Lauantain pitkä:Erään kaikkien aikojen brittisolistin varhaisvaiheet

10. tammikuuta 1945 syntynyt Roderik David, eli Rod Stewart on eräs kaikkien aikojen menestyneimmistä brittiläisistä vokalisteista. Raspiäänestään ja varhaisesta modimagostaan tunnetuksi tulleella solistilla on meriittinään muun muassa kuusi kotimaassaan listakärkeen kivunnutta pitkäsoittoa sekä huikeat 31 top teniin yltänyttä hittisingleä, joista kuusi on noussut listakärkeen. Myös Yhdysvalloissa top teniin nousseita singlejä on 16, mukaan lukien neljä listaykköstä. Lokakuussa 1963 Stewart liittyi The Dimensions -nimiseen yhtyeeseen huuliharpistiksi ja osa-aikaiseksi vokalistiksi. Tammikuussa 1964 hän liittyi vokalistiksi Long John Baldryn johtamaan yhtyeeseen The Hootchie Cootchie Men. Baldry oli vakuuttunut Stewartin huuliharpistin kyvyistä kuultuaan Rodin esittävän Smokestack Lightningin. Pian Baldrylle selvisi, että Stewart oli myös pätevä vokalisti. Baldry infosi löydöstään Melody Makerissa ja Hootchie Coochie Men sai viikkoja kestäneen kiinnityksen Lontoon Marquee-clubille. Stewartin debyyttilevytys solistina oli Hootchie Cootchie Menin singlen b-puolena julkaistu Up Above My Head. Stewart solmi myös soolosopimuksen Decca Recordsin kanssa. Kokeneiden studiomuusikoiden, näiden joukossa muun muassa John Paul Jones, kanssa hän levytti lokakuussa 1964 ilmestyneen näkemyksen Sonny Boy Williamsonin bluesklassikosta Good Morning Little Schoolgirl. Vaikka hän esitti sen suositussa television musiikkiohjelmassa Ready Steady Go, single ei menestynyt. Tässä vaiheessa Stewartin ja Baldryn tiet erkanivat hetkeksi.Hootchie Cootchie Menin hajottua Stewart ja Baldry ystävystyivät uudelleen lopullisesti. Giorgio Gomelsky kasasi yhtyeen Steampacket, johon tulivat Stewartin ja Baldryn lisäksi mukaan muun muassa Brian Auger ja Julie Driscoll, jotka saavuttivat 60-luvun lopussa menestystä yhtyeessä The Trinity. Steampacket lämmitteli Rolling Stonesia heinäkuussa 1965 ja keikkaili Stonesin ja Walker Brothersin kanssa kiertueen päättyessä Lontoon Palladiumiin.

Steampacketin ohjelmisto painottui souliin ja rhythm and bluesiin. Stewart oli yhtyeen miespuolinen leadvokalisti. Steampacketin jäsenet kuuluivat eri levy-yhtiöihin ja niinpä yhtye ei pystynyt julkaisemaan virallisia äänitteitä. Gomelsky oli tosin nauhoittanut yhdet Marquee clubin treenit. Maaliskuussa 1966 Stewart erosi Steampacketista ja huhtikuussa hän levytti suuren diggauskohteensa Sam Cooken klassikon Shake The Trinityn säestämänä. Toukokuussa hän liittyi edeltäjäänsä muistuttavaan yhtyeeseen Shotgun Express toiseksi vokalistiksi Beryl Marsdenin kanssa. Yhtyeen muista jäsenistä mainittakoon Peter Green ja Mick Fleetwood, jotka nousivat paria vuotta myöhemmin maineeseen bluesyhtye Fleetwood Macin jäseninä. Shotgun Express ehti julkaista ainoastaan yhden menestymättömän singlen lokakuussa 1966 ennen hajoamistaan. Viimein helmikuussa 1967 kitaristi Jeff Beck pyysi Stewartia mukaan vokalistiksi yhtyeeseensä Jeff Beck Group. Sen basistina vaikutti Ronnie Wood. Yhtye keikkaili Länsi-Euroopassa keväällä 1968. Myös Stewartin sooloura jatkui ja Immediate Records julkaisi maaliskuussa 1968 sielukkaan, mutta valitettavasti vähälle huomiolle jääneen singlen Little Miss Understood. Avustavan managerin tehtävissä toiminut Peter Grant buukkasi yhtyeen kesäkuussa New Yorkin Fillmore Eastista käynnistyneelle kuuden viikon Yhdysvaltain kiertueelle. Se saavutti arvostelijoiden keskuudessa kiinnostuneen vastaanoton. Elokuussa 1968 julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi Truth. Kyseessä oli merkittävä, heavyrockin peruskiviä muurannut pitkäsoitto, jolla Stewart oli mukana kirjoittamassa kolmea kappaletta. Albumi nousi Yhdysvalloissa sijalle 15., mutta ei menestynyt kotimaassaan. Loppuvuodesta 1968 Jeff Beck Group kiersi jälleen Yhdysvaltoja hyvällä menestyksellä. Yhtyeen toinen pitkäsoitto Beck-Ola ilmestyi Yhdysvalloissa kesäkuussa ja Britanniassa syyskuussa 1969. Edeltäjänsä tavoin se sijoittui Amerikassa sijalle 15. ja nousi kotimaassaan 39:ksi. Stewartin solistinkyvyt kehittyivät huomattavasti hänen Jeff Beck Groupissa vaikuttamisensa aikana, mutta yhteistyö kitaramaestron kanssa ei jatkunut enää tässä vaiheessa.

Soolodiili Mercury Recordsin kanssa oli sainattu jo lokakuussa 1968, mutta sopimusteknisistä syistä Rod pääsi levyttämään omillaan vasta heinäkuussa 1969. Saman vuoden toukokuussa kitaristi/laulaja Steve Marriott oli eronnut Small Facesistä. Kesäkuussa hänen tilalleen ilmoitettiin kiinnitetyn Ronnie Wood. Stewart seurasi ystäväänsä uuteen yhtyeesen, jonka riveissä jatkoivat myös aikaisemmin Small Facesiin kuuluneeet basisti Ronnie Lane, rumpali Kenny Jones ja kosketinsoittaja Ian McLagan. Uusi yhtye sai nimen Faces. Vuonna 1969 ilmestyi Stewartin debyyttisooloalbumi An Old Raincoat Won't Ever Let You Down. Folk, rock- ja blueselementttejä hyödyntänyt albumi sisälsi sekä originaaleja että covereita, joista mainittakoon riipaiseva tulkinta Mike D' Abon käsialaa olevasta kappaleesta Handbags and Gladrags. Facesin ensimmäinen pitkäsoitto First Step ilmestyi alkuvuodesta 1970. Se menestyi paremmin kotimaassaan ja sisälsi Rolling Stonesiin helposti vertautuvaa kitaravetoista rockia. Livebändinä yhtyeestä muodostui suosittu. Saman vuoden syksynä ilmestyi Stewartin tyylillisesti edeltäjäänsä muistuttanut, onnistunut kakkossoolo Gasoline Alley. Rod vieraili solistina australialaisen Python Lee Jacksonin kappaleella In a Broken Dream. Se levytettiin jo 1969 ja vuoden 1972 uusintajulkaisu oli maailmanlaajuinen hitti. Vuoden 1971 sooloalbumi Every Picture Tells a Story Maggie May-hitteineen merkitsi lopullista läpimurtoa. Sen muista huippuhetkistä mainittakoon Mandolin Wind ja Dylan-laina Tomorrow is a Long Time. Facesin vuoden 1971 alussa ilmestynyt kakkosalbumi Long Player menestyi edeltäjäänsä paremmin ja kolmas pitkäsoitto, Atlantin molemmin puolin top teniin kivunnut Nod's as Good as a Wink sisälsi kaiken muun hyvän lisäksi top 40-hitin Stay with Me. Vuonna 1972 Faces keikkaili ahkerasti, mutta Rodin soolouran suosio ylitti yhtyeen vastaavan. Neljäs sooloalbumi Never A Dull Moment nousi kotimaassaan listakärkeen ja Yhdysvalloissa kakkoseksi. Hittisingle You Wear It Well nousi sekin kotimaassaan kärkeen. Facesin viimeinen pitkäsoitto, vuonna 1973 ilmestynyt Ooh La La nousi niin ikään brittiykköseksi ja vuonna 1974 Faces keikkaili niin Euroopassa, Ausraliassa kuin Japanissakin, mutta Rodin ja muun yhtyeen välit olivat jo todella tulehtuneet. Loppuvuodesta 1974 Stewart julkaisi viimeiseksi pitkäsoitokseen Mercury Recordsilla jääneen albumin Smiler. Myös se nousi kotimaassaan listakärkeen singlebiisi Farewellin saavuttaessa seitsemännen sijan.