Yhdysvalloissa heinäkuussa ja Britanniassa syyskuussa 1968
ilmestynyt Shades of Deep Purple oli brittiläisen hardrockin eräänlaisesta
isähahmosta käyvän Deep Purplen debyyttialbumi. Alun perin aikaisemmin The
Artwoods-yhtyeestä ensisijaisesti tutuksi tulleen kosketinsoittaja Jon Lordin
ja jo pitkän uran studiomuusikkona omanneen ja muun muassa Screaming Lord
Sutchin kanssa musiikillista yhteistyötä tehneen kitaristi Ritchie Blackmoren
saattoi yhteen The Searchersin rumpali Chris Curtis, jonka suunnitelmissa oli
Roundabout-niminen projekti. Lordin kehotuksesta basistiksi valikoitui Nick
Simper, joka oli ehtinyt soittaa Johnny Kiddin taustayhtyeessä The Piratesissa
ja selvisi hengissä Johnny Kiddin hengen vaatineesta auto-onnettomuudesta.
Aikaisemmin clubitasolla yhtyeessä The Maze vaikuttanut solisti Rod Evans
löytyi Melody Makeriin lähetetyn ilmoituksen perusteella. Yksi solistin paikan
hakijoista oli kyseisessä tapauksessa hylätyksi tullut Rod Stewart. Ritchie
Blackmore muisti Hampurin keikoiltaan 19-vuotiaan rumpalilahjakkuuden Ian
Paicen, jonka hän kutsui treeneihin. Muutamien instrumentaalijamien myötä
Paicesta tuli yhtyeen rumpali ja Deep Purplen Mark I-kokoonpano oli
muodostunut. Nimensä yhtye otti Peter DeRosen levyttämän, Ritchie Blackmoren
isoäidin samannimisen suosikkikappaleen mukaan.
Ensimmäiset työstetyt kappaleet olivat jo hieman iäkkäämmät
instrumentaalit And the Addres ja Mandrake Root, joista jälkimmäiseen Evans
kirjoitti tekstit. Ensimmäinen työstetty cover oli Beatlesin Help, joka
otettiin mukaan Cris Curtisin kehotuksesta. Hitaassa sovituksessaan Purplen
näkemys oli lähellä amerikkalaista Vanilla Fudge-yhtyettä, joka lukeutui
erityisesti Ritchie Blackmoren suuriin diggauskohteisiin. Skip Jamesin säveltämä
I’m So Glad oli pari vuotta aikaisemmin ollut mukana Creamin debyyttialbumilla
Fresh Cream. Purple täydensi omaa näkemystään klassisvaikutteisella introlla
nimeltä Happiness. Hey Joe-versiointiin vaikutti luontevasti The Jimi Hendrix
Experiencen hittiversio, mutta myös kyseiseen näkemykseensä Purple lisäsi
vaikutteita klassisesta musiikista. Covereihin lukeutui myös Joe Southin
säveltämä poprockkappale Hush, jonka Billy Joe Royalin käsialaa olevan
levytysversion Blackmore oli kuullut Saksassa ollessaan. Omaa tuotantoa Purplen
esikoisella edustivat vielä Lordin ja Evansin tyylikkään melodinen One More
Rainy Day sekä Blackmoren ja Evansin rankempi Love Help Me, jossa Blackmore pääsi
ajoittain loistaman kepin varressa. Deep Purplen esikoinen levytettiin
toukokuussa 1968 vain kolmessa päivässä. Tetragrammaton julkaisi sen
Yhdysvalloissa melkoisen hyvällä menestyksellä. Billboardin listalla
pitkäsoitto nousi sijalle 24. ja Hush-single aina neljänneksi. Purplen
ensimmäisen line upin osalta kukaan ei ollut profeetta omalla maallaan, sillä
Shades of Deep Purple ei noussut Britanniassa listoille lainkaan ja vastaanotti
myös melko negatiivisia arvioita. Purplen ensimmäiselle kokoonpanolle valtaosa
debyyttialbumin kappaleista muodostui keikkastandardeiksi, mutta Ian Gillanin
ja Roger Gloverin korvattua Evansin ja Simperin ainoastaan coverit Hush, Hey
Joe ja Help säilyivät ohjelmistossa vielä vuoden 1969 aikana. Samaisen vuoden
lokakuussa ilmestynyt kakkosalbumi The Book of Taliesyn piti yllä laadukasta
tasoa sijoittuen myös Billboardin listalla vielä sijalle 48. Sen kappaleista
mainittakoon keikkakontekstissa maratonmittoihin yltänyt instrumentaali Wring
That Neck sekä jopa pieneksi hitiksi muodostunut näkemys Neil Diamondin
ripeästä poppalasta Kentucky Woman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti