Perjantain pohjat:Kaatopaikan enkelit

Loppuvuodesta 1971 perustetun New York Dollsin voi todeta edustaneen punkrockia aikana, jolloin kyseistä termiä ei vielä ollut lanseerattu yleiseen käyttöön. Yhtyeen musiikilliseen ilmaisuun vaikuttivat esimerkiksi Rolling Stonesin ja Stoogesin kaltaisten yhtyeiden raaka rocksoundi, 60-luvun alun tyttöyhtyeet sekä David Bowien ja T Rexin glamrock. Dolls  vaikutti itse osaltaan paitsi punkin, myös heavyrockin kehitykseen. New York Dollsin myös visuaalisesti näyttävät live-esiintymiset inspiroivat huomattavaa määrää muusikonalkuja New Yorkissa ja Lontoossa perustamaan omia yhtyeitään. New York Dollsin kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa säilyvät rockin historian keskeisimpien kulttialbumien joukossa.

Kaikilla New York Dollsin jäsenillä oli jo takanaan bändihistoriaa ennen yhtyeen perustamista. Originaalin kokoonpanon muodostivat kitaristit Johnny Thunders ja Rick Rivets, basisti Arthur Kane, rumpali Billy Murcia sekä solisti David Johansen. Alkuvuodesta 1972 Rivetsin tilalle tuli Sylvain Sylvain ja yhtye aloitti ahkeran keikkailun Manhattanilla. Dolls sai osakseen mainittavaa kulttikannatusta, mutta levy-yhtiöt olivat arkoja sainaamaan ulkoisesti andgrogyynin ja näyttävän imangon omannutta yhtyettä. Loppuvuodesta 1972 oli vuorossa Dollsin ensimmäinen kiertue Englannissa. Sen aikana Murcia menehtyi nautittuaan sekaisin alkoholia ja huumeita. Hänet Dollsissa korvasi Jerry Nolan. Nolanin yhtyeeseen liittymisen jälkeen Mercury Records teki lopulta yhtyeen kanssa levytyssopimuksen. Todd Rungrenin tuottama New York Dollsin debyyttialbumi ilmestyi kesäkuussa 1973. Albumin klassikoista mainittakoon Personality Crisis, Subway Train, Jet Boy sekä erinomaisen rivakka näkemys Bo Diddleyn Pillsistä. Dollsin esikoinen saavutti ensisijaisesti myönteisiä arvioita, vaikka albumin myyntimäärät jäivätkin vähäisiksi. Billboardin listalla pitkäsoitto jäi top 100:n ulkopuolelle.

New York Dollsin kakkosalbumi, varsin kuvaavan nimen omannut Too Much Too Soon ilmestyi tarkalleen vuosi edeltäjänsä jälkeen. Sen tuottajana esittäytyi edellisellä vuosikymmenellä tyttöyhtye The Shangri-Lasin kanssa tekemästään yhteistyöstä tutuksi tullut George ”Shadow” Morton. Pitkäsoiton kappaleista nostettakoon esiin Babylonin, Stranded in the Junglen, Puss n’ Bootsin, There’s Gonna Be A Showdownin ja Sonny Boy Williamson-laina Don’t Start Me Talkingin kaltaiset kultahiput. Kuten myös Dollsin debyytin tapauksessa, albumi myi huonosti, mutta saavutti arvostelijoiden varauksettoman hyväksynnän. Levymyyntiin tyytymättömänä Mercury Records pudotti Dollsit palkkalistoiltaan seuraavana vuonna. Malcolm McLarenin manageeraamana yhtyeen imago muuttui entistä räikeämmäksi ja levy-yhtiöiden vieroksumaksi. Kesäkuussa 1975 Johnny Thunders ja Jerry Nolan jättivätkin yhtyeen. Jäljelle jääneet David Johansen ja Sylvain Sylvain erottivat McLarenin. Seuraavan parin vuoden ajan kaksikko pyöritti kokoonpanoltaan vaihdellutta Dollsin inkarnaatiota. Vuonna 1977 yhtye hajosi kokonaan. 80-luvun puolivälissä David Johansen lanseerasi suhteellisen menestyksekkään soolouran käyttämällä nimeä Buster Poindexter. Sylvain Sylvain teki muutaman vuoden ajan musiikillista yhteistyötä Johansenin kanssa ennen siirtymistään omalle soolouralleen. Johnny Thunders ja Jerry Nolan kasasivat yhtyeen Heartbreakers ja Thunders ehti myös levyttää soolona ennen menehtymistään hotellihuoneessa New Orleansissa 23. huhtikuuta 1991. Jerry Nolan soitti Thundersille tribuuttikeikan, mutta menehtyi itse muutamaa kuukautta myöhemmin vain 40-vuotiaana.

Vuonna 2004 Smiths-solisti Morrisey pyysi Dollsin jäljelle jäänyttä jäsenistöä esiintymään vuoden 2004 Meltown Festivaalilla. Monien yllätykseksi Johansen, Sylvain ja Kane suostuivat. Yhtyeen kokoonpanon täydensivät Johansenin sooloyhtyeen kitaristi Steve Conte sekä Libertinesin rumpali Gary Powell. Konsertti sai hyvän vastaanoton sekä kriitikoiden että diggareiden taholta ja se taltioitiin niin cd:nä kuin DVD:nä. Kane menehtyi leukemiaan kuitenkin vain viikkoja kyseisen konsertin jälkeen 13. heinäkuuta 2004 55-vuotiaana. Muun muassa Hanoi Rocksista, Demolition 23:sta ja Joan Jettin taustayhtyeestä Blackheartsista tutuksi tullut basisti Sami Yaffa täydensi yhtyeen kokoonpanon ja jo samaisen vuoden elokuussa Dolls soitti tribuuttikeikan Little Stevenin järjestämällä International Garage Festivaalilla New Yorkissa. Uusi reunion oli vuorossa kahta vuotta myöhemmin. Rumpalina vaikutti tuolloin Brian Delaney ja tuloksena oli uusi pitkäsoitto One Day It Will Please Us to Remember Even This. Sen seuraaja, vaihteeksi jälleen Todd Rungrenin tuottama Cause I Sez So ilmestyi Rhinon julkaisemana vuonna 2009. Viides pitkäsoitto, Jason Hillin tuottama Dancing Backward on High Heels oli vuorossa alkuvuodesta 2011. Saman vuoden kesällä New York Dolls esiintyi Mötley Crüen ja Poisonin kanssa uudella kokoonpanollaan, jossa oli mukana mm. Earl Slick. Vuonna 2016 yhtye tuli tiensä päähän.