tiistai 31. joulukuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen brittiyhtyeistä

Led Zeppelin oli Lontoossa vuonna 1968 perustettu brittiläinen rockyhtye. Sen kokoonpanon muodostivat kitaristi Jimmy Page, solisti Robert Plant, basisti/kosketinsoittaja John Paul Jones ja rumpali John Bonham. Raskaan, kitaravoittoisen soundinsa ansiosta Led Zeppeliniä on usein pidetty eräänä heavyrockin pioneereista. Tyylillisesti yhtyeen musiikkiin vaikuttivat silti useat eri tyylisuunnat, kuten blues ja folk. Led Zeppelin solmi levytyssopimuksen Atlantic Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö tarjosi yhtyeelle huomattavan taiteellisen vapauden. Vaikka Zeppelin ei ollut etenkään varhaistuotantonsa osalta erityisen suosittu yhtye kriitikoiden keskuudessa, sen vuosien 1969 ja 1979 välillä julkaisemat kahdeksan albumia (Led Zeppelin, Led Zeppelin II, Led Zeppelin III, Four Symbols, Houses of the Holy, Physical Graffiti, Presence ja In Through the Out Door) saavuttivat huomattavaa kaupallista menestystä. Neljänneltä albumilta löytyy muun muassa yhtyeen kuuluisin kappale Stairway to Heaven ja mainittua pitkäsoittoa pidetään eräänä rockmusiikin historian paitsi suosituimmista, myös vaikutusvaltaisimmista töistä. Page kirjoitti suurimman osan Led Zeppelinin musiikista ja Plant lyriikat. Yhtyeen uran loppuvaiheessa John Paul Jonesin kosketinsoitinten dominoimat ja kokeelliset sävellykset muodostuivat yhtyeen tuotannossa keskeisiksi. Uransa jälkimmäisellä puoliskolla Zeppelin teki ennätyksiä myyneitä kiertueita, tosin aivan 70-luvun lopussa yhtyeen konsertointi väheni selkeästi ja se lopetti toimintansa rumpalinsa John Bonhamin kuoltua syyskuussa 1980. Seuraavina vuosikymmeninä Zeppelinin henkiin jääneet jäsenet tekivät myös yhteistyötä. Keskeisin reunion-konsertti oli vuoteen 2007 ajoittunut Ahmet Ertegun Tribute Concert Lontoossa, jossa rumpalina kuultiin John Bonhamin poikaa Jasonia. Monet kriitikot pitävät Led Zeppeliniä eräänä kaikkien aikojen suosituimmista, innovatiivisimmista ja vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä rockin historiassa. Britanniassa kahdeksan Zeppelinin albumeista on noussut listakärkeen ja Billboardilla ykkössijan niistä on saavuttanut kuusi. Led Zeppelin pääsi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 1995. Museon yhtyeestä kirjoittaman biografian mukaan Led Zeppelin oli 70-luvulla yhtä vaikutusvaltainen kuin The Beatles oli 60-luvulla.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Tiistain tukeva:Discokuningattaren 80-luvun menestynein albumi

Donna Summer:She Works Hard for the Money

13. kesäkuuta 1983 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt She Works Hard for the Money on Donna Summerin yhdestoista studioalbumi. Siitä muodostui artistin mainittuna vuosikymmenenä julkaistuista pitkäsoitoista suosituin ja albumin nimikappaleesta eräs Summerin uran suurimmista singlemenestyksistä. She Works Hard for the Money nousi Billboardin singlelistan kolmanneksi ja pysytteli R&B-listan kärjessä kolmen viikon ajan. Itse She Works Hard for the Money -pitkäsoitto nousi Billboardin albumilistalla yhdeksänneksi. Mainittua albumia voi pitää Summerin muutamaa edellistä pitkäsoittoa dancepop-orientoituneempana levynä, mutta se sisältää myös gospelsolisti Matthew Wardin kanssa levytetyn soulballadin Love Has a Mind of It's Own sekä yhteistyötä brittiyhtye Musical Youthin kanssa edustavan reggaehenkisen kappaleen Unconditional Love. Lyriikkoidensa osalta albumin kappaleet käsittelevät esimerkiksi sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta (Stop, Look and Listen), Jeesusta (He's a Rebel) sekä kadonneita lapsia (People People) Tyylillisesti She Works Hard for the Money merkitsi Summerille eräänlaista paluuta hänen musikillisille juurilleen esimerkiksi rock- ja uusi aalto-vaikutteisten albumien jälkeen. Summer osallistui kaikkien She Works Hard for the Moneyn kappaleiden sävellystyöhön; suurimmaksi osaksi pitkäsoiton tuottajana olleen Michael Omartianin kanssa. She Works Hard for the Moneysta muodostui Summerin ensimmäinen top teniin kohonnut pitkäsoitto sitten vuonna 1979 ilmestyneen tupla-albumin Bad Girls. She Works Hard for the Moneysta työstetty musiikkivideo saavutti huomattavaa näkyvyyttä MTV:llä ja kappaleelle oli tarjonnut inspiraation loangelesilaisessa ravintolassa Chasen's:issa työskennellyt ja albumin takakannen kuvassa esiintyvä Onetta Johnson. Unconditional Lovesta muodostui Summerin 14. Britanniassa top 20:een noussut single ja Yhdysvaltojen R&B-listalla kappale kohosi yhdeksänneksi. Duetto Love Has a Mind of Its Own nousi samaisella listalla sijalle 35. Kappaleesta He's a Rebel Summer vastaanotti Grammyn, joka oli hänen ensimmäisensä sitten vuoden 1980. She Works Hard for the Moneyn päättävä balladikappale I Believe (I Fell in Love) pääsi vuonna 2017 mukaan Netflixin originaalisarjaan Stranger Things 2.

sunnuntai 29. joulukuuta 2019

Maanantain mainio:Mike Nesmithin soolodebyytti

Mike Nesmith:Magnetic South

Kesäkuussa 1970 ilmestynyt Magnetic South on Mike Nesmithin ensimmäinen The Monkeesin hajoamisen jälkeen ilmestynyt sooloalbumi. RCA Recordsin julkaisema albumi nousi Billboardin listalla sijalle 143., mutta siltä poimittu single Joanne/One Rose saavutti Billboardin singlelistalla sijan 21. ja nousi Adult Contemporary -listalla jopa kuudenneksi ollen Nesmithin soolouran suurin singlemenestys. Magnetic Southia on pidetty varhaisena esimerkkinä countryrocktyylistä. Nesmith kasasi taustayhtyeen First National Group, joka mainittiin myös albumin kannessa. Yhtyeen jäsenistä John London oli ollut basistina monilla The Monkeesin kappaleilla ja esiintynyt myös useissa kyseisen tv-sarjan jaksoista. Red Rhodes oli soittanut muutamilla Monkeesin vuoden 1969 levytyksillä, näistä merkittävimpänä Steam Engine. Albumin yhdestätoista kappaleesta viisi on ajalta Nesmithin The Monkeesin aikaiselta uralta. Ensimmäiset neljä biisiä oli nauhoitettu vuosina 1968-69 The Monkeesia varten. Hollywood oli myös äänitetty vuonna 1968 ja Nesmith oli aluksi tehnyt kappaleesta demoversion mahdollisesti julkaistavaksi Headquarters-albumia varten. Nesmith pyrki ottamaan etäisyyttä Monkeesiin siinä määrin voimakkaasti, että seuraavan kerran hän viittasi yhtyeeseen vasta vuonna 1980 The Michael Nesmith Radio Speciaalissa. Tuottajakrediitti Magnetic Southilla on annettu Felton Jarvisille, joka oli ainoa Nesmithin albumeilla tuottajaksi listattu henkilö maestron itsensä lisäksi. Magnetic South julkaistiin uudelleen vuonna 1999 viiden bonuskappaleen kera nimellä 16 Original Classics. Seuraavana vuonna RCA/BMG International julkaisi albumista remasteroidun version Loose Salute-albumin kanssa. Vaikka Magnetic South ei menestynyt kaupallisesti erityisen hyvin, Nesmith onnistui albumin avulla pakenemaan imagoaan yhtenä The Monkeesin jäsenistä. Yksi uuden yhtyeen ensimmäisistä keikoista oli Flying Burrito Brossin kanssa ja uuden yhtyeensä kanssa Nesmith  onnistui voittamaan LA:n clubiyleisön puolelleen. Allmusicin arvion mukaan Nesmith onnistui countrysoundin ja rokkarin vaistojensa yhdistämisessä. Magnetic South on arvion mukaan pieni mestariteos countryrockin saralla ja päihittää laadullisesti The Eaglesin levyt siitä huolimatta, kuinka paljon enemmän kuin niitä on myyty.

lauantai 28. joulukuuta 2019

Sunnuntain extra:Eric Burdon & The Animalsin joutsenlaulu

Eric Burdon & The Animals:Love Is

Joulukuussa 1968 sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa ilmestynyt tupla-albumi Love Is on Eric Burdon & The Animalsin uran viimeiseksi jäänyt pitkäsoitto. Omaa tuotantoa edustavaa raitaa I'm Dying (or am I) lukuun ottamatta albumi koostuu kokonaan coverkappaleista, joita on tosin sovitettu voimakkaasti ja myös kappaleiden lyriikat ovat ajoittain muuttuneet. Editoitu näkemys kappaleesta Ring of Fire saavutti brittien singlelistalla sijan 35. ja nousi top 40:ään myös Saksassa, Hollannissa ja Australiassa. Tuplan viimeinen levypuolisko koostuu medleystä kappaleista, joiden originaaliversioista vastasi kyseisen Eric Burdon & The Animals-kokoonpanon jäsenten Zoot Moneyn ja Andy Summersin varhaisempi yhtye Dantalian's Chariot. Kyseisistä kappaleista Gemini saattaa tosin olla julkaistu vasta Eric Burdon & The Animalsin levytyksenä. Kyseessä on ainoa yhtyeen albumeista, jonka työstämiseen osallistui sittemmin ennen kaikkea The Police-jäsenyydestään tunnettu kitaristi Andy Summers. Trafficin kappaleesta Coloured Rain kuullaan näkemys, jossa Summers soittaa yli neljäminuuttisen soolon. Love Isin tunnetuimpaan covertuotantoon lukeutuvat näkemykset Ike & Tina Turnerin River Deep Mountain Highista, Bee Geesin To Love Somebodysta ja Albert Kingin As the Years Go Passing Bysta.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Lauantain pitkä:Rainbown kultakauden keikkajytinää

Rainbow:Live in Munich 1977

Kesäkuussa 2006 ilmestynyt Live in Munich 1977 on brittiläisen hardrockyhtyeen Rainbown livealbumi ja DVD. Konsertti nauhoitettiin 20. lokakuuta 1977 saksalaista Rockpalast-tv-ohjelmaa varten. Mainittua ohjelmaa oli lähetetty usein, joten konsertista oli saatavilla runsaasti bootlegvideoita ja nauhoja 80- ja 90-lukujen aikana. Rainbown vuonna 1977 ilmestynyt livetupla On Stage oli taltioitu yhtyeen edellisenä vuonna tekemältä Japanin-kiertueelta. Live in Munich oli sitä vastoin taltioitu Rainbown seuraavan vuoden kiertueelta Euroopassa muutama kuukausi ennen yhtyeen seuraavan studioalbumin Long Live Rock N' Roll ilmestymistä. Myös Rainbown kokoonpano Live in Munichilla on sama, kuin suurimmalla osalla Long Live Rock N' Rollin kappaleista. Kitaristi Richie Blackmoren, solisti Ronnie James Dion ja rumpali Cozy Powellin lisäksi yhtyeen tuonaikaisen lineupin muodostivat kosketinsoittaja David Stone ja basisti Bob Daisley. DVD:llä on lisäksi mukana kolme promovideota Long Live Rock N' Rollin kappaleista sekä Bob Daisleyn ja kiertuemanageri Colin Hartin haastattelut. Huhtikuussa 2010 Just For Kicks Music julkaisi albumista Saksassa 180 gramman avattavakantisen vinyylin rajoitettuna painoksena. Toukokuussa 2013 Eagle Rock ja Eagle Vision julkaisivat uudelleen cd:n ja dvd:n. Jälkimmäiselle oli lisätty 13-minuuttinen Rainbow Over Texas '76 ja cd:n kappaleita pidennetty lähelle niiden todellista esittämispituutta. Originaali vuonna 2006 ilmestynyt cd-versio oli nimittäin lyhentänyt konserttia kaikkiaan lähes 15 minuutin verran. Nyt cd:n kokonaiskesto oli lähempänä konserttielokuvaa. Esikoisalbumilta Richie Blackmore's Rainbow ovat mukana Sixteenth Century Greensleeves, Catch the Rainbow, itseoikeutettu Man on the Silver Mountain ja reilut 25-minuuttinen näkemys The Yardbirdsin hitteihin lukeutuvasta Still I'm Sadista. Rainbow Risingilta mukana on ainoastaan Do You Close Your Eyesin pitkä versio ja tuossa vaiheessa vielä julkaisemattomalta Long Live Rock N' Rollilta nimikappale ja kokonaisuuden käynnistävä Kill the King. Lisäksi settilistassa on David Coverdalen ja Glenn Hughesin aikaisen  Deep Purple Mark III-kokoonpanon tuotantoa edustava Mistreated.

sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Perjantain pohjat:Merkittävän tyttöyhtyeen esikoisalbumi

The Crystals:Twist Uptown

Elokuussa 1962 Philles Recordsin julkaisemana ilmestynyt Twist Uptown on The Crystals-yhtyeen esikoispitkäsoitto, jonka Cynthia Weiliin ja Barry Mannin käsialaa ollut nimikappale oli noussut singlelistalla sijalle 13. Albumin kappaleista There's No Other (Like My Baby) saavutti Billboardin listalla 20:n sijan. Niin ikään Weilin ja Mannin käsialaa oleva On Broadway on ensimmäinen kappaleesta julkaistu levytys ja Jerry Leiberin ja Mike Stollerin modifioimana toinen lauluhtye, eli The Drifters saavutti mainitulla biisillä suuren hitin. The Crystalsin tuonaikaisena leadvokalistina oli Barbara Alston ja hän oli pääsolistina Twist Uptown-albumin kappaleilla kolmea lukuun ottamatta. Patricia "Patsy" Wright on leadvokalistina kappaleessa Oh Yeah Maybe Baby ja Dolores LaLa Brooks raidoilla Gee Witz ja Frankenstein Twist. Näihin aikoihin The Crystals oli kvartettikokoonpano, mutta yhtyeen esikoisalbumilla kuullaan lisäksi originaalijäsentä Myrna Giraudia sekä hänen tuonaikaista pysyvää korvaajaansa Brooksia. Twist Uptownin nauhoitukset tapahtuivat pääosin Aldon Musicissa ja Mirasoundissa loppuvuodesta 1961 ja seuraavan vuoden alussa. Vuonna 1963 The Crystalsin esikoisalbumi julkaistiin uudestaan nimellä He's a Rebel. Samannimisen hittisinglen lisäksi se sisälsi myös toisen aikaisemmin pitkäsoitolla julkaisemattoman kappaleen He's Sure the Boy I Love, joka nousi singlelistalla yhdenneksitoista. Originaalilta Twist Uptownilta pois jääneitä kappaleita He's a Rebelillä edustivat Gee Whiz Look at His Eyes Twist sekä Please Hurt Me.

Torstain terävä:Brittiduon suosituin albumi

Eurythmics:Greatest Hits

18. maaliskuuta 1991 RCA Recordsin julkaisemana ilmestynyt Greatest Hits on Annie Lennoxista ja Dave Stewartista muodostuvan Euryhtmicsin vuosien 1982 ja 1990 välillä ilmestynyneet singlehitit yhteen niputtava kokoelma-albumi. Britanniassa pitkäsoitto pysytteli listakärjessä kymmenen ja Australiassa seitsemän viikon ajan. Mainittu kokoelma säilyy duon suosituimpana albumina ja se on saavuttanut Britanniassa kuusinkertaisesti ja Yhdysvalloissa kolminkertaisesti platinaa. Originaali albumista Euroopassa julkaistu versio sisältää 18 kappaletta, mutta Yhdysvaltain-painos ainoastaan 14. Pois jääneitä kappaleita ovat Right by Your Side, Sexcrime, It's All Right (Baby's Coming Back), You Have Placed a Chill in My Heart ja The Miracle of Love. Sitä vastoin mukaan on lisätty Euroopan-painokselta puuttuva The King and Queen of America. Myös painosten biisijärjestys eroaa toisistaan. Kumpikaan Greatest Hits-painoksista ei sisällä top 30:een nousseita singlejä Beethoven (I Love to Listen to) ja Revival. Vuonna 2005 ilmestyneeltä Eurythmicsin Ultimate Collectionilta puuttuu Sexcrime, eikä se sisällä ainuttakaan näytettä yhtyeen vuonna 1989 ilmestyneeltä albumilta We Too Are One. Sweet Dreams-albumilta Greatest Hitsillä ovat mukana nimikappale ja Love is a Stranger, Touch-pitkäsoitolta Here Comes the Rain Again, Who's That Girl? ja Right By Your Side. Vuoden 1985 suurmenestykseltä Be Yourself Tonight valinnat kohdistuvat There Must Be an Angeliin, It's All Right (Baby's Coming Backiin), rankkaan Would I Lie to You:hun ja Aretha Franklinin kanssa levytettyyn duettoon Sisters Are Doing It for Themselves. Vuoden 1986 albumilta Revenge mukana ovat itseoikeutetut Missionary Man, Thorn in My Side, When Tomorrow Comes ja Euroopan-painoksella balladihelmi The Miracle of Love. Vuoden 1987 albumilta Savage kuullaan You Have Placed a Chill in My Heart ja I Need a Man. Eurythmicsin 80-luvun päättäneeltä albumilta We Too Are One Greatest Hitsillä on mukana kaksi näytettä; Don't Ask Me Why ja Angel. Vuonna 1991 Greatest Hitsistä julkaistiin 21 musiikkivideota sisältänyt videoversio, joka ilmestyi dvd:nä vuonna 2000. Vaikka se sisältää kolme Euroopan-painokselta ja jopa seitsemän Yhdysvaltain-painokselta puuttuvaa kappaletta, mukana ei ole videoversioita kappaleista Never Gonna Cry Again, The Walk, Shame ja Revival. Toisin kuin albumilla, videolla kappaleet ovat kronologisessa järjestyksessä.

Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen livelevyistä

Motörhead:No Sleep til Hammersmith

Kesäkuussa 1981 julkaistu No Sleep til Hammersmith on Motörheadin ensimmäinen ja tunnetuin livealbumi. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se nousi listakärkeen ja heinäkuussa seurannut single Motorhead/Over the Top muodostui  yhtyeen suurimmaksi singlemenestykseksi nousten kuudenneksi. Kierrettyään viiden vuoden ajan ja julkaistuaan kolme pitkäsoittoa Motörhead pääsi lopulta nauttimaan suuresta suosiosta vuonna 1980 ilmestyneen albuminsa Ace of Spades myötä.  Rumpali Philty Animal Taylorin mukaan Motörhead työskenteli sitä kovemmin, mitä kuuluisammaksi yhtye tuli, mutta ei saanut juurikaan rahaa tekemästään työstä. Helmikuussa 1981 Motörhead julkaisi Girlschoolin kanssa äänittämänsä ep:n St. Valentine's Day Massacre ja maaliskuussa trio aloitti kiertueen Short Sharp Pain in the Neck, jolta on äänitetty suurin osa No Sleep til Hammersmithin kappaleista. Albumin originaali versio sisältää kaksi kappaletta Motörheadin debyyttialbumilta, viisi vuonna 1979 ilmestyneeltä pitkäsoitolta Overkill, vuonna 1980 julkaistun Bomberin nimikappaleen sekä kolme näytettä samaisena vuonna ilmestyneeltä Ace of Spadesilta nimikappale luonnollisesti mukaan lukien. Vuoden 1980 konsertista taltioitua Iron Horsea lukuun ottamatta No Sleep til Hammersmithilla julkaistujen kappaleiden äänitykset olivat Short Sharp Pain in the Neck -kiertueen Leedsissä ja Newcastlessa soitetuista konserteista.
Kiertue sai nimensä Philty Animal Taylorin onnettomuudesta ja livelevyn nimestä huolimatta Lontoon Hammersmith Odeon ei ollut mukana kiertuelistalla. Leedsissä ja Newcastlessa soitettujen keikkojen jälkeen Motörhead vastaanotti kulta- ja hopealevyn Ace of Spadesista ja hopealevyt Overkillistä sekä Please Don't Touch -singlestä. Leedsin Queens Hallissa tehdyt äänitykset eivät olleet erityisen onnistuneita ja suurin osa originaalista No Sleep til Hammersmithista onkin taltioitu Newcastlesta. Lemmyn mukaan albumista kaavailtiin alun perin tuplalevyä, mutta materialia olisi ollut riittävästi ainoastaan kolmea levypuoliskoa varten. Pitkäsoiton julkaisun aikaan Motörhead oli ensimmäisellä Amerikan-kiertueellaan, jolla yhtye soitti Ozzy Osbournen lämmittelijänä. Mojon James McNairille vuonna 2011 antamassaan haastattelussa Lemmy totesi, että No Sleep til Hammersmithin julkaisu merkitsi taloudellista muutosta, mutta suuri osa siitä kului kalliimpaan lavashowhun. Lemmy arveli Motörheadin diggarikunnan odottaneen livelevyä, sillä yhtye oli keikkaillut tiiviisti usean vuoden ajan ennen No Sleep til Hammersmithin ilmestymistä. Livealbumin saavuttamaa menestystä oli silti vaikeaa toistaa. Albumi pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. No Sleep til Hammersmith on tunnustettu paitsi erääksi edustamansa tyylisuunnan kaikkien aikojen laadukkaimmista  livelevyistä, myös yleisesti erääksi kaikkien aikojen parhaista livealbumeista. Vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Overkill:The Untold Story of Motörhead Joel McIver nimeää kyseisen pitkäsoiton Lemmyn, Philty Animal Taylorin ja Fast Eddie Clarken muodostaman Motörheadin legendaarisimman lineupin   uran huipentumaksi

Tiistain tukeva:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen klassikkotasoinen esikoispitkäsoitto

Kiss:Kiss

18. helmikuuta 1974 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Kiss on Kissin esikoispitkäsoitto ja samalla eräs koko yhtyeen diskografian vahvimmista albumikokonaisuuksista. Suuri osa sen kappaleista on Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin kirjoittamia ja ne ovat kaksikon Kissiä edeltäneen yhtyeen Wicked Lesterin ajoilta. Gene Simmons arvelee Kissin esikoisen nauhoitusten ja miksaamisen kestäneen noin kolme viikkoa, mutta albumin tuotantotyöhön osallistuneen Richie Wisen mukaan koko prosessi saatiin valmiiksi 13:ssa päivässä. Kissin debyytti nauhoitettiin New Yorkin Bell Sound -studioilla. Ne omisti myös Buddah Recordsin omistanut yhtiö. Coverkappaletta Kissin' Time lukuun ottamatta Kissin esikoisalbumin kappaleet oli kirjoitettu ennen studioon menoa. Osa niistä oli Wicked Lesterin ajalta ja Firehousen Paul Stanley kirjoitti pyrkiessään New Yorkin taidekouluun. Kissin varhaisissa konserteissa mainitusta kappaleesta muodostui Gene Simmonsn tulensyöksemisnumero. Albumin avauskappale Strutter on eräs Kissin debyytin paitsi tunnetuimmista myös laadukkaimmista kappaleista. Stanley ja Simmons jakavat kyseisellä raidalla harvinaisesti kirjoituskrediitit. Stanley vastaa tekstistä ja Simmons pääosin musiikista. Se perustuu nimittäin hänen vuosia aikaisemmin kirjoittamaansa kappaleeseen Stanley the Parrot. Strutter oli standardi Kissin 70-luvun konserteissa ja elokuussa 1974 kappale julkaistiin Kissin debyytin kolmantena ja viimeisenä singlenä. Simmonsin kirjoittama Nothing to Lose ilmestyi albumin ensimmäisenä singlenä. Toisena vokalistina kappaleessa kuullaan rumpali Peter Crissiä ja kyseisen singlen b-puolella julkaistiin albumin instrumentaalikappale Love Theme from Kiss.  Cold Gin on kitaristi Ace Frehleyn ensimmäinen Kissille kirjoittama kappale. Leadvokalistiksi päätyi kuitenkin Simmons, Frehleytä tosin kuultiin taustavokaaleissa kappaleen liveversioissa myöhemmin 70-luvun aikana. Let Me Know perustuu Stanleyn varhaisempaan kappaleeseen Sunday Driver. Stanley ja Simmons jakoivat kappaleen lauluosuudet. Levytysversiota varten kappaleeseen lisättiin bridge ja coda. Kissin 70-luvun puolivälin konserteissa kyseinen lopuke siirrettiin ensiksi Watchin' Youn ja sittemmin She-kappaleen loppuun. Cover Kissin' Time pääsi mukaan vasta Kissin debyytin toiselle, heinäkuussa 1974 julkaistulle painokselle. Kyseessä oli Bobby Rydellin top 20-hitti vuodelta 1959. Kissin näkemys julkaistiin singlenä toukokuussa 1974, mutta sen listasijoitukseksi jäi 83. Simmonsin käsialaa oleva Deuce lukeutuu Kissin debyytin keskeisimpiin kappaleisiin. Se oli yhtyeen konserttien avausnumerona vuosina 1973-1976 ja jälleen vuonna 1996 Kissin reunion-keikoilla. Love Theme from Kiss kehittyi Kissin clubikeikoillaan vuonna 1973 soittamasta kappaleesta. Se lyheni levytysversiossaan ja on Kissin repertuaarista ainoa koko originaalikvartetin Criss Frehley Simmons Stanley nimiin merkitty kappale. 100,000 Years alkaa Simmonsin bassoriffillä ja sisältää Crissin rumpusoolon, joka oli keikkakontekstissa huomattavasti levytysversiolla kuultua pitempi. Black Diamond alkaa Stanleyn korkealla lauluosuudella, mutta leadvokalistina kappaleessa on onnistuneesti Criss. Loppuosassa kappaletta keskeiseksi muodostuu Frehleyn kitarasoolo. Avauskappale Strutterin tavoin Black Diamond lukeutuu Kissin esikoisalbumin terävimpään kärkeen. 80-luvun lopussa Mercury Records julkaisi Kissin debyytistä uusintapainoksen, jossa Nothing to Losesta kuultiin liveversio studio-oton sijaan. Uudelleen painettua versiota on edelleen saatavilla vinyylinä. Ilmestymisaikanaan Kissin esikoinen myi ainoastaan 75 000 kappaletta. Puolen miljoonan kappaleen myyntiin albumi ylsi kesäkuussa 1977 ja saavutti kultalevyn. Vuonna 1997 Kissin debyytistä julkaistiin useiden muiden yhtyeen albumien tavoin remasteroitu versio. Vuonna 2003 musiikkilehti Spin nimesi Kissin esikoisen essentiaalien glamalbumiensa listalle. Gene Simmons on nimennyt Kissin debyytin suosikkialbumikseen yhtyeensä tuotannosta.

Maanantain mainio:Merkittävän grunge-yhtyeen kakkosalbumi

Pearl Jam:Vs.

19. lokakuuta 1993 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Vs. on yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtyeen Pearl Jamin toinen studioalbumi. Konsertoituaan ahkerasti vuonna 1991 ilmestyneen esikoispitkäsoittonsa Ten tiimoilta Pearl Jam siirtyi studioon alkuvuodesta 1993 tarkoituksenaan työstää seuraaja menestysalbumilleen. Lopputuloksena syntyneellä pitkäsoitolla Vs. oli tarjottavanaan esikoista raaempaa ja aggressiivisempaa soundia. Kyseessä oli ensimmäinen Brendan O' Brienin tuottama yhtyeen albumi ja samalla ensimmäinen pitkäsoitto, jolla kuultiin Dave Abbruzzecen rumpalointia. Pearl Jam päätti olla julkaisematta musiikkivideoita kyseiseltä albumilta lohkaistuista singleistä. Vs. saavutti myyntiennätyksen ensimmäisellä listaviikollaan ja piti mainittua ennnätystä hallussaan viiden vuoden ajan. Albumi nousi Billboardin listakärkeen ja piti sijoituksensa viiden viikon ajan.  Vs. on myynyt seitsenkertaisesti platinaa. Yhtye nauhoitti yhden albumin kappaleista kerrallaan ja miksaus tapahtui kunkin biisin tultua valmiiksi. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista syntyi jamisessioiden tuloksena. Ensimmäisellä nauhoitusviikolla valmiiksi saatiin kappaleet Go, Blood, Rats ja Leash. Nauhoitukset saatiin valmiiksi toukokuussa 1993. Albumin kappaleiden lyriikat käsittelivät henkilökohtaisia, poliittisia ja sosiaalisia aiheita. Pitkäsoiton singlekappaleita olivat Go, Daughter, Animal ja Dissident, jotka kaikki näyttäytyivät Mainstream Rock ja Modern Rock-listoilla. Daughter muodostui singleistä suosituimmaksi.   Vs. saavutti suurimmaksi osaksi varsin myönteiset arviot. Vuonna 2011 Pearl Jam julkaisi Vs.:n ja sen seuraajan, albumin Vitalogy remasteroituna kolmessa formaatissa:laajennettuna versiona, kolmen cd:n deluxe editionina ja rajoitettuna painoksena keräilijöiden boxina. Laajennettu versio sisältää kolme bonuskappaletta ja kolmen cd:n versio sekä Vs:n että Vitalogyn bonuskappaleineen ja Bostonin Orpheum Theatressa 12.huhtikuuta 1994 soitetun konsertin. Pearl Jam promotoi Vs.:ää kiertueella Yhdysvalloissa syksyllä 1993 ja seuraavan vuoden keväällä. Useat Vs.:n seuraajan, Vitalogy-albumin kappaleista saivat debyyttiesityksensä mainitulla kiertueella.  16. huhtikuuta 2016 Pearl Jam esitti Vs:n kokonaisuudessaan kronologisessa järjestyksessä Greenvillessa, Etelä-Carolinassa soittamassaan konsertissa.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Sunnuntain extra:Nugentin 70-luvun päättänyt albumi

Ted Nugent:State of Shock

Toukokuussa 1979 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt State of Shock on Ted Nugentin viides studioalbumi. Kyseinen pitkäsoitto lopetti vuosikymmenen, jonka aikana Nugent loi heavyrockin villimiehen imagonsa ja julkaisi useampia listakärkeen nousseita albumeitaan. Vaikka State of Shock nousi Yhdysvalloissa nopeasti top 20:een ja saavutti nopeasti kultalevyn, siitä muodostui artistin ensimmäinen pitkäsoitto, joka ei myynyt platinalevyksi saakka. State of Shockin tunnetuimpiin raitoihin lukeutuvat sen avausraita Paralyzed, jonka Nugent esitti livenä vuonna 1980 tv-ohjelmassa Fridays sekä muita pitkäsoiton kohokohtia edustavat Saddle Sore sekä Alone. Coverohjelmistoon albumilla lukeutuu sen kakkospuolen käynnistävä I Want to Tell You, joka on näkemys George Harrisonin käsialaa olevasta ja alun perin vuonna 1966 ilmestyneellä,  The Beatlesin keskeisimpiin merkkiteoksiin lukeutuvalla albumilla Revolver julkaistusta kappaleesta. Kyseisen aikakauden Nugentin livetuotantoa edustaa 12:sta  suurimmaksi osaksi hänen hieman varhaisempaa tuotantoaan edustavasta klassikkokappaleesta koostuva Live at Hammersmith '79, joka tosin sai julkaisunsa vasta vuonna 1997.

perjantai 20. joulukuuta 2019

Lauantain pitkä:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen mainio debyytti

The Black Crowes:Shake Your Money Maker

Vuonna 1990 ilmestyneellä esikoisalbumillaan Shake Your Money Maker The Black Crowes palautti bluespohjaisen, vanhakantaisen rockin yleisön tietoisuuteen. Myös southern rockista omitut vaikutteet ovat yhtyeen suurimpana myyntimenestyksenä säilyneellä debyyttipitkäsoitolla osaltaan keskeisessä asemassa. 80-luvun puolivälissä veljekset, solisti Chris ja kitaristi Rich Robinson perustivat yhtyeen Mr Crowe's Garden. Mariettasta, Georgiasta operoineen yhtyeen ohjelmistossa oli aluksi poppia ja southern rockia, kunnes sen tyylisuunnaksi vaihtui 70-luvulta vaikuttteita ominut bluesrock. Robinsonin veljekset muodostivat yhtyeen ytimen koko 80-luvun lopun ajan. Muista jäsenistä nostettakoon esiin rytmikitaristi Jeff Cease. Vuonna 1989 The Black Crowes teki onnistuneen koe-esiintymisen Def Jam Recordsille ja alkoi nauhoittaa esikoisalbumiaan tuottaja George Drakouliasin kanssa. Yhtye äänitti omaa tuotantoaan edustavia kappaleita, joita Robinsonin veljekset olivat kirjoittaneet edellisen vuosikymmenen loppupuolella. Niiden joukossa oli myös muutamia esikoisalbumille päätymättömiä, kuten Don't Wake Me. Drakouliasin myötä Shake Your Money Makerin levytykseen osallistui myös aikaisemmin The Allman Brothers Bandissa vaikuttanut Chuck Leavell, joka soitti albumilla pianoa ja koskettimia. Pitkäsoiton avaavassa viihdyttävässä rockpalassa Twice as Hard keskeisiä ovat Chris Robinsonin kappaleen avaava kitarariffi, bluesahtavammat elementit sekä Jeff Ceasen slidekitaratyöskentely. Nopeatempoisempi Jealous Again tekee kunniaa Stonesien suuntaan ja sisältää Chris Robinsonin erinomaisen laulusuorituksen. Stonesin lisäksi Black Crowesia verrattiin noihin aikoihin myös muihin brittirockin edustajiin, kuten The Facesiin. Balladioastoa edustavassa sielukkaassa Sister Luckissa Stones-vaikutteet ovat suorastaan ilmeisiä. Could I've Been So Blind on modernimpi ja suoraviivaisempi rockpala, jossa rumpali Steve Gormanista ja basisti Johnny Coltista muodostunut rytmiryhmä teki erinomaista työtä. Seeing Things on albumin tyylipuhtain slovarikappale. Chris Robinsonin poikkeuksellisen laulusuorituksen lisäksi kappaleessa pääsevät voimakkaasti ääneen Leavell urkuineen sekä gospelkuoro. Sovituksensa rikkaudessa kappaleen voi todeta jo näkevän tulevaisuuteen Black Crowesin tuotannossa. B-puolen avaava Otis Redding-cover Hard to Handle saavutti singlelistalla sijan 26. Crowesin versioon vaikutti voimakkaimmin Grateful Deadin 70-luvun alussa kappaleesta keikoillaan soittama cover. Crowesin versio on Gormanin voimakkaasta rumputyöskentelystä huolimatta pohjimmiltaan funkia. Thick n' Thin on nopeatempoinen bluesrock, jonka kertosäkeitä raskaat kitarariffit kuorruttavat. Kappaleen väliosassa dominoivana elementtinä on Coltin groovaava bassotyöskentely. She Talks to Angels on suorastaan dramaattinen balladi, jonka akustisen kitaraintron Rich Robinson kirjoitti jo teini-ikäisenä. Struttin' Blues tekee paluun suorastaan revittelevään rocktyyliin ja päätöskappaleessa Stare It Cold on Stones-henkeä Jealous Againin tavoin. Kappaleen säkeistöjen välin on kekseliäästi jätetty tilaa lyhyille kitaraosuuksille. Shake Your Money Maker nousi Billboardin listalla neljänneksi ja albumi myi yli viisi miljoonaa kappaletta. Black Crowesin debyyttiä yhtyeen repertuaarissa seurasi 90-luvun aikana  useita muita menestysalbumeita ja suuria kiertueita. Vuonna 2020 Robinsonin veljeksiä lukuun ottamatta kokonaan uudistunut Black Crowesin kokoonpano aloitti paluukiertueensa.

torstai 19. joulukuuta 2019

Perjantain pohjat:Keefarin kakkossoolo

Keith Richards:Main Offender

19. lokakuuta 1992 Virgin Recordsin julkaisemana ilmestynyt Main Offender on Keith Richardsin toinen sooloalbumi, joka ilmestyi Rolling Stonesin vuosina 1989 ja 1994 julkaistujen Steel Wheels ja Voodoo Lounge-pitkäsoittojen välillä. Mainitulla albumilla Richards jatkoi yhteistyötään jo esikoissooloalbuminsa Talk is Cheap työstämiseen osallistuneen Steve Jordanin kanssa. Main Offenderin sävellys- ja tuotantotyöhön otti myös osaa Waddy Wachtel. Nauhoitukset ystävistä koostuneen X-Pensive Winos -yhtyeen kanssa tapahtuivat Kaliforniassa ja New Yorkissa maalis- ja syyskuun 1992 välillä. Albumin tiimoilta konsertoitiin Euroopassa samaisen vuoden syksyllä ja Yhdysvalloissa alkuvuodesta 1993. Richards ryhtyi jälleen yhteistyöhön Mick Jaggerin kanssa kesällä 1993. Richardsin työstäessä Main Offenderia Jagger nauhoitti kolmatta ja varsin onnistunutta sooloalbumiaan Wandering Spritiä. Main Offenderin kappaleista Wicked As It Seems oli Jaggerille inspiraation lähteenä Stonesien Voodoo Lounge-albumin ensimmäisenä  singlenä julkaistulle kappaleelle Love is Strong. Main Offender saavutti suhteellisen myönteiset arviot. Kuitenkaan albumi ei kaupallisesta aspektista tarkasteltuna yltänyt edeltäjänsä Talk Is Cheapin veroiseen menestykseen. Britannian albumilistalla Main Offender saavutti sijan 45. jääden Billboardin listalla sijalle 99. Mainitun albumin jälkeen Richardsin sooloura oli pitkään jäissä Stonesien aktiivisen levyttämisen ja konsertoinnin vuoksi. Richardsin kolmas sooloalbumi Crosseyed Heart ilmestyi nimittäin vasta 23 vuotta edeltäjänsä jälkeen, eli vuonna 2015.

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Torstain terävä:Britttiläisen bluesrockin klassikon ensimmäinen livealbumi

Ten Years After:Undead

Elokuussa 1968 Deram- levy-yhtiön julkaisemana ilmestynyt Undead on brittiläisen bluesrockyhtyeen Ten Years Afterin toinen pitkäsoitto ja samalla ensimmäinen livealbumi. Se on taltioitu samaisen vuoden toukokuussa Lontoossa pienessä jazzclubissa nimeltä Klooks Kleek. Vaikka albumi sisältää elementtejä jump- bluesista, boogiesta ja rock and rollista, sillä on lisäksi tarjottavanaan runsaammin jazzvaikutteita kuin millään muulla Ten Years Afterin levyllä. Jazzvaikutteet ovat voimakkaimmillaan pitkäsoiton ykköspuolen kappaleilla I May Be Wrong But I Won't Be Wrong Always ja Woodchopper's Ball, joista ensin mainittu on Ten Years Afterin johtohahmon, kitaristi/solisti Alvin Leen käsialaa. Vaikka Lee dominoi molempia kappaleista, hän antaa myös kosketinsoittaja Chick Churchilille ja basisti Leo Lyonsille tilaa lyhyeen sooloiluun. Erityisesti Lee pääsee loistamaan Woodchopper's Ballin viimeisten minuuttien aikana. Undeadin ainoa puhdas bluesnumero on kestoltaan lähemmäs kahdeksanminuuttinen Spider in My Web. George Gerschwinin Summertimen versiota väritetään Ric Leen rumpusoololla Shantung Cabbage. Undeadin originaali versio huipentuu lähes kuusi ja puoliminuuttisen varhaiseen näkemykseen kappaleesta I'm Going Home, josta muodostui noin vuotta myöhemmin eräs Woodstockin mammuttifestivaalin kohokohdista. Vuonna 2002 Undeadista julkaistiin neljä bonuskappalettta sisältävä cd-versio. Sen extrojen huipentuma on yli 17-minuuttinen näkemys kappaleesta I Can't Keep from Crying Sometimes, joka sisältää myös pienen yllätyksen Extension on One Chordin muodossa. Ten Years Afterin vuonna 1973 ilmestynyt tupla-albumi Recorded Live on yhtyeen livelevyistä sen rocktyylin kiistaton huipentuma. Undeadin suurin ansio on siinä, että mainitulla albumilla  yhtye tuo ansiokkaasti esiin myös vähemmän ilmeisiä musiikillisia vaikutteitaan.

tiistai 17. joulukuuta 2019

Keskiviikon klassikko:ZZ-Topin 70-luvun päätös

ZZ-Top:Deguello

Teksasin pienen boogieyhtyeen ZZ-Topin kolme vuotta kestänyt levytystauko päättyi vuonna 1979 ilmestyneellä ja järjestyksessään yhtyeen kuudennella albumilla Deguello. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye laajensi sähköistä bluesilmaisuaan rockin ja jopa popin suuntaan. Vuonna 1979 ZZ-Top solmi uuden levytyssopimuksen Warner Bros Recordsin kanssa Deguellon ollessa yhtyeen ensimmäinen albumijulkaisu kyseiselle yhtiölle. Edeltäjiensä tavoin pitkäsoiton tuotannosta vastasi yhtyeen pitkäaikainen manageri Bill Ham. Deguellon käynnistää näkemys soulduo Sam & Daven vuoden 1968 hitistä I Thank You. ZZ-Top käsittelee Isaac Hayesin ja David Porterin käsialaa olevaa kappaletta totutun Teksas blues-tyylisesti Omaa tuotantoa edustava She Loves My Automobile on vielä bluesorientoituneempi ja se sisältää basisti Dave Hillin puhallinsovituksen. Frank Beardin upean rumputyöskentelyn kruunaama I'm Bad I'm Nationwide on rockpainotteisempi ja kappale julkaistiin myös singleformaatissa. Hidas blues Fool for Your Stockings eroaa tyylillisesti kaikista muista albumin kappaleista ja sillä on tarjottavanaan kitaristi Billy Gibbonsin maukasta soolotyöskentelyä. Deguellon ykköspuolen päättää puhelaulua ja rock- sekä funkriffittelyä yhdistävä Manic Mecnanic. Myös albumin kakkospuolen käynnistää cover, näkemys Robert Johnsonin bluesklassikosta Dust My Broom. ZZ-Topin versio on selkeästi lähempänä Elmore Jamesin kappaleesta 50-luvullla levyttämää näkemystä. Sitä seuraavassa kappaleessa Lowdown in the Street kiinnostava laulusovitus yhdistyy pääriffiin. Rankka Hi Fi Mama on Deguellon ainoa Dusty Hillin vokalisoima kappale. Deguellon huippuhetki lienee silti Cheap Sunglasses, jonka keskiosaa hallitsee groovaava basso ja riffit Gibbonsin upean kitaroinnin ja Beardin terhakan beatin täydentäminä. Pitkäsoiton päättää liki pitäen 70-luvun rockkappaleen stardardista käyvä Esther Be the One. Deguello nousi top 40:ään ja saavutti platinalevyn. Albumin julkaisua seurasi ZZ-Topin ensimmäinen kiertue Euroopassa vuonna 1980. Jo Deguellon myötä yhtye tavoitti myös aivan uutta yleisöä.

maanantai 16. joulukuuta 2019

Tiistain tukeva:Keskeisen brittiyhtyeen postuumi tuplakokoelma

Free:Free Story

Aivan joulukuun lopussa 1973 ilmestynyt Free Story on brittiläisen blues- ja hardrockin tärkeimpiin edustajiin lukeutuvan Free-yhtyeen ensimmäinen Yhdysvaltojen ulkopuolella julkaistu kokoelma-albumi. Vaikka se ilmestyi yhtyeen toiminnan loputtua, kyseisestä tuplalevystä muodostui Freen uran myydyin albumi. Se oli brittilistalla parhaimmillaan kakkosena, pysytteli listoilla kuuden viikon ajan ja saavutti heinäkuussa 2013 hopealevyn 60 000 kappaleen myynnillään. Free Story sisältää näytteitä kaikilta Freen kuudelta studioalbumilta sekä Free Liveltä. Runsaimmin edustettuina ovat Fire and Water kolmella studioraidallaan ja yhden kappaleensa liveversiolla sekä Highway ja Free at Last kolmella poiminnallaan. Heartbreakeriltä mukana ovat nimikappaleen aikaisemmin julkaisematon liveversio sekä balladiklassikko Come Together in the Morning. Wishing Well jää jostakin kumman syystä siis puuttumaan, mutta muut singlehitit,eli All Right Now, My Brother Jake ja Little Bit of Love ovat mukana ja niistä ensin mainitusta kuullaan Fire and Waterilla julkaistu pitkä albumiversio. Harvinaisemmista huippuhetkistä nostettakoon esiin kakkosalbumi Freellä ja Highwaylla alun perin julkaistut slovarihelmet Mourning Sad Morning ja Soon I Will Be Gone sekä Free Liven ainoa studioraita Get Where I Belong. Mukana ovat luontevasti myös balladituotannon tunnetumpaan ja varsin laadukkaaseen osastoon lukeutuvat Heavy Load, Be My Friend ja Sail On.  Esikoisalbumi Tons of Sobsin ainoa valinta on sen ydintuotantoon lukeutuva I'm a Mover ja The Hunterista mukana on Free Livellä julkaistu versio. Free Story sisältää myös kaksi Freen johdannaislevytystä. Instrumentaalikappale Just for the Box on vuonna 1971 ilmestyneeltä jamittelulevyltä Kossoff  Kirke Tetsu &Rabbit ja Lady edustaa Paul Rodgersin Freen väliaikaisen hajoamisen aikana toimineen Peace-yhtyeen tuotantoa. Muilta osin yhtyeen kokoonpanon muodostivat basisti Stewart McDonald ja rumpali Mick Underwood.  Free Storylle kaavailtiin Andy Fraserin väliaikayhtyeen Tobyn versiota kappaleesta Travellin' Man, mutta valinta kohdistui lopulta albumilla Free at Last vuonna 1972 julkaistuun levytykseen. Jotkin Free Storyn Saksassa julkaistut versiot sisältävät kuitenkin Tobyn mainitusta kappaleesta levyttämän version. Laajuudessaan ja laadukkuudessaan Free Story on varsin suositeltava valinta aloittaa Freen musiikkiin tutustuminen.

sunnuntai 15. joulukuuta 2019

Maanantain mainio:Kotimaisen naisrockin pioneerin esikoisalbumi

Heinäsirkka:Heinäsirkka

Vuonna 1985 ilmestyi Heinäsirkan, alias Anne Taskisen esikois- ja samalla nimikkoalbumi, jolla soittaneista muusikoista mainittakoon kitaristi Luumu Kaikkonen, rumpali Jan Noponen sekä saksofonisti Heikki Keskinen. Taustakuorossa levyllä vokalisoivat Elisa Korjus ja Tiitta Spout. Heinäsirkan debyytin covertuotantoa edustavat Matti Pellonpään kanssa duetoitu Speedy Conzales ja suomennos Julie Driscollin leadvokalisoimasta Brian Auger and the Trinity-yhtyeen 60-luvun lopussa levyttämästä klassikkokappaleesta Road to Cairo nimellä Tie yöhön. Albumin kappaleista Helmenkalastaja saavutti ilmestymisaikanan radiosoittoa. Oivallinen tilaisuus edustaa albumin selkeämmin rokkaavaa biisimateriaalia. Samalla se on myös sinänsä pätevää revittelyä Itsemurha vai rock n' roll kiinnostavampi raita. Heinäsirkan debyytin päätöskapale, Luumu Kaikkosen upealla kitaroinnilla kuorrutettu Six Times Sex on omistettu Nina Hagenille ja mainitussa kappaleessa Heinis pääsee vokalisoimaan myös oopperahenkisesti. Selkeästi 80-lukuhenkistä kappalemateriaalia edustava Rakkaus hyödyntää hienoisia diskokomppeja. Kokonaisuutena Heinäsirkan debyytti sisältää sopivassa mikstruurassa poppia ja rockia. Albumin laadukkainta antia tarjoavat laadukkaat ja vakuuttavat laulusuoritukset, jollaisia sisältävät myös pitkäsoiton alkupuolelle sijoitetut raidat Matkamies, Linnuntiet ja Rakas, etkö sä näe.

torstai 12. joulukuuta 2019

Sunnuntain extra:Kotimaisen juurimusiikin helmen toinen täyspitkä albumi

Balls:Balls Change When Balls Want to Change

Keväällä 1993 ilmestynyt Balls Change When Balls Want to Change on kotimaisen juurimusiikin helmiin lukeutuvan Balls-yhtyeen toinen täyspitkä albumi. Ennen sen työstämistä yhtyeen perustajajäsen, kitaristi Tipi Järvinen oli lähtenyt Ballsista. Paraisilla nauhoitetun ja Pave Maijasen tuottaman pitkäsoiton omien kappaleiden sävellystyöhön osallistuivat kaikki yhtyeen jäsenet. Balls Change When Balls Want to Changen miksaukset tapahtuivat Finnvoxissa ja albumi sisältää eniten  kitaristi Pera Huuskosen käsialaa olevia biisejä. Sellaisista todellisia kultahippuja edustavat erityisesti albumin päätöskappale Let's Take the Sea sekä melankolinen ja akustisvoittoinen Sadness of Sunday, joka on Huuskosen soolonumero. Reilusti kuusiminuuttinen Let's Go Crazy lukeutuu  otsikostaan huolimatta niin ikään albumin seesteisimpään antiin. Pitkäsoiton huippuhetkiä edustavat lisäksi erityisesti Huuskosen maukkaalla huuliharpismilla ryyditetty Convertible Blow Job sekä jonkinasteisesta keikkastandardista käynyt Be My Bird. Polar Bear on todellinen riffimonsteri ja Petri Peevon käsialaa oleva tiivistunnelmainen Stop That Moaning lukeutuu myös albumin parhaimmistoon. Pitkäsoiton käynnistää niin ikään Peevon säveltämä instrumentaaliraita Lucille Ball ja hänen käsialaansa on myös ärhäkämpää bluesilmaisua tarjoava Hairy Rat. Chuck Berryltä mukana on jopa kaksi lainaa; lähes standardista käyvä Too Much Money Business ja hieman vähemmän tunnettu Tulane. Sly and the Family Stonen originaali ja myös Ike & Tina Turnerin levytyksenä muistettu I Want to Take You Higher on pitkäsoiton kolmas lainakappale. Kokonaisuutena Balls Change-albumin äänitykset olivat Ballsin  edellisiä nauhoitussessioita siistimmät ja yhtye työsti kyseisen pitkäsoiton runsaasti treenanneena. Marjo Leinonen ei kuitenkaan jostakin syystä ollut myöhemmin erityisen tyytyväinen laulusuorituksiinsa mainitulla albumilla.

Lauantain pitkä:Yhdysvaltalaisyhtyeen menestynein albumi

R.E.M.:Automatic for the People

Viides lokakuuta 1992 Warner Bros Recordsin julkaisemana ilmestynyt Automatic for the People on yhdysvaltalaisen vaihtoehtorockyhtye R.E.M.:n kahdeksas studioalbumi. Ilmestyessään se nousi Billboardin listan kakkossijalle. Albumilta poimitiin kuusi singleä ja se on myynyt maailmanlaajuisesti 18 miljoonaa kappaletta. Automatic for the People saavutti myös kriitikoiden taholta varsin myönteisen vastaanoton. Albumi sai alkunsa R.E.M:n edellisen albumin Out of Timen miksauksista Paisley Park -studioilla joulukuussa 1990. Tuolloin nauhoitettiin demot kappaleista Drive, Nightswimming ja Try Not to Breathe. Kun Out of Timea koskeva promootiotyö oli saatu päätökseen, R.E.M.:n jäsenet aloittivat toden teolla työskentelyn uuden albuminsa parissa. Kesäkuun alusta 1991 lähtien kitaristi Peter Buck, basisti Mike Mills ja rumpali Bill Berry tapasivat treenistudiossa useita kertoja viikossa ja työskentelivät uuden sävellysmateriaalin parissa. Kerran kuussa he pitivät viikon mittaisen tauon. Muusikot soittivat usein pääinstrumenttiensa lisäksi myös muita soittimia; Buck mandoliinia, Mills pianoa tai urkuja ja Berry bassoa. Buckin mukaan biisien kirjoittaminen ilman rumpuja oli tuottoisaa. Harjoitusten aikana pyrkimyksenä oli kirjoittaa Out of Timen materiaalia nopeatempoisempia rockkappaleita, mutta sellaisia syntyi vain muutama. Kolmikko demotti kolmisenkymmentä kappaletta ja antoi sitten demot solistilleen Michael Stipelle alkuvuodesta 1992. Kyseisen vuoden helmikuussa yhtye nauhoitti uusia demoja Daniel Lanoisin Kingsway-studioilla New Orleansissa. Lopulliset äänitykset yhtye päätti toteuttaa apulaistuottaja Scott Littin kanssa Bearsville-studioilla New Yorkissa maaliskuun lopusta alkaen. Päällekkäisäänitykset tehtiin Miamissa ja New Yorkissa ja jousisovitukset taltioitiin Atlantassa. Äänitykset saatiin valmiiksi heinäkuussa miksausten tapahtuessa Bad Animals-studioilla Seattlessa. Kappaleiden Drive, The Slidewinder Sleeps Tonight, Everybody Hurts ja Nightswimming jousisovituksista vastasi Led Zeppelinin John Paul Jones. Sidewinderin lisäksi teksteissään kolmenkympin kriisiä käsitelleen albumin selkeitä rockpaloja edustivat ainoastaan Ignoreland ja Man on the Moon. Britanniassa Automatic for the People nousi listakärkeen neljä eri kertaa. Siellä albumi on myynyt kuusi miljoonaa ja Yhdysvalloissa neljä miljoonaa kappaletta. Albumin kuudesta singlekappaleesta (Drive, Man On the Moon, The Sidewinder Sleeps Tonite, Everybody Hurts, Nightswimming ja Find the River) menestyksekkäin oli ensiksi mainittu, joka saavutti Billboardin listalla sijan 28.  Everybody Hurts nousi kymmenen suosituimman joukkoon Britanniassa, Kanadassa ja Australiassa. Vuonna 2005 Automatic for the Peoplesta julkaistiin kahden cd:n versio ja marraskuussa 2017 oli vuorossa Craft Recordingsin julkaisema neljästä cd:stä koostuva albumin 25-vuotisjuhlapainos. Se sisälsi perusalbumin miksattuna Dolby Atmosiin. Kyseessä oli kaikkien aikojen ensimmäinen kyseisen formaatin musiikkijulkaisu ja lisäksi mukana oli livenauhoituksia ja demoja. Automatic for the People saavutti erinomaiset arviot ja se on useiden kriitikoiden lisäksi myös Buckin ja Millsin suosikki R.E.M:n tuotannosta. Village Voicen kriitikkoäänestyksessä albumi valittiin ilmestymisvuotensa kolmanneksi parhaaksi. Rolling Stonen Paul Evans antoi Automatic for the Peoplelle täydet viisi tähteä ja se on päässyt myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die.

Perjantain pohjat:Kotimaisen rockin kestosuosikin hittikimara Henkassa

Kotimaisen rockin kestosuosikkeihin lukeutuva Miljoonasade saapui torstai-iltana konsertoimaan Kuopion Henry's Pubiin. Pitkä ja hittipainotteinen setti starttasi jo iltakahdeksalta Ruusunnupulla, rankalla Rokkarin luulla ja esikoisalbumin Pesuhuoneesta keittiöön keskeisimpiin poimintoihin lukeutuvalla Desperadot-kappaleella. 506 ikkunaa, Runoilija ja Rokkibändi Wounded Knee jatkoivat vakuuttavaa operointia Miljoonasateen klasikko-osaston parissa. Sähköinen rouva maa-albumin erinomainen nimibiisi, Tänään rakastan, Intian puuvillaa ja Maa pohjoinen tarjosivat setin puolivälin paikkeilla pätevän otoksen yhtyeen tuoreemmasta tuotannosta. Kultaisia koottuja setissä edustivat seuraavaksi Ostarin helmi ja Tulkoon rakkaus. Made in Hong Kong jäi näin kovassa kattauksessa hienoiseksi kuriositeetiksi, mutta varsinaisen setin päätteeksi tarjolla oli varsin komea Olkinaisen, Marraskuun ja Miljoonasateen settien vakiopäätöskappaleen Voipallo muodostama kimara. Vuonna 1988 ilmestyneen Miljoonasateen kakkosalbumin Laukauksia viulukotelossa kappaleista Heikki Salolla oli kerrottavanaan Kuopioon liittyviä mainioita anekdootteja. Encoreiden osalta palattiin komeasti lähtöruutuun, sillä ylimääräisiin numeroihin lukeutuivat Köyhät, Lapsuuden sankarille ja toisena encore-osuutena lähemmäs kaksituntisen keikan päätteeksi soitettu Miljoonasade. Kitaristi Matti Nurro, rumpali Jarmo Hovi, basisti Ari Laaksonen ja kosketinsoittaja Tomi Aholainen olivat kaikki hyvässä soittovireessä ja keulahahmo Heikki Salolla oli muiden ansioiden lisäksi selkeästi hauskaa välispiikkiensä perusteella. Lähes täyteen myydystä Henry's Pubista vaikutti poistuvan tyytyväistä kansaa.

Miljoonasade Henry's Pubissa 12. joulukuuta 2019.

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Torstain terävä:Mötley Crüen tärkein biisintekijä

11. joulukuuta 1958 syntynyt Frank Carlton Serafino Feranna, Jr, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Nikki Sixx, on yhdysvaltalainen muusikko, lauluntekijä, radiojuontaja ja valokuvaaja. Ensisijaisesti hän identifioituu erääksi glamrockyhtye Mötley Crüen perustajajäsenistä. Lisäksi hän on yhtyeen ensisijainen biisintekijä. Britti-invaasion edustajien lisäksi San Josessa syntyneeseen Ferannaan vaikuttivat 70-luvun alun glamrock ja varhainen hardrock etenkin Deep Purplen ansiosta. Sixxin muusikonura alkoi 70-luvun puolivälissä yhtyeessä Sister, jonka perusti myöhemmin W.A.S.P.:in johtohahmona tunnetuksi tullut Blackie Lawless. Mainittuun yhtyeeseen kuuluneen bänditoveri Lizzie Greyn kanssa Sixx perusti heavy metallia edustaneen yhtyeen  London vuonna 1978.  Näihin aikoihin Feranna muutti virallisesti nimekseen Nikki Sixx. Sixxin kanssa äänitettyjä Londonin demoja julkaistiin vuonna 2000 yhtyeen Spiders & Snakes albumilla London Daze.  Kyseisen yhtyeen johtohahmo oli Lizzie Grey. Mötley Crüen synty ajoittui vuoteen 1981 ja vuonna 2000 yhtyeen jäädessä tauolle Sixx kasasi sivuprojektiyhtyeensä 58 Dave Darlingin, Steve Gibbin ja Bucket Bakerin kanssa. Samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi sen ainoaksi jäänyt pitkäsoitto Diet for New America. Vuonna 2001 ilmestyneestä Mötley Crüen elämäkerrasta The Dirt muodostui bestseller.  Vuonna 2002 Sixx muodosti hardrockin eräänlaisen superyhtyeen Brides of Destruction LA Gunsin kitaristin Tracii Gunsin kanssa. Vuonna 2006 oli vuorossa uusi sivuprojektiyhtye Sixx:A.M. Siihen kuuluvat lisäksi solisti, biisintekijä ja tuottaja James Michael ja kitaristi DJ Ashba. Yhtye nauhoitti audion Sixxin elämäkerran Heroin Diaries:A Year in the Life of a Shattered Rock Star kylkiäiseksi. Vuoteen 2006 ajoittui myös Mötley Crüen paluukiertue ja Aerosmithin kanssa toteutettu yhteinen rundi. Vuoteen 2008 sijoittuivat Crüe Fest sekä kesäkuussa julkaistu yhtyeen viimeinen studioalbumi Saints of Los Angeles, jonka kaikkien kappaleiden työstämiseen Sixx oli osallistunut. Mötley Crüe lopetti virallisesti toimintansa vuonna 2015, mutta ilmoitti reunionistaan ja uusien kappaleidensa työstämisestä syyskuussa 2018. Seuraavan vuoden maaliskuussa Mötley Crüe julkaisi neljä uutta biisiä.  Sixx on tehnyt musiikillista yhteistyötä useiden yhtyeiden ja artistien kanssa tuottajan ja/tai biisintekijän ominaisuudessa. Heistä pikaisesti mainittakoon Steve Jones, Lita Ford, Alice Cooper ja Meat Loaf. Vuonna 2010 Premiere Radio Networks alkoi lanseerata Dallasista lähetettyjä rock/vaihtoehtomusiikkiohjelmia Sixx Sense ja The Side Show Countdown. Sixx oli juontajana molemmissa Jenn Marinon kanssa.

tiistai 10. joulukuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen varhaisen superyhtyeen debyytti

Cream:Fresh Cream

Britanniassa yhdeksäs joulukuuta 1966 Albert Stigwoodin omistaman Reaction Recordsin ensimmäisenä pitkäsoittona ilmestynyt Fresh Cream on Eric Claptonista, Jack Brucesta ja Ginger Bakerista muodostuneen brittiläisen superyhtyeen Creamin esikoisalbumi. Se julkaistiin sekä stereo- että monoversiona ja samana päivänä ilmestyi Creamin toinen single I Feel Free. Yhdysvalloissa albumi ilmestyi seuraavan vuoden tammikuussa Atco Recordsin julkaisemana sekä mono- että stereoversiona hieman erilaisen biisilistan kera. Singlekappale I Feel Free korvasi nimittäin bluesstandardi Spoonfulin.Britanniassa Fresh Cream nousi kuudenneksi ja Billboardin listalla albumi saavutti sijan 39. Fresh Creamin monoversiot hävisivät melko nopeasti markkinoilta, mutta cd-formaatissa mainittu albumi julkaistiin monoversiona ensiksi Universalin ansiosta Japanissa loppuvuodesta 2013. Tammikuussa 2017 Polydor julkaisi Fresh Creamista neljän cd:n boxin, joka sisälsi albumin britti ja yhdysvaltainpainokset sekä monona että stereona ja lisäksi singlekappaleita ja niiden b-puolia. Jack Brucen mukaan albumin kappaleista NSU kirjoitettiin yhtyeen ensimmäisissä treeneissä. Vuonna 2003 Fresh Cream saavutti sijan 101. Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Vuoden 2012 listalla albumin sijoitus oli ainoastaan yhtä sijaa alempi. AllMusiciin albumin arvioineen Thomas Erlewinen mukaan Fresh Creamin vaikutusta sekä heavy metallin että jamittelurockin kehitykseen voi pitää varsin merkittävänä.

maanantai 9. joulukuuta 2019

Tiistain tukeva:Eräs brittiläisen psykedeelisen rockin klassikkoyhtyeistä

Aikaisemmin nimiä Four Plus One ja the In-Crowd käyttänyt Tomorrow oli 60-luvun psykedeelistä rockia ja poppia edustanut yhtye. Saavuttamastaan kriitikoiden ja dj John Peelin osoittamasta kannatuksesta huolimatta yhtyeestä ei tullut kaupallisesti erityisen suosittua. Tomorrow esiintyi Peelin ohjelmassa Perfumed Garden ja lukeutui Britanniassa ensimmäisten psykedeelistä rockia edustaneiden yhtyeiden joukkoon esimerkiksi Pink Floydin ja Soft Machinen tavoin. 21. syyskuuta 1967 Tomorrow äänitti BBC Radio Onella lähetetyn kaikkien aikojen ensimmäisen John Peelille tehdyn nauhoitussession. Nimellä The In-Crowd yhtye nauhoitti kappaleet Am I Glad to See You ja Blow-Up vuonna 1966 valmistunutta elokuvaa Blowup varten. Jälkimmäisen kappaleen teksti oli liki pitäen kirjallinen tulkinta elokuvan juonesta. Mainitut kappaleet jäivät kuitenkin käyttämättä kun The Yardbirds valittiin esiintymään elokuvan yökerhokohtauksessa, jonka yhtyeenä The In-Crowdin olisi alun perin ollut tarkoitus olla. The In-Crowdin nimellä yhtye julkaisi Parlophonella kolme singleä. Tomorrown toiminta-aikaan yhtye esiintyi elokuvassa Smashing Time  tosin nimellä Snarks. Yhtyeen jäsenistä 12. elokuuta 2016 edesmennyt John "Junior" Wood oli sairaana elokuvan kuvauksen aikaan ja hänen tilallaan nähtiin vaatekauppias John Pearce. Tomorrown sijaan elokuvassa kuultiin Skip Biffertyn musiikkia. Vuoden 1967 aikana Tomorrow julkaisi kaksi singleä, joista toinen, My White Bycycle päätyi 70-luvun puolivälin paikkeilla skotlantilaisen hardrockyhtyeen Nazarethin coveroimaksi. Syyskuussa 1967 ilmestynyt Tomorrown single Revolution edelsi Beatlesin samannimistä singleä vuodella. Teoksessaan My White Bycycles-Making Music in the 1960s Joe Boyd pitää Tomorrown UFO-clubilla omasta Revolutionistaan soittamaa liveversiota malliesimerkkinä 60-luvun brittiläisestä undergroundista. Mainitulla clubilla Tomorrow jammaili myös Jimi Hendrixin kanssa. Tomorrown nimeä kantanut pitkäsoitto, joka jäi samalla yhtyeen ainoaksi, ilmestyi Britanniassa helmikuussa 1968 EMI Parlophonen julkaisemana. Samana vuonna Sire Records julkaisi albumista Yhdysvalloissa hienoisesti eroavan version. Samalla kyseessä oli eräs ensimmäisistä mainitun levy-yhtiön albumijulkaisuista. Aikaisemmin mainitujen singlekappaleiden lisäksi albumin tunnetuimpaan antiin lukeutuu Beatles-cover Strawberry Fields Forever. Vaikka Tomorrown ainoa pitkäsoitto ei ilmestymisaikanaan ollut suuri kaupallinen menestys, se on sittemmin kohotettu kaikkien aikojen laadukkaimpien psykedeelistä rockia edustaneiden albumien joukkoon.   Kaupallisen menestyksen vähäisyyteen vaikutti todennäköisesti myös se, että albumi nauhoitettiin keväällä 1967 ja julkaistiin vasta seuraavan vuoden helmikuussa, jolloin psykedeelisen rockin suosiollinen huippuvaihe alkoi hiipua. EMI antoi albumille hyvin pienen levytysbudjetin ja ilmestymisaikanaan se julkaistiin ainoastaan mustavalkoisella kannella. Suurin osa Tomorrown kappaleista edusti solisti Keith Hopkisin, taitelijanimeltään Keith West, ja Kenn Burgesin yhteistyötä.  West, otti osaa Mark Wirtzin projektiin A Teenage Opera. Siitä poimitulla kappaleella Excerpt from a Teenage Opera West saavutti aina listakakkoseksi kohonneen soolohitin vuoden 1967 aikana. Samana vuonna Westin esittämä kappale Sam saavutti Britannian singlelistalla top 40-listan loppupään. Wirtzin vuonna 1965 säveltämä instrumentaali A Touch of Velvet, A Sting of Brass oli päätynyt saksalaisten tv:n musiikkiohjelmien Musikladenin ja Beat-Clubin tunnuskappaleeksi. Vuonna 1968 Parlophone julkaisi Westiltä soolosinglen On A Saturday, jolla häntä säestivät myös Tomorrowssa vaikuttanut ja sittemmin keskeisimpiin progressiivisen rockin yhtyeisiin lukeutuvaan Yesiin siirtynyt kitaristi Steve Howe, jäsenyydestään Jeff Beck Groupissa, The Facesissa ja Rolling Stonesissa ensisijaisesti muistettu Ronnie Wood, joka vaikutti levytyksellä basistina sekä todella monessa mukana ollut rumpali Ansley Dunbar. Vuonna 1999 Tomorrown ainoasta albumista julkaistiin remasteroitu cd-versio, jolla On a Saturday oli mukana bonuskappaleena. Vuonna 1971 saksalainen, progressiiviseen rockiin erikoistunut levy-yhtiö Kukuck julkaisi Westin sooloalbumin Wherever My Love Goes. Sen työstämiseen osallistuivat Westin biisintekijäkumppani Kenn Burgess sekä yhtyeessä The Misunderstood vaikuttanut steelkitaristi Glenn Ross Campbell. Albumin kappaleista kaksi oli Andrew Oldhamin tuottamia.  70-luvun puolivälissä West vaikutti yhtyeen Moonrider laulusolistina. Sen muihin jäseniin lukeutuivat muun muassa yhtyeessä Family soittanut John Weider, esimerkiksi Murray Headiin kuulunut Chico Greenwood sekä Bruce Thomas. Kuudes joulukuuta 1943 Dagenhemissä, Essexissä syntynyt West on jatkanut musiikin levyttämistä ja tuottamista, tosin ensisijaisesti mainostarkoituksiin. Hän on tehnyt myös yhteistyötä kitaravalmistaja Burns Guitarsin kanssa. John Wood siirtyi musiikkituottajaksi ja John "Wilk" Alder oli mukana The Pretty Things-yhtyeen loppuvuodesta 1968 ilmestyneellä merkkialbumilla SF Sorrow.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Maanantain mainio:Heavyrockin klassikon kakkossoolo

Ozzy Osbourne:Diary of a Mad Man

Seitsemäs marraskuuta 1981 Jet Recordsin julkaisemana ilmestynyt Diary of a Mad Man on Ozzy Osbournen toinen sooloalbumi. Se julkaistiin uudelleen cd:nä elokuussa 1995. Vuonna 2002 levystä ilmestyi cd-versio, jolla originaalit basso- ja rumpuosuudet oli nauhoitettu uudelleen. Vuonna 2011 ilmestynyt Diary of a Mad Manin 30-vuotisjuhlapainos sisälsi soundeiltaan parannellut originaalit rumpu- ja basso-osuudet. Kyseessä on viimeinen Osbournen sooloalbumi, jonka työstämiseen kitaristi Randy Rhoads ja rumpali Lee Kerslake osallistuivat. Maailmanlaajuisesti Diary of a Mad Man on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta. Basisti Bob Daisley osallistui osaltaan keskeisesti albumin biisinkirjoitukseen. Myös rumpali Lee Kerslakella oli osuutensa biisinteossa ja hän oli jopa vokalistina joillakin albumin kappaleista tehdyillä demoversioilla. Kosketinsoitinosuuksista Diary of a Mad Manilla vastasi Johnny Cook, joka oli työskennellyt 70-luvulla Daisleyn kanssa Mungo Jerry-yhtyeessä. Diary of a Mad Man on saavuttanut yleisesti myönteisiä arvioita. Erityisesti myönteistä palautetta on vastaanottanut Rhandy Rhoadsin kitaratyöskentely. Esimerkiksi BBC Music piti albumia kaikin tavoin klassisena rocklevynä. Omana aikanaan Diary of a Mad Man saavutti myös penseää kritiikkiä esimerkiksi Rolling Stonen taholta. Myöhemmin samaisen musiikkilehden äänestyksessä sadasta kaikkien aikojen parhaasta metallialbumista Diary of a Mad Man saavutti sijan 15. vuonna 2017. Toukokuussa 2011 Sony Legacy julkaisi 30-vuotisjuhlapainokset sekä Diary of a Mad Manista että sen edeltäjästä, albumista Blizzard of Ozz. Kumpikin juhlapainoksista sisältää myös bonuskappaleita ja Rhoadsin kanssa nauhoitettua, aikaisemmin julkaisematonta livemateriaalia. Diary of a Ma ad Manin bonuscd Ozzy Live sisältää kokonaisen konsertin Blizzard of Ozz-kiertueelta Yhdysvalloista syksyltä 1981. Boxiversio sisälsi molemmat remasteroidut albumit sekä cd, että vinyyliformaatissa ja lisäksi dvd-dokumentin Thirty Years After Blizzard. Levykauppapäivänä 2012 Ozzy Live julkaistiin erikseen 180 gramman tuplavinyylinä.

lauantai 7. joulukuuta 2019

Sunnuntain extra:Suomirockin klassikon kattava kimara uutta ja vanhaa

Uuden ja mainiosti onnistuneen albuminsa Linjassa lokakuussa julkaissut Kolmas nainen saapui loppuvuoden rundillaan konsertoimaan myös Joensuun loppuunmyytyyn Kerubiin. Syksy rannalla vuoden 1989 merkkialbumilta Hikiset siivut käynnisti setin ja jo seuraavaksi tarjoiltiin uutta tuotantoa Pelastautukoon ken voi- kappaleen verran. Vuonna 1986 ilmestyneeltä Kolmannen naisen esikoisalbumilta kuultiin edelleen verevä roketti Iso tyttö & pikkutyttö. Tunnelmasta toiseen siirryttiin uutuusalbumin teoksiin lukeutuvan Voiko siihen kuolla -kappaleen myötä ja samaisen pitkäsoiton nimiraita omannee klassikkoainesta. Ote talonkirjasta ja itseoikeutettu Äiti pojastaan pappia toivoi edustivat iäkkäitä kultaisia koottuja ja suurhitti Tästä asti aikaa sekä Me ollaan ne-albumin erinomainen nimikappale kuultiin setin puolivälissä. Vanhaa rhythm and blues-taustaansa Pauli ja kumppanit toivat esiin pitkällä Maailma on tyly-versioinnilla. Vuonna 1994 ilmestyneeltä ja siltä erää yhtyeen joutsenlauluksi jääneeltä Onnen oikotiellä -albumilta tarjoiltiin harvemmin soitettu Jerusalemin suutari ja balladikaunokki Pyörteeseen. Uuden albumin ensimmäinen singlepoiminta Suolaisemmat veet lukeutui keikan huippuhetkiin ja varsinainen setti päättyi kappaleiden Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh, Sammy ja Hyvää ja kaunista muodostamaan hittikimaraan. Encoreiden aluksi tarjoiltiin Kuinka siihen satuitkaan uusimmalta albumilta, vuoden 1991 pitkäsoiton Elämän tarkoitus klassikkotasoinen nimikappale ja harvinaisempana helmenä Talot ja tienhaarat vuoden 1990 lopulliselta läpimurtolevyltä Hyvää ja kaunista. Pauli Hanhiniemi oli vokalisointinsa lisäksi vedossa myös muissa instrumentaatio-osuuksissaan ja kitaristit Sakari Pesola ja Timot Kivikangas ja Löyvä, basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi soittivat totutun vakuuttavasti. Kiitokset taas kerran.

Kolmas nainen Kerubissa 6. 12. 2019.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Lauantain pitkä:Gary Rossingtonin ja Allen Collinsin Skynyrdin jälkeinen yhtye

Rossington Collins Band oli yhdysvaltalainen southern rock-yhtye, jonka perustivat kitaristit Gary Rossington ja Allen Collins vuonna 1979. Molemmat olivat vaikuttaneet aikaisemmin Lynyrd Skynyrdissä, jonka kolme jäsentä oli saanut surmansa lokakuussa 1977 tapahtuneessa lentokoneturmassa. Rossington Collns Bandin kokoonpanoon kuului myös kaksi muuta Lynyrd Skynyrdin turmasta selvinnyttä jäsentä, eli kosketinsoittaja Billy Powell ja basisti Leon Wilkeson. Yhtyeen tarkoituksena ei ollut olla uudelleen muodostettu Skynyrd, vaan se pyrki luomaan omaa musiikkiaan ja mainittua tarkoitusta varten yhtyeeseen hankittiin naissolisti Dale Krantz, josta tuli myöhemmin Rossingtonin vaimo. Rossington Collins Band julkaisi kaksi albumia ennen toimintansa loppumista. Niistä ensimmäinen oli vuonna 1980 julkaistu, Billboardin listalla sijan 13. saavuttanut ja kultalevyksi myynyt Anytime, Anywhere, Anyplace. Rossington Collins Bandin kakkosalbumi This Is the Way ilmestyi vuonna 1981 ja se nousi Billboardin listalla sijalle 24. Yhtyeen suurin singlemenestys oli loppuvuodesta 1980 listoille noussut Don't Misunderstand Me. Ensimmäiset lentoturman jälkeiset nauhoitukset Skynyrdin henkiin jäääneistä jäsenistä tekivät Powell ja  rumpali Artimus Pyle, jotka olivat mukana Leo LeBranchen studiosessioissa. Pian tämän jälkeen Powell, Pyle, Wilkeson ja Skynyrdissä vokalisoinut Jo Billingsley muodostivat yhtyeen Alias, joka työsti yhden albumin ja teki sarjan keikkoja. Yhtyeeseen kuului lisäksi kitaristi Barry Lee Harword, joka oli soittanut mandoliinia Skynyrdin vuoden 1976 pitkäsoitolla Gimme Back My Bullets, ja liittyi myöhemmin Rossington Collins Bandiin. Tammikuussa 1979 Skynyrdin jäljelle jääneet jäsenet esiintyivät Nashvillessa, Tennesseessä Charlie Danielsin viidennessä Volunteer Jamissa esittäen instrumentaaliversion Free Birdistä. Rossington Collins Bandin solistiksi kiinnitetty Dale Krantz oli aikaisemmin ollut taustavokalistina 38 Specialille. Barry Lee Harvord asui Atlantassa saadessaan Rossingtonilta ja Collinsilta pyynnön liittyä yhtyeeseen. Artimus Pylen moottoripyöräonnettomuuden vuoksi yhtyeen rumpaliksi kiinnitettiin Jacksonvillestä kotoisin ollut Derek Hess. Rossington Collins Bandin kappaleiden kirjoitustyö ja nauhoitukset kestivät hieman oletettua pitempään. Yhtye jatkoi kirjoitustöitä studiossa niin kauan, kunnes kappaleet olivat sen mielestä valmiita. Rossington Collins Band aloitti keikkailunsa kesällä 1980 ja keräsi myönteisiä arvioita. Uuden vuoden aattona 1980 Atlantassa, Georgiassa yhtye soitti instrumentaaliversion Free Birdistä ja omisti sen Skynyrdin edesmenneille jäsenille. Allen Collinsin vaimon kuoleman jälkeen Rossington Collins Band joutui perumaan useita esiintymisiään. Keikoilla Collins soitti myös Les Paulia ensi kertaa sitten 70-luvun alkuvuosien. Vaikka Rossington Collins Band jäi suhteellisen lyhytikäiseksi yhtyeeksi, sen kahden pitkäsoiton lisäksi soundboardista nauhoitettiin useita yhtyeen konsertteja. Allen Collins teki lisäksi useita studinauhoituksia valmistautuessaan yhtyeen ensimmäiseen studioalbumiin. Vuonna 1983 muodostettiin Allen Collins Band, johon kuuluivat lisäksi Barry Lee Harwood, Leon Wilkeson, Billy Powell ja Derek Hess Rossington Collins Bandista sekä Randal Hall ja Aliaksessa vokalisoinut Jimmy Dougherty. Collins ei kuitenkaan saanut yhtyettä toimimaan toivotulla tavalla. Vuonna 1985 hän yritti kasata yhtyeen uudellen ja vuonna 1987 vuorossa oli Skynyrdin tribuuttiyhtye, josta kehittyi täysaikainen Skynyrdin uudellen muotoutuminen.

torstai 5. joulukuuta 2019

Perjantain pohjat:Suomipunkin klassikon laadukasta nykytuotantoa

Tumppi Varonen & Problems:Outoja kiksejä

Pelle Miljoona Unitedin siirryttyä toistaiseksi historiaan suomipunkin ikuisiin runorebeleihin lukeutuva Tumppi Varonen on palannut luotsaamaan Problems-yhtyettään. Sen nykyisen kokoonpanon muodostavat muilta osin muun muassa Cliftersistä, Ballsista ja Flaming Sideburnsista tuttu luottokitaristi Petri Peevo, basisti Heikki Hiekkasalmi ja vielä uusimmalla Outoja kiksejä - albumilla rumpuja takova, nyttemmin Dingoon siirtynyt ja myös Hybrid Childrenistä muistettu Saska Ketonen, jonka paikan on ottanut ensisijaisesti merkittävästä uuden aallon edustajasta, Woude-yhtyeestä tutuksi tullut Kimmo Kosenius. Outoja kiksejä -albumin  kappaleet ovat lähes täysin Tumpin käsialaa. Perustana säilyvän punkrockin lisäksi tarjolla on tyylitajuisia popmelodioita ja Tumpin aina vakuuttavaa vokalisointia. Myös Petri Peevo pääsee ajoittain suorastaan loistamaan skebansa varressa. Rocktyöläisen arkea uskottavasti kuvaava Soita Paranoid, nostalgiaa positiivisesti huokuva Tikulla silmään ja romanttissävyinen Haaveet totta olla voi ovat mitä onnistuneimpia uutuusiskuja, mutta albumin kirkkaimpana timanttina loistaa silti punkhengen eri osa-alueet edelleen mainiosti tiivistävä ja myös singleformaatissa ilmestynyt Ihan sama. Melodisemmasta tuotannosta myös Täällä mä oon ja päätösraita Tuu mun viereen sijoittuvat kokonaisuudessa lähelle parhaimmistoa. Tumpin ja Problemsin tämänhetkisessä keikkasetissä on mukana neljä näytettä uutuusalbumilta. Muilta osin ohjelmisto koostuu iäkkäistä helmistä, joita edustavat esimerkiksi Raitsikka oot, Mä haluun mennä, Ei mulla elämää varten oo kaavaa ja suoranaisista ikiklassikoista, kuten Katupoikien laulu, Maanantaina ja Lanka palaa. Parhaimmistoon lukeutuvien vetojen Ihan sama ja Soita Paranoid lisäksi keikkasettiin ovat uutuuksista valikoituneet nimikappale Outoja kiksejä sekä Hei mies.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Torstain terävä:Oklahoman trubaduurin 70-luvun päätösalbumi

J. J. Cale:5

Elokuussa 1979 ilmestynyt 5 on nimensä mukaisesti J. J. Calen viides studioalbumi. Se oli artistin ensimmäinen albumijulkaisu kolmeen vuoteen, sillä edeltäjänsä Troubadour ilmestyi vuonna 1976. Suurin osa 5-albumin kappaleista nauhoitettiin ja miksattin The Lakehousessa, joka sijaitsee Old Hickoryssa, Tennesseessä. Kun albumi julkaistiin uudelleen cd-formaatissa kappaleen Katy Kool Lady oli korvannut uusi kappale Out of Style, vaikka kansitiedoissa mainittiin edelleen ensin mainittu biisi. Out of Style julkaistiin myös vuonna 2007 ilmestyneellä albumilla Rewind:Unreleased Songs. Yhdysvalloissa kappaletta Katy Kool Lady ei ole julkaistu cd-formaatissa. Solisti, urkuri, rytmikitaristi, pianisti ja perkussionisti Christine Lakeland esiintyi ensi kertaa J. J. Calen albumilla juuri 5:llä. Myöhempinä vuosina hänellä oli oma merkittävä osansa J. J. Calen musiikissa. 5:n kappaleista ylistettiin erityisesti raitaa Don't Cry Sister. Originaalin julkaisunsa jälkeen mainittu kappale on päässyt mukaan lukuisille J. J. Calen kokoelma-albumeille vuoden 1982 Special Editionista ja vuonna 1993 ilmestyneestä Best of-kokoelmasta lähtien. 5:n biisimateriaalista I'll Make Love to You Anytime ilmestyi Eric Claptonin näkemyksenä hänen vuoden 1978 pitkäsoitollaan Backless jo ennen kappaleen säveltäjän omaa levytystä. Albumin singlebiisiksi valikoitui silti Katy Kool Lady b-puolellaan pitkäsoitolta löytymätön Jaurez Blues. Cale ja Clapton levyttivät Don't Cry Sisteristä uuden näkemyksen vuonna 2006 ilmestyneelle yhteiselle albumilleen On the Road to Escondido. Se saavutti myönteiset arviot Twisted Earissa julkaistua lukuun ottamatta. Cale ja Clapton levyttivät Don't Cry Sisterista myös liveversion jälkimmäisen syyskuun lopussa 2016 ilmestyneelle ja järjestyksessään 13:lle konserttitaltioinnille Live in San Diego.

tiistai 3. joulukuuta 2019

Keskiviikon klassikko:Tom Waitsin musiikillista tyylinmuutosta merkinnyt albumi

Tom Waits:Swordfishtrombones

Syyskuussa 1983 Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt Swordfishtrombones on yhdysvaltalaisen laulaja/lauluntekijän Tom Waitsin seitsemäs studioalbumi. Kyseessä on lisäksi artistin ensimmäinen itsenäisesti tuottama pitkäsoitto. Tyylillisesti Swordfishtrombones merkitsi voimakasta irtiottoa Waitsin varhaisemmista, instrumentaatioltaan pianon ja jousien hallitsemista albumeista. Niiden tilalle tuli tavanomaisesta poikkeavia instrumentteja ja jotakuinkin abstrakti lähestymistapa laulunkirjoitusprosessiin. Swordfishtrombonesin kansi on valokuvaaja Michael A. Russin käsialaa ja siinä Waits nähdään näyttelijöiden Angelo Rossitto ja Lee Kolima kanssa. Vaikka Swordfishtrombones saavutti Billboardin albumilistalla parhaimmillaan ainoastaan sijan 164., New Musical Express valitsi kyseisen albumin vuoden 1983 toiseksi parhaaksi. Vuonna 1989 yhdysvaltalainen musiikkijulkaisu Spin nimesi Swordfishtrombonesin kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi albumiksi. Vuonna 2006 kyseinen albumi saavutti sijan 36. musiikkilehti Q:n listalla 80-luvun 40:sta parhaasta albumista. Pitchfork listasi Swordfishtrombonesin 80-luvun yhdenneksitoista parhaaksi albumiksi. Slant Magazinen laatimalla 80-luvun parhaiden albumien listalla Swordfishtrombonesin sijoitus oli 26. Singleformaatissa albumilta julkaistiin tuoreeltaan kappale In the Neigbourhood ja vuonna 1988 myös 16 Shells from Thirty-Ought-Six. Viimeksi mainitun pikkulevyn takoituksena oli tosin promota Waitsin livealbumia Big Time.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Tiistain tukeva:Yhdysvaltalaisen hardrockin oman tiensä kulkijan suurin menestysalbumi

Blue Öyster Cult:Agents of Fortune

Toukokuussa 1976 ilmestynyt Blue Öyster Cultin neljäs albumi Agents of Fortune on mainitun newyorkilaiskvintetin menestynein pitkäsoitto. Sillä yhtye siirtyi tummasävyisestä ja mysteerisestä heavysta kohti poporientoituneempaa, jopa stadioneille pyrkinyttä rockia. Kyseiseltä albumilta löytyy myös yhtyeen suurin singlemenestys, joka tosin rakentuu tyylillisesti voimakkaammin Blue Öyster Cultin vanhaan perustaan aikakautensa musiikillisten trendien hyödyntämisen sijaan. Vuonna 1972 ilmestyneen ja nimeään kantaneen esikoisalbuminsa jälkeen Blue Öyster Cult oli keikkaillut ahkerasti ja myös kirjoittanut materiaalia kakkosalbumilleen Tyranny and Mutation. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye teki ensi kertaa musiikillista yhteistyötä Patti Smithin kanssa. Vuonna 1974 ilmestyneellä kolmannella albumillaan Secret Treaties Blue Öyster Cult saavutti ensi kertaa myönteisiä arvioita myös valtavirran lehdistössä ja yhtye pääsi soittamaan pääesiintyjänä ensikertaa uransa aikana. Yhtyeen vakituisen yhteistyökumppanin Sandy Pearlmanin lisäksi Agents of Fortunella tuottajina olivat Murray Krugman ja David Lucas ja ääni-insinöörinä Shelly Yakus. Yhtyeen jäsenten lisäksi sävellyksistä vastasi lisäksi mm. Smith ja tyylillisesti Agents of Fortunea voikin pitää sekä tyylikirjoltaan että soundeiltaan varsin monipuolisena albumina. Rumpali Albert Bouchardin kirjoittama Agents of Fortunen  avaava This Ain't The Summer of Love edustaa vielä yhtyeen tummempaa tyyliä ja sen on tekstinsä osalta tulkittu heijastavan nousussa tuolloin ollutta punkrockia. Kitaristi/kosketinsoittaja Allan Lanierin kirjoittama True Confessions on selkeästi edeltäjäänsä valoisampi, kosketinsoitinten dominoima raita. Agents of Fortunen voimakasta tyylillistä variaatiota osoittaa albumin singlemenestys Don't Fear the Reaper, josta muodostui yhtyeen ainoa top teniin noussut single. Soolokitaristi Donald  "Buck Dharma" Roeserin kirjoittama kappale rakentuu hänen kitarariffinsä ympärille kappaleen tekstin käsitellessä melko puhtaasti kuolemaa. Dynaamista väliosaa seuraa Roeserin teatraalinen, feedbackia hyödyntävä soolo-osuus. E. T. I. (Extra Terrestial Intelligence) on nopeatempoinen ja rytmiikaltaan rikas kappale, jossa Roesarin lauluosuudet muodostavat voimakkaan kontrastin musiikilliselle kokonaistoteutukselle. Albumi on ottanut nimensä eräästä kyseisen kappaleen tekstin kohdasta. Osittain Smithin kirjoittama The Revenge of Vera Gemini päättää albumin ykköspuolen kiinnostavasti ja kappaleen taustavokaaleissa ja osittain jopa puheosuuksissa kuullaan naissolisteja. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä Sinful Love tarjoaa laadukkaan kitarasoolon ja Joe Bouchardin pätevää bassottelua. Tattoo Vampire jatkaa teatraalista ilmaisua, mutta hyödyntää selkeästi voimakkaammin hardrockelementtejä erityisesti Eric Bloomin kitaroinnissa ja vokaaliosuuksissa. Joe Bouchardin kirjoittama Morning Final alkaa leadkitaralla ennen kuin siirtyy hyödyntämään funkahtavaa groovea ja runsaasti kosketinsoittimia. Tenderloinin huippuyksityiskohtia ovat basso-osuudet ja Eric Bloomin lähes ainutlaatuinen laulusuoritus. Debbie Denise päättää Agents of Fortunen tyylitajuiseen popballadiin. Agents of Fortune nousi albumilistalla top 30:een ja 70-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Blue Öyster Cultin suosio kasvoi saavuttaakseen huippunsa juuri ennen Albert Bouchardin poistumista yhtyeestä 80-luvun alussa.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Maanantain mainio:Hanoi Rocksin ja The Vibratorsin musiikillista yhteistyötä

Fallen Angels:S/T

Yhtye Fallen Angels syntyi vuonna 1984. Kitarasta ja vokalisoinnista huolehtinut The Vibrators-yhtyeen solisti/biisintekijä Knox lyöttäytyi yhteen Hanoi Rocksin rytmiryhmän, basisti Sam Yaffan ja rumpali Nicholas Dingleyn alias Razzlen sekä albumilla myös joistakin soolo-osuuksista vastanneen rytmikitaristi Nasty Suiciden kanssa. Fallen Angelsin albumilla vierailivat myös salanimien Cosmic Ted ja The Psychedelic Kid taakse kätkeytyneet Mike Monroe ja Andy McCoy. Fallen Angelsin syntymään vaikutti osaltaan keskeisesti se, että Knoxilla oli Hanoi Rocksin kanssa sama manageri ja paljon levytettävää kappalemateriaalia. Idea Knoxin ja Hanoi Rocksin jäsenistön yhteisestä albumista tuli Richard Bishopilta, joka oli yksi Hanoi Rocksin managereista. Fallen Angelsin kappaleet treenattiin ja äänitettiin sittemmin legendaarisiksi muodostuneilla Alaska-studioilla Lontoon Waterloossa. Vaikka Nasty Suicide vieraili yhtyeen Lontoossa soittamalla keikalla, Fallen Angels-albumia ei milloinkaan soitettu kokonaisuudessaan livenä. Fallen Angels-albumia edelsi single Amphetamine Blue ja sitä seurasi sekä maxina että singlenä julkaistu Inner Planet Love/Precious Heart. Fallen Angels-pitkäsoiton kansimaalaus on Knoxin käsialaa. Siinä yhtye todistaa murhatapausta Lontoon 100-clubin edustalla Oxford Streetillä. Brittikeikkoja varten Knox kasasi uuden kokoonpanon, johon kuuluivat hänen itsensä lisäksi kitaristi Matt Kellett, basisti Mark Duncan ja rumpalina aikaisemmin The Motorsissa vaikuttanut Knoxin serkku Richard Wernham. Yhtye levytti vielä kaksi albumia, joiden julkaisijana oli tällä kertaa Falloutin tytäryhtiö Jungle. Vuonna 1986 ilmestynyt In Loving Memory oli tyylilisesti edeltäjäänsä popvaikutteisempi albumi, ja kitaroinnista sillä vastasivat edelleen Nasty Suicide ja Andy McCoy. Fallen Angelsin kolmas pitkäsoitto on vuonna 1989 ilmestynyt Wheel of Fortune ja myös sillä Nasty Suicide vieraili kitaristina. Jo edellisenä vuonna edeltäjänsä tavoin varsin popahtavan albumin äänityssessioista julkaistiin maxisingle Clouds ja seuraavana vuonna nelivitonen Teenage. Yhtye soitti vielä joitakin keikkoja, joihin lukeutui mm. pari festivaaliesiintymistä Kreikassa ja lopetti toimintansa triokokoonpanona mielenkiinnon puutteeseen.

lauantai 30. marraskuuta 2019

Sunnuntain extra:Keskeisen pubrockin edustajan mainio kakkosalbumi

Graham Parker & The Rumour:Heat Treatment

Lokakuussa 1976 ilmestynyt Heat Treatment on varhaistuotantonsa osalta pubrockiksi luokiteltavan Graham Parker and the Rumour- yhtyeen toinen studioalbumi, joka jatkoi onnistuneesti yhtyeen esikoisen, samana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton Howlin Wind viitoittamalla linjalla. Heat Treatment saavutti kriitikoiden keskuudessa myönteisen vastaanoton ja se sisältää useita Parkerin varhaistuotannon keskeiseen tuotantoon lukeutuvia kappaleita, kuten rullaava nimiraita, Pourin' It All Out sekä Fool's Gold. That's What They All Say on tyylillisesti Dylanille kunniaa tekevä realistinen kuvaus Turned Up Too Laten edustaessa Parkerin sävellystyötä tuohon mennessä ehkäpä kypsimmillään. Tummasävyinen Black Honey tarjoaa kontrastia Howlin Windin avaavalle nopeatempoiselle raidalle White Honey. Heat Treatmentin kappaleista Hotel Chambermaid päätyi vuosia myöhemmin Rod Stewartin versioimaksi. The Rumour mainitaan albumin takakannessa ja levykeskiössä, mutta etukantta koristaa ainoastaan Graham Parkerin nimi. Vuonna 2001 Vertigo/Mercury julkaisi Heat Treatmentistä remasteroidun cd-version. Se sisälsi myös kaksi bonusraitaa. Kappaleet Hold Back the Night ja (Let Me Get) Sweet on You oli alun perin julkaistu ep:llä Pink Parker. The Village Voicen kriitikkoäänestyksessä vuoden 1976 parhaista albumeista Heat Treatment saavutti kakkossijan. Myös sen edeltäjä Howlin Wind menestyi hyvin ollen kyseisellä listalla neljäntenä. Kaikesta hyvästä huolimatta Parker on itse kotisivullaan listannut Heat Treatmentin vähemmän onnistuneiden albumiensa joukkoon. Hän on kritisoinut laulutekniikkaansa, kiireistä laulunkirjoitusprosessia ja Robert John "Mutt" Langen tuotantotyötä.

perjantai 29. marraskuuta 2019

Lauantain pitkä:Merkittävän brittiyhtyeen raskain pitkäsoitto

The Move:Looking On

Britanniassa joulukuussa 1970 ilmestynyt Looking On on The Move -yhtyeen kolmas studioalbumi. Samalla kyseessä on yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto, jonka työstämiseen Jeff Lynne osallistui. The Moven albumeista ensimmäisenä Looking On koostui ainoastaan yhtyeen omista sävellyksistä ja oli ensimmäinen Fly-levy-yhtiön julkaisema pitkäsoitto yhtyeen repertuaarissa. Albumin tunnetuinta antia edustavat sen singlekappaleet, aina top ten -hitiksi muodostunut ja jo maaliskuussa 1970 ilmestynyt Brontosaurus sekä samaisen vuoden lokakuussa julkaistu When Alice Comes Back to the Farm. Looking Onia on yleisesti pidetty The Moven tuotannon raskaimpana albumina. Tyylillisesti se sisältää jopa heavy metallia, bluesia, progressiivista rockia ja pitkäsoiton nimikappalen tapauksessa kaikkia mainittuja genrejä. Woodin soittama sello ja Lynnen piano rikastivat kitaroiden dominanssia ja Looking Onin voikin todeta muuranneen peruskiviä sille tyylille, jota Lynnen johtama Electric Light Orchestra myöhemmin omilla levytyksillään edusti. Albumin nimikappaleen jazzahtavat fillit vaikuttivat Woodin myöhäisempien yhtyeiden, eli Wizzardin ja Wizzo Bandin tyyliin. Lynnen monimutkaisten sävellysten vastapainoksi Wood soitti Looking Onilla jopa seitsemää eri instrumenttia mukaan lukien oboe, kitara, slidekitara, basso, sitar, sello ja saksofoni. Pitkäsoiton päätöskappaleessa Feel Too Good Wood soitti rumpuja Bev Bevanin sijaan ja taustavokalisteina biisissä kuultiin P. P. Arnoldia ja Doris Troyta. The Moven tuotannosta Looking Onin edeltäjä Shazam oli jäänyt suhteellisen vähälle huomiolle solisti Carl Waynen erottua yhtyeestä, eikä Looking On muodostunut menestysalbumiksi sekään. Pitkäsoiton seitsemästä kappaleesta neljä oli kestoltaan yli kuusiminuuttisia.  Fly promosi Looking Onia varsin vähäisesti The Moven siirryttyä pian albumin levytyksen jälkeen EMI:n alamerkin Harvest Recordsin yhtyeeksi. Looking Onin huippuhetkistä Cheap Trick versioi myöhemmin Brontosauruksen Feel Too Goodin päästessä Boogie Nights -elokuvan soundtrackille sekä brittiläisen tv-sarjan Life On Mars pilottijaksoon.  Looking On on julkaistu useita kertoja cd-formaatissa toisistaan eroavien bonuskappaleiden kera. Albumin vuonna 1998 ilmestyneestä uusintapainoksesta vastasi Repertoire, kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneestä Salvo ja viimeksi Looking Onin on julkaissut uudelleen Esoteric Recordings vuonna 2016.

lauantai 23. marraskuuta 2019

Perjantain pohjat:Brittibluesin isän 60-luvun päätös

John Mayall:Empty Rooms

Loppuvuodesta 1969 Polydorin julkaisemana ilmestynyt Empty Rooms on John Mayallin studioalbumi, joka on työstetty samalla kokoonpanolla kuin edeltäjänsä, konserttitaltiointi The Turning Point. Kummallakin albumilla olivat Mayallin lisäksi mukana Jon Mark akustisessa kitarassa, saksofonisti/huilisti Johnny Almond ja basisti Stephen Thompson. Mayall vastaa albumilla vokalisoinnin lisäksi huuliharpusta kitarasta ja kosketinsoittimista mukaan lukien moog-syntetisaattori. Ensisijaisesti yhtyeestä Canned Heat tuttu basisti Larry Taylor vierailee toisena basistina kappaleessa To a Princess, jossa hän Thompsonin kanssa harvinaislaatuisesti duetoi. Koska albumilla ei ole lainkaan rumpalia, lopputulos on soundillisesti jopa Mayallin albumiksi tavanomaisesta poikkeava. Empty Roomsin kaikki kappaleet ovat Mayallin käsialaa ja niissä käsitellään hänen suhdettaan valokuvaaja Nancy Throckmortoniin. Mayall kehitti mainittua teemaa eteenpäin seuraavalla albumillaan USA Union. Empty Rooms on ainoa aikaisemmin mainitun Mayallin kokoonpanon työstämä studioalbumi.  USA Unionilla Mayallin kanssa musisoivat Larry Taylor sekä kaksi muuta yhdysvaltalaismuusikkoa;  Taylorin tavoin Canned Heatista tutuksi tullut kitaristi Harvey Mandell sekä sähköviulisti Sugarcane Harris.

Torstain terävä:Ainoa Joe Lynn Turnerin vokalisoima Purplen albumi

Deep Purple:Slaves and Masters

Viides lokakuuta 1990 ilmestynyt Slaves and Masters on Deep Purplen kolmastoista studioalbumi. Kyseessä on ainoa aikaisemmin Rainbown solistina olleen Joe Lynn Turnerin vokalisoima Purplen pitkäsoitto. Ennen Turnerin palkkaamista yhtye harkitsi uudeksi solistikseen Survivor-yhtyeen Jimi Jamisonia, mutta hänellä oli tuolloin muita velvoitteita. Julkaisunsa jälkeen Slaves and Masters saavutti Billboardin listalla sijan 87. Mainittua sijoitusta voi pitää pettymyksenä sillä Purplen edellinen ja Ian Gillanin vokalisoima pitkäsoitto House of the Blue Light oli saavuttanut samaisella listalla sijan 34. Albumin äänityssessioista yksi kappale päätyi uudelleen sovitettuna vuonna 1990 valmistuneen elokuvan Fire Ice and Dynamite soundtrackille. Purplen viidennen kokoonpanon muusikot osallistuivat kyseisen kappaleen äänityksiin kosketinsoittaja Jon Lordia lukuun ottamatta. Vaikka Slaves and Masters siis osoittautui kaupallisessa mielessä pettymykseksi, albumin tiimoilta tehty kiertue oli suhteellisen menestyksekäs erityisesti Euroopan osuudeltaan. Turner oli edelleen mukana yhtyeessä sen aloittaessa vuonna 1992 Slaves and Mastersin seuraajan työstämistä. Purplen 25-vuotisjuhla painoi kuitenkin jo ja niinpä Ian Gillan päätettiin ottaa takaisin yhtyeeseen sen juhlavuonna julkaistulle albumille The Battle Rages  On.  Kourallinen Slaves and Mastersin seuraajalle alun perin suunnittelluista kappaleista julkaistiin Turnerin sooloalbumeilla. Kappaleen Too Much is Not Enough Turner levytti esikoissooloalbuminsa Rescue You julkaisematta jääneelle seuraajalle. Oman versionsa kappaleesta levytti myös Paul Rodgersin ja Kenney Jonesin 90-luvun alun yhtye The Law, mutta myös kyseinen näkemys jäi julkaisematta. Turnerin originaali versio on löydettävissä bootlegilta Demos '88-91 ja The Lawn vastaava bootlegilta The Law II.Turner levytti biisin uudestaan vuonna 1998 ilmestyneelle albumilleen Hurry Up and Wait. Deep Purple ei ole soittanut konserteissaan Slaves and Mastersin kappaleita vuoden 1991 maailmankiertueensa jälkeen. Kyseisellä kiertueella Purple soitti myös Mark I:n ja Mark III:n tuotantoa, sillä ohjelmistossa mukana olivat Hey Joe ja Burn. King of Dreams, Love Conquers All ja Cut Runs Deep ovat sitä vastoin kuuluneet silloin tällöin Turnerin soolo-ohjelmistoon.  King of Dreams on kuulunut myös Hughes Turner Projectin Euroopan- ja Japanin kiertueiden ohjelmistoon vuonna 2002 ja ne ovat mukana samaisena vuonna ilmestyneellä albumilla Live in Tokyo. King of Dreamsista ja Love Conquers Allista  Purple työsti musiikkivideot. Purplen jäsenistä Jon Lord etäännytti itsensä Slaves and Mastersista Roger Gloveria ja Ian Paicea voimakkaammin. Joe Lynn Turner sitä vastoin ilmaisi aidosti tyytyväisyytensä kyseiseen albumiin.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän naisartistin erinomainen esikoisalbumi

Maarit:Maarit

Vuonna 1973 nauhoitettu ja samaisen vuoden joulukuussa Love Recordsin julkaisemana ilmestynyt Maarit on Maarit Äijön, sittemmin Hurmerinnan esikoisalbumi. Sen tuotannosta vastasivat Atte Blom Otto Donner sekä Måns Groundstroem. Pitkäsoiton taustalla kuultiin Albert Järvisellä ja Sakari Kukolla vahvistettua Wigwamia. Määrätynlaisesta hajanaisuudestaan huolimatta Maaritin esikoisalbumi on monella tasolla varsin vahvaa työtä. Pitkäsoiton coverversioita edustavat näkemykset Carole Kingin käsialaa olevasta ja The Byrdsin versiona tunnetuimmaksi tulleesta Going Backistä, (Ei eiliseen), ja Child of Minesta (todella onnistunut Lainaa vain) Procol Harumin A Salty Dogista,  (Merimies) ja Tanya Tuckerin Delta Dawnista (Laakson lilja). Coverosastosta kaikein voimakkainta ääripäätä edustavat näkemykset Rolling Stonesin Jumpin' Jack Flashista (Synnyin saatanan merkit käsissäin) ja Stevie Wonderin You Are the Sunshine of My Lifesta (jazzahtava Sua ehkä liikaa pomputin) Maaritin debyytillä on  myös kotimaisen kappalemateriaalinsa osalta tarjottavanaan varsin laadukasta tuotantoa. Suonsilmä ja Uutisten jälkeen edustavat Jim Pembroken sävellyksiä ja Hectorin suomenkielisiä tekstejä. Pienellä pojalla on Otto Donnerin käsialaa ja pitkäsoiton päättävä Laulu kuolleesta rakastetusta Kaj Chydeniuksen sävellys ja Marja-Leena Mikkolan teksti. Kotimaisesta kappalemateriaalista tiukinta rockosastoa edustaa näkemys Isokynä Lindholmin kappaleesta Se se on rokkii, jonka Limppu levytti itse vasta seuraavana vuonna Orfeus-yhtyeen kanssa työstämälle albumilleen Musiikkia. Maaritin esikoisen cd-bonukset ovat hänen esikoissinglellään vuonna 1972 julkaistut kappaleet Aamun tulo ja Nyt olen tullut maailmaan, joista jälkimmäinen on Pentti Saaritsan suomennos Carole Kingin klassikkoalbumin Tapestry harvinaisempaan antiin lukeutuvasta kappaleesta Home Again. Vuonna 2013 Svart Records julkaisi Maaritin esikoisalbumista 40-vuotisjuhlapainoksen, jonka mukana on informatiivinen vihkonen ja vaihtoehtoisia otoksia albumin valokuvaussessoista.

Tiistain tukeva:Ensimmäinen kitarismin henkilöitymän kuoleman jälkeen julkaistu albumi

Jimi Hendrix:The Cry of Love

Viides maaliskuuta 1971 Reprise Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Cry of Love on ensimmäinen Jimi Hendrixin kuoleman jälkeen julkaistu albumi. Se sisältää materiaalia, jota Hendrix oli kaavaillut julkaistavaksi neljännellä studiolevyllään. Vaikka suuri osa The Cry of Lovelle päätyneistä kappaleista löytyi Hendrixin alustavista biisilistoista, albumin lopullisista kappalevalinnoista vastasivat insinööri Eddie Kramer ja rumpali Mitch Mitchell manageri Michael Jefferyn avustuksella. Viimeksi mainittu pääsi krediittitietoihin apulaistuottajina tuottajien ollessa Hendrix, Kramer ja Mitchell. Yhdysvalloissa Reprisen ja Britanniassa Track Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Cry of Love muodostui menestyksekkääksi ja albumi saavutti lopulta platinaa vuonna 1998. Myös kriitikoiden antama palaute oli myönteistä ja Cry of Lovella ilmestyneitä kappaleita julkaistiin uudelleen esimerkiksi vuonna 1997 ilmestyneellä ja onnistuneella koosteella First Rays of the New Rising Sun. The Cry of Love sisälsi kappaleita, joita Hendrix oli työstänyt ennen kuolemaansa ja niitä oli suunniteltu hänen ensimmäiselle The Jimi Hendrix Experiencen hajoamisen jälkeiselle sooloalbumilleen. Suurin osa albumin kappaleista on nauhoitettu New Yorkin Electric Lady -studioilla rumpali Mitch Mitchellin ja basisti Billy Coxin kanssa. The Cry of Loven kymmenestä kappaleesta Hendrix oli ehtinyt tehdä esimiksaukset noin puoleen. The Cry of Lovella julkaistavaksi suunnitelluista kappaleista Dolly Dagger ja Room Full of Mirrors ilmestyivät vasta mainitun albumin seuraajalla Rainbow Bridgellä ja niiden sijaan Cry of Lovella julkaistiin Straight Ahead ja My Friend. Vuonna 1997 kaikki The Cry of Loven kappaleet pääsivät seitsemän muun biisin kanssa mukaan varsin onnistuneelle First Rays of The New Rising Sunille. Billboardin listalla The Cry of Love nousi aluksi sijalle 17. nousten parhaimmillaan kolmanneksi. Britanniassa albumi ilmestyi samaisen vuoden huhtikuussa ollen parhaimmillaan toisena. Ilmestyttyään The Cry of Love saavutti myönteiset arvostelut esimerkiksi Rolling Stonessa ja Village Voicessa. Vuonna 1992 ilmestyneessä Rolling Stone Album Guidessa The Cry of Love arvioitiin niin ikään positiivissävyisesti ja albumin mestariteoksiksi kohotettiin kappaleet Ezy Rider ja Angel.

Maanantain mainio:Turnereiden menestynein pitkäsoitto

Ike & Tina Turner:Working Together

Helmikuun alussa 1971 Liberty Recordsin julkaisemana ilmestynyt Working Together on Ike & Tina Turnerin toinen kyseiselle yhtiölle levyttämä albumi. Siitä muodostui duon suosituin pitkäsoitto. Seikkaan vaikutti osaltaan seesteisesti alkavan, mutta vauhtiin päästyään revittelevästi svengaavan ja menestykseksi osoittautuneen, alun perin Creedence Clearwater Revivalin omaa tuotantoa edustavan esikoishitti Proud Maryn coverversion sisältyminen kyseiselle albumille. Myös muilta osin albumi sisälsi sekä rockcovereita että uusioversioita Ike & Tina Turnerin aikaisemmin levyttämistä omista kappaleista edeltäneen kaksikon pitkäsoiton Come Togetherin tavoin. Omasta tuotannosta Working Togetherin menestykseksi osoittautui Funkier Than the Mosquito's Tweeker. Myöhemmin kyseisestä kappaleesta näkemyksensä levytti Nina Simone. The  Beatlesin ohjelmistosta albumilla versioituvat Get Back ja Let It Be, joista myös ensin mainittu oli Turnereiden näkemyksenä jonkinasteinen menestys. Muilta osin suurin osa Working Togetherin kappaleista on Ike Turnerin käsialaa. Niihin lukeutuvan raidan The Way You Love Me kaksikko oli levyttänyt jo kymmentä vuotta aikaisemmin esikoisalbumilleen The Soul of Ike & Tina Turner.