Perjantain pohjat:Merkittävä laulajatar/lauluntekijä

Ensimmäinen syyskuuta 1957 syntynyt Gloria Maria Milagrosa Fajardo Garcia, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Gloria Estefan, on kuubalais-amerikkalainen laulajatar, lauluntekijä ja näyttelijätär. Hän aloitti uransa leadvokalistina yhtyeessä Miami Latin Boys, josta kehittyi Miami Sound Machine. Yhtyeen läpimurroksi muodostui sen ensimmäinen Columbia/Epicille levyttämä pitkäsoitto Eyes of Innocence, joka sisälsi muun muassa tanssihitin Dr Beat. Sen seuraavana vuonna ilmestynyt seuraaja-albumi Primitive Love oli vielä menestyksekkäämpi, sillä siltä poimittiin Billboardin listalla kolme top teniin yltänyttä singleä; Conga, Words Get in the Way ja Bad Boy, joista keskimmäinen nousi lisäksi Hot Adult Contemporary Chart -listan kärkeen ja osoitti yhtyeen taipuvan mainiosti myös popballadeihin. Congasta muodostui kuitenkin eräänlainen Estefanin tunnuskappale ja läpimurto, joka teki hänet maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Vuonna 1986 Miami Sound Machine voitti kyseisellä kappaleella Tokion 15:n vuosittaisen musiikkifestivaalin grand prixin. Kesällä 1988 Gloria Estefan ja Miami Sound Machine saavuttivat ensimmäisen listaykkösensä singlellä Anything for You. Äänialalaltaan Estefan on kontra-altto. Maaliskuussa 1990 Estefanin kiertuebussissa tapahtui onnettomuus. Hän teki paluun vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumillaan Into the Light ja sitä seuranneella maailmankiertueella. Ensimmäisen kolmesta Grammystaan parhaasta latinalaisalbumista Estefan voitti vuonna 1993 ilmestyneellä espanjankielisellä pitkäsoitollaan Mi Tierra. Kyseessä oli myös ensimmäinen Billboardin latinalaisalbumilistan kärkeen noussut pitkäsoitto ja ensimmäinen Espanjassa timanttilevyksi myynyt albumi. Monista Estefanin kappaleista, kuten Rhythm is Gonna Get You, Here We Are ja Vicki Sue Robinsonin kappaleesta Turn the Beat Around levytetystä coverista  on muodostunut kansainvälisiä hittejä ja ne ovat nousseet listakärkeen. Estefan on voittanut useita Grammyja. Hän on saanut tähtensä Hollywoodin ja Las Vegasin Walk of Fameille. Vaikutuksestaan amerikkalaiseen musiikkiin hän on vastaanottanut vuonna 2015 presidentin vapausmitalin. Joulukuussa 2017 Estefan palkittiin Kennedy Center Honorsilla vaikutuksestaan amerikkalaiseen kulttuurielämään. Elokuussa 2020 ilmestynyt albumi Brazil305 sisältää brasilialaisvaiutteisia uusioversioita Estefanin vanhemmasta tuotannosta ja lisäksi neljä uutta kappaletta. Vuonna 2022 julkaistulla albumilla Estefan Family Christmas ovat Glorian lisäksi mukana hänen tyttärensä Emily sekä pojanpoikansa. Elämäntyöstään Estefan on palkittu American Music Awardilla ja BMI on nimennyt hänet vuoden lauluntekijäksi. Estefan on päässyt lauluntekijöiden Hall of Fameen ja vastaanottanut useita Billboard Awardseja. Hänet on myös valittu sekä VH1:n että Billboardin sadan kaikkien aikojen parhaan artistin listalle.

Torstain terävä:Scorpionsin 80-luvun upea avaus

Scorpions:Animal Magnetism

Vuonna 1979 ilmestynyt albumi Lovedrive oli tullut merkitsemään Scorpionsille lopullista kansainvälistä läpimurtoa. Kyseisellä pitkäsoitolla toisena kitaristina kuultiin Ulrich Rothin paikalle tullutta Mathias Jabsia. Rothin kitaroimasta Scorpions-tuotannosta kannattanee nostaa erityisesti esiin vuonna 1977 julkaistu pitkäsoitto Taken by Force, joka innovatiivisuudessaan vaikutti osaltaan speed- ja trashmetallin kehitykseen. Esimerkiksi Judas Priest ja Motörhead kehittivät osaltaan Scorpionsin luomaa pohjatyötä eteenpäin. Animal Magnetism saatiin valmiiksi vajaa vuosi edeltäjänsä Lovedriven jälkeen. Vaikka kyseinen pitkäsoitto sisältää useita varsin laadukkaita kappaleita, on Scorpions soittanut albumin materiaalia konserteissaan suhteellisen säästeliäästi. Animal Magnetismin avaava, upean melodisesti hardrockaava Make It Real sisältyi sentään keikkaohjelmistoon ja siitä kuultiin erinomainen näkemys myös viisi vuotta myöhemmin julkaistulla tupla-albumilla World Wide Live. Sitä seuraavaa tyylitajuisen revittelevää Don't Make No Promisesia yhtye ei jostain syystä soittanut koskaan keikoillaan siitä huolimatta, että kappale olisi ollut todella omiaan diggareiden osallistuvaa eläytymistä ja silkkaa päänheilutusta varten. Kyseistä voimalatausta albumilla seuraa kaksi lempeämpää rockpalaa; Hold Me Tight ja 20:th Century Man, jotka kumpikin sisältävät varsin tarttuvat kertosäkeet. Kyseistä biisikaksikkoa seuraa onnistunut balladi Lady Starlight, joka on kuitenkin hyväksyttävästi ainoa tyylisuuntansa edustaja albumilla. Animal Magnetismin kakkospuolen käynnistävä Falling in Love sisältää suorastaan erinomaisen riffin, jonka tyyppistä lukuisat yhtyeet ovat osaltaan hyödyntäneet. Kyseessä lieneekin eräs koko Scorpionsin tuotannon todellisista huippuhetkistä. Only A Manilla on tarjottavanaan lähes trahsmetallia muistuttava riffi, mutta kyseisen kappaleeseen tuo kaivattavaa kevennystä sen tarttuva kertosäe. Klaus Meine vokalisoi matalammassa rekisterissä Taken by Forcelta löytyvien Steamrock Feverin ja The Sails of Charonin tavoin. Monille Scorpionsin diggareille The Zoo lukeutuu yhtyeen kaikkein parhaisiin kappaleisiin. Sen suoranainen tapporiffi kehittyi vielä World Wide Livella julkaistulla versiolla. Originaali studioversio muistuttaa doommetallia jopa Black Sabbathia kunnioittaen. Pitkäsoiton päättävä sen lähes kuusiminuuttinen nimikappale on lähes hautajaistunnelman omaava doommetalhymni. Animal Magnetism lukeutuu vaivattomasti Scorpionsin todellisten huipputöiden joukkoon. Kyseisenä aikakautena yhtye oli seikkailunhaluinen ja laajensi osaltaan metallimusiikin genren rajoja ja osaltaan myös loi perustusta kaikelle kyseisessä tyylilajissa myöhemmin seuranneelle. Animal Magnetism myi kultaa vuoden 1984 maaliskuussa ja saavutti platinalevyn vuoden 1991 lokakuussa. EMI:n vuonna 2001 albumista julkaisema remasteroitu versio sisältää bonuskappaleenaan kitaristi Rudolf Schenckerin leadvokalisoiman harvinaisen singlekappaleen Hey You. 

Keskiviikon klassikko:Merkittävän southern rockin edustajan vuoden 1979 klassikkoalbumi

Molly Hatchet:Flirting with Disaster

Keskeisimpiin southern rock-yhtyeisiin lukeutuvan Molly Hatchetin kitaravallin voinee sanoa saavuttaneen huippunsa yhtyeen vuonna 1979 ilmestyneellä kakkosabumilla Flirting with Disaster. Yhtyeen revittelevää musiikillista ja myös tekstillistä ilmaisua rikastetaan kuitenkin kolmen kitaristin, eli Steve Hollandin, Dave Hlubekin ja Duane Rolandin vivahteikkaalla työskentelyllä. Kolmikon jäsenet vaihtavat sujuvasti rooliaan soolo, rytmi- tai harmoniakitaristeina. Hlubek ja Holland perustivat Molly Hatchetin Jacksonvillessa 70-luvun alussa. Yhtyeen managerina toiminut Pat Armstrong oli tehnyt yhteistyötä myös Lynyrd Skynyrdin kanssa ja Molly Hatchet äänittikin originaalit demonsa Skynyrdin studiossa. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneen esikoisalbumin tuottamisesta vastannut Tom Werman jatkoi yhteistyötään yhtyeen kanssa myös Flirting with Disasterilla. Kyseistä albumia äänitettiin sekä Yhdysvaltain itä, että länsirannikolla. Musiikillisesti kyseessä on tiukka ja konstailematon rockalbumi, jonka kansikuva on Frank Frazettan maalaus nimeltä Dark Kingdom. Flirting with Disasterin kymmenestä raidasta yhdeksän edustaa yhtyeen omaa tuotantoa. Niistä kahdeksan työstämiseen on osallistunut solisti Danny Joe Brown. Huuliharppuintrolla käynnistyvän Whiskey Manin tekstissä varoitetaan liian rankasta bailaamisesta ja musiikillisesti kyseisellä raidalla on tarjottavanaan väliosassaan vahvoja sointuja ja kitaroita hyödynnetään varsin tehokkaasti leadin soidessa moniäänisesti. Pitkäsoiton cover on näkemys Bobby Womackin varhaisen yhtyeen The Valentinosin hitistä ja Rolling Stonesin listakärkeen nostamasta It's All Over Nowsta. Molly Hatchetin näkemyksessä Bruce Crump tarjoaa varsin tanakkaa rumputyöskentelyä ja boogie woogie -tyyppisistä piano-osuuksista vastaa vieraileva tähti Jai Vainding. One Man's Pleasure eroaa Banner Thomasin dominoiman bassotyöskentelyn ansiosta pitkäsoiton edeltävistä kappaleista. Kitarat pääsevät toden teolla ääneen vasta soolo-osuudessa. Jukin' City rakentuu melko pitkälle pelkistetyn riffin varaan, joskin tietyt kappaleen myöhäisemmät kuviot lisäävät selkeästi kappaleen kiinnostavuutta. Boogie No More käynnistyy hitaana bluesvaikutteisena numerona. Se muuttaa kuitenkin tyyliään tempoaan lisäten ja kappaleen reilut neljä viimeistä minuuttia tarjoavat erinomaista Skynyrdin Free Birdia tyylitajuisesti muistuttavaa kitarahyökkäystä. Brownin, Hlubekin ja Thomasin käsialaa oleva pitkäsoiton kakkospuolen käynnistävä nimikappale on viisiminuuttinen, erinomaisesti rullaava ja kiinnostavuutensa säilyttävä raita, joka ansaitsee statuksensa klassikkona Molly Hatchetin tuotannossa. Albumin kappaleista ainoana se julkaistiin myös singleformaatissa. Vaikka kappale jäi Billboardin listalla top 40:än ulkopuolelle, se viihtyi poplistoilla kymmenen viikon ajan. Mikä merkittävintä, Flirting with Disasterista muodostui Molly Hatchetin tunnuskappale, joka heijasti tekstissään yhtyeen lähellä rajaa viihtynyttä elämäntapaa. Näin kovassa seurassa albumin seuraavat kappaleet, melko tyypillistä vaihtoehtocountrya edustava Good Rockin' sekä instrumentaatiossaan lehmänkelloa ja boogiepianoa hyödyntävä Gunsmoke jäävät hienoisten täyteraitojen asemaan. Tummasävyisempi Long Time tekee paluun jälleen vahvempaan kappalemateriaaliin. Albumin päättää niin ikään varsin onnistunut jamittelukappale Let The Good Times Roll, jossa kitarat ja rummut saavat jälleen aikaan varsin vakuuttavaa jälkeä. Kyseinen kappale on myös melodisesti siinä määrin tarttuva, että oikeissa olosuhteissa siitä olisi voinut kehkeytyä jopa singlemenestys. Loppujamissaan kappale tarjoaa jälleen syvän etelän rockin parhaita elementtejä. Flirting with Disaster nousi albumilistalla top 20:een ja myi Yhdysvalloissa yli kaksi miljoonaa kappaletta. Danny Joe Brown jätti yhtyeen pian kyseisen albumin jälkeen terveysongelmiensa vuoksi. Hän teki tosin paluun Molly Hatchetiin 80-luvun alkupuolella, mutta kyseisessä vaiheessa uraansa yhtye oli jo muuttanut musiikillista tyyliään tavoittaakseen toisentyyppistä yleisöä.

Tiistain tukeva:Joensuulaisen doommetallin sanansaattajan upea keikka naapurikaupungissa

Vuonna 2009 perustettu joensuulainen doommetallin lipunkantaja, tosin myös useita muita musiikillisia vaikutteiden antajia ja diggauskohteita,kuten New Wave of British Heavy Metallin yhtyeet sekä Roky Eriksonin tunnustava Serpent Warning -yhtye on tulossa tiensä päähän. Yhtyeen keskeinen biisintekijä Antti Koponen on muuttamassa Espanjaan ja Serpent Warningin kalenterissa on alkaneelle syksylle vielä kaksi keikkaa, joista ensimmäinen oli Kuopion Ottopojassa 26. elokuuta. Koposen lisäksi yhtyeen rytmiryhmä; rumpali Ripe Lindberg ja basisti Jussi Kotilainen on säilynyt mukana koko yhtyeen olemassaolon ajan. Vuonna 2012 Serpent Warningilta ilmestyi omakustanne-ep Beyond the Wisdom ja vuonna 2014  yhtyeeltä julkaistiin sen ainoa ja nimeä kantava pitkäsoitto I Hate Recordsin kautta. Kyseisellä kuudesta kappaleesta koostuvalla ja myös omakustanteen kappaleet uusina versioina sisältävällä  albumilla solistina oli myös yhtyeestä The Wandering Midget muistettu Samuli Pesonen. Suvi Laanisen leadvokalisoimana yhtye soitti muun muassa festivaalikeikan Ruotsissa ja työsti demokappaleita. Kakkoskitaristiksi Serpent Warningiin saatiin Marko Purhonen ja yhtyeen viimeisen line upin solistina vaikuttaa Jimi Lehtijoki. 

Toiseksi viimeisellä keikallaan Kuopion Ottopojassa Serpent Warning  käynnisti illan kolmesta yhtyeestä koostuneen kattauksen. Serpent Warningin setti alkoi myös yhtyeen pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuvalla pitkällä ja vakuuttavalla Evil River -kappaleella. Antti Koponen kitaroi upeasti ja SW:n tuorein solisti Jimi Lehtisalo paitsi vokalisoi pätevästi, myös eläytyi keikkaan täysillä avauskappaleesta lähtien. Orient Eyes edustaa Serpent Warningin tuotannossa suorempaa heavyilmaisua ja sitä seurasi yhtyeen ohjelmistossa todellisiin teoksiin lukeutuva Luna. Death's Tower oli setin nopein rypistys ja nimikappale Serpent Warning nostaa vakuuttavuudessaan aina ihon kananlihalle. Iskevän riffin varaan rakennettu Thousand Names edustaa SW:n tuotantoa kenties hittipotentiaalisimmillaan. Keikan päätöskappale Pagan Fire tarjosi jälleen nopeampaa ja tyylillisesti lähempänä perinteisempää heavya olevaa musiikillista ilmaisua. Basisti Jussi " Geezer"Kotilaisesta ja rumpali Ripe Lindbergistä muodostuva  rytmiryhmä oli vankka kuin peruskallio, Antti Koponen kitaroi inspiroituneesti koko setin ajan ja vokalisointinsa lisäksi Jimi Lehtisalon lavasäteily oli suorastaan esimerkillistä. Yleisöä oli paikalla niukasti, mutta ne, jotka olivat saapuneet paikalle, diggasivat kuulemastaan ja kuuntelemastaan sitäkin runsaammin.

Serpent Warning Kuopion Ottopojassa 26. elokuuta 2017.

Maanantain mainio:Merkittävä biisintekijä- ja artistikaksikko

Ashford & Simpson oli neljäs toukokuuta 1941 syntyneestä ja 22. elokuuta 2011 edesmenneestä Nicholas Ashfordista ja 26. elokuuta 1946 syntyneestä Valerie Simpsonista muodostunut aviopari, joka vaikutti sekä biisintekijöinä että esittävänä duona. Ashford oli syntynyt Fairfieldissä, Etelä-Carolinassa ja Simpson Bronxissa, New Yorkissa. Myöhemmin Ashfordin perhe muutti Michiganiin, missä hänestä tuli baptistikirkon jäsen. Siellä hän oli vokalistina perustajansa James Hammondin mukaan nimetyssä The Hammond Singersissä. Nickolas valmistui Michiganin Willow Run High Schoolista ja hän tapasi Valerien ammattiuransa myötä Harlemin baptistikirkossa vuonna 1964. Kaksikon duona tekemät levytykset eivät aluksi menestyneet ja niinpä he ryhtyivät musiikilliseen yhteistyöhön ennen soolouraansa The Ikettesin jäsenenä vaikuttaneen Joshie Jo Armsteadin kanssa Scepter/Wand- levy-yhtiöllä. Kyseiselle yhtiölle heidän sävellyksiään levyttivät Ronnie Milsap, Maxine Brown, The Shirelles ja Chuck Jackson. Kolmikon käsialaa olevista kappaleista Ray Charlesin levyttämästä Let's Go Get Stonedista tuli ykköshitti Billboardin R&B-listalla vuonna 1966. Samaisena vuonna Ashford ja Simpson siirtyivät Motownille, missä tunnetuimpiin heidän käsialaansa oleviin kappaleisiin lukeutuivat esimerkiksi Ain't No Mountain High Enough ja Ain't Nothing Like The Real Thing. Muista kaksikon kirjoittamista hittikappaleista mainittakoon pikaisesti Chaka Khanin vuoden 1978 menestys I'm Every Woman sekä Teddy Pendergrassin Is It Still Good to You? Esittävinä artisteina Ashfordin ja Simpsonin tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvat Solid ja Found A Cure. Vuonna 2002 kaksikko pääsi laulunkirjoittajien Hall of Fameen. Vuonna 1999 Ashford ja Simpson vastaanottivat Rhythm and Blues Foundationin pioneeripalkinnon. American Society of Composers, Authors and Publishers kunnioitti kaksikkoa suurimmalla mahdollisella palkinnolla, perustajan palkinnolla, jonka Ashford ja Simpson vastaanottivat 18. maaliskuuta 1996. Kaksikon työskentely Ray Charlesin kanssa toi sen Motownin perustajan Berry Gordyn tietoisuuteen. Ashford ja Simpson toimivatkin säveltäjinä ja tuottajina lähes kaikilla Marvin Gayen ja Tammi Terrellin levyttämillä 60-luvun loppupuolen singlekappaleilla. Lisäksi kaksikko kirjoitti ja tuotti lähes kaikki kappaleet kolmelle Diana Rossin 70-luvun albumille, joihin lukeutuivat hänen nimeään kantanut debyyttinsä, Surrender sekä The Boss. Kyseisistä albumeista debyytti ja The Boss myivät platinalevyiksi ja myös Surrender saavutti kultalevyn. Muita Motownin artisteja, joiden kanssa Ashford ja Simpson työskentelivät, olivat Gladys Knight & The Pips, Smokey Robinson & The Miracles, The Marvelettes, Martha Reeves & The Vandellas, sekä The Supremesin ja The Four Topsin originaalit duetot sekä cover Ike & Tina Turnerin klassikosta River Deep Mountain High. Esiintyjinä Ashfordin ja Simpsonin ura alkoi soulyhtyeessä The Followers. Valerie Simpson levytti 70-luvun alussa Motownille kaksi sooloalbumia. Ensimmäinen kaksikon duoalbumi oli Warner Brosin vuonna 1973 julkaisema Gimme Something Real. Vuonna 2007 Ashford ja Simpson olivat kirjoittamassa Amy Winehousen menestysalbumille Back to Black kappaletta Tears Dry on Their Own. 2000-luvun loppupuolella kaksikko oli esiintynyt pienissä keikkapaikoissa esimerkiksi New Yorkissa ja San Franciscossa ja vuonna 2009 kyseisistä esiintymisistä julkaistiin sekä cd että dvd nimellä The Real Thing. Presidentti Barack Obaman virkaanasettajaisseremoniassa Ashford ja Simpson esittivät uudelleen kirjoitetun Solid-hittinsä nimellä Solid as Barack. Ashford menehtyi kurkkusyöpään New Yorkissa 22. elokuuta 2011 neljä päivää ennen Simpsonin 65-vuotispäivää. Kesäkuussa 2012 Simpsonilta julkaistiin uusi sooloalbumi Dinosaurs Are Coming Back Again. Kyseinen pitkäsoitto sisältää muun muassa Nina Simonen viimeisen levytyksen. Albumin toinen duetto on levytetty Roberta Flackin kanssa ja mukana on lisäksi instrumentaaliversio Ain't No Mountain High Enoughista. Toukokuussa 2014 Simpson sai musiikin kunniantohtorin arvon Berkleen College of Musicilta.

Sunnuntain extra:Peitsamon keskimmäinen Revival-albumi

Kari Peitsamo Revival:Pieni suuri show

Maamme ahkerimmin levyttävä rockartisti Kari Peitsamo teki kunnioitusta erään keskeisimmän diggauskohteensa, eli John Fogertyn luotsaaman Creedence Clearwater Revivalin musiikille pistämällä vuonna 1982 pystyyn oman Kari Peitsamo Revivalinsa. Kyseisen yhtyeen ensimmäinen pitkäsoitto jo samaisena vuonna ilmestynyt Jokivarren jytäorkesteri koostui pelkästään Creedence-suomennoksista. Vuonna 1983 julkaistu Kari Peitsamo Revivalin kakkosalbumi Pieni suuri show lavensi coverointikohteita pääpainon ollessa silti edelleen John Fogertyn originaaleissa. Fogertyn soolotuotantoa 70-luvun puolivälistä alun perin edustaa albumin avausraita Rokaten ympäri maailman, joka on suomennos Status Quon pari vuotta originaaliversion jälkeen popularisoimasta Rocking All Over the Worldista. Boogiekone Status Quota Kari Peitsamo Revival versioi toden teolla tosin vasta viimeisellä ja vuonna 1984 ilmestyneellä albumillaan Rokkiletti. Jo sen edeltäjälle mukaan on kelpuutettu parin kiistattoman Quo-klassikon, eli Carolinen ja Whatever You Wantin suomennokset. Kappaleista ensin mainitun Peitsamo on joskus nimennyt kaikkien aikojen parhaaksi rockkappaleeksi ja vastaavasti vuonna 1973 ilmestyneen Status Quo-albumin Hello!, jolta myös kyseinen kappale löytyy, kaikkien aikojen parhaaksi rocklevyksi. Kaikkien aikojen jytäorkestereihin lukeutuvalta Led Zeppeliniltä Pieni suuri show -albumille versioitui nelosalbumin Rock N' Roll, ja todellista harvinaista herkkua edustaa originaanimellä Blue Highway kulkeva Valtatie, jonka originaalisäveltäjiksi on mainittu David Getz ja Nick Gravenites. Creedencen ohjelmistosta tunnetuinta antia Pieni suuri show -albumilla edustaa enää Bad Moon Risingin näkemys. Harvinaisemmiksi kultahipuiksi on poimittu Bayou Countrylta löytyvän Graveyard Trainin, (Hautausmaan juna), Cosmo's Factoryn pitkän avauskappaleen Ramble Tamblen (Puuta heinää) sekä varsin mainiosti coveroidun Green River -albumilta löytyvän Sinister Purposen  (Hämärät puuhat) versioinnit. Pieni suuri show- albumin kirkkain timantti on silti näkemys Willy and the Poor Boys -pitkäsoiton puhuttelevasta päätöskappaleesta Effigy, jonka  suomenkieliseksi nimeksi on valikoitunut Kuvatus. Vaikka Pieni suuri show ei sisällä enää pelkkää CCR:ää, kyseessä on Peitsamon tuotannossa edeltäjänsä ja myös seuraajansa tavoin hatunnoston arvoinen kunnianosoitus eräille hänen suurille musiikillisille diggauskohteilleen.

Lauantain pitkä:Yhdysvaltalaisen kulttiklassikkoyhtyeen nimikkoalbumi

The Velvet Underground:The Velvet Underground

Maaliskuussa 1969 ilmestynyt The Velvet Underground on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen The Velvet Undergroundin nimikkoalbumi ja samalla kolmas pitkäsoitto. Kyseessä on lisäksi yhtyeen ensimmäinen John Calen korvanneen Doug Yulen kanssa levytetty albumi. Edellisenä vuonna TTG-studioilla Kaliforniassa äänitetty pitkäsoitto koostui balladeista ja suorista rockkappaleista ja merkitsi samalla tyylillisesti voimakastakin irtiottoa The Velvet Undergroundin varhaisemmista levytyksistä. Vuonna 2003 kyseinen pitkäsoitto saavutti sijan 314. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Yhtyeen keskeisen biisintekijän Lou Reedin mukaan yhtyeen ei olisi pitänyt tehdä uutta White Light/White Heatia, vaan tuoda esiin toinen puoli itsestään. Yksisuuntaiseksi jääminen tuli kaikin mahdollisin keinoin välttää. Rumpali Maureen Tucker kertoi olevansa tyytyväinen siihen musiikilliseen suuntaan, johon yhtye oli menossa ja toivovansa että jokin levy-yhtiö ottaisi yhtyeen siipiensä suojaan ja tekisi sille oikeutta. Doug Yulen mukaan albumin äänityssessiot olivat luovia ja onnistuneita kaikkien työskennellessä yhdessä. Pitkäsoiton avauskappaleessa Candy Says mainitaan Andy Warholin tähtikaartiin lukeutuva Candy Darling, johon viitataan myös Lou Reedin vuoden 1972 singlemenestyksessä Walk on the Wild Side. Kappaleessa Murder Mystery kuullaan kaikkien yhtyeen neljän jäsenen ääniä. Säkeistöjen aikana Reed ja kitaristi Sterling Morrison lukevat samanaikaisesti eri runojen säkeitä ja heidän äänensä on sijoitettu eri kaiuttimiin. Pitkäsoiton päätöskappaleessa After Hours kuullaan harvinaislaatuisesti Maureen Tuckerin vokalisointia. Reedin mielestä Tuckerin viaton ääni sopi kyseisen kappaleen tyyliin hänen omaa vokalisointiaan paremmin. Yhtye tuotti nimikkoalbuminsa itse. Siitä on olemassa kaksi erilaista stereomiksausta. Laajemmalle levinneestä miksauksesta vastasi MGM/Verven ääni-insinööri Val Valentin. Toisesta miksauksesta vastasi Lou Reed, joka oli nostanut omaa lauluääntään ja kitarointiaan painamalla muita instrumentteja alemmaksi. Sterling Morrisonin mielestä kyseinen miksaus kuulosti siltä, kuin se olisi tehty wc:ssä. Dramattisin ero on kuitenkin siinä, että kyseiset miksaukset sisältävät täysin eri versiot kappaleesta Some Kinda Love, jotka ovat tosin samoista äänityssessioista. Rolling Stonen Troy Carpenter kirjoitti Velvet Undergroundin nimikkoalbumin koostuvan melodisesta rockista ja musiikkijournalisti Steven Taylorin mukaan kyseessä on popalbumi, joka painottuu enemmän kappaleisiin kokeellisen äänimaiseman sijaan. Pitkäsoiton kappaleista What Goes On ja Beginning to See the Light edustavat voimakkaampaa rockilmaisua, mutta muilta osin albumi koostuu melodisista rakkautta tavalla tai toisella käsittelevistä kappaleista, joista mainittakoon Pale Blue Eyes, I'm Set Free sekä That's The Story of My Life. Reedin ja Morrisonin tuplakitarointi olivat albumin soundimaailmalle tunnusomaisia ja sovitukset niukkoja. The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin ainoa kappale, joka muistutti yhtyeen avant garde -juurista on The Murder Mystery. Lou Reedin miksaamana albumi ilmestyi ainoastaan ensimmäisenä Yhdysvaltain-painoksena. Myös sen kannessa kappaleiden kestot ovat lähempänä Valentinen miksausta. Tämä antaa olettaa, että Reedin miksaus päätyi albumin ensimmäiselle jenkkipainokselle vahingossa, tai se korvasi Valentinen miksauksen vasta sitten, kun albumin kannet olivat jo menneet painoon. Albumin originaali brittipainos ja kaikki cd- uusintajulkaisut sekä Yhdysvalloissa vuonna 1985 julkaistu uusintapainosvinyyli ovat kopioita Valentinen miksauksesta.  Myös suurin osa muista albumin uusintapainoksista hyödyntää Valentinen miksausta. Reedin miksaus julkaistiin vuonna 1985 ilmestyneen boxin Peel Slowly and See neljännellä levyllä. The Velvet Undergroundin ensimmäisten painosten julkaisusta vastasi MGM, mutta kaikki myöhäisemmät ovat Verven julkaisemia. Robert Christgaun albumista tuoreeltaan kirjoittaman arvion mukaan kyseessä on The Velvet Undergroundin paras albumi. Jazz & Pop-lehden vuosiäänestyksessä Christgau nimesi The Velvet Undergroundin nimikkoalbumin ilmestymisvuotensa kuudenneksi parhaaksi levyksi. New Musical Expressin 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla Velvet Undergroundin nimikkoalbumi saavutti upeasti sijan 21. Vuonna 2004 ilmestyneessä The Rolling Stone Album Guidessa Rob Sheffield kirjoitti että Calen lähdettyä yhtyeestä Velvet Undergroundista muodostui akustisia folkballaadikkoja. Reed oli hänen mukaansa albumilla odottamattoman charmikas ja hänen jokainen kappaleensa on klassikko. Sputnikmusikin Nick Butlerin mukaan The Velvet Underground on erinomainen albumi, vaikkei se yllä yhtyeen esikoispitkäsoiton tasolle.

Perjantain pohjat:Eräs 70-luvun alkupuolen kovimmista livelevyistä

Uriah Heep:Live

Ennen tammikuussa 1973 taltioitua tuplalivealbumiaan Uriah Heep oli työstänyt viisi studioalbumia, jotka monien mielestä lukeutuvat brittiläisen rockin kiistattomaan eliittiin. Aikaisemmat kyseiseltä rundilta taltioidut äänitykset olivat teknisessä mielessä jättäneet toivomisen varaa, ja niinpä Heep päätyi nauhoittamaan kiertueensa viimeisen konsertin Birmingham Hallissa. Lopputuloksena oli eräs tyylisuuntansa onnistuneimmista livetaltioinneista, vaikkei se kenties aivan ylläkään kyseisen vuosikymmenen kaikkein onnistuneimpien livetaltiointien kastiin, joihin lukeutuvat esimerkiksi The Whon Live at Leeds ja Deep Purplen Made in Japan. Uriah Heepin livetuplan kappalevalikoima on varsin onnistunut ja se jakautuu mainiosti yhtyeen tuohonastisten studioalbumien kesken. Ainoastaan kakkospitkäsoitto Salisbury jää vaille näytteitä. Huippuhetkiin livetuplalla lukeutuvat etenkin July Morning, studioversiotaan ärhäkämmin revittelevä Tears in My Eyes, todellisiin kultahippuihin lukeutuva Circle of Hands, Demons and Wizardsin harvinaisempi albumiraitahelmi Traveller in Time sekä Look at Yourselfin nimikappale suurhitti Easy Liviniä unohtamatta. Vaikka Heepin debyyttilive on tupla, sitä myytiin vain hieman yksittäistä albumia kalliimpaan hintaan. Livestä muodostuikin menestys, jota meni nopeasti kaupaksi yli miljoona kappaletta. Tuplakon päättävän rock and roll medleyn toimivuudesta voidaan olla eripuraisia, mutta kokonaisuutena kyseessä on varsin onnistunut 70-luvun alkupuolen hardrockmaiseman upeasti vangitseva konserttitaltiointi. Tuoreemman tuplacd:n mittaan paisutetun version Live at Shepperton-osuus sisältää äänityksiä vuodelta 1974 ja pääosassa ovat luontevasti tuossa vaiheessa tuoreimman studioalbumin Wonderwold kappaleet.

Torstain terävä:Judas Priestin viimeinen platinamyyntiin yltänyt albumi

Judas Priest:Turbo

Columbia Recordsin 14. huhtikuuta 1986 julkaisema Turbo on brittiheavyn keskeisiin edustajiin lukeutuvan Judas Priestin kymmenes studioalbumi. Pitkäsoiton vuonna 2001 ilmestynyt remasteroitu versio sisälsi kaksi bonuskappaletta, joista toinen oli livetulkinta. Turbon 30-vuotisjuhlapainos ilmestyi vasta kuluvan vuoden helmikuussa ja kyseinen Turbo 30 on triplacd. Sen ykköslevy sisältää perusalbumin ilman vuoden 2001 remasterin bonuskappaleita. Kaksi muuta cd:tä koostuvat Kansas Cityn Kemper Areenalla 22. toukokuuta 1986 soitetusta ja taltioidusta konsertista. Turbo-pitkäsoitto oli Judas Priestin ensimmäinen, jolla yhtye hyödynsi instrumentaatiossaan kitarasyntetisaattoreita. Vuonna 1984 ilmestyneen pitkäsoittonsa Defenders of Faith saavuttaman menestyksen jälkeen Judas Priest äänitti tupla-albumin verran uutta tuotantoa. Kyseinen materiaali oli tarkoitus julkaista nimellä Twin Turbos. Kyseisestä ideasta kuitenkin luovuttiin ja kokonaisuuden enemmän kaupallista potentiaalia omaavat kappaleet julkaistiin yksittäisenä pitkäsoittona nimellä Turbo. Romanttisvoittoisine teemoineen albumi erosi lyriikoiltaan huomattavasti Judas Priestin varhaisemmista scifi- ja fantasiaiheisista teksteistä. Yleisesti kyseessä oli yhtyeen vastaus 80-luvun puolivälin muuttuneeseen ja syntetisaattorivetoiseen musiikkiskeneen 70-luvun ja 80-luvun alun rullaavan hardrockin sijaan. Saatuaan vuoden 1984 lopussa päätökseen Faith World Tourinsa Judas Priest piti uransa ensimmäisen todellisen tauon. Vuonna 1985 yhtye esiintyi nimittäin ainoastaan Live Aid Concertissa ja tuolloin kyseessä oli ainoastaan kolmesta kappaleesta koostunut setti. Työskentely Turbo-pitkäsoiton parissa alkoi kyseisen vuoden kesällä ja saatiin päätökseen samaisen vuoden lopussa. Solisti Rob Halfordilla oli kyseisessä vaiheessa omat vaikeutensa, joista selvittyään hän ylsi Turbon julkaisua seuranneella Fuel for Life-kiertueella eräisiin siihenastisen uransa parhaista suorituksista. Huhtikuussa 1986 ilmestyneestä Turbosta muodostui välittömästi kaupallinen menestys. Se myi kultaa jo ilmestymisvuotensa kesäkuussa ja saavutti platinalevyn seuraavan vuoden heinäkuussa. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa albumin korkein listasijoitus oli 33. Billboardin listalla Turbo kohosi parhaimmillaan sijalle 17. Kyseistä albumia paremman listamenestyksen Priestin diskografiassa saavutti vasta vuonna 2005 ilmestynyt Angel of Retribution. Turbon kappaleista Turbo Lover ja Locked In työstetyt musiikkivideot saavuttivat merkittävää rotaatiota MTV:llä parantaen osaltaan itse pitkäsoiton menestystä entisestään. Screaming for Vengeance ja Defenders of Faith -pitkäsoittojen tavoin Turbon kansi oli taiteilija Doug Johnsonin käsialaa. Pitkäsoiton kappaleista Recklessiä ehdotettiin mukaan Top Gun -elokuvan soundtrackille, mutta Judas Priest kieltäytyi, sillä yhtye ei uskonut elokuvan kaupalliseen menestykseen ja lisäksi Recklessin sisältyminen soundtrackille olisi merkinnyt sen puuttumista Turbo-pitkäsoitolta. Priestin Turboa seuranneella pitkäsoitolla, vuonna 1987 ilmestyneellä albumilla Ram It Down oli kuitenkin Chuck Berry-cover Johnny B Goode, joka pääsi lisäksi mukaan samannimisen elokuvan soundtrackille. Turbon kappaleista Parental Guidance oli kirjoitettu vastaiskuksi Tipper Goren organisaatiolle Parents Music Organisation Centerille, jonka hampaissa Judas Priest oli ollut erityisesti Eat Me Alive -kappaleensa vuoksi. Turbosta muodostui Priestin viimeinen platinamyyntiin yltänyt pitkäsoitto. Sitä seurannut tuplakonserttitaltiointi Live myi kultalevyksi, mikä oli edellisten pitkäsoittojen platinamyynteihin verrattuna Priestin asteikolla hienoinen romahdus.  Fuel for Life -kiertueella Priestin settiin sisältyi seitsemän Turbon yhdeksästä kappaleesta. Vastaavasti vanhoja klassikoita tyyliin Sinner ja Exciter tippui kyseisessä vaiheessa pois keikkaohjelmistosta. Myöhemmin Turbon kappaleista kiistattomaksi keikkastandardiksi on osoittautunut ainoastaan Turbo Lover. Vuonna 2008 Kerrangin! haastattelussa Rob Halford on viitannut Turboon albumina, johon yhtyeen diggareilla on viha/rakkaussuhde. Priestin diskografiassa kyseessä on albumi, jonka sisältöön yleisöllä kohdistuivat selkeästi eriävät odotukset lopputulokseen verrattuna. Halford mainitsee yhtyeensä liikkuneen kyseisessä vaiheessa erilaiseen ilmapiiriin. Silti Turbolla oli hänen mielestään edelleen joitakin todella onnistuneita kappaleita.

Keskiviikon klassikko:The Whon 70-luvun puolivälin laatutyö

The Who:The Who by Numbers

Modeista kertoneen rockoopperan, onnistuneen tupla-albumi Quadrophenian jälkeen The Who palasi jälleen perusalbumien ja classic rock-tyyppisen soundin pariin vuoden 1975 lokakuussa ilmestyneellä pitkäsoitollaan The Who by Numbers. Glyn Johnsin tuottamaa albumia voi pitää onnistuneena, etenkin kun huomioi, että sitä työstettäessä Pete Townshend kärsi lähestyvästä kolmenkympin kriisistä ja orastavasta masennuksesta. Slip Kid on iskevä avauskappale ja siinä Townshendin kitarointi ja vierailevan pianistin Nicky Hopkinsin soitto käyvät tehokasta vuoropuhelua. Akustisvoittoisen kitaroinnin hallitsemassa However Much I Boozessa Townshendia kuullaan myös leadvokalistina ja sovitukseltaan kyseessä on dynamiikassaan melko perinteinen kappale The Whon repertuaarissa. Instrumentaatioltaan rikas ja kokonaistoteutuksessaan veikeä Squueze Box on Who by Numbersin suurin hitti. Se nousi Yhdysvalloissa top 20:een ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa kymmenen suosituimman joukkoon. Squeeze Boxia värittävät akustisen kitaran lisäksi mandoliini ja banjo. Pitkäsoiton tiukimmaksi rockrypistykseksi osoittautuu Dreaming from the Waist, jossa rumpali Keith Moonin talentti pääsee viimein täysiin oikeuksiinsa ja Roger Daltreyn vokalisointi on varsin vahvaa. Imagine A Man on folkhenkinen balladi, jossa Townshendin leadvokaaleista ja harmonioista on löydettävissä kaivattavaa voimaa. Kappaleessa Moonin työskentely on tyylillisesti lähempänä orkesterin perkussionistia kuin rockrumpalia. The Who by Numbersin kakkospuolen kirkkaimpia helmiä ovat John Entwistlen veikeä perusrockia edustava Success Story, Townshendin sielukas How Many Friends sekä päätösraita In a Hand or a Face, joka ei enää ole tyylillisesti kaukana hardrockista. They Are All in Love tarjoaa Nicky Hopkinsilta mainiota pianotyöskentelyä ja jopa irlantilaishenkistä folktunnelmaa. Blue, Red and Grey sisältää Townshendin ukulelesoolon ja Entwistlen jousia. Erilaisena ja persoonallisia tuntoja esiin tuovana kappaleena se puolustaa erinomaisesti paikkaansa albumilla. The Who by Numbers nousi top teniin Atlantin molemmin puolin. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella The Who keskittyi silti ensisijaisesti klassikkomateriaaliinsa ja niinpä The Who by Numbersin kappaleita oli ohjelmistossa säästeliäästi.

Tiistain tukeva:Thin Lizzyn 70-luvun viimeinen mestariteos

Thin Lizzy:Black Rose

 13. huhtikuuta 1979 ilmestynyt Black Rose saattaa olla Thin Lizzyn viimeinen todellisena mestariteoksena pidettävä pitkäsoitto. Brittilistan kärkeen noussut albumi on myös kaupallisesti yhtyeen suurin menestys. Tony Viscontin tuottama Black Rose jatkaa myös soundillisesti yhtyeen onnistuneiden albumien sarjaa, mutta keskeisimmäksi nousevat silti yhtyeen johtohahmon, solisti/basisti Phil Lynottin käsialaa olevat kappaleet. Thin Lizzy oli ensimmäinen todella suureen suosioon noussut irlantilaisyhtye ja useat yhtyeen varhaistuotannon kappaleista tekivät kunniaa irlantilaiselle musiikilliselle traditiolle. Jo yhtyeen ensimmäinen suuri singlemenestys Whiskey in the Jar oli rocktulkinta vanhasta irlantilaisesta kansansävelmästä. Black Rosen päättää sen moniosainen nimikappale, joka huokuu tunnusomaista irlantilaisuutta ja kelttiläistä mytologiaa. Lopullista kaupallista läpimurtoa Thin Lizzylle oli merkinnyt vuonna 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Jailbreak, joka esitteli yhtyeen tavaramerkistä käyneen kahden kitaran harmoniasoundin, josta vastasivat Scott Gorham ja Brian Robertson. Black Rose -albumiin ehdittäessä Robertsonin oli korvannut Lynottin kanssa jo ennen Thin Lizzyä Skid Row -yhtyeessä soittanut irlantilaiskitaristi, myös bluesorientoitunut Gary Moore. Hän oli soittanut Robertsonin korvaajana Lizzyn vuosien 1974 ja 1977 kiertueilla. Black Rose oli silti ensimmäinen Lizzyn pitkäsoitoista, jonka levyttämiseen Moore osallistui. Tyylillisesti hän merkitsi huomattavaa vastakohtaa Gorhamin traditionaalisemmalle soittotyylille. Black Rosella tuplakitaroinnin voikin Lizzyn tapauksessa mainita yltäneen tasolle, jonka veroista se ei milloinkaan aikaisemmin ollut saavuttanut tai myöhemmin tullut saavuttamaan. Avausraita Do Anything You Want to on ukkosmaisine rytmeineen eräs Black Rosen keskeisimmistä raidoista Toughest Street in Townin edustaessa traditionaalisempaa 80-luvun alun hardrocktyyliä. S&M on funkvaikutteisuudessaan harvinaislaatuinen raita ja Waiting for an Alibi nopeatempoinen ja upeasti tuplakitarointia hyödyntävä, kenties pitkäsoiton ykköspuolen onnistunein. Ansaitusti se sai julkaisunsa myös singleformatissa. Ykköspuolen päättää hienoisesti latinalaisrytminen balladi Sarah, joka on omistettu tuolloin juuri syntyneelle Lynottin tyttärelle. Kappaleessa kuullaan myös huuliharpistina Huey Lewisiä. Got to Give It Up lukeutuu Waiting for an Alibin tavoin Black Rosen laadukkaimpiin rockrypistyksiin upeine kitarointeineen.  Musiikillisesti kiinnostavaa, mutta tekstillisesti pessimististä Get Out of Herea oli mukana kirjoittamassa Midge Ure. With Love on suorastaan epätoivoinen rakkaudentunnustus, jossa basistina vieraili boogietyyliin Jimmy Bain. Pitkässä nimikappaleessa Black Rose:A Rock Legend loistaa koko yhtye ja Rolling Stone on nimennyt sen kaikkien aikojen parhaaksi irlantilaiseksi rockkappaleeksi. Black Rosesta muodostui ansaitusti sekä arvostelu- että kaupallinen menestys. Gary Moore jätti yhtyeen kuitenkin jo vuoden 1979 lopussa. Thin Lizzy levytti vielä kolme kohtuulliset arviot saavuttanutta studioalbumia ennen vuoteen 1983 ajoittunutta hajoamistaan. Yhtyeen jäähyväiskiertueelta julkaistiin tuplakonserttitaltiointi Life.

Maanantain mainio:Merkittävän hardrockyhtyeen upea debyytti

Living Colour:Vivid

Vuonna 1988 afroamerikkalaisista muusikoista koostunut Living Colour oli raskasta rockia edustaneiden yhtyeiden joukossa suorastaan harvinaisuus. Musiikillisesti Living Colour oli varsin laaja-alainen yhtye, sillä sen ilmaisussa oli elementtejä esimerkiksi funkista, punkista, jazzista, soulista ja rapista. Lisäksi yhtyeen musiikki on kestänyt aikaa mainiosti.  Yhtyeen perustajajäsen, kitaristi Vernon Reid omasi pitkän soittajataustan jo ennen Living Colourin muodostumista. Solisti Corey Glover, basisti Muzz Skillings ja rumpali Will Calhoun olivat parhaat mahdolliset muusikot täyttämään Reidin musiikillisia visioita ja Living Colourin esikoispitkäsoitto Vivid on tästä osaltaan erinomainen osoitus. Kesällä 1988 ilmestynyt albumi huomioitiin toden teolla vasta samaisen vuoden loppupuolella singlemenestys Cult of Personalityn ansiosta. Kyseinen Reidin erinomaisen kitaratyöskentelyn ja tummasävyisen tekstin yhdistelmä on säilyttänyt asemansa Living Colourin parhaiten muistettuna kappaleena. Pitkäsoiton muista kultakimpaleista nostettakoon esiin rokkaava Middle Man, funkhenkinen ja tekstiltään rasismin vastainen Funny Vibe, puhutteleva Open Letter (to a Landlord) sekä pitkäsoiton toinen runsaasta radiosoitosta nauttinut raita, karibialaisrytminen Glamour Boys. Covertuotantoa albumilla edustaa Talking Headsin Memories Can't Wait. Desperate People kumartaa tyylillä Zeppelinin suuntaan ja pitkäsoitolta on poimittavissa myös pari kimurantimpaa rakkauslaulua, eli I Want to Know ja Broken Hearts. Kokonaisuutena lopputuloksena on eräs vuosikymmenensä parhaista hardrocklevyistä, jota ajan hammas ei ole päässyt puraisemaan.

Sunnuntain extra:Merkittävän laulaja/lauluntekijän 70-luvun avaus

Jackie DeShannon:To Be Free

1960-luvun loppuun mennessä Jackie DeShannon oli paitsi kunnostautunut monien keskeisten pophittien, kuten The Searchersin When You Walk into the Roomin säveltäjänä, hän oli lisäksi saavuttanut itse What The World Needs Now is Loven ja Put a Little Love in Heartin kaltaisia singlemenestyksiä. Vuonna 1970 ilmestyneen pitkäsoittonsa To Be Free yhdestätoista kappaleesta DeShannon oli itse kirjoittamassa kahdeksaa. Hienoisesta hippihengestään huolimatta kyseessä on tyylitajuisesti työstetty albumikokonaisuus, joka vakuuttaa erityisesti rikkailla sovituksillaan ja tuo myös esiin DeShannonin kiistattomat solistinkyvyt. Vokalistina DeShannon palaa To Be Freen kappaleilla osittain rhythm and blues -juurilleen, vaikka musiikillisesti suurin osa pitkäsoiton raidoista on lähempänä niin kutsuttua blue- eyed soulia. To Be Freen huippuhetkiin lukeutuvat Sooner or Laterin, Francoisen ja When Morning Comes Againin kaltaiset tyylikkäät kappaleet. Myös cover Leonard Cohenin Bird on the Wiresta on varsin onnistunut. Tunnetuinta lainaosastoa albumilla edustaa medley, jonka ykkösosan muodostaa The Supremesin vuoden 1966 suurmenestyksiin lukeutunut ja seuraavana vuonna myös psykedeliayhtye Vanilla Fudgen coveroima You Keep Me Hanging on. Vaikka To Be Free sisältää muutaman täytteenomaisemman raidan, kokonaisuus nousee myönteisen puolelle niin voimakkaasti, että kyseistä albumia voi pitää lähes ehdottomana hankintana jokaiselle laadukkaasta 60- ja 70-lukujen vaihteen popista pitävälle.

Lauantain pitkä:Eräs harvinaisemmista brittiläisen bluesrockin edustajista

Killing Floor on vuonna 1968 perustettu brittiläinen bluesrockyhtye. Nimensä se otti Howlin Wolfin vuonna 1964 julkaisemasta samannimisestä blueskappaleesta. Killing Floor julkaisi kaksi albumia ennen vuoteen 1972 ajoittunutta hajoamistaan. Killing Floor on jatkanut toimintaansa jälleen vuodesta 2002 lähtien ja julkaissut kaksi pitkäsoittoa lisää. Killing Floorin perustajajäsenet, soolokitaristi Mick Clarke ja vokalisti/huuliharpisti Bill Thorndycraft, jotka olivat aikaisemmin vaikuttaneet bluesyhtyeessä nimeltä The Loop, perustivat uuden yhtyeensä vuonna 1968 Lontoossa laitettuaan ilmoituksen Melody Makeriin. Sen perusteella yhtyeen kokoonpanon täydensivät pianisti Lou Martin, basisti Stewart McDonald ja rumpali Bazz Smith. Yhtyeen debyyttikeikan todistanut, Wonderful Radio Londonin dj:nä toiminut bluesdiggari John Edward auttoi yhtyettä solmimaan levytyssopimuksen Spark Recordsin kanssa. Killing Floorin nimeä kantanut yhtyeen esikoisalbumi nauhoitettiin vuonna 1969 vajaan kahden viikon aikana. Edward mainittiin albumin tuottajaksi, vaikkei hänelle ollut entuudestaan kokemusta kyseiseltä alalta. Suurin osa Killing Floorin debyytin kappaleista oli uusioversioita Chicago bluesia edustavista kappaleista. Silti ainoa selkeä coverversio albumilla oli näkemys Willie Dixonin You Need Lovesta. AllMusicissa Killing Floorin esikoista kuvattiin raskaammaksi versioksi The Yardbirdsistä. Yhdysvalloissa albumin julkaisijana oli Sire. Edwarin myötävaikutuksella Killing Floor pääsi lämmittelemään Ten Years Afteria, Jethro Tullia, Chicken Shackiä ja The Herdiä Dunstablen California Ballroomissa. Lontoon Marquee Clubilla Killing Floor soitti Yesin ja The Nicen lämmittelijänä. Vuonna 1969 Killing Floor laajensi diggarikuntaansa soittamalla Britanniassa kaksi kiertuetta Freddie Kingin lämmittelijänä. Yhtye säesti myös Arthur "Big Boy" Crudupia. Killing Floorin debyyttialbumin ja muutamien BBC Radio 1:lle tehtyjen äänitysten jälkeen Lou Martin jätti yhtyeen ja se jatkoi jonkin aikaa nelimiehisenä. Vuosien 1970 ja 1971 aikana yhtye koki lisää miehistönvaihdoksia, sillä sen kokoonpanon täydensivät Juicy Lucyn solistina aikaisemmin tunnettu Ray Owen, rumpali Rod De' Ath ja basisti Mick Hawkworth. Heistä viimeksi mainittu oli soittanut aikaisemmin Andromedassa ja liittyi myöhemmin yhtyeeseen Fuzzy Duck. Vuonna 1970 Penny Farthing Records julkaisi Killing Floorin toisen pitkäsoiton Out of Uranus. Vaikka Edward oli edelleen mukana myös kyseisen albumin tuotantotyössä, siitä kantoi tällä kertaa päävastuun Larry Page. AllMusicin arviossa albumia pidettiin raaempana, kuin  60- ja 70-lukujen taitteen bluesrockia yleensä. Out of Uranukselta poimittu single Call for the Politicans saavutti radiosoittoa BBC Radio 1:llä ja myi hyvin Saksassa. Vuoden 1972 kesään mennessä yhtye oli päättänyt lopettaa toimintansa. Thorndycraft jätti musiikkiteollisuuden Smithin siirtyessä musisoimaan jazztyyppisissä trioissa. McDonald vaikutti Free-solisti Paul Rodgersin lyhytaikaisessa Peace-yhtyeessä ennen palaamistaan Walesiin, missä hän soitti paikallisissa yhtyeissä. Tähän mennessä Lou Martin oli jo liittynyt Rory Gallagherin yhtyeeseen, jonka kokoonpanoa täydensi myös De' Ath. Mick Clarke muodosti pubrockyhtye S.A.L.T.:in, jota seurasi hänen oma kolme pitkäsoittoa julkaissut Mick Clarke Bandinsa. Repertoire Records ja See For Miles Records julkaisivat uudelleen Killing Floorin molemmat pitkäsoitot. Vuonna 2002 yhtyeen originaali vuoden 1968 kokoonpano palasi yhteen ja kahta vuotta myöhemmin Appaloosa Records julkaisi yhtyeeltä lähes 35 vuoden levytystauon jälkeen uuden pitkäsoiton Zero Tolerance. Killing Floor konsertoi ympäri Eurooppaa ja suunnitteli neljännen albuminsa julkaisua vuodelle 2011. Lou Martin menehtyi kuitenkin Dorsetin Bournemouthissa 17. elokuuta 2012 63-vuotiaana. Killing Floorin neljäs pitkäsoitto Rock N' Roll Gone Mad ilmestyi silti seuraavana vuonna. Se oli omistettu Howlin Wolfin soolokitaristille Hubert Sumlinille, joka oli soittanut muun muassa Killing Floorin originaaliversiolla. Kesäkuussa 2012 Killing Floor soitti Sweden Rock Festivaaleilla muun muassa Motörheadin ja Blue Öyster Cultin kanssa.

Perjantain pohjat:Menestyksekkään soolouran luoneen laulajattaren esikoissoolo

Belinda Carlisle:Belinda

Kesäkuun alussa 1986 ilmestynyt Belinda on Belinda Carlislen sooloalbumidebyytti. Aikaisemmin hän oli toiminut uutta aaltoa edustaneen The Go Go's -yhtyeen leadvokalistina. Carlislen esikoissoolon hittisingle oli Mad About You, joka saavutti Billboardin listalla kolmannen sijan, mutta nousi Kanadassa aina listakärkeen. Carlislen yhtyetoveri Go Go's:ista, kitaristi Charlotte Caffey oli mukana biisintekijänä viidellä Carlislen esikoissoolon kymmenestä raidasta. Täysin Caffeyn käsialaa on kappale I Never Wanted A Rich Man. Carlisle oli mukana kirjoittamassa yhtä esikoissoolonsa kappaleista; raitaa Gonna Get to You. Sen raidoista Band of Gold oli ollut hitti Freda Paynen esittämänä vuonna 1970. Carlislen dancemiksaus-versioissa kyseisestä kappaleesta Paynea kuultiin taustalaulajana. Kyseiset versiot julkaistiin Carlislen soolodebyytin vuonna 2003 ilmestyneellä uusintajulkaisulla. Albumin kappaleista I Need a Disguise oli biisintekijäkaksikon Billy Steinberg ja Tom Kelly yhdessä Susanna Hoffsin kanssa kirjoittama. Kyseistä raitaa olikin alun perin kaavailtu The Banglesin levytettäväksi. Steinberg ja Kelly kirjoittivat Carlislelle myös kappaleen Dancing in the City, joka julkaistiin vuonna 1987 elokuvan Burglar soundtrackilla. Stuff and Nonsense on cover Tim Finnin kappaleesta, jonka tämä esitti yhtyeensä Split Enzin kanssa vuonna 1979 ilmestyneellä albumilla Frenzy. Belindan esikoissooloalbumin kappaleista Shot in the Dark päätyi elokuvan Out of Bounds soundtrackille. Koska kyseessä oli Carlislen esikoissooloalbumi, sitä verrattiin The Go Go's:in saavutuksiin. Vaikka pitkäsoitto saikin ristiriitaisen vastaanoton, se onnistui kaupallisesti. Allmusicin tuoreemman arvion mukaan Carlislen debyytin pop on muistettavampaa kuin suuri osa aikakauden valtavirran hiteistä, kuten Mad About You pätevästi osoittaa. Yhdysvalloissa Carlislen esikoinen saavutti 13. ja Kanadassa  24. sijan. Australian listalla tuloksena oli sija 42. ja siellä albumi pysytteli listoilla 12 viikon ajan. Yhdysvalloissa Belindan debyytti saavutti kulta- ja Kanadassa platinalevyn. Maailmanlaajuisesti kyseistä albumia on myyty yli miljoona kappaletta.

Torstain terävä:Mainettaan parempi brittihardrockin klassikon läpimurtoalbumin seuraaja

Deep Purple:Fireball

 
Kesäkuussa  1970 ilmestyneellä ja sittemmin klassikoksi kohonneella albumillaan In Rock Deep Purplen legendaarinen kakkoskokoonpano löysi itsensä musiikillisesti. Sen seuraaja, Yhdysvalloissa heinäkuussa 1971 ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa kahta kuukautta myöhemmin ilmestynyt Fireball on pakostakin saanut osakseen hienoisen välityön maineen. Mainittu pitkäsoitto sijoittuu nimittäin kahden kiistattoman klassikkolevyn väliin; sen seuraajana on brittiläisen hardrockin todellisiin kulmakiviin lukeutuva pitkäsoitto Machine Head.
Fireballin laadukkaimmat biisit edustavat joka tapauksessa varsin kovaa tasoa.  Albumin nimikappaleen hurjatempoisuus ja upeat soolot, Demon’s Eyen linjakkuus ja No No No-kappaleen tyylikkäästi koossa pysyvä rajuus edustavat 1970-luvun brittiläistä hardrockia upeimmillaan.
Fireballin todellinen huippuhetki lienee silti letkeä ja laulusoundiltaan Bob Dylanin hengessä svengaava Anyone’s Daughter. Fools esittelee Purplen Mark 2:n progeimmillaan ja No One Came tarjoaa albumille yrmeän iskevän lopetuksen. Itse asiassa ainoa hienoista täytettä kappale Fireball-pitkäsoitolla on livekontekstissa maratonmittoihin yltänyt Ian Paicen rumpunäytös The Mule. Deep Purplen vuoden 1971 diskografiaan lukeutuu lisäksi upea single Strange Kind of Woman/I’m Alone, jonka molemmat puolet olisivat laaadullisesti kelvanneet vaivattomasti myös osaksi Fireball-albumia.
Erityisesti singlen kakkospuolta voi pitää jopa unohdettuna klassikkona. Kumpikin pikkulevyn kappaleista pääsi toki cd-formaatissa mukaan osaksi Fireballin 25-vuotisjuhlapainosta. Herrat Richie Blackmore,  Ian Gillan, Roger Glover, Jon Lord ja Ian Paice taltioivat 1970-luvun alkuvuosina useamman pitkäsoitollisen hardrockin parhaaseen a-ryhmään lukeutuvaa tuotantoa ja niinpä yhtyeen huippukauden diskografiassa jopa hienoisena välityönä pidettävä albumi edustaa selkeää klassikkotasoa. Fireball on solisti Ian Gillanin suosikkialbumi yhtyeensä tuotannosta. 

Keskiviikon klassikko:The Byrdsin vuoden 1967 merkkialbumi

The Byrds:Younger Than Yesterday

Kuudes helmikuuta 1967 ilmestynyt Younger Than Yesterday on vuosikymmenen tärkeimpiin yhdysvaltalaisyhtyeisiin lukeutuvan The Byrdsin neljäs studioalbumi. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye eteni progressiivisen rockin parissa operoinnissaan vielä edellistä albumiaan Fifth Dimensionia pidemmälle. Lisäksi kyseisellä albumilla oli tarjottavanaan uusia musiikillisia tekstuureja, kuten vaski-instrumentteja ja käänteisiä nauhaefektejä. Younger Than Yesterday -pitkäsoitolla The Byrdsin basisti Chris Hillman esittäytyi taidokkaana säveltäjänä ja vokalistina. Aikaisemmin hän oli vastaanottanut yhtyeessä ainoastaan yhden jaetun sävellyskrediitin, mutta Younger Than Yesterday sisälsi neljä Hillmanin yksin kirjoittamaa raitaa ja lisäksi hän oli mukana säveltämässä pitkäsoiton tunnetuinta kappaletta So You Want to Be A Rock N' Roll Star. Hillmanin sävellyksistä kaksi sisältää vaikutteita country and western -musiikista. Kyseinen tyylisuunta tuli myöhemmin olemaan läsnä suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa kaikilla The Byrdsin tuotannon loppukauden pitkäsoitoilla. Ilmestyessään Younger Than Yesterday nousi Billboardin listalla sijalle 24. ja saavutti Britannian albumilistalla 37. sijan. Pitkäsoittoa oli edeltänyt tammikuussa Yhdysvaltojen singlelistalla 30 suosituimman joukkoon noussut So You Want to Be A Rock N' Roll Star. Younger Than Yesterdaylta julkaistiin singleformaatissa myös kappaleet My Back Pages ja Have You Seen Her Face. Ne saavuttivat jonkinasteista suosiota yhtyeen kotimaassa, mutta Britanniassa yksikään Younger Than Yesterdayn singlekappaleista ei noussut listoille. Vaikka Younger Than Yesterday ei saavuttanut huomattavaa suosiota ostavan yleisön keskuudessa, pitkäsoitto vastaanotti jo ilmestyessään myönteiset arviot ja vuosien myötä albumiin kohdistuva arvostus on ainoastaan kasvanut. Younger Than Yesterday tunnustetaankin yleisesti erääksi The Byrdsin tuotannon kaikkein laadukkaimmista pitkäsoitoista. Nimensä albumi otti Bob Dylanin originaaliversiona tunnetun kappaleen My Back Pages  tekstistä.

Tiistain tukeva:Madonnan läpimurtoalbumi

Madonna:Like A Virgin

12. marraskuuta 1984 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Like A Virgin on Madonnan toinen studioalbumi. Seuraavana vuonna maintusta pitkäsoitosta julkaistiin Yhdysvaltojen ulkopuolella uusintapainos, johon oli lisätty kappale Into the Groove. Vuonna 2001 Warner Bros julkaisi Like A Virginistä remasteroidun version, johon oli lisäksi lisätty kaksi remiksattua versiota albumin kappaleista. Julkaistuaan nimeään kantaneen esikoispitkäsoittonsa Madonna halusi vakiinnuttaa asemansa musiikkibisneksessä rakentamalla esikoisalbuminsa luomalle perustalle. Hän olisi halunnut olla itse yksi tulevan pitkäsoittonsa tuottajista, mutta Warner Bros ei antanut artistille hänen kaipaamaansa taiteellista vapautta. Like A Virginin ensisijaiseksi tuottajaksi valikoitui Nile Rodgers, eikä vähiten David Bowien kanssa aikaisemmin tekemänsä musiikillisen yhteistyön ansiosta. Pitkäsoitto äänitettiin New Yorkin Power Station -studiossa melko nopealla aikataulullla. Rodgersin yhtyetoverit Chic-yhtyeestä, eli basisti Bernard Edwards ja rumpali Tony Thompson soittivat useilla Like A Virginin kappaleilla. Edwardin kehotuksesta Rodgers soitti albumilla kitaraa. Albumin ääni-insinööri Jason Corsaro kehotti Rodgersia käyttämään uutta digitaalista äänitystekniikkaa. Pitkäsoiton ja kannen valokuvista vastasi Steven Meisel. Vaikka Like A Virgin ei eronnut musiikillisesti huomattavan runsaasti Madonnan debyytistä, artisti koki uutukaisensa kappalemateriaalin olevan esikoisalbumiaan vahvempaa. Myös Steve Bray osallistui Rodgersin ja Madonnan itsensä lisäksi useiden Like A Virginin kappaleiden kirjoittamiseen. Tanssipopin ohella albumi sisälsi vaikutteita uudesta aallosta. Vaikka Like A Virgin sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, pitkäsoitosta muodostui kaupallisesti menestyksekäs.Yhdysvaltojen ja Britannian lisäksi kyseinen albumi nousi listakärkeen Saksassa, Italiassa, Alankomaissa, Uudessa Seelannissa ja Espanjassa. Yhdysvalloissa Like A Virgin on saavuttanut timanttilevyn 10 miljoonan kappaleen myynnillään. Kaiken kaikkiaan kyseistä pitkäsoittoa on myyty yli 21 miljoonaa kappaletta. Like A Virginilta julkaistiin viisi singleä. Niistä nimikappaleesta tuli Madonnan ensimmäinen listaykkönen Yhdysvalloissa. Sigma Sound -studioilla äänitetty Into the Groove oli artistin ensimmäinen Britannian listaykkönen ja kyseinen upea single oli mukana Madonnan vuoden 1985 elokuvan Desperately Seeking Susan soundtrackillä. Like A Virgin -pitkäsoittoa promonnut The Virgin Tour kiersi ainoastaan Yhdysvalloissa ja Kanadassa. Like A Virgin on osoittanut olevansa 80-luvun kulttuurillinen artifakti. Albumi todisti Madonnalla olevan saumaa luoda pitkäaikainen ura musiikkibisneksessä. Kirjailija J Randy Taraborrellin mukaan jokaisella tärkeällä artistilla on vähintään yksi albumi, jonka kriittisestä ja kaupallisesta suosiosta muodostuu kyseisen artistin maaginen hetki. Madonnalle kyseinen hetki oli juuri Like A Virgin.

Maanantain mainio:Spencer Davis Groupin rumpali ja paljon muuta

15. elokuuta 1942 Englannin Yorkshiren Redcarissa syntynyt Pete York on rockrumpali, joka on esiintynyt 60-luvulta lähtien. Nottinghamissa kouluaan käynyt York oppi soittamaan koulun orkesterissa rumpujen lisäksi myös trumpettia. Ennen koulunkäyntinsä päättämistä York toimi kauppiaan apulaisena. Hän lukeutui 1960-luvun puolivälissä läpimurtonsa tehneen Spencer Davis Groupin perustajajäseniin Spencer Davisin sekä veljesten Stevie ja Muff Winwood kanssa. Stevie Winwoodin yhtyeessä vaikuttamisen aikana yhtye julkaisi viisi pitkäsoittoa ja myös useita keskeisiä singlemenestyksiä, joista mainittakoon When I Come Home, Keep on Running, Gimme Some Lovin' ja I'm A Man. York lukeutui Spencer Davis Groupin kokoonpanoon vuoteen 1969 saakka. Yhtyeestä erottuaan hän perusti Eddie Hardinin kanssa kokoonpanon Hardin and York. Rockpalast-konsertissa kaksikko esiintyi nimellä Hardin York. Vuonna 1967 York ehti olla mukana Eric Claptonin lyhytaikaisessa bluesyhtyeessä Powerhouse, johon kuuluivat lisäksi solistina Stevie Winwood, huuliharpistina Manfred Mann-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tullut Paul Jones, basistina Jack Bruce ja pianistina Ben Palmer. Kitaristi Roger Hillin ja basisti Graham Galleryn kanssa York säesti The Blueshoundsin nimellä New Orleansista kotoisin ollutta pianisti/solisti Cousin Joeta tämän vuonna 1974 ilmestyneellä ja Big Bear Recordsin julkaisemalla albumilla Soul-shouting Bluesman from New Orleans. 80-luvulla Pete York johti all star-yhtyettä Olympic Rock & Blues Circus, jonka kokoonpanossa ehtivät vierailla esimerkiksi Jon Lord, Tony Ashton, Brian Auger, Zoot Money ja Chris Farlowe. Yhtye konsertoi erityisesti Saksassa vuosina 1981/82 ja 1989. Helmikuussa 1987 York aloitti Superdrumming-sarjansa ensimmäisen osan muun muassa Ian Paicen, Cozy Powellin ja Simon Phillipsin kanssa. Vuonna 1988 oli vuorossa Superdrummingin toinen sarja muun muassa Zak Starkeyn ja Nicko McBrainin kanssa. Kolmannessa osassa kuultiin muun muassa Ian Paicen paluu. Kyseisen sarjan taustayhtyeeseen kuuluivat esimerkiksi Brian Auger ja Jon Lord. Vuonna 1989 Brian Auger toimi musiikillisena johtajana 13-osaisessa, Saksan televisiolle työstetyssä retrospektiivisessä sarjassa Villa Fantastica. Kyseistä sarjaa varten seuraavana vuonna äänitetyssä Super Jamissa oli Augerin ja Yorkin lisäksi mukana muun muassa solisti Zoot Money. Vuoteen 1990 ajoittui neljäs, kyseisellä kerralla Saksan Freiburgissa järjestetty Superdrummingin jakso Paicen, Powellin ja Jon Hisemanin kanssa. York on toiminut saksalaisen jazzmuusikon Helge Schneiderin rumpalina useita kertoja vuodesta 2004 lähtien sekä levytysten että kiertueiden osalta.  York myös näytteli Schneiderin elokuvassa Jazzclub. Scorpionsista tutuksi tulleen Herman Rarebellin kanssa York osallistui Drum Legends -projektiin. Siitä julkaistiin sekä cd, että dvd ja mukana oli myös jazzrumpali Charly Antolini.

Sunnuntain extra:Juuri edesmennyt merkittävä laulaja/lauluntekijä

22. toukokuuta 1936 syntynyt ja kahdeksas elokuuta 2017 menehtynyt Glen Travis Campbell oli yhdysvaltalainen laulaja, lauluntekijä, muusikko, tv-juontaja ja näyttelijä. Parhaiten hänet muistetaan 1960- ja 70-lukujen hittilevytyksistään sekä CBS  televisiossa pyörineeen musiikki- ja komediavarieteeshown The Glen Campbell Goodtime Hourin juontajana. Kyseistä ohjelmaa näytettiin vuoden 1969 tammikuusta vuoden 1972 kesäkuuhun. Yli 50 vuotta kestäneen uransa aikana Campbell julkaisi yli 70 albumia. Kaiken kaikkiaan hänen levyjään on myyty yli 45 miljoonaa kappaletta. Campbell on saavuttanut 12 kultalevyä, neljä platinalevyä ja yhden tuplaplatinamyyntiin yltäneen albumin. Kaiken kaikkiaan 80 Campbellin eri kappaletta on saavuttanut listamerkinnän joko Billboardin countrylistalla, Hot 100 -listalla, tai Adult Contemporary -listalla. Kyseisistä kappaleista 29 nousi top teniin ja yhdeksän listakärkeen vähintään yhdellä mainituista listoista. Campbellin tuotannon keskeisimpiin hitteihin lukeutuvat hänen näkemyksensä John Hartfordin Gentle on My Mindista, Jimmy Webbin By the Time I Get to Phoenixista, Wichita Linemanista ja Galvestonista, Larry Weissin Rhinestone Cowboysta ja Allen Toussaintin Southern Nightsista. Vuonna 1967 Campbell teki historiaa voittamalla kaksi Grammya country- ja popkategorioissa. Kappaleesta Gentle on My Mind Campbell vastaanotti kaksi Grammya country & western- kategoriassa, By the Time I Get to Phoenix saavutti kaksi Grammya popin saralla. Kolme Campbellin varhaisista hiteistä voitti myöhemmin, eli vuosina 2000, 2004 ja 2008 Grammy Hall of Fame -palkinnon. Campbell itse voitti Grammyn elämäntyöstään vuonna 2012. Hän vastaanotti vuoden miessolistin palkinnon sekä countrymusiikin yhdistykseltä että countrymusiikin akatemialta. Countrymusiikin yhdistys palkitsi Campbellin myös vuoden 1968 viihdyttäjänä. Studiomuusikkona Campbell oli toiminut esimerkiksi Ricky Nelsonille, The Monkeesille, Nancy Sinatralle, Elvis Presleylle ja Phil Spectorille. Joulukuusta 1964 seuraavan vuoden maaliskuuhun Campbell konsertoi Beach Boysien kanssa. Hän tuurasi Brian Wilsonia, soitti bassoa ja vastasi falsettiharmonioista. Campbellia kuultiin kitaristina myös Beach Boysin vuonna 1966 ilmestyneellä klassikkoalbumilla Pet Sounds. Samaisen vuoden huhtikuussa Campbell oli mukana Ricky Nelsonin Kauko-itään suuntautuneella kiertueella. Campbell toimi kyseisellä kiertueella jälleen basistin tehtävässä. Hän esiintyi vuonna 1969 valmistuneessa elokuvassa The True Grit ja sai roolistaan lupaavimman tulokkaan Golden Globe-ehdokkuuden. Campbell oli myös solistina elokuvan nimikappaleessa, joka sai myös akatemian palkintoehdokkuuden.

Lauantain pitkä:Eräs voimapopin keskeisimmistä edustajista

11. elokuuta 1949 syntynyt Eric Howard Carmen oli yhdysvaltalainen solisti, lauluntekijä, kitaristi ja kosketinsoittaja. Hän työsti useita miljoonamenestyksiksi osoittautuneita singlehittejä 70- ja 80-luvuilla ensiksi The Raspberries -yhtyeen jäsenenä. Kyseinen yhtye saavutti miljoonamenestyksen kappaleella Go All the Way. Carmenin soolohiteistä nostettakoon esiin All By My Myself, Never Gonna Fall in Love Again, She Did It, Hungry Eyes ja Make Me Lose Control. Venäjän juutalaisista siirtolaisista koostuneesta perheestä kotoisin ollut Carmen syntyi Ohion Clevelandissa ja varttui Lyndhurstissa. Hän on ollut tekemisissä musiikin kanssa lapsuudestaan lähtien. Kuusivuotiaana Carmen otti viulutunteja Cleveland Orchestran viulistina vaikuttaneelta tädiltään Muriel Carmenilta. Jo kolme vuotta aikaisemmin hän oli ollut Clevelandin musiikki-instituutissa. Yksitoistavuotiaana Eric soitti pianoa ja suunnitteli kirjoittavansa omia kappaleitaan. Beatlesin ja Rolling Stonesin läpimurto muuttivat hänen unelmaansa hieman. Opiskellessaan toista vuotta Charles F. Brush High Schoolissa Eric Carmen soitti pianoa ja oli solistina The Fugitivesin, The Harleaquinsin, The Sounds of Silencen ja The Cyrus Erien kaltaisissa rockyhtyeissä. Vaikka Carmen oli ottanut klassisia pianotunteja, hän on kitaristina itseoppinut. Viidentoista iässä Carmen oli tosin aloittanut kitaratunnit, mutta hänen näkemyksensä erosivat opettajan vastaavista ja niinpä Eric päätti opiskella itsenäisesti. Hän osti Beatlesin nuottikirjan ja opiskeli kitaransoittoa neljän kuukauden ajan. Musiikin tekemisen Carmen otti elämäntehtäväkseen pyrkiessään John Carrol Universityyn. Hän liittyi yhtyeeseen The Cyrus Erie, joka levytti useita singlejä Capitol Recordsille kuitenkaan menestymättä. Cyrus Erien kitaristi Wally Bryson oli soittanut ystäviensä Jim Bonfantin ja Dave Smalleyn kanssa eräässä Clevelandin suosituimmista yhtyeistä, eli The Choirissa. Se saavutti pienen hitin vuonna 1967 levyttämällään singlellä It's Cold Outside. Kun Cyrus Erie ja The Choir lopettivat toimintansa 60-luvun loppuun mennessä, Carmen, Bryson, Bonfanti ja Smalley lyöttäytyivät yhteen ja perustivat The Raspberriesin, josta muodostui eräs 70-luvun alkupuolen niin kutsutun voimapopin keskeisimmistä edustajista. Carmen oli yhtyeen leadvokalisti ja kirjoitti tai vähintään osallistui kaikkien The Rasperriesin hittikappaleiden kirjoittamiseen. Kun yhtye hajosi 70-luvun puolivälissä, Carmen aloitti soolouransa. Hänen soolotuotannossaan The Raspberriesin jossakin määrin hyödyntämät hardrockvaikutteet saivat väistyä pehmeämmän rocktyylin ja voimaballadien tieltä. Carmenin The Raspberriesille kirjoittamat kappaleet olivat jo osaltaan antaneet osviittaa mainitunlaisista tyyleistä. Vuonna 2004 The Raspberriesin originaalikokoonpano teki paluukiertueen ja soitti loppuunmyytyjä konsertteja ympäri Yhdysvaltoja. Kyseiseltä kiertueelta taltioitiin Hollywoodin Sunset Stripissä äänitetty livealbumi, joka koostui yhtyeen suurimmista hiteistä. Sekä konsertti että siitä taltioitu albumi saivat myönteisen vastaanoton kriitikoiden taholta. Carmenin suunnitelmissa oli kirjoittaa yhtyeelle uusia, raskassävyisempiä rockkappaleita, jotka olisi esitetty The Raspberriesin 70-luvun tyyliin.

Carmenin ensimmäiset soolosinglet olivat hittejä vuonna 1976 ja molemmat niistä perustuivat Sergei Rachmaninoffin säveltämien teemojen ympärille. Debyyttisingle All By Myself pohjautui Rachmaninoffin toiseen pianokonsertoon. Yhdysvalloissa se saavutti kakkossijan ja nousi Britanniassa sijalle 12. Saarivaltakunnassa kyseessä oli Carmenin ainoa listasijoituksen saavuttanut single. Yli miljoonan kappaleen myynnillään kappale saavutti kultalevyn. Kakkossingle Never Gonna Fall in Love Again perustui Rachmaninoffin toisen sinfonian hitaan osion pääteemaan. Billboardilla kyseinen kappale oli yhdestoista, Cashboxissa yhdeksäs ja US Adult Contemporary Chartin ykkönen. Kaksi vuotta vuoteen 1975 ajoittuneen julkaisunsa jälkeen Eric Carmenin nimeä kantanut debyyttisooloalbumi saavutti kultalevyn puolen miljoonan kappaleen myynnillään. Shaun Cassidyn levyttämä cover kappaleesta That's Rock N' Roll saavutti kolmannen sijan singlelistalla. Carmenin toisella sooloalbumilla, kesällä 1977 ilmestyneellä pitkäsoitolla Boats Against the Current kuultiin Burton Cummingsin, Andrew Goldin, Bruce Johnstonin ja Nigel Olssonin kaltaisia taustamuusikoita. Albumi pysytteli Billboardin listalla 13 viikon ajan nousten korkeimmillaan sijalle 13. She Did It nousi singleformaatissa top 20-listalle, mutta albumin nimiraidan oli tyytyminen Hot 100-listan häntäpäähän. Olivia Newton-John levytti siitä coverversion albumilleen Totally Hot. Kolmas albumilta julkaistu single Marathon Man oli Carmenin ensimmäinen, joka jäi  Billboardin Hot 100 -listan ulkopuolelle. Vuonna 1978 Shaun Cassidy saavutti jälleen top ten-menestyksen Carmenin kappaleella Hey Deanie. Syksyn 1977 aikana kolme Carmenin sävellystä oli samanaikaisesti Billboardin singlelistalla; kaksi Shaun Cassidyn levyttämää coveria ja Carmenin oma She Did It. Carmenin kaksi seuraavaa sooloalbumia eivät saavuttaneet listamerkintöjä, mutta single Change of Heart nousi Pop Top 20:een ja oli Adult Contemporary -listalla parhaimmillaan kuudentena. Samantha Sang coveroi kyseisen kappaleen albumilleen Emotion samaisena vuonna. Vuonna 1980 Carmenin julkaistua albumin Tonight You're Mine ja Etelä-Afrikassa kolmanneksi nousseen singlen It Hurts Too Much jälkeen Carmen vetäytyi väliaikaisesti musiikkibisneksestä. Neljä vuotta myöhemmin Mike Renon ja Ann Wilsonin nousivat Adult Contemporary-listan kärkeen Carmenin käsialaa olleella balladilla Almost Paradise, joka oli myös Footloose-elokuvan rakkausteema.

Vuonna 1985 Carmen teki levytystensä osalta paluun ja tällä kertaa Geffen Recordsin artistina. Hän julkaisi toisen omaa nimeään kantaneen pitkäsoittonsa, jolta poimittiin huomattava paluuhitti I Wanna Hear It from Your Lips. Adult Contemporary-listalla se oli top ten-menestys ja nousi myös Top Popissa 40 suosituimman joukkoon. Sitä seurannut single I'm through with Love nousi Billboardin Hot 100 ja Adult Contemporary- listoille ja niistä jälkimmäisellä kahdenkymmenen suosituimman joukkoon. Kyseisen albumin kappaleista Maybe My Baby oli myöhemmin countryhitti Louise Mandrellin versiona ja hän saavutti menestystä myös näkemykselllään I Wanna Hear It from Your Lipsistä. Vuonna 1987 Carmenin hittielokuvaan Dirty Dancng levyttämä Hungry Eyes palautti hänet Adult Contemporary-listan kakkossijalle ja top teniin myös Top Pop -listalla.  Soulin kesäolympialaisia varten levytetyllä kokoelma-albumilla One Moment in Time mukana ollut Carmenin kappale Reason to Try piti artistin edelleen ostavan yleisön mielessä vuoden 1988 aikana. Tuolloin nostalginen Make Me Lose Control nousi kolmen viikon ajaksi Adult Contemporary -listan kärkeen ja myös Billboardin listan kolmanneksi. Kyseessä oli näin ollen Carmenin suurin singlehitti sitten All by Myselfin. Kyseisistä kappaleista on Hungry Eyesin tavoin muodostunut suuria suosikkeja classic pop-tyyppisillä radiokanavilla kahden viime vuosikymmenen aikana.
Vaikka Carmenin kahta suurta singlemenestystä ei seurannut uutta pitkäsoittoa vuoden 1988 aikana, Arista julkaisi artistilta Best of-kokoelman. Make Me Lose Control-single ehti julkaisuun vasta muutamaa kuukautta kokoelman jälkeen, mutta se sisällytettiin kyseisen Best ofin uudempaan painokseen. Vuonna 2000 Carmenilta julkaistiin uusi pitkäsoitto I Was Born to Love You, joka oli julkaistu kahta vuotta aikaisemmin Japanissa nimellä Winter Dreams. Hän vastasi itse suurimmasta osasta albumilla kuulluista instrumenteista ja ohjelmoiduista rumpukoneosuuksista. Vaikka kyseisestä albumista ei muodostunut menestystä, Carmen on vuosien kuluessa nauttinut kappaleidensa suosiosta muiden artistien esittämänä. Vuonna 2000 hän oli mukana Ringo Starr All Star Bandin kiertueella ensimmäistä kertaa vuosiin. Carmenin soolonumeroita olivat Go All the Way, All by Myself ja Hungry Eyes. Jouluaattona 2013 Carmenilta julkaistiin ensimmäinen uusi kappale yli vuosikymmeneen. Kyseinen Ohiossa ja Los Angelesissa äänitetty kappale Brand New Year oli ladattavissa ilmaiseksi Legacy Recordingsin joululahjana. Samalla se ennakoi seuraavan vuoden maaliskuussa julkaistua 30 kappaleesta koostuvaa kokoelma-albumia The Essential Eric Carmen. Carmen menehtyi Gates Millsissä 9. - 10. maaliskuuta 2024 74 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Irlantilaisyhtyeen klassikkotasoinen esikoissingle

Teenage Kics on pohjoisirlantilaisen uuden aallon yhtyeen The Undertonesin esikoissingle. Yhtyeen keskeisin biisintekijä John O Neill kirjoitti kyseisen kappaleen kesällä 1977 ja se nauhoitettiin 16. kesäkuuta 1978 ja ilmestyi samaisen vuoden syyskuussa itsenäisen belfastilaisen levy-yhtiön Good Vibrationsin julkaisemana. Lokakuun toisena 1978 The Undetones solmi levytyssopimuksen Sire Recordsin kanssa. Mainittu levy-yhtiö hankki oikeudet kaikkeen Teenage Kicks -ep:llä julkaistuun materiaaliin ja 14. lokakuuta Sire julkaisi Teenage Kicksin omana julkaisunaan. Kaksi viikkoa julkaisunsa jälkeen single saavutti brittilistalla 31. sijan. Teenage Kicks ei päässyt mukaan alun perin toukokuussa 1979 julkaistulle Undertonesin nimeä kantavalle esikoispitkäsoitolle. Samaisen vuoden lokakuussa Undertonesin debyyttialbumi julkaistiin uudelleen ja tällä kertaa mukana olivat sekä Teenage Kicks että yhtyeen kakkossingle Over You. Keskeinen BBC Radio Onen dj John Peel on nimennyt Teenage Kickin kaikkien aikojen suosikkikappaleekseen vuodelta 1978. Vaihtoehtomusiikkiin erikoistunut radioasema nimesi Teenage Kicksin vuonna 2016 kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi indiekappaleeksi. Vuonna 2001 Tom Collins ohjasi dokumenttielokuvan Teenage Kicks- The Undertones.Vuonna 2012 oli vuorossa BBC:n työstämä dokumentti Here Comes the Summer- The Undertones Story. Teenage Kicksistä on levytetty myös lukuisia coverversioita, joiden esittäjistä mainittakoon pikaisesti Sahara Hotnights, Skunk Anansie, Therapy?, Green Day ja Supergrass. Kotimaisesta Rakkauden orjat- nimisestä versiosta vastaa salolainen Vaavi-yhtye.

Torstain terävä:Dire Straitsin vuoden 1982 merkkiteos

Dire Straits:Love Over Gold

Syyskuussa 1982 Yhdysvalloissa Warner Brosin ja muualla Vertigon julkaisemana ilmestynyt Love Over Gold on Dire Straitsin neljäs studioalbumi. Siltä poimittiin kaksi singlemenestystä. Private Investigations nousi brittilistalla sijalle kaksi ja Industrial Disease sijoittui yhdeksänneksi Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla. 14-minuuttisesta avauskappaleesta Telegraph Road on muodostunut suosikki FM- radioasemilla. Love Over Gold -pitkäsoitto nousi listakärkeen Australiassa, Itävallassa, Italiassa, Uudessa Seelannissa, Norjassa ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa. Yhdysvalloissa pitkäsoitto saavutti 19. sijan. Myöhemmin albumi on saavuttanut Yhdysvalloissa kultaa, Ranskassa ja Saksassa platinaa ja tuplaplatinaa Kanadassa ja Britanniassa. On Location -kiertueen päätyttyä heinäkuussa 1981 Luxembourgiiin Mark Knopfler alkoi kirjoittaa uutta tuotantoa. Kyseiselle kiertueelle osallistuneet kosketinsoittaja Alan Clark ja kitaristi Hal Lindes olivat täst edes mukana myös yhtyeen levytyskokoonpanossa. Love Over Gold äänitettiin New Yorkin Powerstationilla maalis- ja kesäkuun 1982 välillä. Knopfler tuotti albumin Neil Dorfsmanin toimiessa insinöörinä. Knopfler hyödynsi äänityksissä useita eri kitaroita, joista mainittakoon neljä Schecter Stratocasteria. Love Over Goldin äänityksissä nauhoitettiin monia kappaleita, jotka eivät loppujen lopuksi päätyneet mainitulle albumille. Private Danceria kaavailtiin Love Over Goldille, ja se lisäksi äänitettiin vokaaliosuuksia lukuun ottamatta. Knopfler piti kappaletta sopivampana naisäänelle ja niinpä hän lahjoitti sen Tina Turnerille.  Kappale julkaistiin Turnerin todellisen vuonna 1984 ilmestyneen paluualbumin nimiraitana. The Way It Always Starts päätyi Local Hero -elokuvan soundtrackalbumille Gerry Raffertyn vokalisoimana. Badges, Posters, Stickers and T-Shirts oli niin ikään samoista nauhoituksista ja Britanniassa se julkaistiin Private Investigations -singlen b-puolella. Vuonna 1996 Vertigo Records julkaisi Dire Straitsin backkatalogin Love Over Gold -pitkäsoitto mukaan lukien  remasteroituina versioina. Vuonna 2000 olivat vuorossa Warner Brosin julkaisemat versiot Yhdysvalloissa. Tuoreeltaan julkaistussa Rolling Stonen arviossa David Fricke antoi albumille neljä tähteä viidestä mahdollisesta ja ylisti sen kappaleista erityisesti Telegraph Roadia. Vastaavaan tähtimäärään on päädytty myöhemminkin. Stephen Thomas Erlewinen mukaan uusi rytmikitaristi laajentaa albumin soundeja ja kunnianhimoa.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittiyhtyeen myöhäisemmästä tuotannosta eroava debyytti

Jethro Tull:This Was

Britanniassa lokakuussa 1968 ja Yhdysvalloissa seuraavan vuoden helmikuussa ilmestynyt This Was on merkittävän englantilaisyhtyeen Jethro Tullin esikoispitkäsoitto. Kyseessä on ainoa yhtyeen albumi, jolla kitaristina vaikutti Mick Abrahams. Hänen osuuttaan yhtyeen varhaisessa musiikillisessa ilmaisussa voikin pitää varsin merkittävänä. This Wasin ilmestymisen aikoihin Jethro Tull keikkaili jo monien muiden keskeisten englantilaisyhtyeiden tavoin Lontoon Marquee -clubilla. Toisin kuin yhtyeen myöhemmin julkaistuilla pitkäsoitoilla, Jethro Tullin debyytillä sävellysmateriaalista vastasi yhtyeen johtohahmon Ian Andersonin lisäksi myös Mick Abrahams. Niinpä This Wasilla on tarjottavanaan Jethro Tullin myöhäisempää, usein progeksi miellettyä tuotantoa runsaammin vaikutteita rhythm and bluesista ja jopa jazzista. Jethron debyytin kappaleista My Sunday Feeling, Some Day the Sun Won't Shine for You, Beggar's Farm ja It's Breaking Me Up pohjatuvat musiikillisesti bluesiin. Kyseisistä kappaleista Some Day the Sun Won't Shine for Youn sovitus tekee kunniaa bluesklassikolle Key to the Highway. Doctor's Rossin käsialaa olevan Cat's Squirrellin ovat instrumentaalinäkemyksenä levyttäneet monet brittiyhtyeet aina Creamistä lähtien. Mick Abrahams versioi kappaleen Jethro Tullista lähtönsä jälkeen myös johtamansa Bloodwyn Pig -yhtyeen riveissä. Mukana on myös näkemys Roland Kirkin jazzstandardista Serenade to a Cuckoo. Pitkäsoiton kansitekstien mukaan kyse on eräästä ensimmäisistä Ian Andersonin huilulla oppimista kappaleista. Sunday Feelingin jäännöslopukkeessa kuullaan pätkiä Pink Panther Themesta ja The Work Songista. Move on Alone on albumin ainoa kappale, jossa kuullaan Andersonin sijasta Abrahamsin leadvokalisointia David Palmerin vastatessa puhallinsovituksesta. Varhaisiin keikkastandardeihin lukeutunut ja Clive Bunkerin rumpusoolon sisältävä Dharma for One päätyi myöhemmin esimerkiksi Ekseptionin ja The Ides of Marchin coverohjelmistoon. Mick Abrahams jätti yhtyeen musiikillisiin eroavuuksiin vedoten, sillä blues ei ollut se tyylisuunta, johon Anderson halusi yhtyettä viedä. This Was saavutti yleisesti myönteiset arviot jo ilmestyttyään ja myi suhteellisen hyvin. Esimerkiksi Melody Makerin tuoreeltaan julkaistussa arviossa albumin todettiin olevan täynnä tunnetta ja jännitystä. This Wasin remasteroidun version arvioissa on Andersonin lisäksi painotettu Abrahamsin keskeistä osuutta.

Tiistain tukeva:Twisted Sisterin raaka debyytti

Twisted Sister:Under the Blade

18. syyskuuta 1982 julkaistu Under the Blade on Secret Recordsin julkaisemana ilmestynyt yhdysvaltalaisen heavyrockyhtye Twisted Sisterin esikoispitkäsoitto. Soundiensa osalta kyseessä oli varsin karhea ja suorastaan brutaali albumi. Niinpä Atlantic Records julkaisi kyseisestä pitkäsoitosta remiksatun version heinäkuun puolivälissä 1985. Uusintajulkaisun bonuskappaleena oli remiksattu versio raidasta I'll Never Grow Up, Now, joka oli Twisted Sisterin pitkään kadoksissa ollut vuoden 1979 tuotantoa edustava single. The Atlantic Records oli vuosien ajan ainoa kanava hankkia Twisted Sisterin debyyttialbumi, sillä Secret Records oli lopettanut toimintansa. Lisäksi yhtye oli edellisenä vuonna tehnyt lopullisen läpimurtonsa kolmannella studioalbumillaan Stay Hungry. Originaalin miksauksen sisältävät bootleg-versiot Under the Bladesta jatkoivat kuitenkin olemassaoloaan. Toukokuun lopussa 2011 Eagle Records julkaisi Under the Bladen digitaalisesti remasteroidussa muodossa ja samalla originaali miksaus oli lopulta korjattu. Maailmanlaajuisesti Twisted Sisterin debyyttiä on myyty yli kaksi miljoonaa kappaletta. Pitkässä artikkelissa 80-luvun metallimusiikista Rolling Stonen Tim Holmes kirjoitti Twisted Sisteristä yhtyeen formatiivisessa vaiheessa pitkän artikkelin. Hänen mukaansa Twisted Sister kirjoittaa kappaleita, joilla on innostunut, katu-uskottava, kertova lähestymistapa ja sinnikäs yhtenäisyys, joka metallista tavanomaisesti puuttuu. Holmes kirjoitti myös, ettei Under the Blade ole teknisesti uusi albumi, vaan pikemminkin remix vanhemmasta musiikista nykyaikaisille korville. Tuoreemmat arviot albumista ovat olleet varsin myönteisiä. AllMusicin Greg Prato muistuttaa, kuinka yhtye muutti Britanniaan, missä heavy oli kokemassa elpymistä New Wave of British Heavy Metallia edustaneiden yhtyeiden ansiosta. UFO:n basistina tutuksi tulleen Pete Wayn kanssa yhtye nauhoitti monia parhaista sävellyksistään ajalta, jolloin se esiintyi ensisijaisesti musiikkiclubeissa. Praton mielestä Under the Blade on eräs Twisted Sisterin kovimmin rokkaavista albumeista ja suosittelee sitä 80-luvun alun brittiläisen heavy metallin ystäville. Exlaim!:iin kirjoittanut Ian Gormely pitää albumia ehdottomana kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita amerikkalaisesta hardrockista. Raa'asta tuotannostaan ja ilmeisen hittikappaleen puuttumisestaan huolimatta Under the Blade loi pohjatyön Twisted Sisterin tulevaisuuden menestysalbumeille ja toi esiin yhtyeen humoristisen asenteen, joka monilta muilta tukkametallin edustajilta jäi puuttumaan. PopMattersin Adrian Begrandin mukaan Under the Blade oli lähes klassikko ja yhtyeen uran raivokkain albumi. Hän kirjoitti yhtyeen jäsenillä olleen baaribändimenneisyytensä, mutta Under the Bladella Twisted Sisterin hauska puoli sysättiin sivuun jonkin huomattavasti synkemmän tieltä. Lopputuloksena oli raaka albumi, joka tyylillisesti miellytti brittiläisiä heavy metal-diggareita ja johti lopulta levytyssopimukseen ja menestykseen Atlantic Recordsin kanssa muutamaa vuotta myöhemmin. Kanadalainen journalisti Martin Popoff pitää Under the Bladea varsin vakavana levynä sen räikeästä kuvastosta huolimatta. Suurin osa pitkäsoiton kappaleista rokkaa kunnioitettavalla asenteella ja kekseliäällä taloudellisuudella ja muistuttaa Judas Priestin vaikutuksesta Twisted Sisterin solistin Dee Sniderin sävellyksiin, joista yhtyeen debyytti kokonaisuudessaan koostuu. Vuonna 2005 Rock Hard -musiikkilehden laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan rock- ja metallialbumin listalla Under the Blade saavutti 387. sijan.

Maanantain mainio:Huippusuositun amerikkalaislaulajattaren kakkosalbumi

Whitney Houston:Whitney

Toinen kesäkuuta 1987 Arista Recordsin julkaisemana ilmestynyt Whitney on Whitney Houstonin toinen sooloalbumi. Artistin kaksi vuotta aikaisemmin ilmestyneen ja hänen nimeään kantaneen menestyksekkään debyytin seuraaja vahvisti Houstonin aseman supertähtien kastissa. Marraskuun loppuun 1995 mennessä Houstonin kakkosalbumi oli myynyt yhdeksänkertaisesti platinaa. Kyseinen pitkäsoitto kohtasi monien kuuntelijoiden odotukset ja siitä muodostui omana aikanaan suorastaan sensaatiomaisen suosittu albumi. Houstonin kakkospitkäsoitto löi useita ennätyksiä. Ilmestymisensä aikaan se debytoi Billboardin listakärjessä. Kyseessä oli ensikerta, kun naisartistin albumi nousi suoraan listakärkeen kyseisellä listalla ja yleisesti viides sooloartistin työstämä suoraan Billboardin ykköseksi kohonnut pitkäsoitto. Houstonin kakkosalbumi pysyi yhtäjaksoisesti listaykkösenä 11 viikon ajan ja kaiken kaikkiaan sille kertyi 25 viikkoa listakärjessä, eli kyseessä on naisartistin ennätys 80-luvun osalta. Pitkäsoitolta poimitut neljä ensimmäistä singleä; I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me), Didn't We Almost Have It All, So Emotional ja Where Do Broken Hearts Go nousivat kaikki listaykkösiksi. Houston oli ensimmäinen naisartisti, joka ylsi mainitunlaiseen listamenestykseen. Yhdessä kolmen Houstonin debyyttialbumilta poimitun suoraan listakärkeen nousseen singlen kanssa ne muodostivat seitsemän peräkkäisen listaykkösen sarjan, joka ohitti suosiossa The Beatlesin ja The Bee Geesin. Yhdysvaltojen lisäksi Houstonin kakkosalbumi ja sen ensimmäinen single nousivat listaykkösiksi Britanniassa, Kanadassa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Euroopan keskeisillä alueilla. Vuonna 1988 Grammy Awardsien 30-vuotisjuhlissa Houstonin kakkosalbumi sai kolme Grammy-ehdokkuutta ja Houston saavutti toisen Grammynsa voittamalla vuoden albumi -kategorian. Maailmanlaajuisesti Houstonin kakkosalbumi on myynyt yli 20 miljoonaa kappaletta. Whitney -pitkäsoitto oli tyylillisesti Houstonin debyyttilevyä lähempänä poppia. Singlehitin How Will I Know tuottamisesta esikoisalbumilla vastannut Narada Michael Walden tuotti myös seitsemän Whitneyn yhdestätoista raidasta.  Waldenin tuottamista kappaleista kolme nousi singleformaatissa Billboardin listakärkeen vuosien 1987 ja 1988 aikana. Esikoisalbumin kappaleen You Give Good Love tuottanut Kashif  oli tuottamassa kakkoslevyllä raitaa Where You Are. Michael Masser, joka vastasi useista hiteistä Houstonin esikoisalbumilla, oli mukana työstämässä kakkoslevyn ykköshitteihin lukeutunutta raitaa Didn't We Almost Have It All sekä kappaletta You're Still My Man. Viimeksi mainittu oli äänitetty jo Houstonin debyyttialbumia varten, mutta jäi tuolloin julkaisematta, sillä Clive Davis piti kappaletta liian popvaikutteisena. Jellybean Benitez oli työstämässä Houstonin kakkosalbumin ehkäpä rivakinta raitaa Love Will Save the Day.

Sunnuntain extra:Steppenwolfin pioneeriaseman omannut kosketinsoittaja

Toinen toukokuuta 1945 syntynyt ja elokuun ensimmäisenä kuluvana vuonna edesmennyt John Raymond Goadsby, joka tunnetaan paremmin taiteliijanimellään Goldy McJohn, oli kanadalainen kosketinsoittaja, joka muistetaan erityisesti jäsenyydestään rockyhtyeessä Steppenwolf. Klassisen koulutuksen pianonsoitossa saanut McJohn oli pioneeri Hammond B3-sähköurkujen taitajana raskaan rockin genressä. Hänet muistetaan myös ahkerana golfin pelaajana. McJohn syntyi Torontossa keskiluokkaiseen perheeseen. Nuorella iällä aloitetut piano-opinnot mahdollistivat osaltaan McJohnin kehittymisen erääksi rockin pioneereista sähköurkujen soitossa. Klassisen koulutuksen saanut McJohn soitti Lowereyta, ja kyseinen seikka antoi lopulta Born to Be Wildin ja Magic Carpet Riden kaltaisille Steppenwolfin klassikkokappaleille niiden ainutlaatuisen soundin. Vuonna 1964 Goldy McJohn soitti paikallisessa yhtyeessä Little John & The Friars ja jo samaisen vuoden aikana hänestä tuli The Mynah Birdsin jäsen. Kyseisessä yhtyeessä vaikuttivat lisäksi Rick James, Bruce Palmer ja myöhemmin McJohnin lähdettyä myös Neil Young. Maaliskuussa 1965 McJohn liittyi The Diplomatsiin ja saman vuoden syyskuussa hänestä tuli The Sparrowsin jäsen. Kyseisen yhtyeen solisti John Kay tiedusteli McJohnilta, voisiko tämä käyttää nimeä Goldy ajaessaan bussia Willowdaleen. Goldy koki, ettei Goldy Goadsby soundannut hyvältä nimeltä. Kunnianosoituksena äidilleen Dorothy Mc Intyrelle Goldy lisäsi Mc:n etunimensä eteen. Useita miehistönvaihdoksia kokeneesta yhtyeestä muodostui Steppenwolf ja Goldy McJohn oli  yhtyeen jäsen sen perustamisvuodesta 1967 lähtien. John Kay erotti hänet alkuvuodesta 1975. Steppenwolfin pitäessä taukoa 1970-luvun alussa McJohn ja yhtyeen rumpali Jerry Edmonton perustivat Pubble Puppy -yhtyeen Rod Princen ja Rod Coxin kanssa yhtyeen Manbeast. Kyseisenä aikana yhtye työsti vähintään yhden kappaleen, joka pääsi mukaan Steppenwolfin vuonna 1974 ilmestyneelle albumille Slow Flux. Kyseinen pitkäsoitto jäi McJohnin joutsenlauluksi Steppenwolfin riveissä. Vuonna 1977 McJohn auttoi Nick St. Nicholasia ja Kent Henrya Steppenwolfin uudelleen kasaamisessa. Hän soitti myös useissa yhtyeen inkarnaatioissa. McJohn oli myös mukana Steve Marriottin uudelleen muodostamassa versiossa Humble Pie -yhtyeestä, joka oli levyttänyt keskeisimmän tuotantonsa 1970-luvun alkuvuosiin mennessä. McJohn asui Burienissa, Washingtonissa vaimonsa Sonjan kanssa. Hän julkaisi useita sooloalbumeita; pitkäsoitot New Visions, Fugue in D, Goldy McJohn & Friendz, Rat City in Blue, Set the World on Fire sekä Osmosis. Vuodesta 2008 lähtien McJohn soitti yhtyeissä Magic Carpet Ride ja Gm and Friendz. McJohn menehtyi sydänkohtaukseen elokuun ensimmäisenä 2017.

Lauantain pitkä:Rautaneidon kolmas listaykkösalbumi

Iron Maiden:Fear of the Dark

11. toukokuuta 1992 julkaistu Fear of the Dark on Iron Maidenin yhdeksäs studioalbumi ja samalla kolmas Britanniassa listakärkeen noussut pitkäsoitto. Kyseessä oli myös viimeinen Maidenin levy, jolla Bruce Dickinson oli leadvokalistina ennen vuoteen 1999 ajoittunutta paluutaan yhtyeeseen. Fear of the Dark oli lisäksi ensimmäinen yhtyeen basistin ja perustajajäsenen Steve Harrisin tuottama yhtyeen pitkäsoitto ja vastaavasti viimeinen yhtyeen albumi, jonka työstämiseen luottotuottaja Martin Birch osallistui. Fear of the Darkin ensimmäisenä singlenä julkaistiin kokeileva nopeatempoinen Be Quick Or Be Dead ja lisäksi albumi sisälsi Maidenin historian ensimmäisen voimaballadin Wasting Love, joka ajoittuu Dickinsonin ensimmäisen sooloalbumin Tattooed Millionairen aikoihin. Dickinsonin ja kitaristi Janick Gersin yhteistyötä olevat kappaleet tarjosivat kontrastia Harrisin poliittisväritteiselle kappaleelle Afraid to Shoot the Strangers.  Ainoastaan kyseisestä raidasta sekä pitkäsoiton nimikappaleesta muodostui pitempiaikaisia standardeja Maidenin keikkaohjelmistoon. Nimiraita Fear of the Dark on ilmestymisestään lähtien ollut mukana kaikilla Maidenin kiertueilla vuoden 2005 turneeta lukuun ottamatta. Kyseisellä kiertueella Maiden soitti ainoastaan kappaleita neljältä ensimmäiseltä pitkäsoitoltaan. Somewhere Back in Time World Tourilla ja The Maiden England World Tourilla Fear of the Dark ja Afraid to Shoot the Strangers olivat ainoat soitetut kappaleet, jotka eivät edustaneet Maidenin 80-luvun tuotantoa. Kappaleista jälkimmäistä soitettiin Blaze Baileyn yhtyeessä vaikuttamisen aikaan ja se palasi keikkaohjelmistoon vuonna 2012. Be Quck or Be Deadin ja Wasting Loven lisäksi albumilta julkaistiin singleformaatissa From Here to Eternity. Pitkäsoiton julkaisua seurasi Fear of the Dark Tour. Ilmestyessään Fear of the Dark sai ristiriitaiset arvostelut, mutta sitä pidettiin yleisesti kahta vuotta aikaisemmin ilmestynyttä edeltäjäänsä No Prayer for the Dyingia laadukkaampana albumina. Lokakuussa 2011 Fear of the Dark saavutti kahdeksannen sijan Guitar Worldin äänestyksessä vuoden 1992 parhaista kitara-albumeista.

Perjantain pohjat:Kissin maskittoman kauden avaus

Kiss:Lick It Up

Lick It Up on yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Kissin yhdestoista studioalbumi. Sen julkaisupäivänä 18. syyskuuta 1983 yhtyeen jäsenet esiintyivät MTV:n haastattelussa ensi kertaa ilman tavaramerkiksi muodostuneita maskejaan sitten aivan Kissin alkuaikojen. Lick It Up jatkoi soundillisesti raskaammalla hardrocktyylillä, jota yhtyeen edellinen pitkäsoitto Creatures of the Night oli useamman kevyemmän albumin jälkeen jälleen edustanut. Lick It Up kävi kuitenkin kaupaksi selkeästi edeltäjäänsä paremmin ja saavutti kultalevyn jo julkaisuvuotensa joulukuussa. Kiss oli palannut studioon heti Creatures of the Nightin tiimoilta tehdyn yhtyeen kymmenvuotisjuhlakiertueen päätyttyä. Singleformaatissa pitkäsoitolta julkaistiin sen nimikappale sekä All Hell's Breakin Loose ja molemmista kappaleista julkaistiin myös kieli poskessa tehdyt musiikkivideot. Kappaleista jälkimmäinen on Kissin diskografiassa järjestyksessään kolmas, jossa kaikki yhtyeen senhetkisen kokoonpanon jäsenet jakavat kirjoituskrediitin. Muut ovat olleet Love Theme from Kiss yhtyeen debyyttipitkäsoitolta sekä Back to the Stone Age viimeisimmältä pitkäsoitolta Monster. Creatures of the Nightilla Vinnie Vincent oli sessiomuusikon ominaisuudessa soittanut kitarasoolot kuuteen kappaleeseen, mutta Lick It Upilla hän vastasi Kissin virallisena jäsenenä kaikista kitarasooloista. Platinalevyksi Lick It Up myi joulukuussa 1990. Ilmestymisvuotenaan kyseinen pitkäsoitto saavutti kymmenennen sijan Guitar Worldin lukijaäänestyksessä parhaista kitara-albumeista. Kerrangin! vuoden 1983 parhaiden hardrockalbumien listalla Lick It Upin sijoitus oli kolmas. Kyseisessä vaiheessa uusi diggarisukupolvi löysi Kissin ja Lick It Up merkitsi myös yhtyeen meikittömän vuosikymmenenen alkua. Pitkäsoiton tiimoilta tehty maailmankiertue käynnistyi Euroopasta lokakuussa 1983 ja Yhdysvaltain-osuus alkoi joulukuussa jatkuen seuraavan vuoden maaliskuuhun. Lick It Upin kappaleista nimiraidasta on muodostunut keikkastandardi, mutta muilta osin pitkäsoiton materiaalia on soitettu livenä säästeliäästi.