Torstain terävä:Merkittävä huuliharpisti, solisti ja biisintekijä

Ensimmäinen heinäkuuta 1935 syntynyt ja 16. maaliskuuta vuonna 2017 edesmennyt James Cotton oli yhdysvaltalainen blueshuuliharpisti, solisti ja biisintekijä, joka esiintyi ja levytti useiden keskeisten bluesartistien ja myös oman yhtyeensä kanssa. Vaikka Cotton tulikin tunnetuksi nimenomaan huuliharpistina, hän oli aloittanut musiikillisen uransa rumpalina. Ammattilaisuransa Cotton käynnisti silti huuliharpistina Howlin Wolfin yhtyeessä 1950-luvun alkupuolella. Ensimmäiset levytyksensä hän teki Memphisissä Sun Recordsille Sam Philipsin ohjauksessa. Vuonna 1955 Muddy Waters pyysi Cottonia muuttamaan Chicagoon ja liittymään hänen yhtyeeseensä. Cottonista muodostui Watersin yhtyeen johtaja ja sen jäsenenä hän vaikutti kymmenen vuoden ajan. Vuonna 1965 Cotton perusti Jimmy Cotton Blues Quartetin, jonka toinen varsin tunnettu jäsen oli pianisti Otis Spann. Sen kanssa Cotton teki levytyksiä Muddy Watersin yhtyeen kanssa tapahtuneen keikkailun välillä. Vuonna 1966 hän ehti konsertoida myös Janis Joplinin kanssa. Lopulta Cotton jätti Watersin yhtyeen muodostaakseen oman täysaikaisesti keikkailevan yhtyeensä. Cottonin ensimmäinen Verve Recordsille levyttämä pitkäsoitto oli kitaristi Mike Bloomfieldin ja solisti/lauluntekijä Nick Gravenitesin tuottama. Mainittu kaksikko tuli myöhemmin tutuksi yhtyeestä Electric Flag. 70-luvulla Cotton oli huuliharpistina Muddy Watersin vuonna 1977 ilmestyneellä, Johnny Winterin tuottamalla ja Grammyn voittaneella pitkäsoitolla Hard Again. 80-luvulla Cotton levytti Chicagossa Alligator Recordsille ja siirtyi kyseisen yhtiön artistiksi jälleen vuonna 2010. Cottonin vuonna 1996 ilmestynyt pitkäsoitto Deep in the Blues voitti kyseisen vuoden parhaan traditionaalisen bluesalbumin Grammyn. Vuonna 2006 Cotton pääsi Memphisin Blues Hall of Fameen. Kaikkiaan hän ehti vastaanottaa kymmenen bluespalkintoa. 90-luvun puolivälissä Cotton kamppaili kurkkusyöpää vastaan, mutta jatkoi keikkailuaan käyttäen solisteina toisia vokalisteja tai taustayhtyeessään vaikuttaneita muusikoita. Cottonin vuonna 2013 ilmestynyt pitkäsoitto Cotton Mouth Man oli Grammy-ehdokkaana ja mainitulla albumilla vierailivat esimerkiksi Gregg Allman, Joe Bonamassa, Delbert McClinton ja Chuck Leavell. Vuonna 2014 Cotton voitti traditionaalisen miesbluesartistin palkinnon. Cotton menehtyi keuhhkokuumeeseen Austinissa, Teksasissa 16. maaliskuuta vuonna 2017 81 vuoden iässä.

Keskiviikon klassikko:Keskeisen brittikitaristin vuoden 1976 instrumentaalialbumi

 Jeff Beck:Wired

Toukokuussa 1976 Epic Recordsin julkaisemana ilmestynyt Wired on brittikitaristi Jeff Beckin toinen omissa nimissään julkaisema albumi. Kyseessä on instrumentaalilevy, joka myi plantinalevyksi ja kohosi Billboardin 200 -listalla parhaimmillaan sijalle 16. ilmestymisvuotensa elokuussa. Kaiken kaikkiaan albumille kertyi Yhdysvalloissa 25 listaviikkoa. Britanniassa Wired oli listoilla viiden viikon ajan ja ylsi parhaimmillaan sijalle 35.  Wiredin originaalituotantoa edustavista kappaleista neljä on Narada Michael Waldenin ja yksi Jan Hammerin käsialaa. Led Zeppelinille omistetusta Led Bootsista vastasi Max Middleton. Wiredilla Beck versioi Charles Mingusin oodin Lester Youngille kappaleen Goodbye Pork Pie Hat muodossa. Alun perin se ilmestyi Mingusin vuonna 1959 julkaistulla ja klassikoksi kohotetulla albumilla Mingus Ah Um. Viimeksi mainituista kappaleista muodostui lähes tulkoon standardeja Jeff Beckin ohjelmistoon. Maaliskuun lopussa 2001 Legacy Records julkaisi Wiredista remasteroidun version. Ilmestyessään Wired keräsi ensisijaisesti myönteisiä arvioita. Rolling Stonessa ilmestyneen arvion  mukaan albumi oli täynnä tulta ja mielikuvitusta. Wiredilla ääni-insinöörinä toiminut Peter Henderson ei kuitenkaan myöhemmin ollut tyytyväinen työskentelyynsä mainitulla albumilla. AllMusiciiin kirjoittaneen Mark Kirschermannin mukaan Jeff Beckin albumit Blow by Blow ja Wired luovat standardin instrumentaalirockille. Jälkimmäisellä eräs rockin keskeisimmistä kitaristeista on esimerkillisessä vedossa laadukkaan kappalemateriaalin ja yhteistyökumppaniensa ansiosta.

Tiistain tukeva:Kahden hardrockin klassikon rumpali ja muutakin

19. kesäkuuta 1963 syntynyt Simon Wright on englantilaisrumpali, joka muistetaan erityisesti jäsenyydestään Ac/Dc:ssä ja Diossa. 13- vuotiaana rumpujen soiton aloittanut Wright on nimennyt tärkeimmiksi vaikuttajikseen Cozy Powellin, Tommy Aldridgen ja John Bonhamin. Wright on kuulunut myös Rhino Bucketin jäsenistöön. Hänen viimeisin yhtyeensä on ollut Operation:Mindcrime. Wrightin ura alkoi paikallisessa yhtyeessä Tora Tora, jota ei pidä sekoittaa samannimiseen yhdysvaltalaiseen glam metal-yhtyeeseen. Wrightin seuraava yhtye oli heavy metaliin kategorioituvissa oleva A II Z, jonka kitaristi Gary Owens oli perustanut  Manchesterissa vuonna 1979. Hänen solistiveljensä Davidin lisäksi yhtyeen originaaliin kokoonpanoon kuuluivat basisti Gam Campbell ja rumpali Karl Reti. New Wave of British Heavy Metalia edustanut yhtye solmi sopimuksen Polydor Recordsin kanssa. Wright liittyi yhtyeeseen vuonna 1980 ilmestyneen livealbumin Witch of Berkley jälkeen. A II Z lopetti kuitenkin toimintansa ja Wright siirtyi yhtyeeseen Tytan ja oli mukana sen esikoisalbumilla Rough Justice. Kyseinen yhtye lopetti kuitenkin toimintansa jo hieman ennen mainitun albumin julkaisua. Toukokuussa 1983 Wright korvasi Phil Ruddin Ac/Dc:ssä kuukausi ennen 20-vuotissyntymäpäiväänsä. Hän oli mukana yhtyeen albumeilla Fly on the Wall ja Blow Up Your Video sekä osalla soundtrackin Who Made Who kappaleista. Wright lähti Ac/Dc:stä marraskuussa 1989 ja liittyi Dio-yhtyeeseen. Hänen paikkansa otti Chris Slade. Rhino Bucketissa Wright soitti silloin, kun velvoitteet Diosta sen sallivat. Hän korvasi Liam Jasonin ja oli mukana Rhino Bucketin vuonna 1994 ilmestyneellä ja itsenäisesti julkaistulla albumilla Pain. Wright oli jälleen mukana Rhino Bucketin tuoreimmalla albumilla, vuonna 2007 ilmestyneellä pitkäsoitolla The Hardest Town. Diossa Wright on vaikuttanut vuosina 1990-91 ja 1998-2010. Hän on ollut mukana yhtyeen studioalbumeilla Lock Up the Wolves, Magica, Killing the Dragon ja Master of the Moon sekä livelevyillä Evil Or Divine- Live in New York City sekä Holy Diver -Live. Ac/Dc ja Dio-tribuuttialbumien lisäksi Wright on ollut vuonna 2005 työstämässä tribuuttilevyä Iron Maidenille. Seuraavana vuonna Wright oli mukana heavytribuuttialbumilla Beatlesille. Kyseisellä levyllä hän soitti kappaleessa Lucy in the Sky with Diamonds. Elokuussa 2009 Wright oli Joe Lynn Turnerin, Phil Soussanin ja Carlos Cavazon kanssa mukana Irakissa ja Kuwaitissa keikkailleessa Big  Noize-projektissa. Tammikuussa 2013 Wrightin ilmoitettiin liittyneen Queensrÿchestä eronneen Geoff Taten yhtyeeseen Operation:Mindcrime. Vuonna 2018 Wrightin ilmoitettiin liittyneen Frontiers Recordsin projektiin Dream Child, jossa kitaristina vaikuttaa Craig Goldy.

Maanantain mainio:Eräs The Zombiesin vuoden 1968 klassikkoalbumin keskeisimmistä raidoista

Care of Cell 44 on brittiläisen The Zombies-yhtyeen toiselta ja vuonna 1968 ilmestyneeltä albumilta Odessey and Oracle poimittu singlekappale, joka pääsi mukaan Pitchfork Median laatimalle 60-luvun 200 parhaan kappaleen listalle. Myöhemmin Care of Cell 44:sta ovat levyttäneet coverversionsa esimerkiksi Ellliot Smith ja Matthew Sweet sekä Susanna Hoffs. Lyriikkansa osalta kappale kertoo  vankilasta vapautumistaan odottavan henkilön tarinan. Aiheensa huomioiden kyseessä on musiikillisesti varsin nopeatempoinen biisi, jota on kuvattu aurinkoisimmaksi vankilasta vapautumisen odottamista kuvaavaksi kappaleeksi. Sen melodiassa hyödynnetään moninkertaisia sävellajivaihdoksia. Care of Cell 44:n työnimenä oli Prison Song ja kappale nauhoitettiin neljällä otolla 16. elokuuta 1967. Nauhoitukset viimeisteltiin seuraavana päivänä, jolloin kappaleesta otettiin vielä viides otto. Care of Cell 44:n outtakeseja ilmestyi Big Beat Recordsin vuonna 1998 Odessey and Oraclesta julkaisemalla 30-vuotisjuhlapainoksella. Julkaisunsa aikaan Care of Cell 44:sta ei muodostunut menestystä ja mainittu seikka saattoi osaltaan vaikuttaa The Zombiesin samaisen vuoden joulukuussa tapahtuneeseen hajoamiseen. Erityisesti yhtyeen solisti Colin Blunstone piti kappaletta varsin kaupallisena ja sen menestymättömyys oli hänelle suuri pettymys. Odessey and Oraclen kappaleista Time of the Season saavutti myöhemmin menestystä ja myös itse albumi saavutti huomattavaa kulttikannatusta. Mainittujen seikkojen seurauksena myös Care of Cell 44:sta muodostui myöhemmin suositumpi ja siitä levytettiin aikaisemmin mainittuja coverversioita. AllMusicin Matthew Greenwald kehuu kappaleessa erityisesti Chris Whiten melodista bassonsoittoa. Mat Kivelin mukaan The Zombies määritteli kyseisessä, hieman vajaan neljän minuutin mittaisessa kappaleessaan uudelleen modernin popkappaleen lyyriset konventiot.

Sunnuntain extra:The Kinksin toinen Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi

The Kinks:Kink-Size

Reprise Recordsin julkaisemana 17. maaliskuuta 1965 ilmestynyt Kink-Size on The Kinksin toinen ainoastaan Yhdysvalloissa julkaistu pitkäsoitto. 60-luvun puolivälin paikkeilla brittiyhtyeiltä julkaistiin Yhdysvalloissa niiden brittijulkaisuista kappalemateriaaliltaan eronneita albumeita. Yhdysvalloissa pyrittiin julkaisemaan lyhyempiä ja vähemmän originaalituotantoa sisältäneitä pitkäsoittoja ja niillä oli usein myös materiaalia Atlantin toisella puolella vähemmän suosituilta ep-levyiltä. Vuonna 1965 The Kinksiltä julkaistiin yhtyeen kotimaassa kaksi pitkäsoittoa ja Yhdysvalloissa Kink-Sizen lisäksi toinen täyspitkä albumi Kinkdom. Yhdysvalloissa Kink-Sizesta muodostui The Kinksin 60-luvun suosituin albumi, joka saavutti Billboardin listalla sijan 13. Mukana sillä ovat kaikki kappaleet Briteissä ilmestyneeltä Kinksize Session -nimiseltä ep:ltä, josta albumi on myös napannut nimensä. Lisäksi albumin biisilistaan sisältyvät The Kinksin ensimmäisen pitkäsoiton Yhdysvaltain-versiolta pois jääneet I'm a Lover Not a Fighter ja Revenge, joista jälkimmäinen on insrumentaalikappale. Mukana oli myös kaksi tuoretta singlemenestystä; All Day and All of the Night ja Tired of Waiting for You sekä niiden b-puolilla ilmestyneet kappaleet I Gotta Move ja Come On Now. Kink-Sizen kappaleet ovat nykyisin saatavilla Kinks ja Kinda Kinks- pitkäsoittojen laajennetuilla cd-versioilla.

Lauantain pitkä:Pitkäikäinen yhdysvaltalainen metal-yhtye

Dokken on yhdysvaltalainen vuonna 1979 perustettu metalliyhtye. Se lopetti toimintansa vuonna 1989, mutta teki paluun neljää vuotta myöhemmin. Yhtye saavutti monia singlemenestyksiä, kuten Alone Again, In My Dreams ja Burning Like a Flame. Maailmanlaajuisesti Dokkenin levyjä on myyty yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Yhtyeen legendaarisen kokoonpanon muodostivat perustajajäsen, solisti Don Dokken, soolokitaristi George Lynch, rumpali Mick Brown ja vuonna 1983 Rattiin siirtyneen Juan Croucierin paikan ottanut basisti Jeff Pilson. Mainittu kokoonpano oli toiminnassa vuosina 1983-1989 ja jälleen 1993-1998. Kyseisen lineupin reunion ajoittui vuoteen 2016. Kitaristivaihdosten jälkeen Jon Levinistä tuli Dokkenin keppimies vuonna 2004. Kolmea vuotta aikaisemmin Barry Sparks oli ottanut Pilsonin paikan basson varressa. Hänet vuonna 2009 korvasi aikaisemmin Great Whitessa ja Quiet Riotissa soittanut Sean McNabb. Vuonna 2015 basistiksi vaihtui Chris McCarvill. Mick Brownin lähdettyä yhtyeestä heinäkuussa 2019 Don Dokken on yhtyeen ainoa originaalijäsen. Brownin paikan otti aikaisemmin House of Lordsissa soittanut BJ Zampa. Don Dokken perusti ensimmäisen yhtyeensä Airbornin vuonna 1976. Sen kanssa hän esiintyi Los Angelesin alueella, esimerkiksi Sunset Stripin Starwoodissa. Airborniin kuuluivat lisäksi rumpali Bobby Blotzer ja basisti Juan Croucier, jotka lähtivät vuonna 1978 perustamaan yhtyettä FireFoxx. Toisella Airborn-nimisellä yhtyeellä oli jo plakkarissaan levytyssopimus, joten Don Dokken ei voinut käyttää yhtyeellään kyseistä nimeä. Vuonna 1979 hän julkaisi Dokkenin nimellä singlen Hard Rock Woman/Broken Heart, jonka tuottajana oli ensisijaisesti Paul Revere & The Raidersin kitaristina muistettu Drake Levin. Dokkenista, kitaristi Greg Leonista, rumpali Gary Hollandista ja basisti Gary Linkistä koostunut Dokkenin kokoonpano konsertoi Saksassa vuoden 1979 aikana. Leonin ja Hollandin varhaisempi yhtye oli ollut Suite 19, johon oli kuulunut jossakin vaiheessa myös Mötley Crüen Tommy Lee. Saksassa yhtye tapasi myös Acceptin livesoundista vastanneen tuottaja Michael Vagenerin, joka seurasi Donia Los Angelesiin pidemmäksi aikaa. Vuoden 1979 kokoonpano lopetti toimintansa, sillä Leon otti Randy Rhoadsin paikan Quiet Riotissa ja Holland liittyi Dante Foxiin, josta kehittyi myöhemmin Great White. Vuoden 1979 kokoonpanon nauhoittama ja Michael Wagenerin tuottama albumi ilmestyi vuonna 1989 nimellä Back in the Streets. Saksalaisen Repertoire Recordsin julkaisema albumi ilmestyi ilman yhtyeen lupaa. Dokken konsertoi Saksassa jälleen vuonna 1980 ja tällä kertaa line-upilla, johon Croucier oli tehnyt paluun basistiksi. Alkuvuodesta 1981 Don Dokken palasi Saksaan pyrkimyksenään hankkia levytyssopimus Dokkenin uudelle kokoonpanolle, jossa olivat mukana kitaristi George Lynch ja rumpali Mick Brown, joista jälkimmäinen oli soittanut yhtyeessä Xciter. Croucier jatkoi basistina. Wagenerin kanssa nauhoitettiin demoja ja Acceptin managerina toimineen Gaby Hauken avustuksella syntyi levytyssopimus Carrere Recorsin kanssa. Heinä- ja syyskuun 1981 välillä Studio Sommelnissa Wagenerin ja Dieter Dierksin kanssa nauhoitettu albumi Breaking the Chains julkaistiin ensiksi Don Dokkenin nimellä, mutta pian nimeksi lyheni Dokken. Saksassa ollessaan Don demotti myös Scorpionsin Blackout-albumin kappaleita, sillä  Klaus Meine oli menossa leikkaukseen ja hänen jatkonsa Scorpionsin solistina oli epävarmaa. Don vastasi lopulta taustalauluista Blackout-albumilla. Lynch, Brown ja Croucier vaikuttivat välillä studiomuusikkoina neljässä biisissä saksalaissolisti Udo Lindenbergin vuonna 1982 ilmestyneellä albumilla Keule. Breaking the Chainsin Euroopan julkaisun promoamisen tiimoilta Dokken heitti muun muassa Beat Clubin Musicladen-sarjassa lähetetyn 40-minuuttisen setin. Yhdysvalloissa Dokkenin managerina toiminut Cliff Bernstein kiinnitti yhtyeen Elektra Recordsille ja  Breaking the Chains remiksattiin Yhdysvaltain-julkaisuaan varten. Dokken soitti Blue Öyster Cultin lämmittelijänä Yhdysvalloissa vuonna 1983, mutta yhtyeen esikoisalbumin menestys oli vaatimatonta ja levy-yhtiö miltei pudotti Dokkenin. Sitä vastoin Euroopassa yhtye oli jo tuossa vaiheessa suosittu. Croucier jätti Dokkenin vuonna 1983 liittyäkseen Rattiin juuri ennen kuin Dokken työsti musiikkivideon esikoisalbuminsa nimikappaleesta. Hänen paikkansa ottanut Jeff Pilson nähtiin Breaking the Chainsin musiikkivideolla, vaikka hän ei soittanut biisillä. 13. syyskuuta 1984 ilmestynyt Dokkenin kakkosalbumi Tooth and Nail sisälsi useita hiteiksi nousseita kappaleita, kuten Alone Again, Just Got Lucky ja Into the Fire. Yhdysvalloissa albumi saavutti parhaimmillaan sijan 49. ja myi yli miljoona kappaletta. Maailmanlaajuisesti Tooth and Nailiä lienee myyty kaksi miljoonaa yksikköä. Yhtyeen kolmas albumi Under Lock and Key ilmestyi yhdeksäs marraskuuta 1985 ja myi myös yli miljoona kappaletta. Pitkäsoiton singlemenestyksiin lukeutuivat In My Dreams (24.), The Hunter (25.) ja  It's Not Love. Tässä vaiheessa 80-lukua Dokken soitti esimerkiksi Judas Priestin, Ac/Dc:n, Aerosmithin, Kissin ja Dion lämmittelijänä.

Tehtyään menestyksekkään kiertueen Scorpionsin kanssa Dokken palasi studioon joulukuussa 1986 nauhoittamaan kappaleen Dream Warriors elokuvan Nightmare on Elm Street 3 soundtrackille. Single Dream Warriors/Back for the Attack ilmestyi kymmenes helmikuuta 1987 ja sen paraatipuoli toi Dokkenin monien brittiläisten hardrockdiggareiden tietoisuuteen. Dokken piti lähes puolen vuoden tauon ennen kuin yhtye nauhoitti seuraavan albuminsa Back for the Attack. 27. marraskuuta 1987 ilmestyneestä pitkäsoitosta muodostui yhtyeen suurin menestys Yhdysvalloissa ja se saavutti 13:n sijan. Back for the Attackin singlehittejä olivat Burning Like A Flame (20.), Heaven Sent ja Prisoner. Dream Warriorista albumilla kuultiin remiksattu versio ja singleformaatissa kappale saavutti sijan 22. Siitä työstetyssä musiikkivideossa esiintyi interaktiota yhtyeen jäsenten ja elokuvan hahmojen välillä. Kesällä 1988 Dokken konsertoi Monsters of Rock -festivaalilla Van Halenin, Scorpionsin, Metallican ja Kingdom Comen kanssa. 16. marraskuuta 1988 julkaistiin livealbumi Beast from the East, joka sisälsi nauhoituksia yhtyeen Japanin-kiertueelta samaisen vuoden huhtikuulta. Yhdysvalloissa albumi saavutti kultalevyn ja sen paras listasijoitus oli 33. Lisäksi mukana oli studiossa nauhoitettu single Walk Away. Dokken lopetti toimintansa maaliskuussa 1989 Dokkenin ja Lynchin välisiin luoviin eroihin vedoten. Lynch ja Brown perustivat yhtyeen Lynch Mob, joka julkaisi vuonna 1990 albumin Wicked Sensation ja kahta vuotta myöhemmin nimikkopitkäsoittonsa. Don Dokkenin vahvana pidetty sooloalbumi Up from the Ashes ilmestyi niin ikään vuonna 1990 ja siltä julkaistiin myös kaksi singleä. Basisti Jeff Pilson siirtyi solistiksi ja kitaristiksi. Vuonna 1989 hän perusti yhtyeen Flesh & Blood ja nauhoitti viidestä kappaleesta koostuneen demon. Nimellä War & Peace työstetyt nauhoitukset ilmestyivät vuonna 1993 nimellä Time Capsule, mutta tuohon mennessä yhtye oli jo lopettanut toimintansa. Pilson oli mukana MacAuley Schenker Groupin vuonna 1992 ilmestyneellä albumilla M.S.G. Pilson oli niin ikään mukana Dion albumilla Strange Highways, jolla hän teki jälleen musiikillista yhteistyötä niin ikään Flesh & Bloodissa mukana olleen rumpali Vinnie Appicen kanssa. Lynchin ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1993 ilmestynyt Sacred Groove, jolla Don Dokken oli mukana kirjoittamassa kappaletta We Don't Own This World, jolla Pilson oli basistina. Lisäksi hän oli mukana kirjoittamassa lyriikoita kappaleeseen Flesh and Blood. Julkaistuaan Up from the Ashesin Don Dokken kirjoitti vuonna 1993 toisen sooloalbuminsa. Kun John Kalodner halusi sainata Donin albumia varten, tämä ehdotti, että George Lynch tuotaisiin takaisin lineupiin, jotta albumi voitaisiin julkaista Dokkenin nimellä, eikä Donin toisena soololevynä. Vuoteen 1994 ajoittui Dokkenin reunion kokoonpanolla, jossa mukana olivat lisäksi Brown ja Pilson. Lynch kirjoitti ja soitti albumin kitarasoolot uudestaan. Columbia Records sainasi Dokkenin ja albumi Dysfunctional myi 300 000 kappaletta, vaikka tuossa vaiheessa useiden samaa genreä edustaneiden yhtyeiden suosio oli laskenut selkeästi. Albumin tiimoilta tehdyllä kiertueella Dokkenin ja Lynchin väliset riidat alkoivat jälleen nousta esiin. Lynchin arvaamattoman käytöksen vuoksi Columbia joutui pudottamaan Dokkenin. Uusi yhtiö CMC International julkaisi Dokkenilta vuonna 1996 akustisen livealbumin One Live Night, jota seurasi seuraavana vuonna uusi studioalbumi Shadowlife. Don Dokken ei ollut tyytyväinen mainittuun albumiin ja loppuvuodesta 1997 yhtye erotti Lynchin. Europen kitaristi John Norum oli soittanut Dokkenin vuoden 1990 sooloalbumilla ja hän auttoi Dokkenin viemään kiertueen loppuun. Norum oli kuitenkin sitoutunut nauhoittamaan sooloalbuminsa, eikä hän voinut jatkaa Dokkenissa pitempään. Wingerin kitaristi Reb Beach osallistui vuonna 1999 nauhoitetun albumin Erase the Slate nauhoituksiin. Ennen eroaan Dokkenista Beach ehti olla mukana vuonna 2000 ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live from the Sun. Beachin paikan otti John Norum, jolla oli projektiensa välillä aikaa. Pilsonin paikan Dokkenissa otti Barry Sparks ja Dokken ja Mick Brown olivat tässä vaiheessa yhtyeen ainoat originaalijäsenet. Kyseinen lineup julkaisi albumin Long Way Home, mutta alkuvuodesta 2002 John Norum loukkasi kätensä Euroopan-kiertueella. Hänen paikkansa otti Dark Lordin kitaristi Alex De Rosso. Samana vuonna Dokken oli mukana Metal Edge Rock Fest -kiertueella esimerkiksi Rattin ja FireHousen kanssa.

Keväällä 2003 Dokken teki laajan kiertueen Yhdysvalloissa Scorpionsin ja Whitesnaken lämmittelijänä. Kiertueen jälkeen Alex De Rosso joutui palaamaan Italiaan ja Dokken kutsui hätiin Doro Peshin esikoisalbumilla Force Majeure soittaneen Jon Levinin. Dokkenista, Brownista, Levinistä ja Sparksista koostunut Dokkenin kokoonpano jatkoi toimintaansa vuoteen 2008. Vuonna 2004 ilmestynyt albumi Hell to Pay koettiin kriitikoiden taholta modernina Dokkenin varhaisempaan tuotantoon verrattuna. Vuonna 2007 ilmestyi Donin arkistoista löytynyt livelevy From Conception:Live 1981 ja dvd Unchain the Night, joka oli ilmestynyt VHS:nä vuonna 1986. Se sisälsi yhtyeen musiikkivideoita, haastatteluja ja muuta materiaalia. Hard rock- ja metallifestivaali Rocklahomassa Dokken esiintyi vuosina 2007 ja 2008. 13. toukokuuta 2008 ilmestynyt albumi Lightning Strikes Again oli Dokkenin ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt pitkäsoitto neljään vuoteen. Se saavutti myönteiset arviot ja oli yhtyeen suurin menestysalbumi 13 vuoteen debytoiden Yhdysvalloissa sijalla 133. Tyylillisesti pitkäsoitto merkitsi paluuta Dokkenin vanhaan musiikilliseen ilmaisuun. Kesällä 2008 Dokken konsertoi Sebastian Bachin ja Poisonin kanssa. Brown konsertoi tuossa vaiheessa Ted Nugentin kanssa ja Sparks esiintyi Aasiassa stadionluokan artistin kanssa. Niinpä Dokkenissa soittivat Poisonin lämmittelyrundilla House of Lordsin basisti Chris McCarvill ja Racer X:n sekä Badlandsin rumpali Jeff Martin. Sittemmin Dokken on konsertoinut aktiivisesti Mick Brown rumpalinaan ja BJ Zampa on tuurannut häntä Ted Nugent-kiireiden aikana. Quiet Riotissa ja Great Whitessa soittanut Sean McNabb on pysynyt basistina, Jon Levin kitaristina ja Don Dokken solistina. Vuonna 2010 yhtye soitti valikoituja keikkoja Scorpionsin Yhdysvaltain-kiertueen lämmittelijänä. Ensimmäinen maaliskuuta kyseisenä vuonna iTunesissa ja Amazon.comissa  julkaistiin digitaalisesti Dokkenin Greatest Hits-kokoelma, joka sisälsi uudelleen levytettyjä versioita yhtyeen 80-luvun tuotannosta sekä kaksi uutta kappaletta. King Records julkaisi albumin fyysisenä levynä muuttuneella biisilistalla Japanissa 21. huhtikuuta 2010. 25. syyskuuta 2012 ilmestyi uusi albumi Broken Bones, jolla sessiorumpali Jimmy DeGrasso soitti Mick Brownin sijaan. Dokken ilmoitti tekevänsä Lynchin, Brownin ja Philsonin kanssa yhden reunion-keikan Yhdysvalloissa syyskuun lopussa 2016 ja useita paluukeikkoja Japanissa lokakuussa. Vaikka keikat jäivät ainutkertaisiksi, Dokkenin klassinen lineup levytti 20 vuoteen uuden kappaleen It's Just Another Day, joka ilmestyi 20. huhtikuuta 2018 albumilla Return to the East Live. Vuoden 2017 kiertueen loppuosassa kitaristi Ira Black tuurasi Jon Leviniä. Heinäkuussa 2019 Mick Brown jätti Dokkenin yli 40 vuoden jälkeen ja hänen paikkansa otti House of Lordsin BJ  Zampa. Elokuun lopussa 2020 Silver Lining Music julkaisi Dokkenilta albumin The Lost Songs 1979-1981.

Perjantain pohjat:Tyttökoulun originaalin lineupin jäähyväisep

Girlschool:Wilflife

Maaliskuun lopussa 1982 Bronze Recordsin julkaisemana ilmestynyt Wildlife on brittiläisen hardrockyhtye Girlschoolin ainoastaan Euroopassa julkaistu ep, joka ennakoi Tyttökoulun samaisena vuonna ilmestynyttä kolmatta albumia Screaming Blue Murder. Basisti/solisti Enid Williams jätti Girschoolin kesken mainitun pitkäsoiton nauhoitusten ja niinpä Wildlife-ep jäi sillä erää yhtyeen originaalin lineupin viimeiseksi levytykseksi. Sen kappaleista nimiraita sekä Don't Call It Love nauhoitettiin Screaming Blue Murderia varten uudelleen uuden basistin Ghislaine "Gil" Westonin kanssa. Kolmas ep:llä ilmestynyt biisi, rankkaa hardrocksoundia edustava ja sinänsä varsin pätevä Don't Stop ilmestyi sitä vastoin ainoastaan myös punaisena vinyylinä julkaitulla Wildlifella.

Torstain terävä:Uudelleen kiinnostuksen Nick Draken tuotantoon herättänyt artistin kappale

Northern Sky on brittiläisen laulaja/lauluntekijän Nick Draken toisella albumilla Bryter Layter vuonna 1971 ilmestynyt ja Joe Boydin tuottama kappale. Drakea kannustanut Boyd aavisti  kappaleen akustisessa versiossa potentiaalia ja järjesti aikaisemmin Velvet Undergroundin jäseniin lukeutuneen John Calen lisäämään kappaleeseen pianon, urut ja celesten. Northern Skyn päivitetty versio merkitsi yleisesti muutosta Nick Draken soundiin. Hän oli tyytyväinen John Calen tuotantotyöhön ja uskoi Northern Skysta muodostuvan kaupallisen läpimurtonsa. Vastoin artistin toiveita hänen levy-yhtiönsä Island Records kieltäytyi julkaisemasta kappaletta singleformaatissa. Myös albumi Bryter Layter vastaanotti edeltäjänsä Five Leaves Leftin tavoin vähäisesti promootiota ja myi niukasti. Draken elinaikana ilmestynyt artistin kolmas albumi, vuonna 1972 julkaistu Pink Moon edusti musiikillisesti pelkistettyä kitarasoundia. 80-luvun aikana Northern Sky oli Draken kappaleista se, jonka ansiosta hänen musiikkiinsa kohdistettiin uudelleen voimakasta kiinnostusta.  Drake-elämäkerturi Patrick Humpries pitää Northern Skyta Draken tuotannon laadukkaimpana yksittäisenä suorituksena. The Dream Academy -yhtyeen 80-luvun puolivälissä ilmestynyt brittihitti Life in a Northern Town oli Northern Skyn inspiroima ja kyseinen kappale julkaistiin cd-singlenä vuonna 1994 ilmestyneeltä kokoelma-albumilta Way to Blue:An Introduction to Nick Drake. Emma Wilkinson voitti brittiläisen kykykilpailutv-shown Stars in Their Eyes esittämällä Dusty Springfieldiä. Wilkinsonin vuonna 2002 ilmestynyt albumi Son of a Preacher Man sisältää coverversion Northern Skysta.

Keskiviikon klassikko:Cyndi Lauperin viimeinen listakärkeen noussut single

True Colors on yhdysvaltalaisten biisintekijöiden Billy Steinbergin ja Tom Kellyn käsialaa oleva kappale, josta muodostui yhdysvaltalaisartisti Cyndi Lauperin toisen albumin nimiraita ja samalla ensimmäinen single. Kyseessä oli Lauperin kakkospitkäsoiton ainoa originaalituotantoa edustava kappale, jonka kirjoitustyöhön artisti ei itse osallistunut. Elokuun lopussa 1986 ilmestyneestä True Colorsista tuli Lauperin viimeinen Billboardin listakärkeen kohonnut single, joka säilytti ykkössijansa kahden viikon ajan. True Colors oli ehdolla parhaan naispopvokaalisuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Billy Steinberg kirjoitti True Colorsin alun perin omasta äidistään. Tom Kelly muutti kappaleen ensimmäistä säkeistöä ja biisi lähetettiin aluksi kanadalaissolisti Anne Murraylle, joka päätti kuitenkin olla levyttämättä True Colorsia. Seuraavaksi True Colors lähetettiin Cyndi Lauperille. Kappaleen originaalisovitus oli gospeltyyppinen pianoballadi esimerkiksi Bridge over Troubled Waterin hengessä. Lauper uudisti kappaleen sovituksen henkeäsalpaavasti. Muihin Steinbergin ja Kellyn Lauperille kirjoittamiin kappaleisiin lukeutuvat I Drove All Night ja Unconditional Love. Niistä ensiksi mainitun levyttivät lisäksi Roy Orbison ja Celine Dion ja jälkimmäisen hienoisesti muutetulla lyriikalla esikoissooloalbumilleen When You're a Boy Banglesin Susanna Hoffs. Billboardin listakärkeen True Colors nousi 25. lokakuuta 1986 ja se otti Tina Turnerin Typical Malen pitämän ykköspaikan. Australiassa ja Uudessa Seelannissa True Colors nousi parhaimmillaan kolmanneksi ja Britanniassa kappale saavutti sijan 12. True Colors-kiertue oli vuorossa vasta vuonna 2007 ja siihen ottivat lisäksi osaa esimerkiksi Deborah Harry ja Erasure. Ihmisoikeuskampanjan tiimoilta tehtyä rundia seurasi toinen True Colors-kiertue seuraavana vuonna.

Tiistain tukeva:Wingsien suosittu livetripla

 Wings:Wings Over America

Joulukuussa 1976 ilmestynyt Wings Over America on mainitun yhtyeen Wings Over the World-kiertueen Yhdysvaltain-osuudella touko-kesäkuussa 1976 taltioitu tripla-albumi. Wingsin tuotannon lisäksi se sisältää versiot viidestä Paul McCartneyn Beatlesin aikaisesta kappaleesta. Kyseiset biisit ovat  Yesterday, Lady Madonna, I've Just Seen a Face, Blackbird ja The Long and Winding Road. Toukokuussa 2013 Wings Over Americasta julkaistiin remasteroitu uusintapainos. Alun perin Wings Over Americasta kaavailtiin tupla-albumia, mutta 23. kesäkuuta 1976 Los Angelesin Forumilla taltioidusta triplabootlegista Wings from The Wings oli muodostunut suuri menestys ja niinpä McCartney päätti julkaista virallisin triplalivealbumin. 30 kappaleesta koostuneesta settilistasta McCartneyn ääni-insinööri valitsi ensiksi viisi parasta versiota kustakin kappaleesta. Lopulliset Wings Over Americalla julkaistut versiot olivat McCartneyn valitsemia ja miksaamia. Niistä suurin osa oli 23. kesäkuuta 1976 soitetusta konsertista. Triplan päätöskappale Soily oli nauhoitettu Denverissä seitsemäs kesäkuuta 1976. Loka-marraskuussa 1976 livenauhoituksia höystettiin päällekkäisäänityksillä. Wings Over America julkaistiin puoli vuotta Wingsin Yhdysvaltain-kiertueen päättymisen jälkeen. Billboardilla siitä muodostui ensimmäinen listakärkeen noussut yhtyeen käsialaa oleva tripla-albumi ja Britanniassa Wings Over America oli parhaimmillaan kahdeksantena. Yhdysvalloissa kyseessä oli Wingsin viides peräkkäinen ja samalla viimeinen listakärkeen kohonnut albumi. Helmikuussa 1977 triplalta singleformaatissa julkaistu Maybe I'm Amazed nousi Billboardin listalla kymmenenneksi. Wings Over Americaa seurasi kaksi siihen liittynyttä julkaisua, jotka olivat tv-dokumentti Wings Over the World ja elokuva Rockshow. Jälkimmäisen mainostettiin sisältävän kokonaisen Seatlessa soitetun konsertin. Tosi asiassa 30 kappaleesta ainoastaan viisi oli taltioitu Seatlessa; muut olivat Los Angelesissa ja New Yorkissa soitetuista konserteista. Wings over the World ja Rockshow ilmestyivät tosin vasta vuosina 1979 ja 1980, eli reilusti Wings Over American julkaisun jälkeen. Columbia julkaisi Wings over American ensiksi tuplacd:nä vuonna 1984. Parlophone julkaisi sen Britannissa cd-formaatissa 26. toukokuuta 1987. Cd-uudelleenjulkaisu Yhdysvalloissa ajoittui tammikuuhun 1988 McCartneyn albumien Ram ja Tug of War tavoin.  EMI julkaisi albumin uudestaan cd:nä vuosina 1989 ja 1990. Japanissa vuonna 1999 ilmestynyt cd-uudelleenjulkaisu on ainoa, joka on vinyyliformaatin tavoin tripla. Japanissa julkaistu cd-versio oli lisäksi ainoa remasteroitu.27. toukokuuta 2013 Wings Over Americasta julkaistiin remasteroitu versio osana Paul McCartney Archive Collectionia. Levykauppapäivänä ilmestyi myös Maybe I'm Amazed-ep. Rockshow julkaistiin myös uudelleen dvd:nä ja Blue-rayna ja sen audio remiksattiin 5.1:ksi kesäkuussa 2013.

Maanantain mainio:Yhdysvaltalaisen progeyhtyeen 80-luvun avaus

 Kansas:Audio-Visions

Syyskuussa 1980 ilmestynyt Audio-Visions on yhdysvaltalaisen, progressiiviseen rockiin kategorioitavissa olevan Kansas-yhtyeen seitsemäs studioalbumi. Legacy/Epic julkaisi mainitusta pitkäsoitosta vuonna 1996 remasteroidun cd-uudelleenjulkaisun ja vuonna 2011 Audio-Visions pääsi osaksi Sony/Legacyn julkaisemaa boxia Kansas Complete Album Collection 1974-1983. Kansasin albumeista ensimmäisenä Audio-Visionsin teksteissä on kuultavissa Kerry Livgrenin kristillisyyttä. Albumin ensimmäinen single Hold On nousi Kansasin nelivitosesta viimeisenä top 40:ään ja tekstinsä osalta se on tulkittavissa Livgrenin evankelisena vetoomuksena vaimolleen. Toinen albumilta poimittu single Got to Rock on ilmestyi myös 12-tuumaisena promona ja sen b-puolella oli samaisen kappaleen Chicagossa taltioitu liveversio ABC Radion The Source-konserttisarjasta. Radioshowssa A Night on the Road lähetettiin Kansasin Audio-Visionsin tiimoilta tekemällään kiertueella New Yorkin Palladiumissa soittama konsertti. Mainitulla kiertueella soitettiin lähes kaikki kappaleet Audio-Visionsilta ja lisäksi näytteitä Livgrenin ja Steve Walschin tuoreilta sooloalbumeilta. Vuonna 1979 ilmestyneen albumin Monolith tiimoilta tehdyn kiertueen alkuosassa soitettiin kaikki mainitun pitkäsoiton kappaleet, mutta Audio Visions-kiertueella niistä ei settilitassa ollut mukana ainuttakaan. Audio-Visionsilla julkaistuista kappaleista Livgrenin käsialaa ollutta No One Togetheria kaavailtiin mukaan jo Monolithille, mutta tuolloin biisikisan voitti Walsch, joka sai oman sävellyksensä How My Soul Cries Out for You mukaan Monolithille Livgrenin biisin sijaan. Audio-Visions jäi Kansasin originaalikokoonpanon viimeiseksi albumiksi ennen vuonna 2000 ilmestynyttä pitkäsoittoa Somewhere to Elsewhere. Lisäksi Audio-Visions on Kansasin viimeinen kultalevyn saavuttanut albumi. Kultaa pitkäsoitto myi julkaisuvuotensa joulukuussa. Vuonna 2018 Friday Music julkaisi Audio-Visionsista 180 gramman vinyyliversion.

Sunnuntain extra:Eräs 90-luvun parhaista rockkappaleista

Bitch (Nothing in Between) on yhdysvaltalaisartisti Meredith Brooksin levyttämä ja hänen Shelly Peikenin kanssa yhteistyössä kirjoittamansa kappale, joka julkaistiin keväällä 1997 ensimmäisenä singlenä Brooksin mainittuna vuonna ilmestyneeltä albumilta Blurring the Edges. Kappaleen tuotannosta vastasi punkskenessä varsin tunnettu Geza X. Bitch nousi Billboardin listoille ja sen paras sijoitus oli toisena kuukauden ajan. Myös Kanadassa Bitchin paras listasijoitus oli kakkosena. Brittien singlelistalla Bitch kohosi kuudenneksi 27. heinäkuuta 1997 ja kappale pysytteli top tenissä kuukauden ajan. Australiassa manittu kappale oli parhaimmillaan toisena ja Uudessa Seelannissa neljäntenä. Bitch menestyi myös Euroopassa ja esimerkiksi Islannissa se nousi kolmossijalle. Bitch oli ehdolla parhaan naisrocklaulusuorituksen ja parhaan rockkappaleen Grammyjen vastaanottajaksi. VH1:n 90-luvun sadan parhaan kappaleen listalla Bitch saavutti sijan 79. Brooks ja Peiken kirjoittivat kappaleen yhdessä päivässä Laurel Canyonissa, Los Angelesissa. Billboardille antamassaan haastattelussa Brooks mainitsi kappaleen teemana olevan itsensä hyväksyminen. Yhdysvalloissa Bitch debytoi Billboardin Hot 100 -listalla sijalla 57. 26. huhtikuuta 1997. Kaiken kaikkiaan kappaleelle kertyi 35 listaviikkoa ja 12. heinäkuuta 1997 se kohosi kakkossijalle. Paul Anderssen vastasi Bitchistä työstetyn musiikkivideon ohjauksesta Los Angelesissa. Videossa useita naisiin assosioituja kohteita heitetään  Brooksia kohti. Artisti esiintyi Rolling Stonesien Bridges to Babylon-kiertueen lämmittelijänä ja Bitch oli tuolloin toki mukana Brooksin keikkasetissä.

Lauantain pitkä:Eräs Heartin varhaisista hittisingleistä

Crazy on You on kanadalaisen rockyhtyeen Heartin esikoisalbumilta Dreamboat Queen löytyvä kappale. Singleformaatissa mainittu biisi ilmestyi maaliskuussa 1976 yhtyeen kotimaassa Kanadassa albumin kolmantena ja Yhdysvalloissa ensimmäisenä pikkulevynä. Kanadassa single kohosi 25 suosituimman ja Yhdysvalloissa 35 suosituimman joukkoon. Alankomaissa ja Belgiassa Crazy on You ilmestyi singleformaatissa alkuvuodesta 1977. Ja varsin menestyksekkäästi, sillä sen sijoitukset mainituissa maissa olivat toisena ja sijalla 13.  Crazy on Yousta on muodostunut eräs Heartin tunnuskappaleista ja se on saavuttanut ahkerasti soittoa classic rock-tyyppisillä kanavilla. Kyseessä on myös toinen niistä kahdesta kappaleesta, jotka Heart esitti tullessaan valituksi Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2013. Toinen kyseisistä kappaleista oli yhtyeen senhetkisen lineupin esittämä Barracuda. Akustisella kitaraintrolla nimeltä Silver Wheels käynnistyvä Crazy on You kehkeytyy nopeatempoiseksi rockkappaleeksi, joka edustaa yhtyeen alkuaikojen tunnusomaista soundia. Se yhdisti sähköistä ja akustista kitarointia, joista jälkimmäisestä vastasi harvinaislaatuisesti nainen, eli Nancy Wilson. Kappaleen nopeaa akustista rytmiosuutta oli inspiroinut The Moody Bluesin vuoden 1970 tuotantoa edustava kappale Question ja Roger Fisher kehitti kappaleen riffin ennen nauhoituksia. Radio-ohjelma In the Studio with Redbeard omisti kokonaisen jaksonsa Dreamboat Annie-albumille ja siihen sisältyi kitaristi Nancy Wilsonin haastattelu. Vuonna 2007 televisiosarjassa Private Sessions antamassaan haastattelussa solisti Ann Wilson kertoi, että Crazy on You oli kirjoitettu vastavedoksi Vietnamin sodan aiheuttamalle stressille ja Yhdysvalloissa 70-luvun alkuvuosina esiintyneelle levottomuudelle. Crazy on You kirjoitettiin Heartin jäsenten asuessa Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla Point Robertsissa, Washingtonissa. Singlen b-puolella julkaistiin Heartin esikoisalbumin nimikappale Dreamboat Annie, joka ilmestyi lisäksi singlen paraatipuolena joulukuussa 1976. Albumilla Dreamboat Annie sen nimikappaleen lyhyt versio edeltää Crazy on Youta ilman taukoa ja pikaisesti kuunneltuna kyseessä voisi luulla olevan yhden pitkän eeppisen kappaleen.

Perjantain pohjat:Erään bluesin klassikon ydintuotannon yhteen niputtava kokoelma-albumi

 Howlin Wolf:His Best

8. huhtikuuta 1997 MCA/Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt His Best on Howlin Wolfin kokoelma-albumi, joka oli samalla eräs Chess Recordsin mainittuna vuonna julkaisemien 50-vuotisjuhlajulkaisujen sarjaa. Kymmenen vuotta myöhemmin, eli 17. huhtikuuta 2007 Geffen Records julkaisi albumin uudelleen nimellä The Definitive Collection. Se sisältää koko joukon Wolfin tuotannon tunnetuimpiin lukeutuvia kappaleita, kuten Smokestack Lightning, Spoonful ja Killing Floor. Kokoelman kaksi ensimmäistä kappaletta, Moanin' at Midnight ja How Many More Years oli nauhoitettu Memphisissä vuoden 1951 aikana myöhemmin muun muassa Elvis Presleyn ja Johnny Cashin kanssa työskennelleen Sam Phillipsin tuottamina. Loput kappaleista on nauhoitettu Chicacossa, Illinoisissa toukokuun 1954 ja elokuun 1964 välisenä aikana. Originaalien nauhoitusten tuotannosta vastasivat Chessin veljekset Leonard ja Phil ja ajoittain myös useita artisteja Chess Recordsille nauhoittanut ja bluesin klassikkoartisteihin myös itse lukeutunut Willie Dixon. Uusintajulkaisun tuotannosta vastasi Andy McKaie ja digitaalisesta remasteroinnista Erick Labson. His Best-kokoelman legendaarisimpaan antiin lukeutuvista kappaleista Smokestack Lighnin' on nauhoitettu tammikuussa 1956, Sitting on Top of the World joulukuussa 1957, Backdoor Man ja Spoonful kesäkuussa 1960, The Red Rooster kesäkuussa ja Goin' Down Slow joulukuussa 1961 ja Killing Floor elokuussa 1964.

Torstain terävä:Sladen ensimmäinen Polydorin julkaisema single

Know Who You Are on brittiläisen rockyhtyeen Sladen kappale, joka julkaistiin toisena ja samalla viimeisenä singlenä kyseisen yhtyeen vuonna 1970 ilmestyneeltä albumilta Play It Loud. Kappale edustaa koko yhtyeen, eli solisti/kitaristi Noddy Holderin, basisti/kosketinsoittaja Jim Lean, kitaristi Dave Hillin ja rumpali Don Powellin yhteistyötä. Chas Chandlerin tuottama kappale jäi laadukkuudestaan huolimatta Britanniassa vaille listasijoitusta. Syyskuussa 1970 ilmestynyt Know Who You Are oli Sladen ensimmäinen julkaisu Polydor levy-yhtiölle. Kappale kehittyi yhtyeen vuoden 1969 tuotantoa edustavasta biisistä Genesis. Se oli instrumentaalikappale, joka julkaistiin singleformaatissa yhtyeen albumilta Beginnings. Play It Loud -pitkäsoiton nauhoituksissa kappale kaivettiin uudelleen esiin ja rumpali Don Powell vastasi sen lyriikoista, joiden inspiraation lähteenä oli osittain Dave Hill. Singlen b-puolella julkaistiin Lean ja Powellin käsialaa ollut ja niin ikään myös albumilta Play It Loud löytyvä kappale Dapple Rose. BBC 2:n tv-showssa Disco 2 Slade esitti Know Who You Aren sekä toisen Play It Loud- albuminsa tuotantoon lukeutuvan kappaleen Sweet Box. Yhtyeen esiintyminen nähtiin lokakuun viimeisenä 1970. Mainitusta ohjelmasarjasta tiedetään säilyneen vain muutamia esityksiä, eivätkä Sladen kappaleet valitettavasti lukeudu säilyneisiin. Slade esitti Know Who You Aren samoihin aikoihin myös BBC:n studioilla. Know Who You Aren ilmestymisen aikaan New Musical Expressissä kappaleesta kirjoitettiin myönteisesti ja sitä kuvailtiin voimakkaaksi ja aggressiiviseksi. Paria vuotta myöhemmin Know Who You Are pääsi mukaan Sladen studiolivenä toteutetulle albumille Slade Alive. All Musicin Stephen Cook vertasi mainitulla albumilla julkaistua Know Who You Are -versiointia MC 5-yhtyeeseen ja Record Collectorin Terry Staunton Status Quon tyyliseen boogieen.

Keskiviikon klassikko:Ihmisten kitaristin kolmas studioalbumi

 Rory Gallagher:Blueprint

18. helmikuuta 1973 ilmestynyt Blueprint on irlantilaisen blueskitaristin, solistin ja multi-instrumentalistin Rory Gallagherin kolmas studioalbumi ja hänen diskografiassaan neljäs soolona julkaisemansa pitkäsoitto. Varhaisemmassa yhtyeessään Tastessa ja aikaisemmilla soololbumeillaan Gallagher oli johtanut voimatriokokoonpanoa. Blueprintillä hän täydensi yhtyeensä lineupia aikaisemmin yhtyeessä Killing Floor-soittaneella kosketinsoittaja Lou Martinilla ja lisäksi varhaisemman rumpalin Winegar Campbellin paikan Gallagherin sooloyhtyeessä otti niin ikään aikaisemmin Killing Floorissa soittanut Rod de' Ath. Kyseinen nelimiehinen lineup oli eräs Roryn uran menestyneimmistä. Se jatkoi toimintaansa viiden vuoden ajan ja julkaisi useita keskeisiä albumeita ja esiintyi esimerkiksi Rockpalastissa ja Old Grey Whistle Testissä. Kahdeksasta kappaleesta koostuvalla Blueprintillä blues säilyy luontevasti perustana esimerkiksi sellaisilla albumin keskeisimpään tuotantoon lukeutuvilla kappaleilla kuin Walk on Hot Coals, Hands off ja Race the Breeze. Ensiksi mainitusta kappaleesta muodostui keikkastandardi, keskimmäinen sisältää instrumentaatiossaan harvinaislaatuisesti saksofonia ja viimeksi mainitun biisin slidetyöskentely on tyylillisesti velkaa esimerkiksi Muddy Watersille. Banker's Blues edustaa Big Bill Broonzyn originalituotantoa, Seventh Son of the Seventh Son on kestoltaan lähes kahdeksan ja puoliminuuttinen mainio tarina yhdistettynä revittelevään musiikilliseen ilmaisuun ja Daughter of the Everglades todellinen balladikaunokki. Blueprintin päättävät Unmilitary Two-Step ja silkkaa countrya edustava If I Had a Reason edustavat Roryn tuotannosa tavanomaista kevyempää musiikillista ilmaisua. Blueprintin cd-version bonusraitoina ovat vaihtoehtoinen näkemys Irish Tourilla julkaistusta Stompin' Groundista sekä todennäköisesti soundcheckissä nauhoitettu versio Roy Headin sävellystuotantoa edustavasta kappaleesta Treat Her Right. Vielä vuoden 1973 aikana ilmestynyt Roryn seuraava albumi Tattoo lukeutuu hänen ja yhtyeensä kiistattomiin huipputöihin.

Tiistain tukeva:Culture Clubin vuoden 1983 menestysalbumi

 Culture Club:Colour by Numbers

Kymmenes lokakuuta 1983 Britanniassa Virginin ja Yhdysvalloissa Epicin julkaisemana ilmestynyt Colour by Numbers on brittiläisen uutta aaltoa edustavan yhtyeen Culture Clubin toinen studioalbumi. Sitä edeltäneen singlen Karma Chameleon tavoin itse pitkäsoitto kohosi Britanniassa listakärkeen ja sitä on myyty maailmanlaajuisesti kymmenen miljoonaa kappaletta. Britanniassa Colour by Numbers on saavuttanut kolminkertaisesti ja Yhdysvalloissa nelinkertaisesti platinaa. Rolling Stonen laatimalla 80-luvun sadan parhaan albumin listalla Colour by Numbers saavutti sijan 96. Albumi pääsi lisäksi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Edeltäjänsä, vuonna 1982 ilmestyneen Culture Clubin esikoisalbumin Kissing to Be Clever tavoin Colour by Numbersilta poimittiin useita singlemenestyksiä. Yhdysvalloissa albumin kaikki kappaleet nousivat Dance Club Songs -listalla kolmen suosituimman joukkoon. Albumin eräänlaisesta tunnuskappaleesta käyvä Karma Chameleon nousi listakärkeen monissa maissa. Church of the Poison Mind kohosi Britanniassa kakkossijalle ja nousi top teniin Yhdysvalloissa, Kanadassa ja useissa Euroopan maissa. Miss Me Blind nousi viiden suosituimman joukkoon Yhdysvalloissa ja Kanadassa. It's a Miracle nousi vähintään 20 suosituimman singlen joukkoon useissa maissa. Victims kohosi viiden suosituimman joukkoon Britanniassa ja Australiassa, mutta mainittua kappaletta ei milloinkaan julkaistu singleformaatissa Yhdysvalloissa. Mister Man ilmestyi singlenä Etelä-Afrikassa. Yhdysvalloissa Colour by Numbers pysytteli kakkossijalla kuuden yhtäjaksoisen viikon ajan. Albumin nousun listakärkeen esti ainoastaan Michael Jacksonin Thriller. Vuonna 1998 julkaistussa haastattelussa Culture Clubin jäsenet pitivät Colour by Numbersia laadukkaimpana albuminaan. Remasteroidut versiot kyseisestä pitkäsoitosta ilmestyivät vuosina 2002 ja 2003, ensiksi Culture Clubin boxissa ja jälkimmäisellä kerralla itsenäisenä uudelleenjulkaisunaan. Vuonna 2005 Colour by Numbers julkaistiin uudelleen Japanissa. Mukana oli originaaliin vinyyliversioon kuulunut taidetyö sekä viisi bonuskappaletta, jotka sisältyivät myös albumin vuonna 2003 ilmestyneeseen uudelleenjulkaisuun. Colour by Numbersista laaditut arviot ovat yleisesti olleet positiivissävyisiä. New Musical Expressin vuoden 1983 parhaiden albumien listalla Colour by Numbers saavutti seitsemännen sijan. Smash Hits antoi albumille täydet kymmenen pistettä ja AllMusicin Jose Promisin retrospektiivisessä arviossa Colour by Numbers sai neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Rolling Stonen Stephen Holden ja Slant Magazinen Scott Shetler antoivat albumille neljä tähteä viidestä. Shetlerin mukaan Colour by Numbersin albumiraidat olivat yhtä laadukkaita kuin pitkäsoitolta poimitut singlet.

Maanantain mainio:Deep Purplen varhaistuotantoa sisältävä tupla-albumi

 Deep Purple:Purple Passages

Marraskuussa 1972 ainoastaan Yhdysvalloissa, Japanissa ja Venezuelassa ilmestynyt Purple Passages on brittiläisen hardrockin kiistattomiin innovaattoreihin lukeutuvan Deep Purplen varhaistuotannosta koostuva tupla-albumi. Se sisältää yhtyeen niin kutsutun Mark I- kokoonpanon (Richie Blackmore, Jon Lord, Ian Paice, Rod Evans ja Nick Simper) tuotantoa vuosien 1968 ja 1969 aikana ilmestyneiltä kolmelta Tetragrammaton-yhtiön julkaisemalta albumilta, eli pitkäsoitoilta Shades of Deep Purple, The Book of Taliesyn sekä Deep Purple. Ensiksi mainitulta mukana ovat albumin tyylitajuinen avauskappale, instrumentaali And The Addres, singleformaatissa Yhdysvalloissa menestynyt Joe South-cover Hush, runsasta vuotta aikaisemmin The Jimi Hendrix Experiencen debyyttilevytyksenä menestynyt traditionaali Hey Joe sekä vielä Purplen legendaarisen Mark II-kokoonpanon, jossa Ian Gillan ja Roger Glover olivat ottaneet Evansin ja Simperin paikat, aikaan keikkakontekstissa keskeinen biisi Mandrake Root. Kakkosalbumilta The Book of Taliesyn Purple Passagesin valinnat kohdistuvat lähes klassikkotasoiseen instrumentaalikappaleeseen Wring That Neck, myös singleformaatissa jossakin määrin menestyneeseen Neil Diamond-coveriin Kentucky Woman ja keskeiseen albumiraitaan The Shield. Kolmannen albumin Deep Purple osuus Purple Passagesilla on melko runsas.Sen kappaleista mukana ovat nimittäin Chasing Shadows, The Bird Has Flown, Why Didn't Rosemary sekä albumin päättävä, teoksesta käyvä April. Purple Passagesin ansiosta Deep Purplen Mark I-kokoonpanon viimeinen singlekappale Emmaretta on ilmestynyt ensi kertaa albumiformaatissa. The Bird Has Flownista ja Why Didn't Rosemarysta Purple Passagesilla kuullan vaihtoehtoiset miksaukset. Niistä ensiksi mainitussa kuullaan puhdas intro Deep Purple-albumilla julkaistun sisäänfeidauksen sijaan. Japanissa Purple Passages julkaistiin cd-formaatissa vuonna 1993. Jonkinasteisesta harvinaisuudestaan huolimatta  Purple Passages on pätevä tapa tutustua Deep Purplen varhaistuotantoon, mikäli ei jostakin syystä haluaisi omistaa yhtyeen kolmea ensimmäistä albumia.

Sunnuntain extra:Walesilaisartistin uran suurin singlemenestys

Total Eclipse of the Heart on walesilaisartisti Bonnie Tylerin levyttämä kappale. Jim Steinmanin kirjoittama ja tuottama voimaballadi ilmestyi Tylerin viidennellä ja vuonna 1983 julkaistulla albumilla Faster Than the Speed of Night. Columbia Records julkaisi Total Eclipse of the Heartin singleformaatissa Britanniassa 11. helmikuuta ja Yhdysvalloissa 31. toukokuuta 1983. Kappaleesta muodostui Tylerin uran suurin singlemenestys, joka kohosi Billboardin listakärkeen ja muodostui Britannissa julkaisuvuotensa viidenneksi suurimmaksi hitiksi. Yhdysvalloissa Total Eclipse of the Heart pysytteli listakärjessä kuukauden ajan ja Billboardilla kappaleesta muodostui  vuoden kuudenneksi suosituin. Total Eclipse of the Heart oli myös ehdolla vuoden parhaan naispoplaulusuorituksen Grammyn vastaanottajaksi. Maailmanlaajuisesti mainitua singleä on myyty yli kuusi miljoonaa kappaletta. Se saavutti kultalevyn miljoonan kappaleen myynnillään pian julkaisunsa jälkeen ja platinaa vuonna 2001. Vuonna 2015 ITV:n tv-verkon katsojat äänestivät Total Eclipse of the Heartin kolmanneksi suosituimmaksi 80-luvun ykköshitiksi Britanniassa. Kappaleen julkaisun jälkeen Tyler on esittänyt sen jokaisessa konsertissaan. Helmikuun lopussa 1984 hän esitti Total Eclipse of the Heartin Shrine Audiotoriumissa, Los Angelesissa järjestyksessään 26:issa Grammy Awardseissa. Liveversiot kappaleesta on julkaistu Tylerin livealbumeilla Bonnie Tyler Live (2006) ja vuonna 2011 julkaistulla, mutta jo 1993 nauhoitetulla tallenteella Live in Germany.Viimeksi mainitun dvd-versiolla sekä vuonna 2006 ilmestyneellä dvd:llä Bonnie on Tour Total Eclipse of the Heart on niin ikään mukana settilistassa.

Lauantain pitkä:Eräs 70-luvun loppupuolen suosituimmista brittiyhtyeistä

Smokie, jonka originaali kirjoitusasu oli Smokey, on Bratfordista, Yorkshiresta kotoisin oleva rockyhtye. Se saavutti suosiota sekä kotimaassaan Britanniassa että muualla lyöttäydyttyään yhteen biisintekijäkaksikko Nicky Chinnin ja Mike Chapmanin kanssa. Useita miehistönvaihdoksia kokenut yhtye keikkaili aktiivisesti vielä vuonna 2018. Smokien suurin singlemenestys on vuonna 1977 brittilistalla kolmanneksi noussut ja myös Billboardilla mainitun vuoden maaliskuussa sijan 25. tavoittanut Living Next Door to Alice. Smokien muihin suurimpiin singlemenestyksiin lukeutuvat If You Think You Know How to Love Me, Oh Carol, Lay Back in the Arms of Someone ja I'll Meet You at Midnight. Yhtye aloitti toimintansa lokakuussa 1963 nimellä The Yen Alan Silsonin ja Ron Kellyn tavattua Moore's Music Shopissa Bradfordissa. Jo kahta päivää myöhemmin harjoituksissa Chris Norman täydensi yhtyeen kokoonpanoa, mutta koska sopivaa basistia ei tuntunut löytyvän, kyseinen kolmikko treenasi noin vuoden verran. Alkuvuodesta 1965 Terry Uttley täydensi yhtyeen lineupin ja se soitti ensimmäisen keikkansa kyseisen vuoden helmikuussa Birkenshaw Schoolissa kokoonpanolla Norman (laulu/rytmikitara), Uttley (basso/laulu), Silson (soolokitara/laulu) ja Ron Kelly (rummut). Hieman myöhemmin yhtye käytti nimiä The Sphynx ja Essence. Jälkimmäisellä nimellä yhtye keikkaili Bradfordissa ja sen lähiympäristössä, mutta lopetti toimintansa vuonna 1966. Syyskuussa 1966 Dewsbury Collegessa Ron Kelly liittyi tuossa vaiheessa jo ammattimaisesti toimineeseen yhtyeeseen The Black Cats, jonka tuonaikaisen kokoonpanon muodostivat kitaristi/solisti Peter Eastwood ja basisti Arthur Higgins. Kelly korvasi yhtyeen tuonaikaisen rumpalin. Alan Silson liittyi yhtyeeseen, mutta Eastwood jätti yhtyeen pian ja Chris Norman otti hänen paikkansa. Marraskuussa 1967 yhtyeen nimeksi vaihtui The Four Corners. Seuraavan vuoden huhtikuuhun mennessä yhtye oli löytänyt manageri Mark Jordanin, joka kehotti bändiä vaihtamaan nimekseen The Elisabethans. Yhtye ryhtyi toimimaan ammattimaisesti ja mainitun vuoden kesäkuussa Uttley korvasi opiskelujaan jatkaneen Higginsin. Yhdeksäs joulukuuta 1968 yhtye teki ensimmäisen tv-esiintymisensä Yorkshiren television uutis- ja makasiiniohjelmassa Calendar. Elokuussa 1969 nelikko esitti kaksi kappaletta BBC:n ohjelmassa High Jinx. Onnistuneesta esiintymisestä vakuuttunut Jordan sai yhtyeen nauhoittamaan ensimmäisen demonsa. Seuraavan vuoden tammikuussa RCA Records osoitti kiinnostuksensa yhtyettä kohtaan, mutta kehotti sitä muuttamaan nimekseen Kindness. Kaksi a-puolta sisältänyt single Light of Love/Lindy Lou ilmestyi huhtikuun kolmantena 1970. Yhtye säesti Ronnie Stormia singlellä My Desire, mutta sopimusteknisistä syistä se julkaistiin pseydonymillä Fuzzy and the Barnets. Samoihin aikoihin Family Doggin Steve Rowland kuuli yhtyeen livesoittoa Radio One Clubilla ja tarjoutui sainaamaan sen tuotantoyhtiölleen. Niin ikään Family Doggissa vaikuttanut Albert Hammond kirjoitti yhtyeelle kappaleen It Never Rains in Southern California, mutta päättikin levyttää kyseisen kappaleen itse. Rowlandin kehotuksesta Kelly oli kyseisessä levytyksessä rumpalina. Hammond kirjoitti yhtyeelle muita kappaleita. Single You Ring a Bell/Have You Met Angela levytettiin, mutta sitä ei julkaistu. Loppuvuodesta 1971 BBC Radio Onen dj Dave Eager ryhtyi yhtyeen manageriksi. Hän esitteli yhtyeen Deccalle ja seurauksena oli helmikuuhun 1972 ajoittuneita levytyksiä ensimmäisen singlen ollessa Oh Julie/ I Love You California. Pian seurannut kakkossingle Let The Good Times Roll saavutti median suosiota ja se valittiin Emperor Roskon BBC Radio Onen lauantaishown tunnuskappaleeksi. Mainittu suosio ei kuitenkaan heijastunut myyntilukuihin. Myös kolmas single Make It Better/ Lonely Long  Lady floppasi kaupallisesti ja yhtyeen sopimus Deccan kanssa oli ohi. Yhtyeen Decca-kauden aikana Eager käytti kontaktejaan manchesterilaiseen Kennedy Street Enterprisesiin pyrkimyksenään hankkia yhtyeelle koe-esiintyminen, joka mahdollistaisi sen pääsyn Peter Noonen taustabändiksi. Denhamissa, Buckinghamshiressa tapahtuneen koe-esiintymisen jälkeen yhtyettä pyydettiin Noonen vakiosäestäjäksi ja pian bändi löysikin itsensä kiertueelta Noonen kanssa. Kiertueen aikana Bill Hurleysta tuli yhtyeen uusi manageri. Ron Kelly jätti Kindnessin elokuun kahdeksantena 1973 ja hänen paikkansa yhtyeessä otti vanha koulutoveri ja useissa yhtyeissä soittanut Pete Spencer. Kindnessin uusi kokoonpano soitti risteilyllä Frankfurtissa, Saksassa. Hurley esitteli yhtyeen Suzi Quatrolle,  The Sweetille ja Mudille hittejä tehtailleille Nicky Chinnille ja Mike Chapmanille. Kaksikko päätti antaa yhtyeelle mahdollisuuden, mutta ehdotti sen uudeksi nimeksi Smokeytä. Aluksi yhtye päätti pukeutua nahkaan Suzi Quatron tyyliin, mutta havaitsi farkkutyylin sopivan itselleen luontevammin.

Yhtye hankki uudet instrumentit ja alkoi loppuvuodesta 1974 levyttää esikoisalbumiaan Pass It Around. Se julkaistiin 14. helmikuuta 1975. Singlenä ilmestynyt pitkäsoiton nimikappale ei herättänyt vielä suurempaa huomiota, mutta kyseisen vuoden huhtikuussa Smokey soitti Pilot-yhtyeen kiertueen lämmittelijänä.  Smokie julkaisi toisen albuminsa Changing All the Time 22. syyskuuta 1975. Siltä poimittu ensimmäinen single If You Think You Know How to Love me muodostui hitiksi useissa Euroopan maissa ja nousi brittilistalla kolmanneksi. Pitkäsoiton toinen singlekappale oli Don't Play Your Rock N' Roll to Me. Näihin aikoihin Smokey Robinson uhkasi nostaa yhtyeen nimestä oikeusjutun, jonka välttääkseen yhtye muutti nimensä kirjoitusasun muotoon Smokie. Toisen albuminsa julkaisun jälkeen Smokie aloitti ensimmäisen kiertueensa pääesiintyjänä. Nicky Chinn oli palannut asumaan Yhdysvaltoihin ja Smokien kolmas albumi Midnight Cafe oli osittain tuotettu siellä. Mainittu pitkäsoitto menestyi edeltäjänsä viitoittamana ja seuraavina vuosina Smokielta ilmestyivät singlemenestykset Something's Been Making Me Blue, Wild Wild Angels ja I'll Meet You at Midnight. Marraskuussa 1976 yhtye julkaisi coverversion australialaisyhtye New Worldin singlestä Living Next Door to Alice. Siitä muodostui Smokien suurin menestys, jota seurasi niin ikään varsin suosittu Lay Back in the Arms of Someone. Tässä vaiheessa Smokien jäsenistä muodostui supertähtiä Euroopassa. Yhtye myi miljoonia levyjä ja soitti loppuumyytyjä kiertueita. Smokien seuraavat pitkäsoitot, vuosina 1977 ja 1978 ilmestyneet Bright Lights & Back Alleys ja The Montreux Album vakiinnuttivat yhtyeen suosion ja muodostuivat edeltäjiensä tavoin listamenestyksiksi. Ensiksi mainitun albumin singlehittejä olivat reggaevaikutteinen It's Your Life ja cover The Searchers-yhtyeen 60-luvun puolivälin hitistä Needles and Pins. Smokien suosion huippuaikana vuonna 1978 Chris Norman levytti Suzi Quatron kanssa Chinin ja Chapmanin tuotantoa edustaneen dueton Stumblin' In. Se nousi listojen kärkisijoille Euroopassa ollen silti Britanniassa ainoastaan sijalla 41. Yhdysvalloissa Suzin ja Chrisin yhteissingle oli top ten-menestys. Smokien seuraava single Mexican Girl oli edellisistä poiketen Normanin ja Spencerin käsialaa ja sillä yhtye otti etäisyyttä hittisäveltäjiensä kappaleiden edustamasta tyylistä. Vuonna 1979 Smokielta ilmestyi Australiassa äänitetty albumi The Other Side of the Road. Siltä poimittiin vielä kaksi singlehittiä, eli Do to Me ja Babe It's Up to You, mutta Smokien kaikkein suurin suosio alkoi tässä vaiheessa hiipua. Smokie piti taukoa ennen seuraavan albuminsa, vuonna 1981 ilmestyneen pitkäsoiton Solid Ground julkaisua. Siltä julkaistiin singlenä cover Del Shannonin kappaleesta Little Town Flirt, mutta se jäi Britanniassa vaille listasijoitusta. Vuonna 1982 Emi/BMG julkaisi Smokien viimeisen albumin Strangers in Paradise. Se koostui yhtyeen omista sävellyksistä, mutta niistä ei muodostunut Chinin ja Chapmanin käsialaa olevien hittien veroisia menestyksiä. Pian kyseisen albumin ilmestymisen jälkeen alkoi työskentely sekä seuraavan Smokien pitkäsoiton Midnight Delight että Chris Normanin esikoissooloalbumin Rock Away Your Teardrops parissa. Kumpikaan albumeista ei saavuttanut suuria myyntilukuja.  Vaikka Smokie oli aloittanut työskentelyn comebackinsa tiimoilta, Chris Norman oli siinä määrin vakuuttunut vuonna 1986 ilmestyneen toisen sooloalbuminsa Some Hearts Are Diamonds saavuttamasta menestyksestä, että hän päätti jättää yhtyeen. Normanin paikan otti aikaisemmin yhtyeessä Black Lace vaikuttanut Alan Barton, joka oli yhtyeen ystävä ja omasi Normania muistuttavan laulutyylin. Samaan aikaan yhtyeen kokoonpanon täydensi kosketinsoittaja Martin Bullard. Myös Spencer lähti ja hänen tilalleen tuli Steve Pinnell. Vuonna 1988 ilmestynyt uusi albumi Fired Up saavutti jonkin verran huomiota ja se sisälsi muun muassa uuden version Normanin esikoissoolon nimikappaleesta Rock Away Your Teardrops. Vuonna 1989 ilmestynyt Boulevard of Broken Dreams ja seuraavana vuonna julkaistu Whose Are These Boots? nousivat kumpikin listakärkeen Norjassa. Vuonna 1992 ilmestynyt Chasing Shadows ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Celebration sisälsivät vanhojen hittien uusia sovituksia orkesterin kanssa toteutettuina. Mainitut albumit eivät kuitenkaan menestyneet Britanniassa. Vuonna 1995 yhtye teki silti yllätyspaluun listoille näyttelijä Roy Chubby Brownin kanssa levyttämällä ja brittien singlelistalla kolmanneksi nousseella uusioversiollaan Living Next Door to Alicesta. Pian kyseisen levytyksen jälkeen Smokien kiertuebussi joutui liikenneonnettomuuteen Saksassa. Se vei viisi päivää myöhemmin Bartonin hengen. Yhtye ja Brown päättivät lahjoittaa kappaleen levytyksestä saadut rojaltit Bartonin ensimmäiselle vaimolle. Jäljelle jääneet yhtyeen jäsenet päättivät jatkaa kolmannen leadvokalistin voimin. Valinta kohdistui Mike Craftiin. Smokien uusi lineup julkaisi ensiksi albumin The World and Elsewhere, jota seurasi Light a Candle -Christmas Album.Vuonna 1996 Alan Silson katsoi parhaaksi siirtyä soolouralle ja työskentelemään myös muiden artistien kanssa. Silson liittyi myös Micky Finnin T Rexiin, mutta ilmaisi samalla, ettei halunnut olla jatkuvasti tien päällä. Smokien kitarateknikkona toiminut Mick McConnell otti hänen paikkansa Smokien leadkitaristina. Vuonna 1998 ilmestyi kyseisen kokoonpanon esikoisalbumi Wild Horses- The Nashville Album, joka oli nimensä mukaisesti nauhoitettu Nashvillessa. Helmikuussa 2001 Smokielta ilmestyi kaksi täysin covertuotannosta koostunutta albumia; Uncovered ja Uncovered Too. Vuonna 2004 Smokie nauhoitti uuden studioalbumin On the Wire, jonka 14 kappaleesta 11 edusti yhtyeen omaa sävellystuotantoa. Vuonna 2006 ilmestynyt albumi From the Heart oli ensisijaisesti kokoelmalevy, vaikka se sisälsi myös kolme uutta kappaletta. Vuonna 2010 Smokie saavutti listamenestystä uutta tuotantoa edustaneella albumillaan Take A Minute. Se julkaistiin aluksi Tanskassa kyseisen vuoden elokuussa ja saavutti siellä kolmannen sijan. Skandinaviassa ja muualla Euroopassa albumi julkaistiin samaisen vuoden lokakuussa. Samalla päivänvalon näki single Sally's Song (Legacy Goes On), jonka tekstissä Living Next Door to Alicen toisen henkilöhahmon tarina sai jatkoa. Smokien jäsenistä basisti Terry Uttley menehtyi 16. joulukuuta 2021 70 vuoden ikäisenä.

Perjantain pohjat:Kiehtovan brittiyhtyeen tupla-albumi

 Julie Driscoll, Brian Auger & The Trinity:Streetnoise

Toukokuussa 1969 Britanniassa Marmaladen ja Yhdysvalloissa Atco/Polydorin julkaisemana ilmestynyt Streetnoise on Julie Driscollin leadvokalisointia sisältävä Brian Auger & The Trinityn pitkäsoitto, joka julkaistiin alun perin tupla-albumina. Mainitun pitkäsoiton antiin lukeutuvat coverversiot The Doorsin Light My Firesta, Nina Simonen Take Me to the Waterista, Laura Nyron Save the Countrysta, Miles Davisin All Bluesista, Richie Havensin Indian Rope Manista sekä Hair-musikaalista poimituista Let the Sunshine Inistä ja I Got Lifesta. Laajan ja erottuvan äänialansa ansiosta Driscoll hallitsee albumilla useita musiikkityylejä ja muilta osin Brian Augerin urkujen dominoima albumi on myös musiikillisesti varsin kiinnostava. Streetnoise sisältää kaksi Driscollin käsialaa olevaa kappaletta; A Word About Colour ja Vauxhall to Lambeth Bridge. Thom Jurekin Streetnoisesta AllMusiciin laatiman arvion mukaan albumin musiikki kuulostaa yhtä tuoreelta ja kiinnostavalta kuin silloin, kun se oli nauhoitettu. Uusintajulkaisu on täysin remasteroitu ja on Jurekin mukaan ehdoton jokaiselle Brian Augerin musiikin kehityksestä kiinnostuneelle. Streetnoisen ilmestymisen jälkeen Augerin musiikillinen tyyli nimittäin muuttui täysin Oblivion Express-yhtyeen perustamisen myötä. Julie Driscollin urasta kiinnostuneille Streetnoisella on tarjottavanaan hänen äänenkäyttöään kiehtovimmillaan. Driscollin voi sanoa löytäneen uusia tapoja käyttää ihmisääntä.

Torstain terävä:Tuotteliaan yhdysvaltalaisartistin suurin menestysalbumi

 Boz Scaggs:Silk Degrees

Helmikuussa 1976 Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt Silk Degrees on myös jäsenyydestään Steve Miller Bandissa muistetun yhdysvaltalaisartisti Boz Scaggsin seitsemäs sooloalbumi. Billboardin listalla mainittu pitkäsoitto nousi parhaimmillaan kakkossijalle ja listaviikkoja albumille kertyi 115. Viisinkertaisesti platinaa saavuttaneesta Silk Degreesistä on muodostunut Scaggsin uran menestynein. Albumilta poimittiin neljä singleä, joista It's Over, Lowdown ja Lido Shuffle kohosivat top 40:ään What Can I Sayn saavuttaessa sijan 42. Davlen Sound -studioilla ja Hollywood Sound studioilla Los Angelesissa nauhoitetun albumin levytykseen ottaneista muusikoista David Paichista, Jeff Porcarosta ja David Hungatesta tuli myöhemmin Toton jäseniä ja Fred Tackett liittyi Little Featiin. Tyylillisesti Silk Degrees yhdisti poprockia (Jump Street, Lido Shuffle), soulia (What Can I Say, Lowdown) sekä balladituotantoa (Harbor Lights ja We're All Alone). Kappaleista viimeksi mainitusta muodostui hitti Rita Coolidgen levyttämänä näkemyksenä. Silk Degreesin kappaleista Lowdown saavutti sijoituksia useilla listoilla. Poplistalla mainittu kappale oli parhaimmilaan kolmantena, mikä oli sen korkein sijoitus. Vuonna 1977 Lowdown vastaanotti Grammyn vuoden parhaana R&B-kappaleena. Lowdown on saavuttanut runsasta radiosoittoa viime aikoihin saakka erityisesti Adult Contemporary ja oldies -tyyppisillä kanavilla. Robert Christgau arvioi Silk Degreesin tuoreeltaan Village Voicessa. Arviossaan hän mainitsi albumin edustavan valkoista soulia huumorilla, joka ei kuitenkaan kääntynyt parodioimaan itseään. Alex Hendersonin All Music Guidessa albumista myöhemmin julkaistussa arviossa kehuttiin erityisesti kappaleita Lowdown ja What Can I Say. Hendersonin mukaan Scaggsin keskeisimpiä tyylisuuntia ovat silti pop ja rock ja niiden osalta hänen esityksissään onkin löydettävissä kosolti hauskuutta. Vaikka Scaggsin balladituotanto ei Hendersonin mukaan ollut erityisen merkittävää, siinä oli tavanomaista runsaampaa sielukkuutta. Helmikuun lopussa 2007 Legacy Records julkaisi Silk Degreesistä version, jonka bonuskappaleina oli kolme Greek Theatressa elokuun puolivälissä 1976 taltioitua livebiisiä.

Keskiviikon klassikko:Eräs brittiläisen punkrockin suosituimmista yhtyeistä

Tom Robinson Band on solisti/basisti/biisintekijä Tom Robinsonin vuonna 1976 perustama brittiläinen rockyhtye. Sen esikoissingle 2-4-6-8 Motorway nousi vuonna 1977 brittilistalla viiden suosituimman joukkoon ja myös yhtyeen kolmas single Up Against the Wall on tunnustettu klassikkokappaleeksi punkrockin saralla. Niin ikään Tom Robinson Bandin vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi Power in the Darkness on tunnustettu lukeutuvaksi 70-luvun lopun keskeisiin punkalbumeihin. Tom Robinson aloitti keikkailun Lontoossa vuonna 1976. Mainitun vuoden loppuun mennessä hän oli päättänyt kasata taakseen pysyvän yhtyeen. Ensimmäisenä siihen liittyi Robinsonin vanha ystävä, kitaristi Danny Kustow. Musiikilehtiin lähetettiin ilmoituksia rytmiryhmän löytämistä varten. Seuraavaksi mukaan kiinnitettiin rumpali Brian "Dolphin" Taylor. Basistia etsittäessä koesoittoon päätyi Mark Ambler. Muutamia päiviä myöhemmin Ambler mainitsi soittavansa myös koskettimia. Hän oli opiskellut pianonsoittoa veteraanijazzmuusikko Stan Traceyn opastuksella. Kuultuaan Amblerin Hammond-urkujen soittoa Robinson oivalsi, että hänen täytyi itse ryhtyä yhtyeensä basistiksi. Tom Robinson Band aloitti clubikeikkailunsa juuri Lontoon punkrockrähjähdyksen aikaan. Yhtyeen livekeikat saivat osakseen myönteisiä arvioita ja levytyssopimus solmittiin EMI Recordsin kanssa. Robinsonin mukaan yhdeksän kuukauden kuluessa levytyssopimuksen solmimisesta Tom Robinson Band pääsi Top of the Popsiin, Radio Oneen ja New Musical Expressin kanteen. Yhtye toi avoimesti esiin poliittisia näkemyksiään ja esiintyi Rock Against Racism -konserteissa esimerkiksi The Clashin, X- Ray Spexin ja Steel Pulsen kanssa. Loppuvuodesta 1977 ilmestynyt Tom Robinson Bandin esikoissingle 2-4-6-8 Motorway pysytteli brittilistalla viiden suosituimman joukossa yli kuukauden ajan. Sitä seurasi lähes välittömästi Lontoon Lyceum Theatressa marraskuussa 1977 nauhoitettu ep Rising Free, joka saavutti brittien singlelistalla sijan 18. Alkuvuodesta 1978 Tom Robinson nauhoitti esikoisalbuminsa Power in the Darkness. Sen brittipainos sisälsi ainoastaan uutta tuotantoa, mutta Yhdysvalloissa Harvest-levymerkillä julkaistu versio sisälsi lähes tupla-albumillisen verran materiaalia, sillä mukana olivat myös single 2-4-6-8 Motorway ja Rising Free-ep sekä kuudesta kappaleesta koostunut bonus-ep. Brittien albumilistalla Power in the Darkness nousi parhaimmillaan neljänneksi ja Tom Robinson Band saavutti kultalevyn. Vuoden 1977 Capital Radio Music Awardseissa kuuntelijat äänestivät Tom Robinson Bandin parhaaksi uudeksi yhtyeeksi ja parhaaksi lontoolaisyhtyeeksi. Mark Ambler jätti Tom Robinson Bandin esikoisalbumin nauhoitusten jälkeen ja väliaikaisesti hänen paikkansa otti sessiopianisti Nick Plytas. Pysyväksi jäseneksi Amblerin tilalle valittiin silti kosketinsoittaja Ian Parker. Yhtye siirtyi Rockfield-studioille nauhoittamaan toista albumiaan TRB Two. Chris Thomas oli tuottanut Power in the Darknessin ja hän aloitti tuottajan tehtävissä myös Tom Robinson Bandin kakkosalbumilla. Rumpali Dolphin Taylor suositteli silti tuottajan tehtäviin  Todd Rundgrenia. Yhtyeellä oli hankaluuksia päättää, mitkä kappaleet se lopulta valitsisi toiselle albumilleen. Niiinpä bändi antoi päätösvallan Rundgrenille. Tämä valitsi kuitenkin kaksi biisiä, joista Taylor ei erityisesti pitänyt. Niinpä hän päätti jättää yhtyeen ja väliaikaiseksi tuuraajaksi valikoitui Preston Heyman, joka oli myös mukana TRB Twon kansikuvasssa. Yhtyeellä ei silti ollut aikomusta ottaa häntä mukaan kokoonpanoon pysyvästi ja niinpä kyseiseen virkaan valittiin Kate Bushin kassa työskennellyt Charlie Morgan. Myöhemmin tämä tuli tekemään musiikillista yhteistyötä Elton Johnin kanssa 15 vuoden ajan. Tom Robinson Band teki kiertueen kakkosalbuminsa tiimoilta, mutta kitaristi Kustowin lähtö yhtyeestä vuoden 1979 aikana tuli merkitsemään Tom Robinson Bandin loppua. Vuonna 1989 Robinson, Kustow ja Ambler tekivät Tom Robinson Bandin reunion-kiertueen, johon sisältyi muun muassa loppuunmyyty konsertti Lontoon Marqueella, mutta mainitun rundin jälkeen yhtye lopetti toimintansa uudelleen.

Tiistain tukeva:Brittiheavyn klassikon vuoden 1988 konserttitaltiointi

 Iron Maiden:Maiden England

Maiden England, joka julkaistiin vuonna 2013 uudelleen nimellä Maiden England '88, on alun perin Iron Maidenin livevideo, joka taltioitiin mainitun brittiheavyn klassikkoyhtyeen albumin Seventh Son of the Seventh Son tiimoilta tehdyllä maailmankiertueella Seventh Tour of the Seventh Tour. Nauhoitukset on taltioitu Britanniassa, Birminghamissa 27.-28. marraskuuta 1988. VHS-versio konsertista ilmestyi vuotta myöhemmin, eli marraskuussa 1989 ja rajoitettu VHS/cd-painos vuonna 1994. Cd-versiolta puuttuu aikarajoitusten vuoksi kaksi videolla mukana olevaa kappaletta, eli Can I Play with Madness ja Hallowed Be Thy Name. Vuonna 2013 koko konsertin materiaali julkaistiin uudelleen cd:nä, vinyylinä ja dvd:nä nimellä Maiden England '88. Tällä kertaa mukana olivat myös encorekappaleet, jotka eivät olleet sisältyneet originaalille VHS-julkaisulle. Videon ohjauksesta ja editoinnista vastasi Iron Maidenin basisti ja perustajajäsen Steve Harris. Maidenin aikaisemmassa konserttivideossa Live After Death hänen osuutensa oli ollut vähäisempi, mutta Harris oli ollut editoijana yhtyeensä musiikkivideoilla. Harrisin mukaan Maiden päätti dokumentoida nimenomaan Birminghamin konsertit, koska niissä kuvaaminen kymmenellä kameralla oli mahdollista. Noin suuri välinemäärä rajasi keikkapaikat Birminghamin National Exhibition Centeriin ja Wembley Arenaan, joista yhtye valitsi mielekkäämpänä ensiksi mainitun. Harrisin tavoitteena oli kuvata konsertti sellaisena, kuin diggarit sen näkivät ja hänen mukaansa kyseessä oli hyvä tapa vangita konsertin ilmapiiri. Harris halusi editoida videon oman visionsa mukaan ja niinpä hän osti kaiken tarvittavan välineistön ja sijoitti sen kotiinsa Essexiin, missä Harris työskenteli konserttielokuvan parissa puolen vuoden ajanjakson. Kyseisen konserttielokuvan uudelleenjulkaisusta dvd:nä Maiden mainitsi ensiksi syyskuussa 2007. Julkaisuajankohdaksi kaavailtiin aluksi jo seuraavaa vuotta, mutta lopulta julkaisu venyi maaliskuuhun 2013. Dvd:nä, cd:nä ja kuvalevynä ilmestynyt uusintajulkaisu oli nimeltään Maiden England '88. Aikaisemmin mainittujen ja tuota ennen julkaisemattomien encorekappaleiden lisäksi mukana oli History of Iron Maiden-dokumenttisarjan kolmas osa, promovideoita sekä alun perin vuonna 1987 ilmestynyt dokumentti 12 Wasted Years. Vuosien 2012 ja 2014 välillä Maiden oli Maiden England-maailmankiertueella, joka nojasi sekä settilistaltaan että lavasteiltaan melko pitkälle originaaliin Maiden England-konserttivideoon. AllMusic antoi originaalille Maiden England-konserttivideolle neljä tähteä viidestä. Videota pidettiin vahvana, mutta myös riskialttiina, sillä se ei nojannut hittien varaan. Vuoden 2013 uusintajulkaisu vastaanotti niin ikään neljä tähteä ja sen ylimääräiset kappaleet tekevät livesetistä arvion mukaan helposti omaksuttavan kuuntelukokemuksen. Eräs heavy metallin vaikutusvaltaisimmista yhtyeistä tarjoaa diggareilleen eeppistä metallia. Classic Rock antoi vuonna 2013 ilmestyneelle dvd:lle kahdeksan tähteä kymmenestä. Sen arvion mukaan mikään yhtye ei miellytä diggareitaan yhtä ajattelevasti kuin Maiden. Maiden Englandin vuonna 1994 ilmestynyt cd-versio sisältää 13 raitaa, joista harvinaisempaa herkkua tarjoavat etenkin Killersin nimikappale, The Prisoner Number of the Beastiltä sekä Heaven Can Wait Somewhere in Timelta.

Maanantain mainio:Eräs Motownin keskeisimmistä lauluyhtyeistä

The Four Tops on Detroitista, Michiganista kotoisin oleva lauluyhtyekvartetti, joka 60-luvun aikana   osaltaan määritteli keskeisesti kaupungin Motown-soundia. Yhtyeen repertuaariin on sisältynyt soulia, R&B:tä, doo- wopia, jazzia ja showkappaleita. Yhtyeen originaalinimi oli Four Aims ja  vuosien 1953 ja 1997 välillä se esiintyi muuttumattomalla kokoonpanolla, jonka muodostivat leavokalisti Levi Stubbs, Abdul "Duke" Fakir, Renaldo "Obie" Benson ja Lawrence Bayton. The Miraclesin, The Marvelettesin, Martha and The Vandellasin, The Temptationsin ja The Supremesin tavoin The Four Tops lukeutui 60-luvulla ympäri maailmaa suosituksi muodostuneen Motown-soundin luojayhtyeisiin. Four Topsin leadvokalisti Stubbs oli äänialaltaan harvinaislaatuisesti baritoni; suurinta osaa mies- ja sekalauluyhtyeistä johti tenori. The Four Tops oli keskeisin mieslauluyhtye, joka levytti huippusuositun biisintekijä- ja tuotantotiimin Holland-Dozier-Holland käsialaa olleita kappaleita. The Four Topsille kolmikko kirjoitti kaksi Billboardin Hot 100-listan kärkeen kohonnutta singleä; I Can't Help Myself (Sugar Pie Honey Bunch) vuonna 1965 ja Reach Out I'll Be There seuraavana vuonna. Holland-Dozier-Hollandin jätettyä Motownin vuonna 1967 The Four Tops teki yhteistyötä useiden tuottajien, ensisijaisesti Frank Wilsonin kanssa, mutta aikaisempaa vähäisemmällä menestyksellä. Motownin siirryttyä vuonna 1972 Detroitista Los Angelesiin The Four Tops jäi Detroitiin ja solmi uuden sopimuksen ABC Recordsin alaisuudessa toimineen Dunhillin kanssa. The Four Topsin singlemenestykset jatkuivat 70-luvun loppupuolelle saakka. Esimerkiksi vuonna 1973 ilmestynyt yhtyeen järjestyksessään toinen Dunhill-julkaisu, Dennis Lambertin ja Brian Potterin käsialaa ollut ja Steve Barrin tuottama Ain't No Woman muodostui miljoonamenestykseksi. 80-luvun aikana The Four Tops levytti Casablanca Recordsille, Arista Recordsille sekä Motownille ja palasi viimeksi mainitulle yhtiölle kahdesti pitemmäksi aikaa. Sony Music Entertainmentin omistamaa vuonna 1988 ilmestynyttä albumia Indestructible lukuun ottamatta Universal Music Group omistaa oikeudet The Four Topsiin kaikkeen tuotantoon vuoden 1963 jälkeen sekä vuonna 1956 ilmestyneeseen singleen Could It Be You. Lawrence Payton menehtyi 20. kesäkuuta 1997. Yhtye jatkoi toimintaansa triona nimellä The Tops, kunnes aikaisemmin The Temptationsissa vaikuttanut Theo Peoples liittyi yhtyeen uudeksi neljänneksi jäseneksi. Peoplesista tuli yhtyeen leadvokalisti Stubbsin kärsittyä halvauksesta vuonna 2000. Tuolloin Ronnie McNeir liittyi yhtyeeseen. Ensimmäinen heinäkuuta 2005 Renaldo Benson menehtyi keuhkosyöpään. Hänen paikkansa otti Paytonin poika Roquel Payton. Levi Stubbs menehtyi 17. lokakuuta 2008. Vuonna 2011 Harold "Spike" Bonhart otti Peoplesin paikan yhtyeessä. Vastaavasti hänen paikkansa otti ensimmäinen tammikuuta 2019 Alexander Morris, joka oli vaikuttanut pastorina Detroitissa ja syntynyt musikaaliseen perheeseen. Hänen äitinsä Betty L Morris-January oli vaikuttanut leadvokalistina 50-luvun gospelyhtyeessä The January Sisters. Hänen isänsä Late Reverend Joseph A. Morris oli myös vaikuttanut Detroitissa pastorina, mutta on nuoruudessaan ollut jazzmuusikko Cab Gallowayn isoveljen Gene Gallowayn yhtyeessä. Hän on lisäksi tullut tunnetuksi biisintekijänä ja tuottajana monien musiikkiteollisuuden artistien kanssa. Morris, McNeir, Roquel Payton ja ainoa hengissä oleva yhtyeen originaalijäsen Fakir esiintyvät edelleen The Four Topsin nimellä. Vuonna 1990 The Four Tops pääsi Rock and Roll Hall of Fameen, vuonna 1999 lauluyhtyeiden Hall of Fameen ja vuonna 2005 Michigan Rock and Roll Legends Hall of Fameen.

Sunnuntain extra:Eräs Mott the Hooplen keskeisimmistä singlehiteistä

 Roll Away the Stone on brittiläisen rockyhtyeen Mott the Hooplen levyttämä ja aluksi singleformaatissa ilmestynyt kappale. Se on yhtyeen johtohahmon Ian Hunterin käsialaa ja kappaleen julkaisijana oli CBS Records. Mainitussa versiossa Mick Ralphsia kuultiin vielä kitaristina ja lauluosuuksien bridgesta vastasi eräs tunnetun taustalauluhtyeen The Thunderthighsin jäsenistä. Mott the Hoople levytti Roll Away the Stonen uudelleen vuonna 1974 ilmestyneelle albumilleen The Hoople. Mainitussa versiossa kitaristina oli Ariel Bender ja lauluosuuksien bridgestä vastasi brittiläinen Lynsey de Paul. Ian Hunter kertoi Roll Away the Stoneen liittyvän tarinan  Rolling Stonelle vuonna 2014 antamassaan haastattelussa. Joulukuussa 1973 Roll Away the Stone nousi kahden viikon ajaksi brittien singlelistan kahdeksannennelle sijalle. Kaiken kaikkiaan kappaleelle kertyi top tenissä viisi listaviikkoa. Marraskuun puolivälissä 1973 Mott the Hoople esitti Roll Away the Stonen BBC:n Top of the Pops- ohjelmassa. Vuonna 1986 esitettiin uudelleen BBC:n vuoden 1974 tuotantoa edustanut tv-sarja Rock n' Roll Years. Tuolloin Britannian mainitun vuoden äänestyksiä käsitelleissä uutispätkissä  taustamusiikkina kuultiin Roll Away the Stonea. Lisäksi kappale oli mukana elokuvassa Diary of a Teenage Girl ja sen soundtrack-albumilla.

Lauantain pitkä:Eräs 90-luvun brittipopin keskeisistä vaikuttaja-albumeista

Oasis:Definitely Maybe

29. elokuuta 1994 Creation Recordsin julkaisemana ilmestynyt Definitely Maybe on brittiläisen rockyhtyeen Oasiksen esikoisalbumi. Yhtyeen pitkäsoitoista ainoana sillä kuullaan originaalirumpali Tony McCarrollin soittoa. Singlekappaleina julkaistujen Supersonicin, Shakermakerin ja Live Foreverin jälkeen ilmestynyt pitkäsoitto oli välittömästi menestys sekä kriitikoiden että ostavan yleisön keskuudessa. Britannian albumilistalla Definitely Maybe nousi suoraan ykkössijalle ja siitä muodostuikin aikakautensa eniten myynyt debyyttialbumi. Mainittu pitkäsoitto merkitsi Oasiksen suosion alkua myös Yhdysvalloissa. Siellä albumia meni kaupaksi yli miljoona kappaletta, vaikkakin sen paras listasijoitus Billboardilla oli vasta 58. Maailmanlaajuisesti Definitely Maybe on myynyt yli kahdeksan miljoonaa kappaletta ja albumi on vastaanottanut runsaasti myönteisiä arvioita. Pitkäsoittoa on yleisesti pidetty eräänä 90-luvun brittipopskenen lähtölaukaisijoista ja sitä on kehuttu optimististen teemojensa ansiosta. Definitely Maybe on menestynyt useissa kaikkien aikojen paras albumi -tyyppisissä äänestyksissä ja vuonna 2006 New Musical Expressin lukijat äänestivät sen jopa kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi. Oasis perustettiin vuonna 1991 ja tuolloin se käytti nimeä The Rain. Originaalin kokoonpanon muodostivat Liam Gallagher, Paul Arthurs, Paul McGuigan ja Tony McCarroll. Pian yhtyeen line upin täydensi Liamin vanhempi veli Noel. Hänen yhtyeeseen liittymisehtonsa oli täydellinen valta ja yhtyeen tulisi työskennellä päämääränään supertähteyden saavutaminen. Oasis solmi levytyssopimuksen itsenäisen levy-yhtiön Creation Recordsin kanssa vuonna 1993. Samaisen vuoden loppupuolella ilmestyi promootiokäyttöön tarkoitettu 12-tuumainen single Columbia. Kappale päätyi yllättäen BBC Radio 1:n tehosoittoon. Oasiksen kaupallinen debyyttisingle Supersonic julkaistiin 11. huhtikuuta 1994. Seuraavalla viikolla kappale debytoi Britannian singlelistan sijalla 31. Toinen single Shakermaker ilmestyi samaisen vuoden kesäkuussa. Se nousi listalla yhdenneksitoista ja Oasis pääsi esiintymään Top of the Popsissa. Esikoisalbumiaan Oasis alkoi nauhoittaa loppuvuodesta 1993 Monmouthissa Monnow Valley -studiossa. Tuottajana oli Dave Bachelor, jonka Noel Gallagher tunsi ajoiltaan Inspiral Carpetsin roudarina. Aikaan ei saatu tarpeeksi hyökkäävää soundia ja tammikuussa1994 yhtye siirtyi ensiksi Amsterdamiin ja käynnisti nauhoitukset uudelleen Cornvallin Sawmills -studiolla. Tällä kertaa tuotannosta vastasivat Noel Gallagher ja Mark Coyle. Yhtye havaitsi, että se saattoi toistaa livesoundinsa ainoastaan soittaessaan studiossa livenä. Noel Gallagher tosin päällekkäisäänitti useita kitaroitaan. Arthursin mukaan vähemmän on enemmän -mentaliteetti ei toiminut tuolloin. Albumin masteroinnista vastasi insinööristä tuottajaksi siirtynyt Owen Morris Manchesterissa Johnny Marrin studiossa. Morrisin tuotantoesikuvina olivat Phil Spectorin työskentely John Lennonin Instant Karmassa ja Tony Viscontin vastaava David Bowien Low-albumilla. Morris lisäsi kahdeksan nuotin nauhan hidastukset McCarrolin rumpuihin ja mainittu seikka lisäsi groovea rumpalin perusiskuihin. Kappaleessa Columbia rummut tuplattiin, mikä antoi kappaleelle nopeamman rytmin. Definitely Mayben lopullisen miksauksen Morris teki toukokuussa. Musiikkijournalisti John Harrisin mukaan Definitely Mayben tapauksessa voidaan pitää ihmeenä sitä, että musiikki, joka oli kulkenut niin monien välikäsien kautta, kuulosti niin dynaamiselta. Albumin julkaisua edelsi vielä kolmas single, kahdeksas elokuuta julkaistu Live Forever, josta muodostui yhtyeen ensimmäinen top teniin noussut pikkulevy. Albumi myi julkaisuviikollaan 86 000 kappaletta ja nousi brittien albumilistan kärkeen neljäs syyskuuta. Lokakuussa neljäntenä singlenä julkaistu Cigarettes and Alcohol nousi seitsemänneksi ollen Oasiksen siihen mennessä suurin hitti. Viidenneksi pikkulevyksi kaavailtiin Slide Awayta, mutta se jätettiin julkaisematta, sillä Noel Gallagherin mukaan debyyttialbumilta ei voinut julkaista viittä singleä. Vuonna 2006 New Musical Expressin kriitikkoäänestyksessä kaikkien aikojen parhaista brittiläisistä albumeista Definitely Maybe sijoittui kolmanneksi The Stone Rosesin esikoisalbumin ja The Smithsin Queen is Deadin jälkeen. Samana vuonna musiikkilehti Q:n kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla Definitely Maybe sijoittui viidenneksi. Rolling Stonen sadan parhaan debyyttialbumin listalla Definitely Mayben sijoitus oli 42. Vuonna 2017 Pitcforkin 50 parhaan brittipopalbumin listalla Defintely Maybe saavutti yhdeksännen sijan.

Perjantain pohjat:Naisrockin tienraivaajan debyyttihitti

Can The Can on Suzi Quatron toinen soolosingle ja samalla hänen ensimmäinen brittilistan kärkeen kohonnut singlekappaleensa. Se piti sijoituksensa viikon ajan kesäkuussa 1973. Can the Can nousi ykkössijalle myös Euroopassa ja Australiassa, jotka ovatkin olleet Quatron keskeisimpiä markkina-alueita koko hänen levytysuransa ajan. Myöhemmin Can the Canista muodostui menestys myös Yhdysvalloissa; vuonna 1976 kappale saavutti Billboardin listalla sijan 56. Vielä vuonna 1984 Can the Can julkaistiin uudelleen singlen b-puolena, mutta tällä kertaa se jäi vaille listasijoitusta. Sitä vastoin vuonna 1987 Can the Canin uudelleenjulkaisu saavutti brittilistalla sijan 87. Kappale oli lisäksi mukana Quatron 90-luvun puolivälissä ilmestyneellä albumilla What Goes Around. Can the Canin myötä Quatrosta tuli ensimmäinen rocktähden aseman saavuttanut naisbasisti. Samalla hän toimi naisrockin tienraivaajana. Can the Can julkaistiin singleformaatissa Quatron muutettua Yhdysvalloista Britanniaan. Yhdysvalloissa ollessaan hän oli julkaissut kaksi singleä The Pleasure Seekers-yhtyeen jäsenenä. Suzin ensimmäinen soolosingle oli studiomuusikoiden taustoittama Rolling Stone, josta muodostui menestys ainoastaan Portugalissa, mutta siellä kappale nousikin aina listakärkeen. Can the Canilla musisoi Quatron oma yhtye, joka konsertoi Britanniassa Sladen ja Thin Lizzyn lämmittelijänä. Biisintekijöinä ja tuottajina kappaleella esittäytyivät Mike Chapman ja Nicky Chinn. Can the Canin b-puolella ilmestynyt kappale Ain't Ya Something Honey oli Quatron kirjoittama ja säveltämä ja Mickie Mostin tuottama.

Torstain terävä:Erään keskeisen brittirockin klassikon BBC-nauhoituksia

Small Faces:BBC Sessions

Marraskuun puolivälissä 1999 Britanniassa Strange Fruit Recordsin julkaisemana ilmestynyt BBC Sessions on brittiläisen rockyhtyeen Small Facesin livenauhoituksista koostuva albumi.  Yhdysvalloissa albumin julkaisijana oli Fuel 2000 seuraavana vuonna. Mainitun levy-yhtiön johtajan Len Ficon mukaan projektin kasaaminen kesti kaksi vuotta. Suurin osa BBC Sessionsin nauhoituksista edustaa vuosikertaa 1966 ja on taltioitu ohjelmaa Saturday Club varten. Kolme viimeistä kappaletta, eli If I Were a Carpenter, Lazy Sunday ja Every Little Bit Hurts on nauhoitettu vuonna 1968 Top Gear -ohjelmaa varten ja niissä taustavokalistina kuullaan P. P. Arnoldia. Saturday Clubia varten nauhoitetut kappaleet pääsivät lisäksi mukaan vuonna 2015 ilmestyneelle boxille Small Faces -The Decca Years. BBC Sessionsin nauhoitukset on taltioitu 23. elokuuta 1965 ja 18. huhtikuuta 1968 välisenä aikana. Albumille ei kuitenkaan sisälly nauhoituksia vuodelta 1967. Kolmessa ensimmäisessä biisissä lineupiin kuuluu Small Facesin originaali kosketinsoitaja Jimmy Winston, joka on lisäksi leadvokalistin tehtävissä kappaleissa Jump Back ja Baby Don't You Do It. Levyn päätttää neljä haastattelua, joista yksi on Kenney Jonesin ja muut Steve Marriottin. CMJ:n BBC Sessionsista laatiman arvion mukaan kyseessä ei ole se albumi, josta Small Facesin tuotantoon tutustuminen olisi syytä aloittaa, mutta se tarjoaa yhtyeen uraan mainion sivujuonteen sisältäessään sekä varhaista rhythm and blues- ja popvaikutteista tuotantoa, että myöhäisempää, psykedeliasta ja hardrockista vaikutteita ammentanutta materiaalia. The Austin Chronicleen BBC Sessionsista laaditussa arviossa mainitaan, että amerikkalaisille kyseessä on mainio tapa tutustua Small Facesin tuotantoon, ja vaikka albumin nauhoitukset ajoittuvat lähes kolmen vuoden ajanjaksolle, yhtyeen esitysten raakuus tuo kokoelmalle tavanomaisesta erottuvaa yhtenäisyyttä. BBC Sessionsin kappaleet muodostavat yhtyeen löydetyn historian koko julkisivun. BBC Sessionsin AllMusiciin arvioineen Richie Underbergerin mukaan albumin vuoden 1966 tuotantoa edustavat äänitykset ovat myöhempiä nauhoituksia raskaampia. Hänen mielestään albumi sisältää energisiä versioita Small Facesin varhaisista singleistä ja yhtyeen alkukauden albumiraidoista. Varhaisista singlehiteistä mukana ovat Whatcha Gonna Do About It, Sha La La Lee, Hey Girl sekä Small Facesin ainoa listakärkeen kohonnut single All Or Nothing. Varhaisten  alun perin albumiraitoina julkaistujen kappaleiden parhaimmistoon lukeutuvat etenkin Willie Dixon-cover You Need Loving sekä Steve Marriottin ja Ronnie Lanen yhteistyötä edustava raaka E Too D. Huippuhetkiin Underberger kohottaa lisäksi albumin päättävän Brenda Holloway-coverin Every Little Bit Hurts. Vuonna 2001 Strange Fruit Records julkaisi BBC Sessionsista avattavakantisen vinyyliversion.