Tiistain tukeva:Keskeinen blue-eyedsoulduo

The Righteous Brothers oli Bobby Hatfieldistä ja Bill Medleystä koostunut lauluduo. Kaksikko aloitti esiintymiset Los Angelesin alueella vuonna 1962 osana viisihenkistä yhtyettä The Paramours. Nimeksi vaihtui The Righteous Brothers levytysuran käynnistyessä duona. Yhtye oli aktiivisimmillaan 60- ja 70-luvuilla. Vaikka The Righteous Brothers piti taukoa useampia vuosia, se jatkoi toimintaansa vuodesta 1981 aina Hatfieldin vuoteen 2003 ajoittuneeseen kuolemaan saakka. Yhtyeen tunteikasta vokalisointia on kutsuttu nimellä blue-eyed soul. Hatfieldin ja Medleyn äänialat erosivat toisistaan, ja niinpä he loivat duona erottuvan soundin, mutta kykenivät vahvoina solisteina esiintymään myös sooloartisteina. Medley vastasi basso-baritonillaan matalista osuuksista Hatfieldin vokalisoidessa tenorillaan korkeasta rekisteristä. The Righteous Brothersin ensimmäinen hitti oli vuonna 1964 ilmestynyt ja Phil Spectorin tuottama You've Lost That Lovin' Feeling, jota pidetään yleisesti eräänä hänen parhaista töistään. Muista yhtyeen keskeisistä hittikappaleista mainittakoon Ebb Tide, Soul and Inspiration sekä versio Unchained Melodysta. Hatfieldilla ja Medleyllä oli jonkin aikaa myös omat soolouransa. Vuonna 2016 Medley kokosi The Righteous Brothersin uudelleen Bucky Heardin kanssa ja on jatkanut esiintymisiä duona. Hatfieldin varhainen yhtye oli The Variations Medleyn kuuluessa jo tuolloin The Paramoursiin. Molempiin yhtyeisiin kuulunut Barry Lirrera kehotti kaksikkoa tsekkaamaan toistensa yhtyeiden keikat. Paramoursin yhden jäsenen erottua 1962 Medley ja Hatfield yhdistivät voimansa uudessa Paramours-kokoonpanossa, johon kuului lisäksi Johnny Wimber. Yhtye sainattiin pienelle Moonglow-yhtiölle, mutta se ei saavuttanut menestystä ja vuonna 1963 Hatfield ja Medley olivat kahdestaan. He levyttivät Moonglowlle kolme albumia ja 12 singleä, joista pieniä menestyksiä olivat vuoden 1964 esikoisalbumilta Right Now löytyneet Little Latin Lupe Lu ja  My Babe. Nimen Righteous Brothers yhtyeelle keksivät El Toron merimiestukikohdan tummaihoiset merimiehet. Elo-syyskuussa 1964 Righteous Brothers lämmitteli Beatlesin ensimmäistä Yhdysvaltain-kiertuetta. Phil Spector löysi Righteous Brothersit esiintymästä Daily Cityn Cow Palacesta, jossa The Ronettesilla oli myös keikka. Spector vakuuttui kaksikon vokalisoinnista ja järjesti Moonglown kanssa diilin, joka antoi hänelle mahdollisuuden äänittää ja julkaista Righteous Brothersin levyjä Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Britanniassa omalla Philles Recordsillaan. Righteous Brothers oli Spectorin ensimmäinen valkoisista solisteista koostunut yhtye. Spector kehotti Barry Mannia ja Cynthia Weilliä kirjoittamaan kaksikolle kappaleen, josta tuli You've Lost That Lovin' Feeling. Se nousi listäkärkeen helmikuussa 1965. Kaksikko saavutti myös useita muita top ten-menestyksiä, kuten Ebb Tide, Just Once in My Life, ja Unchained Melody. Myös Philles Recordsin julkaisemat Righteous Brothersin albumit menestyivät hyvin. Vuonna 1966 yhtye siirtyi Verven artistiksi ja kyseiselle yhtiölle levytetty ensimmäinen single oli Mannin ja Weilin Soul and Inspiration. Siitä muodostui The Righteous Brothersin toinen ykköshitti. Top 40:ään nousseita hittejä olivat vielä He ja Go Aheand and Cry, mutta helmikuuhun 1968 mennessä Righteous Brothers oli lopettanut siltä erää toimintansa. Medley aloitti soolouransa ja Hatfield lyöttäytyi yhteen The Knickerbockersin Jimmy Walkerin kanssa ja levytti MGM-levy-yhtiölle The Righteous Brothersin nimellä. Kumpikaan ei yltänyt Righteous Brothersin veroiseen suosioon. Hatfieldin sooloalbumi Messin' in Muscle Shoals ilmestyi vuonna 1971. Kolmea vuotta myöhemmin kaksikko ilmoitti paluustaan Sonnyn ja Cherin The Comedy Hourissa. Uusi levytyssopimus solmittiin tuottajien Dennis Lambert ja Brian Potter pyörittämän Haven Recordsin kanssa. Jakelijana oli Capitol Records ja vain viikkoja reunionin jälkeen Billboardin listalla kolmanneksi nousi Alan O' Dayn käsialaa ollut single Rock N' Roll Heaven. Vuosien 1976 ja 1981 välillä kaksikko ei esiintynyt Bill Medleyn ensimmäisen vaimon kuoleman aiheuttaman järkytyksen vuoksi. Yhtyeen paluu tapahtui vuonna 1981 American Bandstandissa. Sunset Stripillä vuonna 1983 esitetty konsertti julkaistiin myös videona ja tv:ssä. Medley oli aloittanut soolouransa jälleen 70-luvun lopussa ja 80-luvulla hän saavutti menestystä. Jennifer Warnesin kanssa elokuvaan Dirty Dancing loppuvuodesta 1987 levytetty I've Had (The Time of My Life) nousi Billboardin listakärkeen ja saavutti parhaan lauluesityksen Grammyn. Vuonna 1990 Unchained Melody kuultiin Patrick Swayzen ja Demi Mooren tähdittämässä elokuvassa Ghost. Uudelleenjulkaisuna versio nousi Billboardin listalla sijalle 13 ja Britanniassa listakärkeen. Kappaleesta levytettiin myös uusi versio ja The Righteous Brothers teki historiaa olemalla top 20:ssa kahdella versiolla samasta kappaleesta. Curb Records julkaisi yhtyeen Best of-kokoelman, joka sisälsi uudelleen levytettyjä vanhoja klassikoita. Medleyn mielestä idea oli hyvä ainoastaan taloudellisessa mielessä. Myöhemmin julkaistiin myös originaalilevytyksistä koostuva The Very Best of -kokoelma. Kaksikko jatkoi aktiivista keikkailua 2000-luvun alkuun saakka. Bobby Hatfield menehtyi viides marraskuuta 2003 hotellihuoneessaan Kalamazoossa, Michiganissa. Vuonna 2016 Medley kasasi Righteous Brothersin uudestaan Bucky Heard toisena solistina. Maaliskuun ja marraskuun 2016 välille ajoittui yli 40 esiintymistä. Ideaan Medley oli saanut rohkaisua ystäviltään, tuottajilta ja kontakteilta Las Vegasissa. Samana vuonna ilmestyi myös yhtyeen nimikkoalbumi, joka sisälsi Medleyn ja Heardin vokalisoimana useita keskeisiä kappaleita Righteous Brothersin tuotannosta.

Maanantain mainio:Discokuningattaren toinen tupla-albumi

Donna Summer:Live and More

Casablanca Recordsin julkaisemana 28. elokuuta 1978 ilmestynyt Live and More on Donna Summerin toinen tupla-albumi ja samalla artistin ensimmäinen livelevy. Tupla-albumin kolme ensimmäistä puoliskoa on nauhoitettu Los Angelesin Universal Amphitheatressa albumin julkaisuvuonna. Konsertissa Donna esitti useita discokappaleitaan, sekä singlehittejä että albumiraitoja viimeismmältä studiolevyltään Once Upon a Time. Kyseisellä levyllä hän kuitenkin myös laajensi musiikillista palettiaan. Jazzahtava The My Man Medley koostui George Gershiwinin säveltämästä The Man I Lovesta, kappaleesta I Got It Bad and That Ain't Good sekä vanhasta standardista Some of These Days, joita hän ei ollut levyttänyt aikaisemmin. Live and Morella Summer versioi myös Barbra Streisandin samannimiseen elokuvaan levyttämän balladin The Way We Were, jota hän ei myöskään ollut aikaisemmin levyttänyt, mutta kappale lukeutui Donnan konserttien suosikkikappaleisiin. Sitä seurasi omaa tuotantoa edustanut balladi Mimi's Song, joka oli omistettu Donnan tyttärelle. Hän oli paikalla konsertissa ja toivotti yleisölle lopuksi hyvää yötä. Konsertti päättyi erääseen Summerin suurimmista hiteistä Yhdysvalloissa, eli kappaleeseen Last Dance. Se oli mukana elokuvan Thank God It's Friday, jossa Donna myös näytteli, soundtrackillä.Sen säveltäjä Paul Jabara voitti kappaleesta parhaan elokuvasävellyksen palkinnon ja Donna parhaan naissolistin R&B-laulusuorituksen Grammyn, joka oli hänen ensimmäisensä. Kappale on eräs Summerin omista suosikeista ja se on eräs ensimmäisistä discokappaleista, jonka alussa ja keskellä hyödynnetään hidasta balladitempoa. Summer tuli hyödyntämään kyseistä formaattia useissa muissa kappaleissaan. Joissakin Last Dancesta julkaistuissa versioissa hidas osuus on poistettu alusta, mutta kyseisessä Universal Amphitheatren konsertissa kappale kuullaan kokonaisuudessaan. Tupla-albumin viimeinen puolisko sisältää neljästä kappaleesta koostuvan studionauhoituksen MacArthur Park Suite. Sen nimikappale oli alun perin hitti Richard Harrisille. Summerin discoversio oli hänen ensimmäinen Billboardin listakärkeen noussut singlensä ja myös Britanniassa kappale nousi viiden suosituimman joukkoon. Medleyn kappaleista Heaven Knows nousi Yhdysvalloissa viiden suosituimman joukkoon ja siinä kuullaan myös Brooklyn Dreams-yhtyeen Joe Espositon vokalisointia. Live and Moresta muodostui Donna Summerin ensimmäinen Yhdysvaltojen listakärkeen noussut tupla-albumi ja se saavutti siellä tuplaplatinaa.

Sunnuntain extra:60-luvun loppupuolen suursuosikin kakkosalbumi

The Monkees:More of the Monkees

Loppuvuodesta 1966 äänitetty ja yhdeksäs tammikuuta 1967 julkaistu More of the Monkees on The Monkeesin toinen studioalbumi. Ilmestyessään se tiputti yhtyeen debyyttialbumin Billboardin listakärjestä ja pysyi ykkösenä 18 viikon ajan, eli pitempään, kuin yksikään toinen yhtyeen pitkäsoitoista. Yhteensä Monkeesin kaksi ensimmäistä albumia viihtyivät Yhdysvalloissa kärkipaikalla 31 viikon ajan. More of the Monkees nousi listakärkeen myös Britanniassa ja myi Yhdysvalloissa yli viisi miljoonaa kappaletta. Siellä se olikin julkaisuvuotensa myydyin ja samalla ensimmäinen pop/rockalbumi, joka saavutti kyseisen statuksen. Monkeemania oli huipussaan yhtyeen kakkosalbumin ilmestymisen aikaan. Myös pitkäsoitolle päätynyt Neil Diamondin säveltämä I'm a Believer oli singleykkösenä ja yhtye valmistautui menestyksekkääseen konserttikiertueeseen. More of the Monkeesin julkaisu ajoittui yhtyeen suosion huippukohtaan ja albumin ilmestyminen yllätti jopa yhtyeen jäsenet itsensä. Monkeesit saivat tietää More of the Monkeesin julkaisusta ollessaan kiertueella Clevelandissa, Ohiossa. Don Kirscnerin käsialaa olleissa kansiteksteissä kehuttiin lauluntekijöitä ja yhtyeen jäsenten nimet mainittiin ainoastaan ohimennen. More of the Monkeesia varten nauhoitettiin 34 kappaletta ja niistä albumille päätyi 12, joista kahdessa kitaristi Michael Nesmith oli ollut mukana säveltäjänä. Kappalevalinnat eivät olleet etenkään Nesmithin mieleen. Kahdella ensimmäisellä albumillaan Monkeesit olivat lauluosuuksiensa lisäksi soittaneet varsin rajoitetusti. Kirschnerin tuottamina Monkeesit olivat ensisijaisesti ainoastaan solisteina. Nesmithin tuottamissa äänityksissä soitti hänen lisäkseen kitaristina vaikuttanut Peter Tork. More of the Monkeesilla Nesmith oli leadvokalistina yhdessä kappaleessa. Viikkoja More of the Monkeesin julkaisun jälkeen Nesmith piti palaverin Monkeesin luojien Bob Rafelsonin ja Bert Schneiderin kanssa. Nesmithin mukaan Monkeesien olisi pitänyt saada soittaa itse tulevilla levyillään ja vastaanottaa samalla enemmän taiteellista valtaa. Nesmithin  tapaaminen Kirschnerin ja lakimies Herb Moelisin kanssa hotellihuoneessa Beverly  Hillsissä oli likipitäen myrskyisä, mutta myöhemmin yhteistyö Kirshnerin kanssa loppui kokonaan. Vuonna 1994 Rhino Records julkaisi More of the Monkeesista viisi bonuskappaletta sisältävän version. Kaksi vuotta myöhemmin vuorossa oli Sundazedin vinyyliuudelleenjulkaisu, joka sisälsi kaksi bonusraitaa. Vuonna 2006 Rhino julkaisi More of the Monkeesista tuplacd-version. Sen ensimmäisellä cd:llä oli kymmenen ja toisella kahdeksan bonuskappaletta. Muutamat niistä olivat olleet mukana jo vuoden 1994 uudelleenjulkaisulla tai Missing Links-sarjassa. Ensimmäinen cd sisälsi aluksi originaalin albumin kappaleet stereona ja toinen monona. Joidenkin bonuskappaleiden välissä on myös studiojutustelua.

Lauantain pitkä:The Policen kitaristi ja paljon muuta

31. joulukuuta 1942 syntynyt Andrew James Summers, joka tunnetaan taiteilijanimellään Andy Summers, on englantilaiskitaristi, joka identifioituu ensisijaisesti The Policen keppimieheksi. Lisäksi hän on julkaissut sooloalbumeita, säveltänyt elokuvamusiikkia ja pitänyt valokuvanäyttelyitään gallerioissa. Summers syntyi Lancashiren Poulton-le-Fyldessä. Summersin lapsuusaikana hänen perheensä muutti Bournemouthiin Dorsetissa, Britanniassa. Summersin opiskeltua pianon soittoa useiden vuosien ajan hänen instrumentikseen vaihtui kitara 13 vuoden ikäisenä. 16-vuotiaana Summers soitti paikallisissa clubeissa ja kolme vuotta myöhemmin hän oli muuttanut Lontooseen perustamaan Zoot Moneyn kanssa yhtyettä Zoot Money's Big Roll Band. Summersin ura ammattimuusikkona alkoi 60-luvun puolivälissä juuri kyseisessä rhythm and blues-yhtyeessä, josta hän siirtyi psykedeelistä rockia edustaneeseen yhtyeeseen Dantalian's Chariot. Kun kyseinen yhtye lopetti toimintansa, Summers liittyi kolmeksi kuukaudeksi yhtyeeseen The Soft Machine, jonka kanssa hän teki kiertueen Yhdysvalloissa. Vuonna 1968 Andy Summers oli Eric Burdon and the Animalsin jäsen. Hän osallistui yhtyeen viimeisen pitkäsoiton Love Is levytykseen. Se sisältää muun muassa näkemyksen Traffic-yhtyeen kappaleesta Coloured Rain, jota ryyditettiin Summersin hieman yli neljäminuuttisella kitarasoololla. Love Isiltä löytyy myös uusi versio Dantalian's Chariotin singlekappaleesta Madman Running through the Fields.  Summers asui viisi vuotta Los Angelesissa ja opiskeli klassisen kitaran soittoa ja säveltämistä Kalifornian State-yliopistossa Northridgessä ja palasi sen jälkeen Lontooseen yhdysvaltalaisen tyttöystävänsä Kate Lunkenin kanssa. Lontoossa Summers keikkaili ja levytti esimerkiksi Kevin Coynen, Jon Lordin ja Joan Armatradingin kanssa. Lokakuussa 1976 hän osallistui Mike Oldfieldin Tubular Bellsin orkestraatioversion esitykseen. Vuonna 1977 progerockyhtye Gongin basistina vaikuttanut Mike Howlett pyysi Summersia liittymään yhtyeeseensä Strontium 90. Tulevien The Police-yhtyekumppanien Stingin ja Stewart Copelandin tarjous vaikutti vielä kiinnostavammalta. Summers korvasi The Policen originaalina kitaristina vaikuttaneen Henry Padovanin. Hän saavutti yhtyeessä kansainvälistä mainetta. The Police nousi aluksi esiin osana Lontoon punkskeneä. Yhtyeen hiteistä mainittakoon Roxanne, Message in a Bottle, Don't Stand So Close to Me, Every Little Thing She Does Is Magic ja Every Breath You Take. The Policessa vaikutusaikanaan Summers voitti kahdesti parhaan instrumentaalikappaleen Grammyn. Vuonna 1979 hän vastaanotti sen kappaleella Reggatta de Blanc, joka edusti yhteistyötä Stingin ja Copelandin kanssa ja seuraavana vuonna omalla sävellyksellään Behind My Camel. Vaikka Sting oli yhtyeen leadvokalisti, toimi myös Summers solistina tietyillä kappaleilla, kuten vuoden 1978 tuotantoa edustavalla Be My Girl/Sallylla, vuonna 1980 julkaistulla kappaleella Friends sekä vuoden 1983 tuotantoa edustavilla raidoilla Mother ja Someone to Talk to. Muista Summersin keskeisistä sävellyksistä The Omegaman olisi ollut tarjolla The Policen vuoden 1981 albumin Ghost in the Machine ensimmäiseksi singlekappaleeksi ja parhaimmistoon lukeutuu lisäksi samana vuonna ilmestynyt Shambelle. Vuoden 1983 satoa edustavat Once Upon a Daydream ja Murder by Numbers olivat molemmat yhteistyötä Stingin kanssa. The Police lopetti toimintansa alkuvuodesta 1984 seitsemän vuoden ja 80 miljoonan myydyn albumin jälkeen. Summers vastasi Every Breath You Taken kitarariffistä, vaikkei hän vastaanottanut siitä kirjoituskrediittiä. Kappale nauhoitettiin yhdellä otolla vuoden 1961 Fender Stratocasterilla Synchonicity-albumin äänityksissä. Every Breath You Take oli listaykkösenä kahden kuukauden ajan. Sting voitti sillä vuoden kappaleen Grammyn ja The Police vuoden parhaan popesityksen Grammyn. Every Breath You Taken nauhoituksia Summers valottaa vuonna 2006 ilmestyneessä elämäkertateoksessaan One Train Later. Summersin soolouraan on kuulunut kiertueita, levytyksiä ja elokuvia, kuten 2010, Down and Out in Beverly Hills, The Wild Life at Bernie's, kirjoja ja valokuvanäyttelyitä. Summersin vuonna 1987 ilmestynyt esikoissooloalbumi XYZ on hänen soololevyistään ainoa, joka ei sisälllä instrumentaalimusiikkia. Vaikka mukana oli myös popmateriaalia, kuten singlekappale Love is the Strangest Way, Summersin debyyttisoolo ei noussut listoille ja hän siirtyi MCA Recordsilta Private Musicin artistiksi. Kyseisellä levy-yhtiöllä Summers sai toteuttaa kokeellisempaa soundia. Vuonna 1987 Sting pyysi Summersia kitaristiksi kakkossooloalbumilleen Nothing Like the Sun. Vastaavasti Sting vieraili basistina Summersin vuoden 1990 pitkäsoitolla Charming Snakes. Vuonna 1999 Summers julkaisi Thelonious Monkille tribuuttialbumin nimeltä Green Chimneys. Sillä Sting vieraili solistina kappaleessa Round Midnight. 90-luvun puolivälissä Summers palasi rockorientoituneempaan soundiin albumeilla Synesthesia (1995) ja Last Dance of Mr X (1997). Niiden jälkeen hän levytti sarjan jazzalbumeita. Vuosien mittaan Summers on tehnyt musiikillista yhteistyötä useiden kitaristien kanssa. Esimerkiksi King Crimsonin Robert Frippin kanssa hän on levyttänyt kaksi yhteistä albumia; vuonna 1982 ilmestynyt I Advanced Masked ja kahta vuotta myöhemmin julkaistu Bewitched. Hän on levyttänyt myös John Etheridgen, Victor Biglionen ja Benjamin Verderyn kanssa. Joulukuussa 2004 Summers ja Copeland vierailivat Incubuksen konsertissa Los Angelesissa esittäen Roxannen ja Message in a Bottlen. Maaliskuussa 2005 Summers teki debyyttiesityksensä Carnegie Hallissa. Kyseessä oli hänen Verderyn kanssa säveltämänsä konserton Dark Florescence. Britannian Mojo valitsi Summersin vuonna 2006 ilmestyneen elämäkerran One Train Later vuoden musiikkikirjaksi. Sen pohjalta työstettiin vuonna 2012 dokumentti Can't Stand Losing You:Surviving the Police. Se julkaistiin dvd:nä heinäkuussa 2015 yhdessä uuden cd:n Metal Dog kanssa. Vuoden 2007 Grammy Awardseissa The Police esitti Roxannen ja ilmoitti tekevänsä paluukiertueen. Se alkoi Vancouverista, Kanadasta 28. toukokuuta 2007 ja jatkui kyseisen vuoden elokuuhun. Kyseisestä kiertueesta tuli kaikkien aikojen kolmanneksi suurin. Elokuussa 2013 Summers ilmoitti perustaneensa uuden yhtyeen Circa Zero The Rescues-yhtyeen Rob Gilesin kanssa. Myös rumpali Emmanuelle Caplette kuului yhtyeen originaalikokoonpanoon. Debyttikeikkansa Circa Zero soitti 25. heinäkuuta 2013 Los Angelesin El Rei Theatressa. Yhtyeen esikoisalbumi Circus Hero ilmestyi 25. maaliskuuta 2014. Siltä poimittu single Levitation saavutti Japanissa sijan 36. Maaliskuussa 2017 Summers ilmoitti perustaneensa The Police-tribuuttiyhtyeen Call the Police kahden  brasilialaismuusikon, basisti/solisti Rodrigo Santosin ja rumpali Joao Baronen kanssa. Se aloitti tekemällä seitsemästä keikasta koostuneen kiertueen Etelä-Amerikassa  perustamisvuonnaan maaliskuun lopusta huhtikuun puoliväliin.

Perjantain pohjat:Albiinoveljeksen tuoreempaa tuotantoa

Edgar Winter Group:Rebel Road

Kahdeksas heinäkuuta 2008 Airline Recordsin julkaisemana ilmestynyt Rebel Road on Edgar Winterin kymmenes studioalbumi. Silä vierailevista muusikoista mainittakoon Slash, jota kuullaan sekä soolo- että rytmkitarassa albumin singlenä julkaistulla nimikappaleella ja Clint Black, joka vokalisoi ja soittaa huuliharppua kappaleilla The Power of Positive Drinking ja On the Horns of a Dilemma. Edgarin pikkuveli Johnny Winter ehti vastata kitarasoolosta kappaleessa Rockin' the Blues. Laulusta, saksofonista, pianosta, uruista, syntetisaattorista ja perkussioista vastanneen Edgarin lisäksi hänen Edgar Winter Groupinsa muodostivat kyseisellä albumilla kitaristi/solisti Doug "Douge Rapps" Rappoport, basisti/solisti Koko Powell ja rumpali Jimmy Paxson. Rebel Roadin kappaleista The Closer I Getin Winter omisti vaimolleen Monique Winterille ja Peace and Loven Ringo Starrille.

Torstain terävä:Brittiduon läpimurtoalbumi

Eurythmics:Sweet Dreams

Neljäs tammikuuta 1983 ilmestynyt Sweet Dreams on Annie Lennoxista ja Dave Stewartista koostuvan brittiläisduon Eurythmicsin toinen studioalbumi. Suosiollisesti se merkitsi yhtyeen läpimurtoa sekä kotimaassa että Yhdysvalloissa kaksi vuotta kestäneen,  kaupallisesti vähemmän  onnistuneen ajanjakson  jälkeen. Kyseinen pitkäsoitto pääsi myös mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Erityisen menestyksekkääksi muodostui Sweet Dreamsin nimikappale. Se säilyy eräänä Eurythmicsin tunnetuimmista ja kappaleesta työstetty musiikkivideo saavutti suosiota Yhdysvalloissa MTV:llä. Siinä Annie Lennox sekoitti sukupuolirooleja. Sweet Dreamsin menestyksen vanavedessä aikaisemmin flopannut single Love is a Stranger julkaistiin uudestaan ja tällä kertaa myös siitä muodostui menestys. Kyseisestä kappaleesta työstetyssä musiikkivideossa Annie Lennox nähtiin pukeutuneena sekä naiseksi että mieheksi. Sweet Dreams julkaistiin uudelleen vuonna 2005 muiden Eurythmicsin studioalbumien tavoin remasteroituna ja bonuskappaleita sisältävänä versiona. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli albumi 1984 (For the Love of Big Brother), johon Virgin Recordsilla oli oikeudet. Kaiken kaikkiaan julkaisunsa remasteroituina versioina sai kahdeksan albumia ja Sweet Dreamsille sisältyi kuusi bonusraitaa. Dave Stewart tuotti kyseisen albumin Robert Crashin ja aikaisemmin The Selecterin basistina toimineen Adam Williamsin kanssa Eurythmicsin omassa kasiraitastudiossa. Matalalla budjetilla toteutetut äänitykset saavuttivat laadukkuudestaan palkintoja. Sweet Dreamsillä Eurythmics siirtyi vuoden 1981 debyyttinsä In the Garden psykedeelisestä, kitaravetoisesta yhtyesoundista hyödyntämään raakoja analogisia syntetisaattoreita. Vaikka niiin kutsutusta syntikkapopista oli 80-luvun alussa muodostunut varsin suosittua, sitä esittivät pääosin suhteellisen tunteetonta musiikkia edustaneet miesyhtyeet. Annie Lennoxin vokalisoinnin myötä Eurythmics toi sähköiseen soundiinsa soulvaikutteita, ja kyseinen seikka miellytti laajempaa yleisöä. Sweet Dreamsin Australiassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa julkaistut varhaiset cd-versiot sisältävät albumin remasteroidun version tavoin hieman pidemmän version kappaleesta This City Never Sleeps. Kuusi minuuttia ja 41 sekuntia kestävä versio sisältää ääniefektejä ja David Stewartin 21 sekunttisen viestin.  Vuoden 1982 aikana Eurythmics levytti monia kappaleita, jotka päätyivät singlejen b-puoliksi tai toisten kappaleiden vaihtoehtoisiksi versioiksi. Cd-formaatissa toistaseksi julkaisemattomia kappaleita ovat Step on the Beast, Invisible Hands, Dr. Trash sekä The Walkin vaihtoehtoiset versiot. Niiden uudelleenjulkaisusta ei toistaiseksi ole tietoa, mutta kyseiset kappaleet ovat kuunneltavissa Youtubesta.

Keskiviikon klassikko:Elviksen luottokitaristi ja paljon muuta

27. joulukuuta 1931 syntynyt ja 28. kesäkuuta 2016 menehtynyt Winfield Scott "Scotty" Moore oli yhdysvaltalainen kitaristi ja äänitysinsinööri. Parhaiten hänet muistetaan yhteistyöstään Elvis Presleyn kanssa vuodesta 1954 artistin Hollywood-vuosien alkuun. Rockkriitikko Dave Marshin mukaan Moore keksi voimasoinnutuksen Presleyn vuoden 1957 singlellä Jailhouse Rock. Rolling Stonen vuonna 2011 julkaistulla sadan kaikkien aikojen parhaan kitaristin listalla Scottyn sijoitus oli 29. Vuonna 2000 hän pääsi Rock and Roll Hall of Fameen ja vuonna 2015 Memphis Hall of Fameen. Kuultuaan Heartbreak Hotelin soolon Rolling Stonesin kitaristi Keith Richards on maininnut  halunneensa elämässään kuulostaa Scottilta ja soittaa kuin hän. Scott syntyi Gadsdenissa Tennesseessä neljästä veljeksestä nuorimpana. Hän oppi kitaransoiton kahdeksanvuotiaana perheensä ja ystäviensä avulla. Hän palveli Yhdysvaltain laivastossa Kiinassa ja Koreassa vuodesta 1948 vuoden 1952 tammikuuhun. Mooren varhainen musiiikillinen tausta oli jazzissa ja countryssa. Hän diggasi Chet Atkinsiä ja johti yhtyettä Starlite Wranglers ennen kuin Sun Recordsin Sam Phillips pisti hänet säestämään teini-ikäistä Elvis Presleytä. Trion täydensi Phillipsin rytmiikallaan vakuuttanut basisti Bill Black. Viides heinäkuuta 1954 nauhoitetusta That's All Right Mamasta muodostui merkittävä hetki rockhistorialle. Sen nauhoitukset osoittautuivat hedelmällisiksi vasta kyseisen päivän iltana. Kyseessä oli Arthur Crudupin alun perin vuonna 1946 levyttämä bluesnumero. Seuraavien päivien aikana nauhoitettiin Bill Monroen vanha bluegrasskappale Blue Moon of Kentucky jälleen originaalista voimakkaasti eroavalla tyylillä. That's All Right päätyi kyseisen singlen paraatipuoleksi. Louisiana Hayridessa lokakuussa 1954 soitetun konsertin jälkeen Moorea ja Blackia ryhdyttiin kutsumaan nimellä Blue Moon Boys. Yhtyeen kokoonpanon täydensi rumpali D. J. Fontana. Heinäkuusta 1954 eteenpäin Bluemoon Boysit konsertoivat ja levyttivät Yhdysvaltojen eteläosissa Presleyn suosion kasvaessa. He esiintyivät useissa tv-show:issa, joista merkittävin lienee Ed Sulivan Show, jossa Presley esiintyi Blue Moon Boysien säestämänä tammikuusta 1956 seuraavan vuoden tammikuuhun. Moore osallistui useiden Presleyn keskeisten hittien, kuten Good Rocking Tonightin, Mystery Trainin ja Hound Dogin levytykseen. Viimeksi mainitun kappaleen, jonka originaaliversiosta vastasi Big Mama Thorton, sooloa Moore on itse kutsunut varhaiseksi psykedeliaksi. Kun elokuvaa Loving You kuvattiin ja nauhoitettiin alkuvuodesta 1957 Hollywoodissa, Moore ja Black tappoivat tylsyyden jammailemalla Presleyn kanssa ottojen välillä. Loving Youn lisäksi Moorella ja Blue Moon Boyseilla oli pieniä rooleja Presleyn elokuvissa Jailhouse Rock, King Creole ja G. I. Blues. Vuonna 1960 Moore aloitti Presleyn kanssa nauhoitukset RCA Victorilla. Hän toimi myös Sam Phillipsin äänityspalvelujen tuotantomanagerina, mikä merkitsi kaikkien studio-operaatioiden ohjausta. Presleyn 60-luvun alun levytyksistä hän oli mukana esimerkiksi kappaleilla Surrender, Rock-a-Hula Baby, Kiss Me Quick, Good Luck Charm, She's Not You, Devil in Disguise ja Bossa Nova Baby. Vuonna 1964 Moore julkaisi Epic Recordsin kautta sooloalbumin The Guitar That Changed the World, jolla hän soitti Gibson Super 400:aa. Kyseisen levytyksen myötä Sam Phillips antoi hänelle potkut. Fontanan ja Presleyn kanssa Moore teki paluun vuonna 1968 NBC Speciaalissa. Tuolloin hän soitti jälleen Gibson Super 400:aa, kuten kyseisellä kerralla myös Presley. Kyseessä oli viimeinen esiintyminen, jossa Moore ja Fontana soittivat Presleyn kanssa. Moorelle se oli myös viimeinen kerta, jolloin hän tapasi Presleyn. Mooren Presleyn kanssa tekemistä levytyksistä käänteentekevä oli myös vuoden 1961 single Little Sister, joka osaltaan raivasi tietä jopa metalliselle rockille. Häntä on pidetty rockin pioneerina soolokitaristin roolinsa osalta. Moore on itse vähätellyt asemaansa. Hänen mukaansa esimerkiksi Carl Perkins hyödynsi vastaavantyyppistä tyyliä. 50-luvulla sekä kitaristeina että solisteina toimineista artisteista menestystä olivat saavuttaneet esimerkiksi Chuck Berry ja B. B. King. Scotty Mooren diggareiksi ovat tunnustautuneet esimerkiksi Keith Richards, Jeff Beck ja George Harrison. Presleyn kanssa tekemillään levytyksillä Moore soitti aluksi  Gibson ES-295:ttä, joka vaihtui ensiksi Gibson L 5:een ja myöhemmin Gibson Super 400:aan. Moore joutui luopumaan kitaransoitosta muutamaa vuotta ennen kuolemaansa nivelreuman vuoksi. Hän menehtyi 84 vuoden ikäisenä Nashvillessa, Tennesseessa.

Tiistain tukeva:Merkittävä kanadalaisartisti

23. joulukuuta 1960 syntynyt Sarah Jordan, joka esiintyy taiteilijanimellään Sass Jordan, on Britanniassa syntynyt, mutta Montrealissa, Qebecissä vaikuttava rockartisti. Hän on Ranskassa syntyneen kirjallisuuden professorin Albert Jordanin ja hänen Britanniassa syntyneen vaimonsa, tanssijattarena toimineen Jean Lancemanin tytär. Sass Jordan muutti kolmen kuukauden ikäisenä Birmighamista Ranskaan ja kolmevuotiaana Montrealin saaren Westmountille. Hänen isänsä oli professorina Concordian yliopistossa. Jordanin ensimmäisenä musiikillisena innoittajana oli The Bandin vuoden 1969 klassikkokappale The Night They Drove Old Dixie Down. Tärkeimmiksi musiikillisiksi vaikuttajikseen hän on nimennyt niinkin laajan kirjon artisteja ja yhtyeitä, kuin Judas Priestin, Ozzy Osbournen, David Bowien, Tears for Fearsin, Anthraxin ja Al Greenin. Varhaisteini-iässään Jordan soitti kitaraa ja lauloi ystäviensä kanssa Westmount Parkissa. Hän jätti kotinsa 14-vuotiaana vanhempiensa avioeron myötä ja esiintyi 16-vuotiaana useissa yhtyeissä Montrealin alakaupungissa. Lopulta hän päätyi basisti/solistiksi paikalliseen korkean profiiilin yhtyeeseen Pinupsiin. Vuonna 1986 Sass teki debyyttilevytyksensä Bündockin albumilla Mauve toisena leadvokalistina kappaleessa Come On (Baby Tonight.) Tässä vaiheessa hänen nimensä vaihtui virallisesti Sass Turnerista Sass Jordaniksi. Sass oli taustavokalistina useiden Montrealista kotoisin olleiden yhtyeiden levyillä, joista merkittävin oli The Box, jonka vuoden 1987 albumilla Closer Together Sass oli mukana. Jordan sai myös paikallisia artisteja levyttämään kirjoittamiaan kappaleita. Michael Breen levytti kaksi Jordanin kanssa kirjoittamaansa kappaletta vuonna 1987 ilmestyneelle debyyttialbumilleen. Toinen niistä oli Kanadassa menestynyt single Rain. Atlantic Records julkaisi vuonna 1988 Jordanin debyyttialbumin Tell Somebody. Kanadan listoille siltä nousivat nimikappale, Stranger than Paradise, Double Trouble ja So Hard. Viimeksi mainitun kappaleen ollessa listoilla Jordan saavutti hitin myös versiollaan 60-luvun puolivälin soulkappaleesta Rescue Me, joka julkaistiin elokuvan American Boyfriends soundtrackillä. Seuraavaksi Jordan levytti kaksi albumia MCA Recordsille. Niistä ensimmäinen, vuonna 1992 ilmestynyt Racine oli artistin suurin menestys. Sitä meni kaupaksi 450 000 kappaletta, joista 100 000 artistin kotimaassa. Kanadassa hiteiksi nousivat Make You a Believer, I Want to Believe, You Don't Have to Remind Me sekä Goin' Back Again, joista kaksi ensin mainittua nousivat myös Billboardin Mainstream Rock Tracks-listalle. Vuonna 1992 Jordan lauloi myös dueton Trust in Me Joe Cockerin kanssa elokuvan Bodyguard soundtrackille. Elokuvan tähti Kevin Costner oli kuullut Jordanin vokalisointia autoradiosta ja seuraavaksi hän oli studiossa laulamassa omaa osuuttaan. Cocker oli ehtinyt jo purkittaa lauluraitansa, eivätkä solistit tavanneet vielä pariin vuoteen. Bodyguardin soundtrack myi maailmanlaajuisesti kaikkiaan 27 miljoonaa kappaletta. Vuoden 1994 albumiaan Rats Jordan pitää suosikkinaan omasta tuotannostaan. Se sisältää hänen ainoan Billboardin Hot 100-listalle nousseeen singlensä Sun's Gonna Rise. Kuitenkaan albumi ei saavuttanut edeltäjänsä veroista menestystä. Niinpä Jordan pudotettiin MCA:lta ja hän siirtyi Aquarius Recordsin artistiksi. Kyseiselle yhtiölle hän levytti selkeämmin valtavirtaa edustaneet albumit Present (1997) ja Hot Gossip (2000). Ne jäivät vähälle huomiolle ja vaikka ne sisälsivätkin laadukkaita kappaleita, Jordan ei pitänyt niiden tuotannosta. Vuonna 2001 Jordan esitti Janis Joplinia Broadway-hitissä Love, Janis. Hän vieraili tv-sarjoissa Sisters ja Corner Gass ja esiintyi Torontossa ja Winnipegissä näytelmän The Vagina Monologues esityksissä. Vuosien 2003 ja 2008 välillä Jordan oli eräs Canadian Idolin tuomareista. Kyseisen pestin rohkaisemana hän palasi levytysten pariin. Vuonna 2006 ilmestynyt albumi Get What You Give oli äänitetty Nashville-studioilla Colin Lindenin tuottamana. Sen seuraajan, vuonna 2009 ilmestyneen albumin From Dusk til Dawn tuottajana oli Jordanin aviomies Derek Sharp, joka toimii nykyisen The Guess Who-kokoonpanon solistina. Vuonna 2011 ilmestyneen albumin S.U.N. Something Unto Nothing työstämiseen osallistuivat myös Whitesnaken Brian Tichy ja Michael Devin sekä Tommy Stewart. Vuonna 2017 Racine-albumin julkaisusta oli kulunut 25 vuotta ja Jordan levytti kyseisen albumin kappaleet uudelleen pitkäsoitolle Racine Revisited. Nauhoitukset tehtiin 70-luvun hengessä ilman nykytekniikkaa. Jordanin suunnitelmissa on levyttää uusi albumi.

Maanantain mainio:Brittiheavyn klassikon ensimmäinen kokoelma-albumi

Motörhead:No Remorse

Syyskuun puolivälissä 1984 ilmestynyt No Remorse on Motörheadin ensimmäinen kokoelma-albumi. Se sisältää yhtyeen Bronze Recordsille levyttämää tuotantoa ja mukana on myös neljä uudelleen levytettyä kappaletta. No Remorse on myös Motörheadin viimeinen julkaisu Bronze Recordsille ja sen ilmestymisen aikaan yhtyeeseen kuuluivat solisti/basisti Lemmyn lisäksi kitaristit Phil Campbell ja Würzel sekä lyhyen aikaa yhtyeessä vaikuttanut rumpali Pete Gill. Motörheadin konsertoitua vuonna 1983 ilmestyneen albuminsa Another Perfect Day tiimoilta ensisijaisesti jäsenyydestään Thin Lizzyssä muistettu kitaristi Brian "Robbo" Robertson ja rumpali Philty "Animal" Taylor jättivät yhtyeen ja päättivät kasata yhteisen kokoonpanon nimeltä Operator. Robertsonin kiinnittäminen Motörheadin kitaristiksi Iron Fist-kiertueen loppuajaksi Fast Eddie Clarken lähdettyä oli ollut nimenomaan Taylorin idea. Hän informoi Lemmyä omasta eroamisestaan Motörheadista pian sen jälkeen, kun Lemmy oli kiinnittänyt yhtyeeseen kaksi uutta kitaristia. Heistä Phil Campbellin yhtye Persian Risk oli soittanut Motörheadin lämmittelijänä. Michael Burston oli saavuttanut mainetta keikkailemalla Wiltshiren alueella clubeissa ja pubeissa. Lempinimensä Würzel hän oli saanut lasten tv-hahmon Worzel Cummridgen mukaan. Aikaisemmin Saxonin rumpalina vaikuttaneen Pete Gillin kiinnittäminen Motörheadiin oli Campbellin idea. Lemmy muistaa ongelmien Bronze-levy-yhtiön kanssa alkaneen Fast Eddie Clarken lähettyä yhtyeestä. Yhtiö ei pitänyt Brian Robertsonista, eikä se uskonut Motörheadin uuteen kokoonpanoon. Niinpä yhtiö päätti julkaista yhtyeeltä kokoelma-albumin. Lemmy ja kumppanit olivat kyseistä ideaa vastaan ja niinpä he päättivät levyttää sitä varten myös uutta tuotantoa. Toukokuun 19:n ja 25:n päivän välillä 1984 Motörhead äänitti kokoelma-albumia varten kuusi uutta kappaletta Lontoon Britannia Row -studioilla. Ne olivat Snaggletooth, Steal Your Face, Locomotive, Killed by Death sekä kaksi tekstiltään ja musiikillisesti toisistaan eroavaa näkemystä kappaleesta Under the Knife. Neljä kyseisistä raidoista päätti No Remorse-kokoelmatuplan kunkin levynpuoliskon. Under the Knifen eri versiot julkaistiin syyskuun alussa 1984 Killed by Death-maxisinglen b-puolella. Itse Killed by Death-kappaleesta muodostui keikkastandardi heti ilmestyttyään ja tekstillisesti se on monipuolisuudessaan eräs Lemmyn parhaita suorituksia kautta aikojen. Yhtye teki kappaleesta myös MTV:llä kielletyksi joutuneen musiikkivideon. Lemmy valitsi No Remorselle päätyneet kappaleet ja kirjoitti niihin jokaiseen liittyneet kommentit. No Remorsesta julkaistiin myös nahkakantinen painos, joka sisälsi hopeaväriä tummalla pohjalla. Yhtye teki kokoelma-albumista myös tv-mainoksen ja promosi levyä No Remorse- Death on the Road-kiertueella, joka ajoittui lokakuun 24:n ja marraskuun 7:n päivän välille vuonna 1984. 26. lokakuuta 1984 yhtye esiintyi myös tv:n rock/popohjelmassa The Tube esittäen kappaleet Killed by Death, Steal Your Face ja Overkill. Niistä viimeksi mainittu nähtiin tosin vasta parikymmentä vuotta myöhemmin retrospektiivisessä Best of the Tube- tv-sarjassa. No Remorse-nimisen kappaleen Motörhead levytti vasta vuonna 2002 ilmestyneelle albumilleen Hammered. No Remorse saavutti erinomaiset arvostelut. Esimerkiksi  vuonna 2017 Rolling Stonen julkaisemalla sadan kaikkien aikojen parhaan metallialbumin listalla No Remorse sijoittui seitsemänneksi ja kyseessä oli ainoa listalle valikoitunut kokoelma-albumi. Castlen Euroopassa ja muualla maailmassa ja Roadrazerin Yhdysvalloissa albumista julkaisemalta cd-originaaliversiolta puuttuvat aikarajoitusten vuoksi kappaleet Louie Louie ja Leaving Here. Japanissa No Remorse julkaistiin kokonaisuudessaan tuplacd:nä vuosina 1991 ja 1993. Castlen vuonna 1996 ja Sanctuaryn vuonna 2005 albumista julkaisemat uusintapainokset sisältävät kaikki originaalilla versiolla julkaistut 24 kappaletta ja lisäksi viisi bonusraitaa.Tietyistä kappaleista on lisäksi tarjolla vaihtoehtoiset miksaukset. Uudelleen julkaistut kahden cd:n versiot No Remorsesta sisältävät The Plasmaticsin kanssa levytetyn ep:n Stand by Your Man. Ep ei originaalin vuoden 1982 julkaisunsa jälkeen ole muutoin ollut saatavilla kokonaisuudessaan. Sen kappaleista nimibiisi ja Masterplan on tosin julkaistu myös monilla muilla Motörheadin kokoelmilla. Vuonna 2015 albumista ilmestynyt uusintapainostuplavinyyli sisältää vuosien 1996/2005 remiksaukset, mutta ei bonuskappaleita.

Sunnuntain extra:Phil Spectorin tuottama joululauluista koostuva klassikkoalbumi

Various Artists:A Christmas Gift for You from Phil Spector

A Christmas Gift for You from Phil Spector, joka julkaistiin alun perin nimellä A Christmas Gift for You from Philles Records, on Phil Spectorin tuottama kokoelma joululauluja. Philles 45 julkaisi kyseisen albumin vuonna 1963. Joululaulut saivat Spectorilta hänelle tunnusomaisen Wall of Sound-käsittelyn ja niiden levytyksistä vastasivat Spectorin tuottamat keskeiset tuonaikaiset yhtyeet ja artistit. Billboardin listalla A Christmas Gift for You saavutti parhaimmillaan sijan 13. julkaisuvuotensa joulukuussa. Vuonna 1972 Apple Records julkaisi albumin uudelleen erilaisella kansikuvalla ja otsikolla Phil Spector's Christmas Album. Tällä kertaa albumi nousi Billboardin listalla kuudenneksi, mikä on sen kaikkien aikojen paras listasijoitus. Vuonna 1972 kyseinen pitkäsoitto nousi myös brittilistalle ja palasi sinne vuonna 1983 saavuttaen tuolloin sijan 19. Vuonna 2003 Rolling Stonen 500 kaikkien aikojen parhaan albumin listalla pitkäsoitto saavutti sijan 142. Vuonna 2017 Pitchforkin listalla A Christmas Gift for You rankattiin sijalle 130. 60-luvun parhaiden albumien listalla. Beach Boysin Brian Wilson on nimennyt Christmas Gift for Youn kaikkien aikojen suosikkialbumikseen. Se on myös mukana Robert Dimeryn teoksessa 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Albumin tunnetuimmasta annista mainittakoon Darlin Loven myös singleformaatissa julkaistu Christmas (Baby Please Come Home) sekä The Ronettesin näkemys Sleigh Ridesta. Myös mainitun yhtyeen versiot Frosty the Snowmanista ja I Saw Mummy Kissing Santa Clausista saavuttavat radiosoittoa tiettyyn aikaan vuodesta. Rhino ja Chrysalis julkaisivat albumin ensimmäiset cd-versiot vuonna 1987. Vuonna 2009 Sony Music sai Philles Recordsin jakeluoikeudet ja uudelleenjulkaisi albumista remasteroidun monoversion omalla Legacy Recordingsillaan kyseisen vuoden lokakuussa. Samana vuonna albumista ilmestyi Sundazedin julkaisema vinyyliversio. Britanniassa albumista ilmestyi tuplaversio. Sen ensimmäinen cd sisältää albumin monoversiosta uuden remasteroinnin ja toinen cd Phil Spectorin tuottamia, ei jouluun liittyviä hittejä ja harvinaisuuksia.

Lauantain pitkä:Merkittävä englantilaiskitaristi ja biisintekijä

21. joulukuuta 1943 syntynyt Albert William Lee on englantilaiskitaristi, joka on ennen kaikkea tullut tunnetuksi sormityylistään. Hän on työskennellyt sekä studiossa että lavalla useiden keskeisten, tyylillisesti monipuolisten muusikoiden kanssa. Lee on luonut myös merkittävän soolouran, ja hänet muistetaan sekä muusikkona että musiikillisena johtajana. Lee syntyi Lingenissä, Herefordshiressa ja varttui Blackheathissa, Lontoossa. Lee on kotoisin roomalaisperheestä. Hänen isänsä oli muusikko ja Lee on soittanut pianoa seitsemänvuotiaasta. Vuodesta 1958 kitaraa soittaneesta Leestä tuli Jerry Lee Lewisin ja Buddy Hollyn diggari. Hän jätti koulun 16-vuotiaana ja omistautui tyystin soittamiselle. Yhtyeissä hän on soittanut vuodesta 1959 tyylilajien ollessa aluksi r&b, country ja rock. Leen varhaisista kitaristiesikuvista mainittakoon Cliff Gallup, Scotty Moore, James Burton ja Jerry Reed. Ensiksi hän saavutti menestystä Chris Farlowe and The Thunderbirdsin riveissä. Vaikka Lee on maininnut pitäneensä Stax-tyyppisen materiaalin soittamisesta, country oli hänen intohimonsa ja hän jätti Thunderbirdsin vuonna 1968.  Soittaessaan Telecasteria yhtyeessä Heads Hands and Feet Leestä kehittyi eräänlainen kitarasankari. Yhtyeestä muodostui suosittu live-esiintyjä Britanniassa ja se esiintyi The Old Grey Whistle Testissä sekä Saksassa musiikkiohjelmassa Beat Club. Lokakuussa 1969 ennen kuin Leen pesti yhtyeessä Country Fever päättyi, RCA toteutti pakettikiertueen, joka vieraili kuudessa maassa 11 päivän aikana. Vuonna 1971 Lee osallistui Deep Purplen Jon Lordin Gemini Suiten studioversion levytykseen. Ritchie Blackmore oli kitaroinut sen ensimmäisessä live-esityksessä syyskuussa 1970, mutta kieltäytyi kutsusta osallistua sen levytykseen. Niinpä Lee otti hänen paikkansa. Gemini Suiten levytykseen ottivat lisäksi osaa Yvonne Elliman, Roger Glover, Ian Paice, Tony Ashton ja Sir Malcolm Arnoldin johtama Lontoon sinfoniaorkesteri. Vuonna 1974 Lee lähti Los Angelesiin ja osallistui ystävänsä, Blind Faithin basistina ensisijaisesti muistetun Rick Grechin kautta The Cricketsin kolmen albumin levytykseen. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluivat tuolloin Sonny Curtis ja Jerry Allison. Vuonna 1976 Lee pyydettiin Emmylou Harrisin Hot Bandiin, jossa hän korvasi eräään sankareistaan. James Burton nimittäin palasi esiintymään Elvis Presleyn kanssa. The Hot Rod Bandin muista muusikoista mainittakoon Ricky Skaggs ja Rodney Crowell. Vuodesta 1978 lähtien Lee työskenteli viiden vuoden ajan Eric Claptonin kanssa. Lee oli musiikillisena johtajana Everly Brothersin vuoden 1983 reunion-konsertissa. Hän työskenteli veljesten kanssa yli 20 vuoden ajan. Vuonna 1987 Gerry Hogan pyysi Leetä esiintymään Newburyssa, Berkshiressä pidetyn steelkitarafestivaalin pääesiintyjänä. Siitä on muodostunut perinne ja kyseisellä festivaalilla ovat vierailleet jammailemassa esimerkiksi Clapton, Tommy Emmanuel, Dave Edmunds ja Rodney Crowell. 2000-luvun alussa Lee konsertoi Bill Wymanin Rhythm Kingsin kanssa. Vuonna 2002 Lee esiintyi George Harrisonin muistokonsertissa. Samana vuonna hän vastaanotti parhaan countryinstrumentaalikappaleen  Grammyn biisistä Foggy Mountain Breakdown. Syyskuussa 2006 Lee otti osaa Primal Twang-The Legacy of the Guitariin, joka oli ensimmäinen teatterimatka kitaran värikkääseen 3500 vuotta kestäneeseen historiaan. Lee oli mukana vuoden 2007 Crossroads-kitarafestivaaleilla. Saman vuoden joulukuussa hän esiintyi Bill Wymanin Rhythm Kingsien kanssa Ahmet Ertegun-tribuutissa Lontoon The 02:ssa. Keväällä 2008 ilmestynyt uusi albumi Like This ennakoi yhtyeen kiertuetta Euroopassa.Lee asuu Malibussa, Kaliforniassa.

Perjantain pohjat:Yksi neljästä Kissiläisten sooloalbumista

Peter Criss:Peter Criss

18. syyskuuta 1978 Casablanca Recordsin julkaisemana ilmestynyt Peter Crissin sooloalbumi on yksi niistä neljästä, jotka Kissin jäsenet julkaisivat samanaikaisesti. Crissin albumin tuottajana ollut Vini Poncia vastasi myös Kissiläisten soololevyjä  seuranneiden yhtyeen studioalbumien; vuonna 1979 ilmestyneen Dynastyn  ja seuraavana vuonna julkaistun Unmaskedin  tuotantotyöstä. Criss oli kirjoittanut suurimman osan sooloalbuminsa kappaleista Stan Pedridgen kanssa. You Matter to Me -raidasta vastasivat Vini Poncia, John Vastano ja Michael Morgan. Rock Me, Baby ja I Can't Stop the Rain olivat Sean Delaneyn käsialaa. Crissin debyyttisoolon covertuotantoa edustava Tossin' and Turnin' oli vuonna 1961 ollut ykköshitti Bobby Lewisin levytyksenä. Kappale pääsi myös mukaan Kissin vuoden 1979 kiertueen settilistaan. Suuri osa Crissin esikoissooloalbumin kappaleista oli kirjoitettu jo vuonna 1971 Crissin Kissiä edeltänyttä yhtyettä Chelsea varten. Mainittuuun kategoriaan lukeutuneita raitoja olivat I'm Gonna Love You, Don't You Let Me Down, That's the Kind of Sugar Papa Likes sekä Hooked on Rock N' Roll. Crissin albumin rivakinta osastoa tarjoavat avauskappale I'm Gonna Love You, Hooked on Rock N' Roll ja puhaltimien hyödyntämisen ansiosta kaivattavaa lisäväriä saava Rock Me, Baby.  Slovariosastosta toimii parhaiten tyylitajuinen Kiss the Girl Goodbye. Kissiläisten sooloalbumeista Crissin soolo sai suhteessa nuivimmat arvostelut. Myös sen listasijoitus oli nelikosta alhaisin; Crissin sooloalbumi saavutti Billboardin listalla sijan 43. Siltä poimittiin Kiss-sooloista ainoana kaksi singleä; albumin miltei kevyintä osastoa edustavat Don't You Let Me Down ja You Matter to Me, jotka jäivät kumpikin vaille listamerkintää.

Torstain terävä:Jefferson Airplanen 70-luvun avaus

Jefferson Airplane:Bark

Syyskuussa 1971 ilmestynyt Bark on Jefferson Airplanen kuudes studioalbumi. Sillä kuultiin osittain uudistunutta yhtyeen kokoonpanoa ensi kertaa sitten vuoden 1966. Huhtikuussa 1971 Airplanen jättänyt yhtyeen perustajajäsen Marty Ballin ei enää osallistunut kyseisen pitkäsoiton äänityksiin ja vastaavasti se oli ensimmäinen yhtyeen albumeista, jonka työstämisessä viulisti Papa John Creach oli mukana. Creach liittyi sekä Airplaneen että Hot Tunan jäseneksi Janis Joplinin kuolinpäivänä neljäs lokakuuta 1970. Syksyllä 1970 Airplane oli lopettanut konsertointinsa kokoelma-albuminsa Worst of Jeffersson Airplane tiimoilta, sillä solisti Grace Slickin ja kitaristi Paul Kantnerin yhteisen lapsen syntymä alkoi olla lähellä. Rumpali Spencer Drydenin paikan yhtyeessä oli alkuvuodesta 1970 ottanut Joey Covington ja ennen rumpalin vaihtumista molemmat muusikot olivat ehtineet vaikuttaa Airplanessa samanaikaisesti. Maaliskuussa 1971 Hot Tuna ehti levyttää livealbuminsa First Pull Up, Then Pull Down. Bark oli ensimmäinen uutta tuotantoa sisältänyt Airplanen albumi kahteen vuoteen; sen edeltäjä Volunteers oli edustanut vuosikertaa 1969. Kyseessä oli lisäksi ensimmäinen Grunt Recordsin julkaisema yhtyeen pitkäsoitto. Mainitun yhtiön oli Airplaneen liittyviä julkaisuja varten elokuussa 1971 lanseerannut yhtye itse yhdessä  RCA Recordsin kanssa. Soolokitaristi Jorma Kaukonen vastasi Bark-albumilla neljän kappaleen sävellystyöstä, minkä ansiosta hänen osuutensa yhtyeessä sekä kitaristina että vokalistina kasvoi. Tuossa vaiheessa Kaukosen ja basisti Jack Cassidyn yhteinen yhtye Hot Tuna oli levyttänyt jo kaksi albumia. Bark -pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan yhdennentoista sijan ja myi kultalevyksi. Siltä poimittu single Pretty as You Feel saavutti sijan 60. ollen samalla Airplanen viimeinen sadan suosituimman joukkoon noussut pikkulevy. Barkin tiimoilta Airplane konsertoi elokuussa 1971 kahden konsertin osalta New Yorkissa sekä lisäksi Detroitissa ja Philadelphiassa, mutta uuden albumin tiimoilta ei tehty varsinaista kiertuetta. Vaikka Bark saavutti kriitikoiden taholta myös ristiriitaisia arvioita, esimerkiksi Rolling Stonen Lester Bangs piti lehden marraskuun 1971 numeroon kirjoittamassaan arviossa Barkia Airplanen parhaana albumina sitten vuonna 1968 ilmestyneen After Bathing at the Baxtersin.

Keskiviikon klassikko:Brittiläisen bluesrockin keskeisen edustajan hienostuneempaa soundia

Ten Years After:A Space in Time

Elokuussa 1971 Britanniassa Chrysalis Recordsin ja Yhdysvalloissa Columbia Recordsin julkaisemana ilmestynyt A Space in Time on brittiläisen bluesrockyhtye Ten Years Afterin kuudes studioalbumi. Tyylillisesti se merkitsi tietynlaista irtiottoa yhtyeen varhaisemmista töistä. A Space in Time on Ten Years Afterin varhaisempia pitkäsoittoja kevyempi ja sisältää edeltäjiään runsaammin akustisia kitaroita. Here They Come on A Space in Timen kappaleista folkhenkisin ja Hard Monkeys tekstinsä osalta huumeidenvastainen. Billboardin albumilistalla pitkäsoitto saavutti parhaimmillaan  sijan 17. A Space in Timelta singlenä julkaistusta kappaleesta I'd Love to Change the World muodostui yhtyeen suurin hitti. Se yhdisti akustisen kertosäkeen haasteellisiin sähköisiin kitarariffeihin ja tuloksena oli Kanadassa kymmenenneksi ja myös Billboardin listalla sijalle 40. noussut pikkulevy. Vaikka kyseessä oli yhtyeen suurin singlemenestys, kappaletta kuultiin keikkaohjelmistossa harvoin. A Space in Timen toinen singlejulkaisu oli suorempi, tyylillisesti jopa 50-luvun rockia muistuttava runttaus Baby Won't You Let Me Rock N' Roll to You, joka saavutti Yhdysvalloissa sijan 61. Albumin huippuhetkiin lukeutuu myös alun hitaampia leadkitaroita nopeampaan soolotyöskentelyyn yhdistävä avausraita One of These Days.Uncle Jam on kahden minuutin jamittelu, jossa sooloilemaan pääsee kitaristi Alvin Leen lisäksi myös kosketinsoittaja Chick Churchill.  Billy Walker kirjoitti A Space in Timesta varsin myönteisen arvion Soundsiin. Hänen mukaansa Over the Hillin ja psykedeelisen vokaaliosuuden sisältävän Let the Sky Fallin kaltaiset pehmeäsoundisemmat kappaleet toivat albumin yleistunnelmaan odottamattoman, mutta miellyttävän ulottuvuuden. Samanaikaisesti Walker ylisti albumin singlekappaleiden vanhakantaista Ten Years After-jännitystä. Arviossa myönteistä palautetta vastaanotti erityisesti Alvin Leen kitaratyöskentely, mutta samalla hänen laulusuorituksensa saivat osakseen kritiikkiä. Lisäksi arviossa mainittiin Ten Years Afterin olevan vielä parempi live-esiintyjä, kuin mitä yhtyeen levytetty tuotanto toi esiin.  Monipuolisuudessaan A Space in Time lukeutuu vaivattomasti brittiläisessä bluesrockskenessä kenties turhan vähälle huomiolle jääneen Ten Years Afterin laadukkaimpien töiden joukkoon.

Tiistain tukeva:Stonesien uljas paluualbumi

Rolling Stones:Steel Wheels

Elokuun lopussa 1989 ilmestynyt Steel Wheels on Yhdysvalloissa Rolling Stonesin 21. ja yhtyeen kotimaassa Britanniassa 19. julkaistu studioalbumi. Se merkitsi yhtyeelle huomattavaa paluuta sekä juurevassa musiikillisessa ilmaisussaan että myös suosiollisesti. Albumin ilmestymisen myötä Mick Jaggerin ja Keith Richardsin välit olivat jälleen kunnossa ja Steel Wheelsin julkaisua seurasi Stonesin siihen mennessä suurin maailmankiertue. Kyseinen albumi jäi myös yhtyeen pitkäaikaisen basistin Bill Wymanin viimeiseksi yhtyeen riveissä. Hän jätti Stonesin lopullisesti alkuvuodesta 1993. Wyman oli vielä mukana vuonna 1991 julkaistun Flashpointin kahdella studioraidalla. Steel Wheels oli viimeinen uudesta tuotannosta koostunut albumi, jonka Stones levytti Columbia Recordsille. Vuonna 1986 ilmestyneen albumin Dirty Work jälkeen Jaggerin ja Richardsin välit viilenivät voimakkaasti. Jagger loi aktiivisesti soolouraansa, jonka ensimmäinen näyttö oli jo vuonna 1985 ilmestynyt albumi She's the Boss. Sen seuraaja, kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Primitive Cool sai edeltäjäänsä vaisumman vastaanoton. Sitä vastoin Richardsin vuonna 1988 ilmestynyttä soolodebyyttiä Talk is Cheap ylistettiin. Kaksi erossa vietettyä vuotta olivat parantaneet haavoja ja parivaljakko oli valmis jatkamaan työskentelyä Stonesin kanssa. Tapaaminen tammikuussa 1989 ennen Stonesien pääsyä Rock and Roll Hall of Fameen oli varsin hedelmällinen, sillä sen tuloksena syntyi lähes 50 ainoastaan parin viikon aikana sävellettyä uutta kappaletta. Charlie Watts, Ronnie Wood ja Wyman kutsuttiin äänittämään uutta albumia, josta oli tuleva Steel Wheels. Glimmer Twinsin lisäksi albumin tuottamiseen osallistui myös Undercover-pitkäsoitolla apulaistuottajan tehtävissä ollut Chris Kimsey. Montserratissa ja Lontoossa kevätkuukausina 1989 nauhoitettu Steel Wheels teki onnistuneen paluun klassiseen Stones-soundiin. Ainoa tyylillinen poikkeus oli itämaalaisvaikutteinen Continental Drift. Steel Wheels-kiertue alkoi elokuussa 1989 samanaikaisesti albumin ja sen ensimmäisen singlen Mixed Emotions ilmestymisen kanssa. Kyseinen tekstillisesti omaelämäkerrallisia aineksia sisältänyt kappale oli Stonesin viimeinen suuri singlehitti Yhdysvalloissa, sillä se saavutti Billboardin listalla viidennen sijan. Steel Wheelsin vastaanottamat arviot olivat myönteisiä ja albumi nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa kolmanneksi saavuttaen siellä tuplaplatinaa. Kaiken kaikkiaan Steel Wheels myi yli viisi ja puoli miljoonaa kappaletta ja albumilta julkaistiin singleformaatissa myös kappaleet Rock and a Hard Place, Almost Hear You Sigh sekä Terrifying. Steel Wheels-kiertue, jonka nimeksi vaihtui The Urban Jungle Tour, kesti kesään 1990 saakka ja siitä muodostui taloudellisesti suuri menestys. Vuonna 1990 televisiokanava FOX lähetti Urban Jungle-kiertueesta 3D-tv-speciaalin.Esimerkiksi Anthony DeCurtisin Rolling Stoneen albumista laatima arvio oli ylistävä. Steel Wheels on Stonesien ensimmäinen digitaalinen nauhoitus. Vuonna 1994 Virgin Records julkaisi albumista remasteroidun uusintapainoksen. Toisesta niin ikään remasteroidusta uusintapainoksesta vastasi vuonna 2009 Universal Music.

Maanantain mainio:Brittirockin klassikon onnistunut ja menestyksekäs paluulevy

Free:Free at Last

Toukokuussa 1972 ilmestynyt Free at Last on brittiläisen rockin avainryhmään lukeutuvan Free-yhtyeen viides studioalbumi. Yhtye oli väliaikaisesi lopettanut toimintansa huhtikuussa 1971 ensisijaisesti solisti Paul Rodgersin ja basisti Andy Fraserin välisten musiikillisten erimielisyyksien vuoksi, mutta palannut yhteen seuraavan vuoden alkupuolella. Yhtyeen jäsenet pyrkivät työskentelemään rauhallisesti, mutta silti tehokkaasti ensisijaisesti addiktiosta kärsineen kitaristi Paul Kossoffin vuoksi. Symbolisena eleenä esimerkiksi kaikki Free at Lastin kappaleet oli merkitty koko kvartetin nimiin riippumatta siitä, kuka tosi asiassa vastasi niiden kirjoittamisesta. Rivakoita rockrypistyksiä albumin raidoista edustavat ainoastaan avauskappale Catch a Train sekä pitkäsoiton ykköspuolen päätösraita Travellin Man, mutta myös niillä on tarjottavanaan tempoltaan hitaampia ja nyanssikkaampia osuuksia. Pitkäsoiton ykköspuolen kappaleista runsaasti kosketinsoittimia sisältävät Magic Ship sekä Sail On ovat tyylitajuisen vivahteikkaita raitoja. Kakkospuolen kolme viimeistä kappaletta; Guardian of the Universe, akustisvoittoinen Child sekä puhutteleva päätöskappale Goodbye sijoittuvat kaikki Freen balladituotannon terävimpään kärkeen. Pitkäsoitto sisältää myös yhden Freen suurimmista singlehiteistä tyylikkään sensuellin Little Bit of Loven ansiosta. Sijalle 13. brittilistalla kohonnut single on Freen kolmanneksi suurin hitti Alright Nown ja seuraavana vuotena listoille nousseen merkkiteoksen Wishing Wellin jälkeen. Vuonna 1991 Joe Cocker levytti Little Bit of Lovesta onnistuneen coverversion albumilleen Night Calls.  Free at Lastin kappaleiden suurelta osin melankolisten tekstien on joissakin yhteyksissä tulkittu viittaavan Paul Kossoffiin. Pitkäsoitosta muodostui suhteellisen menestyksekäs. Brittilistalla se sijoittui yhdeksänneksi, eli kyseessä oli Freen toiseksi menestynein albumi yhtyeen kolmannen ja kesäkuussa 1970 ilmesyneen Fire and Waterin jälkeen. Yhdysvalloissa Free at Lastin sijoitus oli 69., mikä teki kyseisestä pitkäsoitosta yhtyeelle niin ikään Atlantin toisella puolella siihen mennessä toiseksi suurimman menestysalbumin. Ongelmat nousivat kuitenkin uudelleen esiin Free at Lastia seuranneella kiertueella. Kossoff ei ollut fyysisesti kunnossa suoriutumaan kyseisestä tehtävästä ja Fraser jätti yhtyeen pysyvästi ennen Japanin-kiertuetta alkukesästä 1972 ainoastaan 20 vuoden ikäisenä. Freen lopetettua siltä erää toimintansa loppuvuodesta 1971 Kossoff ja rumpali Simon Kirke olivat muodostaneet uuden yhtyeen japanilaisen basistin Tetsu Yamauchin ja kosketinsoittaja John ”Rabbit” Bundrickin kanssa. Kirke pyysi kaksikkoa liittymän mukaan kiertueelle Fraserin asemesta. He suostuivat ja liittyivät pian virallisesti Freen jäseniksi.

Sunnuntain extra:Psykedeliarockin edustajan kakkosalbumi

Vanilla Fudge:The Beat Goes On

Helmikuussa 1968 ilmestynyt The Beat Goes On on yhdysvaltalaisen psykedeelisen rockyhtyeen Vanilla Fudgen toinen studioalbumi. Toisin kuin kaikki muut yhtyeen pitkäsoitot, se ei sisällä varsinaisia oikeita kappaleita. Kyseessä on pikemminkin äänikollaasi, jossa käydään lyhyesti läpi koko musiikin siihenastinen historia höystettynä esimerkiksi maailmanjohtajien puheäänillä. Kyseinen Voices in Time on hieman yli kahdeksan minuutin kestossaan albumin toiseksi pisin. Yhtyeen jäsenten, eli kitaristi Vinnie Martellin, basisti Tim Bogertin, rumpali Carmine Appicen ja kosketinsoittaja Mark Steinin omilla osuuksilla ryyditetty Merchant/The Game is Over kestää miltei yhdeksän minuuttia. Beethovenilta Vanilla Fudge versioi Für Eliseä ja Moonlight Sonataa reilun kuuden ja puolen minuutin verran. 1900-luvun musiikista yhtye coveroi reilun puolentoista minuutin Beatles-medleyn lisäksi esimerkiksi Cole Porteria. Sonny Bonon käsialaa oleva albumin nimikappale on sekin kestoltaan lähes kaksiminuuttinen.The Beat Goes Onin vuonna 2000 ilmestyneen cd-version kansiteksteissä yhtye mainitsee albumin olleen melko pitkälle tuottajansa George "Shadow" Mortonin koseptialbumi ilman yhtyeen omaa merkittävää panosta ja se epäonnistuikin tuottajan työskentelyn osalta. The Beat Goes Onia seurannut kolmas Vanilla Fudgen albumi Near the Beginning oli yhtyen viimeinen Mortonin kanssa työstämä. Vaikka yhtye itse suhtautui kakkosalbumiinsa varauksellisesti, siitä muodostui kohtuullinen myyntimenestys, sillä pitkäsoitto saavutti Billboardin listalla parhaimmillaan sijan 17. Yhtyeen edellisenä vuonna julkaistu esikoisalbumi oli menestynyt vielä paremmin ollen Billboardin listalla parhaimmillaan kuudentena. Vanilla Fudgen versiota The Beat Goes On - pitkäsoiton nimikappaleesta hyödynnettiin Pop Chronicles- musiikkidokumentissa.

Lauantain pitkä:The Holliesin pitkäaikainen soolokitaristi

16. joulukuuta 1945 syntynyt Anthony Christopher Hicks on brittiläinen kitaristi ja solisti. Hän on kuulunut The Holliesiin vuodesta 1963 ja päässyt sen jäsenenä Rock and Roll Hall of Fameen vuonna 2010. Vuonna 1957 ollessaan 12-vuotias Hicks osallistui The Skifflettes-yhtyeen jäsenenä Carroll Levis-kykykilpailuun. 60-luvun alussa hän oli jo saavuttanut arvostusta Manchesterin musiikkiskenessä Ricky Shaw and the Dolphinsin soolokitaristina. Helmikuussa 1963 paikallistasolla tunnettu The Hollies tarvitsi uutta kitaristia eronneen Vic Steelen tilalle ja lähestyi Hicksiä asian tiimoilta. Vaikka Hicks oli aluksi epävarma, hän hyväksyi tarjouksen kuultuaan The Holliesia Manchesterin Twisted Wheelissä. Yhtye oli tuossa vaiheessa varmistanut koelevytyksensä EMI:n Parlophone-yhtiölle tuottaja Ron Richardsin kanssa. Kyseisen vuoden huhtikuussa Hicks saapui mainittuun koelevytykseen The Holliesin uutena kitaristina ja tuloksena oli levytyssopimus Parlophonen kanssa. The Holliesista muodostui nopeasti eräs Britannian suosituimmista yhtyeistä. Sillä oli erottuva poptyyli, joka rakentui kolmiääniseen lauluharmoniaan. Hicks lauloi matalaa harmoniaa, Allan Clarke leadia ja Graham Nash korkeaa harmoniaa. Hicksin ensimmäinen julkaistu sävellys  The Holliesin ohjelmistossa oli ep:llä vuonna 1964 ilmestynyt When I'm Not There. Samana vuonna ilmestyneen singlen b-puolena julkaistun kappaleen Keep off That Friend of Mine hän kirjoitti yhdessä rumpali Bobby Eliottin kanssa. Clarke, Nash ja Hicks muodostivat The Holliesin lauluntekijätiimin, joka tosin piiloutui salanimien Chester Mann ja L. Ransford taakse kesään 1966 saakka. Kolmikko vastasi suurimmasta osasta The Holliesin kappaleista, joihin lukeutui myös singlemenestyksiä, kuten Stop! Stop! Stop!, On a Carousel, Carrie Anne ja King Midas in Reverse. Vaikka Hicks lauloi harvoin leadia, hän oli mukana solistina 60-luvun puolivälin hitissä Look Through Any Window, edellisenä vuonna ilmestyneessä Chuck Berry-coverissa Too Much Monkey Business, Stavangerissa, Norjassa säveltämässään Carrie Annessa sekä vuonna 1968 julkaistussa kappaleessa Open Your Eyes. Omista sävellyksistään Hicks oli leadvokalistina vuonna 1967 ilmestyneessä kappaleessa Pegasus, vuonna 1973 julkaistulla raidalla He's a Man ja vuonna 1989 julkaistussa kappaleessa Hillsborough. Hicks lauloi leadia myös Sylvesterin kanssa vuonna 1969 kirjoitamassaan kappaleessa Look at Life sekä vuonna 2009 levytetyssä Bobby Eliottin käsialaa olevassa kappaleessa Then, Now, Always (Dolphin Days) Vuonna 1966 Hicks, Clarke ja Nash osallistuivat Everly Brothersin albumin Two Yanks in England levytykseen. Kyseisellä pitkäsoitolla Hicks kitaroi The Yardbirdsin Jimmy Pagen kanssa ja se sisälsi covereita useista The Holliesin kappaleista, joiden säveltämiseen Hicks oli osallistunut. 60-luvulla Hicksin kitaratyöskentelystä tuli keskeinen osansa The Holliesin soundia. Soolokitaran lisäksi hän soitti banjoa hitissä Stop! Stop! Stop!, kreikkalaistyyppisessä kappaleessa Tell Me to My Face ja fuzz-kitaraa kappaleessa Have You Ever Loved Somebody. Hicks löysi myös The Holliesin demoilta keskeisiä coverkappaleita. Niistä vuoden 1964 Just One Look ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt I Can't Let Go olivat Britanniassa listakakkosia ja vuonna 1969 julkaistu He Ain't Heavy (He's My Brother), joka on eräs The Holliesin suurimmista hiteistä, sijoittui kolmanneksi. Loppuvuodesta 1968 Hicks ehdotti The Holliesia levyttämään albumillisen Bob Dylan -covereita. Graham Nash kieltäytyi ja kyseinen albumi oli yksi keskeisimmistä syistä Nashin eroamiseen The Holliesista. Hän oli tosin ollut solistina jo aikaisemmin David Crosbyn ja Stephen Stillsin kanssa Yhdysvalloissa ollessaan. Vuonna 1969 ilmestyneellä albumilla The Hollies Sing Dylan Nashin paikan oli ottanut Terry Sylvester. Kyseinen pitkäsoitto nousi Britanniassa kolmanneksi, muttei saavuttanut Yhdysvalloissa listamerkintää. Kyseessä oli ensimmäisistä tribuuttialbumi, jonka yksittäinen yhtye työsti tietylle artistille. Nashin lähdettyä The Holliesista joulukuussa 1968 Hicks alkoi kirjoittaa entistä enemmän soolokappaleita, joita käytettiin joko albumiraitoina tai singlejen b-puolina. Niistä Long Dark Road oli Yhdysvalloissa singlehitti vuonna 1971 ja samana vuonna Cilla Black levytti kappaleen Images albumilleen Faded Images. Hicks vastasi suuresta osasta sävellyksistä vuoden 1970 Hollies-albumilla Confessions of the Mind. Niistä Too Young to Be Married nousi listakärkeen Australiassa ja Uudessa Seelannissa. Vuosien 1974 ja 1978 välillä Hicks kirjoitti kappaleita Allan Clarken ja Tony Sylvesterin kanssa. Vuonna 1993 Hicks lisäsi kitaraosuuksia ja lauluharmonioita versioon Buddy Hollyn kappaleesta Peggy Sue Got Married. Kyseinen versio johti Buddy Holly -tribuuttialbumiin Not Fade Away. Vuonna 1988 uudelleenjulkaistu He Ain't Heavy He's My Brother nousi Britanniassa listakärkeen. The Holliesin nykyisessä kokoonpanossa Hicks ja Bobby Elliott edustavat ainoina yhtyeen legendaarista line upia. Tonyn poika Paul Hicks on toiminut Abbey Roadin studioilla ääni-insinöörinä useissa keskeisissä musiikkiprojekteissa Beatlesin Anthologyista ja Let It Be Nakedista lähtien. Hän on myös avustanut useiden Holliesin vanhojen levytysten uusissa miksauksissa.

Perjantain pohjat:Kulttiklassikon kakkosalbumi

Amboy Dukes:Journey to the Center of Your Mind

Huhtikuussa 1968 Mainstream Recordsin julkaisemana ilmestynyt Journey to the Center of Your Mind on Amboy Dukesin toinen studioalbumi. Yhden bonuskappaleen sisältävä cd-versio kyseisestä pitkäsoitosta ilmestyi vuonna 1992. Amboy Dukesin kakkosalbumin äänityksiin oli käytettävissä edellisenä vuonna ilmestynyttä yhtyeen debyyttiä runsaammin rahaa, kiitos singlemenestyksen Baby Please Don't Go. Yhtyeen kokoonpanossa oli tapahtunut myös kaksi miehistönvaihdosta. Greg Arama oli korvannut Bill Whiten basson varressa ja Andy Solomon Rick Roberin pianistina/urkurina. Tyylillisesti Journey to the Center of Your Mind merkisi irtiottoa yhtyeen esikoisalbumin bluesrockorientoituneesta tyylistä. Säännön vahvistavana poikkeuksena oli pitkäsoiton avauskappale Missisippi Murderer. Toisin kuin edeltäjänsä, Journey to the Center of Your Mind koostui ainoastaan originaalikappaleista, eli kitaristi Ted Nugentin ja solisti/rytmikitaristi Steve Farmerin käsialaa olevista biiseistä. Alun perin levystä kaavailtiin eräänlaista konseptialbumia, jonka eri puolet olisivat eronneet toisistaan voimakkaasti ja a-puolen kappaleista olisi vastannut Nugent, b-puolen vastaavista Farmer. Lopullisessa julkaisussa albumin a-puolen sävellykset ovat Nugentin ja suurin osa sanoituksista Farnerin. B-puolella Nugentin ainoa sävellys on albumin nimikappale sekä samaa musiikkia hyödyntävä raita Conclusion. Nugentin sävellykset ovat lähempänä hardrockia ja Farnerin psykedeliaa jälkimmäisen lähestyessä ajan trendejä satiirisesta näkökulmasta. Musiikillisista eroistaan huolimatta albumin molemmat puolet ovat itsessään kokeellisia. Ne olivat nimittäin kehittämässä sitä soundia, jota Nugent keksi uudelleen koko yhtyeen loppu-uran ajan. Albumin julkaisuvuonna solisti John Drake lähti ja hänen paikkansa otti myöhemmin Cactus-yhtyeessä vaikuttanut Rusty Day.

Torstain terävä:Australian rockkoneen suosion palauttanut albumi

Ac/Dc:Blow Up Your Video

18. tammikuuta 1988 muualla ja Yhdysvalloissa ensimmäinen helmikuuta samaisena vuonna  ilmestynyt Blow Up Your Video on Ac/Dc:n kymmenes muualla maailmassa ja yhdestoista Australiassa julkaistu studioalbumi. Se nauhoitettiin Ranskan Le Valissa Miraval-studioilla edellisen vuoden elo-syyskuussa. Blow Up Your Videon kaikista kappaleista vastasivat Malcolm Young, Angus Young ja Brian Johnson ja albumi julkaistiin uudelleen vuonna 2003 osana Ac/Dc Remasters-sarjaa. Blow Up Your Videon kappaleiden kirjoitusprosessi tapahtui heinäkuussa 1987 Lontoon Nomis-studiolla ja sen tuotantotyöstä vastasivat Ac/Dc:n varhaisemmilla albumeilla työskennelleet Harry Vanda ja George Young. Kyseeessä oli viimeinen Ac/Dc:n albumi, jonka työstämiseen rumpali Simon Wright osallistui. Nauhalle päätyi 16 kappaletta, näiden joukossa julkaisematta jääneet Let It Loose ja Alright Tonight. Heatseekeristä ja That's The Way I Wanna Rock N' Rollista julkaistiin myös vaihtoehtoiset versiot. Kappaleet Snake Eye ja Borrowed Time julkaistiin viimeksi mainittujen kappaleiden 12-tuumaisilla versioilla. Snake Eye oli mukana myös Heatseekeristä julkaistulla cd-singlellä. Nauhoitettuihin kappaleisiin lukeutunut Down the Borderline ilmestyi vuonna 1990 Moneytalks-singlen Australian-painoksella seitsemän ja 12-tuumaisena singlenä ja myös cd-singlenä. Kolme viimeksi mainittua kappaletta pääsi vuonna 2009 mukaan kokoelma-albumille Backtracks. Vaikka Brian Johnson vastasi Blow Up Your Videon kaikista teksteistä, kyseessä on viimeinen Ac/Dc:n albumi, jolla hänet on kreditoitu biisintekijäksi. Tuosta eteenpäin kaikki Ac/Dc:n kappaleet merkittiin Youngin veljesten nimiin. Blow Up Your Video otti nimensä kappaleen That's the Way I Wanna Rock N' Roll tekstistä ja Angus Young selitti sen taustaa MTV Australialle. Hänen mukaansa kaikki oli tuohon aikaan automaattista ja Ac/Dc puolestaan parhaimmillaan livebändinä. Blow Up Your Videon tiimoilta tehty maailmankiertue alkoi Perthistä 22. helmikuuta. Yhtye soitti kotimaassaan Australiassa 16 keikkaa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen. Uutuusalbumilta keikkasetissä olivat mukana Heatseeker, That's The Way I Wanna Rock N' Roll, Nick of Time ja Go Zone. Kiertueen Yhdysvaltain-osuus kesti toukokuusta marraskuuhun, mutta alkoholiongelmiensa kanssa painiskellut Malcolm Young ei ottanut siihen osaa, vaan hänen paikkansa otti Stevie Young. Blow Up Your Videosta muodostui Ac/Dc:n suurin menestysalbumi sitten vuonna 1981 ilmestyneen For Those About to Rockin. Se nousi Britanniassa kakkoseksi ja Yhdysvalloissa sijalle 12. saavuttaen platinaa. Jim Farberin Rolling Stoneen kirjoittaman arvion mukaan yhtyeen riffit olivat tarttuvimmillaan sitten miljoonamenestysalbumi Back in Blackin.

Keskiviikon klassikko:Kissin toiseksi pitkäaikaisin kitaristi

12. joulukuuta 1953 syntynyt Bruce Howard Kulick on yhdysvaltalaiskitaristi, joka aloitti ammattilaisuransa yhtyeessä Blackjack vuosina 1979-1980. Vuosien 1984 ja 1996 välillä Kulickilla oli pitkäaikainen pesti Kissin kitaristina. Vuosina 1997-2002 Kulick oli Union-yhtyeessä John Corabin kanssa. Vuodesta 2000 Kulick on soittanut Grand Funk Railroadissa. Hän on kitaristi Bob Kulickin pikkuveli ja on julkaissut soololevyjä ja tehnyt myös sessiotyötä useiden eri artistien kanssa. Hänen ensimmäinen levyttänyt projektinsa oli vuonna 1974 KKB lapsuusaikaisten ystävien Mike Katzin ja Guy Boysin kanssa. Kulickin mukaan yhtye soundasi Creamiltä. Vuonna 2008 Kulick löysi kyseisten äänitysten masternauhan ja julkaisi siitä rajoitettuna painoksena cd:n, joka oli tilattavissa hänen kotisvunsa kautta. 70-luvun puolivälissä Kulick soitti usean kuukauden ajan Andrea Truen Connection-yhtyeessä. Meatloafin julkaistua klassikkoalbuminsa Bat out of Hell Kulickin veljekset Bob ja Bruce osallistuivat kyseisen albumin tiimoilta tehdylle kiertueelle. Heistä kumpikin vaikutti sekä rytmi, että soolokitaristina. Vuosina 1979-1980 Kulick vaikutti Michael Boltonin kanssa lyhytikäisessä yhtyeessä Blackjack. Bruce Kulick soitti myös useilla Michael Boltonin sooloalbumeilla ja jälkimmäinen oli mukana kirjoittamassa Kissin albumilla Hot in the Shade julkaistua hittikappaletta Forever. Vuosina 1981-83 Kulick vaikutti Long Islandilta kotoisin olleessa yhtyeessä The Good Rats, jossa hän korvasi John "The Cat" Gatton. Syyskuussa 1984 Kulick korvasi Marc St. Johnin Kissin kitaristina ja pysyi yhtyeessä vuoteen 1996 saakka. Kulick ja St. John olivat ainoat Kissin jäsenet, jotka eivät milloinkaan käyttäneet lavamaskeja, sillä niistä oli luovuttu vuonna 1983. Kulick oli mukana Kissin albumeilla vuoden 1985 Asylumista vuonna 1997 ilmestyneeseen Carnival of Soulsiin. Mainitulta pitkäsoitolta löytyvä I Walk Alone on ainoa kappale, jossa kuullaan Kulickin leadvokalisointia. Lisäksi Kulick oli mukana Kissin albumeilla Kiss Unplugged ja Alive III. Kissin originaalinelikon palatessa yhteen vuonna 1995 maailmankiertuetta varten Kulickille ja rumpali Eric Singerille maksettiin viikkopalkkaa ja Paul Stanley ja  Gene Simmons myönsivät heille myös sivuprojekteja. Kulick jätti Kissin virallisesti joulukuussa 1996 ja kaiken kaikkiaan hänen soittoaan kuullaan yli kahdellakymmenellä Kissin albumilla. Originaalinelikkoa ja Singeriä lukuun ottamatta Kulick on pisimpään Kississä vaikuttanut yhtyeen jäsen. Ace Frehleyn lähdettyä Kissistä lopullisesti vuonna 2002, Stanley ja Simmons pitivät aikaisemmin Black n' Bluessa soittanutta ja Kissin kiertuemanagerina toiminutta Doug Thaleria Kulickia soveliaampana korvaajana. Ilman krediittejä Kulick soitti silti vielä Kissin albumeilla You Wanted the Best You Got the Best ja Psycho Circus. Jätettyään Kissin Kulick perusti pian yhtyeen Union John Corabin, Brent Fitzin ja Jamie Huntingin kanssa. Corabi ja Kulick vastasivat yhtyeen nimeä kantaneen ja vuonna 1998 ilmestyneen esikoisalbumin kappaleista. Sen tiimoilta kaksikko teki akustisen kiertueen. Debyytin promoamista varten koko yhtye teki maailmankiertueen pienissä keikkapaikoissa. Vuonna 1999 ilmestynyt yhtyeen kakkosalbumi Live in the Galaxy sisälsi myös kaksi studiossa nauhoitettua akustista raitaa. Yhtyeen viimeisin albumi on vuonna 2000 ilmestynyt The Blue Rooms. Union on keikkaillut silloin tällöin vierailevien rumpalien ja basistien kanssa. Kulickin nykyinen ykkösprojekti on Grand Funk Railroad ja Corabin vastaava Ratt. Kulick on julkaissut kolme sooloalbumia:Audio Dog vuonna 2001, Transformer vuonna 2003 ja BK3 vuonna 2010. Kulick on soittanut lisäksi monissa Eric Singerin projekteissa. Vuonna 2006 ilmestyneellä Paul Stanleyn sooloalbumilla Live to Win Kulick vaikutti basistina.

Tiistain tukeva:Merkittävä brittiläinen laulaja/lauluntekijä

Yhdeksäs joulukuuta 1950 syntynyt Joan Armatrading on brittiläinen laulaja/lauluntekijä ja kitaristi. Hänen levytysuransa alkoi vuonna 1972 ja tähän mennessä Armatrading on julkaissut 19 studioalbumia ja lisäksi livelevyjä ja kokoelmia. Hän syntyi Karibialla, mutta muutti seitsemän vuoden ikäisenä perheensä kanssa Britanniaan. 14-vuotiaana hän kirjoitti omia kappaleitaan pianolla ja pian tämän jälkeen Armatrading sai ensimmäisen kitaransa, jota hän opetteli soittamaan itsenäisesti. Debyyttikeikkansa hän soitti 16-vuotiaana Birminghamin yliopistossa. Vaikka Armatrading tunsi parhaiten omat kappaleensa, hän esitti coverina veljensä pyynnöstä  Simonin & Garfunkelin Sounds of Silencen. Paikallistasolla Armatrading esitti omia kappaleitaan duona ja soitti clubeissa bassoa ja rytmikitaraa. Vuonna 1968 Armatrading oli mukana eräässä Hair-musikaalin versioista. Kahta vuotta myöhemmin hän tapasi tekstintekijä Pam Nestorin, jonka kanssa hän työsti esikoisalbuminsa Whatever's for Us kappaleet. Cube Records julkaisi kyseisen pitkäsoiton vuonna 1972. Nestor vastasi albumin kappaleiden teksteistä kolmea lukuun ottamatta ja Armatrading kaikesta muusta. Yhteistyö loppui, sillä Cube piti Armatradingia kaksikosta hittipotentiaalisempana ja 28. marraskuuta 1972 Armatrading esiintyi John Peelin BBC Radio Onella. Hän säesti itseään sekä kitaralla että pianolla. Vuonna 1973 julkaistu single Lonely Lady ei menestynyt. Armatrading solmi uuden sopimuksen A&M Recordsin kanssa ja seuraavana vuonna hän esiintyi jälleen John Peelin radio-ohjelmassa. Tällä kertaa häntä säesti trio, jonka tunnetuin muusikko oli kitaristi Snowy White. Vuonna 1975 Armatrading julkaisi uuden levy-yhtiönsä kautta albumin Back in the Night ja teki sen tiimoilta kiertueen kuusihenkisen jazz-popyhtye The Moviesin kanssa. Albumin tuottajana oli Elkie Brooksin aviomies Pete Cage. Glyn Jonesin tuottamasta Joan Armatradingin nimikkoalbumista muodostui suurempi menestys ja se sisälsi top teniin nousseen singlen Love and Affection. Kyseinen albumi yhdisti akustisia elementtejä jazzvaikutteiseen materiaaliin ja mainittu tyylisuunta jatkui seuraavina vuosina ilmestyneillä ja niin ikään Jonesin tuottamilla albumeilla Show Some Emotion ja To the Limit. Kyseiset albumit sisältävät useita Armatradingin livekonserttien keskeisiä kappaleita, joihin lukeutuivat esimerkiksi Willow, Tall in the Shade, Down to Zero ja Kissin' and a Huggin. Näihin aikoihin Armatrading myös kirjoitti ja esitti kappaleen The Flight of the Wild Geese, joka pääsi mukaan vuonna 1978 valmistuneeseen elokuvaan The Wild Geese ja sen soundtrackille. Vuonna 1979 Armatradingilta julkaistiin livelevy Steppin' Out. Vuosien 1972 ja 1976 välillä Armatrading esiintyi John Peelin ohjelmassa kahdeksasti. Hänestä muodostui ensimmäinen tummaihoinen brittiläinen kansainvälistä suosiota saavuttanut naisartisti. Armatrading esiintyi 14. toukokuuta 1977 lähetetyssä Saturday Night Liven jaksossa. Vuonna 1980 Armatrading muutti voimakkaasti tyyliään julkaisemalla kovemman popalbumin Me Myself I. Sen tuottajana oli Blondien kanssa yhteistyötä tehnyt Richard Gottehrer. Pitkäsoitosta muodostui Armatradingin suurin menestys sekä Britanniassa että  Yhdysvalloissa ja kotimaassa sen nimikappaleesta tuli artistin toinen top 40-menestys. Samana vuonna Armatrading esiintyi Rockpalastissa. Edelliisen albumin poptyyli yhdistettynä syntetisaattoreihin oli hallitseva Armatradingin seuraavilla albumeilla, vuonna 1981 julkaistulla pitkäsoitolla Walk Under Ladders ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä albumilla The Key.  Kaikki kolme albumia nousivat Britanniassa top teniin ja niistä viimeksi mainittu sisälsi sijalle 11. nousseen singlen Drop the Pilot. Vuonna 1983 A&M julkaisi artistilta myös kokoelma-albumin Track Record. Vuonna 1985 ilmestynyt albumi Secret Secrets nousi 20 suosituimman joukkoon, mutta ei sisältänyt singlehittejä. Samalla se vahvisti Armatradingin maineen albumiorientoituneena artistina. Seuraavilla albumeillaan Sleight Out of Hand (1986), The Shouting Stage (1988) ja Hearts and Flowers (1990) Armatrading oli myös tuottajana. Kyseiset pitkäsoitot nousivat Britanniassa top 40:ään, mutta eivät olleet edeltäjiensä veroisia menestyksiä. Eräs Shouting Stage-kiertueen konserteista nähtiin myös tv:ssä. Vuonna 1992 ilmestynyt Square the Circle jäi artistin viimeiseksi A&M:lle työstämäksi albumiksi. Sen seuraajan, vuonna 1995 ilmestyneen pitkäsoitonWhat's Inside julkaisijana oli RCA. Armatradingin seuraava albumi Lovers Speak julkaistiin vasta vuonna 2003 ja sitä seurasi kyseisen albumin tiimoilta tehdyltä kiertueelta julkaistu livelevy All The Way from America. Armatradingin vuonna 2007 ilmestynyt albumi Into the Blues debytoi Billboardin blueslistan kärjessä. Kyseessä oli ensi kerta kun brittiläinen naisartisti ylsi kyseiseen sijoitukseen. Albumi oli myös ehdolla Grammyn vastaanottajaksi. Vuonna 2007 Armatrading esiintyi sarjassa Live from Abbey Road. Vuonna 2008 hän osallistui Cyndi Lauperin mainitun vuoden True Colours-kiertueelle. Maaliskuun lopussa 2010 ilmestyi uusi albumi This Charming Life, joka debytoi neljäntenä folkalbumilistalla. Sen tiimoilta tehdyn kiertueen konsertti Lontoon Royal Albert Hallissa huhtikuussa 2009 julkaistiin sekä cd:nä että dvd:nä helmikuussa 2011. Mukana oli myös kaksi livebiisiä Coloradosta. Seuraava studioalbumi Starlight ilmestyi seuraavana vuonna. 2014-2015 oli vuorossa viimeinen suuri kiertue Me Myself I, jolla Armatrading esiintyi soolona. Siltä julkaistu cd/dvd Me Myself I World Tour ilmestyi seuraavana vuonna. Samana vuonna tuottaja Phylliia Lloyd pyysi Armatradingiä kirjoitamaan musiikin naisten työstämään versioon Shakespearen Tempestistä. Digialbumina ilmestyi Tempest Songs. Toukokuussa 2018 julkaistiin Armatradingin ensimmäinen BMG:n julkaisema albumi Not Too Far Away. Sen seuraaja Consequences oli vuorossa kesäkuussa 2021. Vuonna 2022 ilmestyi konserttitaltiointi Live at Asylum Chapel sekä Armatradingin valikoiduista lauluteksteistä koostettu kirja The Weakness in Me, jolla artisti juhlisti 50-vuotista uraansa. Samaisena vuonna Armatrading sävelsi ensimmäisen klassisen työnsä Symphony Number One, jonka Chineke! Orchestra esitti Southbankissa, Lontoossa 24. marraskuuta 2023.

Maanantain mainio:Kulttiartistin kolmas ja samalla ensimmäinen ja ainoa

Tom Waits:Nighthawks at the Diner

Lokakuussa 1975 ilmestynyt Nighthawks at the Diner on Tom Waitsin kolmas albumi, ainoa tupla-albumi ja samalla ensimmäinen konserttitaltiointi. Se nauhoitettiin Los Angelesin Record Plantilla pienen kutsutun studioyleisön edessä. Billboardin listalla albumi saavutti sijan 164., joka oli siihen mennessä Waitsin listasijoituksista paras. Nighthawks at the Diner saavutti hopealevyn. Jazzclubin tunnelman erinomaisesti tavoittanut tupla-albumi oli arvostelumenestys ja se pääsi mukaan teokseen 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Albumin otsikolle oli antanut inspiraation Edward Hopperin vuoden 1942 maalaus Nighthawks. Työnimenä oli ollut Nighthawk Postcard (from Easy Street) Albumin nimeksi päätynyt Nighthawks at the Diner sisältyy sen avauskappaleen Eggs and Sausage (in a Cadillac with Susan Michelson) ensiriveihin. Cal Schenkelin käsialaa oleva albumin kansikuva on myös saanut inspiraationsa Hopperin maalauksesta. Nauhoitukset tapahtuivat Record Plantilla aivan heinäkuun lopussa 1975. Albumin tuottaja Bones Howe mainitsi livelevyn olleen yllättävä siirto Waitsin kaltaiselta, tuohon mennessä vasta kaksi studioalbumia julkaisseelta artistilta. Waits oli live-esiintyjänä erinomainen ja Howe muisti Barbra Streisandin nauhoittaneen livealbumin Record Plantilla. Pianistina oli parhaisiin jazzsovittajiin lukeutunut Michael Melvo, basistina Jim Hughart, rumpalina Bill Goodwin ja saksofonistina Pete Christlieb. Herb antoi liput ystävilleen ja Waits yhtyeineen soitti kahtena loppuunmyytynä iltana kaikkiaan neljä konserttia. Ennen hänen esityksiään yhtye säesti Dewana-nimisen burlesque-kuningattaren esitystä. Sen jatkoksi Waits aloitti osuutensa kappaleella Emotional Weather Report. Hughartin mukaan konsertteja oli edeltänyt viiden, kuuden päivän treenausjakso. Nighthawks at the Diner saavutti positiiviset arviot heti ilmestymisensä jälkeen. Kyseistä tupla-albumia on pidetty jopa Waitsin varhaiskauden tuotannon laadukkaimpana työnä.

Sunnuntain extra:Francine vedossa Kerubissa

Maamme tiukimpiin rockyhtyeisiin kevyesti luokiteltavissa oleva Francine saapui vuoden lopuksi konsertoimaan Joensuun Kerubiin tuoreimman RightNow-pitkäsoittonsa tiimoilta. Setissä toisena soitettu, kotimaisen katurockin klassikon; Smack-yhtyeen loppukauden tuotannosta napatun Mad Animal Shufflen erinomainen versio potkaisi keikan toden teolla vauhtiin ja uutuusalbumin mainiota nimikappaletta seurasivat iäkkäämmät omaa tuotantoa edustavat klassikot Annie ja Raindance. Setin huippuhetkeksi itselleni osoittautui Cyndi Lauperin ohjelmistosta poimitun She Bop-coverin jälkeen soitettu ja keikkasettiin kaivatun paluun tehnyt Downtown ja varsin hyvin toimivat myös niin alun perin jo aivan 80-luvun lopussa levytetty Little Girl of Mine kuin uusimman pitkäsoiton ehkäpä kaikkein tiukin rypistysraita NoMeansNo!. Koko setin ainoa balladimaisempaa tuotantoa edustava kappale Talkin' in Your Sleep oli onnistunut välipala ja sen jälkeen kelpasi ladata täydeltä laidalta vanhempiin kultaisiin koottuihin lukeutuva Never Let You Down. Lost Ones on eräs uusimman pitkäsoiton onnistuneimmista raidoista ja varsinaisen setin päättivät odotettu King for a Day-albumin nimikappale ja Soft Cell-laina Tainted Love. Encoreissa kuultiin kaksi Francinen varhaisempaan tuotantoon lukeutuvaa todellista kultahippua, eli Rumble on the Bayou sekä mainion Playmate-albumin ydintuotantoon lukeutuva Goodbye Forever. Lähes koko keikan ajan yhtyettä itseään vaivanneet tekniset ongelmat eivät onneksi välittyneet yleisöön ja oli palkitsevaa todentaa Francinelta onnistunut keikka, jossa pääpaino oli yhtyeen omassa ja varsin laadukkaassa tuotannossa. Erityisesti lavaesiintymiseensä jo vuosia sitten kaivattavaa särmää tavoittanut solisti/kitaristi Antti Kukkola oli koko setin ajan erinomaisessa vedossa.

Francine Kerubissa 7. joulukuuta 2018.

Lauantain pitkä:Erään brittipunkin klassikkoyhtyeen johtohahmo

17. huhtikuuta 1955 syntynyt Peter Campbell McNeish, joka tunnettiin taiteilijanimellään Pete Shelley, oli brittiläinen kitaristi, solisti, biisintekijä ja The Buzzcocks-yhtyeen johtohahmo. Leighissä syntynyt Shelley perusti Buzzcocksin Howard Devoton kanssa 70-luvun puolivälissä Boltonin teknologisessa instituutissa, eli nykyisessä Boltonin yliopistossa. Kaksikko matkusti Lontooseen tsekkaamaan Sex Pistolsin konsertin. Seuraavana vuonna Buzzcocks soittikin jo Pistolsin lämmittelijänä. Vuonna 1977 Buzzcocks julkaisi esikoisep:nsä Spiral Scratch omalla New Hormones-yhtiöllään. Devoto jätti yhtyeen pian tämän jälkeen ja Shelleystä tuli yhtyeen solisti ja pääasiallinen biisintekijä. Tuottaja Martin Rushentin kanssa Buzzcocks työsti What Do I Get?:in ja Ever Fallen in Love (With Some-One You Shouldn't Haven) kaltaisia keskeisiä singlehittejä sekä kolme albumia:Another Music in Different Kitchen ja Love Bites, jotka kumpikin ilmestyivät vuonna 1978 sekä seuraavana vuonna ilmestyneen pitkäsoiton A Different Kind of Tension. Buzzcocksin kokoelma-albumin Singles Going Steady brittijulkaisusta ilmeni eripuraa Virgin Recordsin kanssa ja Buzzcocks lopetti väliaikaisesti toimintansa vuonna 1981. Shelleyn esikoissooloalbumi Sky Yen oli äänitetty jo vuonna 1974, mutta se ilmestyi 12-tuumaisena vinyylinä vasta maaliskuussa 1980 Shelleyn oman Groovy Recordsin julkaisemana. Kyseinen kokeellinen albumi koostuu yhdestä jatkuvasta musiikkikappaleesta. Groovy Records julkaisi myös Sally Timmsin ja Lindsey Leen soundtrackalbumin Hangahar, jonka työstämiseen Shelley osallistui muusikkona. Groovy Recordsin julkaisuihin lukeutui lisäksi Eric Randomin, Barry Adamsonin ja Francis Cooksonin nimellä Free Agents julkaisema albumi, joka jäi kyseisen levy-yhtiön viimeiseksi julkaistuksi pitkäsoitoksi. Vuonna 1981 ilmestyi myös Shelleyn ensimmäinen ja niin ikään Martin Rushentin tuottama single Homosapien. Runsaasti syntetisaattoreita sisältänyt single nousi Yhdysvaltojen tanssilistalla sijalle 14. Seuraavana vuonna Shelleyltä ilmestyi samanniminen albumi. Shelleyn kakkospitkäsoitto XL1 ilmestyi vuonna 1983 Genetic Recordsin julkaisemana. Siltä poimittiin pieneksi hitiksi osoittautunut Telephone Operator. Kesäkuussa 1986 Shelleyltä ilmestyi tummasävyisempi albumi Heaven and the Sea, jota verrattiin tyylillisesti esimerkiksi Ultravoxin loppuaikojen tuotantoon. Seuraavana vuonna ilmestyneen elokuvan Some Kind of Wonderful soundtrackillä Shelley oli mukana uudella kappaleella Do Anything. Vuonna 1989 hän levytti Homosapienista uuden version nimellä Homosapien II. Kyseinen single sisälsi kappaleesta neljä erilaista miksausta. Shelley perusti myös yhtyeet The Tiller Boys ja Zip ja soitti punkrunoilija John Cooper Clarkea säestäneen The Invisible Girls -yhtyeen kanssa. Howard Devoton kanssa Shelley työsti vuonna 2002 ilmestyneen albumin Buzzkunst. Shelley oli mukana losangelesilaisyhtye The Adoredin vuonna 2005 ilmestyneellä esikoisep:llä. Seuraavana vuonna kyseinen yhtye konsertoi ahkerasti Buzzcocksin kanssa. Buzzcocksin reunion ajoittui vuoteen 1989 ja vuonna 1993 yhtyeeltä ilmestyi uusia albumi Trade Test Transmissions. Yhtye jatkoi konsertointia ja levytyksiä ja sen tuorein pitkäsoitto on vuonna 2014 ilmestynyt The Way. Vuonna 2005 Shelley levytti tribuuttina John Peelille uuden version Buzzcocksin Ever Fallen in Lovesta. Kyseiseen levytykseen ottivat osaa esimerkiksi Roger Daltrey, David Gilmour ja Robert Plant. Sen tuotot menivät Amnesty Internationalille ja Shelley esitti kyseisen klassikkohitin samaisena vuonna UK Music Hall of Famessa. 80-luvun lopusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin Channel 4:llä nähdyn Tour de Forcen intron teemamusiikki oli Shelleyn säveltämä. Shelley menehtyi yllättäen sydänkohtaukseen kuudes joulukuuta 2018 Eestissä, missä hän asui. Shelleyn edesmenosta ilmoitti sosiaalisessa mediassa hänen veljensä Gary McNeish.

Perjantain pohjat:Mansen rockmasiina iskussa

Popeda päätti itsenäisyyspäivän aattona Joensuu Areenalla järjestetyn konsertin, jonka rootsimpaa osastoa oli jo alkajaisiksi tarjonnut paikallinen Pate Friman & Orient Express. Rokkikone käynnisti viriilisti Popedan setin ja sitä seurasi iäkkäämmistä ja suhteellisesti runsaammin tuoreemmista menestyskappaleista koostunut kimara. Matkalla Alabamaan, Kakskytä centtiä, tuoreimmalta albumilta poimittu  Lihaa ja perunaa ja 90-luvun puolivälin klassikko Tahdotko mut tosiaan saivat seurakseen kyseisen vuosikymmenen alun slovarihelmen Punaista ja makeaa, erinomaisesti versioidun The Sensational Alex Harvey Band -coverin Mää ja Tapparan mies ja EppuPopeda Normaalin vuonna 1987 ilmestyneen singlehitin 20 vuotta sikana. Covereista Elämässä pitää olla runkkua toimi Onhan päivä vielä huomennakin-slageria paremmin ja hieman tuoreemmista 80-luvun hiteistä Kellot lyö oli mainio poiminta. Delilah on sekin Popedan coverohjelmistossa ensisijaisesti Alex Harveyn levyttämän näkemyksen innoittamana. Svoboda-menestysalbumin hittejä Repe ja Lissu ja Kersantti Karoliina, joista ensin mainitussa kuultiin onnistunutta instrumentaalijamittelua, seurasivat varsinaisen setin päättäneet vielä tunnetummat 80-lukuiset iskusävelmät Kaasua ja Kuuma kesä. Encoreista Costello Hautamäki vokalisoi kaksi näytettä, eli balladin Kun mies unelmoi ja Svobodan harvinaisemman helmen Kotiin. Paten soolotuotannon Ukkometso vetosi suureen yleisöön ja viimeisenä soitettu Popedan kakkosalbumin Rasvaa koneeseen avauskappale Da Da myös yhtyeen vanhakantaisiin diggareihin. Soitannollisesti Popeda oli varsin hyvässä vedossa ja puhallinsektio rikasti yhtyeen musiikillista ilmaisua. Erityismaininnan saa takuuvarmaa työskentelyä esitellyt Costello.

Popeda Joensuu-Areenalla 5. 12. 2018.

Torstain terävä:Kotimaisen merkittävän juurimusiikin edustajan paluualbumi

Balls:Skinny Dipping

Vuonna 2001 ilmestynyt Skinny Dipping on kotimaisen juurimusiikin keskeisimpiin edustajiin lukeutuvan Balls-yhtyeen mainiosti onnistunut, mutta valitettavasti suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt paluualbumi. Solisti Marjo Leinosen, kitaristien Petri Peevon ja Tipi Järvisen ja rumpali Sande Vettenrannan muodostamaa ydinjoukkoa yhtyeessä täydensi tuolloin basisti Jari Paulamäki. Albumin tuottajana kunnostautui Mitja Tuurala ja taustavokalistina parilla raidalla kuultiin Maria Hännistä. Skinny Dippingin terävintä kärkeä edustavat albumin käynnistävä The Temptations-laina I Can't Get Next to You ja upeasti svengaavat, erinomaisen riffin varaan rakennettu Candy Thief sekä pitkäsoiton ärhäkkä päätöskappale Magic Go Go Shoes. Taxi-Driver (Sammy B.) muistuttaa melodiassaan tyylitajuisesti LaBellen Lady Marmalade-hitistä ja myös Tail Lights kallistuu onnistuneesti soulahtavampaan ilmaisuun. Rosebud lukeutuu albumin sielukkaimpaan antiin, I Don't Wanna sisältää miellyttävän luomuhenkistä kitarointia ja  Deep Talkerilla on sen vastapainoksi tarjottavanaan modernimpaa soundimaailmaa. Born Again (Jump in the Coolwater) tekee paluun juurevuuden ytimeen. Soundimaailmaltaan suorastaan rönsyilevä Crash Diver edustaa albumin lähimpänä slovarituotantoa olevaa antia. Mitja Tuurala onnistui tuottajana vangitsemaan levylle sekä jotakin Ballsin varhaisesta syvimmästä olemuksesta että lisäämään kokonaisuuteen myös uusia tyylitajuisia elementtejä. Skinny Dippingin aikoihin Balls konsertoi vielä suhteellisen ahkerasti ja erityisen onnistuneena mieleen on jäänyt yhtyeen heinäkuussa 2002 Kuopion Henry's Pubissa soittama keikka. Se oli myös viimeinen kerta, jolloin itselleni tarjoutui tilaisuus todentaa Tipi Järvisen livesoittoa.