. Viimeisin The Who-albumi on vuoden 2006 Endless Wire. Townshendin ja Daltreyn lisäksi yhtyeen myöhäisemmässä kokoonpanossa ovat vaikuttaneet esimerkiksi Ringo Starrin poika Zak Starkey rummuissa ja koskettimissa muun muassa legendaarisessa Free-yhtyeessä sen loppuvaiheesssa mukana ollut kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrick. Roger Daltrey on viimeksi tehnyt menestyksekkään yhteislevyn Going Back Home Dr. Feelgoodin legendaarisimman kitaristin Wilko Johnsonin kanssa. Erityisesti The Whon 70-luvun keskeisimmät työt edustavat brittiläistä rockmusiikkia lähes laadukkaimmillaan ja yhtyeen vaikutus huomattavaan joukkoon myöhäisempiä rockyhtyeitä on huomattava.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeistä


New yorkilainen Ramones, jonka klassisimman kokoonpanon muodostivat solisti Joey Ramone (Jeffrey Hyman 19.5.1951–15.4.2001), kitaristi Johnny Ramone (John William Cummings 8.10.1948–15.9.2004), basisti Dee Dee Ramone (Douglas Glenn Colvin 18.9.1951–5.6. 2002) ja rumpali Tommy Ramone (Thomas Erderlyi 29.1.1949–11.7. 2014) edustivat pelkistetystä ilmaisustaan huolimatta vaikutteiltaan esimerkiksi classic rockia, surfmusiikkia, tyttöyhtyeiden soundia ja poppia mainiosti hyödyntänyttä punkrockia. Biisintekijänä Dee Dee oli yhtyeen jäsenistä kaikkein keskeisin. Ramonesin neljä ensimmäistä studioalbumia, eli vuosien 1976 ja 1978 välillä ilmestyneet pitkäsoitot Ramones, Leave Home, Rocket to Russia sekä Road to Ruin ovat kaikki kiistattomia klassikkolevyjä. Niiden biisiaarteistosta mainittakoon pikaisesti Blitzkirieg Bopin, Gimme Gimme Shock Treatmentin, jopa pieneksi hitiksi muodostuneen Sheena is a Punk Rockerin ja Rockaway Beachin kaltaiset kultahiput.  Albumeista viimeisimpään, joka sisältää muun muassa mitä onnistuneimmat poprallit I Wanna Be Sedated ja She’s the One, ehdittäessä Tommy Ramone oli ehtinyt vaihtua Marc Belliin, eli Marky Ramoneen. Yhtyeen 70-luvun julkaisut päätti vasta vuonna 1979 julkaistu, mutta jo vuoden 1977 lopussa äänitetty, kaikkien aikojen konserttitaltiointeihin lukeutuva tupla-albumi It’s Alive. 

Ramonesin 80-luvun käynnisti legendaarisen tuottajan Phil Spectorin kanssa työstetty End of the Century, joka sisälsi muun muassa hitit Do You Remember Rock N’ Roll Radio ja Baby I Love You. Niistä jälkimmäinen oli cover The Ronettesin 60-luvun alkupuolen hitistä. Ramojen 80-lukua edustivat muilta osin laadukkaimmillaan vuonna 1981 ilmestynyt ja popimpaa tyyliä onnistuneesti edustanut, Graham Gouldmanin tuottama albumi Pleasent Dreams sekä vuosikymmenen puolivälissä ilmestynyt ja tasaisen vahvasta kappalemateriaalista koostunut pitkäsoitto Too Tough to Die. Tuoreemmasta Ramonesin tuotannosta kiistattomaksi klassikoksi on kohotettu erityisesti vuoden 1992 albumi Mondo Bizarro, joka sisältää muun muassa unohtumattoman singlehitin Poison Heart. Ramones ei ollut koskaan puhtaasti pelkästään punk, mutta vaikutteidensa laaja-alaisuudessa se innoitti lukemattomat muusikonalut tarttumaan instrumentteihin ja luomaan. Myös varhaistuotantonsa tekstien hauskassa ja harkitussa kieroutuneisuudessa Ramones on eräs kaikkien aikojen kiehtovimmista rockyhtyeistä. Ramonesin vaikutus myös kotimaiseen punkrockiin, erityisesti Eppu Normaalin varhaistuotantoon, Ne Luumäet -yhtyeeseen sekä Tumppi Varoseen on kiistaton. Vaikka  yhtyeen tuotannon keskeisimmät merkkiteokset ajoittuivat 70-luvulle, säilytti se tasonsa melkoisen laadukkaana myös myöhäisemmän tuotantonsa osalta.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Sunnuntain extra:Eräs kakkosdivarin parhaista

Veljesten Lolly ja Pat Vegas luotsaama Redbone oli eräs 1970-luvun kiehtovimmista suosiollisesti kakkosdivariin jääneistä rockyhtyeistä. Kaksikolla oli takanaan merkittävä musiikillinen ura jo ennen Redbonen vuonna 1968 tapahtunutta perustamista. He olivat muun muassa olleet kirjoittamassa kappaletta Niki Hokey, joka kuului Bobbie Gentryn ja Aretha Franklinin levytysohjelmistoon. Samainen mainio svenginumero löytyy myös Redbonen vuonna 1970 ilmestyneeltä esikoisalbumilta. Yhtyeen kuuluisimpaan kokoonpanoon kuuluivat Vegasin veljesten lisäksi kitaristi Tony Bellamy ja rumpali Pete De Poe. Redbonen musiikki oli mainio mikstuura ensisijaisesti cajun- ja funkvaikutteita. Yhtyeen kaksi ensimmäistä albumia, Redbone ja Potlach olivat musiikillisessa ilmaisussaan Redbonen myöhäisempiä pitkäsoittoja rivakampia. Niistä jälkimmäinen sisälsi debyyttihitiksi muodostuneen kappaleen Maggie. Lopullinen läpimurto oli vuonna 1971 ilmestynyt kolmas albumi Witch Queen of New Orleans, jonka nimikappale nousi Billboardin listalla sijalle 21.
Vuonna 1972 ilmestynyt pitkäsoitto Already Here jatkoi laadukasta tasoa, tosin hieman aikaisempaa kevyemmällä musiikillisella otteella. Albumin huippuhetkiin lukeutuu muun muassa todella upea slovari Power (Prelude to a Means) Vuonna 1973 Redbone julkaisi poliittisesti orientoituneen singlensä We Were All Wounded at Wounded Knee. Samaisena vuotena ilmestyneen albumin Wovoka huippuihin lukeutuu erityisesti nimiraita ja singlenä julkaistu Come and Get Your Love nousi Billboardin listalla singlenä aina neljänneksi ja saavutti 24 listaviikollaan kultalevyn huhtikuussa 1974. Kyseisellä pitkäsoitolla yhtyeen rumpaliksi vaihtui Butch Rillera. Vuoden 1974 albumi Beaded Dreams through Turquoise Eyes edusti sekin vielä varsin hyvää tasoa. Vuonna 1977 Redbone julkaisi vaihtuneella kokoonpanolla pitkäsoiton Cycles. Vegasin veljekset olivat toki edelleen mukana. Samaisena vuonna yhtye äänitti livelevyn, joka julkaistiin kuitenkin vasta vuonna 1994. Pat Vegasin johtamana Redbone keikkailee edelleen silloin tällöin. Vuonna 2005 ilmestyi albumi One World. Tony Bellamy menehtyi joulupäivänä 2009 ja Lolly Vegas kuoli kurkkusyöpään 4. maaliskuuta 2010. Erinomaisen käsityksen Redbonen tuotannosta tarjoaa kokoelma Come and get Your Redbone.

torstai 2. lokakuuta 2014

Lauantain pitkä:Rockin ensimmäinen kuningatar

Teksasin Port Arthurissa syntynyt Janis Joplin (19. tammikuuta 1943- 4. lokakuuta 1970) oli huomattavat bluesvalmiudet omannut laulajatar. Vaikean nuoruusiän jälkeen hän siirtyi hengenheimolaistensa pariin San Franciscoon, missä teki demonauhoituksia muun muassa Jefferson Airplanen kitaristin Jorma Kaukosen kanssa. Niiden joukossa oli muun muassa varhainen näkemys kappaleesta Turtle Blues. Joplinin solistin kyvyt herättivät paikallistasolla ansaitsemaansa huomiota ja vuonna 1966 hän liittyi psykedeelistä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Big Brother and the Holding Company. Yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyt debyyttialbumi ei vielä ollut kovin suuri menestys, eikä Janis vaikuttanut siinä vielä leadvokalistina kaikilla raidoilla. Tyylisuuntansa edustajana pitkäsoitto oli kuitenkin varsin pätevä ensinäyttö ja sen keskeisistä kappaleista mainittakoon Light is Faster than Sound sekä Joplinin sovittama traditionaali Down on Me. Monien muiden keskeisten rockin tekijöiden tavoin Montereyn popfestivaalit merkitsivät lopullista läpimurtoa myös Big Brother and the Holding Companylle. Yhtyeen seuraavana vuonna ilmestynyt kakkospitkäsoitto Cheap Thrills nousi kotimaassaan listakärkeen. Sen tunnetuimpaan tuotantoon lukeutuvat coverkappaleet Piece of My Heart, Summertime ja Ball and Chain. Myös Turtle Blues pääsi Cheap Thrillsillä mukaan levytysohjelmistoon. Myöhemmin julkaistuista Big Brotherin konserttitaltioinneista mainittakoon Winterland Ballroomissa huhtikuussa 1968 taltioitu Live at Winterland, joka sisältää varsin onnistuneita näkemyksiä yhtyeen kummankin pitkäsoiton kappaleista.

Big Brotherin jätettyään Joplin muodosti uuden yhtyeen The Kozmic Blues Band. Sessiomuusikoiden lisäksi siihen kuuluivat Big Brother & The Holding Companyn kitaristi Sam Andrew sekä tuleva Full Tilt Boogie Bandin basisti Brad Campbell. Kyseinen kokoonpano esiintyi Woodstockin mammuttifestivaaleilla 16. elokuuta 1969, mutta monien paikalla olijoiden mukaan Joplinin esiintyminen ei ollut Montereyn veroinen. The Kozmic Blues Bandin kanssa työstetty pitkäsoitto I’ve Got Dem All Kozmic Blues Again, Mama! ilmestyi kyseisen vuoden syyskuussa. Se saavutti kultalevyn, mutta albumista laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Pitkäsoitolla on vaikutteita soulmusiikista ja puhallinsektio värittää useita albumin kappaleista. Levyn huippuhetkiin kuuluvat ainakin Try (Just A Litte Bit Harder), cover The Chantells-yhtyeen 60-luvun alun hitistä Maybe sekä sielukkuutta huokuva päätösraita Work Me, Lord. Big Brotherin kanssa Joplin heitti onnistuneet paluukeikat huhtikuussa 1970  San Franciscon Fillmore Westissä sekä Winterlandissä. Uusi yhtye Full Tilt Boogie Band aloitti keikkailun samaisen vuoden toukokuussa. Kesä-heinäkuussa Joplin yhtyeineen oli mukana ympäri Kanadaa kiertäneessä Festival Expressissä, jonka muista esiintyjistä mainittakoon Grateful Dead, The Band, Ten Years After  sekä Delaney and Bonnie. Joplinin viimeisiin keikkoihin lukeutui kaksi esiintymistä Dick Cavett Showssa 25. kesäkuuta sekä 3. elokuuta. Viimeinen keikka oli 12. elokuuta Harvard Stadiumilla Bostonissa. Elo-syyskuussa 1970 Full Tilt Boogie Band harjoitteli ja myös levytti uutta tuotantoa ensisijaisesti The Doorsin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tulleen Paul A. Rothchildin kanssa. Vaikka Joplin menehtyi heroiinin yliannostukseen 4. lokakuuta, valmiiksi oli saatu tarpeeksi materiaalia täyspitkää uutta albumia varten. Levyn kappaleista ainoastaan Buried Alive in the Blues jäi vaille vokaaliosuuksia. Postuumisti julkaistusta pitkäsoitosta Pearl muodostuikin Joplinin suurin menestys. Cover Kris Kristoferssonin Me and Bobby McGeestä nousi singlenä aina listakärkeen ja albumin klassikoihin lukeutuvat lisäksi ainakin Sladen vuotta myöhemmin onnistuneesti coveroima avausraita Move Over sekä Cry Baby. Joplinin viimeiseksi levytykseksi jäi lokakuun ensimmäisenä nauhoitettu Mercedec Bentz. Hänen jättämänsä musiikillinen perintö ja vaikutuksensa useisiin artisteihin ja yhtyeisiin on kiistaton.