Keskiviikon klassikko:Laulaja/lauluntekijägenren merkkipaalun varhainen kultakausi

12. marraskuuta 1945 syntynyt kanadalainen Neil Young on eräs rockin historian keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista biisintekijöistä, kitaristeista ja solisteista. Young aloitti Shadows-covereiden parissa aivan 60-luvun alussa. Vuonna 1966 hän siirtyi Kaliforniaan ja perusti Stephen Stillsin ja Ritchie Furayn kanssa kaikkien aikojen keskeisimpiin folkrockyhtyeisiin lukeutuvan Buffalo Springfieldin. Se sai aikaan kolme pitkäsoittoa:Buffalo Springfield, Buffalo Springfield Again sekä Last Time Around. Yhtyeen ainoa singlehitti oli Stillsin kantaaottava For What It’s Worth, mutta myös Young työsti yhtyeen ohjelmistoon useita klassikkokappaleita, joista mainittakoon Mr Soul, Expecting to Fly ja Broken Arrow. Buffalo Springfieldin hajoamisen jälkeen Young solmi soolodiilin Reprise Recordsin kanssa. Hänen managerikseen valikoitui edelleen Youngin kanssa yhteistyötä tekevä Elliot Roberts. Artistin nimeä kantanut esikoissooloalbumi ilmestyi joulukuussa 1968. Se sai ristiriitaiset arvostelut, mutta muutamista pitkäsoiton kappaleista, erityisesti The Lonerista on muodostunut keikkastandardeja.

 Seuraavalla Youngin albumilla häntä säestivät jo kitaristi Danny Whitten, basisti Billy Talbot ja rumpali Ralph Molina, jotka olivat soittaneet aikaisemmin The Rockets-nimisessä yhtyeessä. Toukokuussa 1969 ilmestynyt Youngin varhaisen tuotannon kiistattomiin merkkipaaluihin lukeutuva pitkäsoitto Everybody Knows This Is Nowhere oli kreditoitu yhtyeelle Neil Young & Crazy Horse. Sen suurimpia helmiä ovat avausraita Cinnamon Girl, Cowgirl in the Sand sekä Down by the River. Legendan mukaan Young kirjoitti kyseiset kolme kappaletta saman päivän aikana 39 asteen kuumeessa. Pian albumin julkaisun jälkeen Young liittyi neljänneksi jäseneksi jo edellisenä vuonna debyyttialbuminsa julkaisseeseen superyhtyeeseen Crosby, Stills and Nash. Hänen debyyttikeikkansa yhtyeessä oli Chicagossa 16. elokuuta 1969 ja kvartetti oli mukana myös Woodstockin mammuttifestivaaleilla. Crosby, Stills Nash & Youngin klassikkoalbumi Deja Vu ilmestyi maaliskuussa 1970. Youngin tuotantoa sillä edusti raita Helpless. Youngin oman tuotannon seuraava klassikkoalbumi After the Gold Rush ilmestyi samaisen vuoden elokuussa. Sen tunnetuimpaan antiin kuuluvat Tell Me Why, Only Love Can Break Your Heart,Don’t Let It Bring You Down, When You Dance I Can Really Love sekä pitkän kitarasoolon kruunaama Southern Man. Albumin julkaisua seurasi akustinen Amerikan-kiertue, jolla Young esitti sekä Buffalo Springfieldiä että omaa tuotantoaan. Klassikkoalbumien sarjaa jatkoi vuoden 1972 Harvest. Heart of Gold nousi singlenä listakärkeen ainoana biisinä Youngin tähänastisella uralla ja muista helmistä mainittakoon The Needle and the Damage Done, Old Man ja Are You Ready for the Country?

Vakavista huumeongelmista kärsinyt Danny Whitten menehtyi 18. marraskuuta 1972. Vuoden 1973 lokakuussa ilmestynyt Time Fades Away oli livealbumi, joka koostui silti täysin uudesta materiaalista. David Crosby ja Stephen Stills muun muassa olivat mukana kyseisellä levyllä ja vaikka se ei muodostunut erityisen menestyksekkääksi, sijoittuu se korkealle monen tosi Young-diggarin listalla. Samaisen vuoden loppupuolella Young muodosti kokoonpanon Santa Monica Flyers Crazy Horsen rytmiryhmän sekä kitaristi Nils Lofgrenin ja pedal steel-kitaristi Ben Keithin kanssa. Kyseinen kokoonpano levytti tummasävyisen albumin Tonight’s the Night, mutta sen julkaisua siirrettiin aina vuoden 1975 kesäkuuhun. Lähes vuotta aikaisemmin julkaistiin sitä vastoin melodista tyyliä edustanut pitkäsoitto On the Beach, josta on Time Fades Awayn tavoin muodostunut eräs monien suosikkialbumeista Youngin repertuaarista. Albumin avauskappaleen Walk On voi tulkita Youngin vastauksena Lynyrd Skynyrdin Sweet Home Alabamalle, jonka tekstissä southern rockin keskeisimpiin lukeutuva yhtye piikitteli lempeästi Youngin neljä vuotta aikaisemmin julkaisemalle kappaleelle Southern Man. Vuonna 1975 Young kasasi Crazy Horsen uudestaan kokoonpanolla, jossa kitaristina vaikutti Frank Sampedro. Samaisen vuoden marraskuussa ilmestyi albumi Zuma, jonka huippuhetkistä mainittakoon pitkä teos Cortez the Killer sekä melodinen kaunokki Don’t Cry No Tears. Seuraavana vuonna Young teki jälleen yhteistyötä Stephen Stillsin kanssa. Nimellä Stills Young Band julkaistiin pitkäsoitto Long May You Run. Vuoden 1977 American Stars 'n Bars on eräs Youngin kaikkein keskeisimmistä töistä kohokohtanaan pitkä ja vakuuttava teos Like A Hurricane. Samana vuonna Young kasasi itsenäisesti erinomaisen kokoelmalevyn Decade. Seuraavana vuonna ilmestynyt Comes A Time oli pieni klassikko sekin erityisesti nimiraitansa, Motorcycle Maman ja Peace of Mindin kaltaisten kappaleiden ansiosta. Youngin osalta kokonaisuutena varsin tuottelias ja tasokas vuosikymmen päättyi sähköisestä ja akustisesta puolesta muodostuneeseen upeaan pitkäsoittoon Rust Never Sleeps, jonka kirkkaimpina helminä loistavat Hey Hey, My My, Pocahontas, Powderfinger sekä Sedan Delivery. Youngin seuraava, tuotannoltaan selkeästi epätasaisempi vuosikymmen käynnistyi kertakaikkisen erinomaisella konserttitaltioinnilla Live Rust.