Perjantain pohjat:Eräs brittiläisen glamrockin keskeisistä nimistä

Brittiläinen Mott the Hoople lukeutuu 70-luvun alkupuolen keskeisimpiin glamrockyhtyeisiin, vaikka yhtyeen musiikilla onkin vahvat rhythm and blues-juuret. Mottin esiasteisiin kuului kaksi herefordhireläistä yhtyettä. Kitaristi Pete Everend Watts ja rumpali Dale Buffin Griffin olivat jo 60-luvun alkupuolella mukana yhtyeessä The Soulents. Kitaristi Mick Ralphs vaikutti yhtyeessä The Buddies. Vuoteen 1966 mennessä basistiksi siirtynyt Watts ja Ralphs olivat muodostaneet yhteisen yhtyeen The Doc Thomas Group. Se loi keikkauraa clubitasolla Italiassa ja julkaisi paikallisen levy-yhtiön kautta nimeään kantaneen debyyttialbumin alkuvuodesta 1967. Seuraavana vuonna Dale Griffin ja kosketinsoittaja Verden Allen liittyivät yhtyeen kokoonpanoon. Britanniassa bändi konsertoi käyttäen nimiä Shakedown Sound ja Silence. Levy-yhtiö Islandin Guy Stevens iski korvansa yhtyeeseen, mutta ei pitänyt sen solistista Stan Tippinsistä. Lehti-ilmoituksen perusteella solisti/kosketinsoittajaksi valikoitui Ian Hunter. Tippins ryhtyi toimimaan yhtyeen kiertuemanagerina. Stevensin ehdotuksesta yhtyeen nimeksi vaihtui Mott the Hoople Willard Manusin samannimisen novellin mukaan. Vuonna 1969 ilmestynyt Mott the Hooplen esikoisalbumi nauhoitettiin ainoastaan kahdessa viikossa. Siitä muodostui kulttimenestys ja pitkäsoiton kappalemateriaalista mainittakoon instrumentaaliversio The Kinksin klassikosta You Really Got Me,  Sony Bonon Laugh at Me sekä Sir Douglas Quintetin at the Crossroads. Seuraavina vuosina ilmestyneet pitkäsoitot Mad Shadows ja Wild Life menestyivät edeltäjäänsä heikommin.

David Bowie oli Mott the Hooplen diggari ja hän lahjoitti hajoamisen partaalla olleelle yhtyeelle kappaleensa All the Young Dudes. Yhtyeen suurimmaksi hitiksi muodostunut kappale julkaistiin heinäkuussa 1972 ja myös samanniminen albumi sijoittui brittilistalla sijalle 21.  Kosketinsoittaja Verden Allen erosi yhtyeestä keväällä 1973 ennen seuraavan, top teniin kivunneen pitkäsoiton Mott ilmestymistä. Hänen tilalleen otettiin aina kaksi kosketinsoittajaa; aikaisemmin erityisesti hitistä Everlasting Love muistetussa  Love Affair -yhtyeessä vaikuttanut Morgan Fisher sekä jonkin aikaa Hammondia soittanut Mick Bolton. Mott-pitkäsoitto sisälsi kaksi singlemenestystä; All the Way from Memphis sekä Honoloochie Boogie. Kummassakin kuultiin saksofonistina Roxy Musicin Andy McKaytä. Samaisen vuoden elokuussa Mick Ralphs lähti perustamaan Bad Companya Freen Paul Rodgersin ja Simon Kirken kanssa. Hänen tilalleen tuli Spooky Toothin Luther Grosvenor, jonka nimeksi vaihtui sopimuksellisista syistä Ariel Bender. Vuonna 1974 ilmestyneen albumin The Hoople hittejä olivat Golden Age of Rock N' Roll sekä todella koskettava Roll Away the Stone. Myös Mott the Hoople Live julkaistiin samana vuonna ja yhtyeen viimeinen singlemenestys oli Saturday Gigs. Loppuvaiheessa Bowien Spiders-yhtyeen Mick Ronson korvasi Benderin kitaran varressa. Legendaarinen kokoonpano tuli tiensä päähän, kun Hunter ja Ronson lähtivät yhtyeestä muodostaakseen duon. Vuonna 1974 Mott the Hoople keikkaili vielä Amerikassa Bender kitaristinaan. Suurella osalla kyseisistä esiintymisistä lämmittelyesiintyjän tehtävästä huolehti Queen, joka vieläpä viittasi kyseiseen kiertueeseen varhaisen singlehittinsä Now I'm Here tekstissä. Mott the Hoople jatkoi toimintaansa vaihtelevilla kokoonpanoilla vuoteen 1980 saakka. Yhtyeen reunionit ovat ajoittuneet vuosiin 2009, 2013, 2018 ja 2019. Niistä viimeisimmässä Mott the Hoople konsertoi Britannian lisäksi ensi kertaa Yhdysvalloissa 45 vuoteen. Vuoden 1974 kokoonpanoa kyseisessä lineupissa edustivat Ian Hunter, Ariel Bender ja Morgan Fisher.