Redbone:Witch Queen of New Orleans
sunnuntai 30. syyskuuta 2018
Maanantain mainio:Intiaaniyhtyeen mestariteos
lauantai 29. syyskuuta 2018
Sunnuntain extra:Yhdysvaltalaisen hardrockin klassikon varhaistuotannon ydintä
Grand Funk Railroad:Closer to Home
Kesäkuun puolivälissä 1970 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Closer to Home on Grand Funk Railroadin kolmas studioalbumi. Jo totuttuun tapaan yhtyeen tuottajana oli Terry Knight. Closer to Home myi kultalevyksi ilmestymisvuotensa aikana. Kyseisellä albumilla Grand Funk Railroad saavutti kolmannen kultalevynsä vuoden aikana. Closer to Homen kappaleista etelä-afrikkalainen yhtye Suck versioi sekä avausraidan Sin's a Good Man's Brother että bluesrockjamittelun Aimless Lady. Grand Funk Railroadin varhaistuotannossa musiikillisesti varsin nyanssikas ja tekstissään vallankumouksen ainoana oikeana ratkaisuna kokeva Sin's A Good Man's Brother on melko ahkerasti coveroitu kappale. Sen ovat ottaneet levytysohjelmistoonsa Monster Magnet vuonna 1991 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Spine of God, Dokkenin kitaristi George Lynch vuonna 2004 julkaistulle coverlevylleen Furious George ja Gov't Mule vuonna 2001 ilmestyneelle albumilleen The Deep End, Volume 1. Vuonna 2009 Sin's A Good Man's Brother soi myös elokuvan Law Abiding Citizen lopputekstien aikana. Nothing is the Same käsittelee nuoren miehen kohtaamia elämän realiteetteja. Mean Mistreater on tummasävyinen balladikappale ja sitä seuraava, runsaasti instrumentaaliosia sisältävä sielukas Get It Together tuo esiin yhtyeen hienoisia gospelvaikutteita. I Don't Have to Sing the Bluesin tekstissä käsitellään oikean naisen löytämistä ja sitä seuraavaan, niin ikään varsin sielukkaaseen raitaan Hooked on Love ehdittäessä rakkaus on löytynyt. Avausraita Sin's a Good Man's Brotherin lisäksi albumin terävintä kärkeä edustaa sen päätöskappale I'm Your Captain/Closer to Home, jonka voi tekstissään tulkita sisältävän lupauksen taivaasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Closer to Homen sisäkannessa oleva keikkakuva yhtyeestä on Madison Square Gardenista helmikuulta 1970. Vuonna 2002 Closer to Homesta julkaistiin remasteroitu ja neljä bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä kolme edustaa liveversioita. Samana vuonna ilmestyi myös rajoitettu boxi Trunk of Funk, joka sisälsi Grand Funk Railroadin neljä ensimmäistä albumia, eli Closer to Homen lisäksi se sisältää pitkäsoitot On Time, Grand Funk sekä yhtyeen ensimmäisen konserttitaltioinnin, arvostetun tuplalevyn Live Album.
Kesäkuun puolivälissä 1970 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Closer to Home on Grand Funk Railroadin kolmas studioalbumi. Jo totuttuun tapaan yhtyeen tuottajana oli Terry Knight. Closer to Home myi kultalevyksi ilmestymisvuotensa aikana. Kyseisellä albumilla Grand Funk Railroad saavutti kolmannen kultalevynsä vuoden aikana. Closer to Homen kappaleista etelä-afrikkalainen yhtye Suck versioi sekä avausraidan Sin's a Good Man's Brother että bluesrockjamittelun Aimless Lady. Grand Funk Railroadin varhaistuotannossa musiikillisesti varsin nyanssikas ja tekstissään vallankumouksen ainoana oikeana ratkaisuna kokeva Sin's A Good Man's Brother on melko ahkerasti coveroitu kappale. Sen ovat ottaneet levytysohjelmistoonsa Monster Magnet vuonna 1991 ilmestyneelle esikoisalbumilleen Spine of God, Dokkenin kitaristi George Lynch vuonna 2004 julkaistulle coverlevylleen Furious George ja Gov't Mule vuonna 2001 ilmestyneelle albumilleen The Deep End, Volume 1. Vuonna 2009 Sin's A Good Man's Brother soi myös elokuvan Law Abiding Citizen lopputekstien aikana. Nothing is the Same käsittelee nuoren miehen kohtaamia elämän realiteetteja. Mean Mistreater on tummasävyinen balladikappale ja sitä seuraava, runsaasti instrumentaaliosia sisältävä sielukas Get It Together tuo esiin yhtyeen hienoisia gospelvaikutteita. I Don't Have to Sing the Bluesin tekstissä käsitellään oikean naisen löytämistä ja sitä seuraavaan, niin ikään varsin sielukkaaseen raitaan Hooked on Love ehdittäessä rakkaus on löytynyt. Avausraita Sin's a Good Man's Brotherin lisäksi albumin terävintä kärkeä edustaa sen päätöskappale I'm Your Captain/Closer to Home, jonka voi tekstissään tulkita sisältävän lupauksen taivaasta ja elämästä kuoleman jälkeen. Closer to Homen sisäkannessa oleva keikkakuva yhtyeestä on Madison Square Gardenista helmikuulta 1970. Vuonna 2002 Closer to Homesta julkaistiin remasteroitu ja neljä bonuskappaletta sisältänyt versio. Extrabiiseistä kolme edustaa liveversioita. Samana vuonna ilmestyi myös rajoitettu boxi Trunk of Funk, joka sisälsi Grand Funk Railroadin neljä ensimmäistä albumia, eli Closer to Homen lisäksi se sisältää pitkäsoitot On Time, Grand Funk sekä yhtyeen ensimmäisen konserttitaltioinnin, arvostetun tuplalevyn Live Album.
perjantai 28. syyskuuta 2018
Lauantain pitkä:Eräs keskeisimmistä blueslaulajattarista
28. syyskuuta 1928 syntynyt ja kolmas kesäkuuta 2009 edesmennyt Cora
Anna Walton, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellään Koko Taylor, oli
yhdysvaltalaislaulajatar, jonka tyyli käsitti laajan kirjon bluesin eri
osa-alueita, kuten Chicaco- rhythm and bluesia sekä soulbluesia. Taylor
oli tunnettu karheasta ja voimakkaasta laulutyylistään ja häntä on
joskus kutsuttu jopa bluesin kuningattareksi. Taylorin taiteilijanimeä
on nähty myös kirjoitusasussa KoKo Taylor. Lähellä Memphisiä syntynyt
Taylor muutti aviomiehensä, trukkikuski Robert "Pops" Taylorin kanssa
Chicagoon vuonna 1952. Kyseisen vuosikymmenen lopussa Taylor aloitti
esiintymiset Chicagon bluesclubeissa. Willie Dixon kiinnitti huomionsa
häneen ja Taylorin esiintymistilaisuudet lisääntyivät. 60-luvun
puolivälissä Taylor solmi levytyssopimuksen Chess Recordsin alamerkin
Checker Recordsin kanssa. Kyseiselle yhtiölle Taylor levytti Dixonin
käsialaa olleen ja Howlin Wolfin viisi vuotta aikaisemmin levyttämän
kappaleen Wang Dang Doodle. Taylorin versiosta tuli hitti, sillä vuonna
1966 se nousi R&B-listalla kolmanneksi ja saavutti myös poplistalla
sijan 58. myyden kaikkiaaan yli miljoona kappaletta. Taylor levytti Wang
Dang Doodlesta vuosien mittaan useita muita versioita. Vuodelta 1967
kappaleesta taltioitui livetulkinta American Folk Blues Festivaalilla
huuliharpisti Little Walterin ja kitaristi Hound Dog Taylorin kanssa.
Laadukkuudestaan huolimatta Taylorin muut levytykset eivät saavuttaneet
vastaavanlaista menestystä. 60-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen
alussa Taylor oli silti Yhdysvalloissa varsin ahkera live-esiintyjä.
1970-luvun puolivälissä Taylor solmi sopimuksen Alligator Recordsin
kanssa ja myös levyjä ostava yleisö alkoi huomioida artistin aikaisempaa
paremmin. Kyseiselle levy-yhtiölle Taylor levytti yhdeksän albumia,
joista kahdeksan pääsi ehdolle Grammy-palkinnon saajaksi.
Naisblueslaulajattarien sarjassa Taylor voitti 29 W. C. Handy/Blues Music
-palkintoa, eli useamman kuin kukaan toinen artisti. Vuonna 1989 Taylor
selvisi hengissä hengenvaarallisesta autokolarista. 90-luvulla Taylor
esiintyi elokuvissa Blues Brothers 2000 ja Wild at Heart. Vuonna 1994
hän avasi Chicagon Division streetille bluesclubin. Vuonna 2000 Wabash
Avenuelle siirtynyt clubi on sittemmin lopettanut toimintansa. Vuonna
2003 Taylor oli Taj Mahallin kanssa vieraana tv-sarja Arthurin jaksossa.
Vuonna 2009 Taylor esiintyi Umphreys' McGeen uuden vuoden konsertissa
Chicagon Auditorium Theatressa. Viimeisinä vuosinaan Illinoisin Country
Club Hillsissä asunut Taylor teki yli 70 esiintymistä vuodessa.
Taylorilta vaikutteita saaneita solisteja ovat esimerkiksi Bonnie Raitt
ja Janis Joplin. Taylorin viimeinen esiintyminen oli Blues Music
Awardseissa seitsemäs toukokuuta 2009.
torstai 27. syyskuuta 2018
Perjantain pohjat:Merkittävän yhdysvaltalaisyhtyeen ensimmäinen reunion-albumi
Spirit:Farther Along
keskiviikko 26. syyskuuta 2018
Torstain terävä:Merkittävä australialaismuusikko
22. syyskuuta 1957 syntynyt Nicholas Edvard
Cave on australialainen muusikko, laulaja-lauluntekijä, kirjailija,
säveltäjä ja ajoittainen elokuvanäyttelijä. Parhaiten hänet tunnetaan rockyhtye Nick Cave & The Bad Seedsin johtohahmona. Caven musiikkia
on yleisesti kuvattu emotinaalisesti intensiiviseksi, vaikutteiltaan
laaja-alaiseksi tekstien keskeisten teemojen ollessa kuolema, uskonto,
rakkaus ja väkivalta. Victoriassa syntynyt ja kasvanut Cave opiskeli
taidetta ennen siirtymistään musiikin pariin 70-luvulla. Sittemmin
nimensä Birthday Partyksi vaihtaneen Boys Next Doorin johtohahmona
Cavesta tuli Melbournen post-punkskenen eräänlainen johtohahmo. Vuonna
1980 yhtye muutti Lontooseen, vaihtoi musiikkityyliään tummempaan ja
haasteellisempaan suuntaan ja saavutti maineen kaikkien aikojen
väkivaltaisimpana rockyhtyeenä. Birthday Partyn vaikutusta goottirockiin
voi pitää kiistattomana. Birthday Partyn lopetettua toimintansa vuonna
1983 Cave perusti Nick Cave and the Bad Seedsin. Suuri osa yhtyeen
varhaistuotannosta liittyi Yhdysvaltojen myyttiseen syvään etelään ja
musiikillisesti keskeisiä inspiraation lähteitä olivat spirituaalit ja
Delta Blues. Yhtyeen kyseisen aikakauden tunnuskappaleena voi pitää
vuonna 1988 ilmestynyttä The Mercy Seattia. Vuonna 1996 ilmestynyt
albumi Boatman’s Call sisältää Caven tähänastisen uran menestyneimmän
singlen Where Wild Roses Grow, joka on duetto Kylie Minoguen kanssa.
Nick Cave and The Bad Seeds on julkaissut 16 studioalbumia, joista
tuorein on vuonna 2016 ilmestynyt Skeleton Tree. Cave näytteli ja
osallistui käsikirjoitukseen John Hillcoatin vuonna 1988 ohjaamaassa
australialaisessa vankilaelokuvassa Ghosts…of the Civil Dead. Lisäksi
Cave kirjoitti Hillcoattin vuonna 2005 valmistuneen elokuvan The
Proposition. Cave vastasi myös elokuvan soundtrackin musiikista Warren
Ellisin kanssa. Kaksikon muita
käsikirjoituksia ovat The Assassination of Jesse James by the Covard
Robert Ford (2007), The Road (2009), Lawless (2012) ja Hell Or High
Water (2016). Cave on myös useamman elokuvan aiheena. Niistä mainittakoon vuonna 2016 valmistunut dokumentti One More Time with Feeling. Cave on julkaissut novellit And This Ass Saw the Angel (1989) ja Death of Bunny Munro (2009). Caven
kappaleista ovat levyttäneet coverversioita esimerkiksi Johnny Cash,
Metallica ja Artic Monkeys. Vuonna 2007 Cave pääsi ARIA Hall of Fameen.
tiistai 25. syyskuuta 2018
Keskiviikon klassikko:Eräs kaikkien aikojen arvostetuimmista rockalbumeista
Meat Loaf:Bat Out of Hell
maanantai 24. syyskuuta 2018
Tiistain tukeva:Kanadalainen rockin klassikko
Bachman-Turner-Overdrive on Winnipegista, Manitobasta kotoisin oleva
kanadalainen rockyhtye. 70-luvulla se työsti sarjan menestysalbumeita ja
singlejä myyden kyseisellä vuosikymmenellä yli seitsemän miljoonaa pitkäsoittoa. Tuolloin yhtye saavutti Yhdysvalloissa viisi top 40:ään
noussutta albumia ja kuusi singleä. Yhtyeen kotimaassa Kanadassa
top 40-singlemenestyksiä oli peräti yksitoista. Maailmanlaajuisesti
BTO:n albumeita on myyty lähes 30 miljoonaa kappaletta. Monet yhtyeen
tunnetuimmista kappaleista, kuten Let It Ride, You Ain't Seen Nothing
Yet, Takin' Care of Business, Hey You ja Roll On Down the Highway ovat
edelleen saaneet osakseen radiosoittoa classic rock -tyyppisillä
kanavilla. Yhtyeen originaalin kokoonpanon muodostivat
vokalisti/kitaristi Randy Bachman, basisti/solisti Fred Turner,
kitaristi/solisti Tim Bachman ja rumpali Robbie Bachman. Kyseisellä
lineupilla BTO julkaisi kaksi pitkäsoittoa vuoden 1973 aikana.
Suosituimmaksi muodostui yhtyeen kakkoskokoonpano, jossa Tim Bachmanin
paikan soolokitaristina oli ottanut Blair Thornton. Kyseinen BTO:n
lineup julkaisi vuosien 1974 ja 1977 välillä neljä pitkäsoittoa. Niistä
kaksi kohosi Billboardin albumilistalla viiden suosituimman joukkoon.
Mainittu kokoonpano työsti myös vuonna 1974 singlelistan kärkipaikan
tavoittaneen pikkulevyn You Ain't Seen Nothing Yet. Yhtyeen myöhemmät
kokoonpanot joutuivat tyytymään vähäisempään menestykseen. BTO:n mentyä
tauolle vuonna 2005 Randy Bachman ja Fred Turner yhdistivät voimansa
neljä vuotta myöhemmin kiertueen ja uuden albumin merkeissä. Vuonna 2010
kaksikko konsertoi Edmontonin Grey Cupissa ja jatkoi keikkailuaan
kesällä 2014. BTO:n päästyä Canadian Music Hall of Fameen maaliskuun
lopussa 2014 yhtyeen kakkoskokoonpano nähtiin ensi kertaa yhdessä sitten
vuoden 1991. Kyseisessä seremoniassa yhtye esitti kappaleen Takin' Care
of Business. Randy Bachman jätti The Guess Who-yhtyeen sen suosion
huipulla. Hänen kanssaan halusi työskennellä samaisesta yhtyeestä neljä
vuotta aikaisemmin poistunut solisti/kosketinsoittaja Chad
Allan. Tuloksena oli Winnipegissa vuonna 1971 perustettu yhtye Brave
Belt. Rumpaliksi tuli Randyn veli Robin Bachman Gary Bachmanin toimiessa
yhtyeen managerina. Yhtyeen nimeä kantaneella esikoisalbumilla Randy
vaikutti sekä kitaristina että basistina. Vaikka albumi ei menestynyt
erityisen hyvin, Brave Belt teki kaavailemansa keikat kokoonpanolla,
jossa Neil Youngin kehotuksesta basistina vaikutti CF Fred Turner.
Hänestä tuli pian yhtyeen täysaikainen jäsen. Vuonna 1972 ilmestyneellä
albumilla Brave Belt II Turner oli myös solistina kahta kappaletta
lukuun ottamatta. Niillä vokalisoinnista vastasi Chad Allan, joka
kuitenkin jätti yhtyeen pian albumin levyttämisen jälkeen. Kyseisen
albumin tiimoilta tehdyillä keikoilla yhtyeen kokoonpanoa täydensi
kitaristi Tim Bachman. Koska myöskään yhtyeen kakkosalbumi ei
osoittautunut erityisen suureksi menestykseksi, sen tiimoilta tehty
kiertue keskeytettiin rundin puolivälissä, eli kesällä 1972. Fred
Turnerin vaikutus oli joka tapauksessa alettu huomata. Brave Belt II:lla
hän vastasi viiden kappaleen sävellystyöstä ja Turnerin osuus solistina
oli keskeinen. Tyylillisesti Brave Belt II edusti edeltäjäänsä
kitaravetoisempaa ja raaempaa soundia. Randy Bachmanin elämäkerran
mukaan BTO:n soundin siemenet oli kylvetty Ontarion Thunder Bayssä
soitetulla yliopistokeikalla pian Allanin lähdön jälkeen. Promoottori
pyysi yhtyettä soittamaan rockorientoituneempaa tuotantoa Allanin
countryvaikutteisten kappaleiden sijaan. Creedence Clearwater Revivalin Proud Maryn, Freen All Right Nown ja Rolling Stonesin
Brown Sugarin kaltaisten rockcovereiden ansiosta tanssilattia saatiinkin
pian täyteen. Reprise Recordsin pudotettua Brave Beltin Randy Bachman
tyhjensi pankkitilinsä uusia nauhoituksia ja niiden kauppaamista varten.
Uusi levytyssopimus syntyi lopulta Mercury Recordsin kanssa.
Huhtikuussa 1973 kyseisen yhtiön Charlie Fach oli palannut Ranskasta.
Pöydälleen päätyneistä soittamattomista demonauhoista hän plokkasi Randy
Bachmanin nimellä varustetun. Fanch oli edellisenä vuonna keskustellut
Bachmanin kanssa ja kehottanut tätä lähettämään demonsa hänelle. Fachiin
teki vaikutuksen jo demon avauskappale Gimme Your Money Please. Brave
Belt III:n sijasta päädyttiin nimeen Bachman-Turner-Overdrive. Sen kaksi
ensimmäistä osaa tulivat yhtyeen jäsenten sukunimistä ja viimeinen
autoilualan lehdestä, jonka yhtyeen jäsenet havaitsivat ruokaillessaan
Ontariossa, Windsorissa. Yhtyeen nimeä kantanut debyyttialbumi ilmestyi
vuoden 1973 toukokuussa. Se menestyi Detroitin ja Buffalon kaltaisissa
rajakaupungeissa ja pysytteli listoilla usean viikon ajan, vaikkei
sisältänytkään suurta singlehittiä. Turnerin käsialaa ollut Blue Collar
saavutti Kanadan RPM-listalla sijan 21., mutta Billboardin listalla sen
sijoitukseksi jäi 68. Yhtyeen debyytti myi kultalevyksi vuonna 1974. Sen
saavuttama menestys oli pitkälti BTO:n ahkeran keikkailun ansiota.
Fachin kehotuksesta yhtye konsertoi kaikkialla, missä se oli saavuttanut
radiosoittoa.
Joulukuussa 1973 ilmestynyt BTO II oli jo suuri menestys. Seuraavana vuonna se nousi Billboardin listalla neljänneksi ja yhtyeen kotimaassa kuudenneksi. Albumi sisälsi myös kaksi suurta singlemenestystä; Let It Ride ja Takin' Care of Business. Kappaleista jälkimmäinen Randylla oli ollut olemassa jo The Guess Whon aikoina nimellä White Collar Worker, mutta sitä ei koettu tyylillisesti sopivaksi The Guess Wholle. Päivää ennen sovittua keikkaa Randy kuuli dj Darryl Burlinghamin käyttävän sanontaa takin' care of business ja päätti hyödyntää sitä White Collar Workerin sijaan. Tim Bachman jätti yhtyeen alkuvuodesta 1974. Hänen paikkansa otti aikaisemmin vancouverilaisessa ja MCA Recordsille yhden albumin levyttäneessä yhtyeessä Crosstown Bus vaikuttanut Blair Thornton. Kyseisen kokoonpanon esikoisalbumi, vuonna 1974 ilmestynyt No Fragile säilyy kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään BTO:n suurimpana menestysalbumina kokoelmalevyjä lukuun ottamatta. Se nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa albumilta poimitun singlen You Ain't Seen Nothing Yet tavoin. AOR-radioissa albumin raidoista huomattavaa rotaatiota saavutti Roll on Down the Highway. Sen seuraaja Four Wheel Drive nauhoitettiin toukokuussa 1975. Vaikka albumin singlepoiminta Hey You saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 21., nousi se Kanadan RPM-listan kärkeen. Itse pitkäsoitto sijoittui viiden suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Four Wheel Driven julkaisua seurasi menestyksekäs kiertue Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sillä BTO:tä lämmitteli niin ikään Mercury Recordsin artisteihin lukeutunut Thin Lizzy. Randy Bachmanin mukaan Lizzyn oli alun perin tarkoitus soittaa BTO:n lämmittelijänä ainoastaan Britanniassa, mutta levy-yhtiön kehotuksesta Phil Lynott ja kumppanit hoitivat lämmittely-esiintyjän tehtävät myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yhteinen kiertue kesti näin ollen seitsemästä kahdeksaan kuukautta. Loppuvuodesta 1975 ilmestyi BTO:n seuraava albumi Head On. Se sisälsi seuraavana vuonna top 40:ään nousseen singlen Take It Like A Man, jolla pianistina vieraili Little Richard. Albumin huippuhetkiin lukeutuu myös Randy Bachmanin jazzahtava sävellys Lookin' Out for #1, joka saavutti huomattavaa soittoa erityyppisillä radioasemilla, myös sellaisilla, joiden soittolistoilla BTO ei yleensä ollut. Kahden viimeisimmän pitkäsoittonsa välissä BTO julkaisi ainoan pitkäsoitoilta löytymättömän singlensä Down to the Line. Se julkaistiin tosin Head On- albumin myöhäisemmillä cd-versioilla ja yhtyeen useammilla kokoelma-albumeilla. Head On jäi BTO:n viimeiseksi top 40:ään nousseeksi albumiksi. Se saavutti sijan 23. alkuvuodesta 1976. Yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Best of B.T.O (So Far) julkaistiin samana vuonna. Se sisälsi näytteitä kaikilta yhtyeen tuohonastisilta viideltä albumilta ja saavutti ilmestymisaikanaan sijan 19. Sittemmin kyseisestä kokoelmasta on muodostunut yhtyeen myydyin albumi ja se on saavuttanut tuplaplatinaa. Singlenä pitkäsoitolta julkaistu Gimme Your Money Please menestyi niin ikään hyvin ja piti BTO:n radioaalloilla niin A&M, kuin FM-asemilla. Helmikuussa 1977 ilmestynyt BTO:n kuudes pitkäsoitto Freeways jäi yhtyeen legendaarisen kokoonpanon viimeiseksi. Randy Bachman oli tyytymätön No Fragilea seuranneiden albumien samankaltaisuuteen ja halusi uudistaa yhtyeen soundia. Vuosia myöhemmin hän on todennut yhtyeen muiden jäsenten olleen oikeassa todetessaan hänen olleen tuolloin väärässä. BTO:n olisi pitänyt tuolloin pitää puolen vuoden tauko ja palata uusien ideoiden kera. Randy jätti yhtyeen Freewaysin jälkeen ja alkoi työskennellä sooloprojektinsa parissa. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin April Winessa soittanut basisti Jim Clench. Turner siirtyi rytmikitaristiksi ja Thorntonista tuli yhtyeen pääasiallinen soolokitaristi. Clench ja Turner jakoivat lauluosuudet. Vaikka Robbie Bachman oli mukana yhtyeessä, se käytti täst edes nimeä BTO, sillä Randylla oli soolourallaan oikeudet Bachman-nimeen. Vuonna 1978 yhtye julkaisi albumin Street Action, jolta ei poimittu singlehittejä, eikä albumi itsessäänkään muodostunut suureksi menestykseksi. Sen seuraaja, maaliskuussa 1979 ilmestynyt Rock N' Roll Nights koki saman kohtalon. Kyseisellä albumilla yhtye hyödynsi tavanomaisesta poiketen ulkopuolista kirjoitusapua erityisesti kanadalaisyhtye Prismin Jim Vallancelta, joka osallistui myös Rock N' Roll Nightsin tuottamiseen. Sitä vastoin albumilta poimittu Turnerin käsialaa ollut single Heartaches nousi Kanadassa top 40:ään ja saavutti Billboardin listalla sijan 60. Yhdysvalloissa kyseessä oli BTO:n ensimmäinen singlemenestys kolmeen vuoteen. BTO esitti kyseisen kappaleen American Bandstandissa Vallancen vieraillessa pianistina,samoin albumin toisen singlebiisin Jamaica. Vallance saavutti myöhemmin menestystä Bryan Adamsin kanssa. Rock N' Roll Nightsin kappaleista Adams osallistui kappaleen Wastin' Time kirjoittamiseen.
BTO hajosi loppuvuodesta 1979 tehtyään Rock N' Roll Nighsia promonneen kiertueen. Randy Bachman julkaisi vuonna 1978 sooloalbuminsa Survivor ja perusti sitten yhtyeen Ironhorse, joka julkaisi kaksi pitkäsoittoa; nimikkoalbuminsa ja kakkoslevyn Everything is Grey. Niistä ensimmäisellä Randy ja Tom Sparks jakoivat lauluosuudet, mutta jälkimmäisellä, vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla solistina kuultiin Frank Ludvigia. Vuonna 1981 Iron Horsen uudellen muodostettu versio Union julkaisi albumin On Strike. Unionissa vaikutti Randy Bachmanin rinnalla myös Fred Turner. BTO palasi vuonna 1983 kokoonpanolla, jossa olivat mukana Randy jaTim Bachman, Fred Turner ja Guess Whon rumpali Garry Petersson. Robbie Bachman ei osallistunut reunioniin bisneksiä koskeneiden erimielisyyksien vuoksi. Syyskuussa 1984 ilmestynyt ja konstailemattomasti BTO:ksi nimetty albumi julkaistiin Charlie Fachin uudella yhtiöllä Compleat. Rumputeknikko Billy Chapman vastasi keikoilla kosketinsoittimista. Albumin kappaleista For the Weekend julkaistiin singlenä musiikkivideon kera. Se saavutti Yhdysvalloissa sijan 83. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen singlehitti viiteen vuoteen ja samalla se jäi BTO:n viimeiseksi. Vuonna 1986 yhtye julkaisi edellisen vuoden kiertueeltaan konserttitaltioinnin Live! Live! Live!, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Bad News Travel Fast ja Fragile Man. Niistä jälkimmäinen on itse asiassa studioäänitys. Bad News Travel Fastin studioversio julkaistiin elokuvan Body Slam soundtrackilla. Randysta, Timista ja Garry Peterssonista koostunut yhtyeen triokokoonpano lämmitteli Van Halenia yhtyeen 5150-albumin tiimoilta tekemällä kiertueella. Peterssonin loukkaannuttua Chapman oli rumpalina loppuosalla kiertuetta. Van Halen-kiertueen päätyttyä Tim jatkoi BTO:n nimellä. Randy Bachman julkaisi vuonna 1993 sooloalbumin Any Road. Rumpalina sillä kuultiin Randyn yhtyeeseen liittynyttä Billy Chapmania. Vuonna 1988 No Fragilen aikainen yhtyeen kokoonpano palasi keikkalavoille ja äänitti tuntemattomaksi jääneen määrän materiaalia. Siitä julkaistiin ainoastaan Wully Bullyn coverversio elokuvan American Boyfriends soundtrackilla. Loppuvuodesta 1991 Randy jätti Bachman Turner Overdriven jälleen. Omien sanojensa mukaan hänen täytyi työskennellä toisessa projektissa, mutta muiden mielestä Randy jätti yhtyeen. Randy Bachmanin paikan otti Randy Murray. Hän oli aikaisemmin vuosina 1987-88 vaikuttanut Tim Bachmanin luotsaamissa BTO:n kiertuekokoonpanoissa. Robbie Bachmanin, Fred Turnerin, Blair Thortonin ja Murrayn muodostama BTO:n kokoonpano oli kaikkein pitkäikäisin, sillä se konsertoi loppuvuodesta 1991 joulukuuhun 2004. Vuonna 1996 yhtyeeltä julkaistiin Trial by Fire:Greatest and Latest, joka on yhtyeen viimeinen uutta materiaalia sisältävä albumi. Vuoteen 2005 ajoittuneen yhtyeen hajoamisen jälkeen useat yhtyeen albumeista julkaistiin uudelleen. Ensiksi ilmestyi Freeways vuonna 2005, Bachman-Turner-Overdrive II seuraavana vuonna ja Four Wheel Drive vuonna 2008. Brave Beltin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin samalla cd:llä 17. maaliskuuta 2009. Tammikuussa 2009 Tim Bachman soitti samalla stagella Randy Bachmanin kanssa ensi kertaa sitten vuoden 2003. Randy isännöi menestyksekästä radio-ohjelmaa Randy's Vinyl Tap ja hän siirtyi myös tv:n puolelle ohjelmassa Road to Guitar. Kesällä 2009 hän oli kiertueella Burton Cummingsin kanssa ja kiersi elo-syyskuussa Yhdysvalloissa ja Kanadassa Randy Bachman Bandinsa kanssa. Randy Murray keikkailee edelleen ajoittain Vancouverin alueella. Hän on Fred Turnerin tavoin toinen BTO-kokoonpanon aikainen soittaja, joka on jatkanut keikkailua kyseisen yhtyeen tammikuuhun 2005 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Rob ja Murray ovat ilmaisseet, etteivät halua enää soittaa BTO:n riveissä. Kahdeksas joulukuuta 2009 Bachman ja Turner ilmoittivat Winnipegissa Bachman-Turnerin paluusta. Seuraavaan vuoteen ajoittuneesta kiertueesta ja uudesta albumista informoitiin kaksikon uudella kotisivulla. Bachman & Turnerin yhtyeessä soittivat Randyn yhtyeessä vaikuttaneet Marc LaFrance, Mick Dalla-Vee ja Brent Howard. Yhtyeen ensimmäisiin keikkoihin lukeutuivat esiintymiset Sweden Rockissa kesäkuussa 2010 ja Lontoon High Voltage -festivaaleilla heinäkuussa. Yhtyeen nimikkoalbumi julkaistiin Yhdysvalloissa seitsemäs ja Euroopassa 20. syyskuuta 2010. Kyseisen vuoden marraskuussa yhtye esiintyi New Yorkin Roseland Ballroomissa osana Yhdysvaltain-kiertuettaan. Konsertista julkaistiin sekä tuplacd Live at the Roseland Ballroom että dvd. Vuonna 2013 BTO:lta julkaistiin 26 kappaleesta koostunut tuplacd Bachman-Turner-Overdrive:40:th Anniversary. Vaikka suuri osa sen kappaleista edustaa tuttua klassikkotuotantoa, mukana on myös neljä ennen julkaisematotnta kappaletta. Kakkoscd:llä kuullaan kahdeksan näytettä pitkään loppuun myydyltä vuoden 1976 livelevyltä B.T.O. Live-Japan Tour. Brave Beltin ohjelmistosta mukana on kappale Never Comin' Home. Kymmenes maaliskuuta 2018 Randy Bachman ilmoitti Fred Turnerin lopettavan keikkailun. Monille musiikkidiggareille BTO vaikutti osaltaan ratkaisevasti kitararockin uuteen nousuun aikana, jolloin listoja hallitsi soft ja radioaaltoja glam- sekä progressiivinen rock.
Joulukuussa 1973 ilmestynyt BTO II oli jo suuri menestys. Seuraavana vuonna se nousi Billboardin listalla neljänneksi ja yhtyeen kotimaassa kuudenneksi. Albumi sisälsi myös kaksi suurta singlemenestystä; Let It Ride ja Takin' Care of Business. Kappaleista jälkimmäinen Randylla oli ollut olemassa jo The Guess Whon aikoina nimellä White Collar Worker, mutta sitä ei koettu tyylillisesti sopivaksi The Guess Wholle. Päivää ennen sovittua keikkaa Randy kuuli dj Darryl Burlinghamin käyttävän sanontaa takin' care of business ja päätti hyödyntää sitä White Collar Workerin sijaan. Tim Bachman jätti yhtyeen alkuvuodesta 1974. Hänen paikkansa otti aikaisemmin vancouverilaisessa ja MCA Recordsille yhden albumin levyttäneessä yhtyeessä Crosstown Bus vaikuttanut Blair Thornton. Kyseisen kokoonpanon esikoisalbumi, vuonna 1974 ilmestynyt No Fragile säilyy kahdeksan miljoonan kappaleen myynnillään BTO:n suurimpana menestysalbumina kokoelmalevyjä lukuun ottamatta. Se nousi listakärkeen sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa albumilta poimitun singlen You Ain't Seen Nothing Yet tavoin. AOR-radioissa albumin raidoista huomattavaa rotaatiota saavutti Roll on Down the Highway. Sen seuraaja Four Wheel Drive nauhoitettiin toukokuussa 1975. Vaikka albumin singlepoiminta Hey You saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 21., nousi se Kanadan RPM-listan kärkeen. Itse pitkäsoitto sijoittui viiden suosituimman joukkoon sekä Yhdysvalloissa että Kanadassa. Four Wheel Driven julkaisua seurasi menestyksekäs kiertue Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Sillä BTO:tä lämmitteli niin ikään Mercury Recordsin artisteihin lukeutunut Thin Lizzy. Randy Bachmanin mukaan Lizzyn oli alun perin tarkoitus soittaa BTO:n lämmittelijänä ainoastaan Britanniassa, mutta levy-yhtiön kehotuksesta Phil Lynott ja kumppanit hoitivat lämmittely-esiintyjän tehtävät myös muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yhteinen kiertue kesti näin ollen seitsemästä kahdeksaan kuukautta. Loppuvuodesta 1975 ilmestyi BTO:n seuraava albumi Head On. Se sisälsi seuraavana vuonna top 40:ään nousseen singlen Take It Like A Man, jolla pianistina vieraili Little Richard. Albumin huippuhetkiin lukeutuu myös Randy Bachmanin jazzahtava sävellys Lookin' Out for #1, joka saavutti huomattavaa soittoa erityyppisillä radioasemilla, myös sellaisilla, joiden soittolistoilla BTO ei yleensä ollut. Kahden viimeisimmän pitkäsoittonsa välissä BTO julkaisi ainoan pitkäsoitoilta löytymättömän singlensä Down to the Line. Se julkaistiin tosin Head On- albumin myöhäisemmillä cd-versioilla ja yhtyeen useammilla kokoelma-albumeilla. Head On jäi BTO:n viimeiseksi top 40:ään nousseeksi albumiksi. Se saavutti sijan 23. alkuvuodesta 1976. Yhtyeen ensimmäinen kokoelma-albumi Best of B.T.O (So Far) julkaistiin samana vuonna. Se sisälsi näytteitä kaikilta yhtyeen tuohonastisilta viideltä albumilta ja saavutti ilmestymisaikanaan sijan 19. Sittemmin kyseisestä kokoelmasta on muodostunut yhtyeen myydyin albumi ja se on saavuttanut tuplaplatinaa. Singlenä pitkäsoitolta julkaistu Gimme Your Money Please menestyi niin ikään hyvin ja piti BTO:n radioaalloilla niin A&M, kuin FM-asemilla. Helmikuussa 1977 ilmestynyt BTO:n kuudes pitkäsoitto Freeways jäi yhtyeen legendaarisen kokoonpanon viimeiseksi. Randy Bachman oli tyytymätön No Fragilea seuranneiden albumien samankaltaisuuteen ja halusi uudistaa yhtyeen soundia. Vuosia myöhemmin hän on todennut yhtyeen muiden jäsenten olleen oikeassa todetessaan hänen olleen tuolloin väärässä. BTO:n olisi pitänyt tuolloin pitää puolen vuoden tauko ja palata uusien ideoiden kera. Randy jätti yhtyeen Freewaysin jälkeen ja alkoi työskennellä sooloprojektinsa parissa. Hänen paikkansa yhtyeessä otti aikaisemmin April Winessa soittanut basisti Jim Clench. Turner siirtyi rytmikitaristiksi ja Thorntonista tuli yhtyeen pääasiallinen soolokitaristi. Clench ja Turner jakoivat lauluosuudet. Vaikka Robbie Bachman oli mukana yhtyeessä, se käytti täst edes nimeä BTO, sillä Randylla oli soolourallaan oikeudet Bachman-nimeen. Vuonna 1978 yhtye julkaisi albumin Street Action, jolta ei poimittu singlehittejä, eikä albumi itsessäänkään muodostunut suureksi menestykseksi. Sen seuraaja, maaliskuussa 1979 ilmestynyt Rock N' Roll Nights koki saman kohtalon. Kyseisellä albumilla yhtye hyödynsi tavanomaisesta poiketen ulkopuolista kirjoitusapua erityisesti kanadalaisyhtye Prismin Jim Vallancelta, joka osallistui myös Rock N' Roll Nightsin tuottamiseen. Sitä vastoin albumilta poimittu Turnerin käsialaa ollut single Heartaches nousi Kanadassa top 40:ään ja saavutti Billboardin listalla sijan 60. Yhdysvalloissa kyseessä oli BTO:n ensimmäinen singlemenestys kolmeen vuoteen. BTO esitti kyseisen kappaleen American Bandstandissa Vallancen vieraillessa pianistina,samoin albumin toisen singlebiisin Jamaica. Vallance saavutti myöhemmin menestystä Bryan Adamsin kanssa. Rock N' Roll Nightsin kappaleista Adams osallistui kappaleen Wastin' Time kirjoittamiseen.
BTO hajosi loppuvuodesta 1979 tehtyään Rock N' Roll Nighsia promonneen kiertueen. Randy Bachman julkaisi vuonna 1978 sooloalbuminsa Survivor ja perusti sitten yhtyeen Ironhorse, joka julkaisi kaksi pitkäsoittoa; nimikkoalbuminsa ja kakkoslevyn Everything is Grey. Niistä ensimmäisellä Randy ja Tom Sparks jakoivat lauluosuudet, mutta jälkimmäisellä, vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla solistina kuultiin Frank Ludvigia. Vuonna 1981 Iron Horsen uudellen muodostettu versio Union julkaisi albumin On Strike. Unionissa vaikutti Randy Bachmanin rinnalla myös Fred Turner. BTO palasi vuonna 1983 kokoonpanolla, jossa olivat mukana Randy jaTim Bachman, Fred Turner ja Guess Whon rumpali Garry Petersson. Robbie Bachman ei osallistunut reunioniin bisneksiä koskeneiden erimielisyyksien vuoksi. Syyskuussa 1984 ilmestynyt ja konstailemattomasti BTO:ksi nimetty albumi julkaistiin Charlie Fachin uudella yhtiöllä Compleat. Rumputeknikko Billy Chapman vastasi keikoilla kosketinsoittimista. Albumin kappaleista For the Weekend julkaistiin singlenä musiikkivideon kera. Se saavutti Yhdysvalloissa sijan 83. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen singlehitti viiteen vuoteen ja samalla se jäi BTO:n viimeiseksi. Vuonna 1986 yhtye julkaisi edellisen vuoden kiertueeltaan konserttitaltioinnin Live! Live! Live!, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta; Bad News Travel Fast ja Fragile Man. Niistä jälkimmäinen on itse asiassa studioäänitys. Bad News Travel Fastin studioversio julkaistiin elokuvan Body Slam soundtrackilla. Randysta, Timista ja Garry Peterssonista koostunut yhtyeen triokokoonpano lämmitteli Van Halenia yhtyeen 5150-albumin tiimoilta tekemällä kiertueella. Peterssonin loukkaannuttua Chapman oli rumpalina loppuosalla kiertuetta. Van Halen-kiertueen päätyttyä Tim jatkoi BTO:n nimellä. Randy Bachman julkaisi vuonna 1993 sooloalbumin Any Road. Rumpalina sillä kuultiin Randyn yhtyeeseen liittynyttä Billy Chapmania. Vuonna 1988 No Fragilen aikainen yhtyeen kokoonpano palasi keikkalavoille ja äänitti tuntemattomaksi jääneen määrän materiaalia. Siitä julkaistiin ainoastaan Wully Bullyn coverversio elokuvan American Boyfriends soundtrackilla. Loppuvuodesta 1991 Randy jätti Bachman Turner Overdriven jälleen. Omien sanojensa mukaan hänen täytyi työskennellä toisessa projektissa, mutta muiden mielestä Randy jätti yhtyeen. Randy Bachmanin paikan otti Randy Murray. Hän oli aikaisemmin vuosina 1987-88 vaikuttanut Tim Bachmanin luotsaamissa BTO:n kiertuekokoonpanoissa. Robbie Bachmanin, Fred Turnerin, Blair Thortonin ja Murrayn muodostama BTO:n kokoonpano oli kaikkein pitkäikäisin, sillä se konsertoi loppuvuodesta 1991 joulukuuhun 2004. Vuonna 1996 yhtyeeltä julkaistiin Trial by Fire:Greatest and Latest, joka on yhtyeen viimeinen uutta materiaalia sisältävä albumi. Vuoteen 2005 ajoittuneen yhtyeen hajoamisen jälkeen useat yhtyeen albumeista julkaistiin uudelleen. Ensiksi ilmestyi Freeways vuonna 2005, Bachman-Turner-Overdrive II seuraavana vuonna ja Four Wheel Drive vuonna 2008. Brave Beltin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin samalla cd:llä 17. maaliskuuta 2009. Tammikuussa 2009 Tim Bachman soitti samalla stagella Randy Bachmanin kanssa ensi kertaa sitten vuoden 2003. Randy isännöi menestyksekästä radio-ohjelmaa Randy's Vinyl Tap ja hän siirtyi myös tv:n puolelle ohjelmassa Road to Guitar. Kesällä 2009 hän oli kiertueella Burton Cummingsin kanssa ja kiersi elo-syyskuussa Yhdysvalloissa ja Kanadassa Randy Bachman Bandinsa kanssa. Randy Murray keikkailee edelleen ajoittain Vancouverin alueella. Hän on Fred Turnerin tavoin toinen BTO-kokoonpanon aikainen soittaja, joka on jatkanut keikkailua kyseisen yhtyeen tammikuuhun 2005 ajoittuneen hajoamisen jälkeen. Rob ja Murray ovat ilmaisseet, etteivät halua enää soittaa BTO:n riveissä. Kahdeksas joulukuuta 2009 Bachman ja Turner ilmoittivat Winnipegissa Bachman-Turnerin paluusta. Seuraavaan vuoteen ajoittuneesta kiertueesta ja uudesta albumista informoitiin kaksikon uudella kotisivulla. Bachman & Turnerin yhtyeessä soittivat Randyn yhtyeessä vaikuttaneet Marc LaFrance, Mick Dalla-Vee ja Brent Howard. Yhtyeen ensimmäisiin keikkoihin lukeutuivat esiintymiset Sweden Rockissa kesäkuussa 2010 ja Lontoon High Voltage -festivaaleilla heinäkuussa. Yhtyeen nimikkoalbumi julkaistiin Yhdysvalloissa seitsemäs ja Euroopassa 20. syyskuuta 2010. Kyseisen vuoden marraskuussa yhtye esiintyi New Yorkin Roseland Ballroomissa osana Yhdysvaltain-kiertuettaan. Konsertista julkaistiin sekä tuplacd Live at the Roseland Ballroom että dvd. Vuonna 2013 BTO:lta julkaistiin 26 kappaleesta koostunut tuplacd Bachman-Turner-Overdrive:40:th Anniversary. Vaikka suuri osa sen kappaleista edustaa tuttua klassikkotuotantoa, mukana on myös neljä ennen julkaisematotnta kappaletta. Kakkoscd:llä kuullaan kahdeksan näytettä pitkään loppuun myydyltä vuoden 1976 livelevyltä B.T.O. Live-Japan Tour. Brave Beltin ohjelmistosta mukana on kappale Never Comin' Home. Kymmenes maaliskuuta 2018 Randy Bachman ilmoitti Fred Turnerin lopettavan keikkailun. Monille musiikkidiggareille BTO vaikutti osaltaan ratkaisevasti kitararockin uuteen nousuun aikana, jolloin listoja hallitsi soft ja radioaaltoja glam- sekä progressiivinen rock.
sunnuntai 23. syyskuuta 2018
Maanantain mainio:Brucen vuoden 1978 merkkialbumi
Bruce Springsteen:Darkness on the Edge of Town
Kesäkuussa 1978 ilmestynyt Darkness on the Edge of Town on Bruce Springsteenin neljäs studioalbumi, joka katkaisi artistin kolmen vuoden levytystauon sitä edeltäneen ja rockin historian parhaimmistoon tunnustetun albumin Born to Run jälkeen. Darkness on the Edge of Town saavutti varsin myönteiset arvostelut ja pysytteli listoilla 97 viikon ajan. Kuitenkaan pitkäsoitolta ei poimittu suuria singlemenestyksiä. Prove It All Night saavutti sentään sijan 33. ja sen seuraaja Badlands missasi vaivaisesti top 40:än. Darknessin äänityssessioissa Springsteen kirjoitti kymmenittäin kappaleita, joista osasta tuli hittejä muille artisteille ja yhtyeille. Tunnetuin esimerkki on Patti Smithin Because the Night, Robert Gordon ja The Pointer Sisters popularisoivat Firen ja Gary US Bonds levytti This Little Girlin. Southside Johnny & The Asbury Jukes levytti useita kyseisten sessioiden kappaleista ja kolme niistä päätyi mainitun yhtyeen niin ikään vuonna 1978 ilmestyneelle albumille Hearts of Stone. Albuminsa teeman säilyttääkseen Springsteen jätti tietoisesti pois useita kappaleita. Niistä muutamat, kuten Independence Day, The Ties That Bind, Point Blank ja Sherry Darling päätyivät Darkness on the Edge of Townin seuraajalle, vuonna 1980 ilmestyneelle tupla-albumille The River ja vastaavasti muutamat muut Springsteenin harvinaisuuskokoelmille Tracks, 18 Tracks sekä The Promise. Darkness on the Edge of Town valittiin New Musical Expressissä vuoden 1978 parhaaksi albumiksi. Kehuja saivat osakseen niin albumin kypsät tekstit kuin Springsteenin kitarointi. Pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuvat lisäksi kappaleet Adam Raised A Cain, Racing in the Street, The Promised Land sekä albumin nimikappale. Monista kyseisistä biiseistä on muodostunut myös standardeja Springsteenin keikkaohjelmistoon. Syyskuussa 2010 Toronton kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla esitettiin Darkness on the Edge of Townin työstämistä kuvannut dokumenttielokuva.
Kesäkuussa 1978 ilmestynyt Darkness on the Edge of Town on Bruce Springsteenin neljäs studioalbumi, joka katkaisi artistin kolmen vuoden levytystauon sitä edeltäneen ja rockin historian parhaimmistoon tunnustetun albumin Born to Run jälkeen. Darkness on the Edge of Town saavutti varsin myönteiset arvostelut ja pysytteli listoilla 97 viikon ajan. Kuitenkaan pitkäsoitolta ei poimittu suuria singlemenestyksiä. Prove It All Night saavutti sentään sijan 33. ja sen seuraaja Badlands missasi vaivaisesti top 40:än. Darknessin äänityssessioissa Springsteen kirjoitti kymmenittäin kappaleita, joista osasta tuli hittejä muille artisteille ja yhtyeille. Tunnetuin esimerkki on Patti Smithin Because the Night, Robert Gordon ja The Pointer Sisters popularisoivat Firen ja Gary US Bonds levytti This Little Girlin. Southside Johnny & The Asbury Jukes levytti useita kyseisten sessioiden kappaleista ja kolme niistä päätyi mainitun yhtyeen niin ikään vuonna 1978 ilmestyneelle albumille Hearts of Stone. Albuminsa teeman säilyttääkseen Springsteen jätti tietoisesti pois useita kappaleita. Niistä muutamat, kuten Independence Day, The Ties That Bind, Point Blank ja Sherry Darling päätyivät Darkness on the Edge of Townin seuraajalle, vuonna 1980 ilmestyneelle tupla-albumille The River ja vastaavasti muutamat muut Springsteenin harvinaisuuskokoelmille Tracks, 18 Tracks sekä The Promise. Darkness on the Edge of Town valittiin New Musical Expressissä vuoden 1978 parhaaksi albumiksi. Kehuja saivat osakseen niin albumin kypsät tekstit kuin Springsteenin kitarointi. Pitkäsoiton avaintuotantoon lukeutuvat lisäksi kappaleet Adam Raised A Cain, Racing in the Street, The Promised Land sekä albumin nimikappale. Monista kyseisistä biiseistä on muodostunut myös standardeja Springsteenin keikkaohjelmistoon. Syyskuussa 2010 Toronton kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla esitettiin Darkness on the Edge of Townin työstämistä kuvannut dokumenttielokuva.
lauantai 22. syyskuuta 2018
Sunnuntain extra:Whitesnaken vuonna 1978 ilmestynyt esikoisalbumi
Whitesnake:Trouble
Lokakuussa 1978 ilmestynyt Trouble on solisti David Coverdalen luotsaaman Whitesnaken ensimmäinen virallinen täyspitkä albumi. Sitä oli yhtyeen diskografiassa edeltänyt neljästä kappaleesta koostunut ep Snakebite, jota täydennettiin myöhemmin neljällä David Coverdalen esikoissooloalbumilta White Snake poimitulla raidalla ja näin saatiin kootuksi Euroopassa julkaistu albumi, jota oli saatavilla importina myös Yhdysvalloissa. Trouble saavutti Britannian albumilistalla sijan 50. Se nauhoitettiin Central Recordings -studiossa Lontoossa Martin Birchin tuottamana. Pitkäsoiton äänittämiseen ja miksaamiseen kului kymmenen päivää. Whitesnaken kokoonpanoon kuuluivat jo tuossa vaiheessa kitaristit Bernie Marsden ja Micky Moody sekä basisti Neil Murray. Rumpalina vaikutti tuolloin Dave Dowle ja Coverdalen tavoin aikaisemmin Deep Purplen miehistöön kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord oli korvannut Pete Soleyn. Lord ei tosin ehtinyt osallistua Troublen varsinaisiin äänityksiin, ja niinpä hänen osuutensa dubattiinkin myöhemmin. Tyylillisesti Whitesnake haki Troublella vielä musiikillista syvintä olemustaan. Mukana on bluesahtavaa hardrockia, jopa metallia lähestyvää musiikillista ilmaisua, Beatles-cover Daytripper ja yksi Marsdenin vokalisoima, ei albumin parhaimmistoon lukeutuva raita. Take Me with You potkaisee pitkäsoiton iskevästi liikkeelle. Kappale on säilynyt pitkään Whitesnaken keikkaohjelmistossa ja Coverdale on nimennyt sen lukeutuvaksi suosikkikappaleisiinsa. Love to Keep You Warm on niin ikään tuhti rockraita, joka voisi tyylillisesti verrata esimerkiksi Bad Companyn tuotantoon. Veikeän kertosäkeen sisältävä Lie Down säilyi jonkin aikaa keikkasuosikkina. Nighthawk muistuttaa tyylillisesti Come Taste the Bandin aikaisesta Deep Purplesta. The Time is Right for Love hyödyntää tuplakitarointia ja popvaikutteissaan kappale julkaistiin myös singlenä, mutta ilman mainittavampaa menestystä. Mistreatedista muistuttava albumin nimikappale Trouble lienee Whitesnaken debyyttialbumin huippuhetki ja Belgian Tom's Hat-Trick nopeatempoinen instrumentaalikappale. Bernie Marsdenin vokalisoima Free Flight ei lukeudu albumin parhaimmistoon, mutta Don't Mess with Me päättää sen vakuutavaan hardrockpaahtoon. Vaikka Whitesnake ylsi esikoisalbumiaan laadukkaampiin suorituksiin muutamilla seuraavilla pitkäsoitoillaan, voi Trouble kutsua jo varsin päteväksi pelinavaukseksi.
Lokakuussa 1978 ilmestynyt Trouble on solisti David Coverdalen luotsaaman Whitesnaken ensimmäinen virallinen täyspitkä albumi. Sitä oli yhtyeen diskografiassa edeltänyt neljästä kappaleesta koostunut ep Snakebite, jota täydennettiin myöhemmin neljällä David Coverdalen esikoissooloalbumilta White Snake poimitulla raidalla ja näin saatiin kootuksi Euroopassa julkaistu albumi, jota oli saatavilla importina myös Yhdysvalloissa. Trouble saavutti Britannian albumilistalla sijan 50. Se nauhoitettiin Central Recordings -studiossa Lontoossa Martin Birchin tuottamana. Pitkäsoiton äänittämiseen ja miksaamiseen kului kymmenen päivää. Whitesnaken kokoonpanoon kuuluivat jo tuossa vaiheessa kitaristit Bernie Marsden ja Micky Moody sekä basisti Neil Murray. Rumpalina vaikutti tuolloin Dave Dowle ja Coverdalen tavoin aikaisemmin Deep Purplen miehistöön kuulunut kosketinsoittaja Jon Lord oli korvannut Pete Soleyn. Lord ei tosin ehtinyt osallistua Troublen varsinaisiin äänityksiin, ja niinpä hänen osuutensa dubattiinkin myöhemmin. Tyylillisesti Whitesnake haki Troublella vielä musiikillista syvintä olemustaan. Mukana on bluesahtavaa hardrockia, jopa metallia lähestyvää musiikillista ilmaisua, Beatles-cover Daytripper ja yksi Marsdenin vokalisoima, ei albumin parhaimmistoon lukeutuva raita. Take Me with You potkaisee pitkäsoiton iskevästi liikkeelle. Kappale on säilynyt pitkään Whitesnaken keikkaohjelmistossa ja Coverdale on nimennyt sen lukeutuvaksi suosikkikappaleisiinsa. Love to Keep You Warm on niin ikään tuhti rockraita, joka voisi tyylillisesti verrata esimerkiksi Bad Companyn tuotantoon. Veikeän kertosäkeen sisältävä Lie Down säilyi jonkin aikaa keikkasuosikkina. Nighthawk muistuttaa tyylillisesti Come Taste the Bandin aikaisesta Deep Purplesta. The Time is Right for Love hyödyntää tuplakitarointia ja popvaikutteissaan kappale julkaistiin myös singlenä, mutta ilman mainittavampaa menestystä. Mistreatedista muistuttava albumin nimikappale Trouble lienee Whitesnaken debyyttialbumin huippuhetki ja Belgian Tom's Hat-Trick nopeatempoinen instrumentaalikappale. Bernie Marsdenin vokalisoima Free Flight ei lukeudu albumin parhaimmistoon, mutta Don't Mess with Me päättää sen vakuutavaan hardrockpaahtoon. Vaikka Whitesnake ylsi esikoisalbumiaan laadukkaampiin suorituksiin muutamilla seuraavilla pitkäsoitoillaan, voi Trouble kutsua jo varsin päteväksi pelinavaukseksi.
perjantai 21. syyskuuta 2018
Lauantain pitkä:Naisrockin klassikon luotsaaman yhtyeen tuorein albumi
Joan Jett & The Blackhearts:Unvarnished
Syyskuun lopussa 2013 ilmestynyt Unvarnished on Joan Jett & The Blackheartsin toistaiseksi tuorein ja järjestyksessään 12. pitkäsoitto, jonka raidoilla yhtye jatkaa onnistuneesti samalla tyylillä, jonka parissa se on operoinut mainiosti viimeisimmän reilun 30 vuoden ajan. Albumin avauskappale, yhdessä Dave Grohlin kanssa kirjoitettu Any Weather on iskevä voimapoppaus, jossa olisi tarttuvuudessaan ollut ainesta isoksikin hitiksi. Unvarnishedin tiukimpia sivalluksia edustavat glamrocktyyliin kallistuvat TMI ja Reality Mentality. Kappaleista ensin mainittu vastustaa tekstissään liiallista sosiaalista mediaa ja jälkimmäinen tositv:tä. Make It Back ja Soulmates to Strangers edustavat tyylitajuisessa melodisuudessaan albumin hienoisesti popvaikutteisempaa tuotantoa. Raskaamman riffin sisältävä Fragile varoittaa tekstissään ottamasta ihmisiä ja rakkautta itsestäänselvyytenä. Myös Different sisältää lyriikoissaan puhdasta asiaa ja kappaleella on hienoisesti monotonisen riffinsä vastapainoksi tarjottavanaan liki pitäen nerokas kitarabreikki. Bad As We Can Be kallistuu punkrockin suuntaan esimerkiksi The Ramonesin hengessä. Muilta osin reipasotteinen albumi päättyy sielukkaaseen slovaripalaan Everybody Needs a Hero, jonka instrumentaatiota rikastavat harvinaislaatuisesti jopa jouset. Unvarnishedin ainoa pieni miinus on pitkäsoiton suhteellisen lyhyt, vain reilun 35 minuutin mittainen kesto. Albumin Japanin-painos tosin sisältää viisi bonusraitaa, niiden joukossa tuoreisiin studioäänitteisiin lukeutuneet kappaleet I Know What I Know sekä Seriously. Keikkayhtyeenä The Blackhearts Joan Jett keulillaan on edelleen mainiossa kuosissa ja bändin keikkasetit tarjoavat ajallisesti tyylisuuntansa klassikoita 80-luvun alusta muutamiin Unvarnishedilta löytyviin kappalevalintoihin.
Syyskuun lopussa 2013 ilmestynyt Unvarnished on Joan Jett & The Blackheartsin toistaiseksi tuorein ja järjestyksessään 12. pitkäsoitto, jonka raidoilla yhtye jatkaa onnistuneesti samalla tyylillä, jonka parissa se on operoinut mainiosti viimeisimmän reilun 30 vuoden ajan. Albumin avauskappale, yhdessä Dave Grohlin kanssa kirjoitettu Any Weather on iskevä voimapoppaus, jossa olisi tarttuvuudessaan ollut ainesta isoksikin hitiksi. Unvarnishedin tiukimpia sivalluksia edustavat glamrocktyyliin kallistuvat TMI ja Reality Mentality. Kappaleista ensin mainittu vastustaa tekstissään liiallista sosiaalista mediaa ja jälkimmäinen tositv:tä. Make It Back ja Soulmates to Strangers edustavat tyylitajuisessa melodisuudessaan albumin hienoisesti popvaikutteisempaa tuotantoa. Raskaamman riffin sisältävä Fragile varoittaa tekstissään ottamasta ihmisiä ja rakkautta itsestäänselvyytenä. Myös Different sisältää lyriikoissaan puhdasta asiaa ja kappaleella on hienoisesti monotonisen riffinsä vastapainoksi tarjottavanaan liki pitäen nerokas kitarabreikki. Bad As We Can Be kallistuu punkrockin suuntaan esimerkiksi The Ramonesin hengessä. Muilta osin reipasotteinen albumi päättyy sielukkaaseen slovaripalaan Everybody Needs a Hero, jonka instrumentaatiota rikastavat harvinaislaatuisesti jopa jouset. Unvarnishedin ainoa pieni miinus on pitkäsoiton suhteellisen lyhyt, vain reilun 35 minuutin mittainen kesto. Albumin Japanin-painos tosin sisältää viisi bonusraitaa, niiden joukossa tuoreisiin studioäänitteisiin lukeutuneet kappaleet I Know What I Know sekä Seriously. Keikkayhtyeenä The Blackhearts Joan Jett keulillaan on edelleen mainiossa kuosissa ja bändin keikkasetit tarjoavat ajallisesti tyylisuuntansa klassikoita 80-luvun alusta muutamiin Unvarnishedilta löytyviin kappalevalintoihin.
torstai 20. syyskuuta 2018
Perjantain pohjat:Keskeisen funkmetalyhtyeen debyyttialbumi
Extreme:Extreme
Maaliskuun puolivälissä 1989
ilmestynyt Extreme on samannimisen Bostonista kotoisin olleen
funk-metal-yhtyeen esikoisalbumi. Koska se ilmestyi suhteellisen ison
levy-yhtiön, eli A&M:n julkaisemana, albumin myyntilukuja, noin 300 000
kappaletta, voi pitää onnistuneena saavutuksena. Singleformaatissa
Extremen esikoiselta julkaistiin jopa neljä kappaletta; Little Girls,
Kid Ego, Mutha (Don't Wanna Go to School Today) sekä Play with Me.
Kappaleista viimeksi mainittu ilmestyi tosin ainoastaan radiosoittoa
varten. Suhteellisen lupaavasta alustaan huolimatta Extremestä tuli suuri
nimi vasta kakkospitkäsoittonsa Pornograffiti julkaisun myötä.
Musiikillisesti Extremen esikoinen koostui tarttuvista kitarariffeistä,
funkhenkisestä ajoituksesta ja nopeista sooloista. Kitaristi Nuno
Bittencourtin tekninen taituruus pääsi täyteen kukoistukseensa tosin
vasta Extremen kakkosalbumilla. Watching, Waitingin ja Rock a Bye Byen
kaltaisissa Extemen esikoispitkäsoiton kappaleissa on kolmiosaisia
harmonioita ja Bittencourtin hitaampia, melodiaan painottuvia sooloja
etenkin Queenin innoittamana. Myöhemmin Extreme onkin maininnut kyseisen yhtyeen
erääksi keskeisimmistä vaikuttajistaan. Tekstiensä osalta Extremen
debyytin keskeisinä teemoina ovat lapsuuden kokemukset. Albumin
singleinä julkaistujen kappaleiden lisäksi ne ovat erityisen keskeisiä
raidoilla Teacher's Pet ja Big Boys Don't Cry. Pitkäsoiton kappaleista
Play with Me pääsi mukaan elokuviin Bill and Ted's Excellent Adventure
ja Jury Duty. Play with Me oli lisäksi mukana pelin Guitar Hero:Rocks the 80s
viimeisenä kappaleena. Ilmestymisaikanaan Extremen esikoisalbumi
kategorioitiin glam metalliksi.
keskiviikko 19. syyskuuta 2018
Torstain terävä:Boogierockin instituution originaalirumpali
19. syyskuuta 1946 syntynyt John Coghlan on englantilaismuusikko, joka identifioituu ensisijaisesti Status Quon originaaliksi rumpaliksi.
Glasgowlaisen isän ja Lontoossa syntyneen, puoleksi ranskalaisen äidin
poikana syntynyt Goghlan varttui Dulwichissa ja kävi Kingsdalen
peruskoulua. Hän jätti koulun 15-vuotiaana ja alkoi opiskella
mekaanikoksi. Coghlanin rumpuopettajana oli myös Phil Collinsia
opettanut Lloyd Ryan. Coghlan liittyi tuolloin nimeä The Scorpions
käyttäneeseen Status Quon esiasteeseen alkuvuodesta 1962 tavattuaan
basisti Alan Lancasterin, kitaristi Francis Rossin ja kosketinsoittaja
Jess Jaworskin. Vaikka koko kolmikko soitti saman Voxin AC
30-vahvistimen läpi, soundi oli varsin vakuuttava. Coghlanin soittoa
kuullaan 14 Status Quon albumilla mukaan lukien yhtyeen ensimmäinen
tuplalivelevy. Hän musisoi Carolinen, Down Downin, Rocking All Over The
Worldin ja Whatever You Wantin kaltaisilla yhtyeen singlemenestyksillä.
Quon ollessa äänittämässä albumia, joka julkaistiin nimellä 1+9+8+2
Coghlan ylättäen jätti Quon kesken levytyksen oltuaan yhtyeen rumpalina
lähes 20 vuoden ajan. Hän oli väsynyt yhtyeen elämäntyyliin, eivätkä
asiat perhe-elämässä olleet parhaalla mahdollisella tavalla. Coghlanin
paikan Quossa ottanut Pete Kircher oli soittanut 60-luvulla yhtyeessä
Honeybus. Quo-pestinsä jälkeen Coghlan soitti yhtyeessä Partners in
Crime, joka ei kuitenkaan saavuttanut merkittävämpää huomiota. Coghlan
oli myös mukana yhden singlen julkaisseessa superyhtye The Rockersissa,
jonka muita jäseniä olivat Roy Wood, Phil Lynott ja Chas Hodges. Sen
marraskuussa 1983 julkaisema rock n' roll-medley We Are the Boys (Who
Make All the Noise) saavutti singlelistalla sijan 79. Coghlanin johtama
yhtye John Coghlan's Diesel koostui muilta osin muusikoista, joihin
Coghlan oli tutustunut Status Quossa vaikuttamisensa aikaan. Heistä
merkittävimpiä olivat Bob Young ja Andy Bown. Diesel ei milloinkaan
solminut kunnollista levytyssopimusta. Coghlan on jatkanut soittamista
omassa sooloyhtyeessään John Coghlan's Quo. Hän musisoi myös tunnettujen
Status Quo-tribuuttiyhtyeiden jäsenten kanssa. Heistä mainittakoon
Predatur-yhtyeen Baz Barry, Mick Hughes ja Peter Knight. Coghlan
vaikuttaa myös John Coghlan Bandissa, johon kuuluu lisäksi jäseniä King
Earl Boogie Bandista. Heidän varhaisempi yhtyeensä oli Mungo Jerry.
Vuonna 2012 Status Quon originaali kvartettikokoonpano jamitteli Surreyn
Shepperton-studioilla yhtyeestä kuvattua, Alan G Parkerin ohjaamaa
dokumenttia Hello Quo varten. Kyseessä oli ensi kerta, kun yhtye soitti
yhdessä sitten Coghlanin lähdettyä Quosta vuonna 1981. Kun dokumentti
julkaistiin lokakuussa, Status Quon ilmoitettiin tekevän
Britannian-kiertueen maaliskuussa 2013. Kyseessä oli legendaarisen
kokoonpanon ensimmäinen kiertue 32 vuoteen. Liput tulivat myyntiin
marraskuussa 2012 ja ne myytiin loppuun 20 minuutissa. Kiertue koostui
yhdeksästä konsertista. Niistä ensimmäinen oli Manchester Apollossa ja
viimeinen Wembley Areenalla. Hammersmith Apollossa yhtye soitti kaksi
konserttia ja kiertueelta kuvattua materiaalia julkaistiin dvd:nä, blue
raynä ja cd:nä syyskuun lopussa 2013. Toisen reunion-konserttinsa Status Quo
soitti vuonna 2014 ja myös siltä taltioitiin ja julkaistiin cd/dvd/blue
ray-materiaalia. Status Quon huippusuosion aikoina Coghlanin istrumenttina olivat
Premier-rummut.
tiistai 18. syyskuuta 2018
Keskiviikon klassikko.Keskeisen progressiivisen rockin edustajan varhaistuotannon merkkiteos
Kansas:Leftoveture
maanantai 17. syyskuuta 2018
Tiistain tukeva:Yhdysvaltalaisen rockin klassikon muuttunutta soundia
Ramones:Pleasent Dreams
20. heinäkuuta 1981 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pleasent Dreams on Ramonesin kuudes studioalbumi. Yhtye olisi itse halunnut Steve Lilywhiten kyseisen albumin tuottajaksi, mutta levy-yhtiö päätyi tunnetumpaan vaihtoehtoon, eli Graham Goldmaniin. Äänitysten aikana yhtyeen jäsenten välillä esiintyi konflikteja. Niistä suurin osui Joey ja Johnny Ramonen välille Johnnyn aloitettua suhde Joeyn tyttöystävän kanssa. Yhtyeen jäsenillä oli lisäksi eripuraa albumin musiikillisesta suunnasta Johnnyn kannattaessa hardrockia ja Joeyn poppia. Tyylillisesti Pleasent Dreams tekikin irtioton punkrockista esimerkiksi sellaisten kappaleiden kuin We Want the Airwaves, She's a Sensation ja Come On Now myötä. Levy-yhtiön yllätykseksi Pleasent Dreamsistä ei muodostunut kaupallisesti erityisen menestyksekästä albumia, vaikka tuottajavalinnalla pyrittiin laajentamaan yhtyeen kuulijakuntaa. Billboardin listalla Pleasent Dreams saavutti parhaimmillaan sijan 58. ja Yhdysvaltojen lisäksi albumi nousi listoille ainoastaan Ruotsissa, missä sen listasijoitus oli 35. Myös Pleasent Dreamsistä laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Albumin avauskappale We Want the Airwaves sisältää punkin lisäksi vaikutteita hardrockista. Musiikkijournalisti Chuck Eddy kuvasi kappaletta Black Sabbathin tyyliseksi punkrockiksi. Albumin kolmannen raidan, erinomaisen popkappaleen The KKK Took My Baby Away on tekstinsä osalta oletettu kuvaavan Joeyta, jonka tyttöystävän Johnny varasti. Itse asiassa kappale oli kirjoitettu jo hieman aikaisemmin. Don't Go-raitaa on tuotantonsa osalta kuvattu Phil Spectoria muistuttavaksi. Kyseinen tuottajanero oli vastannut Ramonesin Pleasent Dreamsia edeltäneen albumin, vuonna 1980 ilmestyneen pitkäsoiton End of the Century tuotannosta. Ramones-biografia Hey Ho Let's Go:n kirjoittaneen Everett Truen mukaan kappale You Sound Like You're Sick on varsin basso-orientoitunut ja albumin päätösraita It's Not My Place (In the 9 to 5 World) sisältää musiikkikriitikko David Fricken mukaan rumpali Marky Ramonen Bo Diddley-tyyppistä rumpubeatia ja lainaa hieman myös The Whon kappaletta Whiskey Man. Albumin kakkospuolen avauskappaleessa She's a Sensation 60-lukuinen melodia kohtasi kirjoittaja Dave Thompsonin mukaan hardrockin. Kappale 7-11 käsittelee deittailua nuorella iällä. Dee Dee Ramonen kirjoittama You Didn't Mean Anything to Me käsittelee basistin tuntoja sekä yhtyeen jäsenenä että yksityiselämässään. Poporientoitunut raita Come On Now on Truen mukaan saanut vaikutteita esimerkiksi Dave Clark Fivelta. Joeyn kirjoittama This Business is Killing Me kertoo tekstissään siitä, kuinka kaikki olettavat hänen miellyttävän muita ja kuinka hän ei voi miellyttää kaikkia kaiken aikaa. Pleasent Dreamsin päätöskappale Sitting in My Room käsittelee tekstissään me vastaan muut-tyyppistä asetelmaa. Vaikka Pleasent Dreams vastaanotti ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Robert Christgau piti albumin kappalemateriaalia End of the Centurya vahvempana.
20. heinäkuuta 1981 Sire Recordsin julkaisemana ilmestynyt Pleasent Dreams on Ramonesin kuudes studioalbumi. Yhtye olisi itse halunnut Steve Lilywhiten kyseisen albumin tuottajaksi, mutta levy-yhtiö päätyi tunnetumpaan vaihtoehtoon, eli Graham Goldmaniin. Äänitysten aikana yhtyeen jäsenten välillä esiintyi konflikteja. Niistä suurin osui Joey ja Johnny Ramonen välille Johnnyn aloitettua suhde Joeyn tyttöystävän kanssa. Yhtyeen jäsenillä oli lisäksi eripuraa albumin musiikillisesta suunnasta Johnnyn kannattaessa hardrockia ja Joeyn poppia. Tyylillisesti Pleasent Dreams tekikin irtioton punkrockista esimerkiksi sellaisten kappaleiden kuin We Want the Airwaves, She's a Sensation ja Come On Now myötä. Levy-yhtiön yllätykseksi Pleasent Dreamsistä ei muodostunut kaupallisesti erityisen menestyksekästä albumia, vaikka tuottajavalinnalla pyrittiin laajentamaan yhtyeen kuulijakuntaa. Billboardin listalla Pleasent Dreams saavutti parhaimmillaan sijan 58. ja Yhdysvaltojen lisäksi albumi nousi listoille ainoastaan Ruotsissa, missä sen listasijoitus oli 35. Myös Pleasent Dreamsistä laaditut arviot olivat ristiriitaisia. Albumin avauskappale We Want the Airwaves sisältää punkin lisäksi vaikutteita hardrockista. Musiikkijournalisti Chuck Eddy kuvasi kappaletta Black Sabbathin tyyliseksi punkrockiksi. Albumin kolmannen raidan, erinomaisen popkappaleen The KKK Took My Baby Away on tekstinsä osalta oletettu kuvaavan Joeyta, jonka tyttöystävän Johnny varasti. Itse asiassa kappale oli kirjoitettu jo hieman aikaisemmin. Don't Go-raitaa on tuotantonsa osalta kuvattu Phil Spectoria muistuttavaksi. Kyseinen tuottajanero oli vastannut Ramonesin Pleasent Dreamsia edeltäneen albumin, vuonna 1980 ilmestyneen pitkäsoiton End of the Century tuotannosta. Ramones-biografia Hey Ho Let's Go:n kirjoittaneen Everett Truen mukaan kappale You Sound Like You're Sick on varsin basso-orientoitunut ja albumin päätösraita It's Not My Place (In the 9 to 5 World) sisältää musiikkikriitikko David Fricken mukaan rumpali Marky Ramonen Bo Diddley-tyyppistä rumpubeatia ja lainaa hieman myös The Whon kappaletta Whiskey Man. Albumin kakkospuolen avauskappaleessa She's a Sensation 60-lukuinen melodia kohtasi kirjoittaja Dave Thompsonin mukaan hardrockin. Kappale 7-11 käsittelee deittailua nuorella iällä. Dee Dee Ramonen kirjoittama You Didn't Mean Anything to Me käsittelee basistin tuntoja sekä yhtyeen jäsenenä että yksityiselämässään. Poporientoitunut raita Come On Now on Truen mukaan saanut vaikutteita esimerkiksi Dave Clark Fivelta. Joeyn kirjoittama This Business is Killing Me kertoo tekstissään siitä, kuinka kaikki olettavat hänen miellyttävän muita ja kuinka hän ei voi miellyttää kaikkia kaiken aikaa. Pleasent Dreamsin päätöskappale Sitting in My Room käsittelee tekstissään me vastaan muut-tyyppistä asetelmaa. Vaikka Pleasent Dreams vastaanotti ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Robert Christgau piti albumin kappalemateriaalia End of the Centurya vahvempana.
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Maanantain mainio:Goottirockareiden hittikimara Kerubissa
Ensi vuonna kolmekymppisiään viettävä, Hanoi Rocksin ja Smackin hengessä uransa aloittanut ja sittemmin erinomaisesti goottirockia edustamaan siirtynyt The 69 Eyes saapui konsertoimaan melkoisen täyteen
Kerubiin lähes tarkalleen puoli vuotta edellisen vierailunsa jälkeen.
Ensi vuonna 69 Eyesin ohjelmaan kuuluu myös uuden albumin julkaisu, mutta tämän vuoden puolella yhtye
esittää edelleen tähänastista tuotantoaan hittien ja albumiraitaässiensä muodossa. Devils potkaisi setin timakasti
liikkeelle Don't Your Turn Your Back on Fearin, Perfect Skinin ja
tuoreemman Jet Fighter Planen jatkaessa keikkaa vakuuttavasti. Dance D'
Amouria seurasi slovariosaston huippuihin lukeutuva Sister of Charity ja
rankkaa Dead Girls Are Easya jälleen balladimaisempaa herkkua
Sleeping with Lionsin version myötä. Feel Berlin edusti myös
onnistuneesti sofistikoituneempaa tuotantoa Wasting the Dawnin ja The
Chairin versioiden osoittaessa niin ikään 69 Eyesin maltilliseman sävelaarteiston vetovoiman kestävyydestä. Never Say Die tarjosi tanakampaa rokkausta,
mutta myös varsinaisen setin päätöskappale Brandon Lee lukeutui
onnistuneesti kevyempään kastiin. Encoreihin säästettiin kolme
tiukasti jyräävää palaa, eli Framed in Blood, lopullinen
läpimurtohitti Gothic Girl ja kenties kaikkein ärhäkin roketti Lost Boys.
69 Eyesit soittavat ja esiintyvät mallikkaasti ja valittu
kappalemateriaali täyttää laatuvaatimukset. Odotukset yhtyeen ensi keväänä julkaistavaksi kaavailtua
30-vuotisjuhlalevyä kohtaan ovat korkealla.
69 Eyes Kerubissa 14. syyskuuta 2018.
69 Eyes Kerubissa 14. syyskuuta 2018.
lauantai 15. syyskuuta 2018
Sunnuntain extra:Brittirockin klassikon livemeininkiä
Rod Stewart/The Faces:Coast to Coast:Overture and Beginners
Kymmenes tammikuuta 1974 ilmestynyt Coast to Coast:Overture and Beginners on Rod Stewartin ja The Facesin nimiin laitettu livealbumi. Kaksoiskredittiin vaikutti se, että soolokeikkojensa sijaan Stewart esiintyi noihin aikoihin nimenomaan The Facesin kanssa. Kappalevalintojensa osalta albumin yhdeksästä raidasta kuusi edustaa Stewartin soolotuotantoa ja ainoastaan kolme, eli Stay with Me, Too Bad ja Borstal Boys, on The Facesin ohjelmistosta poimittua. Aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita edustavat coverit The Temptationsin I Wish It Would Rainista ja John Lennonin Jealous Guysta. Kyseisillä äänityksillä basistina kuultiin Ronnie Lanen The Facecissä korvannutta ja aikaisemmin Free-yhtyeessä Andy Fraserin paikan ottanutta Tetsu Yamauchia. Lane oli jättänyt yhtyeen pian Ooh La La-pitkäsoiton julkaisun jälkeen, sillä hän oli kyllästynyt The Facesin identifioitumiseen ainoastaan Stewartin taustaytyeeksi. Coast to Coastin nauhoitukset ovat lokakuulta 1973 Anaheimin Convention Centerissä ja Hollywood Paladiumissa. Miksaukset tapahtuivat Lontoon Air-studioilla. Tavanomaisista järjestelyistä poiketen albumin vinyyliversion julkaisijana Yhdysvalloissa oli Mercury Records ja kasetti- ja kasiraituriversiot julkaisi Warner Bros. Yhtiöistä ensimmäinen oli Stewartin soololevyjen tuonaikainen julkaisija ja jälkimmäiselle hän tuli levyttämään The Facesin lopetettua toimintansa. Yhdysvalloissa Coast to Coast on pitkään ollut loppuumyyty. Japanissa albumia on ollut saatavilla import-versiona. The Faces lopetti toimintansa reilu vuosi Coast to Coastin julkaisun jälkeen.
Kymmenes tammikuuta 1974 ilmestynyt Coast to Coast:Overture and Beginners on Rod Stewartin ja The Facesin nimiin laitettu livealbumi. Kaksoiskredittiin vaikutti se, että soolokeikkojensa sijaan Stewart esiintyi noihin aikoihin nimenomaan The Facesin kanssa. Kappalevalintojensa osalta albumin yhdeksästä raidasta kuusi edustaa Stewartin soolotuotantoa ja ainoastaan kolme, eli Stay with Me, Too Bad ja Borstal Boys, on The Facesin ohjelmistosta poimittua. Aikaisemmin julkaisemattomia kappaleita edustavat coverit The Temptationsin I Wish It Would Rainista ja John Lennonin Jealous Guysta. Kyseisillä äänityksillä basistina kuultiin Ronnie Lanen The Facecissä korvannutta ja aikaisemmin Free-yhtyeessä Andy Fraserin paikan ottanutta Tetsu Yamauchia. Lane oli jättänyt yhtyeen pian Ooh La La-pitkäsoiton julkaisun jälkeen, sillä hän oli kyllästynyt The Facesin identifioitumiseen ainoastaan Stewartin taustaytyeeksi. Coast to Coastin nauhoitukset ovat lokakuulta 1973 Anaheimin Convention Centerissä ja Hollywood Paladiumissa. Miksaukset tapahtuivat Lontoon Air-studioilla. Tavanomaisista järjestelyistä poiketen albumin vinyyliversion julkaisijana Yhdysvalloissa oli Mercury Records ja kasetti- ja kasiraituriversiot julkaisi Warner Bros. Yhtiöistä ensimmäinen oli Stewartin soololevyjen tuonaikainen julkaisija ja jälkimmäiselle hän tuli levyttämään The Facesin lopetettua toimintansa. Yhdysvalloissa Coast to Coast on pitkään ollut loppuumyyty. Japanissa albumia on ollut saatavilla import-versiona. The Faces lopetti toimintansa reilu vuosi Coast to Coastin julkaisun jälkeen.
Lauantain pitkä:Eräs heavyn klassikkorumpaleista
13. syyskuuta 1957 syntynyt Vincent Samson Appice on italialaista
sukujuurta oleva yhdysvaltalaisrumpali, joka on myös toisen tunnetun
rumpalin Carmine Appicen pikkuveli. Parhaiten hänet tunnetaan työstään
yhtyeissä Black Sabbath, Dio, Heaven and Hell sekä Big Noize. Vinny
ryhtyi soittamaan rumpuja yhdeksänvuotiaana ja hänellä oli sama
rumpuopettaja kuin isoveljellään Carminella. Vinny oli mukana Rick
Derringerin vuonna 1976 ilmestyneellä pitkäsoitolla Derringer ja
seuraavana vuonna julkaistuilla albumeilla Sweet Evil ja Derringer Live.
Vuonna 1978 Appice perusti oman yhtyeensä Axis ja levytti sen kanssa
albumin It's a Circus World. Seuraavaksi hän liittyi Black Sabbathiin ja
oli mukana vuonna 1980 ilmestynyttä albumia Heaven and Hell
promonneella kiertueella. Yhtyeen originaalirumpali Bill Ward oli
jättänyt yhtyeen henkilökohtaisista syistä. Appicen ensimmäinen
konsertti Black Sabbathin jäsenenä oli Havaijin Aloha Stadiumilla. Hän
oli mukana yhtyeen vuoden 1981 studioalbumilla Mob Rules ja seuraavana
vuonna ilmestyneellä konserttitaltioinnilla Live Evil. Loppuvuodesta
1982 solisti Ronnie James Dio ja Appice lähtivät perustamaan
Dio-yhtyettä. Appice oli ensiksi mukana yhtyeen albumeilla vuoden 1983
debyytistä Holy Diver vuonna 1987 ilmestyneeseen albumiin Dream Evil.
Joulukuussa 1989 Appice jätti Dion ja lyöttäytyi yhteen Dokkenin
basistin Jeff Pilsonin kanssa yhtyeessä Flesh & Blood. Vuonna 1990
Appice liittyi yhtyeeseen World War III ja kahta vuotta myöhemmin hän
palasi Black Sabbathiiin ja osallistui albumin Dehumanizer levyttämiseen
ja sitä seuranneelle kiertueelle. Seuraavaksi hän palasi jälleen Dion
riveihin soittaen yhtyeen vuonna 1994 ilmestyneellä albumilla Strange
Highways ja kahta vuotta myöhemmin julkaistulla pitkäsoitolla Angry
Machines. Ennen vuoden 1996 kiertuetta Appice oli mukana kitaristi Raven
Stormin albumilla The Storm Project. Kyseisen pitkäsoiton työstämiseen
osallistui myös Dion insinöörinä ja tuottajana toiminut Angelo Arcuri,
joka oli myös Appicen veljesten lapsuudenystävä. Vuonna 2006 Appice
liittyi Black Sabbathin jäsenten Tony Iommin, Geezer Butlerin ja Ronnie
James Dion seuraksi yhtyeeseen Heaven & Hell. Yhtye konsertoi ja
julkaisi studioalbumin The Devil You Know ennen Dion toukokuuhun 2010
ajoittunutta kuolemaa. Vuonna 2006 Appice levytti albumin Dinosaurs Carl
Sentancen, Carlos Cavazon ja Jeff Pilsonin kanssa. Sen tuottamisesta
vastasi Martiria-yhtyeen johtohahmo, kitaristi Andy Meranio ja
teksteistä italialainen runoilija Marco Roberto Capeli, joka on
myös Martirian tekstittäjä. Appice muodosti yhtyeen Kill Devil Hill
yhdessä Panterassa ja Downissa soittaneen basistin Rex Brownin,
kitaristi Mark Zavonin ja solisti Dewey Braggin kanssa. Yhtyeen nimeä
kantanut esikoisalbumi ilmestyi toukokuussa 2012 Steamhammer/SPV:n
julkaisemana ja se menestyi erilaisilla listoilla. Paras sijoitus oli
yhdeksäs Billboardin uusien artistien albumilistalla. Ronnie James Dion
kuoleman jälkeen vuonna 2010 Appice, basisti Jimmy Bain, kitaristi
Vivian Campbell ja kosketinsoittaja Claude Schnell esittivät uuden
solistin Andrew Freemanin kanssa covereita alun perin levyttämistään
Dion kappaleista. Marraskuussa 2013 Appicen ilmoitettiin perustaneen
uuden yhtyeen WAMI, johon kuuluivat lisäksi solisti Doogie White,
basisti Marco Mendoza ja 16-vuotias puolalaiskitaristi Iggy Gwadera.
Yhtyeen esikoisalbumi Kill the King ilmestyi seuraavana vuonna.
Maaliskuussa 2014 Appicen ilmoitettiin jättäneen Kill Devil Hillin ja
hänen paikkansa oli ottanut Type O Negativen rumpali Johnny Kelly.
Samaisen vuoden huhtikuussa Last in Line alkoi levyttää uudesta
materiaalista koostunutta albumiaan. Heavy Crown -niminen pitkäsoitto
sai julkaisunsa vuoden 2016 alkupuolella. Alkuvuodesta 2014 Appice
liittyi hardrockyhtyeeseen Hollywood Monsters ja soitti kahdeksalla yhtyeen
albumin Big Trouble yhdestätoista raidasta. Mausoleum Recordsin
julkaisemalla albumilla musisoivat lisäksi solisti/kitaristi Steph
Honde, basisti Tim Bogert, kosketinsoittaja Don Airey ja
bonuskappaleella solisti Paul Di' Anno. Samana vuonna Appice vieraili
Eli Cooksin albumilla Primitive Son. Vuonna 2015 Appicen ilmoitettiin
olevan mukana australialaisen progeyhtyeen Toehiderin kyseisen vuoden
syyskuussa ilmestyvällä ep:llä Mainly Songs About Robots. Samaisen
vuoden marraskuussa Last in Line julkaisi musiikkivideonsa seuraavan
vuoden helmikuussa ilmestynyttä albumiaan Heavy Crown edeltäneeseen
singleensä Devil in Me. Yhtye julkaisi uutta tuotantoaan, jonka
levyttämiseen Schnell ei osallistunut. Samana vuonna Appice pyydettiin
soittamaan rumpuja Whitesnaken ja Nighrangerin kitaristin Joel Hoekstran
projektiin Joel Hoekstra's 13. Sen albumi Dying to Live ilmestyi
lokakuun puolivälissä samaisena vuonna. Syyskuun lopussa ilmoitettiin
uuden Resurrection Kings -yhtyeen kokoonpano. Appicen lisäksi siihen
kuuluivat Dion kitaristi Craig Goldie, basisti Sean McNabb ja solisti
Chas West. Yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi tammikuun lopussa 2016. Tammikuussa 2017 Appice tuli valituksi Hall of Heavy
Metal Historyyn kunnianosoituksena vaikutuksestaan kyseisen tyylisuunnan
rummutukseen.
torstai 13. syyskuuta 2018
Perjantain pohjat:Kanadalaisyhtyeen rumputaituri ja tekstintekijä
12. syyskuuta 1952 syntynyt Neil Ellwood Peart oli kanadalais-yhdysvaltalainen kirjailija ja muusikko, joka tunnetaan parhaiten Rush-yhtyeen rumpalina ja keskeisimpänä tekstintekijänä. Peart vastaanotti useita palkintoja musiikkiesityksistään. Esimerkiksi vuonna 1983 hän pääsi modernien rumpalien Hall of Fameen kaikkien aikojen nuorimpana muusikkona. Peartin soittotyyli on tullut tunnetuksi teknisyydestään ja live-esiintymisensä tarkasta luonteestaan. Peart varttui Ontarion Port Dalhousiessa, joka on nykyisin osa St. Catharinesia. Nuoruusiässään hän soitti useissa paikallisissa yhtyeissä pyrkimyksenään tulla täysaikaiseksi muusikoksi. Vierailtuaan musiikin tiimoilta Britanniassa Peart palasi kotimaahansa ja liittyi torontolaisyhtyeeseen Rush kesällä 1974. Peartin uran alussa hänen soittotyyliinsä vaikuttanut tyylisuunta oli hardrock. Merkittävistä esikuvista mainittakoon The Whon Keith Moon ja Led Zeppelinin John Bonham, jotka kumpikin olivat keskeisessä asemassa brittiläisessä hardrockskenessä. Ajan myötä Peartin soittotyyliin alkoivat vaikuttaa Gene Krupan ja Buddy Richin kaltaiset jazzmuusikot. Vuonna 1994 Peartista tuli jazzohjaaja Freddie Gruberin oppilas. Samoihin aikoihin Peart päätti rikastaa soittoaan jazzista ja swingistä otetuilla elementeillä. Gruber esitteli Peartille Drum Workshopin tuotteita. Peart oli kyseisen yhtiön tuotteiden suosittelijana. Hän oli Rushin ensisijainen tekstintekijä ja julkaisi matkoiltaan viisi tositapahtumiin pohjautuvaa kirjaa. Peartin Rushille kirjoittamat lyriikat käsittelevät universaaleja aiheita, kuten science fictionia, fantasiaa ja filosofiaa, kuten myös maallisia, humaaneja aiheita ja libertarismia. Peart asui Kaliforniassa vaimonsa, valokuvaaja Carrie Nuttallin ja tyttärensä Olivian kanssa. Hänen toinen kotinsa oli Kandan Quebecin Laurentian-vuorilla ja äänityksiin liittyvien seikkojen timoilta Peart vietti aikaansa Torontossa. Seitsemäs joulukuuta 2015 Drumhead-lehdelle antamassaan haastattelussa Peart mainitsi vetäytyvänsä musiikkibisneksestä. Tammikuussa 2018 yhtyetoveri, kitaristi Alex Lifeson vahvisti Rushin lopettavan toimintansa Peartin terveyteen liittyvien seikkojen vuoksi.
Hän menehtyi aggressiiviseen aivokasvaimeen seitsemäs tammikuuta 2020 67-vuotiaana.
keskiviikko 12. syyskuuta 2018
Torstain terävä:Joe Perryn Aerosmithin jälkeiset vaiheet
Joe Perry Project on yhdysvaltalainen rockyhtye, jonka Aerosmithin soolokitaristi Joe Perry perusti erottuaan pääbändistään vuonna 1979. Sen levy-yhtiöksi valikoitui Columbia Records, samainen yhtiö, jolle Aerosmith levytti. Kyseisessä levy-yhtiössä oltiin pettyneitä Aerosmithin ympärillä vallinneeseen kaaokseen ja toivottiin Perryn tekevän paluun pääyhtyeeseensä. Joe Perry Projectin originaalin kokoonpanon muodostivat maestron itsensä lisäksi solisti Ralph Morman, basisti David Hull ja rumpali Ronnie Stewart. Kyseinen lineup levytti Joe Perry Projectin vuonna 1980 ilmestyneen esikoisalbumin Let the Music Do The Talking, jonka tuotannosta vastasi myös Aerosmithin kanssa työskennellyt Jack Douglas. Kyseinen albumi saavutti kotimaassaan melko hyvän vastaanoton ja ensimmäisen puolen vuoden aikana sitä meni kaupaksi 250 000 kappaletta. Pitkäsoiton julkaisua seuranneella kiertueella Mormanin käytös muuttui arvaamattomaksi ja hän sai lähteä yhtyeestä vuoden 1980 kesäkuussa. Hänen paikkansa otti väliaikaisesti newyorkilaisen Revolver-yhtyeen solisti Joey Mala. Kyseisellä kokoonpanolla Joe Perry Project hoiti loppuun sovitut keikat ennen kuin uusi pysyvä solisti ajettaisiin mukaan yhtyeeseen. Morman löysi töitä Savoy Brownin solistina ainoastaan viikkoja Joe Perry Projectista erottamisensa jälkeen. Mormanin lopullinen korvaaja Joe Perry Projectissa oli solisti/rytmikitaristi Charlie Farren. Kyseinen Joe Perry Projectin kokoonpano levytti albumi I've Got Rock n'Rolls Again, mutta se ei saavuttanut yhtyeen esikoisalbumin veroista menestystä. Columbia ei myöskään ollut halukas promoamaan kyseistä albumia ja vuonna 1982 Joe Perry Project jätti levy-yhtiönsä. Yhtyeen uudeksi levy-yhtiöksi valikoitui MCA Records ja kokoonpanolla, jonka Perryn lisäksi muodostivat solisti Cowboy March Bell, basisti Danny Hargrove ja rumpali Joe Pet, se julkaisi vuonna 1983 albumin Once A Rocker, Always a Rocker. Vaikka albumi myi alle 50 000 kappaletta, yhtye teki sen tiimoilta kiertueen, johon otti osaa myös toinen Aerosmithin kitaristeista, eli Brad Whitford. Näihin aikoihin Perry ja kumppanit soittivat Teksasissa veteraanipromoottoreiden Tom Youngin ja Brellel Bralyn järjestämiä yhteiskonsertteja Huey Lewis & The Newsin kanssa. Monterey Peninsula Artistsin Fred Bohlander oli The Newsin keikkamyyjä ja Huey Lewisin mielestä Joe Perryn olisi pitänyt kuulua saman ohjelmatoimiston artisteihin uudelleen kasatun Aerosmithin jäsenenä. Bohlander järjesti tapaamisen Perryn ja Steven Tylerin välillä. Seuraavana vuonna Perry ja Whitford olivat molemmat mukana Aerosmithin varsin menestyksekkääksi osoittautuneessa reunionissa ja yhteistyö Monterey Peninsula Artistsin kanssa kesti kahden vuosikymmenen ajan. Kyseisenä ajanjaksona yhtiöstä muodostui eräs musiikkiteollisuuden suurista. Australialainen pienlevy-yhtiö julkaisi Joe Perry Projectilta vuonna 1999 kokoelma-albumin The Music Still Does The Talking:The Best of Joe Perry Project. Kuudes lokakuuta 2009 Joe Perry julkaisi sooloalbuminsa Have Guitar, Will Travel. Siltä julkaistu ensimmäinen single oli We Got a Long Way to Go. Vaikka albumi julkaistiin Joe Perryn nimellä, kiertuekokoonpanossa oli mukana originaali Joe Perry Projectin basisti David Hull ja keikat tehtiinkin Joe Perry Projectin nimissä. Yhtyeen muun kokoonpanon muodostivat kitaristi/kosketinsoittaja Paul Santo, rumpali Marty Richards ja saksalainen solisti Hagen Grohe, jonka Perryn vaimo löysi Youtubesta. Uusi Joe Perry Project säesti Joeta myös hänen viimeisimmällä albumillaan. Uuden Joe Perry Projectin debyyttikeikka oli 20. syyskuuta 2009 Massachussetsissa. Paikalle saapuneet diggarit kuulivat uuden albumin kappaleiden lisäksi myös liudan Aerosmithin klassikoita. Kahta kuukautta myöhemmin Steven Tyler vieraili encoren aikana Joe Perry Projectin konsertissa esittäen Walk This Wayn ja varmisti samassa yhteydessä, ettei ollut aikeissa jättää Aerosmithiä. Vuosiin 2009-2010 ajoittuneella kiertueellaan Joe Perry Project soitti Bad Companyn ja Mötley Crüen lämmittelijänä. Yhtyeen originaalisolisti Ralph Morman menehtyi syöpään 17. elokuuta 2014.
tiistai 11. syyskuuta 2018
Keskiviikon klassikko:Merkittävän sanfranciscolaisyhtyeen kokeellisen tyylin huipentuma
Grateful Dead:Aoxomoxoa
20. heinäkuuta 1969 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Aoxomoxoa on Grateful Deadin kolmas studioalbumi. Kyseessä on eräs ensimmäisistä rockalbumeista, jonka nauhoituksessa on hyödynnetty 16-raitaista tekniikkaa. Sekä diggarit että kriitikot pitävät kyseistä vaihetta Grateful Deadin tuotannossa yhtyeen kokeellisuuden huipentumana. Pitkäsoiton nimi on merkityksetän palindromi. Rolling Stoneen albumista kirjoitetussa arvostelussa sen mainittiin tavoittavan erinomaisesti edustamansa elämäntyylin. Vuonna 1991 Aoxomoxoa valittiin Rolling Stonen äänestyksessä kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi levynkanneksi. Kultalevyn albumi saavutti toukokuussa 1997. Grateful Deadin historiassa Aoxomoxoa on ensimmäinen albumi, jonka yhtye äänitti kokonaisuudessaan lähellä kotikaupunkiaan San Franciscoa, eli San Mateon Pasific-studiossa sekä samoin nimetyssä studiossa San Franciscossa. Grateful Deadin pitkäsoitoista Aoxomoxoa on ainoa, jonka työstämiseen pianisti Tom Constanten osallistui yhtyeen virallisena jäsenenä. Hän oli ollut mukana myös yhtyeen edellisen albumin Anthem of the Sun levytyksessä ja soittanut yhtyeen keikoilla marraskuun 1968 ja tammikuun 1970 välisenä aikana. Myös tekstintekijä Robert Hunter oli Grateful Deadin albumeista ensimmäisenä täysipainoisesti mukana juuri Aoxomoxoalla. Hunterin ja kitaristi/solisti Jerry Garcian yhteistyö tuli jatkumaan koko yhtyeen lopun toiminnassa olon ajan. Aoxomoxoa sisälsi myös Mountans of the Moonin ja Dupree's Diamond Bluesin kaltaisia akustisia kappaleita, jotka tulivat olemaan pääosassa Grateful Deadin kahdella seuraavalla studioalbumilla; pitkäsoitoilla Workingman's Dead ja American Beauty, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1970 aikana. Jotkin Aoxomoxoan kappaleista olivat jonkin aikaa mukana Grateful Deadin keikkasetissä ja tippuivat sitten pois. Ainoastaan China Cat Sunflowerista muodostui standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon. St. Stepeniä yhtye soitti vuoteen 1971 saakka ja kappale palasi keikkasettiin vuosien 1976-1977 ajaksi ja muutaman kerran myöhemminkin. Cosmic Charlieta soitettiin muutaman kerran vielä vuonna 1976. Aoxomoxoa nauhoitetiin kahteen kertaan. Yhtye oli nimittäin todella innostunut kokeilemaan uuta 16-raitaista äänitystekniikkaa. Aoxomoxoan vuonna 2003 ilmestynyt remasteroitu versio sisälsi lisäksi kolme studiojamia albumin originaaleista kasiraiturille tehdyistä nauhoituksista. Niiden joukossa oli varhainen versio kappaleesta The Eleven. Mukana on myös varhainen, alkuvuodesta 1969 taltioitu liveversio Cosmic Charliesta. Alun perin kyseinen versio albumista oli julkaistu osana vuonna 2001 ilmestynyttä boxia The Golden Road. Courney Loven on mainittu esiintyvän albumin takakannen kuvassa. Vuonna 1971 Garcia ja Aoxomoxoalla akustista bassoa ensi kertaa soittanut Phil Lesh miksasivat Aoxomoxoan uudestaan. Originaalia vuoden 1969 miksausta albumista kaavailtiin julkaistavaksi cd:llä, mutta masternauhat olivat kadonneet. Kun ne viimein löytyivät, kyseinen originaali miksaus albumista julkaistiin osana vinyliboxia The Warner Bros. Albums. Se merkitsi originaalin miksauksen olevan saatavilla ensi kertaa sitten vuoden 1972, jolloin edellisenä vuonna tehty remiksaus albumista korvasi originaalin vuoden 1969 miksauksen. Vuonna 2013 ilmestynyt remasteroitu download-versio Aoxomoxoasta hyödyntää vuoden 1972 remiksausta. Editoitu versio kappaleesta Doin' That Rag julkaistiin 70-luvun loppuun saakka saatavilla olleella kokoelmalevyllä The 1969 Warner/Reprise Record Show. Se sisälsi kyseisestä kappaleesta originaalin vuoden 1969 satoa olevan miksauksen, joka oli siis saatavilla vielä muutama vuosi sen jälkeen, kun itse Aoxomoxoa-albumi oli saatavilla ainoastaan remiksattuna versiona.
20. heinäkuuta 1969 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Aoxomoxoa on Grateful Deadin kolmas studioalbumi. Kyseessä on eräs ensimmäisistä rockalbumeista, jonka nauhoituksessa on hyödynnetty 16-raitaista tekniikkaa. Sekä diggarit että kriitikot pitävät kyseistä vaihetta Grateful Deadin tuotannossa yhtyeen kokeellisuuden huipentumana. Pitkäsoiton nimi on merkityksetän palindromi. Rolling Stoneen albumista kirjoitetussa arvostelussa sen mainittiin tavoittavan erinomaisesti edustamansa elämäntyylin. Vuonna 1991 Aoxomoxoa valittiin Rolling Stonen äänestyksessä kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi levynkanneksi. Kultalevyn albumi saavutti toukokuussa 1997. Grateful Deadin historiassa Aoxomoxoa on ensimmäinen albumi, jonka yhtye äänitti kokonaisuudessaan lähellä kotikaupunkiaan San Franciscoa, eli San Mateon Pasific-studiossa sekä samoin nimetyssä studiossa San Franciscossa. Grateful Deadin pitkäsoitoista Aoxomoxoa on ainoa, jonka työstämiseen pianisti Tom Constanten osallistui yhtyeen virallisena jäsenenä. Hän oli ollut mukana myös yhtyeen edellisen albumin Anthem of the Sun levytyksessä ja soittanut yhtyeen keikoilla marraskuun 1968 ja tammikuun 1970 välisenä aikana. Myös tekstintekijä Robert Hunter oli Grateful Deadin albumeista ensimmäisenä täysipainoisesti mukana juuri Aoxomoxoalla. Hunterin ja kitaristi/solisti Jerry Garcian yhteistyö tuli jatkumaan koko yhtyeen lopun toiminnassa olon ajan. Aoxomoxoa sisälsi myös Mountans of the Moonin ja Dupree's Diamond Bluesin kaltaisia akustisia kappaleita, jotka tulivat olemaan pääosassa Grateful Deadin kahdella seuraavalla studioalbumilla; pitkäsoitoilla Workingman's Dead ja American Beauty, jotka molemmat ilmestyivät vuoden 1970 aikana. Jotkin Aoxomoxoan kappaleista olivat jonkin aikaa mukana Grateful Deadin keikkasetissä ja tippuivat sitten pois. Ainoastaan China Cat Sunflowerista muodostui standardi yhtyeen keikkaohjelmistoon. St. Stepeniä yhtye soitti vuoteen 1971 saakka ja kappale palasi keikkasettiin vuosien 1976-1977 ajaksi ja muutaman kerran myöhemminkin. Cosmic Charlieta soitettiin muutaman kerran vielä vuonna 1976. Aoxomoxoa nauhoitetiin kahteen kertaan. Yhtye oli nimittäin todella innostunut kokeilemaan uuta 16-raitaista äänitystekniikkaa. Aoxomoxoan vuonna 2003 ilmestynyt remasteroitu versio sisälsi lisäksi kolme studiojamia albumin originaaleista kasiraiturille tehdyistä nauhoituksista. Niiden joukossa oli varhainen versio kappaleesta The Eleven. Mukana on myös varhainen, alkuvuodesta 1969 taltioitu liveversio Cosmic Charliesta. Alun perin kyseinen versio albumista oli julkaistu osana vuonna 2001 ilmestynyttä boxia The Golden Road. Courney Loven on mainittu esiintyvän albumin takakannen kuvassa. Vuonna 1971 Garcia ja Aoxomoxoalla akustista bassoa ensi kertaa soittanut Phil Lesh miksasivat Aoxomoxoan uudestaan. Originaalia vuoden 1969 miksausta albumista kaavailtiin julkaistavaksi cd:llä, mutta masternauhat olivat kadonneet. Kun ne viimein löytyivät, kyseinen originaali miksaus albumista julkaistiin osana vinyliboxia The Warner Bros. Albums. Se merkitsi originaalin miksauksen olevan saatavilla ensi kertaa sitten vuoden 1972, jolloin edellisenä vuonna tehty remiksaus albumista korvasi originaalin vuoden 1969 miksauksen. Vuonna 2013 ilmestynyt remasteroitu download-versio Aoxomoxoasta hyödyntää vuoden 1972 remiksausta. Editoitu versio kappaleesta Doin' That Rag julkaistiin 70-luvun loppuun saakka saatavilla olleella kokoelmalevyllä The 1969 Warner/Reprise Record Show. Se sisälsi kyseisestä kappaleesta originaalin vuoden 1969 satoa olevan miksauksen, joka oli siis saatavilla vielä muutama vuosi sen jälkeen, kun itse Aoxomoxoa-albumi oli saatavilla ainoastaan remiksattuna versiona.
maanantai 10. syyskuuta 2018
Tiistain tukeva:Keskeisen soulartistin kenties paras albumi
Otis Redding:Otis Blue
Syyskuun puolivälissä 1965 Stax
Recordsin julkaisemana ilmestynyt Otis Blue/Otis Redding Sings Soul on
Otis Reddingin kolmas studioalbumi. Kappalevalinnoiltaan se koostuu
suurimmaksi osaksi suosittujen R&B- ja soulartistien
originaaliesitysten coverversioista. Albumin äänitykset tapahtuivat
yhden vuorokauden aikana heinäkuun yhdeksännen ja kymmenenennen päivän
välillä Staxin studioilla Memphisissä. Otis Blue saavutti ilmestyessään positiiviset arvostelut ja siitä muodostui eräs Otis Reddingin suosituimmista
albumeista. Kyseessä oli Reddingin ensimmäinen Billboardin
R&B-listan kärkeen noussut pitkäsoitto ja myös Britanniassa se
saavutti kuudennen sijan. Lisäksi albumilta poimittiin kolme singleä,
jotka kaikki nousivat sekä Billboardin R&B-listalla että Hot
100-listalla vähintään 50 suosituimman joukkoon. Monien kriitikoiden
mielestä Otis Blue on Reddingin ensimmäinen toden teolla huomioitu
albumi. Sen yhdestätoista kappaleesta kolme; Ole Man Trouble, Respect ja
I've Been Loving You Too Long olivat Reddingin omia sävellyksiä. Change
Gonna Come, Shake ja Wonderful World edustivat edellisenä vuonna
ampumavälikohtauksessa kuolleen soulartistin Sam Cooken tuotantoa. Kuten
kahden edellisen albuminsa tapauksessa, myös Otis Bluella Reddingiä
säestivät Staxin housebändi Booker T and the MG's, The Mar-Keysin ja The
Memphis Hornsin puhallinsektioiden jäseniä sekä pianisti Isaac Hayes.
Otis Blue on päässyt mukaan useille kaikkien aikojen paras
levy-tyyppisille listoille. Se on mukana Rolling Stonen 500 kaikkien
aikojen parhaan albumin listalla, Time-lehden sadan kaikkien aikojen
parhaan albumin listalla ja Robert Dimeryn teoksessa 1001 Albums You
Must Hear Before You Die. Vuonna 2008 Rhino Records julkaisi Otis
Bluesta kahdesta cd:stä koostuvan Collector's Editionin. Stax Recordsin
Jim Stewart oli julkaissut Reddingiltä singlen These Arms of Mine
kuultuaan hänen vokalisointiaan koe-esiintymisessä vuonna 1962.
Kappaleen noustua listoille Stewart kiinnitti Reddingin Staxin
artistiksi. Hänen kaksi ensimmäistä albumiaan, Pain in My Heart ja The
Great Otis Redding Sings Soul Ballads menestyivät suhteellisen hyvin
Billboardin melkoisen tuoreella R&B-albumien listalla, mutta
eivät nousseet Hot 200-albumilistalle. Otis Blue tuli olemaan artistin
kolmas albumi ja samalla toinen Staxin tytäryhtiön Voltin julkaisema pitkäsoitto.
Redding nauhoitti kyseisen albumin Booker T and the MG's:n, eli
kosketinsoittaja Booker T Jonesin, kitaristi Steve Cropperin, basisti
Donald "Duck" Dunnin ja rumpali Al Jackson Jr.n kanssa. Lisäksi
levytykseen osallistuivat pianisti Isaac Hayes ja puhaltajia The
Mar-Keysistä ja The Memphis Hornsista. Albumi nauhoitettiin vuorokauden
aikana ja lauantai-illan ja sunnuntai-aamun väliin sijoittui kuuden
tunnin tauko, jonka aikana housebändi teki keikkoja lähiseudulla.
Edellisen albumin tavoin ääni-insinööri Tom Dowd auttoi nauhoituksissa
ja omassa arvoasteikoissaan hän sijoitti Reddingin heti Ray Charlesin jälkeen.
Otis Bluen kappaleista saatiin ensimmäisenä valmiiksi myöhemmin myös
Respect-singlen b-puolella julkaistu Ole Man Trouble. I've Been Loving
You Too Long oli julkaistu aikaisemmin singleformaatissa monoversiona
huhtikuussa 1965 ja se nousi Billboardin R&B-listalla toiseksi. Otis
Blueta varten kappale nauhoitettiin uudelleen stereona. Reddingin
mukaan energisen ja nopeatempoisen Respectin kirjoittaminen kesti
päivän, sovittaminen 20 minuuttia ja kappale nauhoitettiin yhdellä otolla.
Aretha Franklinin Respectistä vuonna 1967 levyttämä coverversio nousi
sekä Billboardin R&B, että poplistan kärkeen. Sam Cooken balladista
Change is Gonna Come kuullaan Reddingin tulkintana energinen näkemys ja
Solomon Burken originaalikappaleen Down in the Valley Redding esittää
funkhenkisesti. Ennen Otis Bluen levytystä Redding ja Burke olivat
olleet yhteisellä kiertueella. Balladi I've Been Loving You Too Long oli
Reddingin ja The Impressionsin solistin Jerry Butlerin yhteistyötä ja
kappale kirjoitettiin hotellissa lähellä Atlantan lentokenttää. Sam
Cooken Shakesta Redding esittää jälleen funkahtavan version ja
kappaleesta muodostui räjähdysmäisyydessään eräs hänen konserttiensa
kohokohdista. Otis Bluen viisi viimeistä kappaletta edustavat suosittujen
kappaleiden coverversioita. Ne ovat näkemykset The Temptationsin My
Girlistä, Sam Cooken Wonderful Worldista, B. B. Kingin Rock Me Babysta,
Rolling Stonesin Satisfactionista ja William Bellin You Don't Miss Your
Waterista. Viimeksi mainitun surullisen countybluesin tulkintaa on
pidetty eräänä koko Staxin levytysrepertuaarin sielukkaimmista. Otis
Bluen menestyksen myötä Redding huomioitiin myös popmarkkinoilla.
Albumin singlekappaleista Billboardilla parhaiten menestyi 11 viikkoa
listalla viihtynyt ja parhaimmillaan sijan 21. saavuttanut I've Been
Loving You Too Long. Britanniassa My Girl nousi parhaimmillaan sijalle
11. ja pysytteli listalla 16 viikon ajan. Otis Blue-albumista
Britanniassa vuonna 1967 julkaistu monoversio oli parhaimmillaan
albumilistan seitsemäntenä ja pysytteli listalla 54 viikon ajan.
Marraskuuhun 2004 mennessä Otis Blue oli myynyt Britanniassa 60 000
kappaletta ja albumi saavutti hopealevyn. Musiikkikriitikot ovat
kohottaneet Otis Bluen Reddingin parhaaksi albumiksi. Esimerkiksi
Pitchfork Median Nate Patrinin mukaan kyseessä on 60-luvun paras
studiossa nauhoitettu soulalbumi. New Musical Expressin vuonna 1993
julkaisemalla kaikkien aikojen parhaiden albumien listalla Otis Blue
saavutti sijan 35. Rhino Records julkaisi albumista vuonna 2008 kahdesta
cd:stä koostuvan Collector's Editionin. Sen ykköslevy sisältää albumin
monoversion ja näytteitä alun perin vuonna 1968 postuumisti julkaistulta
livealbumilta In Person at the Whisky A Go-Go. Kakkoscd:ltä löytyy Otis
Bluen stereoversio sekä näytteitä Live in Europelta, joka oli ainoa
Reddingin elinaikana ilmestynyt konserttitaltiointi.
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Maanantain mainio:Merkittävän brittiyhtyeen esikoisalbumi
Ambrose Slade:Beginnings
Yhdeksäs toukokuuta 1969 ilmestynyt Beginnings on sittemmin nimellä Slade tunnetuksi tulleen Ambrose Sladen debyyttialbumi. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se ei saavuttanut listasijoitusta ja julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Ballzy. 70-luvun puolivälissä Contour julkaisi albumin uudestaan nimellä Beginnings of Slade, mutta copyrightia koskeneiden syiden vuoksi kyseinen albumi vedettiin nopeasti markkinoilta. Beginnings on yhdistelmä yhtyeen omia kappaleita ja coveversioita, joista kahden originaalilevytyksistä vastasi Steppenwolf. Niistä harvinaisempaa tuotantoa edustaa Everybody's Next One. Osoituksena Ambrose Sladen vaikutteiden monipuolisuudesta yhtye coveroi esikoisalbumillaan Ted Nugent & The Amboy Dukesin Journey to the Centre of Your Mindin, Frank Zappa & The Mothers of Inventionin Ain't Got No Heartin, The Moody Bluesin Fly Me Hign, The Beatlesin Martha My Dearin ja Marvin Gayen If This World Were Minen. Yksi albumin kansikuvista oli Walsalin Pouk Hillistä. Yhtye ei pitänyt kokemuksesta kylmän sään vuoksi ja siihen viitataan myös Sladen vuonna 1970 ilmestyneellä esikoisalbumilla Play It Loud julkaistussa kappaleessa Pouk Hill. Beginnings pääsi mukaan John Peelin harvinaisimpia levyjä käsittelevään dokumenttiin. Slade oli aloittanut toimintansa vuonna 1966 nimellä The N' Betweens. Yhtye levytti yhden kaupallisesti epäonnistuneen singlen, mutta keskittyi luomaan mainetta keikkayhtyeenä Britanniassa. Helmikuussa 1969 Philips Recordsin Jack Baverstock kiinnostui sainaamaan yhtyeen kuultuaan sen kaksi tuottaja Martin Irvingin kanssa työstämää demoa. Baverstock suostui kiinnittämään yhtyeen, kunhan se vaihtaisi nimekseen Ambrose Slade jäi löytäisi Lontoosta operoivan managementin. Yhtye suostui ehtoihin, vaikka aavisti, että saattaisi menettää sen maineen, jonka oli The N' Betweens-nimellä tuohon mennessä saavuttanut. Baverstock löysi yhtyeelle pian agentiksi John Gunnelin. Yhtye vietti viikon Stanhope Placessa Philipsin studioilla ja äänitti Beginningsin insinööri Roger Waken kanssa. Baverstock oli pitänyt kappaleen Mad Dog Cole demoversiosta ja rohkaisi yhtyettä kirjoittamaan lisää omaa materiaaliaan. Kolme muuta originaalikappaletta; Roach Daddy, Pity the Mother ja Genesis saatiin valmiiksi ainoastaan päivissä. Muilta osin Beginnings koostui kahdeksasta coverkappaleesta, jotka edustivat tuolloin vakiomateriaalia yhtyeen keikkasetissä. Niiden kaikkien originaaliesittäjät eivät vielä tuossa vaiheessa olleet erityisen tunnettuja. Esimerkiksi Frank Zappa oli levyttänyt vasta esikoisalbuminsa, tuplan Freak Out. Beginningsin äänittämisen aikaan Ambrose Slade esiteltiin Chas Chandlerille. Kuulemastaan vakuuttuneena Chandler päätti tsekata yhtyeen keikan seuraavana iltana Rasputin-clubissa. Pian kyseisen keikan jälkeen Chandlerista tuli yhtyeen manageri. Beginnings ja albumilta julkaistu single Genesis eivät nousseet listoille siitäkään huolimatta, että kappaleesta kuvattiin promovideo Lontoon Eustonissa. Chandler ei ollut tyytyväinen esikoisalbumiin ja niinpä hän kehotti yhtyettä kirjoittamaan omat kappaleensa ja muuttamaan imagoaan. Yhtye levytti Fontanalle vielä kaksi singleä, sillä kyseisen levy-yhtiön kanssa solmittu sopimus edellytti niitä. Chandler siirsi Sladen seuraavaksi Polydorin artistiksi. Yhtyeen kaupallinen läpimurto ajoittui vuoteen 1971. Vaikka Beginnings olikin epäonnistunut kaupallisesti, jo kyseinen albumi antoi tuossa vaiheessa nimeä Ambrose Slade käyttäneelle yhtyeelle jalansijaa Lontoossa.
Yhdeksäs toukokuuta 1969 ilmestynyt Beginnings on sittemmin nimellä Slade tunnetuksi tulleen Ambrose Sladen debyyttialbumi. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se ei saavuttanut listasijoitusta ja julkaistiin Yhdysvalloissa nimellä Ballzy. 70-luvun puolivälissä Contour julkaisi albumin uudestaan nimellä Beginnings of Slade, mutta copyrightia koskeneiden syiden vuoksi kyseinen albumi vedettiin nopeasti markkinoilta. Beginnings on yhdistelmä yhtyeen omia kappaleita ja coveversioita, joista kahden originaalilevytyksistä vastasi Steppenwolf. Niistä harvinaisempaa tuotantoa edustaa Everybody's Next One. Osoituksena Ambrose Sladen vaikutteiden monipuolisuudesta yhtye coveroi esikoisalbumillaan Ted Nugent & The Amboy Dukesin Journey to the Centre of Your Mindin, Frank Zappa & The Mothers of Inventionin Ain't Got No Heartin, The Moody Bluesin Fly Me Hign, The Beatlesin Martha My Dearin ja Marvin Gayen If This World Were Minen. Yksi albumin kansikuvista oli Walsalin Pouk Hillistä. Yhtye ei pitänyt kokemuksesta kylmän sään vuoksi ja siihen viitataan myös Sladen vuonna 1970 ilmestyneellä esikoisalbumilla Play It Loud julkaistussa kappaleessa Pouk Hill. Beginnings pääsi mukaan John Peelin harvinaisimpia levyjä käsittelevään dokumenttiin. Slade oli aloittanut toimintansa vuonna 1966 nimellä The N' Betweens. Yhtye levytti yhden kaupallisesti epäonnistuneen singlen, mutta keskittyi luomaan mainetta keikkayhtyeenä Britanniassa. Helmikuussa 1969 Philips Recordsin Jack Baverstock kiinnostui sainaamaan yhtyeen kuultuaan sen kaksi tuottaja Martin Irvingin kanssa työstämää demoa. Baverstock suostui kiinnittämään yhtyeen, kunhan se vaihtaisi nimekseen Ambrose Slade jäi löytäisi Lontoosta operoivan managementin. Yhtye suostui ehtoihin, vaikka aavisti, että saattaisi menettää sen maineen, jonka oli The N' Betweens-nimellä tuohon mennessä saavuttanut. Baverstock löysi yhtyeelle pian agentiksi John Gunnelin. Yhtye vietti viikon Stanhope Placessa Philipsin studioilla ja äänitti Beginningsin insinööri Roger Waken kanssa. Baverstock oli pitänyt kappaleen Mad Dog Cole demoversiosta ja rohkaisi yhtyettä kirjoittamaan lisää omaa materiaaliaan. Kolme muuta originaalikappaletta; Roach Daddy, Pity the Mother ja Genesis saatiin valmiiksi ainoastaan päivissä. Muilta osin Beginnings koostui kahdeksasta coverkappaleesta, jotka edustivat tuolloin vakiomateriaalia yhtyeen keikkasetissä. Niiden kaikkien originaaliesittäjät eivät vielä tuossa vaiheessa olleet erityisen tunnettuja. Esimerkiksi Frank Zappa oli levyttänyt vasta esikoisalbuminsa, tuplan Freak Out. Beginningsin äänittämisen aikaan Ambrose Slade esiteltiin Chas Chandlerille. Kuulemastaan vakuuttuneena Chandler päätti tsekata yhtyeen keikan seuraavana iltana Rasputin-clubissa. Pian kyseisen keikan jälkeen Chandlerista tuli yhtyeen manageri. Beginnings ja albumilta julkaistu single Genesis eivät nousseet listoille siitäkään huolimatta, että kappaleesta kuvattiin promovideo Lontoon Eustonissa. Chandler ei ollut tyytyväinen esikoisalbumiin ja niinpä hän kehotti yhtyettä kirjoittamaan omat kappaleensa ja muuttamaan imagoaan. Yhtye levytti Fontanalle vielä kaksi singleä, sillä kyseisen levy-yhtiön kanssa solmittu sopimus edellytti niitä. Chandler siirsi Sladen seuraavaksi Polydorin artistiksi. Yhtyeen kaupallinen läpimurto ajoittui vuoteen 1971. Vaikka Beginnings olikin epäonnistunut kaupallisesti, jo kyseinen albumi antoi tuossa vaiheessa nimeä Ambrose Slade käyttäneelle yhtyeelle jalansijaa Lontoossa.
torstai 6. syyskuuta 2018
Sunnuntain extra:Kitaristi kahdessa syvän etelän rockin klassikkoyhtyeessä
13. elokuuta 1952 syntynyt ja yhdeksäs syyskuuta 2007 edesmennyt Hugh
Edward "Hughie" Thomasson oli yhdysvaltalainen kitaristi ja solisti, joka
muistetaan ensisijaisesti jäsenyydestään southern rockin hienoimpiin
ilmentymiin lukeutuvassa The Outlaws- yhtyeessä. 90-luvun lopusta hän ehti
vaikuttaa myös Lynyrd Skynyrdin kitaristina. Thomasson vastasi useiden The Outlawsin keskeisten kappaleiden, kuten There Goes
Another Lovesongin, Hurry Sundownin ja High Tides and Green Grassin
sävellystyöstä. Vaikka yhtyeen jäsenistä myös Henry Paul sävelsi
ahkerasti biisejä ja oli myös yhtyeen toisena leadvokalistina, juuri
Thomassonia voinee pitää The Outlawsin sieluna. The Outlawsin lopetettua
toimintansa Thomasson siirtyi syvän etelän rockin yhtyeistä kenties
kaikkein legendaarisimpaan, eli Lynyrd Skynyrdiin. Sen riveissä hän
soitti vuoteen 2005 saakka, jolloin kasasi The Otlawsin uudelleen.
Skynyrdin jäsenenä Thomasson oli mukana pitkäsoitoilla Twenty (1999),
Christmas Time Again (2000) ja Vicious Circle (2003) Kyseisillä
albumeilla Thomasson vaikutti myös biisintekijänä. Hän ehti kirjoittaa
kappaleita myös vuonna 2009 ilmestyneelle yhtyeen pitkäsoitolle God
& Guns, muun muassa albumin singlebiisi Still Unbroken oli
Thomassonin käsialaa. Hän menehtyi sydänkohtaukseen kotonaan
Brooksvillessa, Floridassa. Kuollessaan Thomasson oli 55-vuotias.
Lauantain pitkä:Keskeisen brittiyhtyeen 80-luvun puolivälin suurmenestys
Queen:A Kind of Magic
Perjantain pohjat:Shockrockin edustajan kakkosalbumi
W.A.S.P.:The Last Command
Blackie Lawlessin luotsaaman shockrockin edustajan W.A.S.P:in vuonna 1985 ilmestynyt kakkosalbumi The Last Command ei jää laadullisesti kovin kauas yhtyeen edellisenä vuonna julkaistusta ja yhtyeen nimeä kantavasta esikoispitkäsoitosta. Kiekon käynnistää sen toinen singlekappale, mainioita voimasointuja, Randy Piperin onnistuneen kitarasoolon ja Blackien erinomaisen laulusuorituksen sisältävä Wild Child. Niin ikään erinomaista riffittelyä tarjoava Ballcrusher on tasaisen vahvaa laatua edustava suora rockpala. Fistful of Diamonds sisältää niin ikään kaikki W.A.S.P.:in tuotannon vahvat elementit; Blackien sarjassaan erinomaista vokalisointia ja hienoja riffejä sekä kitarasoolon. Veikeä Jack Action tarjoaa tarttuvan kertosäkeen ja kokonaistoteutuksen. Hieman balladimaisempi Widowmaker lukeutuu pitkäsoiton huippuhetkiin. Sen instrumentaatio on varsin onnistunut ja sisältää ambientin, lähes arabimaisen intron. Bassolinja ja kertosäe toimivat kappaleessa niin ikään suorastaan erinomaisesti. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistää sen toinen singlekappale Blind in Texas, joka iskevyydessään lukeutui myös albumin todellisiin keikkastandardeihin. Cries in the Night edustaa The Last Commandilla jälleen onnistunutta siirtymää balladinomaisempaan tuotantoon. Erityisesti Blackien laulusuorituksessa on kuultavissa todellista intohimoa. Kyseessä on todennäköisesti uusioversio vanhasta kappaleesta Mr Cool, jonka Blackie oli kirjoittanut jo ennen W.A.S.P.:in perustamista. Nimiraita The Last Command ja Wild in the Streets edustavat soundillisesti yhtyeen vakavampaa tuotantoa. Kappaleista jälkimmäinen lienee W.A.S.P.:in repertuaarissa hienoisesti aliarvostettu ja yleisö oli kuin luotu laulamaan mukana sen tarttuvaa kertosäettä. Albumin päätteeksi Sex Drive tekee paluun Ballcrusherin ja Jack Actionin veroiseen hauskuuteen. Bonusraita Savage tarjoaa tarttuvuutta siinä määrin runsaasti, että se voisi korvata jonkin varsinaisella albumilla julkaistuista vähemmän ikimuistoisista kappaleista. The Last Command oli viimeinen W.A.S.P.-albumi Randy Piperille ja ensimmäinen rumpali Steve Rileylle. Albumin tuotannosta vastasi Spencer Proffer, joka oli kahta vuotta aikaisemmin tuottanut kuusinkertaisesti platinaa myyneen Quiet Riotin pitkäsoiton Metal Health. The Last Command ylsi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 47.
Blackie Lawlessin luotsaaman shockrockin edustajan W.A.S.P:in vuonna 1985 ilmestynyt kakkosalbumi The Last Command ei jää laadullisesti kovin kauas yhtyeen edellisenä vuonna julkaistusta ja yhtyeen nimeä kantavasta esikoispitkäsoitosta. Kiekon käynnistää sen toinen singlekappale, mainioita voimasointuja, Randy Piperin onnistuneen kitarasoolon ja Blackien erinomaisen laulusuorituksen sisältävä Wild Child. Niin ikään erinomaista riffittelyä tarjoava Ballcrusher on tasaisen vahvaa laatua edustava suora rockpala. Fistful of Diamonds sisältää niin ikään kaikki W.A.S.P.:in tuotannon vahvat elementit; Blackien sarjassaan erinomaista vokalisointia ja hienoja riffejä sekä kitarasoolon. Veikeä Jack Action tarjoaa tarttuvan kertosäkeen ja kokonaistoteutuksen. Hieman balladimaisempi Widowmaker lukeutuu pitkäsoiton huippuhetkiin. Sen instrumentaatio on varsin onnistunut ja sisältää ambientin, lähes arabimaisen intron. Bassolinja ja kertosäe toimivat kappaleessa niin ikään suorastaan erinomaisesti. Pitkäsoiton kakkospuolen käynnistää sen toinen singlekappale Blind in Texas, joka iskevyydessään lukeutui myös albumin todellisiin keikkastandardeihin. Cries in the Night edustaa The Last Commandilla jälleen onnistunutta siirtymää balladinomaisempaan tuotantoon. Erityisesti Blackien laulusuorituksessa on kuultavissa todellista intohimoa. Kyseessä on todennäköisesti uusioversio vanhasta kappaleesta Mr Cool, jonka Blackie oli kirjoittanut jo ennen W.A.S.P.:in perustamista. Nimiraita The Last Command ja Wild in the Streets edustavat soundillisesti yhtyeen vakavampaa tuotantoa. Kappaleista jälkimmäinen lienee W.A.S.P.:in repertuaarissa hienoisesti aliarvostettu ja yleisö oli kuin luotu laulamaan mukana sen tarttuvaa kertosäettä. Albumin päätteeksi Sex Drive tekee paluun Ballcrusherin ja Jack Actionin veroiseen hauskuuteen. Bonusraita Savage tarjoaa tarttuvuutta siinä määrin runsaasti, että se voisi korvata jonkin varsinaisella albumilla julkaistuista vähemmän ikimuistoisista kappaleista. The Last Command oli viimeinen W.A.S.P.-albumi Randy Piperille ja ensimmäinen rumpali Steve Rileylle. Albumin tuotannosta vastasi Spencer Proffer, joka oli kahta vuotta aikaisemmin tuottanut kuusinkertaisesti platinaa myyneen Quiet Riotin pitkäsoiton Metal Health. The Last Command ylsi Billboardin listalla parhaimmillaan sijalle 47.
keskiviikko 5. syyskuuta 2018
Torstain terävä:Eräs merkittävän brittiprogen edustajan klassikkoalbumeista
Pink Floyd:The Wall
Marraskuun viimeisenä 1979 Britanniassa Harvest Recordsin ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Wall on Pink Floydin rockoopperaksi tulkittavissa oleva tupla-albumi. Vaikka se sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, albumi oli kaupallisesti varsin suuri menestys. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se oli parhaimmillaan kolmantena ja nousi Yhdysvalloissa Billboardin listakärkeen 15 viikon ajaksi. The Wallista on muodostunut Pink Floydin toiseksi menestyksekkäin albumi heti The Dark Side of the Moonin jälkeen. Lisäksi kyseessä on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä ja tunnetuimmista konseptialbumeista, josta työstettiin lisäksi elokuva-adaptaatio vuonna 1982. Yhtyeen basisti ja tuonaikainen johtohahmo Rodger Waters kehitteli albumin ideaa Pink Floydin vuoden 1977 In the Flesh -kiertueella, jolloin hänen turhautumisensa yleisöön oli kasvanut varsin suureksi. The Wallin päähenkilö on rocktähti Pink, joka on tulkittavissa sekä Watersin itsensä että yhtyeen varhaisen johtohahmon Syd Barrettin alter egoksi. Pink menettää isänsä toisen maailmansodan aikaan. Koulussa hän joutuu kokemaan epäoikeudenmukaisuutta opettajien taholta. Pinkin äiti on ylisuojeleva ja myös hänen avioliittonsa epäonnistuu. Lopulta Pink eristäytyy yhteiskunnasta ja seinä symboloi mainittua eristäytymistä. The Wallin nauhoitukset kestivät lähes vuoden; joulukuusta 1978 seuraavan vuoden marraskuuhun. Äänityksiä tehtiin Ranskassa, Englannissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa. Albumin ulkopuolisena tuotajana ollut kanadalainen Bob Ezrin auttoi konseptin uudelleen määrittelyssä ja yhtyeen jäsenten viilenneiden välien parantamisessa. Kosketinsoittaja Richard Wright sai silti lähteä yhtyeestä albumin tuottamisen aikana. Hän säilytti joka tapauksessa paikkansa palkattuna muusikkona. The Wall jäi viimeiseksi studioalbumiksi, jonka Pink Floydin Watersista, Wrightista, kitaristi Dave Gilmourista ja rumpali Nick Masonista muodostunut ja 11 vuotta toiminnassa ollut kvartettikokoonpano työsti. The Wallilta poimittiin kolme singlemenestystä:Run Like Hell, Comfortably Numb ja Another Brick in the Wall Part 2, joista viimeksi mainittu on yhtyeen ainoa listakärkeen noussut single. Vuosina 1980-1981 Pink Floyd toteutti The Wallin tiimoilta kiertueen, jossa hyödynnettiin myös teatraalisia efektejä. Mainitulta kiertueelta taltioitu livealbumi Is There Anybody Out There? julkaistiin niinkin myöhään, kuin vuonna 2000. Jotkin The Wallilla esiintyneistä teemoista jatkoivat kehittymistään Pink Floydin seuraavalla, vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Final Cut. Vuoteen 1999 mennessä The Wall oli myynyt Yhdysvalloissa 11 ja puoli miljoonaa kappaletta. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Wallin sijoitus oli 87. Vuosien 2010 ja 2013 välillä Roger Waters toteutti The New Wall Shown, josta muodostui kaikkien aikojen menestyksekkäin sooloartistin tekemä kiertue.
Marraskuun viimeisenä 1979 Britanniassa Harvest Recordsin ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt The Wall on Pink Floydin rockoopperaksi tulkittavissa oleva tupla-albumi. Vaikka se sai kriitikoiden taholta ristiriitaisen vastaanoton, albumi oli kaupallisesti varsin suuri menestys. Yhtyeen kotimaassa Britanniassa se oli parhaimmillaan kolmantena ja nousi Yhdysvalloissa Billboardin listakärkeen 15 viikon ajaksi. The Wallista on muodostunut Pink Floydin toiseksi menestyksekkäin albumi heti The Dark Side of the Moonin jälkeen. Lisäksi kyseessä on eräs kaikkien aikojen myydyimmistä levyistä ja tunnetuimmista konseptialbumeista, josta työstettiin lisäksi elokuva-adaptaatio vuonna 1982. Yhtyeen basisti ja tuonaikainen johtohahmo Rodger Waters kehitteli albumin ideaa Pink Floydin vuoden 1977 In the Flesh -kiertueella, jolloin hänen turhautumisensa yleisöön oli kasvanut varsin suureksi. The Wallin päähenkilö on rocktähti Pink, joka on tulkittavissa sekä Watersin itsensä että yhtyeen varhaisen johtohahmon Syd Barrettin alter egoksi. Pink menettää isänsä toisen maailmansodan aikaan. Koulussa hän joutuu kokemaan epäoikeudenmukaisuutta opettajien taholta. Pinkin äiti on ylisuojeleva ja myös hänen avioliittonsa epäonnistuu. Lopulta Pink eristäytyy yhteiskunnasta ja seinä symboloi mainittua eristäytymistä. The Wallin nauhoitukset kestivät lähes vuoden; joulukuusta 1978 seuraavan vuoden marraskuuhun. Äänityksiä tehtiin Ranskassa, Englannissa, New Yorkissa ja Los Angelesissa. Albumin ulkopuolisena tuotajana ollut kanadalainen Bob Ezrin auttoi konseptin uudelleen määrittelyssä ja yhtyeen jäsenten viilenneiden välien parantamisessa. Kosketinsoittaja Richard Wright sai silti lähteä yhtyeestä albumin tuottamisen aikana. Hän säilytti joka tapauksessa paikkansa palkattuna muusikkona. The Wall jäi viimeiseksi studioalbumiksi, jonka Pink Floydin Watersista, Wrightista, kitaristi Dave Gilmourista ja rumpali Nick Masonista muodostunut ja 11 vuotta toiminnassa ollut kvartettikokoonpano työsti. The Wallilta poimittiin kolme singlemenestystä:Run Like Hell, Comfortably Numb ja Another Brick in the Wall Part 2, joista viimeksi mainittu on yhtyeen ainoa listakärkeen noussut single. Vuosina 1980-1981 Pink Floyd toteutti The Wallin tiimoilta kiertueen, jossa hyödynnettiin myös teatraalisia efektejä. Mainitulta kiertueelta taltioitu livealbumi Is There Anybody Out There? julkaistiin niinkin myöhään, kuin vuonna 2000. Jotkin The Wallilla esiintyneistä teemoista jatkoivat kehittymistään Pink Floydin seuraavalla, vuonna 1983 ilmestyneellä albumilla Final Cut. Vuoteen 1999 mennessä The Wall oli myynyt Yhdysvalloissa 11 ja puoli miljoonaa kappaletta. Vuonna 2003 Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla The Wallin sijoitus oli 87. Vuosien 2010 ja 2013 välillä Roger Waters toteutti The New Wall Shown, josta muodostui kaikkien aikojen menestyksekkäin sooloartistin tekemä kiertue.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)