Lauantain pitkä:Fleetwood Macin vihreä kausi

1970-luvun puolivälistä lähtien popmusiikin parissa varsin menestyksekkään uran luonut Fleetwood Mac aloitti heinäkuussa 1967 puhtaana bluesyhtyeenä albumilla Hard Road upeaa työtä tehneen kitaristi Peter Greenin lähdettyä John Mayall's Bluesbreakersistä. Kyseisessä brittibluesin korkeakoulussa ollessaan hän tiedusteli Mayallilta, voisiko Mick Fleetwood korvata Ansley Dunbarin yhtyeen rumpalina. Green ja Fleetwood olivat aikaisemmin soittaneet yhdessä yhtyeissä Peter B's Looners ja Shotgun Express, joista jälkimmäisessä solistina oli toiminut nuori Rod Stewart. Mayall suostui ja Mick Fleetwoodista tuli osa Bluesbreakersiä, jossa basistin tehtävästä huolehti John McVie. Mayall tarjosi soittajilleen ilmaista studioaikaa, jonka tuloksena Green, Fleetwood ja McVie äänittivät viisi kappaletta. Niiden joukossa oli instrumentaali, jonka Green nimesi rytmiryhmän mukaan Fleetwood Maciksi. Yhteistyö sujui siinä määrin onnistuneesti, että pian äänitysten jälkeen Green otti yhteyttä Fleetwoodiin aikomuksenaan muodostaa uusi yhtye. Basistiksi kaavailtiin nimenomaan John McVietä, joka tahtoi kuitenkin edelleen pysyä Mayallin matkassa. Green ja Fleetwood lyöttäytyivät yhteen slidekitaristi Jeremy Spencerin ja basisti Bob Brunningin kanssa. Jälkimmäiselle oli kuitenkin selvää, että hän saisi lähteä, jos McVie suostuisi liittymään mukaan uuteen yhtyeeseen. Kokoonpano, jossa Brunning oli basistina, teki debyyttiesiintymisensä elokuussa 1967 Windsorin Jazz & Blues Festivaalilla. Kului vain viikkoja ja John McVie liittyi yhtyeeseen vakibasistiksi. Fleetwood Macin debyyttialbumi ilmestyi helmikuussa 1968 Blue Horizon -levymerkillä. Kyseessä oli konstailematon blueslevy, jolla Brunning oli vielä basistina raidalla Long Grey Mare. Albumi menestyi mainiosti brittilistalla sijoittuen neljänneksi. Siltä ei poimittu singlejä, mutta pian julkaistiin kaksi pikkulevyä; Black Magic Woman ja Need Your Love So Bad. Niistä ensin mainittu muodostui pari vuotta myöhemmin isoksi hitiksi Santanan näkemyksenä.

Yhtyeen kakkosalbumi Mr Wonderful ilmestyi jo samaisen vuoden elokuussa. Tyylisuuntana säilyi blues, mutta myös muutoksia ilmeni. Muutamia kappaleista värittivät puhaltimet, muutamia Chicken Shack -yhtyeen Christine Perfectin koskettimet. Albumi nauhoitettiin livenä studiossa mikitettyjen vahvistimien ja PA-systeemin kera. Tämän ansiosta pitkäsoitto tavoitti varsin vintagen soundimaiseman. Pian kakkosalbumin ilmestymisen jälkeen Fleetwood Mac laajensi kokoonpanoaan vasta 18-vuotiaalla kitaristilahjakkuudella Danny Kirwanilla. Hänen varhaisempi yhtyeensä oli ollut etelälontoolainen bluestrio Boilerhouse, jonka rytmiryhmän muodostivat basisti Trevor Stevens ja rumpali Dave Terrey. Green ja Fleetwood olivat olleet seuraamassa Boilerhousen treenejä ja Green oli vakuuttunut siinä määrin, että ollut kutsunut Boilerhousen yhtyeensä lämmittelyesiintyjäksi. Boilerhousen rytmiryhmä ei kuitenkaan ollut valmistautunut toimimaan ammattimuusikkoina. Niinpä Green laittoi uuden rytmiryhmän löytämiseksi ilmoituksen Melody Makeriin. Koesoitossa Mike Vernonin Blue Horizon Clubilla Nag's Headissa kävi yli 300 kokelasta, mutta vaikeasti miellytettävä Green ei löytänyt tarpeeksi laadukkaita korvaavia muusikoita. Niinpä hän päätyi kiinnittämään Kirwanin Fleetwood Macin kolmanneksi kitaristiksi. Kirwanin tunnusomainen vibraatto ja ainutlaatuinen tyyli toivat Fleetwood Macin ilmaisuun uuden ulottuvuutensa. Kirwanin kanssa yhtye julkaisi ensimmäisen Euroopassa listakärkeen nousseen singlensä Albatross. Amerikan markkinoille julkaistiin albumi English Rose, joka sisälsi Mr Wonderfulin kappaleita sekä uusia Kirwanin käsialaa olleita biisejä. Euroopassa julkaistiin albumi The Pious Bird of Good Omen, joka oli singleistä, niiden b-puolista ja Eddie Boydin kanssa tehdyistä äänityksistä kasattu kokoelma.  Mennessään Yhdysvaltoihin tammikuussa 1969 yhtye levytti Chessin studioilla Willie Dixonin, Muddy Watersin ja Buddy Guyn kaltaisten chicagolaisten bluesin klassikoiden kanssa. Kyseessä olivat kuitenkin Fleetwood Macin viimeiset puhtaat blueslevytykset. Musiikillisen tyylinmuutoksen myötä vaihtui myös yhtyeen levy-yhtiö. Immediate Recordsille Fleetwood Mac levytti upean singlen Man of the World. Sen b- puolella julkaistiin Jeremy Spencerin selkeän 50-lukuhenkinen Somebody's Gonna Get Their Heads Kicked In Tonite. Immediate Records oli huonossa hapessa ja yhtye etsi uutta diiliä. Beatlesit olisivat halunneet bändin Apple Recordsilleen, mutta manageri Clifford Davisin kehotuksesta valinta kohdistui Reprise Recordsiin, joka onkin säilynyt Fleetwood Macin levy-yhtiönä tuosta lähtien kautta vuosien.

Ensimmäinen uudelle yhtiölle tehty pitkäsoitto oli syyskuussa 1969 ilmestynyt ja arvostettu Then Play On. Albumin Amerikan-versio sisälsi klassikkokappaleen Oh Well, joka on säilynyt yhtyeen keikkaohjelmistossa tietyin väliajoin vielä 2000-luvullakin. Then Play On sisälsi ainoastaan Greenin ja Kirwanin käsialaa olleita kappaleita. Jeremy Spencer levytti samoihin aikoihin 50-luvun tyylisistä rockkappaleista koostuneen sooloalbumin. Taustamuusikkoina sillä kuultiin muita Fleetwood Macin muusikoita. Samaisen vuoden heinäkuussa Fleetwood Mac lämmitteli Ten Years Afteria Schaefer Music Festivaalilla New Yorkissa. Mac esiintyi samassa tapahtumassa myös seuraavana vuonna. Näihin aikoihin Fleetwood Mac oli varsin suosittu yhtye Euroopassa. Peter Green ei ollut kuitenkaan enää hyvässä kunnossa. Hänen viimeiseksi hitikseen yhtyeen riveissä jäi helmikuussa 1970 Boston Tea Partyssa levytetty hieno single The Green Manalishi, joka on myöhemmin päätynyt Judas Priestin coverohjelmistoon. Green olisi ollut halukas antamaan kaikki yhtyeen rahat hyväntekeväisyyteen ja päätti lähteä bändistä. Green soitti viimeisen keikkansa Fleetwood Macin riveissä 20. toukokuuta. Tuolloin yhtye ylitti sovitun soittoaikansa ja sähköt katkaistiin Mick Fleetwoodin jatkaessa rummuttamistaan. Boston Tea Partyssa helmikuussa 1970 tehtyjä erinomaisia liveäänityksiä  julkaistiin 80-luvulla albumilla Live in Boston. Snapper Recordsin kautta 90-luvulla oli vuorossa kolmiosainen ja remasteroitu kokoelma Bostonissa tehdyistä äänityksistä.