Maanantain mainio:Purkitettua blueskuumuutta

Vuonna 1965 Los Angelesissa perustettu Canned Heat lukeutuu kaikkien aikojen legendaarisimpiin bluesrockyhtyeisiin. Sen originaalikokoonpanon muodostivat solisti Bob ”The Beard” Hite, vuonna 1970 menehtynyt ja 27-kerhoon päässyt kitaristi Alan ”Blind Owl” Wilson, yhtyeeseen paluun tehnyt basisti Larry Taylor, kitaristi Henry Vestine sekä rumpali Frank Cook. Vuonna 1967 ilmestynyt yhtyeen nimetön debyyttialbumi koostui lähes täysin bluesklassikoiden coverversioista, joista mainittakoon Rollin’ and Tumblin’, Dust My Broom ja Help Me. Cookin tilalle rumpaliksi vaihtui Feto de la Parra, joka yhtyeen jäsenistä ainoana on ollut mukana Canned Heatissä kaikki nämä vuodet. Hänen myötään Canned Heat oli löytänyt klassisimman kokoonpanonsa. Vuonna 1968 ilmestynyt kakkosalbumi Boogie with Canned Heat lukeutuu jo yhtyeen klassikkotuotantoon. Alan Wilsonin korkealta tulkitsemasta On the Road Againista muodostui singlehitti ja pitkäsoiton päättävä Larry Taylorin käsialaa oleva yli 11-minuuttinen Fried Hockey Boogie edustaa lähes esimerkillisesti yhtyeen boogiepoljentoisempaa tyyliä.  Canned Heatistä muodostui housebändi Sunset Bulevardilla avatussa Kaleidoscope-clubissa, jossa se soitti Jefferson Airplanen, Grateful Deadin ja Buffalo Springfieldin kaltaisten suuruuksien kanssa. Samaisen vuoden syyskuussa Canned Heat suuntasi ensimmäiselle Euroopan-kiertueelleen. Englannissa yhtye esiintyi myös Top of the Popsissa.

Vielä vuonna 1968 ehti ilmestyä Canned Heatin seuraava pitkäsoitto Living the Blues, joka oli  lisäksi tupla-albumi. Tuplan ensimmäisen levyn kakkospuolen täyttää lähes kokonaan 19-minuuttinen Parthenogenesis ja kakkoslevy jakautuu kaksiosaiseen, livenä nauhoitettuun Refried Boogieen, jonka kumpikin osa kestää parikymmentä minuuttia.  Living the Bluesilta löytyvästä Going Up the Countrysta, joka niin ikään oli Alan Wilsonin vokalisoima, muodostui myös hitti ja se kuultiin Woodstock-elokuvan alussa. Canned Heat oli eräs kyseisen mammuttifestivaalin suosituimmista ja myös onnistuneimmista esiintyjistä. Yhtyeen seuraava pitkäsoitto Hallelujah julkaistiin kuukausi ennen Woodstockia ja varsin laadukasta valkoista bluesia sisältänyt albumi koostui tällä kertaa ensisijaisesti orginaalikappaleista, joista nostettakoon erityisesti esiin Alan Wilsonin varsin onnistunut Time Was. Ennen seuraavaa Euroopan-kiertuettaan Canned Heat nauhoitti seuraavan, niin ikään tuotantonsa parhaimmistoon lukeutuvan pitkäsoiton Future Blues, jonka kahdeksasta kappaleesta viisi edusti yhtyeen omaa tuotantoa. Bob Hiten laulamasta Let’s Work Togetheristä muodostui hitti ja muista huippuhetkistä mainittakoon nimiraita, Sugar Bee sekä bluesia huokuva So Sad (The World is in a Tangle). Kyseessä on ainoa yhtyeen tuotannon kiistaton klassikkolevy, jolla kitaristina oli Harvey Mandel. Hänen lähdettyään Vestine palasi kepin varteen. Canned Heat painui studioon bluesin kiistattomiin klassikoihin lukeutuvan John Lee Hookerin kanssa. Tuloksena oli vuonna 1971 ilmestynyt albumi Hooker n’ Heat, jolla maestro vastasi kaikista kappaleista. Niistä kahta oli ollut mukana kirjoittamassa myös Bernard Besman. Canned Heatin historian legendaarisin luku päättyi Alan Wilsonin kuoltua 3. syyskuuta 1970. Canned Heat-kokoonpano, jossa kitaristeina olivat Vestine sekä Joel Scott Hill konsertoi vuonna 1971 ensimmäisessä Ruisrockissa suurella menestyksellä. Virallinen julkaisu Live at Turku Festival näki päivänvalon 1995.