Keskiviikon klassikko:Laulaja/lauluntekijägenren yksinäisen hahmon ritari

Ainoastaan 26-vuotiaana kuollut englantilainen laulaja/lauluntekijä Nick Drake jäi elinaikanaan vähälle huomiolle, mutta on postuumisti saavuttanut todellisen kulttiklassikon maineen. Drake soitti pianoa koulun orkesterissa ja opetteli myös klarinetin ja saksofonin soittoa. 1960-puolivälissä hän perusti yhtyeen Perfurmed Gardeners koulutovereidensa kanssa. Yhtye soitti R&B ja jazzstandardeja, mutta myös Yardbirdsin ja Manfred Mannin tuotantoa. Sooloartistina Drake esiintyi Lontoon pienissä clubeissa ja kahviloissa. Helmikuussa 1968 hän soitti Country Joe & The Fishin lämmittelijänä Camdentownin Roundhousessa. Draken esiintyminen teki vaikutuksen folkrockyhtye Fairport Conventionin basistiin Ashley Hutchingisiin. Tämä esitteli Draken amerikkalaiselle tuottajalle Joe Boydille, joka omisti Witchseason Productions-nimisen tuotantoyhtiön. Se oli lisensoitu Island Recordsille. Fairportin ohella Boyd oli esitellyt suurelle yleisölle esimerkiksi Incredible String Bandin. Boyd solmikin Draken kanssa managerointi, julkaisu- ja tuotantosopimuksen neljästä kappaleesta koostuneen, keväällä 1968 äänitetyn demon jälkeen. Työskentely debyyttialbumin parissa alkoi saman tien ja seuraavana vuonna ilmestyi Draken esikoislevy Five Leaves Left. Äänityksiin osallistui muun muassa Fairport Conventionin kitaristi Richard Thompson. Albumin keskeisestä tuotannosta nostettakoon erityisesti esiin kappaleet Time Has Told Me, Cello Song, Saturday Sun, Day Is Done sekä River Man, joka on kenties Draken tunnetuin kappale kautta aikojen. Albumin ilmestymisen jälkeen Drake antoi jonkin verran haastatteluja ja erityisen myönteiset arviot hänen debyyttinsä saavutti Melody Makerissa.

Elokuussa 1969 Drake teki nauhoituksia BBC:lle John Peelin ohjelmaan ja kahta kuukautta myöhemmin hän esiintyi Fairport Conventionin lämmittelijänä Lontoon Royal Festival Hallissa ja keikkaili myös folkclubeissa Birminghamissa ja Hullissa. Vuonna 1970 ilmestynyt Draken kakkosalbumi Bryter Layter tarjosi edeltäjäänsä nopeampia tempoja ja basso ja rummut kuuluivat instrumentaatioon kaikilla kappaleilla. Velvet Undergroundin John Cale oli mukana raidoilla Nothern Sky ja Fly, joista ensin mainittu lukeutuu Draken tunnetuimpiin. Se lienee myös hänen hittipotentiaalisinta tuotantoaan koskaan. Myös laulajattaria P. P. Arnold ja Doris Troy kuullaan taustavokaaleissa kappaleessa Poor Boy. Bryter Layteristakaan ei muodostunut ilmestymisaikanaan kaupallista menestystä. Arviot olivat vaihtelevia ja tällä kertaa myönteisintä palautetta tarjosi Record Mirror, joka kehui Draken kitarointia ja kauniita sovituksia. Pian albumin ilmestymisen jälkeen Boyd myi Withcseasonin Island Recordsille ja ryhtyi työskentelemään elokuvamusiikin parissa Warner Brossilla. Drake oli pettynyt Bryter Layterin huonoihin myyntilukuihin sekä Boydin kaltaisen keskeisen yhteistyökumppanin menettämiseen. Vaikka Island ei odottanut eikä halunnutkaan Drakelta uutta albumia hän lähestyi levy-yhtiötä lokakuussa 1971. 11 akustisesta kappaleesta koostunut Pink Moon äänitettiin ainoastaan kahdessa päivässä John Woodin kanssa ja albumin kokonaiskesto oli ainoastaan 28 minuuttia. Pitkäsoitto saavutti myös myönteisiä arvioita, mutta myi vielä vähemmän kuin kumpikin edeltäjistään. Island Recordsin Otis Blackwell jaksoi kuitenkin uskoa Draken mahdollisuuksiin myös kaupallisessa mielessä. Draken viimeiset vuodet olivat yksinäisiä ja hän kärsi masennuksesta. Drake menehtyi 25. marraskuuta 1974. Arvoitukseksi on jäänyt, oliko kyseessä itsemurha. Kuolemansa jälkeen Draken tuotanto on viimein saavuttanut ansaitsemansa huomion ja noussut arvoon arvaamattomaan. Hänen postuumeja levytyksiään edustaa vuonna 2004 ilmestynyt kokoelma-albumi Made to Love Magic. Se koostuu ensisijaisesti out-take ja remiksatuista versioista, mutta mukana on myös akustinen näkemys River Manistä vuodelta 1968 sekä ennenjulkaisematon Tow the Line Draken viimeisistä äänityssessioista heinäkuussa 1974. Nick Drake-diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi The Curen Robert Smith, REM:in Peter Buck, The Jamin Paul Weller ja jopa The Black Crowes.