Torstain terävä:Erään kaikkien aikojen amerikkalaisyhtyeen legendaarisin kausi

Huippumuusikoista koostuneen Little-Feat-yhtyeen perustivat vuonna 1969 Los Angelesissa kitaristi/solisti Lowell George ja kosketinsoittaja Bill Payne. George oli ollut mukana Frank Zappan Mothers of Invention – yhtyeessä, samoin kuin basisti Roy Estrada. Rumpali Richie Hayward oli soittanut Georgen aikaisemmassa yhtyeessä nimeltä The Factory. Frank Zappan osuus Little Featin ja Warner Brosin välillä solmittuun levytyssopimukseen oli ratkaiseva. Yhtyeen nimetön debyyttipitkäsoitto äänitettiin elo-syyskuussa 1970 ja julkaistiin seuraavan vuoden tammikuussa. Kakkosalbumi, vuoden 1972 Sailing Shoes sisälsi muun muassa Lowell Georgen slidekitratyöskentelyllä kruunatun klassikkokappaleen Willin’, jonka Linda Ronstadt coveroi onnistuneesti pari vuotta myöhemmin omalle läpimurtolevylleen Heart Like A Wheel. Toinen Sailing Shoesin huippuhetkistä oli niin Nazarethin kuin Albert Järvisen tuoreeltaan coveroima rankka Teenage Nervous Breakdown. Little Featin ensimmäiset pitkäsoitot saavuttivat hyvät arvostelut, mutta eivät muodostuneet vielä huomattaviksi kaupallisiksi menestyksiksi. Captain Beefheart’s Magic Bandiin siirtyneen Estradan korvasi basson varressa Kenny Gradney. Lisäksi yhtyeen line upia täydennettiin kakkoskitaristi Paul Barrerella ja perkussionisti Sam Claytonilla. Yhtyeen soundi muuttui lähemmäksi New Orleans-funkia. Vuosina 1973 ja 1974 ilmestyneet pitkäsoitot, jo varsin hyvin menestynyt Dixie Chicken sekä Feats Don’t Fail Me Now edustivat kumpikin varsin laadukasta tasoa. Niistä jälkimmäinen on energisyydessään lähempänä yhtyeen keikkasoundia ja nimessään se tekee kunniaa Fats Wallerin kappaleelle.

Ehdittäessä vuoden 1975 pitkäsoittoon The Last Record Album yhtyeen jäsenistä Barreren ja Paynen mielenkiinto oli siirtynyt  jazzrockin suuntaan. Kyseisen pitkäsoiton huippuhetkiin lukeutuu erityisesti todellinen kaunokki Long Distance Love. Vuonna 1977 ilmestynyt pitkäsoitto Time Loves A Hero jatkoi laadukkaita albumikokonaisuuksia. Vuonna 1978 ilmestyi edellisenä vuonna Lontoon Rainbow Theatressa ja Washington Dc:n Lisner Auditoriumissa äänitetty tuplalive Waiting for Columbus. Sitä pidetään yleisesti eräänä kaikkien aikojen parhaista konserttitaltioinneista, vaikkei sekään monien muiden liveklassikoiden tavoin ole säilynyt vailla tohtorointia. Tähän mennessä George oli menettänyt sekä kiinnostuksensa yhtyeeseen että terveytensä. Hänen ainoaksi sooloalbumikseen jäänyt, runsaasti covereita sisältänyt Thanks I’ll Eat It Here ilmestyi vuonna 1979. George ehti myös olla mukana muutamilla raidoilla siltä erää viimeiseksi jääneellä Little Featin pitkäsoitolla Down on the Farm. Hän menehtyi sydänkohtaukseen 29. kesäkuuta 1979 ainoastaan 34-vuotiaana. Little Feat jatkoi toimintaansa vasta vuonna 1987 ja seuraavana vuonna ilmestyi lähes klassikkotasoisen nimiraidan sisältävä pitkäsoitto Let It Roll. Mainitun kappaleen Albert Järvinen versioi toisen sooloalbuminsa avausraidaksi.