Maanantain mainio:Tommy James and the Shondellsin debyyttihitti

 Hanky Panky on Jeff Barryn ja Ellie Greenwichin yhtyeelle The Raindrops kirjoittama kappale. The Shondellsin kappaleesta vuonna 1964 levyttämä ja vuonna 1966 nimellä Tommy James and the Shondells julkaistu versio nousi Billboardin singlelistan kärkeen. Vuonna 1963 Barry ja Greenwich olivat nauhoittamassa The Raindropsin kanssa kappaletta That Boy John ja huomasivat tarvitsevansa singlelle b-puolen, joka kirjoitettiin parissakymmenessä minuutissa. Kaksikko ei ollut erityisen tyytyväinen Hanky Pankyyn ja oli yllättynyt, kun The Shondellsin levyys kappaleesta julkaistiin. Vuoden 1963 aikana kappaleesta levytti versionsa myös harvinainen R&B-tyttöyhtye The Summits, mutta sen levytys ei noussut listoille. Tommy James and the Shondellsin ensimmäinen levytys oli vuonna 1960 ilmestynyt Long Pony  Tail. Singleä painettiin 500 kappaletta ja sitä lähetettiin lounais-Michiganiin. Dj Jack Douglas kuuli kappaleen ja tiedusteli Jamesilta, oliko hänellä muuta levytysmateriaalia. James muisti kuulleensa garagebändin esittäneen Hanky Pankyn clubissa Southbendissä, Indianassa. Kirjoittaja Fred Bronsonille James kertoi muistaneensa kappaleen tekstistä ainoastaan muutamia lineja, joten levytettäessä hänen täytyi improvisoida loput. Snap Records julkaisi Tommy James and the Shondellsin Hanky Pankysta levyttämän version helmikuussa 1964. Se menestyi hyvin Michiganin, Indianan ja Illinoisin alueilla, mutta jäi vaille valtakunnalista jakelua. Niinpä James hajotti The Shondellsin ja saattoi opiskelunsa päätökseen. Vuonna 1965 Douglas otti yhteyttä Jamesiin. Pittsburghista kotoisin ollut dj Mad Mike Metrovich oli alkanut soittaa The Shondellsin Hanky Pankysta työstämää versiota ja kappaleesta oli muodostunut paikallistasolla suosittu. James matkusti Pittsburghiin ja oivalsi, että hänen oli kasattava uusi The Shondells-kokoonpano. Dj Bob Mack kutsui hänet tsekkaamaan useita paikallisia yhtyeitä, joista uudeksi The Shondellsiksi valikoitui Greenburghista, Pennsylvaniasta kotoisin ollut Raconteurs. Tv-esiintymisten ja clubikeikkojen jälkeen James ja Mack veivät Hanky Pankyn masterin New Yorkiin, missä Mack myi sen Roulette Recordsille. Kappaletta ei nauhoitettu uudelleen, vaan Hanky Pankyn originaali versio nousi kahden viikon ajaksi Billboardin singlelistan kärkeen heinäkuussa 1966.

Sunnuntain extra:Merkittävän skotlantilaisyhtyeen esikoisalbumi

 Big Country:The Crossing

29. heinäkuuta 1983 Mercuryn julkaisemana ilmestynyt The Crossing on skotlantilaisyhtye Big Countryn esikoisalbumi. Yhtyeen kotimaassa se nousi kolmanneksi, Kanadassa neljänneksi ja Yhdysvalloissa sijalle 18. Britanniassa ja Kanadassa albumi myi platinalevyyn oikeuttavan määrän. Sen kappaleista In a Big Country on yhtyeen ainoa Yhdysvalloissa top 40:ään kohonnut single. The Crossingista on julkaistu kolme remasteroitua uusintapainosta. Niistä viimeisin on vuonna 2012 ilmestynyt albumin 30-vuotisjuhlapainos. Se on tuplalevy, jonka jälkimmäinen cd koostuu aikaisemmin julkaisemattomista demoista. Mukana on myös Chris Thomasin tuottama kappale yhtyeen esikoisalbumin julkaisematta jääneistä nauhoituksista. Demojen joukossa ovat varhaisimmat Adamsonin ja Stewart Watsonin tekemät nauhoitukset. Osa niistä on tehty neliraiturilla aikana, jolloin yhtyeestä puuttuivat sekä rumpali että basisti. Tuoreimmassa uusintapainoksessa on lisäksi mukana booklet, joka sisältää journalistin ja kirjailijan Tim Barrin yhtyeen jäsenistä tekemiä haastatteluja. Nykyisten yhtyeen jäsenten tapauksissa ne ovat uusia ja edesmenneen Adamsonin tapauksessa Barrin arkistoimia. Mukana ovat kaikkien albumin keskeisimpien kappaleiden lyriikat ja Paschal Byrne on remasteroinut albumin originaaleilta masternauhoilta. Digitaalisesti remasteroitu albumin deluxe-edition sisältää kymmenen aikaisemmin julkaisematonta kappaletta. Vaikka runsaasti efektejä hyödyntävillä kitaroilla on albumilla keskeinen asemansa, useissa kappaleissa on kuultavissa skotlantilaisen traditionaalisen musiikin selkeä vaikutus. Kurt Loder laati The Crossingista Rolling Stoneen suorastaan ylistävän arvion. Hän kehui yhtyeen ainutlaatuista tuplakitarasoundia ja piti The Crossingia ehdottomana hankintana kovan luokan rockdiggareille. Loder vertasi Big Countrya myönteisesti U2:een ja totesi kyseisillä yhtyeillä olevan sama kitaraorientoitunut tuottaja, eli Steve Lillywhite.

Lauantain pitkä:Ace Frehleyn Kissin jälkeisen yhtyeen esikoisalbumi

Frehley's Comet:Frehley's Comet

Ace Frehleyn 36-vuotispäivänä 27. huhtikuuta 1987 ilmestynyt Frehley's Comet on aikaisemmin Kissin kitaristina vaikuttaneen muusikon johtaman samannimisen yhtyeen esikoisalbumi. Lisäksi kyseessä on ensimmäinen pitkäsoitto, jonka Frehley julkaisi jätettyään Kissin vuonna 1982. Hän muodosti sooloyhtyeensä vuonna 1984 ja teki kiertueen, jolla esitti omia Kiss-klassikoitaan sekä uusia kappaleitaan, jotka hän nauhoitti uuden yhtyeensä kanssa. Lead- ja taustalauluista sekä soolokitarasta vastanneen Frehleyn lisäksi Frehley's Cometin lineupiin kuuluivat solisti/kitaristi Richie Scarlet, basisti/taustalaulaja John Fregan, kosketinsoittaja Arthur Stead ja rumpali Anton Fig. Viimeksi mainittu oli soittanut Frehleyn ensimmäisellä, vuonna 1978 ilmestyneellä sooloalbumilla sekä Kissin vuosina 1979 ja 1980 ilmestyneillä pitkäsoitoilla Dynasty ja Unmasked. 80-luvun puolivälissä Scarlet jätti yhtyeen keskittyäkseen soolouraansa. Mainittu seikka johti toiseen miehistönvaihdokseen. Stead sai nimittäin lähteä yhtyeestä ja hänen paikkansa otti joksikin aikaa Rob Sabino kunnes Tod Howardista tuli Frehley's Cometin rytmikitaristi ja solisti. Frehley's Cometin originaali lineup nauhoitti useita demoja ja kappaleita, joita esitettiin myös konserteissa. Silti niistä suurin osa on jäänyt virallisesti julkaisematta ja ainoastaan muutama on päätynyt Frehley's Cometin levytysohjelmistoon. Frehley's Cometin esikoisalbumin kymmenestä kappaleesta  Breakout, Russ Ballard-cover Into the Night, We Got Your Rock, Love Me Right, Dolls ja Stranger in a Strange Land  olivat mukana jo yhtyeen varhaisessa keikkasetissä. Frehley's Cometin esikoisalbumin kappaleista Rock Soldiers edusti Frehleyn ja esimerkiksi klassikkokappaleet Wild Thing ja Angel of the Morning kirjoittaneen Chip Taylorin yhteistyötä. Frehley kirjoitti suurimman osan musiikista ja Taylor teksteistä. Breakout edustaa Frehleyn yhteistyötä Kiss-rumpali Eric Carrin kanssa Music from the Elderin ajoilta. Kappale julkaistiin Kissin versiona vasta albumilla Revenge ja tuolloin nimellä Carr Jam 1981. Kappaleen instrumentaaliosa on Frehleyn ja Carrin kirjoittama, mutta lyriikoista vastasi Scarlet, jonka vokalisoimiin Frehley's Cometin kappaleisiin biisi oli kuulunut ennen Scarletin poistumista yhtyeestä vuonna 1985. Yhtye nauhoitti kappaleesta Scarletin leadvokalisoiman ja Frehleyn ja Scarletin soolokitaroiman demoversion. Levytysversiossa Tod Howard laulaa leadia ja Frehley vastaa kaikista kitarasooloista. Aina Frehleyn esittäessä Breakoutin konsertissa hän omistaa kappaleen Carrille. Albumin kappaleista Into the Night oli Frehleylle pieni hitti, joka saavutti singleformaatissa Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalla sijan 27. Kappale on Russ Ballardin käsialaa ja hän levytti sen itse vuonna 1984 ilmestyneelle nimikkoalbumilleen. Myös Frehleyn singlehitti New York Groove oli Ballardin sävellys. Kappaleen We Got Your Rock Jay and the Americans-yhtyeen Marty Kupersmith kirjoitti vuonna 1983 jatkoksi Joan Jett and the Blackheartsin I Love Rock N' Rollille. Rumpali Neal Teemanin kautta Jay and the Americansilla oli yhteyksiä Paul Stanleyn varhaiseen yhtyeeseen Uncle Joehun. 80-luvun puolivälissä We Got Your Rockin oli levyttänyt aikaisemmin Steelerissä soittaneen basistin Rick Foxin yhtye SIN. Mainitun yhtyeen demon tuottanut Dana Strum vaikutti myöhemmin basistina Vinnie Vincent Invasionissa ja hänen myöhäisempi yhtyeensä Slaughter oli Kissin vuoden 1990 Hot in the Shade-kiertueen lämmittelijänä ja tuleva Kiss-kitaristi Doug Thaler oli Slaughterissa taustavokalistina. Calling to You on uudelleen kirjoitettu versio kappaleesta Mega Force, jonka yhtye 707 oli levyttänyt vuonna 1982. Tod Howarth oli vaikuttanut yhtyeessä ja sen biisintekijänä ja hän toi mainitun kappaleen tullessaan liittyessään Frehley's Cometiin. Alunperin elokuvan Megaforce tunnuskappaleeksi kirjoitettu biisi oli ollut 707:n suurin hitti, joka oli saavuttanut Billboardin Rock Tracks-listalla sijan 12. Frehley's Cometin kappaleesta levyttämä versio sisältää eri lyriikat kuin originaali ja Frehley on vastaanottanut niistä kirjoituskrediitin Jonathan Cainin sijaan. Kappaleista Into the Night ja Rock Soldiers työstettiin San Franciscossa ja Torontossa kuvatut musiikivideot. Frehley's Cometin julkaisijana oli Megaforce Records. Albumi vastaanotti myös melkoisen myönteisiä arvioita. AllMusicin Greg Praton mukaan kyseessä oli vähintään yhtä laadukas albumi kuin Kissin samoihin aikoihin julkaisemat Asylum ja Crazy Nights. Myös kanadalainen Martin Popoff kirjoitti Frehley's Cometista varsin myönteisesti. Hänen mukaansa kyseessä oli varsin pidettävä, hyvin tuotettu, lämmin ja vaihteleva albumi. Vuonna 2016 Eddie Trunk valitsi Team Rock-sivustolla Frehley's Cometin debyytin erääksi elämäänsä muuttaneista albumeista.

Perjantain pohjat:Ramonesin lempeäsoundinen singlebiisi

 Something to Believe In on Dee Dee Ramonen ja Jean Beauvoirin kirjoittama ja Ramonesin levytystuotantoon lukeutuva kappale. Mainitusta biisistä julkaistiin ensiksi niin kutsuttu Sire Single version ja albumiversio Ramonesin toukokuussa 1986 ilmestyneellä pitkäsoitolla Animal Boy. Sire Single Version mainitusta kappaleesta julkaistiin myös Ramonesin tuplakokoelma-albumilla Ramones Anthology. Vuonna 2005 Rhino/Warner Bros julkaisi Something to Believe Inin uudelleen yhtyeen tuotantoa laajasti esittelevällä boxilla Weird Tales of The Ramones. Ramonesiin yleissoundiin verrattuna Something to Believe Iniä voi pitää lempeänä ja The Pretendersin kappaleesta levyttämä coverversio on vokalisoitu huomattavan hitaalla tempolla ottaen huomioon, että kyseessä on Ramonesin originaalituotantoa edustava kappale. The Pretendersin levyttämä versio on Johnny Ramonen vain hieman ennen hänen kuolemaansa tuottama ja mainittu cover julkaistiin albumilla We're a Happy Family:A Tribute to The Ramones. Something to Believe In kuultiin myös taustamusiikkina MTV:llä rotaatiossa olleessa musiikkivideossa Ramones Aid. Se parodioi Hands Across Americaa ja Ramonesin jäsenten lisäksi videossa nähdään koko joukko muita artisteja ja yhtyeitä, joista nostettakoon pikaisesti esiin  B 52's, Ted Nugent, The Pandoras ja Gary US Bonds. Mainittu musiikkivideo  oli ehdolla New York Music Awardin vastaanottajaksi, mutta se hävisi kilvassa lopulta Peter Gabielin Sledgehammerille.

Torstain terävä:80-luvun loppupuolen manserockin edustajan kokoelma-albumi

 Ilona:Periodi 1986-1990

Vuonna 2006 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt Periodi 1986-1990 on etenkin uransa alkuvaiheessa Manserockin ilopillereihin lukeutuneen Ilona-yhtyeen tuotannosta kasattu kokoelma-albumi. Se sisältää tuotantoa kaikilta yhtyeen kolmelta studioalbumilta, eli vuosien 1987 ja 1989 välillä ilmestyneiltä pitkäsoitoilta Toiset saa (on se niin oikein), Ähäkutti sekä Ilotulitus, joista etenkin viimeksi mainittu oli varsin onnistunut. Esikoisalbumin valintoihin Periodilla lukeutuvat myös esikoissinglenä ilmestynyt Se kävi muhun käsiks, Leo (saat myös pullaa) sekä Isokynä Lindholm-cover Anna valuu vaan. Rottinkihetekka ilmestyi alun perin Leo-singlen b-puolella. Ähäkutin poiminnat ovat itseoikeutettu pikkuhitti, myös singleformaatissa ilmestynyt Kesäpano, Deep Purple-tyyppisen riffin sisältävä avausraita Luostarilupaus sekä covereista M A Nummisen Opettaja ja lapset kaupungissa sekä Muskan Tää se päivä on, joka oli Linda Ronstadtin version inspiroima näkemys Buddy Hollyn klassikkokappaleesta That'll Be The Day. Ilotulituksen tuotantoon Periodilla lukeutuvat Ilonan jälkimmäisen basistin Sami Ruusukallion sävellystuotantoa edustava upea popkappale Kitaraasi rakastan, Cliftersin hovitekstittäjän Jaana Rinteen sanoittama ja niin ikään pieneksi hitiksi osoittautunut Tuhma poika, Liisa Akimoffin tekstittämä accapella-biisi Kello käy, radiosoittoa saavuttanut ja niin ikään myös singlenä ilmestynyt Laila Kinnunen-cover Pojat sekä balladituotantoa onnistuneesti edustavat Näkemiin ja En sua saanutkaan, joista ensiksi mainitussa leadvokalistina on Tiina Lähteenmäki ja jälkimmäisessä Kata Laurikainen. Harvinaisena helmenä mukana on alun perin Pojat-singlen b-puolella ilmestynyt ja Juice Leskisen tekstittämä poppala Saako olla. Bonusraitoina on kolme kappaletta Toni Lähteenmäen esikoissooloalbumilta. Nimikappaleensa Haaveillen lisäksi niihin lukeutuvat Häälaulu ja Sademies. Periodilta jää puuttumaan muutama varsin keskeinen kappale Ilonan levytysrepertuaarista. Sellaisiin lukeutuvat ainakin Ähäkutti-albumin päättävä, Kata Laurikaisen säveltämä ja vokalisoima sekä yhtyeen ensimmäisen solistin Sirpa Tamlanderin tekstittämä Tapasi elää sekä Ilotulitukselta löytyvä, suorastaan riipaiseva Toni Lähteenmäen säveltämä, Seppo "Säppi" Hakasalon tekstittämä ja Kata Laurikaisen tulkitsema slovarihelmi Reunalla.

Keskiviikon klassikko:Stray Catsin ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt albumi

 Stray Cats:Built for Speed

Heinäkuussa 1982 EMI Americana Recordsin julkaisemana ilmestynyt Built for Speed on Stray Catsin ensimmäinen Yhdysvalloissa ilmestynyt pitkäsoitto. 12 kappaleesta koostuva albumi on tulkittavissa kokoelmaksi Stray Catsin kahden tuohon mennessä Britanniassa ilmestyneen albumin, eli pitkäsoittojen Stray Cats ja Gonna Ball kappaleista. Yhtyeen nimeä kantavalta, helmikuussa 1981 ilmestyneeltä ja varsin arvostetulta esikoispitkäsoitolta mukana ovat Rock This Town, Stray Cat Strut, kaikkein rankin rypistys Rumble in Brighton, suurin singlemenestys Runaway Boys, Double Talking Baby sekä Jeanie Jeanie Jeanie. Jo samaisen vuoden marraskuussa ilmestynen kakkosalbumi Gonna Ballin valinnat ovat Rev It Up&Go, onnistuneen rankka Little Miss Prissy, balladikaunokki Lonely Summer Nights, You Don't Believe Me sekä Baby Blue Eyes. Lisäksi albumin biisilistaan sisältyy nimikappale Built for Speed, jota ei ollut julkaistu Britanniassa. Yhdysvalloissa Built for Speedistä muodostui Stray Catsin suurin menestysalbumi. Se saavutti platinalevyn ja albumin kappaleista Rock This Town ja Stray Cat Strut työstetyt musiikkivideot saivat MTV:llä osakseen merkittävää rotaatiota. The Village Voiceen albumin arvioinut Robert Christgau kirjoitti myönteisesti ainoastaan Brian Setzerin kitaroinnista, mutta hänen laulusuorituksensa eivät Christgaun mielestä edustaneet rockabillyä. Rolling Stonen David Fricken mukaan Stray Catsin oma sävellystuotanto oli keskinkertaista ja ainoastaan Dave Edmundsin tuottamat kappaleet todella onnistuneita. AllMusicin Mark Demingin Built for Speedistä laatimassa retrospektiivisessä arviossa hän kohottaa mainitun albumin Stray Catsin vahvimmaksi työksi siitä huolimatta, että kyseessä on kokoelmalevy.

Tiistain tukeva:Pitkän uran luoneen yhdysvaltalaisartistin vuoden 1974 albumi

 Doug Sahm:Groover's Paradise

Vuonna 1974 ilmestynyt Groover's Paradise on Doug Sahmin levyttämä ja mainitulla albumilla musisoivan Doug Cliffordin tuottama albumi. Yhtyeensä Sir Douglas Quintetin kanssa Sahm oli saavuttanut menestystä Kaliforniassa. Sen jälkeen hän oli palannut Austiniin, Teksasiin. Sahmista muodostui suosittu esiintyjä paikallisissa clubeissa ja esikoisalbuminsa hän levytti Atlantic Recordsille. Kaliforniassa Sahm oli tekemisissä Creedence Clearwater Revivalin rytmiryhmän kanssa ja Doug Cliffordin sekä Stu Cookin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan hän levytti kaksikon tuotantoyhtiölle sen jälkeen, kun hänen toinen Atlanticille levyttämänsä sooloalbumi ei menestynyt. Groover's Paradise saavutti suosiota Austinin alueella, mutta ei noussut listoille kansainvälisellä tasolla. Kriitikot joka tapauksessa arvostivat mainittua albumia. Sahm oli lähtenyt Kaliforniasta vuonna 1971. Ensiksi hän palasi kotiseudulleen San Antonioon, Teksasiin, mutta muutti vielä saman vuoden aikana Austiniin. Eläminen Austinissa oli edullista ja vuosien 1972 ja 1974 välillä kaupunkiin muutti 200 muusikkoa. Austinissa vaikutti 65 yhtyettä ja kaupungissa oli 28 livemusiikin esittämiseen soveltuvaa paikkaa. The Ritz-teatteri avattiin uudelleen suuria keikkoja varten ja Willie Nelson, Waylon Jennings ja Jerry Jeff Walker saavuttivat menestystä. Sahm esiintyi usein Armadillo World Headquartersissa, josta muodostui suosittu keikkapaikka countrymusiikin diggareiden, hippien ja opiskelijoiden keskuudessa. Vuonna 1972 Sahm hajotti Sir Douglas Quintetin. Jerry Wexler kiinnitti hänet Atlantic Recordsille ja vuonna 1973 ilmestyi Sahmin esikoisalbumi Doug Sahm and Band. Seuraavana vuonna Sahm matkusti Berkeleyhin, Kaliforniaan, missä hän nauhoitti singlen Groover's Paradise. Hän solmi tuotantosopimuksen DSR Recordsin kanssa, jonka omistivat Creedence Clearwater Revivalin Doug Clifford ja Stu Cook. Yhtiöllä oli sopimus Warner Brosin kanssa. Sen mukaan yhtiö nauhoitti Sahmia ja toimitti masterit Warnerille. Albumilla Sahmia säesti yhtye nimeltä The Tex Mex Trip. Siihen kuuluivat saksofonisti Fran Rodarte, sessiomuusikko Link Davis Jr. sekä Los Angelesista kotoisin olleita studiomuusikoita. Clifford oli albumin tuottajana ja päätyi myös soittamaan rumpuja ja Cook vastaaavasti bassoa. Yhtä Luis Guerreron sävellystä lukuun ottamatta Groover's Paradisen kappaleet olivat Sahmin itsensä käsialaa. Cosmo's Factoryssa, Berkeleyssä nauhoitetun albumin kansitaide oli Kerry Awnin käsialaa ja siinä nähtiin Austinin tunnettuja maisemia. Touko-kesäkuussa 1974 nauhoitettu Groover's Paradise edustaa tyylillisesti countrya, tejanoa, bluesia ja rockia. Albumin nimikappale ilmestyi singleformaatissa heinäkuussa ja itse pitkäsoitto seurasi elokuussa. Se saavutti myönteisiä arvioita. United Press Internationalin mukaan kyseessä oli Sahmin laadukkain albumi vähään aikaan ja myös Cliffordin osuutta tuottajana kehuttiin. AllMusicin Eugene Chadbourne antoi albumille neljä ja puoli tähteä viidestä mahdollisesta. Hänen mukaansa sen kappaleet osoittivat mestaruutta esimerkiksi  bluesin, rhythm & bluesin, norteñon, countryn ja Cajunin puitteissa ja soittajat löysivät aina jotakin uutta.

Maanantain mainio:Joillekin Grand Funk Railroadin ensimmäinen todellinen studioalbumi

 Grand Funk Railroad:Survival

Kitaristi/laulaja Mark Farnerin,rumpali Don Brewerin ja basisti Mel Schecherin muodostama yhdysvaltalaisyhtye Grand Funk Railroad myi 1970-luvulla kotimaassaan enemmän levyjä, kuin yksikään toinen yhtye. Sen raaka ja silottelematon boogierock yhdistettynä yhteiskunnallisesti kantaaottaviin teksteihin osui ajan hermoon.Trio julkaisi ensin kolme menestyksekästä studioalbumia, joita seurasi erinomaisen tiukka konserttitaltiointi Live Album. Kyseessä on  100 % livelevy, jonka monet ovat valmiit nostamaan erääksi kaikkien aikojen laadukkaimmista konserttitaltioinneista.Huhtikuun puolivälissä 1971 ilmestynyttä Survivalia monet pitävät yhtyeen ensimmäisenä todellisena studioalbumina ja samalla tuotantonsa laadukkaimpana pitkäsoittona kautta aikojen. Albumi sisältää kaksi tiukkaa coveria, jotka ovat versio Traffic-yhtyeen ydintuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Feel Alright sekä varsin tanakka näkemys Rolling Stonesin vuonna 1969 ilmestyneen klassikkoalbumin Let It Bleed avauskappaleesta Gimme Shelter.Muilta osin Survivalilla julkaistut kappaleet ovat Mark Farnerin käsialaa. Niistä Comfort Me, I Want Freedom sekä I Can Feel Him in the Morning ovat varsin puhuttelevia esityksiä, ja kappaleista viimeksi mainitussa on selkeää gospelhenkeä. All You Got is Money sisältää lyriikassaan yhteiskuntakritiikkiä ja pitkäsoiton avausraidalle Country Road on annosteltu kiitettävissä määrin svengiä.Yhteiskunnallisuutensa ansiosta Survivalia on tulkittu jopa vastineeksi Marvin Gayen samaisena vuonna ilmestyneelle klassikkoalbumille What’s Going On. Seuraavana vuonna Farner ja kumppanit lyhensivät yhtyeen nimen Grand Funkiksi ja täydensivät yhtyeensä kokoonpanoa kosketinsoittaja Craig Frostilla.Valtavirran rockia lähestyneet yhtyeen seuraavat albumit, vuosina 1972 ja 1973 ilmestyneet pitkäsoitot Phoenix ja We’re An American Band muodostuivat niin ikään suuriksi menestyksiksi. Mainittujen albumien menestyskappaleita olivat singleformaatissa ilmestyneet edellisen upean sielukas Rock N’ Roll Soul sekä jälkimmäisen singletilastoissa Billboardin listakärkeen kohonnut ja promovideolla ryyditetty nimikappale. Vuonna 2002 Survivalista julkaistiin viisi bonuskappaletta sisältävä versio. Country Roadista, All You've Got is Moneysta ja Feelin' Alrightista mukana olivat originaalit versiot, joista viimeksi mainittu sisälsi muun muassa kolmannen säkeistön, joka puuttuu originaalista Survivalilla ilmestyneestä versiosta.

Sunnuntain extra:Keskeisen soulartistin vuoden 1972 merkkialbumi

 Al Green:Let's Stay Together

Tammikuun viimeisenä 1972 Hi Recordsin julkaisemana ilmestynyt Let's Stay Together on yhdysvaltalaisen soul- ja gospelvokalistin Al Greenin neljäs albumi. Artistin edellinen pitkäsoitto Al Green Gets Nex to You oli ollut jo kohtuullinen menestys. Royal Recording Studiossa Memphisissä nauhoitetusta albumista muodostui menestys. Se oli Greenin tuotannosta ensimmäinen hänen kuudesta soulalbumien listalla kärkeen kohonneesta pitkäsoitostaan. Let's Stay Together piti sijoituksensa kymmenen viikon ajan ja saavutti myös poplistalla kahdeksannen sijan. Let's Stay Togetherin tunnetuin kappale on sen nimiraita, joka on Greenin eräänlainen tunnuskappale ja samalla ainoa poplistalla kärkeen kohonnut single. Myös Tina Turnerin mainitusta kappaleesta 11 vuotta myöhemmin levyttämästä coverversiosta muodostui varsin menestyksekäs. Al Greenin tuotannosta Let's Stay Together oli kolmas Willie Mitchellin tuottama albumi. Se käynnisti artistin klassisen kauden, jonka aikana hän työsti sarjan korkealle arvostettuja albumeita. Vuonna 2003 The Right Stuff julkaisi Let's Stay Togetherin kaksi bonuskappaletta sisältävänä uusintapainoksena. Niistä Listen to Me edusti traditionaalia tuotantoa. Let's Stay Together- albumi saavutti kriitikoiden laajan kannatuksen. Rolling Stone ylisti tuoreeltaan laaditussa arviossaan Greenin solistin kykyjä. Musiikkilehti Q laati Let's Stay Togetheristä retrospektiivisen arvion vuonna 1999. Siinä kehuttiin erityisesti Greenin Bee Geesin kappaleesta How Can You Mend a Broken Heart työstämää coveria, jonka mainittiin kuljettavan soulballadin uusille taiteellisuuden ja jalostamisen tasoille.

Lauantain pitkä:Merkittävä kanadalaiskitaristi ja -solisti

 12. huhtikuuta 1954 syntynyt Patrick Henry Travers on kanadalainen kitaristi, kosketinsoittaja ja solisti, jonka levytysura alkoi 70-luvun puolivälissä. Torontossa syntynyt ja varttunut Travers alkoi soittaa kitaraa 12-vuotiaana. Pian tämän jälkeen hän todensi Jimi Hendrixin konsertin Ottawassa. Travers aloitti musisoinnin eri yhtyeissä teini-ikäisenä. Niistä ennsimmäisiä olivat Quebecin alueen klubeissa konsertoineet The Music Machine, jota ei pidä sekoittaman Kaliforniasta kotoisin olleeseen samannimiseen garage/psykedeelistä rockia edustaneeseen yhtyeeseen, Red Hot sekä Merge. Traversin esiintyessä Mergessä rockartisti Ronnie Hawkins huomioi hänet ja pyysi Traversia esiintymään kanssaan. Pian 20 vuotta täytettyään Travers muutti Lontooseen ja solmi levytyssopimuksen Polydorin kanssa. Traversin nimeä kantanut esikoisalbumi ilmestyi vuonna 1976. Sen työstössä mukana ollut basisti Peter "Mars" Cowling pysytteli pitkään Traversin yhtyeen jäsenistössä. Traversin marraskuussa 1976 saksalaisessa tv-showssa Rockpalast soittama konsertti julkaistiin myöhemmin cd:nä ja dvd:nä nimellä  Live At Rockpalast, 24 февр. 2017 г. Cowlingin lisäksi Traversin varhaiseen yhtyeeseen kuului sittemmin muun muassa pitkän uran Iron Maidenin riveissä tehnyt rumpali Nicko McBrain. Vuoden 1977 aikana Travers täydensi yhtyeensä kokoonpanoa kakkoskitaristilla ja vaihtoi rumpaleitaan kahdesti soittaen muun muassa Clive Edwardsin kanssa. Vuonna 1978 ilmestyneen albumin Heat in the Street ilmestymisen aikaan Travers oli koonnut Pat Travers Bandin, johon  muilta osin lukeutuivat basisti Cowling, kitaristi Pat Thrall ja rumpali/perkussionisti Tommy Aldridge. Yhtye konsertoi ahkerasti ja soitti Rushin A Farewell to Kings-albuminsa tiimoilta tekemän Drive til You Die -kiertueen kakkosbändinä. Pat Traversin seuraava albumijulkaisu oli konserttitaltiointi Live! Go for What You Know, joka kohosi Yhdysvalloissa top 40:ään. Cover Little Walterin Boom Boom (Out Go the Lightsista) menestyi vielä paremmin saavuttaen top 20:en. Vuonna 1980 ilmestyneeltä albumilta Crash and Burn poimittu Snortin' Whiskey oli radiohitti yhdysvaltalaisilla kanavilla. Yhtyeen esiinnyttyä Readingin festivaaleilla Britanniassa 35 000 ihmiselle Thrall ja Aldridge ilmoittivat jättävänsä bändin muihin projekteihinsa vedoten. Travers ja Cowling lyöttäytyivät yhteen rumpali Sandy Gennaron kanssa ja samaisena vuonna, eli 1981 ilmestyi seuraava albumi Radio Active. Pat Travers Band teki yhteisen kiertueen Rainbown kanssa soittaen suurissa keikkapaikoissa ympäri Yhdysvaltoja. Vaikka mainittu kiertue oli Traversin siihen mennessä menestyksekkäin, albumi Radio Active saavutti Billboardin listalla ainoastaan sijan 37. Myyntilukuihin pettynyt Polydor oli aikeissa pudottaa Pat Travers Bandin. Travers kuitenkin voitti oikeusjutun ja julkaisi mainitulla yhtiöllä vuonna 1982 seuraavan albuminsa Black Pearl. Edeltäjänsä tavoin myös se edusti Traversin varhaisempaa tuotantoa selkeämmin valtavirran rockia ja sisälsi vuonna 1983 valmistuneeseen elokuvaan Valley Girl mukaan päässeen hittisinglen I La La La Love You. Hot Shot oli Traversin viimeinen suurelle levy-yhtiölle levyttämä originaalituotannosta koostunut albumi ja sillä hän palasi varhaistuotantonsa hardrocksoundiin. Kyseessä on eräs Traversin onnistuneimmista albumeista, vaikkakin siltä muistetaan ensisijaisesti ainoastaan single Killer. Samoihin aikoihin Travers julkaisi puolituntisen kotivideon Just Another Killer Day. Se sisälsi musiikkia Hot Shotilta ja kyseessä oli scifi-henkinen lyhytelokuva, jossa sähäkät avaruusolionaiset etsivät tietoa musiikista maan päällä. Vuonna 1984 Travers soitti jälleen Rushin lämmittelijänä. Mainitun yhtyeen kitaristi Alex Lifeson lukeutuu Traversin keskeisiin diggareihin. Pitkäaikainen basisti Cowling jätti yhtyeen ennen Hot Shotin ilmestymistä. Travers työskenteli useiden nelikielisten soittajien, kuten Cliff Jordanin ja Donni Hughesin kanssa, kunnes Cowling teki paluun yhtyeeseen vuoden 1989 aikana. Näihin aikoihin kitaristi Jerry Riggs täydensi Pat Travers Bandin kokoonpanon. Hot Shotin ilmestymisen jälkeen Polydor julkaisi Traversilta greatest hits-tyyppisen kokoelman, jonka jälkeen yhteistyö levy-yhtiön kanssa päättyi. Vuonna 1986 Travers oli ilman levytyssopimusta ja joutui keikkailemaan ahkerasti. Vuoteen 1990 mennessä hän oli solminut sopimuksen pienen eurooppalaisen yhtiön kanssa ja julkaisi albumin School of Hard Knocks, joka jäi radioiden taholta täysin vaille huomiota. Torontossa taltioitiin täysimittainen konserttivideo Boom Boom – Live at the Diamond Club 1990, joka julkaistiin lisäksi cd:nä nimellä Boom Boom. Travers ei kuitenkaan vielä onnistunut palaamaan entisten aikojensa suosioon, vaan työskenteli indie-yhtiöiden, kuten Lemon Recordingsin artistina. Pian tämän jälkeen Travers solmi sopimuksen tuottaja Mike Varneyn perustaman yhdysvaltalaisen Blues Bureau International Recordsin kanssa. Hänen ensimmäinen mainitulle yhtiölle levyttämänsä albumi oli vuonna 1992 ilmestynyt Blues Tracks. 1990-luvun aikana Travers levytti mainitulle yhtiölle useita pitkäsoittoja. Vuonna 1993 hän lopetti yhteistyönsä sekä Riggsin että Cowlingin kanssa. Riggsin paikan otti aikaisemmin Foghatissa kitaroinut Erik Cartwright. Sittemmin Travers on  työskennellyt useiden eri muusikoiden kanssa. Taustavokalistina häntä kuultiin bostonilaisen metal-yhtyeen Extremen vuonna 1990 ilmestyneellä singlemenestyksellä Get the Funk Out. Vuonna 2001 hän osallistui kiertueelle Voices of Classic Rock ja saavutti pienen hitin Mountain-yhtyeen Leslie Westin kanssa kappaleella Rock Forever. Vuonna 2004 Travers aloitti projektin veteraanirumpali Carmine Appicen kanssa ja teki kiertueen Yhdysvalloissa. Albumille P.T. Power Trio 2 Travers levytti covereitaan Zeppelinin, Montrosen, Queenin ja Trapetzen tuotannosta. Marraskuuhun 2006 ajoittui kiertue Euroopassa. Travers on esiintynyt myös yhtyeen Scrap Metal kanssa. Vuosien 2008 ja 2016 välillä vaikutti eräs Pat Travers Bandin pitkäaikaisimmista kokoonpanoista. Siinä olivat mukana Kirk McKim (2006–2015;kitara/laulu), Sean Shannon (2008–2010; rummut), viimeksi mainitun jälkeen Sandy Gennaro (2010–2016), ja Rodney O'Quinn (2007–2016; basso/laulu.) Loppuvuodesta 2009 ilmestyi albumi Fidelis. Heinäkuussa 2013 italialainen Frontiers Records julkaisi Pat Tavers Bandilta albumin Can Do, jonka tiimoilta yhtye konsertoi mainitun vuoden loppuosan Yhdysvalloissa, Britanniassa ja muualla Euroopassa. Tammikuussa 2015 Frontiers Records julkaisi helmikuussa 2012 taltioidun albumin Live at Delirium NYC. Suosikkikitaristeihinsa lukeutuvaksi Traversin on nimennyt esimerkiksi Metallican Kirk Hammett.

Perjantain pohjat:Kiehtovan brittirockin kakkosdivarilaisen esikoisalbumi

Spooky Tooth:It's All About

Kesäkuussa 1968 yhtyeen kotimaassa Britanniassa Island Recordsin julkaisemana ilmestynyt It's All About on brittiläisen rockyhtyeen Spooky Toothin esikoisalbumi. Länsi-Saksassa mainitun pitkäsoiton julkaisijana oli Fontana. Pitkäsoiton Yhdysvalloissa vuonna 1968 ilmestynyt versio kantoi yhtyeen nimeä ja sen julkaisijana oli Bell. Vuonna 1971 ilmestyneestä uudelleenjulkaisusta vastasi A&M ja tuolloin albumin nimeksi oli vaihtunut Tobacco Road. Viimeksi mainitun John Loudermilkin sävellyksen lisäksi covertuotantoa Spooky Toothin esikoisalbumilla edustavat näkemykset Bob Dylanin ja The Bandin yhteisellä albumilla The Basement Tapes alun perin ilmestyneestä kappaleesta Too Much of Nothing sekä Janis Ianin tuotannon tunnetuimpiin kappaleisiin lukeutuvasta Societys' Childista. Albumin omaan tuotantoon lukeutuvasta kappaleesta Sunshine Help Me The Move levytti onnistuneen coverinsa. Yhdysvalloissa vuonna 1971 ilmestyneellä Spooky Toothin esikoisalbumin uusintapainoksella Too Much of Anythingin tilalle oli vaihtunut cover The Bandin ydintuotantoon lukeutuvasta kappaleesta The Weight. Mainitusta uusintapainoksesta Robert Cristgau laati myönteisen arvion vuonna 1981 ilmestyneeseen teokseensa Cristgau's Record Guide:Rock Albums of the Seventies. Jonkinlaisina Spooky Toothin tyylillisinä verrokkeina arviossa esiintyivät Fab Fourin lisäksi Iron Butterfly Yes ja Led Zeppelin.

Torstain terävä:Peter Framptonin toinen sooloalbumi

 Peter Frampton:Frampton's Camel

Frampton's Camel on Peter Framptonin järjestyksessään toinen, vuonna 1973 nauhoitettu ja myös julkaistu sooloalbumi. Kyseessä on artistin ensimmäinen Yhdysvalloissa nauhoittama pitkäsoitto. Suurimman osan albumin kappaleista Frampton kirjoitti New Yorkissa. Pitkäsoitto myös nauhoitettiin New Yorkin Electric Lady -studioilla, jotka ovat tulleet ensisijaisesti tunnetuiksi Jimi Hendrixin hyödyntämänä äänityspaikkana. Saavutettuaan supertähtiaseman Frampton nauhoitti samoilla studioilla neljä vuotta myöhemmin aina listakakkoseksi kohonneen albuminsa I'm in You. Frampton's Camel oli albumin lisäksi myös Framptonin vuonna 1972 kokoaman yhtyeen nimi. Sen muodostivat basisti Rick Wills, uusi rumpali John Siomos ja kosketinsoittaja Mick Gallagher. Itse asiassa kyseessä oli ensisijaisesti ryhmäprojekti. Frampton's Camelin varhaiset lp, kasiraituri ja kasettiversiot listasivat albumin nimellä Frampton's Camel by Frampton's Camel. Oman tuotannon lisäksi albumi sisältää coverversion Stevie Wonderin kappaleesta When I Fall in Love (I Think It'll Be Forever), jonka originaaliversio ilmestyi vuonna 1972 Wonderin albumilla Talking Book. Framptonin käsialaa olevista kappaleista Frampton's Camelin merkittävimmäksi on osoittautunut pitkäsoiton päätösraita Do You Feel Like We Do. Seuraavien vuosien aikana mainitusta kappaleesta muodostui eräs Framptonin keikkasettien keskeisimmistä ja se julkaistiin myös kolmantena singlenä hänen vuonna 1976 ilmestyneeltä menestysalbumiltaan Frampton Comes Alive. Do You Feel Like We Don Frampton's Camelilla ilmestynyt studioversio kestää kuusi minuuttia ja 44 sekuntia ja sen loppunuotit muodostavat riffin, joka muistuttaa Beatlesin Baby's in Blackia. Frampton Comes Alivella julkaistu versio on kestoltaan lähes 14-minuuttinen ja se on nauhoitettu New Yorkin Plattsburgh's Memorial Hallin yliopistossa. Billboardin albumilistalla Frampton's Camel saavutti sijan 110. Seuraavien kahden vuoden ajan Frampton konsertoi ahkerasti Yhdysvalloissa omissa nimissään. Hän lämmitteli esimerkiksi J. Geils Bandia ja ZZ-Toppia ja konsertoi myös yksin pienemmissä keikkapaikoissa. Lopputuloksena Framptonista muodostui suosittu lavaesiintyjä, vaikka hänen albuminsa eivät vielä tässä vaiheessa myyneet erityisen runsaasti. Do You Feel Like We Dosta muodostui Framptonin konserttien päätösnumero ja eräs kohokohdista. Sen 14-minuuttisesta liveversiosta intro ja outro veivät molemmat neljä minuuttia ja kuusi minuuttia kului bridgeosuuteen, joka sisälsi useita sooloja Bob Mayon sähköpianolla sekä Framptonin kitaralla ja talkboxilla. Framptonin livekeikoista vakuuttunut artistin levy-yhtiö A&M Records halusi julkaista häneltä livealbumin, joka lavennettiin tuplan mittaan. Do You Feel Like We Do oli eräs niistä kappaleista, joka päätyi mukaan Frampton Comes Alivella vasta siinä vaiheessa, kun albumista oli päätetty työstää tupla. Sen versio oli nauhoitettu 22. marraskuuta 1975 SUNY Plattsburghin kampuksella New Yorkissa. Singlenä kappaleesta julkaistiin seitsemänminuuttinen versio, joka nousi Billboardilla kymmenenenneksi ollen eräs pitkäkestoisimmista mainitun listan top teniin kohonneista singleistä. Do You Feel Like We Do on säilyttänyt asemansa Framptonin konserttien päätösnumerona. Hän esitti mainittua kappaletta vuosina 1997-1998 ollessaan jäsen Ringo Starrin All Star Bandissa. Kosketinsoitinsoolosta vastasi tuolloin Gary Brooker ja bassosoolosta Jack Bruce, molemmat tuonaikaisen All Star Bandin jäseniä niin ikään.

Keskiviikon klassikko:Merkittävän brittiyhtyeen esikoissingle

 Whatcha Gonna Do About It on brittiläisen rockyhtyeen The Small Facesin kuudes elokuuta 1965 ilmestynyt debyyttisingle. Brittien singlelistalla se saavutti parhaimmillaan sijan 14. ja listaviikkoja kertyi niin ikään 14. Kanadassa Whatcha Gonna Do About It oli parhaimmillaan sijalla 28. Yhtyeen biisintekijöillä Steve Marriottilla ja Ronnie Lanella oli jo mielessään kappaleen melodia, joka oli saanut inspiraationsa Salomon Burken hittikappaleesta Everybody Needs Somebody to Love. Lyriikat puuttuivat kuitenkin vielä ja niinpä yhtyeen manageri Don Arden toi Ian Samwellin ja Brian Potterin kaltaiset ammattilaiset työstämään kappaleen tekstin. Brittien singlelistalla Whatcha Gonna Do About It saavutti ensiksi sijan 27. Se kohosi parhaimmillaan sijalle 14. missaten juuri tärkeän top tenin. Musiikkilehti Uncuttille antamassaan haastattelussa rumpali Kenney Jones on maininnut, etteivät yhtyeen jäsenet olleet vielä täysin kehittyneitä biisintekijöinä. Yhtyeen keikkasetit sisälsivät runsaasti covertuotantoa, kuten Otis Reddingin kappaleen Shake, joka sopi Steve Marriottin voimakkaalle äänelle. Lisäksi yhtyeen jäsenet pitivät mainitunlaisesta tyylistä. Steve Marriottin mukaan yhtye oli jo heinäkuun lopussa nauhoittanut IBC-studioilla Whatcha Gonna Do About Itistä varhaisemman version, josta hän itse piti runsaasti. Mainittu versio kuitenkin hylättiin tuoreemman Pye-studioilla nauhoitetun version tieltä. Iäkkäämpi Whatcha Gonna Do About It-versio julkaistiin vuonna 1972 Ranskassa eräällä kokoelma-albumilla. Koko kappaleen läpi kuultava feedback oli Steve Marriottin idea. Hän hyödynsi siinä vanhaa Marshallin vahvistaan lopputuloksen ollessa varsin onnistunut. Alun perin Whatcha Gonna Do About It julkaistiin albumiformaatissa Small Facesin toukokuussa 1966 ilmestyneellä esikoispitkäsoitolla. Lisäksi kappale pääsi mukaan seuraavana vuonna ilmestyneelle kokoelma-albumille From the Beginning. Minnesotalainen The Litter-yhtye versioi Whatcha Gonna Do About Itin melko tuoreltaan, eli vuonna 1967 albumillaan Distortions, Sex Pistols vuonna 1978 ilmestyneellä soundtrackalbumillaan The Great Rock N' Roll Swindle ja The Pretendersin näkemys ilmestyi vuonna 1981 flexillä, jonka toinen kappale oli The Kinksin ohjelmistosta poimittu Stop Your Sobbing.

Tiistain tukeva:Erään esipunkin klassikkoyhtyeen esikoisalbumi

The Stooges:The Stooges

Elektra Records julkaisi viides syyskuuta 1969 The Stoogesin nimeä kantaneen esikoisalbumin. Sitä on pidetty uraa uurtavana niin kutsutulle proto punkille ja Billboardin 200-listalla mainittu albumi saavutti sijan 106. Pitkäsoiton kappaleista I Wanna Be Your Dog ja 1969 ilmestyivät lisäksi singleformaatissa. Niistä viimeksi mainittu saavutti sijan 35. Rolling Stonen laatimalla sadan kaikkien aikojen parhaan kitarakappaleen listalla. Esikoisalbumiaan varten The Stooges oli ensiksi aikeissa nauhoittaa seitsemän kappaletta. 1969:n kitarariffi on saanut inspiraationsa The Byrds-yhtyeen kappaleesta Tribal Gathering. Sen rumpukomppiin oli vastaavasti vaikuttanut voimakkaasti Bo Diddleyn perkussiobeatti. I Wanna Be Your Dogin kitarariffi on saanut inspiraationsa The Jimi Hendrix Experiencen Highway Chilen avausriffistä ja No Funin sovitus Johnny Cashin klassikosta I Walk the Line. The Stoogesin esikosalbumilla ilmestyneet kappaleet oli kirjoitettu vuoden 1968 jälkimmäisellä puoliskolla ja seuraavan vuoden alussa. Iggy Pop on maininnut yhtyeen treenanneen esikoisalbuminsa seitsemän biisiä studiossa, mutta levy-yhtiö ei ollut tyytyväinen. Elektra Recordsin johtaja Jac Holzman antoi yhtyeelle viikon aikaa valmistautua esikoisalbuminsa nauhoituksiin. Mainitussa ajassa Iggy Pop kirjoitti valmiiksi neljä tarvittua strukturoitua kappaletta; We Will Fall, Real Cool Time, Not Right ja Little Doll. Elektra hylkäsi silti John Calen The Stoogesin esikoisalbumista työstämän miksauksen. Pitkäsoiton julkaistun version miksauksesta vastasivat Iggy Pop ja Jac Holzman. The Stoogesin debyytistä vuonna 2005 ilmestynyt uusintapainos sisälsi kuitenkin bonuslevyllään neljä Calen tekemää miksausta. Vuonna 2010 ilmestyneellä albumista julkaistulla collector's editionilla olivat viimein mukana Calen kaikista kappaleista työstämät miksaukset. Tuoreeltaan The Stoogesin esikoisalbumin arvioi myönteisesti ainoastaan Denise Sullivan. Pitchforkiin myöhemmin laaditussa arviossa albumin mainittiin vaikuttaneen osaltaan keskeisesti 70-luvun punkrockliikkeeseen. Vuonna 2003 The Stoogesin esikoispitkäsoitto saavutti sijan 185. Rolling Stonen laatimalla 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla. Lisäksi albumi pääsi mukaan Robert Dimeryn teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Vuonna 2020 Vinyl Me, Please julkaisi The Stoogesin esikoisalbumin uudelleen vinyyliformaatissa ja hyödynsi hylättyjä John Calen miksauksia. Kyseessä on ensikerta, kun kyseiset miksaukset ovat ilmestyneet vinyylillä.

Maanantain mainio:Roy Orbisonin ensisingle

 Dick Penner ja hänen Pohjois-Teksasin yliopistossa tapaamansa Wade Moore sävelsivät kappaleen Ooby Dooby helmikuussa 1965. Moore levytti myöhemmin Rod Barkleyn kanssa version mainitusta biisistä. Levytyksen jälkeen Barkley jätti musiikkibisneksen ja muutti takaisin kotikaupunkiinsa Gruveriin, Teksasiin. Pohjois-Teksasissa opiskellut Roy Orbison tuli tietoiseksi mainitusta kappaleesta ja levytti demot siitä sekä Hey, Miss Fanniesta yhtyeensä The Wink Westernersin kanssa Jim Beck-studioilla Dallasissa ja lähetti demonsa Columbia Recordsille. Yhtiö sai Dentonista, Teksasista kotoisin olleen yhteen Sid King and the Five Strings levyttämään Ooby Doobyn Dallasissa viides maaliskuuta 1956. Toisen versionsa Ooby Doobysta Orbison levytti Norman Petty-studioilla New Mexicossa ja virallisen Roy Orbison-biografian mukaan kyseessä on Orbisonin ensimmäinen levytys, jonka julkaisijana oli Je-Wel maaliskuussa 1956. 20. maaliskuuta 1956 Roy Orbison teki nauhoituksia Sam Phillipsin Sun-studioilla Memphisissä ja Ooby Dooby julkaistiin vielä uudelleen. Kesäkuuhun 1956 mennessä kappale oli noussut Billboard Hot 100-listalla sijalle 59. ja myi yli 250 000 kappaletta. Orbisonin versio oli mukana elokuvassa Star Trek:First Contact, jossa se kuultiin James Cromwellin esittämän Zefram Cochranen jukeboxin suosikkikappaleena. Ooby Doobysta on levytetty useita covereita, joista tunnetuin on Creedence Clearwater Revivalin albumilla Cosmo's Factory ilmestynyt versio.

Sunnuntain extra:Merkittävän hardrockyhtyeen kolmas albumi

 Steppenwolf:At Your Birthday Party

Maaliskuussa 1969 ABC Dunhill Recordsin julkaisemana ilmestynyt At Your Birthday Party on kanadalais-yhdysvaltalaisen rockyhtyeen Steppenwolfin kolmas studioalbumi. Kyseessä oli yhtyeen tuotannon ensimmäinen pitkäsoitto sen uudelle basistille Nick St. Nicholasille ja viimeinen kitaristi Michael Monarchille, joka jätti Steppenwolfin hieman alle puoli vuotta mainitun albumin ilmestymisen jälkeen. Vaikka At Your Birthday Party ei saavuttanut yhtä myönteisiä arvioita kuin Steppenwolfin kaksi edellistä, myös kaupallisesti menestynyttä albumia Steppenwolf ja The Second, mainitulle pitkäsoitolle sisältyy useita yhtyeen tuotannon keskeisiä hittikappaleita. Sellaisiin lukeutuvat It's Never Too Late, Jupiter's Child sekä vuonna 1968 elokuvassa Candy kuultu Rock Me. Vaikka Steppenwolf tuli 70-luvun alkuvuosina saavuttamaan vielä huomattavaa menestystä, At Your Birthday Party jäi yhtyeen viimeiseksi top teniiin kohonneeksi albumiksi ja sisälsi Steppenwolfin viimeisen kymmenen suosituimman joukkoon nousseen singlen. Mainitulla pitkäsoitolla yhtye luopui jossakin määrin edellisen albuminsa The Second edustamasta psykedeelisestä tyylistä kohti erottuvaa hardrocksoundiaan, joka tuli olemaan tunnusomainen Steppenwolfin myöhäisemmille albumijulkaisuille.

Lauantain pitkä:Bluesin multi-instrumentalisteihin lukeutuva artisti

 18. huhtikuuta 1924 syntynyt ja kymmenes syyskuuta 2005 edesmennyt Clarence "Gatemouth" Brown oli Louisianasta kotoisin ollut yhdysvaltalainen solisti ja multi-instrumentalisti. Vuonna 1983 ilmestyneestä albumistaan Alright Again! hän voitti parhaan traditionaalisen bluesalbumin Grammyn. Vintonissa, Louisianassa syntynyt Brown varttui Orangessa, Teksasissa. Hänen isänsä oli rautatieläinen ja paikallinen muusikko, joka opetti Brownille useiden instrumenttien, kuten viulun, pianon ja kitaran soittoa. Brownilla oli ainakin yksi veli. Brown palveli armeijassa toisen maailmansodan aikana. Hänen ammatillinen musiikkiuransa alkoi 1940-luvun puolivälissä, jolloin Brown soitti rumpuja San Antoniossa, Teksasissa. Lempinimen Gatemouth hänelle antoi koulun opettaja, joka vertasi Brownin ääntä porttiin. Vuonna 1947 Brown vieraili T Bone Walkerin konsertissa Don Robeyn Bronze Peacock Houston yökerhossa. Walker sairastui tuolloin, joten Brown poimi hänen kitaransa ja sävelsi ja esitti nopeasti Gatemouth Boogie-nimisen kappaleen, johon yleisö suhtautui myönteisesti. Vuonna 1949 Robey perusti Peacock Recordsin esitelläkseen Brownin virtuoosimaista kitaratyöskentelyä. Mainittuna vuonna ilmestynyt single Mary is Fine/ My Time is Expensive oli paikallistasolla hitti. Hänen 50-luvun aikana mainitun levy-yhtiön kautta julkaisemansa levytykset eivät olleet yhtä menestyksekkäitä, mutta ne omaavat silti pioneeriaseman. Erityisen merkittävä on vuoden 1954 tuotantoa edustava instrumentaalikappale Okie Dokie Stomp, jossa Brown soittaa jatkuvaa sooloa puhallinsektion säestämänä. Muihin Brownin mainittuna aikakautena levyttämiin instrumentaalikappaleisiin lukeutuvat Boogie Uproar ja Gate Walks to Board. 1970-luvun aikana Cornerl Dupree levytti Okie Dokie Stompista menestyksekään coverin. Brownin viimeinen Peacockille tekemä levytys oli vuonna 1959 ilmestynyt Just Before Dawn, joka esittelee hänen rohkeaa viulunsoittoaan. 1960-luvun aikana Brown muutti Nashvilleen, Tennesseehen. Siellä hän osallistui R&B-televisioshowhun ja levytti useita countrya edustaneita singlejä. Ystävystyttyään Roy Clarkin kanssa Brown teki useita esiintymisiä tv-showssa Hee Haw. Vuonna 1966 Brown vaikutti lyhytikäisen televisio-ohjelman The!!! Beatin houseyhtyeen johtajana. 1970-luvun alkuun mennessä useissa Euroopan maissa oli alettu arvostaa yhdysvaltalaista roots-musiikkia, etenkin bluesia, ja Brown olikin mainitussa maanosassa arvostettu ja kunnioitettu artisti. Hän teki Euroopassa 12 kiertuetta, joista varhaisin ajoittui vuoteen 1971. Hänestä tuli yhdysvaltalaisen musiikin virallinen suurlähettiläs ja Brown teki esimerkiksi laajan kiertueen Itä-Afrikassa. Vuoden 1973 Montreux Jazz Festivaaleilla Brown jammaili yhdysvaltalaisen bluesyhtyeen Canned Heatin kanssa soittaen kitaraa ja huuliharppua. Vuonna 1974 hän oli mukana New Orleansista kotoisin olleen pianistin Professor Longhairin albumilla Rock N' Roll Gumbo, joka oli alun perin Blue Star Recordsin julkaisu. 1970-luvun lopussa Brown muutti New Orleansiin. Vuonna 1979 hän teki tuonaikaisen managerinsa Jim Halseyn myötävaikutuksella Venäjällä kuusi viikkoa kestäneen ja 44 konsertista koostuneen kiertueen. Kyseessä oli ensikerta, kun Venäjä teki sopimuksen yhdysvaltalaisen yksityishenkilön, eli Jim Halseynn kanssa sopimuksen musiikillisesta kiertueesta. Kyseessä olikin siihen mennessä laajin rundi, jonka amerikkalainen yhtye teki Venäjällä. Rounder Recordsin ja Alligator Recordsin 80-luvulla julkaisemat Brownin albumit palauttivat hänen suosiotaan. Hän konsertoi ympäri maailmaa soittaen 250-300 konserttia vuodessa. Vuoden 1982 tuotantoa edustavalla albumillaan Alright! Again Brown voitti Grammyn ja viisi muuta Brownin pitkäsoittoa oli ehdolla Grammyn vastaanottajiksi. Lisäksi hän voitti kahdeksan W C Handy Awardsia. Viimeisinä vuosinaan Brown konsertoi Australiassa, Uudessa Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Itä-Euroopassa. Hänen viimeisin albuminsa Timeless ilmestyi vuonna 2004. Mainitun vuoden syyskuussa piippua polttaneella Brownilla todettiin keuhkosyöpä. Hän menehtyi kymmenes lokakuuta 2005 81 vuoden ikäisenä. Vaikka Brown identifioituukin ensisijaisesti bluesmuusikoksi, hän ei ollut genren puristi, vaan yhdisti musiikkiinsa elementtejä countrysta, jazzista, Cajunista ja rhythm and bluesista. Kitaran lisäksi hän soitti viulua, huuliharppua, mandoliinia ja rumpuja. Hänen suurimmat musiikilliset vaikuttajansa olivat Louis Jordan, T-Bone Walker ja Count Basie. Brownin omintakeinen kitaransoittotyyli on vaikuttanut useisiin blues ja rocksoittajiin, kuten Guitar Slimiin, Albert Collinsiin ja Johnny "Guitar" Watsoniin. Vuonna 1989 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan The Real Frank Zappa Book Zappa nimeää Brownin Guitar Slimin ja Johnny "Guitar" Watsonin tavoin oman kitaransoittonsa keskeisiin vaikuttajiin.

Perjantain pohjat:Keskeisen walesilaisrockarin kolmas sooloalbumi

 Dave Edmunds:Get It

Huhtikuussa 1977 Swan Songin julkaisemana ilmestynyt Get It on walesilaisen rockmuusikon Dave Edmundsin kolmas sooloalbumi. Osalla sen kappaleista soittaa Edmundsista, Nick Lowesta ja Terry Williamsista koostunut Rockpile-yhtyeen varhainen triokokoonpano, osa biiseistä, kuten I Knew the Bride ja Little Darlin,' olivat Edmundsin soololevytyksiä. Samoissa nauhoituksissa äänitettiin lisäksi Edmundsin ja Lowen yhteistyötä edustava As Lovers Do. Se jätettiin kuitenkin pois albumilta, mutta julkaistiin sitä vastoin Here Comes the Weekendin ja myöhemmin myös Crawling from the Wreckagen b-puolina. Albumilla julkaisemattoman singlen Where Or When b-puoli New York's a Lonely Town nauhoitettiin myös Get It -albumin kuusi viikkoa kestäneissä äänityksissä. Get Itillä julkaistuista kappaleista kaksi edustaa huomattavasti varhaisempia nauhoituksia. Ju Ju Man, jonka sävellystyöhön oli osallistunut Redbone-yhtyeen Lolly Vegas, oli nauhoitettu vuonna 1975 ja My Baby Left Me niinkin varhain kuin 1969. Mainitussa coverissa taustalla soitti Mickey Geestä, John Williamsista ja Terry Williamsista koostunut Love Sculpture-yhtyeen kokoonpano. Get Itin laadukkaasta covertuotannosta nostettakoon esiin kappaleet Get Out of Denver ja Back to Schooldays, joiden originaaleista levytysversioista vastasivat Bob Seger sekä Graham Parker and the Rumour.

Torstain terävä:Dusty Springfieldin vuoden 1968 klassikkohitti

 Son of a Preacher Man on yhdysvaltalaisten lauluntekijöiden John Hurleyn ja Ronnie Wilkinsin kirjoittama kappale, jonka brittiläinen solisti Dusty Springfield levytti vuonna 1968 albumilleen Dusty in Memphis. Kyseessä oli artistin ensimmäinen Atlantic Recordsin julkaisema pitkäsoitto ja Son of a Preacher Manin tuotannosta vastasivat Jerry Wexler, Tom Dowd ja Arif Marlin. Loppuvuodesta 1968 kirjoitusasussa Son-of-a-Preacher-Man ilmestyneestä singlestä muodostui kansainvälinen hitti. Seuraavan vuoden tammikuussa kappale nousi Britanniassa yhdeksänneksi ja oli Billboardin Hot 100-listalla ainoastaan yhtä sijaa alempana. Itse Dusty in Memphis-pitkäsoitosta julkaistiin stereo-versio, mutta siltä poimitut singlet remiksattiin ja julkaistiin monoversioina. Son of a Preacher Man oli Springfieldin viimeinen top 30-hitti ennen vuotta 1987, jolloin hänen syntikkapopduo Pet Shop Boysin kanssa levyttämästään duetosta What Have I Done to Deserve This? muodostui suuri hitti. Son of a Preacher Man löysi uutta yleisöä, kun kappale julkaistiin vuonna 1994 Quentin Tarantinon ohjaaman elokuvan Pulp Fiction soundtrack-albumilla. Seuraavana vuonna singlen uudellenjulkaisu nousi Islannissa listakärkeen. Hurley ja Hawkins olivat kaavailleet Son of a Preacher Manin originaalilevyttäjäksi Aretha Franklinia, jonka kappaleesta levyttämä coverversio ilmestyikin vuonna 1969 julkaistulla albumilla This Girl's in Love with You. Arethan vanhempi sisko Erma Franklin levytti Son of a Preacher Manin niin ikään vuonna 1969 ilmestyneelle ja Brunswickin julkaisemalle albumilleen Soul Sister.Vuonna 2002 Son of a Preacher Man saavutti sijan 43. New Musical Expressin laatimalla kaikkien aikojen parhaiden singlejen listalla. Kahta vuotta myöhemmin kappale pääsi mukaan Rolling Stonen laatimalle 500 kaikkien aikojen parhaan kappaleen listalle.

Keskiviikon klassikko:Kuusamon hardrockylpeyden ensimmäinen 2000-luvun albumi

 Zero Nine:N. E. Files

Vuonna 2004 Poko Rekordsin julkaisemana ilmestynyt N.E. Files on jo vuosia sitten oululaistuneen Kuusamosta kotoisin olevan hardrockin sanansaattajan Zero Ninen kahdeksas studioalbumi. Sen edeltäjä Freakshow oli ilmestynyt kahdeksan vuotta aikaisemmin. N. E. Filesilla Zero Nine päivitti jossakin määrin soundimaailmaansa, mutta kappalemateriaaliltaan kyseessä on eräs yhtyeen laadukkaimmista albumikokonaisuuksista. Zerojen tuotannossa varsin harvinaislaatuisesti reggaerytmejä hyödyntävä Key to Paradise ilmestyi singleformaatissa jo ennen pitkäsoittoa. North East Filesin parhaiten aikaa kestäväksi klassikkokappaleeksi on kohonnut edelleen yhtyeen keikkasetissä viihtyvä ja varsin toimivan riffin sisältävä Quiet Men (Shouting). Lähes majesteetillisia sävyjä tavoittava Madre Mia lukeutuu niin ikään albumin huippuhetkiin. Slovarituotantonsa osalta albumilla on niin ikään tarjottavanaan kaksi todellista kultahippua, jotka ovat Here I Am ja Northbound. Wounded Heart Still Bleedingille ja Someone Like Youlle on annosteltu sopivassa mikstuurassa sekä tunnetta että talenttia. Keikkaohjelmistoon tervetulleen paluun tehnyt Rock Talk sekä iskevä Everytime edustavat niin ikään  sangen laadukasta kappalemateriaalia ja pitkäsoiton päättävä, kertosäkeessään ripauksen Hanoi Rocksia sisältävä Your Eyes Could Kill sisälsi niin ikään selkeää hittipotentiaalia. N. E. Filesin ainoa lainakappale oli Pink Floydin vuoden 1975 tuotantoa edustava klassikko Wish You Were Here samannimiseltä albumilta. Kepa Salmirinne oli N. E. Filesilla totuttuun tapaansa  mainiossa vedossa ja soittoniekat, joista originaali basisti Esa Harju oli tuossa vaiheessa ehtinyt vaihtua yhtyeen nykyiseen nelikielisen taitajaan, eli Jarski Jaakkolaan, osoittivat niin ikään suorastaan kiitettävää ammattitaitoa. N.E. Files sijoittuu Zero Ninen tuotannossa laadukkaimpien albumien kastiin, kenties jopa mitalipallille vuonna 1986 ilmestyneen mestariteoksen Intriguen ja vuonna 1982 julkaistun esikoisalbumi Visions, Scenes and Dreamsin kanssa.

Tiistain tukeva:Deep Purplen kenties legendaarisin albumi

 Deep Purple:Machine Head

Machine Head on brittiläisen rockyhtyeen Deep Purplen kuudes studioalbumi. Se nauhoitettiin joulukuussa 1971 Montreuxissa, Sveitsissä ja ilmestyi Purple Recordsin julkaisemana 25. maaliskuuta seuraavana vuonna. Yhtyeen aikaisemmat levytykset oli työstetty konsertoinnin välillä ja tällä kertaa Deep Purple halusi työstää nauhoituksia muualla kuin tavanomaisessa studioympäristössä pyrkimyksenään lähempänä livekeikkojaan oleva lopputulos. Yhtye vuokrasi Rolling Stones Mobile -studion nauhoituksiaan varten ja Montreux Casinon nauhoituspaikaksi. Nauhoituksia edeltäneenä iltana Frank Zappa ja Mothers oli keikalla Casinolla ja se paloi maan tasalle. Purple onnistui buukkaamaan talvisin suljetun Grand Hotelin ja muunsi sen äänityspaikaksi. Mainitut tapahtumat ja erityisesti casinon palo olivat inspiraation lähteenä Machine Headin ehkäpä kuuluisimmalle kappaleelle Smoke on the Water. Machine Headista on muodostunut Deep Purplen suosituin albumi. Se nousi listakärkeen useissa maissa, muun muassa Purplen kotimaassa Britanniassa. Machine Head -albumin on yleisesti tunnustettu vaikuttaneen osaltaan keskeisesti traditionaalisen metallin kehitykseen. Albumista laaditut arviot ovat kautta aikojen olleet myönteisiä ja siitä on ilmestynyt useita uusintapainoksia. Machine Headin avauskappaleen Highway Star yhtye kirjoitti ollessaan keikkamatkalla Britannian-kiertueensa  Portsmouthissa soitettuun avajaiskonserttiin 13. syyskuuta 1971. Richie Blackmore keksi ensiksi kappaleen riffin, solisti Ian Gillan improvisoi aluksi kappaleen lyriikkaa ja muu yhtye osallistui kappaleen sovitukseen treeneissä. Highway Star sai ensiesityksensä keikalla jo samaisena iltana. Blackmoren kitarasoolo kappaleessa rakentui hänen Johnny Burnettelta oppimansa kuvion ympärille. Maybe I'm a Leo -kappaleen työnimenä oli One Just Before Midnight. Kappaleen lopullinen nimi ja lyriikat viittaavat Ian Gillanin horoskooppimerkkiin. Basisti Roger Glover kirjoitti kappaleen riffin kuunneltuaan John Lennonin Imagine-albumilta löytyvän kappaleen How Do You Sleep. Maybe I'm a Leo soitettiin kerran livenä vuonna 1972 BBC:n In Concert-sarjassa. Keikkasuosikki kappaleesta muodostui vasta vuoden 1993 aikana, jolloin Joe Satriani oli väliaikaisesti liittynyt yhtyeen kitaristiksi. Pictures of Homen lyriikka kuvailee Montreuxin kuvastoa kaukana kotoa. Kappaleen alussa kuullaan rumpuintro, joka jäi pois kappaleen virallisesta versiosta, mutta se julkaistiin Machine Headin 25-vuotisjuhlapainoksella. Myös Pictures of Homea on soitettu keikoilla sekä Satrianin että Steve Morsen Purplessa vaikuttamisen aikana. Never Beforea Purplen jäsenet pitivät Machine Headin kappaleista runsaimmin kaupallista potentiaalia omaavana. Niinpä kappale julkaistiinkin singleformaatissa. Myös Never Before soitettiin livenä vuoden 1972 BBC-konsertissa. Smoke on the Waterin otsikko viittaa Casinon palon myötä Lake Genevan yllä leijuneeseen paksuun savuun. Blackmore vastaa kappaleen nerokkaan pelkistetystä riffistä. Purple ei kuitenkaan välittömästi luottanut Smoke on the Waterin kaupalliseen potentiaaliin, sillä kappale päätyi yhtyeen keikkasettiin vasta hieman myöhemmmin. Billboardin singlelistalla Smoke on the Water nousi parhaimmillaan neljänneksi ja Purplen ohella Gillan on esittänyt kappaletta soolourallaan ja vieraillessaan Black Sabbathin solistina vuonna 1983. Lazy oli Purplen keikkaohjelmistossa jo vuoden 1971 brittikiertueella. Setissä se korvasi Mark I:n aikaista tuotantoa edustavan instrumentaalikappaleen Wring That Neck.  Aluksi Lazy kuultiin setin loppuosassa, mutta se siirrettiin puolivälin tienoille vuoden 1972 alussa. Yhtyeen jäsenten musiikillista virtuoositeettiä esittelevä kappale sisältää Jon Lordin Hammond-urkuintron ja Ian Gillanin huuliharppusoolon. Richie Blackmore soitti kappaleeseen kitarasoolonsa kahdessa osassa, jotka yhdistettiin. Space Truckin' kirjoitettiin pastissina 50-luvun rock n' roll-teksteille, mutta silti science fiction-aiheisena. Ian Paice soittaa kappaleessa lyhyen rumpusoolon. Space Truckin' soitettiin ensiksi keikalla tammikuussa 1972. Lopun pitkine instrumentaaliosuuksineen kappaleesta muodostui Purplen konserttien päätösnumero, joka otti Mandrake Rootin paikan. Space Truckin' säilyi Purplen konserttien päätösnumerona vielä Mark III:n, eli David Coverdalen ja Glenn Hughesin yhtyeessä vaikuttamisen aikaan. Machine Headin nauhoituksissa taltioitiin myös koskettava blueskappale When a Blind Man Cries, joka ilmestyi ensiksi Never Before -singlen b-puolella ja myöhemmin Machine Headin 25-vuotisjuhlapainoksella. Machine Headin tiimoilta Purple pääsi Blackmoren sairastelun vuoksi keikkailemaan Britanniassa toden teolla vasta kesäkuussa 1972. Samaisen vuoden elokuussa Purple konsertoi ensikertaa Japanissa ja kyseisistä keikoista kasattiin legendaarinen livetupla Made in Japan. Machine Headin kappaleista sillä mukana ovat Highway Star, Smoke on the Water, Lazy ja Space Truckin'. Britanniassa Machine Head pysyi albumilistan kärjessä kolme viikkoa. Billboardin listalla albumin paras sijoitus oli seitsemäntenä vuonna 1973, jolloin Smoke on the Waterista oli muodostunut singlehitti. Machine Headin pysytteli Billboardin albumilistalla kaikkiaan yli kahden vuoden ajan. Never Before-single nousi Britanniassa sijalle 35., mutta Yhdysvalloissa se ei saavuttanut listasijoitusta. Kriitikot suhtautuivat Machine Headiin suopeasti ja Richie Blackmore mainitsi albumin nauhoituksiin kuluneen noin kolme viikkoa. Vuonna 1989 Kerrang! sijoitti Machine Headin sijalle 35. sadan kaikkien aikojen parhaan heavy metal-albumin listallaan. Observer Music Monthlyn äänestykessä Ozzy Osbourne valitsi Machine Headin kymmenen kaikkien aikojen parhaan brittiläisen albumin listalleen. Machine Head valikoitui erääksi Classic Albums-dokumenttisarjassa esitellyistä albumeista. Lokakuussa 2012 EMI julkaisi pitkäsoitosta viidestä cd:stä koostuvan 40-vuotisjuhlapainoksen.

Maanantain mainio:Stageproduktioihin johtanut huippusuosittu musikaalialbumi

 Jesus Christ Superstar

Jesus Christ Superstar on vuonna 1970 ilmestynyt Andrew Lloyd Webberin ja Tim Ricen albumimusikaali, johon seuraavana vuonna ilmestynyt rockooppera pohjautuu. Stageproduktiolle ei aluksi saatu taustaa, joten säveltäjät julkaisivat sen ensiksi albumina, jonka suosio johti stageproduktioihin. Musikaalialbumi on musiikillinen dramatisointi Jeesuksen viimeisestä viikosta, joka alkaa matkasta Jerusalemiin ja päättyy ristiinnaulitsemiseen. Vuoteen 1983 mennessä albumia oli myyty maailmanlaajuisesti yli seitsemän miljoonaa kappaletta. Sen tarina pohjautuu suurelta osin synoptisiin evankeliumeihin ja Fulton J Sheenin teokseen Life of Christ, joka vertaa ja kalibroi kaikkia neljää evankeliumia. Suurempi paino on kuitenkin päähenkilöiden, eli Jeesuksen, Juudaksen ja Maria Magdaleenan välisissä suhteissa, joita ei evankeliumeissa käsitellä syvällisesti. Lyyrikko Rice on maininnut saaneensa inspiraation Bob Dylanin kappaleesta With God On Our Side. Herod's Song on lyriikoiltaan uusi versio kappaleesta Try It and See, jonka Webber ja Rice olivat kirjoittaneet brittien euroviisukappaleeksi, ja jota oli kaavailtu Lulun esitettäväksi. Kappaleen levytysversiosta ja singlejulkaisusta vastasi kuitenkin Rita Pavone. Nimellä Those Saladin Days kirjoittajat olivat kaavailleet kappaletta toteutumattomaan tv-show:hun Come Back Richard Your Country Needs You. Kappaleen I Don't Know How to Love Him melodia on myös ajalta ennen Jesus Christ Superstaria. Se on uudelleen kirjoitettu versio Ricen ja Webberin vuoden 1968 yhteistyötä edustavasta kappaleesta Kansas Morning. Levytystä varten Webber ja Rice hyödynsivät muusikoita sekä musiikkiteatterista (Murray the Head oli juuri jättänyt Hairin West End-produktion että brittiläisestä rockskenestä (Ian Gillanista oli tullut melko hiljattain Deep Purplen solisti). Kitaristit Neil Hubbard ja Henry McCulloch, basisti Alan Spenner ja rumpali Bruce Rowland tulivat Joe Cockerin taustayhtyeestä The Grease Bandista. Saksofonisti Chris Mercer oli soittanut Hubbardin kanssa Juicy Lucy-yhtyeessä. Ensiksi Superstarilta julkaistiin singleformaatissa sen nimikappale marraskuussa 1969. Itse pitkäsoitto ilmestyi lähes vuotta myöhemmin. Se kohosi Billboardin albumilistan kärkeen sekä helmi, että toukokuussa 1971. Vuoden lopun listassa albumi oli ykkösenä ohittaen Carole Kingin suurmenestysalbumin Tapestry. Jesus Christ Superstarista esitettiin useita stageproduktioita Broadwaylla ja West Endissä. Albumin ruskeakantinen jenkkipainos sisälsi lisäksi 28-sivuisen libreton.

Sunnuntain extra:Little Featin soundia määritellyt yhtyeen kolmas albumi

 Little Feat:Dixie Chicken

25. tammikuuta 1973 Warner Brosin julkaisemana ilmestynyt Dixie Chicken on yhdysvaltalaisyhtye Little Featin kolmas studioalbumi. Pitkäsoiton kansitaiteesta vastasi Neon Park ja se sisältää viittauksen albumin kappaleen Roll 'Um Easy lyriikkaan. Musiikillisesti Dixie Chickenillä hyödynnetään etenkin elementtejä New Orleansin R&B:stä. Dixie Chickeniä on yleisesti pidetty eräänlaisena merkkipaaluna Little Featin tuotannossa. Etenkin albumin nimikappale määritteli pitkälti eteenpäin yhtyeen myöhäisempää soundia. Kitaristi Paul Barrere ja perkussionisti Sam Clayton olivat tässä vaiheessa täydentäneet Little Featin kokoonpanon, joka jatkoi toimintaansa yhtyeen johtohahmon, kitaristi/solisti Lowell Georgen kesäkuun loppuun 1979 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Basisti Kenny Gradney oli tässä vaiheessa ottanut yhtyeen originaalin nelikielisen taitajan Roy Estradan paikan. Tämän uudeksi yhtyeeksi oli vaihtunut Captain Beefheartin Magic Band. Little Featin uudistuneen kokoonpanon myötä yhtyeen soundi muuttui merkittävästi ja siinä hyödynnettiin elementtejä New Orleansin R&B:stä. Colin Larkinin teoksen All Time Top 1000 Albums vuonna 2000 ilmestyneessä kolmannessa painoksessa Dixie Chicken saavutti sijan 563. Warner Bros julkaisi Dixie Chickenin Yhdysvalloissa singleformaatissa tammikuussa 1973 b-puolellaan niin ikään samaiselta albumilta löytyvä Lafayette Railroad. Britanniassa albumin nimikappale ilmestyi singlenä vasta helmikuussa 1975 b-puolellaan Oh Atlanta.

Lauantain pitkä:Mick Abrahamsin johtama bluesrockyhtye

 Blodwyn Pig oli britiläinen, kitaristi Mick Abrahamsin vuonna 1968 perustama brittiläinen bluesrockyhtye. Abrahams oli ehtinyt osallistua Jethro Tullin samana vuonna ilmestyneen esikoisalbumin This Was levytykseen, mutta hän jätti yhtyeen johtohahmo Ian Andersonin kanssa ilmenneiden musiikillisten eriäväisyyksien vuoksi. Blodwyn Pigin originaalikokoonpanoon kuuluivat Abrahamsin lisäksi saksofonisti/huilisti Jack Lancaster, basisti Andy Pyle sekä rumpali Ron Berg. Abrahamsin ja Lancasterin johtamana Blodwyn Pig julkaisi kaksi pitkäsoittoa. Esikoisalbumi Ahead Rings Out ilmestyi vuonna 1969 ja toinen pitkäsoitto Getting to This seuraavana vuonna. Niistä ensiksi mainittu saavutti brittilistalla yhdeksännen sijan. Tyylillisesti Ahead Rings Out sisälsi runsaasti elementtejä progressiivisesta bluesista. Kappaleessa The Modern Alchemist tuotiin esiin jazzvaikutteita sekä Jack Lancasterin taitoja saksofonistina. Myös Abrahams on maininnut kyseessä olevan Lancasterin upea sävellys. Colin Larkinin teoksessa All Time Top 1000 Albums Ahead Rings Out saavutti sijan 15. 50 kauan unohdetun albumihelmen listalla. Vuonna 2001 pitkäsoitosta julkaisiin uusintapainos, jonka kansitekstit olivat Abrahamsin käsialaa. Niissä mainittiin muun muassa tuottajana toimineen Glyn Johnsin veljen Andy Johsin. Nauhaoperaattorina toiminut Robin Black tuli myöhemmin tuottamaan Jethro Tullia ja useita muita keskeisiä rockin tekijöitä. It's Only Love oli ensimmäisiä Blodwyn Pigin esikoisalbumille nauhoitettuja kappaleita ja Abrahams muistaa nauhoituksen kasiraiturin kanssa olleen keskeinen päällekkäisäänitysten ja soundin tukevoittamisen kannalta. Ahead Rings Outin kappaleista Song for Jill on säilyttänyt asemansa Abrahamsin suosikkina. Lisäksi se on päässyt mukaan Cameron Crowen ohjaamaan elokuvaan Almost Famous kuvaamaan sen teemaa ja aikakautta. Kappaleen See My Way nauhoitukset kestivät pari päivää ja mainittu biisi pääsi ensiksi mukaan Ahead Rings Outin Yhdysvalloissa julkaistulle painokselle, mutta Britanniassa se säästettiin Blodwyn Pigin toiselle pitkäsoitolle Getting to This. Mainittu albumi julkaistiin 10. huhtikuuta 1970 ja se nousi brittilistalla kahdeksanneksi. Singlekappaleet Summer Day ja Walk on the Water julkaistiin albumin cd-version bonuksina. Mainittu single ei saavuttanut listamerkintää, mutta keikkabändinä Bloodwyn Pig oli varsin suosittu. Yhtye lopetti toimintansa vuoden 1970 lopussa, mutta teki reunionin 90-luvun aikana. Abrahams jätti yhtyeen jo ennen sen hajoamista ja hänen paikallaan Blodwyn Pigissä ehti vuoden 1970 aikana musisoida esimerkiksi aikaisemmin progemammutti Yesissä  ja myöhemmin Flashissa vaikuttanut Peter Banks.  Tehtyään paluun 90-luvulla Lancasterin ja Abrahamsin johtamana Blodwyn Pig työsti mainitulla vuosikymmenellä vuosina 1994 ja 1996 ilmestyneet albumit Lies ja Pig-in-the-Middle. Abrahams työskenteli sooloartistina ja perusti Mick Abrahams Bandin. Hän oli kyllästynyt musiikin bisnespuoleen ja niinpä Blodwyn Pigin reunionit ovat olleet kausiluontoisia.  Lancasterista tuli levytuottaja ja Pyle liittyi keskeisiin brittiläisiin bluesrockyhtyeisiin lukeutuvaan Savoy Browniin.

Perjantain pohjat:Kolmen klassikon yhteinen livealbumi

 Johnny Cash, Carl Perkins & Jerry Lee Lewis:The Survivors

The Survivors  on Johnny Cashin, Carl Perkinsin ja Jerry Lee Lewisin yhteinen livalbumi, joka on nauhoitettu 23. huhtikuuta 1981 Böblingessä, lähellä Stuttgartia. jolloin Sun Recordsin artisteina uransa aloittanut kolmikko oli kiertueella Euroopassa. Columbia Records julkaisi mainitun albumin huhtikuussa 1982. Alun perin kyseessä oli ollut tarkoitus olla ainoastaan Cashin konsertti, mutta Perkins ja Lewis tulivat mukaan stagelle, sillä mainittuna iltana heillä itsellään ei sattunut olemaan sovittuja esiintymisiä. Ilman treenejä setissä oli sekä artistien tunnetuimpia hittejä, kuten Cashin Get Rhythm, Perkinsin Blue Suede Shoes ja Matchbox sekä Lewisin Whole Lotta Shakin' Goin' On, mutta myös harvinaisemia kappalevalintoja. Perkins, Cash ja Lewis olivat aikaisemmin työskennelleet yhdessä Million Dollar Quartetissa Elvis Presleyn kanssa. Vuonna 1985 kolmikolta ilmestyi Roy Orbisonin kanssa työstetty albumi Class of '55. Survivors Liven päätöskappaleessa, Hank Williamsin käsialaa olevassa  I Saw the Lightissa lavalle saapuivat myös Cashin poika John Carter ja tytär Cindy Cash.

Torstain terävä:Kanadalaisen rockin klassikon ensimmäinen kokoelma-albumi

 The Band:Best of the Band

Heinäkuun puolivälissä 1976 Capitol Recordsin julkaisemana ilmestynyt Best of the Band on yhdestätoista kappaleesta koostuva kanadalais-amerikkalaisen rockyhtyeen The Bandin ensimmäinen kokoelma-albumi. Kymmenen kokoelma-albumin kappaleista on poimittu The Bandin ensimmäisiltä kuudelta albumilta. Yhtyeen omissa nimissään julkaisema ja vuonna 1972 ilmestynyt tuplalive Rock of Ages on huomioitu albumin biisivalinnoissa, toisin kuin Bob Dylanin kanssa työstetyt ja vuosina 1974-1975 ilmestyneet tupla-albumit Before the Flood ja Basement Tapes, joista ensiksi mainittu on konserttitaltiointi. Vuonna 1968 ilmestyneeltä ja yleisesti rockin kehityksessä varsin keskeiseksi osoittautuneelta esikoisalbumilta Music from the Big Pink ovat mukana balladimaisempaa tuotantoa edustavat The Weight ja Tears of Rage. Seuraavana vuonna julkaistun ja kenties vielä debyyttiä merkittävämmän yhtyeen nimikkoalbumin valinnat ovat letkeä Up on Cripple Creek ja Yhdysvaltojen sisällissodasta kertova The Night They Drove Old Dixie Down. Vuonna 1970 ilmestyneeltä ja laadukasta tasoa ylläpitäneeltä albumilta Stagefright ovat mukana itseoikeutettu nimikappale ja The Shape I'm In. Life is a Carnival edustaa yksin vuonna 1971 ilmestyneen pitkäsoiton Cahoots tuotantoa. Baby Don't Do Itin ollessa ainoa poiminta Rock of Ages-tuplaliveltä. Vuonna 1975 ilmestyneeltä albumilta Northern Lights Southern Cross  mukana ovat riipaiseva balladi It Makes No Difference ja rivakka Ophelia. Harvinaisempaa tuotantoa edustaa vuonna 1975 ilmestynyt single Twilight. Fame julkaisi Britanniassa niin ikään Best of the Band-nimisen kokoelma-albumin. Erilaisen kansikuvansa lisäksi se sisälsi myös muutamia kappaleita, joita Yhdysvaltain-painokselle ei sisältynyt. The Bandin tuotannosta The Night They Drove Old Dixie Down pääsi mukaan Capitol Recordsin ainoastaan promootiotarkoituksessa julkaisemalle albumille Greatest Music Ever Sold. Sitä jaettiin levykaupoille vuoden 1976 loma-aikana osana Capitolin samannimistä kampanjaa, jolla promottiin 15 mainitun levy-yhtiön julkaisemaa greatest hits-tyyppistä kokoelma-albumia.

Keskiviikon klassikko:Chicago Bluesin isän ja brittibluesin edustajien yhteinen vuoden 1972 studioalbumi

 Muddy Waters:The London Muddy Waters Sessions

Vuonna 1972 Chess Recordsin julkaisemana ilmestynyt The London Muddy Waters Sessions on Muddy Watersin studioalbumi. Edellisenä vuonna ilmestyneen London Howlin Wolf Sessionsin tavoin mainitun albumin oli soittajistossaan tarkoitus yhdistää yhdysvaltalaisia bluesartisteja ja brittiläisiä blues/rockartisteja.  The London Muddy Waters Sessions pyrki osaltaan vakiinnuttamaan traditionaalisen bluesin ja sitä esittävien artistien jo entuudestaan melko vakaata suosiota Britanniassa. Ilmestymisvuonnaan The London Muddy Waters Sessions voitti parhaan etnisen tai folkäänitteen palkinnon. Kyseessä oli järjestyksessään toinen niistä kuudesta kerrasta, jolloin Muddy Waters voitti mainitun palkinnon. The London Muddy Waters Sessionsilla Muddy vastasi itse sekä akustisesta että slidekitarasta. Muina keppimiehinä albumilla kuultiin Sammy Lawhornia sekä irlantilaista Rory Gallagheria. Carey Bell Harrington oli huuliharpussa, Rick Grech bassossa ja nimeä  Georgie Fortune käyttänyt Georgie Fame sekä Stevie Winwood uruissa ja pianossa. Rumpaleina albumilla vaikuttivat The Jimi Hendrix Experiencen Mitch Mitchell ja Herbie Lovelle, solistina Rosetta Hightower, trumpeteissa Ernie Royal ja Joe Newman, Seldon Powell tenorisaksofonissa ja Garnet Brown pasuunassa. Rory Gallagher vastasi kitarasooloista kolmessa kappaleessa, niiden joukossa Old Fashioned Ways. Niin ikään London Howlin Wolf Sessionseihin osallistunut Stevie Winwood soitti kolmella biisillä ja myöhemmin Van Morrisonin kanssa työskennellyt jazz-blues-soittaja Georgie Fame muilla. Ennen pestiään The Jimi Hendrix Experiencessä Mitch Mitchell oli soittanut Georgie Fame and the Blue Flames-yhtyeessä. Hänen keskeisiin esikuviinsa lukeutui jazzmuusikoita edustanut Elvin Jones ja Mitchellin soittoa kuullaan suurimmalla osalla The London Muddy Waters Sessionsin kappaleista. I'm Readyn ja Blind Man Bluesin kaltaisissa shuffle-kappaleissa rumpalina oli kuitenkin New Yorkin sessiorumpaleiden veteraaneihin lukeutunut Henry Lovelle. Albumin nauhoitusten aikaan Rick Grech tunnettiin parhaiten yhtenä Blind Faith-yhtyeen jäsenistä. Hän oli tosin ehtinyt olla mukana myös Stevie Winwoodin Traffic-yhtyeeessä. Blind Faithin jäsenistä Eric Clapton oli osallistunut London Howlin Sessions-albumin nauhoituksiin. Myös bluesharpisti Carey Bellin osuus The London Muddy Waters Sessionsilla osoittautuu merkittäväksi. Hän oli kuulunut Muddy Watersin yhtyeeseen vuosien ajan ja työskennellyt sitä ennen esimerkiksi John Lee Hookerin kanssa.

Tiistain tukeva:Yhtyeessä Wall of Voodoo uransa aloittanut yhdysvaltalaisartisti

 Viides huhtikuuta 1954 syntynyt Stanard Ridgway on yhdysvaltalainen multi-instrumentalisti, laulaja/lauluntekijä ja elokuva/televisiosäveltäjä, joka on tullut tunnetuksi erottuvasta laulutyylistään sekä dramaattisista,lyyrisistä kappaleistaan. Ennen soolouraansa hän vaikutti solistina yhtyeessä Wall of Voodoo, jonka perustajajäsen Ridgway lisäksi oli. Barstowissa, Kaliforniassa syntynyt Ridgway varttui Los Angelesissa. Hän kiinnostui folkmusiikista jo lapsena ja 14-vuotiaana Stanin vanhemmat ostivat hänelle banjon. Ridgwayn johtaman Wall of Voodoo-yhtyeen musiikki oli yhdistelmä uutta aaltoa ja Errico Morriconen 1960-luvun  spagettiwesternien soundtrackejä muistuttavaa musiikkia. Wall of Voodoon musiikissa hyödynnettiin esimerkiksi rumpukoneita ja lisäksi kattiloita ja spagetti western-tyyppisiä kitaroita. Kirsikkana kakun päällä oli Ridgwayn tavanomaisesta erottuva vokalisointityyli, jonka tekstien narratiiveihin ovat vaikuttaneet keskeisesti film noir sekä science fiction. Tekstit ovat kuvauksia tavallisten, amerikkalaisen unelman kanssa kamppailevien henkilöiden perspektiivistä. Ridgwayn soolouran ensimmäinen kappale oli The Police-yhtyeen rumpalin Stewart Copelandin kanssa työstetty Don't Box Me In Francis Ford Coppolan elokuvaan Rumble Fish. Ridgwayn ensimmäinen sooloalbumi oli vuonna 1986 ilmestynyt The Big Heat, jonka kappaleista Camouflage kohosi viiden suosituimman joukkoon useissa maissa, muun muassa Britanniassa. Mainittua pitkäsoittoa Ridgwayn diskografiassa seurasivat Mosquitos (1989), Partyball (1991), Black Diamond (1995), ja Anatomy (1999). Vuonna 1998 ilmestynyt albumi The Way I Feel Today oli kokoelma big band-standardeja. Vuonna 2002 ilmestynyt Holiday in Dirt koostui outtakeseista ja aikaisemmin julkaisemattomista kappaleista. Ridgwayn vuonna 2005 ilmestynyt albumi Snakebite: Blacktop Ballads and Fugitive Songs sisältää mm. kappaleen Talkin' Wall of Voodoo Blues Part 1., joka kertoo hänen varhaisemman yhtyeensä tarinan. Albumin Holiday in Dirt julkaisua seurasi 14 itsenäisten elokuvantekijöiden käsialaa olevaa lyhytelokuvaa, joista jokainen liittyi yhteen albumin kappaleista. Helmikuussa 2005 julkaistiin mainituista elokuvista koostuva kokoelma-dvd. Vuonna 1994 Ridgway aloitti työskentelyn Drywall-nimisen projektin kanssa. Sen muut jäsenet olivat Hecate's Angels-yhtyeen kosketinsoittaja/solisti Pietra Vexstun, joka oli myös Ridgwayn vaimo sekä aikaisemmin yhtyeen Rain Parade rumpalina vaikuttanut Ivan Knight. Vuonna 1995 ilmestyi Drywallin esikoisalbumi Work the Dumb Oracle. Samana vuonna julkaistiin Carlos Grasson ohjaama lyhytelokuva The Drywall Incident ja seuraavana vuonna sen pidennetty soundtrackalbumi. Ridgway ja Vexstun sävelsivät lisäksi ensisijaisesti instrumentaaleja orkestraatiokappaleita postmodernin surrealistisen taiteilijan Mark Rydenin maalauksia esittelevään näyttelyyn. Tutustuminen oli tapahtunut Wall of Voodoon vuoden 1982 kiertueella merchandisen myyjänä toimineen  Sean P. Rileyn kautta. Vuonna 2003 albumi julkaistiin 7500 kappaleen rajoitettuna painoksena cd-formaatissa nimellä Blood -Miniature Paintins of Sorrow and Fear. Hecate's Angelsissä Ridgway soittaa banjoa ja huuliharppua. Vuonna 2006 Ridgway ja Drywall tekivät paluun julkaisemalla albumin Barbeque Babylon sekä singlen The AARP is After Me. Yhtyeen uudessa kokoonpanossa ovat mukana kitaristi Rick King ja rumpali/perkussionisti Bruce Zelesnik.  Vuonna 2008 Ridgway ja Vexstun julkaisivat lastenlevyn Silly Songs for Kids Vol 1, jonka työstämiseen osallistui lisäksi saksofonisti Ralph Carney. Artisteihin, joiden albumeilla ja projekteissa Ridgway on ollut mukana, lukeutuvat lisäksi  Hal Willner, Frank Black and the Catholics, the Flesh Eaters, the Divine Horsemen, The Ray Campi Quartet, the Fibonaccis sekä Roger McGuinn.